Tämä on päivitetty versio parin
vuoden takaisesta SSS-Radioon
kirjoittamastani ”30-vuotta Tšernobylistä
– neuvostokansalaisen muistoja” -blogitekstistä.
Tänään huhtikuun 26. päivä tulee
kuluneeksi 32-vuotta historian tuhoisimmasta ydinvoimalaa koskettaneesta
onnettomuudesta. Huhtikuussa 1986 Tšernobylin ydinvoimalassa Neuvostoliitossa, suoritettiin
epäonnistunut koejärjestely, jonka seurauksena ydinvoimalan neljäs reaktori
räjähti.
Kyseinen onnettomuus on syöpynyt
sen ajan ihmisten mieliin, monelle se on eräs 80-luvun merkittävimpiä
yksittäisiä tapahtumia. Kuvat raunioituneesta reaktorirakennuksesta,
reaktorirakennuksen yläpuolella lentävistä helikoptereista ja raunioissa
raatavista työmiehistä ovat syöpyneet miljoonien ihmisten verkkokalvoille
ikiajoiksi. Voidaan sanoa, että Tšernobyl muutti maailmaa ja suhtautumistamme
ydinvoimaan monella tapaa.
Kuvankaappaus youtubevideosta "Chernobyl disaster rare footage". (1) |
En kuitenkaan aio kirjoittaa sitä
perinteistä tarinaa voimalaonnettomuudesta, siitä seurannutta keskustelua
ydinvoiman turvallisuudesta ja siitä kuinka Tšernobylin onnettomuus vaikutti
ratkaisevalla tavalla useiden maiden energiatalouden suunnitelmiin. Lukuisissa
maissa laitettiin voimalaprojekteja jäihin ja vähintään yhtä lukuisassa
joukossa maita päätettiin ydinvoimasta luopumisesta – joskin monessa maassa on
tämän jälkeen harkittu asiaa uudelleen ja kannat ovat lieventyneet, uusia
voimalaprojekteja on myös aloitettu maissa, joissa suhtautuminen ydinvoimaan on
hetkittäin Tšernobylin jälkeen ollut kriittistä tai kielteistä. Tämä kirjoitus
ei ole kirjoitus ydinvoimasta itsestään, tämä ei ole ydinvoiman puolustuspuhe
tai vastaisku ydinvoiman kannattajia kohtaan. Tämä on 80-luvun Neuvostoliitossa
varttuneen, silloin nuoren naisen, muistikuviin perustuvia havaintoja
onnettomuuden ajoilta sekä ajatuksia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiltä
vuosilta, jolloin hänen kotimaassa Ukrainassa, onnettomuudesta keskusteltiin
ensimmäisiä kertoja avoimesti ja onnettomuudesta näytettiin lukuisia
dokumentteja. Nämä ovat L:n ajatuksia
ja muistoja.
Mutta ennen tätä kuvaava toteamus
Valeri Legasovilta, Kurtshatovin atomienergiainstituutin varajohtajalta:
"Tshernobyl ilmoitti, että oli tapahtunut onnettomuus ja syntynyt
radioaktiivisia päästöjä. Oli syttynyt tulipalokin, mutta reaktori oli
hallinnassa. Kun itse saavuimme aamulla paikalle, niin näimme, ettei mitään
reaktoria ollut enää olemassakaan…" (2)
Seuraavaksi L:n ajatuksiin ja
mietteisiin:
Tšernobylin onnettomuuden tapahtumahetkellä elettiin kevättä, kuten
muistamme. Olin nuori ja onnellinen. Opiskelin teknikumissa (opistossa),
minulla oli lukuisia ystäviä ja koko elämä oli edessäni. Kevään tuoksut
täyttivät ilman, odotimme vapunpäivää ja paraatia päät pyörällä. Paraati ja
sitä seuraavat vapaapäivät, päivät ilman kotitehtäviä koulusta täyttivät
mielen. Mielessä oli hauskanpito ystävien kanssa ja keväästä nauttiminen.
Noina päivinä jolloin Tšernobylin tragedia tapahtui en kuullut
tapahtumasta mitään koulussa tai televisiossa – kotonamme näkyi yksi
televisiokanava. En muista vanhempieni puhuneen onnettomuudesta mitään, ainoa
outo ja poikkeava lause oli ystäväni äidin N.V:n meille nuorille sanoma lause:
”Nyt ei voi avata ikkunoita, eikä tarvitse mennä vähään aikaan ulos”.
Kysyimme häneltä: ”Miksi”, saimme vastauksen: ”koska ulkona on jokin
säteily”. Emme tienneet mikä säteili ja miksi, jokin vain säteili.
Myöhemmin N.V sanoi meille ”Ei saa juoda vettä” ja jälleen syynä oli
tämä ihmeellinen ”säteily”.
Onnettomuudesta ei puhuttu opettajien toimesta teknikumissa laisinkaan,
mitään virallista tiedonantoa ei koulussa meille annettu. Toukokuun
loppupuolella alkoi tihkua hiukan enemmän tietoa Tšernobylin onnettomuudesta,
mutta jo tätä ennen Kiovassa liikkui huhuja.
Vuosien kuluttua Neuvostoliiton hajottua sain tietää mitä Tšernobylissä
todella tapahtui. Ymmärsin tragedian kauhistuttavuuden ja sen syvyyden –
laajuuden, samalla ymmärsin silloisen Neuvostoliiton kokonaisvaltaisen
ideologisen typeryyden ja samalla sen kyvyttömyyden ratkaista ongelmia.
Ukrainan itsenäistyttyä televisio tarjosi tietoa ja dokumentteja Tšernobylin
onnettomuudesta, näin ensimmäistä kertaa mitä tuolloin Tšernobylissä todella
tapahtui.
Nyt ymmärrän, että Neuvostoliitto halusi näyttäytyä suurena, joten sen
oli kätkettävä heikkoutensa ja kyvyttömyytensä propagandan ja salailun verhon
taa. Kansalaisilleen se ei voinut näyttää heikkouttaan, se salasi ja kätki
kansalta Tšernobylin tragedian ja tragedian uhrit.
* * *
Kun vertailee L:n muistoja
omiini, on huomattavissa merkittäviä eroja. Tuolloin yläastekoululaisena
muistan, kuinka Tšernobylin onnettomuus oli kaikkien huulilla, kunhan varmistus
onnettomuudesta oli saatu neuvostoviranomaisilta päivien kuluttua
onnettomuudesta. Muistan keväiset huhtikuun päivät ennen vappua aivan kuten
jatkuvan keskustelun vapun jälkeenkin. Keskustelua ydinvoiman vaaroista
koulussa ja kotona, viranomaistiedotukset ja uutisten kuvat ja rakeiset
videopätkät voimala-alueelta – helikopterit, palo- ja pelastusmiehet. Muistan ajoittaisen hysteriankin!
Onnettomuus oli kaikkien huulilla
siitä huolimatta, että Suomessakin poliitikkojen taholla vallitsi pienoinen
epävarmuus siitä, kuinka onnettomuuteen tulisi suhtautua, kun se tapahtui
Neuvostoliitossa syvän suomettuneisuuden aikakaudella. Samaan aikaan useamman
tuhannen kilometrin päässä Donetskissa – Ukrainan sosialistisessa
neuvostotasavallassa elämä jatkui entisellään, aivan kuin mitään onnettomuutta
Tšernobylissä ei olisi tapahtunutkaan. L:n ystävän äiti mainitsi oudon
lauseen, sana ”säteily” mainittiin ja
elämä jatkui entisellään.
Ydinkatastrofin uhka Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla
Neuvostoliitossa tehtiin vuosien
1965 – 1988 välillä 239 ”rauhanomaista
ydinräjäytystä” niin kutsutussa Ohjelma
6:ssa (Program 6) ja Ohjelma 7:ssä (Program 7). (3 ja 4) Ohjelmiin kuuluvista rauhanomaisista
ydinräjäytyksistä Ukrainan maaperällä tehtiin 1970-luvulla kaksi.
Vuonna 1972 yritettiin sammuttaa
kaasukenttäpaloa 2500 metrin syvyydessä maan pinnan alapuolella 3,8 kT:n
ydinlatauksella Harkovan oblastin länsiosassa. Operaatiosta käytettiin
koodinimeä Fakel (Torch). Palon sammuttaminen epäonnistui
operaatiossa, myöhemmin palo sammutettiin perinteisin menetelmin.
Osana "rauhanomaista atomiohjelmaa" räjäytettiin Yunkomin
hiilikaivoksessa Donetskin oblastin alueella 903 m syvyydessä 0,3 kT:n
ydinlataus vuonna 1979, yhä osin salatun kokeellisen räjäytyksen tarkoituksena
oli muun muassa ehkäistä vaarallista hiilikaivosta tämän tästä vaivanneita
metaaniräjähdyksiä vapauttamalla hiilikerroksiin loukkuun jäänyttä kaasua.
Vastaavaa vaikutusta oli havaittu aiemmin maanjäristyksistä kärsineillä alueille.
Räjähdyksessä muodostui "lasikammio",
joka tunnetaan nimellä Objekt Klivazh.
Yunkomin hiilikaivos sijaitsee
Itä-Ukrainan venäläisten miehittämällä alueella Yunokomunarivskissa (Bunge) Jenakijeven itäpuolella.
Donetskin "kansantasavallan" viranomaiset ovat,
konsultoituaan venäläisasiantuntijoita, tehneet päätöksen lopettaa Yunkomin
hiilikaivokseen ja "Klivazhiin"
tihkuvan veden pumppaamisen pois. Venäläisasiantuntijoiden mukaan pumppujen
pysäyttämiseen ja siitä seuraavaan tulvimiseen ei sisälly luonnonkatastrofin vaaraa.
Ukrainan viranomaisten mielestä
riski on olemassa oleva. Ukrainan puolustusministeriön ympäristöasioista
vastaavan komentajan, eversti Maksim
Komisarovin mukaan, kaivoksen tulviminen voi johtaa koko alueen kattavaan
katastrofiin.
Yunkomin hiilikaivoksen sijainti miehitetyllä alueella, Horlivkan
kaakkoispuolella.
|
Yunkomin hiilikaivoksen tarkka sijainti, kuva Euromaidan Press.
|
Vuodesta 2008 lähtien Ukrainan
hallinto budjetoi vuosittain suunnilleen 45 miljoonaa dollaria pitääkseen
käytöstä poistettuun Yunkomin hiilikaivokseen asennetut pumput ja järjestelmän
toiminnassa, ja estääkseen saastuneen kaivoksen tulvimisen.
Nyt näyttää siltä, että Itä-Ukrainan
miehitettyjen alueiden ”kansantasavaltoja” rahoittava Venäjä pistää näiltä osin
rahahanat kiinni. Tähän mennessä ”kansantasavaltojen” ilmoituksen mukaan Venäjä
on budjetoinut 150 000 euroa kuukaudessa Yunkomin kaivoksen järjestelmien
ylläpitoon. (5) Nyt järjestelmät olisi myös uusittava, mikä tarkoittaa noin 10
miljoonan euron kustannuserää, mihin miehitettyjen alueiden hallinnosta
vastaavilla tahoilla ei näytä olevan varaa – todennäköisemmin kyse on halusta
ts. ei ole halua sijoittaa 10 miljoonaa järjestelmien uusimiseen.
Suhtaudun varauksella väitteisiin
varojen puutteesta, todennäköisesti taustalla on muita syitä miksi ei haluta
sijoittaa varoja Yunkomin järjestelmien uusimiseen ja kunnossapitoon. Kenties
toivotaan rahoituksen lopulta tulevan Ukrainasta tai ulkomailta, vaikka osia
Itä-Ukrainaa miehittävänä valtiona Venäjällä on vastuunsa, jota se ei näemmä
halua kantaa.
Bild-lehden tammikuussa 2016 julkaiseman artikkelin mukaan Venäjän
valtio maksaa miehitetyille alueille kuukaudessa yksistään palkkoja, eläkkeitä
ja muita korvauksia noin 79 miljoonaa euroa. (6) Tähän päälle tulevat
sodankäynnistä syntyvät menot ja muut menot, joten tuntuu oudolta vedota
rahoitusongelmiin Yunkomin kohdalla, kun vuositasolla Venäjä joutuu
budjetoimaan noin miljardin miehittämiensä Itä-Ukrainan alueiden ylläpitoon
ilman sodankäynnistä aiheutuvia kuluja. Ehkäpä jollakin militanttikomentajalla
on tarvetta muutamalle miljoonalle henkilökohtaisessa budjetissaan… Ei olisi
sodan ja miehityksen aikana ensimmäinen kerta jolloin miljoonia siirtyy
rikollisiin käsiin tekaistulla verukkeella. Ekokatastrofin uhkaan vedoten on
myös helpohkoa ”kiristää” ulkomaista rahoitusta kunnostusprojektiin. Yunkom kun
ei ole ainoa riskikohde alueella. Lukuisat vanhat hiilikaivokset ja muut
kohteet, jotka ovat jääneet vaille huoltoa, muodostavat olemassa olevan uhan
alueen asukkaille.
Marko
3. http://euromaidanpress.com/2018/04/05/occupation-authorities-to-flood-a-nuclear-test-site-in-donbas/