Suomalais-venäläisen RUFI-yhdistyksen aktivismia

Kirjoitin edellisen presidentinvaalikampanjan jälkimainingeissa katsauksen Suomen ja Venäjän välisestä ystävyysseurasta RUFI yhdistyksestä nimellä ”Mikä se RuFi oikein on?”. (1) Kimmokkeen kirjoitukselle antoi RUFI:n aktiivinen kampanjointi Paavo Väyrysen presidenttiyden puolesta yhdistettynä tietoon siitä, että RUFI yhdistystoiminnassaan tukee Venäjän hallinnon poliittisia (ja muita) tavoitteita ja, että yhdistyksen jäsenistä eräillä – kuten sen puheenjohtajalla Daria Skippari-Smirnovilla – on tiiviit yhteydet Venäjä-operaattoreihin, kuten Johan Bäckmaniin. Tämä suhde Bäckmaniin juontaa jo aikaan ennen RUFI:a, jolloin Skippari-Smirnov avusti Bäckmania Donbass – lapset sodan jaloissa -näyttelyn järjestämisessä. Samaan aikaan Hotelli Kämpin Kansallissalissa järjestettiin Johan Bäckmanin johtamana venäläisen ideologin, ultranationalisti, Aleksander Duginin luento.

Millaisena yhdistyksenä RUFI itse itseään markkinoi (lainaus kotisivulta):

”Olemme perustaneet uuden yhdistyksen, joka auttaa parantamaan ja paikkaamaan nykyisiä kylmänkiskoisia, negatiivisia suhteita Venäjään, kulttuurisella ja informatiivisella vaikuttamisella. Tarkoitus on luoda myötämielinen linjaus, lämmin, toverillinen lähestyminen Venäjää kohti. Yhdistys toimii liioittelun ja paniikin lietsonnan vasta-aineena, joten kyseeseen tulee kaikenlainen oikaisu. Yhdistys on täysin riippumaton poliittisesta valtalinjauksesta. - -” (2)

Kuulostaa hienolta, lupaus on suorastaan positiivinen, mutta onko se lainkaan totuudenmukainen? Kaikessa lyhykäisyydessään vastaus on, että EI OLE – tämä toki on täysin subjektiivinen mielipide, mutta koetan saada hiukan lihaa mielipiteeni ympärille, osoittaakseni, että toiminnallaan RUFI tuskin parantaa ja paikkaa nykyisiä – heidän mukaansa kylmänkiskoisia ja negatiivisia – suhteita Venäjään. Samalla purin osoittamaan vääräksi väitteen siitäkin, että yhdistys olisi täysin riippumaton poliittisesta valtalinjauksesta.

Suomalais-venäläinen RUFI on järjestänyt tai sen edustajia on ollut mukana viime vuosina lukuisissa tilaisuuksissa, joista osa on hyvin konkreettinen tuenosoitus Venäjän nykyhallinnon toimille sekä sen harjoittamalle imperialistiselle politiikalle. Eräs merkittävä ja kovin kyseenalainen tapahtuma on Daria Skippari-Smirnovin ja RUFI:n organisoima ”kuolemattoman rykmentin” -marssi, jollainen on järjestetty Helsingissä jo kolmena perättäisenä voitonpäivänä (eli toukokuun 9). Viime viikolla yhdistys järjesti kolmannen kerran kuolemattoman rykmentin marssin, marssin lähtö oli Hakaniemen torilla ja marssi suuntautui sieltä Pitkänsillan yli Helsingin keskustaan.

Daria Skippari-Smirnov "kuolemattoman rykmentin" kärjessä.

Lainaan seuraavaksi kirjoitustani tämän vuoden helmikuulta, jossa pohdiskelin nyky-Venäjän halua ja pyrkimystä unohtaa historiansa ja kuinka Helsingissäkin viime vuosina nähdyt – Venäjän hallinnon omimat – kuolemattoman rykmentin marssit omalta osaltaan tukevat näitä pyrkimyksiä.

”Se, että nyky-Venäjällä historiaa kirjoitetaan uudestaan valkopesten menneisyyttä ei tietenkään ole niiden kymmenien miljoonien puna-armeijassa palvelleiden sotilaiden ja upseereiden vika, sekään ei ole heidän vika, että nyky-Venäjä pyyhkii olemasta näiden sotilaiden tekemiä rikoksia, puhumattakaan, että on pyyhkimässä pois totalitaarisen neuvostovaltion tekemiä rikoksia. Irvokasta tässä onkin, että nyky-Venäjä käyttää surutta hyväksi historiaa ja sen tapahtumia oikeuttaakseen tekojaan ollen samalla haluton puhumaan valloittaja-armeijan, joka puna-armeija oli, rikoksista ihmisyyttä vastaan valloittamillaan ja miehittämillään alueilla.” (3)

Helsingissä nähty kuolemattoman rykmentin marssi oli tällainen propagandistinen ja hurmoshenkinen marssi, jossa puna-armeija nähtiin sankarina ja Euroopan vapauttajana, jolloin sen arvosteleminen ja kriittinen arviointi nähdään samalla hyökkäyksenä instituutiota kohtaan (ja epäilemättä myös Venäjällä myös valtaapitäviä kohtaan, jotka ovat valjastaneet tämän osan historiaa osaksi omaa propagandaansa). On kuitenkin syytä huomioida, että kuolemattoman rykmentin marssin järjestäminen on vain yksi, joskin näkyvä osa, RUFI:n toimintaa Suomessa.

Sen ja etenkin sen näkyvien operaattoreiden toiminta pitää sisällään runsaasti muutakin aktivismia, josta seuraavaksi lisää.

Verkkosivujen ohella RUFI:lla on toimintaa eri sosiaalisen median alustoilla, kuten Facebookissa, VK:ssa (ennen VKontakte – venäläinen vastine Facebookille) ja Twitterissä. Eri alustoilla jaetaan tiedotteiden ohella ja rinnalla erilaisia uutisia ja venäläismedioissa julkaistuja haastatteluja, osa julkaistusta aineistosta on hyvin propagandistista ja Venäjän hallinnon linjoja myötäilevää – sille alisteista. RUFI:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov on antanut lukuisia haastatteluja venäläismedioille, toisinaan hän esiintyy puhujana/ esitelmöitsijänä erilaisissa tilaisuuksissa, kuten tämän vuoden maaliskuussa Helsingissä järjestetyssä Hybridisodat ja Suomi -keskustelutilaisuudessa, jonka järjestäjänä ja keskustelun vetäjänä toimi Johan Bäckman, tilaisuuden toimiessa samalla venäläisen Igor Panarinin teoksen ”Hybridisodat” julkistustilaisuutena. Skippari-Smirnovin esitelmä käsitteli venäläisten oikeuksia ja informaatiosotaa – sikäli kiinnostava aihe, sillä venäläisten oikeuksia poljetaan, jos missä, niin juuri nyky-Venäjällä.

Helsingin keskustelutilaisuuden ohjelmaan kuului Igor Panarinin esiintymisen ohella ”Seitsemän tähden liikkeen”  ehdokkaana toimineen, tämän vuoden kuolemattoman rykmentin marssillekin osallistuneen, Pirkko Turpeinen-Saaren esitys ”Miten NATO on muuttanut ja muuttaa Suomea”, eduskuntavaaleissa ehdolla olleen Jarmo Ekmanin esitys ”Vaalivaikuttaminen - suomalaisen syvän valtion sota äänestäjiä vastaan” – pyydän kiinnittämään huomiota termiin ”syvän valtion”, mikä on suora käännös ”deep statesta”, johon salaliittoteoreetikot usein viittaavat – ”valtio valtiossa” -toimija. Helsingissä esityksen piti myös Juha Korhonen, aiheena oli ”Valtamedian valheet ja vapaiden medioiden mustamaalaaminen”.

(Huom. vastaava tilaisuus järjestettiin myös Tampereella, johon Skippari-Smirnov ei kuitenkaan osallistunut).

Johan Bäckman ja RUFI:n Daria Skippari-Smirnov Krimillä (kuvakaappaus crimea.ria.ru).

Maaliskuussa 2018 suomalaisdelegaatio matkusti Venäjän Ukrainalta miehittämälle Krimin niemimaalle, matkaseurueeseen kuului Johan Bäckmanin ohella myös Daria Skippari-Smirnov muutaman muun suomalaisen rinnalla. Skippari-Smirnovin ja Bäckmanin ohella näkyvästi julkisiin esiintymisiin otti osaa vantaalainen perussuomalaisten kuntavaaliehdokkaanakin ollut Eero Hult, helsinkiläinen Svetlana Mustonen sekä Ludmila Odintsova. Myös propagandaluonteiselle matkalle osallistunut Rauhanpuolustajien aktiivi Marjaliisa Siira kirjoitti runsaasti vierailustaan miehitetyllä Krimillä. Delegaation näkyvimpiin ehdotuksiin kuului muun muassa suoran lentoyhteyden avaaminen Helsingin ja Simferopolin välille suomalais-venäläisen bisnes- ja kulttuurikeskuksen perustamisen ohella. Nämä, kuten muutkin, ehdotukset ovat lähinnä osa teatteria ja propagandaa, joten tässä yhteydessä niille ei ole syytä antaa mainintaa enempää tilaa.

Kyseisen vierailun jälkeen RUFI:n kotisivuilla on ryhdytty markkinoimaan näennäisen omatoimisia matkoja Venäjän miehittämälle Krimille. Toiminta on avointa, eikä toimintaa millään muotoa pyritä peittelemään yhdistyksen kotisivuilla, matkoista kiinnostuneet ohjataan hakemaan lisätietoa joko kriminmatkat.com -verkkosivulta tai sähköpostitse/puhelimitse RUFI:n edustajalta – puhelinnumero näyttää olevan RUFI:n puheenjohtajan nimissä. (4)

RUFI edustajineen osallistui Helsinkiin perustetun Donetskin ”kansantasavallan” ”edustuston” avajaistilaisuuteen yhdessä Suomi-Novorossija-Seuran jäsenten kanssa loppuvuodesta 2017. (Huom. tätä ennen Suomessa toimi ”Novorossijan Suomen ’suurlähetystö’.”) Lukijoiden on kuitenkin hyvä tietään, että kyseisellä ”edustustolla” – kuten sen edeltäjälläkään – ei ole virallisen edustuston statusta. Suomi ei ole tunnustanut Donetskin eikä Luhanskin ”kansantasavaltoja”, eikä ole antanut niiden edustustoille minkään valtakunnan virallista asemaa, vaikka Bäckman ja ”edustuston” puhehenkilöt asian toisin esittävätkin. Kyseisen ”edustuston” luonne on selkeän propagandistinen ja disinformatiivinen. Huomioitavaa on, että Daria Skippari-Smirnov allekirjoitti RUFI ry:n nimissä Donetskin ”kansantasavallalle” osoitetun virallisen julistuksen. Julkilausuman allekirjoittajien joukossa on RUFI:sta myös yhdistyksen rahastonhoitajana toiminut Marina Muhonen.

Donetskin "kansantasavallan" ystävien julistus, RUFIsta Daria Skippari-Smirnov ja Marina Muhonen.

RUFI:n edustajat tekevät myös yhteistyötä suomalaisten muukalaisvihamielisten organisaatioiden ja ryhmien kanssa, kuten aikanaan Suomi Ensin! liikkeen edustajien kanssa, etenkin Marco de Witin, joka osallistui aikanaan samalle propagandistiselle matkalle Itä-Ukrainaan, jolle otti osaa myös Marina Muhonen – nykyinen RUFI-aktiivi. Viime kesäisen Putinin ja Trumpin Helsingin-tapaamisen yhteydessä järjestetyissä mielenosoituksissa näkyi myös merkkejä tästä yhteistyöstä.

Janus Putkosen ohjauksessa olevaan uuteen-MV-lehteen RUFI:n aktiiveilla, kuten Skippari-Smirnovilla, näyttää olevan läheiset välit. Facebook-ryhmä Venäjän Trolliarmeija (sensuroimaton) jaetaan hyvin aktiivisesti MV-lehdessä julkaistua aineistoa, aivan kuten tehdään Suomalais-venäläinenyhdistys RUFI:n Facebook-sivullakin. Putkosen ohjauksessa MV-lehti näyttää muuttuneen entistä selkeämmin Venäjän disinformaatiokanavaksi, vaikka merkkejä Ilja Janitskinin aikakaudesta on edelleen havaittavissa. Kehityksen myötä MV-lehti näyttää jakavan aiempaa enemmän Vastavalkeassa tuotettua (ja julkaistua) aineistoa tai niiden pohjalta laadittua materiaalia, jota Skippari-Smirnov moderoimissa ryhmissään jakaa eteenpäin.

Johdantona seuraavaan muutama numerotieto ja havainto RUFIsta. RUFI ry on kooltaan varsin pieni, Helsingin Sanomien mukaan rekisteröityneitä jäseniä on 50 (tieto tammikuulta 2018), joskin yhdistyksen puheenjohtajan Skippari-Smirnovin mukaan yhdistyksen kannattajien lukumäärä on olennaisesti suurempi, hänen mukaansa yhdistyksen Facebook-sivuilla on tuhansia lukijoita. Yhdistyksen Facebook-sivuilla on 729 seuraajaa (16.5.2019).

Koostaan huolimatta yhdistyksen toiminta on aggressiivista, sen puheenjohtajan kommentit ovat paikoin hyvin kärkkäitä ja hyökkääviä, kuten hänen toteamuksensa Polina Kopylovalle, tämän kirjoitettua kriittisen blogin ”Sattuiko STEA tietämättä tukemaan Venäjän vaikuttamistoimintaa?” (5) Helsingin Sanomissa, arvostettu, Jarmo Mäkelä kolumnissaan lainaa Skippari-Smirnovia – hänen kysymystä Kopylovalle:

 ”mistä päin länttä blogin kirjoittaja, venäläinen nainen, saakaan palkkionsa näiden likaisten tekstiensä kirjoitteluun”. (6)

Tällainen toiminta on tuttua myös muista maista. Ukrainassa näimme kuinka Krimillä ja etenkin Itä-Ukrainassa kaoottisessa vaiheessa keväällä 2014, ennen varsinaisia sotatoimia, erilaiset pienet, Venäjän tuella perustetut, ryhmittymät toimivat hyvin aggressiivisesti pyrkien valtaamaan informaatiotilan maltillisilta tahoilta. Ukrainassa nämä kollaboraattorien ryhmät onnistuivat toiminnassaan hyvin, niin hyvin, että ne onnistuivat harhauttamaan Venäjän voimakkaan propagandan tuella läntisiä toimittajia ynnä kokonaisia mediataloja näkemään tapahtumat täysin väärässä valossa. Useilla tällaisilla ryhmillä oli kuitenkin vuosien historia takanaan, blogissaan ”How Alexander Dugin's Neo-Eurasianists geared up for the Russian-Ukrainian war in 2005-2013” Anton Shekhovtsov kuvailee tällaisten pienryhmien historiaa, leviämistä ja toimintaa etenkin Itä-Ukrainassa. (7)

Ja vaikka Venäjän suurlähetystö Tehtaankadulla pyrkii pitämään pientä etäisyyttä (julkisesti) RUFI:in, on se kaikesta huolimatta huomioinut ”tunnustuksella” RUFI:n aktivismia esim. kuolemattoman rykmentin marssin järjestämisessä.

Venäjän suurlähetystön kiitos RUFI:lle ja Daria Skippari-Smirnoville.

Tässä kirjoituksessa on mahdotonta avata kaikkia puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnovin ja RUFIn kontakteja venäläisiin tahoihin, joista osa on valtiollisia organisaatioita, joiden avulla Venäjä pyrkii vaikuttamaan ulkovenäläisiin tai heidän muodostamiin järjestöihin ja yhteisöihin. Väitteistään huolimatta RUFI ei ole irrallinen ja riippumaton toimija, yhdistyksen piirissä harjoitetun aktivismin ja monimuotoisen viestinnän perusteella voi yhdistystä, koostaan huolimatta, kutsua yhdeksi Venäjän informaatiovaikuttamisen väyläksi.

Minun nähdäkseni yhdistyksen tarkoitus ei edes ole toimia ”sillanrakentajana” vaan agitaattorina, jonka toiminnan tuloksia Venäjän valtio voi hyödyntää omassa toiminnassaan ja propagandassaan pitäessään yllä (haluamaansa) Suomi-kuvaa. RUFI:n toiminta kokonaisuudessaan asettuu hyvin selkeästi yksiin Venäjän valtion toiminnan kanssa, yhdistyksen linja asettuu rintamaan Venäjän valtion Ukraina-politiikan kanssa, ja samalla tapaa yhdistys nostaa esille säännöllisesti russofobian, jossa se on toisinaan käyttänyt esimerkkeinä jännitteitä, joita se on itse ollut luomassa, tai joiden syntymisessä sen edustajat ovat olleet osallisina.

Marko

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2018/01/mika-se-rufi-oikein-on.html 

2. https://rufi.fi/ 

3. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/02/irvokkaan-naytelman-kolmas-osa.html 

4. https://rufi.fi/Venaejaen-matkat,-mm-Krim/ 

5. http://polinakopylova.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246965-sattuiko-stea-tietamatta-tukea-venajan-vaikuttamistoimintaa 

6. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005516748.html 

7. http://anton-shekhovtsov.blogspot.fi/2016/01/how-alexander-dugins-neo-eurasianists.html

Marssin lähtöpaikka korjattu oikeaksi, ajatuksissani rustannut väärän torin nimen lähtöpaikaksi.

Muistamisesta ja kunnioittamisesta unohtamiseen

Tällä viikolla Euroopassa muistettiin toisen maailmansodan uhreja, aseet hiljenivät Euroopan rintamilla toukokuussa 1945 Saksan antauduttua liittoutuneille. Meillä Suomessa sodan uhrien muistamisella toukokuun 8. (tai venäläisten voitonpäivänä toukokuun 9.) ei ole perinteitä, sillä päättyiväthän Suomea ankarasti kurittaneet sodat aiemmin – jatkosota syyskuun 19. 1944 ja Lapin sota 27. huhtikuuta 1945, jolloin vietämme kansallista veteraanipäivää. Lapin sota oli seurausta välirauhanehdoista, joihin kuului muun muassa saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta.

Tässä kohdin on tietenkin hyvä muistuttaa lukijoita siitä, että vaikka aseet hiljenivät Euroopassa toukokuussa 1945, toinen maailmansota jatkui vielä kuukausien ajan Tyynellämerellä ja Aasiassa, jossa Yhdysvaltojen johdolla useilla rintamilla taisteltiin japanilaisjoukkoja vastaan. Syyskuun 2. 1945 Japani allekirjoitti antautumisasiakirjat taistelulaiva USS Missourin kannella Tokion lahdella – kymmeniä miljoonia kuolonuhreja vaatinut toinen maailmansota päättyi.

Meille suomalaisille kansallinen veteraanipäivä on muistamisen kannalta olennaisesti merkittävämpi kuin toukokuun 8., jolloin monet eurooppalaiset hiljenevät muistamaan ja kunnioittamaan sodan uhreja – sotilaita ynnä siviilejä, jotka maksoivat kalliin hinnan eläessään vuosia sodan jaloissa. Suomessa nähtiin tällä viikolla kaksi – toisistaan monella tapaa poikkeavaa – tapahtumaa, joissa muistettiin ja kunnioitettiin sodan uhreja. Tai ainakin toisessa näin tehtiin.

Muistamisesta, kunnioittamisesta ja sovittamisesta

Toukokuun 8. osallistuin Ukrainan suurlähetystön organisoimaan, pienimuotoiseen muistotilaisuuteen, Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Hietaniemen hautausmaa 8. toukokuuta 2019.

Tuulisella ja viileällä Hietaniemen hautausmaalla vallitsi rauhallinen ja sovitteleva tunnelma – hetki oli jopa harras olematta kuitenkaan uskonnollinen.

Vaihdoin muutamia sanoja kanssamuistelijoiden kesken, ilmassa ei ollut uhoa vaan nöyryyttä historian edessä.

Ei uhoa – vaikka tänäänkin ukrainalaiset taistelevat Donbasin tasangoilla vapautensa puolesta miljoonien ukrainalaisten eläessä miehittäjän ikeen alla Itä-Ukrainassa ja Krimillä. Eivätkä aseet hiljenneet edes muistopäivänä Itä-Ukrainassa, sillä konekiväärit ja kranaatinheittimet sylkivät kuolemaa päivänä, jolloin Eurooppa hiljeni muistamaan toisen maailmansodan uhreja. Toukokuun 8. aikana tulituksen kohteeksi joutui ukrainalaiset pikkukaupungit ja kylät – kuten Mari’inka Donetskin lounaispuolella ja Opytne Avdiivkan eteläpuolella sekä Pavlopilin ja Lebedinsken kylät Mariupolin itä- ja koillispuolisilla alueilla. Toukokuun 8.  sotatoimissa menehtyi maataan puolustaessaan ukrainalainen aliupseeri Volodymyr Koval kolmen ukrainalaissotilaan haavoittuessa. Eivätkä aseet hiljenneet Ukrainassa seuraavanakaan päivänä – toukokuun 9. jolloin venäläiset juhlivat omaa voitonpäiväänsä…

Suomen ukrainalaisten yhteisö yhdessä Ukrainan suurlähetystön väen kera laski muistokukat Hietaniemen hautausmaan Sankariaukiolla – Ukrainan kansalta Suomen kansalle. Myöskään marsalkka Carl G. E. Mannerheimia ei unohdettu.

Jokainen osallistujista kävimme vuorollamme laskemassa kaksin kappalein punaisia neilikoita ristin juurella.

Omalla vuorollani hiljenin muistaen sukuni uhrauksia, kuten äitiäni, joka ei nähnyt koskaan isäänsä, sillä hän oli vain muutaman kuukauden ikäinen isänsä päästessä lomille katsomaan tytärtään. Seuraavaa kertaa ei enää tullut – äitini isä haavoittui 2. syyskuuta 1943 Aleksandrovkassa, menehtyen 3. syyskuuta 1943 matkalla 30. kenttäsairaalaan.

Kuulaan kirkas sää, tuuli ujelsi korvissa – jossain raakkui varis.

Ei enää koskaan ei valitettavasti toteutunut, vaikka samassa laajuudessa emme sotaa olekaan nähneet.

Muistamisesta, kunnioittamisesta ja sovittamisesta unohtamiseen ja uhoon

Torstai 9. toukokuuta venäläisten voitonpäivä, päivä, jona kuolematon rykmentti marssi Helsingissä. Venäläisillä, kuten kenellä tahansa, on oikeus muistaa toisen maailmansodan uhreja, valitettavaa on se, että tänään Venäjällä toukokuun 9. voitonpäivä on valjastettu osaksi valtiojohtoista propagandaa ja menneisyyden palvontaa, josta nöyryys ja uhrien kunnioittaminen on kaukana. Paljon siis erosivat nämä kaksi muistotilaisuutta toisistaan, toisen ollessa aidosti ja oikeasti hetki, jolloin muistettiin ja kunnioitettiin ja pyydettiin anteeksi, toisen ollessa paluu menneisyyteen, uhoon ja palvontaan, jossa samalla ne historian opetukset on unohdettu.

Kuolemattoman rykmentin marssin järjesti Helsingissä RuFi – suomalais-venäläinen yhdistys, joka markkinoi itseään Suomen ja Venäjän välisenä ystävyysseurana. RuFilla on hyvin läheiset suhteet Venäjän Suomen suurlähetystöön ja eräisiin venäläisoperaattoreihin (kuten Johan Bäckman), eivätkä sen puheenjohtajan Daria Skippari-Smirnovinkaan jauhot aivan puhtaat ole, mutta tässä kirjoituksessa ei ole tarkoitus perata RuFia vaan itse tilaisuutta, kuolemattoman rykmentin marssia, joka toi punaliput ynnä sirpit ja vasarat Helsingin kaduille.

Kuolematon rykmentti Helsingissä toukokuussa 2019.

Kuten jo alussa viittasin, aivan kuten meillä suomalaisilla yhtälailla venäläisillä on oikeus muistaa ja kunnioittaa sodan uhreja, mutta niin kauas muistamisesta, kunnioittamisesta ja sovittamisesta kuolemattoman rykmentin marssi on päätynyt, että sitä on likimain mahdoton pitää tilaisuutena, jossa muistetaan ja kunnioitetaan miljoonia ja taas miljoonia uhreja, jotka monivuotisen sodan aikana menettivät henkensä maansa, aatteensa tahi jonkin muun puolesta – puhumattakaan, että marssilla muistettaisi niiden miljoonien siviilien kärsimyksiä. Siviileiden, jotka monesti maksoivat äärimmäisen kallista hintaa sodan aikana tahi taisteluiden jo päätyttyä.

Tässä kohdin voin lainata kirjoitustani helmikuulta: ”Se, että nyky-Venäjällä historiaa kirjoitetaan uudestaan valkopesten menneisyyttä ei tietenkään ole niiden kymmenien miljoonien puna-armeijassa palvelleiden sotilaiden ja upseereiden vika, sekään ei ole heidän vika, että nyky-Venäjä pyyhkii olemasta näiden sotilaiden tekemiä rikoksia, puhumattakaan, että on pyyhkimässä pois totalitaarisen neuvostovaltion tekemiä rikoksia. Irvokasta tässä onkin, että nyky-Venäjä käyttää surutta hyväksi historiaa ja sen tapahtumia oikeuttaakseen tekojaan ollen samalla haluton puhumaan valloittaja-armeijan, joka puna-armeija oli, rikoksista ihmisyyttä vastaan valloittamillaan ja miehittämillään alueilla.” (1)

Helsingissä järjestetty kuolemattoman rykmentin marssi oli juuri tätä – uhoa, jossa menneisyys nähdään haluamassa valossa, unohtaen ne miljoonat siviilit, jotka joutuivat kärsimään miehittäjän (mikä puna-armeija tosiasiassa oli) rautasaappaan alla. Unohtaen sen, että totalitaarinen valtio uhrasi piittaamatta omia sotilaitaan, siviileistä puhumatta, että tämä samainen valtio kollektiivisesti rankaisi lukuisia kansoja kuvitteellisista rikoksista sodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina. Tämä on unohtamista, ja tämä jos mikä tekee kuolemattoman rykmentin marssista vapaan Helsingin kaduilla perin irvokkaan näytelmän. Mutta ehkäpä me olemme oppineet jotain menneisyydestä, toisin kuin marssille osallistuneet suomalaiset ja venäläiset ja tämän opin myötä siedämme kaduillamme tämän imperialistispatrioottisen nyky-Venäjää ihannoivan uhon.

RuFin puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov kuolemattoman rykmentin marssilla.

Kunpa Daria Skippari-Smirnovin johdolla marssille osallistuneet edes hetkeksi pysähtyisivät muistamaan sodan uhreja ja käsittelemään menneisyyttään unohtamisen ja valkopesun sijaan. Ennen kuin on liian myöhäistä ja eurooppalainen sota Ukrainassa laajenee entisestään – vai onko tämä liikaa pyydetty?

Marko

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/02/irvokkaan-naytelman-kolmas-osa.html 

Kuvat Marko Enqvist.

Irvokkaan näytelmän kolmas osa – kuolematon rykmentti marssii toukokuussa Helsingissä

Tämä on aihe, josta kirjoittaminen ei ole erityinen nautinto minulle – toivoisin, ettei minun tarvitsisi nähdä Helsingin kaduilla ”kuolemattoman rykmentin marssia”, aivan kuten en toivo näkeväni sen kaduilla marssittavan yhdenkään totalitaarisen lipun alla. Mutta tänäkin vuonna ”RUFI- suomalais-venäläinen yhdistys” järjestää ”kuolemattoman rykmentin marssin”, marssittaen väkeä pääkaupunkimme kaduilla, käyttäen hyväksi sitä oikeutta, mikä sen edustajilla maassamme on. He marssivat ”puna-armeijan” ja ”fasismin kukistamisen” kunniaksi unohtaen sen tuskan ja surun, jonka puna-armeija muassaan miehitetyille alueille toi. (1)

Historiaa lukeneena ymmärrän sen mittaamattoman uhrauksen, jonka diktatorinen neuvostovaltio kansalaisineen teki toisessa maailmansodassa taistellessaan natsi-Saksaa vastaan, jonka kanssa oli sodan alla sopinut liiton. Kärjistäen ilmaissen, kaksi vainoharhaista diktaattoria sopi liiton kummankin valmistautuessa samalla karkaamaan toisensa kurkkuun. En nyt tässä ryhdy pohdiskelemaan neuvostovaltion olemusta, mikä tänään monen venäläisen mielessä rinnastuu Venäjään, mitä se tavallaan olikin, sillä neuvostovaltiossa venäläiset kansana olivat ensimmäisenä kansojen joukossa.

Venäjän suurlähetystö muistaa RuFia (kuvakaappaus RuFi:n Facebook-sivu).

Se, että nyky-Venäjällä historiaa kirjoitetaan uudestaan valkopesten menneisyyttä ei tietenkään ole niiden kymmenien miljoonien puna-armeijassa palvelleiden sotilaiden ja upseereiden vika, sekään ei ole heidän vika, että nyky-Venäjä pyyhkii olemasta näiden sotilaiden tekemiä rikoksia, puhumattakaan, että on pyyhkimässä pois totalitaarisen neuvostovaltion tekemiä rikoksia. Irvokasta tässä onkin, että nyky-Venäjä käyttää surutta hyväksi historiaa ja sen tapahtumia oikeuttaakseen tekojaan ollen samalla haluton puhumaan valloittaja-armeijan, joka puna-armeija oli, rikoksista ihmisyyttä vastaan valloittamillaan ja miehittämillään alueilla.

Itse asiassa, kuten tiedämme, tänään puna-armeijan arvostelemisesta voi Venäjällä joutua oikeuteen ja saada tuomion. Ja ne (ulkomaalaiset) tutkijat, jotka tohtivat käsitellä puna-armeijan tekemiä rikoksia tapahtuneina tosiasioina, ovat huomanneet ovien Venäjällä sulkeutuvan – pääsyn arkistoihin käyneen mahdottomaksi. Tätä nykyä arkistojen ovet ovat pysyneet suljettuina monilta muiltakin, 90-luvun avoimuuden tuulahdus on mennyttä, historiankirjoitus on valjastettu Venäjällä palvelemaan maan johdon käyttöönsä valjastamia imperialistia tarpeita – rajojen siirtelyn tarpeelle haetaan perusteita menneisyydestä. Tässä ”kuviossa” haetaan sopivia esimerkkejä ynnä perusteita, milloin neuvostohistoriasta, milloin tsaarinvallan ajoilta. Puna-armeija ja ainakin näennäisen viattomana vuosia sitten Venäjällä alkanut ”kuolemattoman rykmentin marssi” on yhtä lailla valjastettu palvelemaan nyky-Venäjän johdon (kuviteltuja) tarpeita, se on olennainen osa valtiopropagandaa, jossa samalla valkopestään historiaa. Eikä yksin puna-armeijan vaan, kuten olemme nähneet, koko neuvostovaltion historiaa nostaen samalla vainoharhainen Josif Stalin takaisin jalustalle ja saattaen näytösoikeudenkäynteihin heitä, jotka haluavat tutkia mihin rikoksiin Stalinin kaudella syyllistyttiin.

Puna-armeijan turhasta glorifioinnista olisi syytä päästä eroon, voittoisa taistelu ja sitä ennen koetut kärsimykset eivät oikeuta miljoonien miehitettyjen alueidensiviileiden ryöstelyyn, raiskaamiseen ja pahoinpitelyyn, puhumattakaan kymmenien tuhansien siviileiden murhista ja tapoista. Seuraavaksi lainaus Antony Beevorin teoksesta Berliini 1945:

”Koska kaikki ikkunat oli räjäytetty, berliiniläiset muistavat huutojen kuuluneen joka yö. Berliinin kahden pääsairaalan arviot raiskauksen uhreista vaihtelivat 95 000:sta 130 000:een. Eräs lääkäri päätteli, että Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta noin 10 000 kuoli, useimmat tekivät itsemurhan. Kuolleisuuden arveltiin olleen paljon korkeampi 1,4 miljoonan naisen keskuudessa, jotka raiskattiin Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa. Kaikkiaan vähintään 2 miljoonan saksalaisnaisen arvellaan joutuneen raiskatuksi, ja huomattava vähemmistö, ellei peräti enemmistö, oli raiskattu moneen kertaan”. (s. 460)

"Kuolemattoman rykmentin marssi" 2018, (kuvakaappaus RuFi yhdistys). (2)

Jokainen voi mielessään pohtia millainen sota siitä syttyisi, jos näkisimme ”ruskealle fasismille” marssittavan samalla antaumuksella Helsingin kaduilla – ja näimmehän me. Teko tuomittiin, kuten pitääkin, nyt sen sijaan katsomme vaivautuneena pois sulkien silmämme, jotta emme joutuisi todistamaan ”punaisen fasismin” marssia poikki katujen. Sillä vaikka Venäjä vaalii hellitellen muistoa fasismin kukistamisesta, ei se kuitenkaan vapautta miehittämilleen alueille tuonut vaan orjuuden. Diktatuuri ja sorto vaihtui yhdestä toiseen, ja sitä seuranneeseen vuosikymmenten miehitykseen, kokonaisiin kansoihin kohdistuneisiin vainoihin, kuten Krimin tataareihin, joita vainottiin ja heidät karkotettiin Krimiltä Stalinin kaudella 18.-20. toukokuuta 1944 – tänään, tällä vuosituhannella Venäjä toi samanmoisen vainon Krimille… Ja mitä me teemme?

Neuvostoliiton romahtaminen omaan mahdottomuuteensa toi miljoonille vapauden, kuitenkin tänään Venäjä on valjastanut menneisyyden käyttöönsä, levittää lonkeronsa rajojensa ulkopuolelle koettaen sitoa itsenäisiä maita rikollisin keinoin itseensä. Ja monet ovat valmiit sulkemaan tältä sorrolta ja miehitykseltä silmänsä, aivan kuten sulkevat silmänsä kuolemattoman rykmentin marssiessa Helsingissä osana nyky-Venäjän valtiopropagandaa.

RUFI:n Facebook-sivulla kirjoitetaan muun muassa seuraavaa:

”Rauhan kulkue symboloi Valtavaa voittoa fasismin ja natsismin yllä 2. Maailmansodassa, pahuuden kukistamista ja tämän valtavan uroteon tehneiden muiston vaalimista. Haluamme muistaa ja kiittää esivanhempiamme heidän uhrautumisestaan jälkipolvien, eli meidän takia! Meidän vapauden ja rauhan johdosta.”

Todennäköisesti he uskovat itsekin tuon mitä kirjoittavat ihmisille luettavaksi. Totuutta siinä on kuitenkin vain nimeksi, muu propagandaa ja totuuden häivyttämistä sanojen taa. Irvokasta on se, että nämä rufilaiset nauttivasta tästä rauhasta ja vapaudesta Suomessa, äiti-Venäjä ei sitä kykene tarjoamaan militarisoidessaan kansaansa ja tukahduttaessaan kansalaisaktivismia.

Olen kaikkea muuta kuin uskonnollinen ihminen, mutta nyt mieleeni palaavat Raamatun tekstit, profeetta Miikan kirjoitukset miekkojen takomisesta auranteriksi ja keihäiden takomisesta vesureiksi. Mutta tänään minusta tuntuu siltä, että kenties on aika takoa auranteristä jälleen miekkoja, vesureista keihäitä.

Останови красный фашизм!

Marko

1. https://www.facebook.com/pg/rufiyhdistys/posts/?ref=page_internal 

2. https://www.youtube.com/watch?v=ERp04WYLSRY 

Päivitystä kaipaava kirjoitus siitä ”Mikä se RuFi oikein on?” (30.tammikuuta 2018).