”Emme anna uudelleenkirjoittaa historiaa!” – RUFI:n puheenjohtaja Skippari-Smirnov

Toukokuun 9. näimme pääkaupunkimme kaduilla marssittavan punalippujen alla ”kuolemattoman rykmentin” marssiessa poikki Helsingin. Kuolemattoman rykmentin marssin oli organisoinut Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI ja marssia johti asepukuun ja kunniamerkkeihin sonnustautunut RUFI:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov.

Todettakoon tässä vaiheessa, että Skippari-Smirnoville ei ole osoitettu kunniamerkkejä rohkeudesta taistelussa natsi-Saksaa vastaan vaan ne on ojennettu hänelle provokatiivisesta ja propagandistisesta toiminnasta Venäjän despoottisen johdon hyväksi, nämä kunniamerkit, kun ovat tyyliä ”Donbassin puolustajan mitali”.

Tässä kirjoituksessani minun ei kuitenkaan ole tarkoitus ruotia tätä marssia vaan palata historian uudelleenkirjoittamiseen ja kimmokkeen palata tähän aiheeseen antoi päivitys, joka on jaettu RUFI:n Facebook-seinällä (ks. kuva alla).

Kuvakaappaus Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI:n FB-sivulta.

Totean jo alkuun, että tämä kirjoitus ei ole hyökkäys venäläisiä kohtaan, tarkoituksenani ei ole halveksua talonpojan ja tehdastyöläisen kärsimyksiä tahi uhrauksia, jotka totisesti olivat mittaamattoman suuret. Tämä ei myöskään ole hyökkäys ketään neuvostovaltion rajojen sisäpuolella asunutta tavankansalaista vastaan, jotka vapaaehtoisesti tahi pakotettuna päätyivät sotimaan neuvostovaltion todellisia ja kuviteltuja vihollisia vastaan.

Tätä kirjoitusta voivat pitää hyökkäyksenä ja provokaationa puna-armeijaa ja neuvostovaltiota vastaan korkeintaan ne, jotka ovat sokeita historialle, jotka eivät halua tarkastella historian tapahtumia kriittisesti, jotka eivät kykene hyväksymään sitä, että voitto ”ostettiin” myös viattomien kansojen verellä. Mutta erityisesti provokaationa ja hyökkäyksenä tätä kirjoitusta pitävät he, jotka kritiikittä toistavat Kremlin maalaamaa tarinaa voittamattomasta puna-armeijasta, jonka saavutusten harteilla nyky-Venäjä ratsastaa (kohti auringonlaskua). Tämä on hyökkäys ja provokaatio korkeintaan sellaisten ihmisten toimesta, joiden mielestä menneisyydestä on välitettävä vain yksi kuva, se, mikä pönkittää Venäjän valtiojohtoa ja mahdollistaa omalta osaltaan heidän haluamansa narratiivin toistamisen propagandan oloisesti kansalle. Miljoonilla venäläisillä on oikeus tutustua historiaan, tarkastella sitä eri näkökulmista ja sen perusteella – vapaasti – muodostaa oma kuva puna-armeijasta ynnä ”koneistosta”, joka johdatti miljoonia ihmisiä turhaan kuolemaan.

Sen sijaan, että Daria Skippari-Smirnov kirjoitti ”Emme anna uudelleen kirjoittaa historiaa”, hänen olisi tullut kirjoittaa ”uudelleen kirjoitamme historian” sillä juuri sitä nyky-Venäjällä tehdään ja tähän tehtävään Skippari-Smirnov ilmeisen intomielisesti osallistuu. He kirjoittavat valtionsa historiaa uudelleen, he pyyhkivät tietoisuudesta miljoonat uhrit, häpeän hetket ja tapahtumat, kokonaisten kansojen tuhoamiset tahi rankaisutoimet – itse asiassa samalla kun he pyyhkivät historiankirjoituksesta pois tällaisia tapahtumia, he pienessä mittakaavassa toistavat uudelleen juuri näitä rikollisia tekoja kautta laajan Venäjänmaan mutta myös suuren valtakunnan rajojen ulkopuolella viedessään maailmalle ”venäläistä maailmaa”.

Erään tällaisen absurdin toimen kohteeksi joutuivat Krimin tataarit 1944 kun toukokuun 18. alkoi Krimin tataarien karkottaminen (krimintataariksi: Qırımtatar halqınıñ sürgünligi). Kolmen päivän aikana Krimin tataarit pakkosiirrettiin NKVD:n toimesta karjajunilla Uzbekistanin alueelle. Pakkosiirron kohteena olivat kaikki Krimin tataarit taustaan katsomatta, sen kohteeksi joutuivat niin puna-armeijassa taistelleet kuin myös sitä vastaan kapinoineet ynnä saksalaisten kanssa yhteistyötä mahdollisesti tehneet Krimin tataarit. Aivan kaikki sylilapsista vaareihin, ja tänään Venäjä toimii pienessä mittakaavassa samoin miehittämällään Krimin niemimaalla.

Historialliset tapahtumat, joihin usein kiinnitämme huomiota, näyttäytyvät meille usein yksinkertaisempina kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Moni tapahtumasarja, jolla on vaikutusta kyseiseen huomioimaamme tapahtumaan (esim. 23. elokuuta 1939 solmittu Molotov-Ribbentrop-sopimus ja sen – salainen – lisäpöytäkirja) jää lopulta mielissämme huomiotta tai se jää maininnaksi sivulauseeseen, jolloin näemme tapahtuman todellisuutta yksinkertaisempana – enkä tällä todellakaan tarkoita sitä, että edellä mainittu tapahtuma – Molotov-Ribbentrop-sopimus – muuttuisi millään muotoa hyväksyttävämmäksi vaikka huomioisimme kaikki sen hetken nyanssit eri valtioiden välisine lähentymisyrityksineen ja kuinka lopulta kaksi totalitaarisen valtion edustajaa päätyi allekirjoittamaan tämän sopimuksen salaisine lisäpöytäkirjoineen. Me kuitenkin voimme tästä tapahtumasta keskustella vapaasti ymmärtäen sopimuksen seuraukset monille kansoille, joita koitti sopimusta seuranneina vuosina moninkertainen miehitys ja osalla kansoista (valtioista) tämä miehitys päättyi vasta 90-luvulla neuvostovaltion – viimein – romahdettua omaan mahdottomuuteensa.

Erinomaisessa holokaustia käsittelevässä teoksessa Musta maa historioitsija Timothy Snyder käy myös läpi useampaan kertaan miehitettyjen valtioiden ja alueiden haavoittuvuutta, kuinka miehitykset lisäävät alttiutta yhteiskunnallisten instituutioiden romahtamiselle, joiden seurauksia nähtiin alueilla, jotka päätyivät Molotov-Ribbentrop-sopimuksen myötä allekirjoittajavaltioiden miehittämiksi ja sopimuksen käytännössä rauettua Operaatio Barbarossan alkamisen myötä kesäkuun 22. 1941.

Valtioiden loppu merkitsi valtion suojeluksen loppua* – Itä-Euroopan miehityksen kokeneista valtioista monen kohdalla miehitys merkitsi samalla muodossa tai toisessa valtion loppua, tai valtiollisten instituutioiden loppua.

Saksalaisupseeri kättelee puna-armeijan upseeria miehitetyn Puolan alueella v. 1939.

Molotov-Ribbentrop-sopimus on historiallinen tapahtuma, jota Venäjällä ei tänään haluta muistella, osa venäläisistä jopa kiistää Neuvostoliiton koskaan toimineen liittolaissuhteen kaltaisessa suhteessa natsi-Saksan kanssa. Venäjän valtiollisen propagandan levittäjänä ja likaisen työntekijänä toimivan Yön susien presidentti Aleksandr Zaldostanov on kiistänyt moisen liiton olemassa olon.

Sopimus ja sen seuraukset koskettivat kokonaisia kansoja, myös meitä suomalaisia, joten sopimuksen (seurauksista puhumattakaan) kiistäminen on samalla meitä kohdanneen historian kiistämistä – historian valkopesua. Juuri sitä historian uudelleen kirjoittamista, jota vastaan Skippari-Smirnov kirjoittaa kamppailevansa. Tällaisten asioiden edessä pohdin sitä, että kuinka ihminen selittää itselleen todellisuuden ja propagandan vahvistaman mielikuvan eron, kyse on uskosta, johon liittyy vahva todellisuuden kieltäminen. Ihminen on uskossaan vahva, sanotaan, mutta silti näissä tilanteissa eteen tulee tavattoman usein tilanteita, joissa ristiriitojen selittäminen on likimain mahdotonta, jolloin (inhimillisesti katsoen) helpointa on uskoa auktoriteettiin, onpa hän millainen despootti tahansa ja kieltää todellisuus.

Molotov-Ribbentrop-sopimus on kuitenkin vain yksi toisen maailmansodan aikaa koskettava asia, johon nyky-Venäjällä suhtaudutaan kieltäen tai joka vähintäänkin lakaistaan maton alle piiloon.

On varsin todennäköistä, että tänään Venäjältä löytyy runsaasti ihmisiä, joiden mielestä natsi-Saksa kukistettiin neuvostovaltion mittaamattomilla voimavaroilla, samalla he kuitenkin unohtavat sen huomattavan avun, jota Yhdysvalloista kuin myös Iso-Britanniasta ja Kanadasta virtasi maahan vuoden 1942 alusta lukien (huom. Pre Lend-Lease maksettiin Neuvostoliitolle kullassa kesäkuun lopun ja syyskuun lopun 1941 välillä).

Tässä kohdin ei ole relevanttia tuoda esille kaikkia numeroita, tai spekuloida sillä, kuinka merkittävässä roolissa Lend-Lease-apu Neuvostoliitolle oli, voidaan kuitenkin todeta, että apu oli mittavaa ja auttoi omalta osaltaan Neuvostoliittoa selviämään sodan ensimmäisistä vuosista. Kun muistetaan, että Yhdysvaltojen toimittama apu käsitti noin 43 prosenttia kaikista Neuvostoliiton autonrenkaista, tai, että Yhdysvalloista toimitettiin Neuvostoliittoon yli 375 000 kuorma-autoa unohtamatta kymmeniä tuhansia muita ajoneuvoja, panssarivaunuja, lentokoneita tahi vetureita, ei apua sovi väheksyä. Kyse on paljon muustakin kuin Neuvostoliiton taistelemisesta yksin, kyse on yhteisestä voimainponnistuksesta liittoutuneiden välillä. Eikä tämän avun huomioiminen millään muotoa vähennä puna-armeijan riveissä taistelleen sotilaan ja upseerin uhrausten mittaamatonta inhimillistä arvoa – sitä vähentää verrattomasti enemmän historian vääristely ja historiallisten tapahtumien valkopesu, johon Venäjällä tänään syyllistytään.

Lopultakin venäläisessä nykyhistoriankirjoituksessa, ennemmin kuitenkin propagandassa, Lend-Leasen merkityksen unohtaminen tai häivyttäminen taustalle on kuitenkin sivujuonne, inhimillisesti tarkasteltuna merkittävämpää on se, että puna-armeijan ja neuvostovaltion toimien kriittinen tarkastelu on käytännön toimin tehty hyvin vaikeaksi.

Kuolemattoman rykmentin marssien luonne on hyvin propagandistinen, ne on valjastettu palvelemaan maan hallinnon tarkoitusperiä, jossa puna-armeija esiintyy kiiltokuvamaisena tahrattomana voittajana, jonka uhrauksia kenenkään ei sovi unohtaa. Helsingissäkin marssin henki on tämä – isoäiti lausui lapsenlapselleen, viitaten omaan isäänsä kantaessaan tämän kuvaa – isä marssii nyt fasismista vapautetun Helsingin katuja.

Marssien henki on se, mikä ne omineen valtiojohdon moraalinen tila tänään on, menneisyydestä kirjoitetaan halutunlainen, koska nykyisyys on toivoton eikä tulevaisuuden kuva ole sen parempi. Tätä kuvitelmaa menneisyyden kulta-ajoista pönkittää ajatus voittamattomasta puna-armeijasta sen erehtymättömine komentajineen. Menneisyys ei kuitenkaan lakkaa olemasta, vaikka mitä satuilisi – se tulee vääjäämättä jossain vaiheessa vastaan.

Totuus Mainilan laukauksista paljastui, Katynin joukkomurhista ei loputtomiin voinut syyttää natseja, eikä puna-armeija ollut kunniakas puhtoinen ”pioneeripataljoona” vaan se riveissä taisteli ja soti erilaisia ihmisiä, joista verrattoman moni osallistui – ymmärrettävien syitten takia – julmuuksiin sodan kuluessa ja etenkin sen viimeisinä aikoina ynnä Saksan antautumisen jälkeen.

”Koska kaikki ikkunat oli räjäytetty, berliiniläiset muistavat huutojen kuuluneen joka yö. Berliinin kahden pääsairaalan arviot raiskauksen uhreista vaihtelivat 95 000:sta 130 000:een. Eräs lääkäri päätteli, että Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta noin 10 000 kuoli, useimmat tekivät itsemurhan. Kuolleisuuden arveltiin olleen paljon korkeampi 1,4 miljoonan naisen keskuudessa, jotka raiskattiin Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa. Kaikkiaan vähintään 2 miljoonan saksalaisnaisen arvellaan joutuneen raiskatuksi, ja huomattava vähemmistö, ellei peräti enemmistö, oli raiskattu moneen kertaan”. (Antony Beevor, Berliini 1945 s. 460)

Mitä voi odottaa sotilailta, joista monet oli revitty juuriltaan, jotka olivat paatuneet mieleltään näkemistään julmuuksista, joita oli ruokittu propagandalla ja joita paikoin yllytettiin kostamaan saksalaisille kansansa kärsimykset? Ihminen on inhimillinen olento, itärintaman sota oli sen alkuhetkistä lukien ollut julmaa ja brutaalia – armotonta ideologioiden välistä sotaa loppuun saakka (jatkuen kostoretkenä sodan päättymisen jälkeenkin).

Ja kuten jokunen kappale taaksepäin kirjoitin isän marssivan fasismista vapautetun Helsingin katuja, surullista tässä valkopesun ja valehtelun saagassa on se, että lukuisille kansoille uskoteltiin puna-armeijan ja neuvostovaltion olleen vapauttajan. Käytännössä tämä vapauttaja vain alisti ”vapauttamansa” maat rautasaappaan ja miehityksen alle vuosikymmeniksi, orjuuttaen samalla kokonaisia kansoja pyrkien tuhoamaan niiden kunniakkaan historian. Todellisuudessa miehittäjä vaihtui toiseksi, kuten ystävämme Karpaattien kupeessa Tšernivtsissä meille kuvaili – puna-armeija yhdessä terrorikoneiston kanssa jatkoi siitä mihin Saksa oli lopettanut, juutalaisten rinnalla ukrainalaiset ja romanialaiset joutuivat vainon kohteeksi.

Se, että Venäjän kokoinen maa jättää käsittelemättä historiansa, ryhtyen kirjoittamaan uudelleen sitä, nostaen samalla Josif Stalinin takaisin jalustalle, häpäisten näin miljoonat Stalinin kauden viattomat uhrit, on enemmän kuin huolestuttavaa.

Se, joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, George Santayana kirjoitti. En nyt kuitenkaan usko, että historia kirjaimellisesti toistaisi itseään, mutta, kuten yllä kirjoitin, Venäjä on tänään huolestuttavalla tiellä, jossa historiaa vääristellään, lapsia militarisoidaan, itsenäisten valtioiden alueita miehitetään ja kansoja vainotaan.

Останови красный фашизм!

Marko

*: Lainaus Timothy Snyderin teoksesta Musta maa (s. 271) asiayhteydestä erotettuna, soveltuen kuitenkin kuvaamaan tapahtumien henkeä tässä yhteydessä.

RUFI:sta enemmän kirjoituksessa ”Suomalais-venäläisen RUFI-yhdistyksen aktivismia”.