Emme unohda tapahtumia Moskovassa 23. elokuuta 1939

 

Tällä viikolla Euroopassa muistetaan toisen maailmansodan uhreja, aseet hiljenivät Euroopan rintamilla toukokuussa 1945 Saksan antauduttua liittoutuneille. Meillä Suomessa sodan uhrien muistamisella toukokuun 8. (tai venäläisten voitonpäivänä toukokuun 9.) ei ole perinteitä, koska Suomea ankarasti kurittaneet sodat päättyivät aiemmin – jatkosota syyskuun 19. 1944 ja Lapin sota 27. huhtikuuta 1945, jona päivämääränä vietämme kansallista veteraanipäivää.

Alun perin tarkoituksenani oli tyytyä huomioimaan sodan päättyminen Euroopan rintamilla lyhyellä päivityksellä, mutta koskapa useilla eri sosiaalisen median kanavilla venäläisten rinnalla lukuisat henkilöt ja ryhmät muista maista ovat nostaneet esille voitonpäivän Venäjän narratiivin hengessä, katsoin paremmaksi muistuttaa hiukan pidemmän kirjoituksen myötä hyödyllisiä idiootteja ynnä Venäjän auliita apureita toimintansa näköalattomuudesta ja historiattomuudesta. Silmissäni nämä Venäjän tunnuksia, punalippuja ja banderolleja kantavat ihmiset näyttävät samalla kertaa koomisilta kaikessa totisuudessaan kuin myös vastenmielisiltä kaikessa julkeudessaan.

Kuulun sukupolveen, joka kävi peruskoulunsa 1970- ja 80-luvuilla, ja joille opetettiin toisen maailmansodan taisteluiden päättyneen Euroopan mantereella 8. toukokuuta 1945 natsi-Saksan antautumiseen. (Huom. Neuvostoliitossa, kuten edelleen Venäjälläkin, voitonpäivää juhlitaan 9. toukokuuta, koska Saksan antautumisen astuessa voimaan 8. toukokuuta 1945 klo. 23:01, vuorokausi Moskovassa oli jo ehtinyt vaihtua). Tässä tarinassa (käytän tarkoituksellisesti sanaa ’tarina’) länsiliittoutuneet vapauttivat läntisen Euroopan natsi-Saksan miehityksestä ja Neuvostoliitto vapautti itäisen Euroopan. Painotan sanaa ’vapautti’, niin meille opetettiin suomettuneessa Suomessa, että myös itäisen Euroopan kansat kokivat vapautuksen puna-armeijan marssiessa heidän maille. Todennäköisesti jo tuolloin yksittäisissä suomalaiskouluissa poikettiin opetussuunnitelmasta sen verran, että kerrottiin saksalaismiehityksen vaihtuneen neuvostomiehitykseen vapauttamisen sijaan.

Valitettavasti edelleen aivan liian usein toisen maailmansodan tarina Euroopan rintamalla päättyy kuvaukseen natsimiehityksen päättymisestä ja vapauden koittamisesta, jolloin unohdamme sen, ettei natsi-Saksan lyöminen tuonut vapautta kaikille eurooppalaisille kansoille. Käytännössä terrorikoneisto monessa valtiossa vaihtui vain toiseen, eikä punainen terrori ollut toimissaan yhtään natsi-Saksan terrorikoneistoa lempeämpi. Neuvostomiehitys koetteli toisen maailmansodan jälkeen kymmeniä miljoonia itäeurooppalaisia: eräissä tapauksissa Neuvostoliittoon aiemmin pakolla liitetyt alueet, pakkoliitettiin siihen uudelleen sodan päätyttyä ja eräissä tapauksissa uudet valtiot ja kokonaiset kansat kahlittiin neuvostovaltioon satelliitteina vuosikymmeniksi. Näitä pakkoliitoksia ja miehityksiä seurasi laajamittaisia kansalaisten pakkosiirtoja sekä karkotuksia, jotka erityisesti kohdistuivat neuvostovaltion vihollisina pitämiinsä henkilöihin ja kansanosiin – jopa kokonaisiin kansoihin. Eräissä tapauksissa nämä kansanosiin ja kansoihin kohdistetut toimet alkoivat jo ennen natsi-Saksan kukistumista ja rauhaa.

Emme voi kieltää sitä, etteikö toukokuu 1945 herätä siis kovin kahtiajakoisia tunnelmia eurooppalaisten keskuudessa riippuen siitä onko kyse lännen kokemasta vapautuksesta vaiko miehityksen vaihtumisesta toiseen. Tänään tämä tunne on aiempaa voimakkaammin läsnä Venäjän käydessä brutaalia tuhoamissotaa Ukrainassa ja ripustautuessaan kirjoittamaansa – sepitteelliseen tarinaan – jossa todellisuus korvautuu houreisella sadulla. Houreisella sadulla, jossa kunnia natsien kukistamisesta näyttää lankeavan yksinomaa venäläisille, aivan kuin miljoonat ukrainalaiset tai valkovenäläiset eivät olisi menettäneet henkeään sodassa. Tai aivan kuin Neuvostoliitto olisi taistellut voittoon natsi-Saksasta yksin, ilman mittavaa apua läntisiltä liittoutuneilta. Niinpä onkin syytä muistuttaa historian uudelleen kirjoittajia karusta todellisuudesta.

 

Prosessi historiankirjoituksen muokkaamisen taustalla

Venäjällä on pyritty vuosien ajan käymään läpi historiaa hyvin valikoiden, nyky-Venäjän osalta lähtölaukauksena voidaan pitää toukokuussa 2009 Venäjällä perustettua komissiota, jonka tehtävänä oli tutkia ”Venäjän intressin vastaista historian vääristämistä”. (1) Samaan aikaan Vladimir Putinin puolue Yhtenäinen Venäjä ehdotti lakia ”natsismin rehabilitointia vastaan”, lain mukaan ”toisen maailmansodan aikana tapahtuneen historiallisen muiston vahingoittaminen” oli (on) rangaistava teko. (2) Näissä toimissa on nähtävillä selkeällä tapaa halu puuttua tapahtumiin maan rajojen ulkopuolella. Muistamme Viron ja Venäjän välisen pronssipatsas-kiistan syksyn 2006 ja kevään 2007 välillä, joka sai alkunsa Viron päätöksestä siirtää kiistelty Pronssisoturi-patsas sijaintipaikaltaan Kesklinnan Tõnismäeltä. (3) Kiistan yhteydessä Venäjä kohdisti Viroon huomattavan voimakasta vaikuttamista sekä kyberhyökkäyksiä, Tallinnassa nähtiin vironvenäläisten organisoimina laajoja mellakoita kahtena huhtikuisena yönä (v. 2007). Samoihin aikoihin Moskovassa, Kremliä lähellä olevat järjestöt organisoivat  27. huhtikuuta – 4. toukokuuta 2007 välisenä aikana Viron Moskovan suurlähetystön saarron. Saartoon osallistui Našin eli ’meikäläisten’ johdolla Yhtenäisen Venäjän Nuori Kaarti (Molodaja Gvardija), Kremlin luoma Rossija Molodaja-järjestö sekä Mestnye, mikä sekin on Kremlin luomuksia.

Krimin niemimaan rikollisen miehityksen nostattaman kansallisen humalan myötävaikutuksella toukokuussa 2014 säädetty ”muistilaki” käytännössä suojasi lainvoimalla Stalinin ajan tulkinnan suuresta isänmaallisesta sodasta. (4) Kyseisen lain mukaan puna-armeijan kunniakkaan taistelun häpäiseminen on rikollista. Edellinen tarkoittaa samalla myös sitä, että historiallisen tapahtuman kertomisen voidaan katsoa olevan puna-armeijan häpäisemistä, tai väärän informaation levittämistä. Niinpä on rikollista todeta puna-armeijan sotilaiden raiskanneen miljoonia naisia miehittämillään alueilla. Todennäköisesti sekin, että kutsun alueita, joille neuvostojoukot etenivät ”puna-armeijan miehittämiksi” on samalla puna-armeijan häpäisemistä, joten edellisellä syyllistyin samalla rikolliseen tekoon.

Moskova 23. elokuuta 1939 – Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittaminen

Edelliseen nivoutuu olennaisella tapaa se, että Molotov-Ribbentrop-sopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen on historiallinen tapahtuma, jota Venäjällä ei nykyään haluta muistella. Osan venäläisistä jopa kiistäessä Neuvostoliiton koskaan olleen liittolaissuhteen kaltaisessa suhteessa natsi-Saksan kanssa. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen eräs, meitä suomalaisiakin koskettava seuraus on se, ettei Venäjällä muistella toisen maailmansodan ensimmäisiä vuosia. Talvisotakin oli heille vain vähäinen rajakahakka neuvostovaltion ja Suomen välillä. Venäjällä talvisotakaan ei ole enää niin yksiselitteinen tapahtuma, maassa on osin jo palattu stalinistiseen historiankirjoitukseen, jossa Neuvostoliitto ei enää toiminutkaan rikollisesti vaan korkeintaan korjasi vain aiempia rajavirheitä. Muisti on valikoiva Venäjällä, historialliset tapahtumat kieltävä, niinpä tapahtumat on sovitettava hyväksyttyyn historiankirjoitukseen, josta seuraa se, että toinen maailmansota ei alkanut syyskuussa 1939 vaan natsi-Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Venäjällä Neuvostoliiton tapaan sodasta käytetään suuri isänmaallinen sota-nimeä oman erityislaatuisuuden korostamiseksi, joka samalla häivyttää ajan ennen operaatio Barbarossan alkua ja totalitaaristen Saksan ja Neuvostoliiton keskinäistä liittoa.

Edellisestä seuraa myös se, että Puolan itäosien miehittämisen kehyskertomuksena ja mahdollistajana toimivat syytökset, joita Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajan Pravdan sivuilta kohdistettiin 14. syyskuuta 1939 Puolan ”johtaviin piireihin”, syyttäen heitä vähemmistökansallisuuksien sortamisesta. Samalla Pravda muistutti lukijoitaan Puolassa asuvista miljoonista ukrainalaisista ja valkovenäläisistä. Muutamaa päivää myöhemmin (17. syyskuuta 1939) puna-armeija aloitti Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa Neuvostoliiton etupiiriksi määritellyn Puolan itäisten osien miehitykseen tähdänneen operaation, ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin julistaessa neuvostohallituksen velvollisuutena olevan ”heimoveljien” suojelun. (5) Kuinka tuttu onkaan tämä tarina, jolla rikollisia toimia perustellaan, muistuttaen meitä samalla Venäjän Ukrainaan kohdistamista perusteettomista syytöksistä!

Chicago Sunday Tribune 17. syyskuuta 1939: Reds Invade Poland.

Minun ei ole järkevää nyt huomioida Venäjän jokaista valheellista narratiivia, jonka varaan se historiaansa ja tulevaisuuttaan rakentaa. Ei, vaikka onkin väärin jättää huomiotta se, kuinka merkittävässä roolissa Lend-Lease-apu Neuvostoliitolle oli. (6) Tai kuinka Venäjä omiessaan puna-armeijan kunnian voitosta, tietoisesti jättää huomiotta puna-armeijan nimissä tehdyt mittavat sotarikokset, joista siviileihin kohdistuneet ryöstöt ja väkivallanteot sekä miljoonien naisten ja tyttölasten raiskaukset olivat vasta jäävuoren huippu. (7) Ja muistuttaessamme puna-armeijan vähemmän kunniakkaasta menneisyydestä, tulemme häpäisseeksi puna-armeijan kunniaa… venäläisten silmissä.

* * *

Venäläiset osallistuvat kollektiivisesti valtionsa historian uudelleen kirjoittamiseen, pyyhkien samalla tietoisuudesta miljoonat vainojen ja pakkosiirtojen uhrit, häpeälliset hetket ja tapahtumat, kokonaisten kansojen tuhoamiset tahi kansoihin kohdistuvat kollektiiviset rankaisutoimet. Julminta näissä toimissa on se, että pyyhkiessään historiankirjoituksesta pois nämä häpeälliset tapahtumat, he toistavat uudelleen juuri samoja rikollisia tekoja kautta laajan Venäjänmaan mutta myös valtakunnan rajojen ulkopuolella viedessään maailmalle ”venäläistä maailmaa” ja siirtäessään ”kansanvihollisia” kotoaan valtakunnan syrjäseuduille.

Toukokuun 18. 1944 alkoi Krimin tataarien karkottaminen (krimintataariksi: Qırımtatar halqınıñ sürgünligi). Kolmen päivän aikana Krimin tataarit lastattiin NKVD:n toimesta karjavaunuihin ja vietiin tuhansien kilometrien päähän kotiseudultaan Keski-Aasiaan, pääasiassa Uzbekistanin alueelle. Pakkosiirron kohteena olivat kaikki Krimin tataarit taustaan katsomatta, se kohdistui niin puna-armeijassa taistelleisiin kuin myös sitä vastaan kapinoineisiin ja saksalaisten kanssa yhteistyöhön ryhtyneisiin Krimin tataareihin. Karkotukset kohdistuivat kaikkiin sylilapsista isovanhempiin. Tänään Venäjä toimii samoin Ukrainalta miehittämillään alueilla, myös Krimin niemimaalla, kymmeniä tuhansia ukrainalaisia on viety pakolla kodeistaan. Monien olinpaikka on tuntematon, osa on kenties murhattu ja haudattu joukkohautoihin Venäjän miehittämille alueille tai Venäjälle.

Tämä historian vääristely ja uudelleen kirjoittaminen ei pysy yksin Venäjän rajojen sisäpuolella, vaan näemme maan rajojen ulkopuolellakin osallistuttavan valheelliseen historiankirjoitukseen ja disinformaation levittämiseen. Johan Bäckman osallistui jo viime vuosikymmenellä aktiivisesti Venäjän hallinnon näkemystä tukevan, valheellisen historianarratiivin tuottamiseen ja levittämiseen. Hänen kustantama ilmestyi Armas Mashinin ja Sergei Veriginin kirjoittama ’Sandarmohin arvoitus’ – kirjasen tarkoituksena oli tukea ns. Suomi-teoriaa, jonka mukaan Sandarmohiin on haudattu suomalaisten jatkosodassa teloittamia sotavankeja. (8) Alleviivaten totean kyseisen teorian olevan sepitettä. Sandarmohin hiekkakankaille on haudattu tuhansia Stalinin terrorin uhreja. Joukkoteloitukset alkoivat Sandarmohissa elokuun 11. 1937 jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7 000 henkeä: työläisiä, talonpoikia, virkailijoita, kulttuurityöntekijöitä, taiteilijoita, pappeja ja sotilaita.

Bäckman ei suinkaan ole ainoa historian valkopesuun venäläisten eduksi ryhtynyt. Viime vuosikymmenen puolella muutaman vuoden ajan aktiivisena toimineen Suomalais-venäläisen RuFi ry:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnovin kynästä lähti lukuisia Venäjän narratiivia tukevia kommentteja. Venäjän suurhyökkäyskään ei muuttanut asetelmaa, edelleen löytyy heitä, jotka vääristelevät historiaa yrittäessään saada Venäjän näyttämään edullisessa valossa. Mielestäni tähän joukkoon on syytä laskea kaikki ne, jotka Venäjän rikollisen hyökkäyssodan aikana osallistuvat Venäjän tai Venäjää tukevien kansalaisjärjestöjen tapahtumiin, joissa osoitetaan suoraa tukea Venäjän hallinnolle ja sitä kautta sen rikollisille toimille. Tietääkseni Suomessa ei järjestetä näkyviä Venäjää tukevia paraateja voitonpäivän tienoilla, toisin, kuin lukuisissa eurooppalaisissa kaupungeissa on järjestetty tai tullaan järjestämään. Eikä tämä hulluus pysy Euroopassa, myös Washingtonissa liehuivat punaliput viikonpäivät sitten. Toisaalta moni suomalainen on jo ilmaissut kiitollisuutensa Venäjälle, kuten Suomen Uusi Strategia ry:n puheenjohtaja Jussi Särkelä kirjoittaessaan Facebook-sivullaan:

”Kahden viikon kuluttua tulee kuluneeksi 81 vuotta saksalaisesta natsismista ja eurooppalaisesta fasismista saadusta voitosta. Myös suomalaiset oppivat juhlimaan Voiton päivää eli juhlimaan omaa tappiotaan sodassa. Ellei Saksaa ja sen liittolaisia olisi Neuvostoliiton johdolla voitettu, ei Suomessa olisi voitu toteuttaa hyvinvointivaltioon johtanutta sisäpolitiikkaa ja rauhan ulkopolitiikkaa. - - - Minulle oli suuri kunnia Suomen Uusi Strategia ry:n puheenjohtajana saada Venäjän Federaation Suurlähettiläs Pavel Kuznetsovilta kutsu Suuren Isänmaallisen sodan Voiton 81-vuotispäivävastaanotolle Venäjän suurlähetystöön. – Tämä kirjoitukseni on minun osani fasismin vasaisessa taistelussa.”

Huomioidessamme edellä kirjoittamani ja muistaessamme sen, että Euroopassa on sodittu Venäjän käynnistämää ja alkuun operaattoreillaan käymää sotaa jo huhtikuusta 2014, ja että kesän koitettua se puuttui asevoimillaan sotaan Ukrainassa suoremmin. Alkuun vaikuttamalla tykistöllään rajan yli kohteisiin Ukrainassa ja vielä suoremmin elokuussa 2014 lähettämällä useita asevoimiensa taisteluosastoja rajan yli Itä-Ukrainaan (arvioiden mukaan yli 3500 sotilasta), olemme yllättävänkin pitkämielisiä antaessamme punalippujen ja Venäjän imperialististen tunnusten täyttää katumme päivänä, jonka pitäisi muistuttaa meitä vapautumisesta hirmuhallinnosta: natsi-Saksa on kukistettu, taistelkaamme rusismia – punaista fasismia – vastaan sen kukistumiseen saakka!

 

Marko

 

Lähteet:

1. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 316.

2. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 316.

3. https://www.ts.fi/a/1074172934

4. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 317.

5. https://eng.ipn.gov.pl/en/digital-resources/articles/7258,The-Mirror-Cracked-from-Side-to-Side-Poland-from-the-perspective-of-Soviet-autho.html

6. https://seura.fi/ilmiot/historia/voitonpaiva-yhdysvaltain-tuella/

7. Esimerkiksi Antony Beevor teoksessaan Berliini 1945 s. 460.

8. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006210665.html

9. https://x.com/U24_gov_ua/status/2052834286093373767 

Pariisi 8. toukokuuta 2026: viesti on selkeä. (9) 

Tšornobylin haamu – elämää Venäjän ydinuhan alla

 

Huhtikuussa tuli kuluneeksi 40 vuotta maailman historian tuhoisimmasta ydinvoimalaa koskettaneesta onnettomuudesta, 26. huhtikuuta 1986 kello 01:23 paikallista aikaa rutiininomaisena pidetyn turvallisuuskokeen aikana Tšornobylin (huom. Tšernobylin ydinvoimala ukrainasta translitteroituna kirjoitetaan Tšornobyl, ukr. Чорнобиль) ydinvoimalan neljäs reaktori räjähti. Kyseinen onnettomuus on syöpynyt aikakauden eläneiden mieliin, monelle se on merkittävimpiä 80-luvun yksittäisiä tapahtumia. Kuvat raunioituneesta reaktorirakennuksesta, reaktorirakennuksen yläpuolella lentävistä helikoptereista ja raunioissa raatavista työmiehistä ovat syöpyneet miljoonien ihmisten verkkokalvoille ikiajoiksi. Voidaan todeta, että Tšornobyl muutti maailmaa ja suhtautumistamme ydinvoimaan monella tapaa – moni ydinvoimaan myönteisesti suhtautunut muutti onnettomuuden seurauksena kantaansa.

Tšornobylin ydinvoimalan neljäs reaktori katastrofaalisen onnettomuuden jälkeen kuvattuna. Kuva: IAEA Imagebank.

Tänään Tšornobyl on muutakin kuin tapahtuma menneisyydessä. Venäjän aloitettua laajamittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan 24. helmikuuta 2022, voimalaitoksen työntekijöiden suunniteltu vuoronvaihto peruttiin aamulla kello 7.00.  Työntekijöille ilmoitettiin Venäjän aloittaneen laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan, ja että voimala asetettaisiin korkeaan valmiustilaan. Tuona kohtalokkaana aamuna suojavyöhykkeellä oli noin 300 ihmistä, mukaan lukien ydinvoimahenkilökuntaa, lääkintähenkilökuntaa ja palomiehiä sekä 169 sotilasta 1. ydinvoimalan suojauspataljoonasta. Heidän lisäksi 2600 km² suojavyöhykkeellä oli myös neljä turistia. Muutamaa tuntia myöhemmin Valko-Venäjälle sijoitetut venäläisjoukot murtautuivat suojavyöhykkeelle asumattoman Viltšan kylän kautta ja iltapäivä kello 14 mennessä ne olivat saapuneet voimalan pääkonttorille Pripjatiin. Ukrainan kansalliskaartiin kuuluneet ydinvoimalan suojauspataljoonan sotilaat oli varustettu vain henkilökohtaisella aseistuksella, joten he eivät kyenneet taistelemaan raskaasti aseistettuja venäläisiä vastaan. Ukrainan hallitus ilmoitti vielä samana päivänä Venäjän miehittäneen Tšornobylin ydinvoimalan ja pitävän laitoksen henkilökuntaa panttivankeina.

Tässä kirjoituksessa minun ei kuitenkaan ole relevanttia kuvata Tšornobylin ydinvoimalan miehitysaikaa tämän tarkemmin. Venäjän hyökkäyksen Kiovaan epäonnistuttua täysin, se aloitti merkittävistä tappioista ja huolto-ongelmista kärsivien joukkojen vetämisen Kiovan alueelta maaliskuun 2022 loppupuolella ja muutamaa päivää myöhemmin, 1. huhtikuuta 2022 Tšornobylin suojavyöhykkeiden hallinnasta vastaava virasto ilmoitti Venäjän vetäytyneen kokonaisuudessaan Tšornobylin ydinvoimalasta. Reilu kuukauden kestänyt miehitys jätti jälkiä voimala-alueelle, sitä ympäröivään luontoon – venäläisjoukot (joista kaikki eivät edes olleet tietoisia missä olivat) olivat kaivaneet linnoitteita suojavyöhykkeellä sijainneeseen Punaiseen metsään. (1) Yhden venäläissotilaan kerrottiin kuolleen akuutin säteilyoireyhtymän vuoksi ja useiden saaneen hoitoa säteilyoireisiin – tietoja ei ole kyetty vahvistamaan.

Jos Tšornobylissä selvittiin tuolloin säikähdyksellä, paljon huolestuttavampi tilanne oli ja on Tšornobylistä 540 kilometriä kaakkoon sijaitsevassa Euroopan suurimmassa ydinvoimalaitoksessa, Zaporižžjan ydinvoimalassa. Enerhodarin länsipuolella sijaitseva Zaporižžjan ydinvoimala vallattiin venäläisjoukkojen toimesta 4. maaliskuuta 2022. Venäläiset piirittivät Enerhodarin kaupunkialueen 1. maaliskuuta 2022 onnistumatta pääsemään kaupunkiin tai ydinvoimalan alueelle – venäläisten eteneminen estettiin pääasiassa siviilivastarinnalla. Seuraavana päivänä venäläiset yrittivät tunkeutua kaupunkiin uudelleen – yhteenotto barrikadeilla johti kahden siviilin vammautumiseen, venäläisten onnistui kuitenkin saada jalansijaa itse ydinvoimalan ympäristöstä.

Maaliskuun 3. 2022 klo. 23:28 kymmenen Venäjän asevoimien panssaroitua ajoneuvoa ja rynnäkkövaunua eteni kahden taistelupanssarivaunun tukemana kohti Zaporižžjan ydinvoimalaa. (2) Seuranneen monituntisen yhteenoton kuluessa venäläiset menettivät ainakin yhden taistelupanssarivaunun, ja tulittivat raskailla asejärjestelmillä useita kriittisiä kohteita ydinvoimalan alueella. (3) Saksalainen yksityinen ydinturvallisuuden analyytikko Tom Bielefeld kuvasi venäläisten toimintaa tuolloin:

“Everybody knows that nuclear reactors are not designed to withstand all-out military assaults, - - - It is dangerous idiocy.” (4)

Toisin kuin Tšornobylin ydinvoimalaa, Venäjä miehittää edelleen Zaporižžjan ydinvoimalaa Enerhodarissa. Eikä kyse ole pelkästä miehittämisestä, vaan käytännössä Venäjä on valjastanut ydinvoimalan alueen osaksi ydinterrori- ja sodankäyntikoneistoaan. Alueelle sijoitettujen venäläisjoukkojen komentajat tiedostavat sen, ettei Ukraina kohdista merkittävää voimaa voimala-aluetta vastaan, joten voimalan alueelle ja rakennuksiin sijoitettujen joukkojen lisäksi Venäjä on hyödyntänyt voimala-aluetta tulittaessaan tykistöllä tai raketinheittimillä Ukrainan hallinnassa olevia alueita Dneprin vastarannalla, tai Kah’ovkan padon räjäyttämisen jälkeen tekojärven sijaan jokiuoman muodostaman ”ei kenenkään maan” vastarannalla. (5) Nikopolin kaupunki on tykinkantaman päässä ydinvoimalasta. 

Venäjän asevoimien kalustoa ajamassa Zaporižžjan ydinvoimalan alueelle elokuussa 2022.

Venäjä on sijoittanut joukkojaan sekä kalustoaan voimala-alueelle, kuva ja videotallenteiden perusteella ainakin osa voimala-alueen rakennuksista toimii sen joukkojen huoltotukikohtina tai -varikkoina. Tällaista toimintaa ei voi pitää millään tapaa hyväksyttävänä, tästä huolimatta länsimaiden sekä IAEA:n Venäjään kohdistamat toimet ovat suorastaan ponnettomia – vai pitäisikö todeta, että onnettomia. Länsi on taipunut Venäjän ydinterrorin edessä, se on selvä. Donald Trumpin hallinto on mennyt, jos mahdollista vieläkin pidemmälle, ryhtyessään painostamaan Ukrainaa myönnytyksiin Venäjälle. Pöydälle on myös nostettu Zaporižžjan ydinvoimala.

Edellä mainittujen tapahtumien lisäksi Venäjä on suurhyökkäyksen kuluessa iskenyt OWA-lennokeilla tai muilla asejärjestelmillä ukrainalaisiin ydinvoimaloihin. Näin kävi viime vuoden helmikuussa, jolloin Venäjän laukaisema OWA-lennokki osui Tšornobylin ydinvoimalan tuhoutuneen nelosreaktorin suojaksi rakennettuun uuteen suojakuoreen. (6) Venäjä on myös ennen tätä iskua sekä sen jälkeenkin reitittänyt OWA-lennokkejaan lentämään Tšornobylin ydinvoimalan tai sen suojavyöhykkeen yli, se pyrkii samalla tapaa hyödyntämään  Zaporižžjan ydinvoimalaa ”suojakilpenä” ilmasodassaan Ukrainan etelä- ja keskiosissa. Ukrainan energiaministeri Denys Šmyhalin mukaan Venäjä on hyökännyt suuhyökkäyksen alun jälkeen 155 kertaa sellaisiin sähkönsiirtoasemiin, jotka ovat ydinturvallisuuden kannalta kriittisiä. (7)

Venäjän laajamittaisen hyökkäyssodan aikana sen harjoittama ja Ukrainaan kohdistama ydinterrori eri muodoissaan on saanut yllättävänkin vähän huomiota, vaikka ikävimmässä mahdollisessa tapauksessa tuhot voivat olla merkittävät. Huomioiden kuinka paljon puhutaan ydinturvallisuudesta ja vastuullisuudesta, eivät länsimaiden (ja IAEA:n) reaktiot Venäjän toistuviin ydinterrorin muotoihin juurikaan eroa sormen heristämisestä!

Tässä yhteydessä nostaisin esiin myös Venäjän tavan käyttää kokeellista 9M729 Orešnik keskimatkojen ballistista ohjusta kohteisiin Ukrainassa. Kyseessä on ohjus, joka voidaan varustaa usealla taistelukärjellä, jotka tavallisesti ovat ydinkärkiä mutta Ukrainaan kohdistuneissa Orešnik iskuissa taistelukärkiin sijoitetut tytärammukset ovat ilmeisesti olleet lataamattomia, koska osumien jälkeen ei ole havaittu pintaräjähdyksiä. Venäjä laukaisi ensimmäistä kertaa Orešnik ohjuksen Ukrainaan 21. marraskuuta 2024. Edellisenä päivänä Yhdysvallat varoitti Ukrainaa ja muita liittolaisiaan Venäjän valmistelevan ”potentiaalisen merkittävää ilmaiskua”.

Toistamiseen Venäjä laukaisi 9M729 Orešnik ohjuksen 8.–9. tammikuuta 2026 Kapustin Jarin koelaukaisuasemalta  Astrahanin alueelta Venäjältä Lviviin länsi-Ukrainassa. (8) Venäjä on sijoittamassa 9M729 Orešnik ohjuksia myös Valko-Venäjän alueelle.  Todennäköisin sijoituspaikka on Kritšev-6-lentokenttä, Valko-Venäjän itäosissa Mahiljoun alueella. (9)

 

Tšornobylin ydinvoimalaonnettomuudesta 40 vuotta

Päätän kirjoitukseni muistikuviin vuosikymmenten takaa eli eräänlaiseen silminnäkijähavaintoon tai aikalaiskokemukseen keväältä 1986. Muistikuvat ja havainnot perustuvat Neuvostoliitossa varttuneen ja keväällä 1986 täysi-ikäisyyden kynnyksellä olleen nuoren naisen muistikuviin onnettomuuden ajoilta. Poimin kirjoitukseen myös joitakin hänen ajatuksia ja huomioita Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiltä vuosilta, jolloin hänen kotimaassaan Ukrainassa, onnettomuudesta keskusteltiin ensimmäisiä kertoja avoimesti ja suurelle yleisölle kävi ilmi onnettomuuden todellinen laajuus kuin myös neuvostovaltion sepittämien valheiden mittavuus. Nämä ovat Л:n ajatuksia ja muistoja – tässä osuudessa olen myös hyödyntänyt huhtikuussa 2018 julkaisemaani kirjoitusta: Tšernobylin tragediasta 32-vuotta – neuvostovaltiossa kasvaneen muistoja. Hakasulkeisiin [] olen tarvittaessa lisännyt täsmennyksiä. Olen myös muuttanut tekstiin Tšernobyl-nimen vastaamaan sen ukrainan kielistä nimeä Tšornobyl.

”Tšornobylin onnettomuuden tapahtumahetkellä elettiin kevättä, kuten muistamme. Olin nuori ja onnellinen. Opiskelin teknikumissa [vastaa opistoa], minulla oli lukuisia ystäviä ja koko elämä oli edessäni. Kevään tuoksut täyttivät ilman, odotimme vapunpäivää ja paraatia päät pyörällä. Paraati ja sitä seuraavat vapaapäivät, päivät ilman kotitehtäviä koulusta täyttivät mielen. Mielessä oli hauskanpito ystävien kanssa ja keväästä nauttiminen.

Noina päivinä, jolloin Tšornobylin tragedia tapahtui en kuullut tapahtumasta mitään koulussa tai televisiossa – kotonamme näkyi yksi televisiokanava. En muista vanhempieni puhuneen onnettomuudesta mitään, ainoa outo ja poikkeava lause oli ystäväni äidin N.V. meille nuorille sanoma lause: ’Nyt ei voi avata ikkunoita, eikä tarvitse mennä vähään aikaan ulos’.

Kysymykseemme ’Miksi’, saimme vastauksen: ’koska ulkona on jokin säteily’. Emme tienneet mikä säteili ja miksi – jokin vain säteili.

Myöhemmin N.V sanoi meille ’Ei saa juoda vettä’, ja jälleen syynä oli tämä ihmeellinen ’säteily’.

Onnettomuudesta ei puhuttu opettajien toimesta teknikumissa laisinkaan, mitään virallista tiedonantoa ei koulussa meille annettu. Toukokuun loppupuolella alkoi tihkua hiukan enemmän tietoa Tšornobylin onnettomuudesta, mutta jo tätä ennen Kiovassa liikkui huhuja. [Л:n kotiseutu oli Neuvostoliitossa 80-luvullakin osittain suljettu ulkopuolisilta, mikä saattoi olla yksi syy tietojen niukkuudelle valtion kaikkialle ulottuvan salailun ohella].

Vuosien kuluttua Neuvostoliiton hajottua sain tietää mitä Tšornobylissä todella tapahtui. Ymmärsin tragedian kauhistuttavuuden ja sen syvyyden – laajuuden, samalla ymmärsin silloisen Neuvostoliiton kokonaisvaltaisen ideologisen typeryyden ja samalla sen kyvyttömyyden ratkaista ongelmia. Ukrainan itsenäistyttyä televisio tarjosi tietoa ja dokumentteja Tšornobylin onnettomuudesta. Näin ensimmäistä kertaa mitä tuolloin Tšornobylissä todella tapahtui.

Nyt ymmärrän, että Neuvostoliitto halusi näyttäytyä suurena, joten sen oli kätkettävä heikkoutensa ja kyvyttömyytensä propagandan ja salailun verhon taa. Kansalaisilleen se ei voinut näyttää heikkouttaan, se salasi ja kätki kansalta Tšornobylin tragedian ja tragedian uhrit.”

Verratessa Л:n muistoja omiini, on huomattavissa merkittäviä eroja. Tuolloin yläastekoululaisena muistan, kuinka Tšornobylin onnettomuus oli kaikkien huulilla, kunhan varmistus onnettomuudesta oli saatu neuvostoviranomaisilta päivien kuluttua onnettomuudesta. Muistan keväiset huhtikuun päivät ennen vappua aivan kuten jatkuvan keskustelun vapun jälkeenkin. Keskustelua ydinvoiman vaaroista koulussa ja kotona, viranomaistiedotukset ja uutisten rakeiset videopätkät voimala-alueelta. Helikopterit pahoin vaurioituneen reaktorirakennuksen yllä – ajoittain ilmassa oli hysteriaakin.

Onnettomuus oli kaikkien huulilla siitä huolimatta, että Suomessakin poliitikkojen ja päättäjien taholla tasavallan presidenttiä myöten (tuolloin Mauno Koivisto toimi tasavallan presidenttinä) vallitsi pienoinen epävarmuus siitä, kuinka onnettomuuteen tulisi suhtautua, koska se tapahtui Neuvostoliitossa syvän suomettuneisuuden aikakaudella. Samaan aikaan reilun 1500 kilometrin päässä Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan itäosissa elämä jatkui entisellään, aivan kuin mitään ydinvoimalaonnettomuutta ei olisi tapahtunutkaan. Л:n ystävän äiti mainitsi oudon lauseen, sana ”säteily” mainittiin – niistä huolimatta elämä jatkui entisellään, kunnes joitakin vuosia myöhemmin savijaloilla huojunut valtio hajosi jättäen ihmiset selviytymään kutomastaan valheiden verkosta.

Monen ukrainalaisen on edelleen vaikea, kenties jopa mahdotonta, uskoa virallisia arvioita Tšornobylin onnettomuuden uhrien lukumäärästä heidän verratessa onnettomuuden vaikutusta omaan ja läheistensä elämään. Onnettomuusyönä Tšornobylin laitosalueella menehtyi kolme henkilöä, seuraavina viikkoina akuuttiin säteilysairauteen (ARS) sairastuneista kuoli 28 ja vielä 19 sairastunutta kuoli vuosina 1987–2004 – akuuttiin säteilysairauteen sairastui onnettomuuden seurauksena 134 henkilöä. (10) Syyskuussa 2005 julkaistun ‘Chernobyl: The True Scale of the Acciden’ -raportissa esitetyn arvion mukaan jopa 4000 ihmistä voi lopulta kuolla Tšornobylin ydinvoimalaonnettomuudessa saamaansa säteilyaltistukseen. (11)

En lainkaan ihmettele lukuihin kriittisesti suhtautuvia, kun onnettomuus kosketti (säteilyaltistuksen myötä) miljoonia ihmisiä nykyisten Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän alueilla, johon lukuun kuuluvat ne noin 240 000 henkilöä, jotka kutsuttiin vuosina 1986 ja 1987 suorittamaan massiivisia puhdistustoimia onnettomuusvoimalassa sekä Tšornobylin ydinvoimalaa ympäröivällä alueella. Puhdistustoimiin osallistuneita henkilöitä kutsuttiin likvidaattoreiksi (ukr. ліквідатор). Yhteensä 600 000 henkilölle on myönnetty erityistodistuksia, jotka tunnustivat heidät likvidaattoreiksi. Virallisia lukuja kohtaan on esitetty voimakasta ja perusteltuakin kritiikkiä muun muassa Lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestön (IPPNW) sekä Tšernobylin unionin Vjatšeslav Grišinin toimesta. Chernobyl: The True Scale of the Acciden-raportin sanotaan palvelevan ydinvoimateknologiaa. Ainakin Venäjän tiedeakatemian atomienergiainstituutin johtaja Leonid Bolšov hyödynsi raporttia tarkoituksellisella tapaa väheksyessään Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta (inhimillisenä) katastrofina. (12)

Ehkäpä osa Tšornobylin ydinvoimalaonnettomuuden tragediaa on juuri se, että kollektiivisuuden nimeen vannoneessa neuvostovaltiossa kukaan ei todellisuudessa piitannut yksilöistä juhlapuheista huolimatta – ei uhreina eikä uhrien läheisinä, joten ehkäpä lopulta sekin muuttui merkityksettömäksi, kuka missäkin kuoli. Kuollessaankin likvidaattorina toiminut reserviläinen on voinut tehdä palveluksen isänmaalleen, (13) aivan kuten Vladimir Putinin Venäjällä  moni sotilas menehtyi keväällä ja kesällä 2014 ”tilapäisessä sijoituspaikassa”, jolloin pääsemme siihen mitä Л. totesi vuosia sitten:

”Neuvostoliitto halusi näyttäytyä suurena, joten sen oli kätkettävä heikkoutensa ja kyvyttömyytensä propagandan ja salailun verhon taa. Kansalaisilleen se ei voinut näyttää heikkouttaan, se salasi ja kätki kansalta Tšornobylin tragedian ja tragedian uhrit”.

* * *

”Tshernobyl ilmoitti, että oli tapahtunut onnettomuus ja syntynyt radioaktiivisia päästöjä. Oli syttynyt tulipalokin, mutta reaktori oli hallinnassa. Kun itse saavuimme aamulla paikalle niin näimme, ettei mitään reaktoria ollut enää olemassakaan…” – Valeri Legasov, Kurtšatovin atomienergiainstituutin varajohtaja. (14)

’Stop Russian Nuclear War Machine’-mielenosoituksessa Helsingissä 28. huhtikuuta 2026.

Marko

 

Lähteet:

1. https://edition.cnn.com/2022/04/06/world/video/russia-trenches-chernobyl-radioactive-red-forest-vpx

2. https://www.npr.org/2022/03/11/1085427380/ukraine-nuclear-power-plant-zaporizhzhia

3. https://www.npr.org/2022/03/11/1085427380/ukraine-nuclear-power-plant-zaporizhzhia

4. https://www.npr.org/2022/03/11/1085427380/ukraine-nuclear-power-plant-zaporizhzhia

5. ”Oleksandr Sayuk, the mayor of Nikopol, which sits on the opposite side of the Dnipro river, told the BBC last week that his city was under Russian shelling "almost every night", and that the attacks were being carried out by forces at the nuclear plant.”

https://www.bbc.com/news/world-europe-62469740

6. https://energy.ec.europa.eu/news/safeguarding-chornobyl-strengthening-protection-and-resilience-ukraine-2026-04-24_en

7. https://www.pravda.com.ua/eng/news/2026/04/27/8031941/

8. https://understandingwar.org/research/russia-ukraine/russian-offensive-campaign-assessment-january-9-2026/

9. https://www.rferl.org/a/russian-oreshnik-nuclear-capable-missile-belarus/33693310.html

10. https://stuk.fi/tsernobylin-ydinvoimalaonnettomuus

11. IAEA, WHO ja UNDP julkaisema raportti ‘Chernobyl: The True Scale of the Accident20 Years Later a UN Report Provides Definitive Answers and Ways to Repair Live’.

12. https://www.lemonde.fr/planete/article/2006/04/07/les-chiffres-de-l-onu-sur-les-victimes-de-tchernobyl-auraient-ete-sous-estimes_759215_3244.html

13. ”The majority of the liquidators were reservists ages 35 to 40 who were called up to assist with the cleanup operations or those currently in military service in chemical-protection units.”

https://atomicphotographers.com/atomic-sites/chernobyl-disaster/

14. Tekniikan etiikan case-esimerkkejä: Tshernobylin viimeiset hetket  s. 12.

Lähteenä hyödynnetty myös ukrainalaisen Centre for Strategic Communications-keskuksen tuottamaa materiaalia.

#Tšornobyl40 #Tšernobyl40