Tuula Malin: Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

Venäjän kiinteistö- ja tonttikaupat Suomessa ovat nousseet suuriin otsikoihin viime vuosina, syyskuun 22. päivä 2018 venäläisten omistamat kiinteistöt nousivat kaikkien huulille, viranomaisten suoritettua laajan ratsian Saaristomeren syväväylien äärellä sijainneen, ”matkailu- ja majoituspalveluja” tarjonneen, Airiston Helmen tiloihin.

Mutta jo ennen Airiston Helmen ratsiaa yksittäiset toimittajat ja mediat olivat kiinnittäneet huomiota venäläisten, sangen outoihin, tontti- ja kiinteistökauppoihin Suomessa, vielä tuolloin kyseessä oli tavattoman usein taistelu tuulimyllyjä vastaan – huomion ollessa kaikkea muuta kuin kannustavan, ennemminkin päinvastoin leimakirveiden heiluessa ja syyttävän sormen osoittaessa työtään tekeviin toimittajiin (ja kansalaisaktivisteihin). Toimittaja Tuula Malinin voi sanoa kuuluvan aiheen käsittelyn pioneereihin Suomessa, todennäköisesti hän on ensimmäinen (tai ainakin ensimmäisiä) toimittajia, jotka kirjoittivat aiheesta – Malin aloitti aiheen tutkimisen vuonna 2007 ja lokakuussa 2008 MTV:n 45 minuuttia -ohjelmassa hän uutisoi sisämaan tonttikaupoista ensimmäisen kerran. (s. 279)

Noista vuosista on vierähtänyt aikaa reilu vuosikymmen, lukemattomien juttujen ja katsausten myötä on luonnollista, että toimitustyö kaikkine havaintoineen kootaan yksiin kansiin, näin lukijoidenkin on helpompi ymmärtää ja havainnoida kokonaisuutta. Docendon kustantama, Tuula Malinin kirjoittama ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” herätti ilmestyessään kohua, teosta kritisoitiin erityisesti Georgij Alafuzoffiin liittyvien vihjailujen tähden, lähteistämättöminä vihjeinä ne jäivät ikävällä tapaa riippumaan ilmaan, mutta kriitikoiden taholta liiallisen huomion kiinnittäminen Alafuzoffiin, siirtää samalla keskustelua syrjään itse asiasta – Venäjän kiinteistö- ja tonttikaupoista Suomessa ja tähän toimintaan liittyvistä havainnoista ja kokonaisuudesta.

Tuula Malin: Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa.

Ennen uppoutumista Malinin teoksen havainnointiin, muutama sana omasta aihepiiriin liittyvästä kiinnostuksesta. Reilu vuosikymmen sitten, aikana, jolloin venäläisten tonttikaupat nousivat ensimmäistä kertaa otsikoihin, itse suhtauduin aiheeseen varsin neutraalisti – aihe herätti kiinnostusta mutta koskapa oma tietämykseni oli perin vajaata, olin ennemminkin utelias ilmiöstä. Etelä-Karjalasta kotoisin olevana asia herätti luonnollisesti kiinnostusta, alueella moni tontti ja mökki vaihtoi omistajaa, halutessaan jonkin tontin, kiinteistön tai tilan, venäläiset lähes poikkeuksetta tekivät tarjouksen, jolla voittivat suomalaiset – hinnat nousivat, elettiin hulluja vuosia.

Kiinnostusta seurasi aiheeseen tarkempi tutustuminen, suhtauduin vielä kauppoihin neutraalisti mutta kaipasin avoimempaa keskustelua hyödyistä ja haitoista – keskustelu kun paikallisella tasolla tuppasi olemaan keskustelua hyödyistä. Neutraalia vaihetta seurasi kriittisempi suhtautuminen, muistan kirjoittaneeni 2010-luvun alkupuolella ensimmäiset kriittiset kirjoitukseni aiheesta keskustelufoorumeille, lopulta kriittinen suhtautuminen muuttui vieläkin varautuneemmaksi suhtautumiseksi venäläisten toimintaan Suomessa – kaipasin rajoituksia vähintäänkin alueille, jotka rajoittuivat maanpuolustuksellisesti tai turvallisuuspoliittisesti tärkeisiin kohteisiin.

Muistan keskusteluista vähättelyä venäläisten ostokäyttäytymistä ja sen muodostamaa mahdollista turvallisuusuhkaa kohtaan, keskustelijoita, jotka halusivat rajoittaa venäläisten toimia, katsottiin pitkin nenänvartta vielä niinkin myöhään kuin vuoden 2015 puolella.

”Minusta vaan tuntuu hyvin erikoiselta, että nämä tontit hankitaan venäläiseen omistukseen eikä suomalaisille bulvaaneille. Miksi heilutetaan punaista lippua ja huudetaan, Hei me ollaan täällä!? - - -

Minua vaan hymyilyttää se että ihmiset luulevat keksineensä jotain salaista tässä asiassa. Aika vähäinen on usko suomalaisiin viranomaisiin”.

Tuolloin venäläiset käyttivät bulvaaneja vähemmän, ilmeisesti syystä, koska eivät nähneet sille tarvetta, koska viranomaisillamme ei ollut täyttä selkoa siitä kuka omisti ja missä, kuten ei siitäkään kuka oli todellinen omistaja, ja on myös syytä muistaa, että pitkälle 2010-luvulle Suomessa toivotettiin venäläisomistajat tervetulleiksi, mikä todennäköisesti vaikutti siihen, etteivät he nähneet kaikissa tapauksissa tarvetta bulvaanien hyödyntämiselle.

Niin ikävä kuin se on todeta, Malinin teoksen perusteella tilanne oli muutama vuosi sitten se, ettei viranomaisillamme ollut selkoa siitä kuka omistaa ja missä, ongelmia oli jopa tietää, kuka osti maata, kiinteistöä jne. puolustusvoimien alueiden tuntumasta – tai kuka oli lopullinen omistaja myyjien ja ostajien ketjussa. Airiston Helmen paljastumisen jälkeen alkoi omistusten kierrätys, omistusjärjestelyjen muuttuessa aiempaa monimutkaisemmiksi. (s. 277) Tästä on luontevaa siirtyä tarkastelemaan Tuula Malinin teosta ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” – kiinnitän huomioni pääasiassa kiinteistö- ja tontti- sekä erilaisiin yrityskauppoihin, vaikka Malin teoksessa käy kertauksenomaisesti läpi omaa uraansa toimittajana ja kirjailijana sekä kirjoittajana, huomioiden venäläisten tekemien tontti- ja kiinteistökauppojen ohella myös muita hybridi- ja vaikuttamisoperaatioita, viitaten myös ”Tapaus Antoniin” ja sen myötä hybridisotaan kuuluvaa informaatio-psykologista vaikuttamista huoltajuuskiistojen näkökulmasta.

Osana laajempaa kokonaisuutta teoksessa käydään myös läpi hybridisotaan ja vaikuttamiseen liittyviä toimia, kuten vastakkainasettelun lisääminen kohdevaltiossa (jota Suomessakin tapahtuu) ja ulkovenäläisten hyötykäyttö, joita teemoja en kuitenkaan katso tarpeelliseksi kommentoida tässä laajalti. Eteläkarjalaistaustaisena törmäsin itsekin jo vuosia sitten Venäjän pyrkimyksiin vaikuttaa kieliopintojen kautta Etelä-Karjalan alueella, kuinka Lappeenrannassakin venäjän kielinen koulu oli tehnyt yhteistyötä ”Russkij Mir” -säätiön kanssa, saaden myös tukea säätiöltä. ”Russkij Mir” (eli venäläinen maailma) on Venäjän valtion ja Venäjän ortodoksisen kirkon yhteishanke, jonka päämääränä on venäläisten arvojen, kielen ja kulttuurin vahvistaminen – poliittisia ulottuvuuksia unohtamatta. Säätiö pyrkii vahvistamaan venäläistä identiteettiä ensisijaisesti ulkovenäläisten keskuudessa, mutta kohderyhmänä on myös vastaanottajavaltioiden kantaväestö. Suomessa Russkij Mir on kampanjoinut myös pakkoruotsia vastaan, ja Suomessa säätiön painopistealueena on ollut Kaakkois- ja Itä-Suomi, jossa on myös esitetty voimakkaita pakkoruotsinvastaisia kannanottoja, perusteena on juuri käytetty Venäjän läheisyyttä.

Aiheen ollessa jokunen vuosi sitten pinnalla Lappeenrannassa, kävi ilmi, ettei läheskään kaikilla päättäjillä ollut tietoa ja ymmärrystä siitä, millaisesta organisaatiosta oli kyse – kenen kanssa tehtiin yhteistyötä, osalla oli, mutta siitä huolimatta he olivat valmiit yhteistyöhön:

”Russkij Mir on kustantanut Itä-Suomen koulun yksiköiden opetustiloihin tieto- ja viestintäteknistä varustelua yli 26 000 eurolla, tukenut oppikirjojen laatimista ja opettajien seminaaria sekä toteuttanut sen oppilaille opetusta Venäjällä.” (1 – IS:n uutinen 28.3.2015).

Tuolloin, maaliskuussa 2015, Yleisradiolle antamassaan haastattelussa Itä-Suomen koulun johtava rehtori Petri Kyyrä ei pitänyt yhteistyötä ongelmallisena (2) – melkoista sinisilmäisyyttä ja naiiviutta aikana, jolloin toiminnan tarkoitusperät olivat käyneet selville maallikollekin.

Sinisilmäisyyttä ja naiiviutta voimme käyttää aasinsiltana siirtääksemme katseemme Tuula Malinin teoksen merkittävimpään antiin – venäläisten kiinteistö- ja tonttikauppoihin Suomessa:

”Vuokratkaa te meiltä, me ostamme teiltä”, Dmitri Medvedev Venäjän presidentin ominaisuudessa huhtikuussa 2009; ”Iloitkaa maakaupoista!” Vladimir Putinin Venäjän pääministerinä toukokuussa 2010 (s. 279 ja 280) –

ja me suomalaiset myimme ja iloitsimme maakaupoista unohtaen vastavuoroisuuden periaatteen, ja sulkien silmämme mahdollisilta riskeiltä vielä silloinkin, kun olisi ollut aika herätä todellisuuteen. Suojelupoliisi otti kantaa maa- ja kiinteistökauppoihin marraskuussa 2016, Supon mukaan niiden merkitys Suomen vastaisessa hybridisodassa oli jopa suurempi kuin julkisuudessa runsaasti esillä olleiden trollien ja informaatiovaikuttamisen. (s. 271) Toki on huomioitava, että harmaassa vaiheessa ja jo ennen sitä kokonaisuuden osat tukevat ja täydentävät toinen toisiaan, jotta operaattori (tässä asiayhteydessä Venäjä) saa niistä parhaan mahdollisen hyödyn irti.

Suojelupoliisin voimakkaasta kannanotosta kului aikaa vajaat kaksi vuotta Airiston Helmen kiinteistöihin tehtyyn ratsiaan. Se, että Airiston Helmen tutkinnassa oli virallisesti kyse talousrikostutkinnasta, näyttää – keskusteluissa – olleen monelle oivallinen syy unohtaa mahdolliset turvallisuuspoliittiset riskit, joita Airiston Helmeen ja muihin vastaaviin – outoihin – maakauppoihin kytkeytyi. En nyt ryhdy ottamaan kantaa siihen, piilikö laajan ratsian taustalla muitakin syötä kuin epäilys mittavista talousrikoksista, Malinin teoksen lukemalla tulee väistämättä siihen johtopäätökseen, että viranomaisemme ovat kertoneet meille vain osatotuuden.

Ja kun teoksen lukemalla muodostuu kuva ”osatotuudesta”, samalla tavalla herää kysymyksiä siitä, että miksi ilmeisten laittomuuksien on annettu jatkua niinkin monta vuotta, niiden yksistään Airiston Helmen kohdalla pitäessä sisällään laitonta rakentamista ja ruoppaamista ynnä vedenalaista toimintaa kuin myös luvatonta (rajat ylittävää) lentotoimintaa helikoptereilla.

Suurista otsikoista huolimatta Airiston Helmi on vain yksi osa kokonaisuutta, vastaavia – kooltaan pienempiä – airistonhelmiä löytyy myös Suomenlahden rantamilta, Porkkalasta Hankoon kuin myös Kotkan ja Haminan seuduilta, jossa KGB-taustainen kiinteistösijoittaja Dmitry Gorelov oli hankkinut maa-alueita, jossa kiinteistöjen ranta-alueita on ruopattu samaan tapaan kuin Airiston Helmen saaristokohteissa, ja jonne niin ikää oli rakennettu laitureita sekä tehty tilaa helikopteriliikenteelle. (s. 162) Gorelovin kohdalla todennäköisesti pätee myös sanonta kerran KGB:n mies, aina KGB:n mies.

Kotka-Hamina-seudun tekee mielenkiintoiseksi myös Venäjän toimet Suursaarella, jossa Venäjä on ryhtynyt vahvistamaan sotilaallista läsnäoloaan viime vuoden puolelta lukien. Saarelle on rakennettu uusia helikopterikenttiä (vähintään 5 kpl), eikä sieltä ole kuin reilun 50 kilometrin lentomatka Haminan seudulle, ja reilut 35 km Kotkan edustalle.

Suomenlahti ja Suursaari, upotuskuvan lähde 3.

Maa- ja kiinteistökaupoista saaristo- ja rannikkokohteet ovat vain yksi osa laajasta kokonaisuudesta. On todennäköistä, että osassa tapauksia venäläiset ovat sattumalta ostaneet kiinteistön tahi tontin sotilaskohteen tuntumasta, mutta on enemmän kuin todennäköistä, että suomalaisten sinisilmäisyyttä kuin myös sitä, ettei kokonaisuudesta ole ollut riittävää tietoa, on hyödynnetty ja näin ollen Suomen puolustuksen kannalta tärkeiden kohteiden läheltä on päätynyt kohteita sellaisten venäläisten omistukseen, joille ei missään nimessä olisi pitänyt myydä mitään kiinteää omaisuutta Suomesta.

Turvallisuuteen liittyvät riskit ovat yksi puoli, joukossa on sitten kokonaisuuksia, joihin on liittynyt hyvin merkittävää taloudellista väärinkäyttöä. Merkittävää rahanpesua (ja samalla suomalaista piittaamattomuutta) Tuula Malinin kuvaa teoksessa aihetta käsittelevä osuudessa alkaen sivulta 219, tarkempaan tarkasteluun päätyivät Case Bizkon ja Case Bankirsky Dom, jälkimmäistä lukiessani en voinut kuin ihmetellä suomalaispankkien (Nordea) puutteellista valvontaa ja kumppanin tuntemusta. Mutta samaa heikkoa venäläiskumppanin tuntemista esiintyi suurella joukolla suomalaisia kuntapäättäjiä ja päätöksenteossa mukana olleita.

Kun venäläisosapuoli ryhtyi puhumaan miljoonista, harkinta näyttää pettäneen aivan liian monella kuntapäättäjällä – kriisikunnissa se on pettänyt vieläkin helpommin. Onko puheiden ja pienten ”tuliaisten” lisäksi mikään muu vaihtanut omistajaa näissä neuvotteluissa?

Tiedämme maailmalta, kuinka venäläisoligarkkien miljoonat ja miljardit ovat samalla korruptoineet järjestelmiä, ja kuinka he ovat palkanneet avukseen lakimiesten armeijan käydessään oikeutta levittäen samalla lonkeroitaan eliittiin ostaen heitä tukijoikseen. Näyttää myös siltä, että Suomesta on löytynyt lakimiehiä ja asianajajia, joiden selkäranka kumartaa rahalle, jotka ovat (lyhytnäköisiä voittoja tavoitellessaan) valmiit ummistamaan silmänsä asiakkaansa harmaalla alueella liikkumiselta – onneksi päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy.

Suomen Sotilas -lehden numerossa 2/2015 ”Hämärän rajalla” -kirjoituksessa, HL (todennäköisesti prikaatikenraali [evp] Hannu Luotola) kirjoittaa muun muassa seuraavaa:

”Venäjä ei ole demokratia, eikä siellä vallitse EU:n kaltainen oikeusjärjestys. Venäläiset toimivat maansa ulkopuolella tottumansa yhteiskuntaelämän ”lakien” tai ”lainalaisuuksien” mukaisesti. Tämä aiheuttaa vastakkainasetteluja ja ongelmia.

Suomeen on syntynyt puutteellisen lainsäädännön myötä moraalin suuruinen aukko. Suomeen on tuotu sen yhteiskunnalle vieraita toimintaperiaatteita, jotka liittyvät omistuksen hämärtämiseen ja rahanpesuun. Ongelmana on myös rahanpesulaki, joka estää rikollisten itse pesemän rahan takavarikoinnin Suomessa”. (4)

Kyseisessä lehden numerossa on prikaatikenraali (evp) Hannu Luotolan laajempi maa- ja kiinteistökauppoja käsittelevä kirjoitus ”Kaikki kaupan” (alk. s. 6) sekä Jaakko Puuperän kommentti ”Konstit on monet” s. 12-13. Väistämättä herää myös kysymys siitä, että onko Suomessa kiinnitetty turvallisuusriskien ohella liian vähän huomiota myös rahan korruptoivaan vaikutukseen? Olemme myös olleet sen suhteen liian sinisilmäisiä ja naiiveja? Kun huomioi eräiden päättäjiemme toiminnan, väistämättä mieleen nousee myös ajatus eräiden kohdalla toiminnan olleen ja olevan – syystä tai toisesta johtuen – tietoista ja tarkoituksellista.

* * *

Kun tarkastelemme kokonaisuutta, teos on huomionarvoinen, muutamat mutkien oikomiset ja suomalaisittain liian suorat vihjaukset, ovat kiinnittäneet lukijoiden huomion – liiaksikin. Viime vuosina olemme nähneet kuinka Venäjä pyrkii hyötymään kaksoiskansalaisista, pyrkien värväämään riveihinsä myös korkeassa asemassa olevien kaksoiskansalaisten ohella heitä, joilla on venäläiset juuret, ja näin on todennäköisesti käynyt Suomessakin, mutta oliko silti riittävästi perusteita mainita Georgij Alafuzoffin nimi tässä yhteydessä? Parempi olla ottamatta kantaa, mutta ymmärrettävää, että aihe herätti kirjan julkaisun aikaan keskustelua, aivan kuten eräät muutkin tulkinnat – kuten arvio venäläisuusrikkaiden Suomessa säilytettävien muskeliveneiden käytöstä Ahvenanmaan valtauksessa. Itse näkisin kyseisten veneiden säilytykselle Suomessa muita – tärkeämpiä – funktioita. Perusteluna joukkojen siirto Ahvenanmaalle ei ole uskottavin mahdollinen, jos jätetään huomiotta se, että syy Suomessa säilyttämiselle voi olla se, että täällä omaisuuden turva on parempi kuin Venäjällä, niin tällaisia muskeliveneitä voi käyttää yksittäisten henkilöiden tai tavaroiden kuljettamiseen nopeasti merellä kohteesta A, kohteeseen B (esim. laivasta mantereelle) tai saaristossa eri paikkojen välillä.

Vaikka teos pohjautui Tuula Malinin vuosien työhön, olisin kaivannut teokseen jonkin sortin lähdeluetteloa tai luetteloa televisio-ohjelmista ja artikkeleista, joissa ilmiötä on Malinin toimesta laajemmin käsitelty. Henkilöluettelon puute harmitti myös hiukan, kuin myös luettelon, jossa kirjassa mainittujen oligarkkien ja heidän kirjassa mainitut Suomen-omistukset olisi lyhyelti taulukoitu – mutta jo ensin mainittu eli henkilöluettelo olisi ollut suuri plussa.

Vuosien soutamisen ja huopaamisen jälkeen, tammikuun 1. 2020, ulkomaalaisten tekemiä maakauppoja rajoittava laki astui voimaan. (s. 284) Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Marko

1. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000900312.html 

2. https://yle.fi/uutiset/3-7890885 

3. https://twitter.com/ElDomaine/status/1169584941786652673?s=20 

4. Suomen Sotilas 2/2015.

Lainaukset ja viittaukset Tuula Malinin teokseen ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” sivuilta: 279; 277; 279; 280; 271; 162; 219; 284. 

Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta Itä-Karjalan keskitysleireille

Toimittaja Arja Paananen kirjoitti eilen Ilta-Sanomissa Venäjällä käynnistettävästä rikostutkinnasta, joka kohdistuu epäilyyn Suomen suorittamasta joukkotuhonnasta (eli kansanmurhasta) Itä-Karjalassa jatkosodan aikana (v. 1941-44) suomalaisten perustamilla leireillä. (1)* Näille leireille eristettiin ”epäkansallista” eli syntyperältään ei-suomensukuista väestöä sekä poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen asukkaita (tarkoittaen suomensukuisia ja ei-suomensukuisia asukkaita) sekä poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä. Vuoden 1943 aikana Itä-Karjalaan perustettuja ryhdyttiin keskitysleirien sijaan kutsumaan siirtoleireiksi. (2)

Tänään Arja Paananen palasi aiheeseen katsauksella Suomen (Kansallisarkisto ja ulkoministeriö) vastauksesta Venäjän tuoreimpaan maahamme kohdistuneeseen kansanmurhasyytökseen. Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva muistutti venäläisiä siitä, että –

”kaikki suomalainen arkistotieto Itä-Karjalan siviili- ja sotavankileireistä on täysin avointa ja keskeiset tietokannat esimerkiksi leireillä kuolleista löytyvät internetistä vapaasti ja jopa venäjän kielellä” – (3)

Nuortevalle aihe ei suinkaan ole uusi. Venäjä julkaisi jo viime syksynä suomalaisten perustamia leirejä koskevia asiakirjoja, tuolloin Nuorterva arvioi suomalaisten harjoittaneen Itä-Karjalassa etnistä erottelua, mutta suomalaisten sotilasviranomaisten toimintaa ei kuitenkaan voi pitää etnisenä puhdistuksena (ts. ei siis myöskään kansanmurhana). (4)

Nyt esille nousseesta aiheesta tekee kiinnostavamman se, että suomalainen, Venäjälle työskentelevä, propagandisti Johan Bäckman on nostanut aiheen esille lukuisia kertoja. Hänen osalta aiheen käsittely sosiaalisessa mediassa sekä lukuisissa venäläismedioissa alkoi viime vuoden puolella, viittauksenomaisesti mahdollisesti aiemminkin. Eräänlaisena aloituksena voidaan pitää hänen kustantamaa, toimittaja Armas Mashinin ja historioitsija Sergei Veriginin kirjoittamaa teosta Sandarmohin arvoitus (I osa), jossa heitetään epäilys, että suomalaiset olisivat Sandarmohin joukkosurmien taustalla, että suomalaiset olisivat haudanneet Sandarmohiin toisessa maailmansodassa tappamiaan venäläisiä (sotavankeja).

Ei ole näyttöä siitä, että suomalaiset olisivat haudanneet Sandarmohiin ketään, ennemminkin on todennäköistä, että suomalaiset eivät edes olleet jatkosodan aikana tietoisia alueen joukkohaudoista. Sandarmohissa teloitettiin ja sinne haudattiin Josif Stalinin vainojen uhreja 30-luvun toisella puoliskolla. Joukkoteloitukset alkoivat Sandarmohissa 11. elokuuta 1937, jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7000 ihmistä – aikuisia ja lapsia; kymmenien kansallisuuksien edustajia – joukossa 762 suomalaista.

Sandarmohin historian uudelleen kirjoittaminen liittynee Venäjällä käynnissä olevaan kampanjaan, jossa uudelleen jalustalle nostettua (rehabilitoitavaa) Josif Stalinia on ryhdytty valkopesemään ja siinä sivussa Sandarmohin synkeää historiaa tutkineita, kuten Juri Dmitrijeviä, vainotaan ja heitä vastaan nostetaan oikeuskanteita neuvostoaikojen tyyliin. (5) Joten asetankin tämän Johan Bäckmanin perustaman kustannusyhtiön (Johan Bäckman Publications) kustantaman teoksen, jossa spekuloidaan suomalaisten syyllisyydellä Sandarmohin uhreihin, siihen kategoriaan julkaisuja, jotka tukevat Venäjän valtiollista narratiivia osallistuen hirmuhallitsijan valkopesuun, ja samalla totuudenpuhujien mustamaalaamiseen.

Viime syksynä (v. 2019) Johan Bäckman antoi Sandarmohista ynnä suomalaiskeskitysleireistä lukuisia haastatteluja venäläismedioille – haastatteluja on enemmän kuin alla olevat kuvakaappaukset antavat ymmärtää. Haastatteluissa kuin myös lukuisissa sosiaalisen median viesteissä Sandarmoh ja keskitysleirit kietoutuivat sujuvasti toisiinsa, asiaan perehtymätön saattaisi luulla niillä olevan historiallinen yhteys.

Samaiseen aiheeseen Bäckman palasi jälleen tammikuun lopussa. Tuolloin Petroskoissa (ent. Äänislinna) järjestettiin yleisötilaisuus, jolloin esiteltiin Sandarmohin arvoitus -kirjanen ja siinä esille tuotu – Venäjän virallista historiankirjoitusta tukeva – ajatus siitä, että Sandarmohiin on haudattu muita kuin Stalinin vainojen uhreja, eli tässä tapauksessa suomalaisten ylläpitämällä Karhumäen sotavankileirillä kuolleita tai teloitettuja (puna-armeijan sotilaita). Tilaisuutta seurasi myös kaksi televisiokanavaa. Tämänkin jälkeen Bäckman on sivunnut aihetta sosiaalisessa mediassa useita kertoja.

Kuvakaappaus @johanbek twitter-tili.

Helmikuun puolivälin tietämillä Bäckman järjesti, ehtaan punakaartin tapaan, huutoäänestyksen siitä, pitäisikö Suomen maksaa korvauksia Leningradin saarron uhreille sekä Petroskoin keskitysleirin lapsiurheille. Äänestyksessä 87,1 prosenttia äänestäneistä oli sitä mieltä, ettei pidä.

Bäckmanilla on ollut oma – selkeä – roolinsa tässä kuviossa. Hän on esiintynyt lukuisille venäläismedioille, tuoden esille niin Sandarmohin kuin myös suomalaisten perustamien keskitysleirien uhrit – epäilemättä tavalla, jossa Suomi ei ole esiintynyt edukseen. Moni varmaan tässä vaiheessa pohtii, että ”Miksi?”. Miksi kohdistaa Suomeen tällaista kiusaa valtiollisen operaattorin ynnä valtion taholta? Onko tarkoitus rakentaa tarinaa, joka tukee Venäjän virallista historiankirjoitusta, samalla valkopesten Stalinia? Vai sisältyykö tähän toimia, joilla halutaan kohdistaa – syystä tai toisesta – painetta Suomeen samaan tapaan kuin loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016, jolloin Suomen Lapissa itärajalle saapui suurin joukoin turvapaikanhakijoita Venäjältä; tai ilmatilanloukkauksiin verrattavalla tavalla; vai välittääkö Venäjä tällä toimella viestiä ulkomaiden ohella sen omille rajaseuduille; vai onko edes olemassa mitään perusteltua syytä – muuta kuin se, että Venäjä toimii näin koska se voi.

Olen huomannut useiden pitävän Johan Bäckmania jonkin sortin ”pellenä” – etten sanoisi harmittomana tapauksena. Itse en tällaista arviota missään nimessä allekirjoita, kyse on hänen kohdalla ennemminkin hyvin laskelmoidusta toiminnasta, jolla on selkeä päämäärä, jota voisi lyhyesti kuvata tarkoitukseksi horjuttaa yhteiskunnallista vakautta Suomessa eli asia päinvastaisesti ilmaisten – synnyttää Suomeen epävakautta. Ei Bäckman tätä tietenkään omaehtoisesti toteuta, vaan hän toimii operaattorina – työnantajansa työrukkasena tietäen varsin hyvin mitä tekee ja mihin on ryhtynyt.

Marko

1. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006480585.html 

2. https://fi.wikipedia.org/wiki/Itä-Karjalan_keskitysleirit 

3. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006482333.html 

4. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006289698.html 

5. http://khpg.org/en/index.php?id=1572281640&w 

*: Venäjän federaation tutkintakomitea aiheesta:

https://sledcom.ru/news/item/1456550/

Blogissa on hyödynnetty myös aiempia kirjoituksiani –

”Johan Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta verkkovaikuttamiseen” (18.2.2020) ja

”Johan Bäckman – Sandarmohin haudoilta Donbasin raunioille” (24.10.2019). 

Johan Bäckman – Sandarmohin haudoilta Donbasin raunioille

Nyt kun Johan Bäckman, MV-lehden perustanut Ilja Janitskin, ja hänen sijaisena sekä ”sisällöntuottajana” MV-lehdessä toiminut Asta Tuominen ovat toimittaja Jessikka Aroon kohdistuneessa rikosasiassa  – jossa Aroon kohdistui muun muassa psyykkistä väkivaltaa, häirintää, uhkaamista, maalittamista – hovioikeudessa, on hyvä tarkastella mihin kaikkeen muuhun Johan Bäckman on ennättänyt tässä viime aikoina, näkökulman kohdistuessa lähinnä julkaisu- ja ”uutistoimintaan”. Lukijoille myös tiedoksi se, että ajankohtaisuudesta huolimatta, katson ettei tässä yhteydessä ole järkevää ryhtyä avaamaan kovinkaan laajalti Johan Bäckmanin henkilöhistoriaa, se liene kaikkien kirjoituksestani kiinnostuneiden tiedossa. Lyhyt yhteenveto Johan Bäckmanin edesottamuksista löytyy blogistani ”Bäckman vierailee MV-median striimissä – Mikä mies on Bäckman?”.

Johan Bäckman Helsingin käräjäoikeudessa kesäkuussa 2018.

Oppitunti – näin uutiset syntyvät

Johan Bäckmanin vieraillessa Armeniassa, pääsimme näkemään, kuinka poliitikkoon (Päivi Räsänen) kohdistuvasta esitutkinnasta tulee maan venäjänkielisissä medioissa ”iso” ”uutinen”. Iso ja uutinen lainausmerkeissä, koska uutisen merkittävyydestä sikäläisissä venäjänkielisissä medioissa meillä on vain Johan Bäckmanin välittämä informaatio, ja uutinen lainausmerkeissä siksi, koska kyseessä on kokonaisuus huomioiden muutakin kuin uutinen – kyse on myös informaatiovaikuttamisesta ja siihen liittyvistä pyrkimyksistä.

Samaisen uutisen tiimoilta Bäckmanin kommentointi julkaistiin myös armenialaisen Իրավունք TV:n (Iravunk TV) YouTube-kanavalla otsikolla ”Քրեական գործ է հարուցվել` Աստվածաշնչից մեջբերում անելու համար. Յոհան Բեկման” eli Raamatun lainaamisesta rikosasia. (1)

Johan Bäckmanin Facebook-tililtä.

Tekniikka on eri variaatioineen tuttu, jonka Jessikka Arokin esitteli kirjassaan Putinin Trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta. Toisinaan uutisen ”tekijä” (tässä tapauksessa Johan Bäckman), voi uutisen ”julkaisijan” toimen ohella esiintyä vieläpä itse uutisessa ”asiantuntijan” tai lausunnon antajan roolissa. Tällaiseen journalistisesti hyvin kyseenalaiseen toimintaan propagandamedioiden ohelle valtionmediat Venäjällä ovat syyllistyneet jo pidemmän aikaa. Toiminnan historia on pidempi, eikä Venäjä suinkaan ole ainoa maa, joka sellaiseen on (järjestelmällisesti) syyllistynyt. Valtioissa, joissa media on ohjailtu, mediaa voidaan hyödyntää (propagandistisessa) uutistuotannossa halutulla tavalla.

Tässä Räsäsen tapauksessa, uutisen tausta on totta, mutta – kuten yllä viittasin – sitäkin voi käyttää propagandistisiin tai muulla tavalla epäilyttäviin tarkoituksiin (vaikuttaminen, hybridisota tms.), koska itse uutisen ohella merkittävää on, millaisessa asiayhteydessä uutinen julkaistaan, kuka ja missä se julkaistaan, mitä muuta teemoja uutiseen viestinnässä yhdistetään, unohtamatta sitä, että millaiselle kohderyhmälle sitä jaetaan.

Toimintatapa ei suinkaan ole Johan Bäckmanille uusi, nimittäin hänen roolia ei voi väheksyä lapsikaappaus-kysymyksessä, kuten Echo Moskvan (Эхо Москвы) julkaisemassa uutisessa on mainittu, Venäjän mediassa Suomea koskettavissa lapsikaappausuutisissa lähteenä on lähes aina Johan Bäckman. (2) Echo Moskvan uutisessa tähdennettiin sitä, että todellisuudessa nämä lasten huostaanotot, joita Bäckman nimittää ”lapsikaappauksiksi”, ovat harvinaisia, uutisessa viitattiin myös kulttuurieroihin syynä lasten huostaanotoille. Echo Moskvan uutisessa vuodelta 2016 pyritään siis kertomaan venäläisyleisölle todellisuus Bäckmanin värittämän disinformatiivisen kuvan sijaan.

Kun Johan Bäckmanin sosiaalisen median virtaa tarkastelee. Havaitsee hyvin pian sen, kuinka hän pyrkii manipuloimaan uutisia, toimimalla asiantuntijana tai lausunnonantajana erilaisissa uutisissa tai suoranaisessa propagandassa, ja kun näiden ”mediatalojen” tausta on kyseenalainen, ei ole lainkaan ihme, että Bäckmanin viesti menee läpi kritiikittä, jolloin Echo Moskvan kaltaiset toimitukset ovat auttamatta alakynnessä, joutuessaan kamppailemaan valtiojohtoista disinformaatioverkostoa vastaan. On myös mahdollista, ja todennäköistäkin, että kolmansissa maissa Bäckmanin kyseenalaista taustaa ei välttämättä edes tunneta – tiedosteta – mikä on omiaan helpottamaan hänen työtä suomalaisena dosenttina. Aiemmin Ilja Janitskinin ja nyt Janus Putkosen komennossa olevan uuden MV-lehden kautta sopivat ”uutiset” välittyvät myös suomalaisille lukijoille.

Julkaisutoiminta osana vaikuttamista

Uutistuotannon ohella Johan Bäckman on osoittanut aktiivisuutta kustannustoiminnakin puolella. Adlibriksen verkkosivuilta löytyy pitkälle yli kymmenen teosta, joiden kustantajana on Johan Bäckman Publications. (3) Eikä meidän pidä unohtaa sitä, että Johan Bäckman on itse eräiden kirjojen tahi pamflettien kirjoittajana.

Viime vuosina Johan Bäckman Publications on kustantanut muun muassa seuraavat teokset, Lauri Karhun ”Viimeinen luoti” sekä Petri Viljakaisen ”Vilin sota” – kumpikin teoksista kuvaa Itä-Ukrainassa käynnissä olevaa sotaa suomalaisen militantin silmin. Kirjoja on kuvattu propagandistisiksi. Länsi-Savossa kesällä julkaistun Petri Viljakaisesta tehdyn haastattelun perusteella, tuntuu siltä, ettei Viljakainenkaan aivan tyytyväinen ole julkaistuun teokseen. Samainen kustantamo on julkaissut muun muassa edesmenneen Matti Rossin höpö-höpö-teoksen ”Raunioista nousee Donbass” sekä Aleksandr Duginin ”Suomalais-ugrilaisen sivilisaation historia ja maailmankuva”.

Kiinnittäisin kuitenkin vielä enemmän huomiota siihen, että Johan Bäckman Publications on julkaissut suomalaislukijoille Igor Panarinin teoksen hybridisodista, jonka julkistamisen yhteydessä järjestettiin Bäckmanin vetämät tilaisuudet Helsingin ohella Tampereella, paikalla oli Panarinin ohella kokojoukko ”kansallismielisiksi” itseään kuvailevia henkilöitä esiintyjinä tahi vieraina. Sekä Armas Mashinin ja Sergei Veriginin kiistanalaisen historiantulkinnan Sandarmohin vainajista, juuri sopivasti hetkenä, jona Sandarmohissa, Stalinin vainoissa tapetut ja sinne haudatut ovat otsikoissa. En ole lukenut kirjaa, mutta julkaisun tapahtuessa aikana, jona Venäjällä valkopestään Josif Stalinia ja Sandarmohin synkeää historiaa tutkineita vainotaan – jollaisen kohteeksi Sandarmohin haudat löytänyt historian harrastaja ja kansalaisaktivisti Juri Dmitriev on Venäjällä joutunut – tällainen kirja herättää vahvan epäilyn historian valkopesusta, etenkin kun toisena kirjoittajana on kyseenalaistettu Sergei Verigin,  eikä Johan Bäckmanin kaveripiiriin kuuluva Armas Mashinkaan mikään viaton poikanen ole.

Johan Bäckmanin viime aikoina kirjoittamia ja julkaisemia teoksia ynnä pamfletteja yhdistää kaikella tapaa Venäjän sen hetkisen narratiivin toistaminen. Kirjoilla ja pamfleteilla näytetään myös iskettävän sen hetkiseen pinnalla olevaan aiheeseen, mikä – valistuneessa lukijassa – herättää väkisinkin epäilyksiä teosten tarkoitusperästä, etenkin kun huomioidaan teosten voimakas (toisinaan paatoksellinen) Venäjän narratiivin toisto.

Aivan kuten uutisia, näitä teoksiakin voi pitää osana Venäjän informaatiovaikuttamista – teosten kohdeyleisön asuvan pääasiassa Venäjän rajojen ulkopuolella, toisin kuin uutisten, joista useimmissa tapauksissa ensisijainen kohdeyleisö näyttää asuvan Venäjällä tai puhuvan äidinkielenään venäjää. Tässäkin kohdin on kuitenkin hyvä huomioida se, että osa uutisista voi lopulta tavoittaa muodossa tai toisessa myös meidät suomalaiset, uutisen tultua julkaistua esim. MV-lehdessä, tai jollain toisella disinformatiivisella alustalla, kuten vaikkapa Juha Korhosen ”toimittamassa” AD-nettiradiossa tai Nettiuutisissa, joissa niissäkin Johan Bäckman toisinaan saa palstatilaa.

Johan Bäckmanin ”kyydissä” pääsemme Sandarmohin haudoilta Donbasin raunioille, raunioille, joita ei olisi, jollei Venäjä olisi masinoinut sotaa Ukrainaan ja ylläpitäisi tätä käynnissä olevaa sotaa.

Marko

1. https://www.youtube.com/watch?v=352zFRXiRWw&fbclid=IwAR1hAVrJZspLE4nqBTLB41heuE0VnPLFO-j45V-LF2yDmX0B38gube56WlE 

2. http://echo.msk.ru/news/1842378-echo.html 

3. https://www.adlibris.com/fi/haku?filter=publisher%3AJohan%20B%C3%A4ckman%20Publications 

Yön sudet – venäläistä imperialismia kahdella pyörällä

Suomalaismedioissa uutisoitiin maalis-huhtikuussa Yön susien (ven. Ночные Волки) rantautumisesta Suomeen, siitä, kuinka ensimmäiset liivit suomalaisille jaettiin tammikuussa Yön susien  Moskovassa sijaitsevassa tukikohdassa Sexton Bike Centerissä. Keväisten uutisten mukaan Yön susien ensimmäinen Suomen-kerho RMI (Russki Mototsiklisty Internatsional) perustettiin Forssan seudulle tämän vuoden alkupuolella. (1)

Tuolloin en, aiheen huomionarvoisuudesta huolimatta, tarttunut siihen kiinni vaan tyydyin seuraamaan sitä, että millä vauhdilla Yön sudet lopulta levittäytyvät Suomeen, ja ottaako Yön susien Suomeen perustettu kerho kuinka näkyvää roolia Venäjän agendan ajamisessa. Pidin mahdollisena, että Yön sudet ottaisivat näkyvämpää roolia toukokuussa Helsingissä järjestetyn ”kuolemattoman rykmentin marssin” yhteydessä. Näin ei kuitenkaan käynyt, jos marssille Yön susien jäseniä osallistuikin, eivät he sitä näkyvyyttä hakien tehneet.

Keväällä uutisoitaessa Yön susien Suomeen rantautumisesta, spekuloitiin – luonnollisesti – ryhmän synnyttämällä uhalla Suomelle, keskusteluissa sivuttiin myös turvallisuuspoliittista ulottuvuutta, mutta lopulta julkinen keskustelu oli varsin niukkaa. Sen sijaan huhtikuussa, MV-lehden siirryttyä Janus Putkosen ohjaukseen, nähtiin hyvin pian MV-lehden verkkojulkaisussa Janus Putkosen toimittamina kaksin kappalein artikkeleja Yön susista (”Puheenvuoro Yön susille: ’Kirurgin’ erikoishaastattelu UMV-lehdelle” ja ”RM International (RMI) Suomeen: ’Olemme MP-yhdistys emme MP-kerho’ – puheenjohtaja ’Sven’ UMV-lehdelle”) antane täten tilaa Yön susien presidentille Aleksandr ”Kirurgi” Zaldostanoville kertoa näkemyksiään MV-lehden yleisölle.

Keväällä myös Johan Bäckman jakoi Yön susia tukevaa aineistoa sosiaalisessa mediassa, joten voidaan sanoa, että tuolloin toden teolla Venäjän hallinnon eteen työskentelevät suomalaiset kampanjoinnin Yön susien puolesta.

Keväällä alkaneen ”informaatiokampanjan” eräs perusajatus näyttää olevan se, ettei Yön susien Suomen RMI:tä pidä sekoittaa MC-kerhoihin, että kyseessä on MP-yhdistys. Olennainen kysymys tässä tapauksessa onkin se, että eroaako Suomen RMI millään muotoa Yön susien Venäjällä toimivista kerhoista – se, että Putkonen haastattelee RMI Internationalin puheenjohtaja ”Sveniä”, ei välttämättä todista minkään asian puolesta (tai mitään vastaan). Toiminta voi olla näennäisen itsenäistä (ja monien mielestä harmitonta), mutta omien havaintojeni perusteella Yön susien Venäjän rajojen ulkopuolella sijaitsevien kerhojen jäsenet ovat hyvin aktiivisesti olleet ottamassa osaa erilaisiin propagandatempauksiin, moni on myös vieraillut viime vuosina Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, osallistuen siellä kerhon järjestämiin propagandatilaisuuksiin.

En voi olla painottamatta sitä, että Yön sudet ei ole mikään itsenäinen moottoripyöräkerho, vaan sen ohella se toimii hyvin aktiivisesti Venäjän valtion eduksi ja usein kerhon jäsenet ovat olleet osallisina Venäjän valtion aggressioissa, esim. Krimin niemimaalla. Ukrainassa Euromaidanin aikana ja jo ennen sitä maan silloinen presidentti Viktor Janukovytš turvautui myös moottoripyöräjengeihin takertuessaan vallankahvaan kiinni. Janukovytšin paettua Kiovasta, moni Yön susien Ukrainan osaston jäsen pakeni Krimille, osallistuen niemimaalla väkivaltaisuuksiin, ja sieltä Venäjälle tai Itä-Ukrainan miehitetyille alueille esim. Luhanskiin, jossa on Yön susien kerho, ja jossa Janus Putkonen suomalaisten ”turistien” kanssa on useamman kerran vieraillut.

Huomioitavaa on sekin, että rikollisiin tekoihin syyllistyneille ukrainalaislähtöisille kerhon jäsenille Venäjästä sen miehittämine alueineen on muodostunut turvapaikka, jossa he ovat karussa Ukrainan ja/ tai kolmansien maiden viranomaisilta. Venäjän voi siis valtiotasolla sanoa suojelevan rikollisjengien jäseniä.

Venäjän rajojen ulkopuolella Ukraina ei suinkaan ole ainoa paikka, jossa Venäjä tai sitä tukeva hallinto on turvautunut Yön susien apuun. Balkanilla Venäjä on hyödyntänyt propagandanteon ohella motoristeja kaaoksen ja konfliktin luontiin sekä tilanteen kärjistämiseen, samalla kerhon levittää alueelle pan-slaavilaista ajattelua yhdistettynä ortodoksisuuteen, jolla vedotaan syvästi uskonnollisiin serbeihin Serbian rajojen ulkopuolella Bosniassa sekä Montenegrossa. (2 ja 3)

Läntisen Euroopan puolella olemme nähneet Yön susien järjestävän propaganda-ajoja, kuten kulkueen Berliiniin tämän vuoden voitonpäivänä toukokuun 9., vastaava näytösajo Berliiniin nähtiin ennen voitonpäivää huhtikuussa 2015.

Venäjän hallinnolle Yön sudet on yksi työkalu lisää ajaa omaa asiaa, Venäjän rajojen sisäpuolella kerhon rooli on ilmeinen, kaikki käy ilmi Vladimir Putinin sanoista ja asenteesta kerhoa kohtaan. Mutta Venäjän rajojen ulkopuolellakin maan hallinto voi hyödyntää lojaaleja kerholaisia Venäjän näennäisten etujen ajamiseen. Keinovalikoima voi pitää sisällään rauhanomaista propagandistista viestintää ja vaikuttamista, näytöksiä ja äärimmäisessä tapauksessa osallistumista väkivaltaiseen toimintaan. Ei ole mitään takeita siitä, etteikö Suomessakin kerhon toiminta voi pitää sisällään myös em. toimintamuotoja – ennemminkin kyse on siitä, kuinka valmiita siihen olemme. Nyt kun toiminta on vasta aluillaan, arvioiden mukaan kymmenkunta jäsentä, puuttuminen on helpompaa kuin siinä vaiheessa, jolloin organisaatio on levittäytynyt pysyvästi useille paikkakunnille ja jäsenmäärä on moninkertainen nykyiseen, arvioituun, reiluun kymmeneen. Olemmeko liikkeellä aikaisin, vai olemmeko jo nyt myöhässä?

Radio Free Europe – Radio Liberty julkaisi viime kesänä (23.heinäkuuta) ”Wolves In Sheep's Clothing? Putin's Biker Pals Set Up Military-Style Camp In Slovakia” -artikkelin (4) siitä kuinka Yön sudet on ottamassa jalansijaa maassa Slovakiassa. Erityisen huolestuttavana nähtiin mahdollinen (ja potentiaalinen) militaristinen kehityskulku, ja kuinka kerhon slovakialainen kumppani suunnitteli Dolná Krupán leiristä sotamuseota, jonne oli kuitenkin ostettu toimintakuntoista modernimpaa kalustoa – eräiden paikallisten tutkivien journalistien ja bloggareiden mielestä tukikohdan toimiminen pelkkänä sotamuseona ei tuntunut uskottavalta. Eikä luottamusta lainkaan vähennä se, että Yön Susien tiedetään tekevän yhteistyötä slovakialaisen puolisotilaallisen, kansallismieliseksi lasketun, Slovenski brancin kanssa. Slovenski brancin yhteistyökumppaneina on muitakin venäläisiä ryhmiä, myös organisaatioita, jotka kouluttavat taistelijoita palkkasotilasyrityksille. Slovakian edellisen presidentin Andrej Kiskan mukaan Yön sudet on maalle turvallisuusriski. (5)

Satakunnan kansa uutisessaan Yön susista 28.3.2019 kirjoittaa seuraavaa: ”Ensimmäiset liivit suomalaisille jaettiin tammikuussa Moskovassa” – mikä on niiltä osin totta, että tuolloin luovutettiin ensimmäiset Yön susien liivit Suomessa toimivan kerhon jäsenille, huomiotta kuitenkin jää se, että he eivät ole ensimmäisiä suomalaisia Yön susien jäseniä. Johan Bäckman jakoi seuraavan viestin Facebook-sivullaan, viesti ujutti minun tutkimaan hiukan enemmän Yön susien levittäytymistä Suomeen. Vastaansanomattoman kuva-aineiston perusteella voidaan sanoa, että suomalainen – mahdollisesti useita suomalaisia – on ollut jäsenenä Yön susien Karjalan osastossa, ”tukikohta” Petroskoissa (Äänislinnassa), jo toissavuoden vuoden puolelta lähtien.

Kuvakaappaus Johan Bäckmanin Йохан Бекман FB-sivulta.

Yllä olevassa kuvassa kolme uutta jäsentä alarivissä kyykyssä, heistä kaksi on varmuudella suomalaisia – on todennäköistä, että keskimmäinenkin on. Takarivissä keskellä on suomalainen Jouni T., joka on ollut Yön susien Karjalan osaston jäsen jo parin vuoden ajan, hänen vasemmalla puolella on kerhon presidentti Gennadi Mazov.

Kerhon sosiaaliseen mediaan jakaman aineiston perusteella en sulje pois sitäkään vaihtoehtoa, etteikö kerhon jäseninä voi olla Suomessa asuvia venäläisiä. Muutamalla Suomen asuinpaikakseen ilmoittamalla venäläisellä näyttää olevan tiiviit kontaktit kerhoon ja sen jäseniin.

Tämän havainnon perusteella voi sanoa, että ennen Yön susien Suomeen avattua kerhoa ja siihen liittyneitä jäseniä, Suomesta käsin oltiin jo liitytty Yön susien Venäjällä sijaitsevan kerhon jäseniksi – sosiaaliseen mediaan jaetun aineiston perusteella en kuitenkaan ryhdy arvioimaan liittyneiden jäsenten kokonaislukumäärää, kuten en sitäkään onko suomalaisia, tai Suomessa asuvia, liittynyt muihin Yön susien kerhoihin kuin Yön susien Karjalan -kerhoon, jonka tukikohta sijaitsee Petroskoissa (Äänislinnassa) Venäjällä.

Suomessa on loppujen lopuksi yllättävän vähän käyty keskustelua Yön susien mahdollisesti synnyttämästä riskistä. Keväisen arvion mukaan Yön susien Suomen kerhon jäsenmäärä on kymmenkunta jäsentä, mikä ei määrällisesti kovinkaan korkea ole. Kerhon jäsenet eivät myöskään ole näyttäytyneet Helsingissä missään julkisessa tilaisuudessa, eivät ainakaan tunnistettavasti kerhonsa jäseninä. Edellinen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kerho olisi harmiton ja ongelmaton, ei etenkään, kun Suomen kerhon jäsenillä on jo sosiaalisen median perusteella olemassa olevat yhteydet suomalaisiin, jotka ovat liittyneet Yön susien Karjalan kerhoon. Yhteistyön laajuutta en ryhdy spekuloimaan, kuten en sitäkään, mitä toiminta pitää sisällään – yhteisleirit Venäjällä avaavat mahdollisuuksia toimintaan, joka voi synnyttää turvallisuusongelmia myös Suomessa. Voidaan kysyä, miksi Suomi edes olisi poikkeus, koska toiminnallaan Yön sudet on synnyttänyt eritason ongelmia useammassa maassa, ja kerhon kiinteä yhteys Venäjän johtoon tuo mukana yhden – huomioitavan – elementin lisää tekijöihin, jotka on huomioitava tarkasteltaessa kerhon toimintaa. Muistamme mikä kohu Suomessa syntyi muutama vuosi sitten Vladimir Putinin päädyttyä KRP:n salassa pidettävään rekisteriin, syyksi spekuloitiin Putinin ja kerhon välistä yhteyttä. (6)

Suomessa on myös muita Venäjälle myönteisiä, ja Venäjän eteen työskenteleviä verkostoja/ ryhmiä, kuten Suomi-Novorossija-ystävyysseura ja RUFI- suomalais-venäläinen yhdistys, joiden jäsenkunta on osin samaa, joten kerhon tietyt potentiaalit on helpohkoa valjastaa laajempaan käyttöön (esim. kuolemattoman rykmentin marssiin toukokuussa).

Balkan Insightissä julkaistu Nicole Elyn kommentti Balkans Should Beware of Putin’s Night-Time Bikers valottaa yhtä, sikäläisessä yhteisössä huomioitavaa uhkatekijää – ortodoksikristillisyyttä yhdistettynä slaavinationalismiin – jollaisten elementtien voimistaminen Balkanilla ajaisi Venäjän etua, jossa suhteellisen pienellä panoksella ruokitaan orastavaa alueellista konfliktia. Suomeen kohdistuvassa vaikuttamisessa Yön sudet voivat omalta osaltaan olla levittämässä eräänlaista konservatismia ja nationalismia, teemoja, joita Venäjän hallinnon edustajana Yön sudet omassa propagandistisessa viestinnässään myös korostavat ja jolle myös Suomesta löytyy otollista maaperää, etenkin jos venäläisimperialismi siirretään taka-alalle.

Oma kuvionsa on Janus Putkosen toiminta selkeänä viestin tuojana ynnä propagandan – myönteisten ja kannustavien tarinoiden – jakajana hänen työskennellessään Itä-Ukrainan Venäjän miehittämillä alueilla, ja toistaiseksi Suomen viranomaisten ulottumattomissa. Hänellä on olemassa olevat yhteydet miehityshallinnon edustajiin, jonka ohella hän on tiiviihkössä yhteydessä paikalliseen Yön sudet Luhansk -kerhoon. Kuvassa alla Janus Putkonen yhdessä Yön sudet Luhansk -kerhon presidentin Vitali Kishkinovin kanssa, Kishkinov on myös osallistunut taisteluihin Itä-Ukrainan sotatoimialueella – kuten moni muukin Yön susien jäsen. Yön susien julkaisemien ja useiden tahojen vahvistamien tietojen mukaan kerhon venäläisiä aktiivijäseniä on kuollut taistelutehtävissä Ukrainan ohella myös Syyriassa, jossa heitä on palvellut PMC Wagnerin joukoissa.

Jokaisen on hyvä muistaa se, että Janus Putkonen ei ole kertomassa totuutta Yön susien toiminnasta. Hän välittämä kuva kerhon toiminnasta on yhtä uskottava kuin tarinat lahjoja tuovasta joulupukista – tällaisiin tarinoihin uskovat vain lapsenuskoiset. Ei liene yllättävää, että kerhon jäsenten kautta Venäjän narratiivia toistava tarina leviää, ainakin osin, uudelle kohdeyleisölle. Samalla Putkosen MV-lehden disinformatiiviset katsaukset saavat lisää näkyvyyttä, joten ei yllätys, että tästäkin joukosta löytyy ”kansallismielisten” ryhmään itsensä liittäviä henkilöitä, jotka resonoivat tämän viiteryhmän kertomuksia, johon olennaisena osana kuuluu Thaimaassa menehtyneen Miikka Mustosen tarinan jakaminen eteenpäin. Ikävä kyllä tämä tarina on suodatettu ensin Putkosen propagandapajassa tahi Soldiers of Odinin ”tiedotuskomppaniassa”, joten uskottavuuden laita on vähän niin ja näin.

Marko

1. https://www.satakunnankansa.fi/a/73a8f8e9-731f-4788-9b11-c531783c02d5 

2. https://www.nytimes.com/2018/03/31/world/europe/balkans-russia-night-wolves-republika-srpska-bosnia.html 

3. https://balkaninsight.com/2019/06/28/balkans-should-beware-of-putins-night-time-bikers-2/ 

4. https://www.rferl.org/a/night-wolves-putin-bikers-slovakia-military-camp-/29385437.html 

5. https://www.businessinsider.com/ap-slovak-president-russian-night-wolves-club-a-security-risk-2018-7?r=US&IR=T 

6. https://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/mtv3-krp-epailee-putinia-jengiyhteyksista/626790/?utm_source=article_details_page&utm_medium=attachment_bottom&utm_campaign=article_attachments 

Lähdeaineistona myös Matthew A. Lauderin analyysi ”‘Wolves Of The Russian Spring’: Examination Of Night Wolves As Proxy For Russian Government”.