Kieli ja kulttuuri Venäjän aseina

 

Kirjoitan tätä kirjoitusta enemmän itselleni, pysyväksi muistiinpanoksi kielestä ja kulttuurista Venäjän vaikuttamisarsenaalissa, luonnollisesti olen tyytyväinen, mikäli tämä hyödyttää lukijoitani. Ja koskapa kirjoitan erityisesti itselleni, kirjoitus on poukkoileva, pitäen sisällään huomioita ja havaintoja menneiltä vuosilta sekä niiden vertaamista tähän aikaan.

Venäjän kohdalla puhutaan hyvin usein ”pehmeästä vaikuttamisesta” tai ”pehmeästä voimasta”, joiden rinnalla viitataan usein myös englannin kieliseen termiin ”soft power”. Sanatarkka käännös soft powerista on pehmeä voima, mielestäni kuitenkin pehmeä vaikuttaminen kuvaa tätä toimintaa paremmin. Seuraava lainaus Jukka Rislakin kirjoituksesta ”Soft Power, Venäjä ja Baltia” avaa termiä ”soft power” tarkemmin:

”Soft power:

Soft power näyttää olevan jo vakiokäsite politologiassa, sosiologiassa ja mediatutkimuksessa. Baltian maissa puhutaan nykyään hyvin paljon – ja huolestuneeseen sävyyn – Venäjän pehmeästä voimasta, pehmeästä vaikuttamisesta. Erittelenkin asiaa näiden maiden näkökulmasta.

Amerikkalainen tutkija Joseph Nye muotoili termin soft power kirjoissaan 1990 alkaen. Se on kykyä saada tahtonsa läpi, päästä tavoitteeseen ei käyttämällä pakkoa, voimaa tai rahaa vaan houkuttelemalla, ”kiehtomalla” ja vetovoiman (attraction) avulla sekä sitouttamalla (co-option). Se tapahtuu kulttuurin, arvojen ja ulkopolitiikan avulla, joilla on legitimiteettiä ja moraalista auktoriteettia. Valtiolle voidaan luoda hyvä imago median, koulutuksen ja julkisen diplomatian avulla.” (1)

Venäjän Ukrainaan kohdistaman suurhyökkäyksen alun (24. helmikuuta 2022) jälkeen Venäjän mahdollisuus käyttää hyväksi pehmeän vaikuttamisen arsenaaliaan heikkeni selkeästi. Nyt, kun suurhyökkäyksen alkamisesta on kulunut jo useampi vuosi, ja kun osassa Ukrainan läntisiä tukijoita sotaväsymys valtaa alaa, Venäjän kyky vaikuttaa erilaisin pehmeän vaikuttamisen keinoin näyttää kasvavan, mikä näkyy arkipäivän puheissa ja teoissa. Meidän ei kuitenkaan pitäisi unohtaa sitä, että Venäjä jatkaa tuhoamissotaansa Ukrainassa ja, etteivät sen perimmäiset tavoitteet ole muuttuneet (nämä ovat niitä ”juurisyitä” ja niiden muuttumattomuudesta, joihin Vladimir Putin puhuttaessa tulitauosta ja rauhasta Ukrainaan). Edellisen rinnalla meidän ei myöskään pitäisi sulkea silmiämme siltä, että Ukrainassa käymänsä tuhoamissodan rinnalla Venäjä pyrkii vaikuttamaan läntiseen päätöksentekoon ns. diplomatian keinoin sekä kansalaisten mielipiteisiin ja ajatteluun kansalaisaktivismin, kielen, kulttuurin jne. keinoin. Kansalaisaktivismin kohdalla Suomesta käy esimerkkinä pyrkimys vaikuttaa rajalakiin sekä kansalaisten mielipiteisiin Suomen ja Venäjän välisen rajan sulusta tunteisiin vetoavan keskustelun sekä mielenilmausten kautta, tällä saralla Aleksanterinliitto ry on näkyvä ja aktiivinen toimija.

Siitä huolimatta, että Neuvostoliitolle kuin myös sen perilliselle Venäjälle kieli ja kulttuuri ovat olleet tärkeitä vaikuttamisen välineitä, tunnumme kiinnittävän yllättävän vähän huomiota niiden rooliin osana nyky-Venäjän pehmeän vaikuttamisen arsenaalia. Olen huomannut ihmisillä puheiden ja tekojen tasolla halun vetää rajan Venäjän hallinnon tekojen sekä venäläisen kielen ja kulttuurin välille, siinäkin tapauksessa, että tiedostetaan hallinnon käyttävän kieltä ja kulttuuria aseina meitä itseämme vastaan.

Martti J. Kari ja Antero Holmila avaavat kielen logiikkaa erinomaisesti teoksen ”Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii” sivulla 296 ja 297, josta lainaan lyhyen pätkän:

”Russkij toimii eri tavalla. Se on määre, joka kytkee sisäänsä identifioitumisen Venäjään ja venäläisyyteen. Tässä mielessä russkij voi viitata Georgian, Venäjän, Azerbaidžanin tai Viron kansalaiseen, mutta heitä kaikkia yhdistää russkij-käsite, joka venäjän kielessä viittaa paljon laajempaan sivilisaatiolliseen kokonaisuuteen kuin vain kieltä puhuvaan henkilöön. Tätä myös Putin tarkoittaa, kun hän puhuu venäläisistä. Venäjän kieltä puhuva henkilö kuuluu ikään kuin automaattisesti venäläiseen maailmaan, halusi hän sitä tai ei. Venäläinen maailma on taas itseoikeutettu Venäjän asevoimien suojeluun.” (2)

Edellinen liittyy olennaisesti kielen sekä kulttuurin käyttöön vaikuttamisessa mutta samalla se liittyy suoraan Venäjän valtion esittämiin narratiiveihin sodan syille Ukrainassa: venäjää puhuvat ovat automaattisesti osa venäläistä maailmaa ja täten Venäjän asevoimien suojeluksessa. Se, että Venäjän valtiojohdon määritelmä on paikkansapitämätön, on venäläisille tässä tapauksessa merkityksetöntä.

Ukrainassa on sodittu kevättalvesta 2014, jolloin Venäjä miehitti Krimin niemimaan, ja aloittaen operaattoreillaan sodan Donbasissa muutamaa viikkoa myöhemmin. Siitä lähtien olen joutunut muistuttamaan ihmisiä siitä, että kieli (venäjä) ei tarkoita sitä, että puhuja identifioisi itsensä venäläiseksi. Lähipiirini kuuluu ukrainalaisia, jotka ovat syntyneet ja kasvaneet aikuisuuteen Neuvostoliitossa mutta joille ei opetettu koulussa vanhempiensa tai isovanhempiensa kieltä ukrainaa vaan venäjää. Ukrainan puhumisesta saatettiin rangaista vielä 80-luvulla, mutta esim. Donbasin alueella venäläistäminen jatkui käytännössä neuvostovaltion loppuun saakka (henkisesti pidempäänkin). Neuvostoliiton hajottua 90-luvun alkupuolella, Venäjän vaikuttaminen kielen ja kulttuurin avulla Ukrainaan ei suinkaan lakannut, vaikka sillä ei tuolloin ollutkaan resursseja käytössään samalla tapaa kuin Neuvostoliitolla.

Tämän vuosituhannen alkupuolella moni asia muuttui Venäjällä Vladimir Putinin valtaannousun myötä, heijastuen hyvin pian naapurimaihin, joihin Venäjä pyrki vaikuttamaan talouden ja diplomatian lisäksi erityisesti kielen ja kulttuurin avulla – jossain määrin myös urheilu kuului näihin Venäjän pehmeän vaikuttamisen välineisiin. Nähdäkseni urheilun merkitys oli suurempi länteen kohdistuvassa vaikuttamisessa, jolloin etenkin jääkiekko nousi merkittävään rooliin. (3) Venäjällä mikään ei näiltä osin ole muuttunut, sille kieli, kulttuuri kuin myös urheilu ovat osa pehmeän vaikuttamisen välineistöä – soft power’ia). Asian voi myös ilmaista radikaalimmin – Venäjälle kieli ja kulttuuri ovat aseita, joilla ihmisiä pyritään sitouttamaan ”venäläiseen maailmaan” (Russkij mir).

Venäjälle keskeinen vaikuttamisen väline entisen Neuvostoliiton alueella on edelleen kieli ja kieleen liittyvä kulttuuri. Venäjän kielen valta-aseman taakse kätkeytyi neuvostoaikana venäläisyyden ylivertainen asema. Ihmisten identiteettiin vaikutettiin yksilötasolla jo sillä, että jokaisella piti olla isänimi (patronyymi) riippumatta oman kansallisen kulttuurin tavoista, koska etunimen ja isännimen yhdistelmää käytetään Venäjällä puhuteltaessa. (4) Venäjän hallinto on hyökännyt verbaalisesti hyvin rajusti koko tämän vuosituhannen ajan niitä naapurimaita vastaan, joissa venäjän kielen asemaan on pyritty puuttumaan. Näin kävi esim. Ukrainassa Viktor Juštšenkon kaudella, hänen presidenttikaudellansa ukrainan kielen ja kulttuurin asemaa vahvistettiin, jonka seurauksena Venäjän kielenkäyttö Juštšenkoa ja hänen tukijoitansa kohtaan voimistui merkittävästi. Ukrainan Venäjä-mieliset poliitikot kannattajineen osallistuivat aktiivisesti painostustoimiin ja disinformaation levittämiseen.  Vuoden 2004 presidentinvaaleissa Viktor Juštšenkon vastaehdokkaana ollut Viktor Janukovytš syytti Juštšenkoa avoimesti natsiksi. Juštšenkoon kohdistettujen syytösten laineet löivät Suomeenkin, toukokuussa 2009 Helsingin antifasisteiksi itseään nimittävä ryhmä töhri Ukrainan suurlähetystön seiniä maalipommilla. Ryhmän julkaiseman tiedotteen mukaan töhrimisen taustalla oli Ukrainan presidentti Juštšenkon yhteistyö äärioikeiston kanssa. (5) Kovin on tuttua retoriikkaa. Venäjä turvautui samaan muutamaa vuotta myöhemmin ukrainalaisten ryhtyessä vastustamaan Viktor Janukovytšin harjoittamaa politiikkaa: Janukovytšin vastustajat olivat äärioikeistoa, vallan vaihduttua ja Janukovytšin paettua Kiovasta ja muutamaa päivää myöhemmin Ukrainasta, Venäjän retoriikka koveni entisestään – ukrainalaisia ryhdyttiin kollektiivisesti nimittämään uusnatseiksi.

Näin sivumennen huomautettuna. Monen ukrainalaisen paikkakunnan, alueen tai paikan nimi Suomessa juontaa sen venäjän kielisestä nimestä, ei ukrainan kielisestä. Muutama esimerkki (nimiparissa jälkimmäinen on translitteroitu ukrainan kielestä): Odessa – Odesa; Harkova – Harkiv; Donbass – Donbas; Dnepr – Dnipro (joki, ei kaupunki).

Edellä on vilahdellut käsite ”russkij mir” muutamaan otteeseen. Sen sisältämää ajatusta ei kuitenkaan ole järkevä avata tässä kirjoituksessa laajalti, mutta jotta lukijoille muodostuisi edes jonkin asteinen kuva käsitteestä lainaan jälleen lyhyelti Martti J. Karin ja Antero Holmilan teosta ”Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii”:

”Russkij mir -käsite on myös sovellettavissa niin geopolitiikkaan, kielipolitiikkaan, talouspolitiikkaan kuin kulttuuripolitiikkaan. Niiden lisäksi se on perusteiltaan uskonnollinen. Venäjän ortodoksinen kirkko onkin ollut yksi sen voimakkaimmista puolestapuhujista”. (6)

Käsitteen ”russkij mir” sijaan tämän kirjoituksen kannalta merkittävämpi on Vladimir Putinin käskystä v. 2007 perustettu Russkij Mir Foundation, jonka tehtävä on vaikuttaa Venäjän kielen ja kulttuurin esillä oloon kohdemaissa diplomatian keinoin: painotan sanoja kieli ja kulttuuri. Suomikaan ei ole välttynyt tämän organisaation toimilta.

Esimerkkitapauksessa palaamme noin vuosikymmenen ajassa taaksepäin maaliskuuhun 2016, jolloin muun muassa Yle uutisoi Russkij Mir -säätiön rahoittaneen Itä-Suomen koulua. (7) Itä-Suomen koulu toimi tuolloin Joensuussa, Lappeenrannassa sekä Imatralla. Koulun silloisen johtavan rehtorin Petri Kyyrän mukaan säätiö oli yhdeksän vuoden aikana rahoittanut koulua noin 26 000 eurolla – tiedossani ei ole, jatkuiko säätiön tuki kohu-uutisen jälkeen. Sen sijaan toisin kuin viittaamassani uutisessa mainitaan, Russkij Mir -säätiö kutsui koulun oppilaita säännöllisesti Venäjälle kielikursseille ja oppilasvaihtoon. Uutisesta käy ilmi, koulun saaneen säätiöltä tukea opintomateriaaliin sekä tietotekniikkaan. Samaa aikaan uutisesta välittyy kuva, johtavan rehtorin taholta hyvin naiivista suhtautumisesta Venäjän vaikuttamiseen säätiön kautta. Hän rinnastaa Russkij Mir’in Goethe-instituuttiin sekä British Council’iin.

Venäjän suunta oli tuolloin jo selvä. Se ei kätkenyt imperialistisia pyrkimyksiään ja se miehitti osia naapurimaastaan sekä oli luonut jäätyneitä konflikteja useisiin lähialueiden maihin, joten minkäänlainen yhteistyökuvio Kremlin käskyvallassa olleen säätiön kanssa ei olisi pitänyt tulla kyseeseenkään. Siinä missä useimmissa länsimaissa oli tehty tiliä menneisyyden kanssa, tai valtiot olivat pyrkineet (kuka paremmin, kuka huonommin) irrottautumaan imperialistisesta perinteestään, Venäjällä tilanne oli ja on edelleen toinen. Maa kirjoittaa historiaansa uudelleen ja ammentaa uudelleen kirjoittamastaan historiasta oikeutusta nykyisille rikollisille teoilleen.

Viime vuosikymmenen puolella Itä-Suomen koulu ei välttämättä ollut ainoa laatuaan. Lainaan kommenttia maanpuolustus.net-foorumilta Itä-Suomen koulu-kohun ajoilta:

”Samanlaista se oli Suomalais-venäläisessä koulussa. Tosin ei mitenkään erityisen hämmentävää, venäjänkieleen kun oli erikoistunut. Eikä sitä lapsena kukaan materiaalista sen enempää välittänyt.”

Ymmärtääkseni kommentilla tarkoitetaan koulussa vallitsevaa henkistä ilmapiiriä, joka oli rinnastettavissa Itä-Suomen koulun johtavan rehtorin kommentteihin ja niistä tehtyihin johtopäätöksiin. Lapsiin tällainen materiaali uppoaa, mikä on tarkoituskin. He pitävät Krokotiili Genan kanssa seikkailevaa ’Muksista’ harmittomana hahmona, jollaisena se minunkin lapsuudessani näyttäytyi vuosikymmeniä sitten kuvien ja piirrosten myötä, jonka seikkailuja on mukava seurata. ’Muksisilla’ eli Tšeburaškalla (ven. Чебурашка) on toinenkin elämä, josta hetken kuluttua lisää.

Neuvostoliitto ja laajemmin itäblokki esittäytyi omassa lapsuudessani vuosikymmeniä sitten lapsille ja hiukan vanhemmillekin inhimillistettyjen hahmojen ja heidän toverillisten seikkailuiden myötä. Kukapa 70-luvun lapsista ei muistaisi Moskovan kesäolympialaisten sympaattista kisamaskottia Miska-karhua, joka jäi kyynelehtimään kisojen päättäjäisten myötä? Kuulen jo mutta-toteamuksia taustalta: ”Mutta se oli silloin…”. Mutta onko mikään loppujen lopuksi muuttunut?

’Muksisin’ tie Krokotiili Genan kaverista osaksi Venäjän sotapropagandaa.

Muksis eli Tšeburaška on kulkenut pitkän tien Krokotiili Genan sympaattisesta ”pikkukaverista” osaksi venäläistä sotapropagandaa – osassa tapauksia kyse on nimenomaan valtiojohtoisesta sotapropagandasta, joka sosiaalisen median aikakaudella leviää ja levitetään Venäjän ulkopuolelle. Venäjällä Muksis valjastettiin valtion käyttöön tämän vuosituhannen alkupuolella, jolloin se valittiin ensimmäistä kertaa Venäjän olympiajoukkueen maskotiksi. Tässä roolissa se on ”palvellut” Venäjää kaksissa kesäolympialaisissa sekä kaksissa talviolympialaisissa.

Venäjän suurhyökkäyksen alun jälkeen Muksis päätyi osaksi venäläishyökkääjien varustusta kuin myös propagandajulisteisiin sekä erilaisiin värväys- ja tukikampanjoihin. (8) Näiden rinnalla se esiintyy tuoreissa elokuvissa sekä erilaisissa lapsille suunnatuissa leluissa. Mutta onpa myös mahdollista, että ”Чебурашка” googlaileva päätyy venäläistaustaisen ”asepropagandan” äärelle. Viime vuosikymmenellä miehitetyn Itä-Ukrainan alueella esiteltiin Tšeburaška-raketinheitinjärjestelmä. Kyseessä oli ennemminkin propagandakäyttöön valmistettu termobaarisilla taistelukärjillä varustettuja raketteja ampuva pyöräalustalle sijoitettu raketinheitinjärjestelmä (РСЗО ”Чебурашка”), jonka käyttö varsinaisissa sotatoimissa rajoittui yksittäisiin kertoihin.

РСЗО ”Чебурашка”.

Kuvaus Muksisin eli Tšeburaškan vaiheista liittyy olennaisella tapaa Venäjän harjoittamaan lapsiin kohdistuvaan kulttuurivaikuttamiseen. Ongelmaksi tämä muuttuukin siinä vaiheessa, kun lasten parissa työskentelevät eivät tiedosta olevansa osa koneistoa, joka levittää lapsille materiaalia, joka on a) itse osa propagandaa b) jonka tarkoitus on johdattaa kohde syvemmälle propagandan ja disinformaation maailmaan, jossa sosiaalisessa mediassa seikkailevat lapset altistuvat entistä suoraviimaisemmalle vaikuttamiselle.

Olen viimeisen vuoden kuluessa tutustunut tarkemmin useisiin tapauksiin Suomessa (pääasiassa pääkaupunkiseudulla), joissa suomalaisissa päiväkodeissa ja kouluissa lapsille oppimisen ohessa esitetään nyky-Venäjällä tuotettuja lauluja sekä elokuvia, jotka sisältävät piilomerkityksellisen sanoman tai joita Venäjällä käytetään avoimesti sotapropagandan osana. Esim. viime vuonna Venäjällä julkaistua ”Sigma boy”-kappaletta saksalaismeppi Nela Riehl kuvasi puheessaan Venäjän yritykseksi soluttautua julkiseen keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Hänen mukaansa kappale edistää patriarkaalista ja Venäjä-mielistä maailmankuvaa. (9) Ukrainan Center for Countering Disinformation’in mukaan Venäjän asevoimat käyttää kappaletta rekrytointiviestinnässään. (10) Ikävä kyllä kyseistä kappaletta soitetaan myös suomalaisissa päiväkodeissa.

Entäpä sitten ”Maša ja Karhu”? Mašaa ja Karhua katsoessa ei välttyä ajatukselta, että rauhallisena ja kärsivällisenä kuvattu karhu onkin Venäjä, ja että sarjan avulla pyritään vaikuttamaan mielikuvaan Venäjästä, että se on muutakin kuin aggressiivinen, naapureilleen uhitteleva valtio. Vaikuttaako sarja mielikuvaan Venäjästä? Sarja on suosittu lapsiperheiden keskuudessa, se on levinnyt yli sataan maahan ja se on edelleen katsottavissa Suomessakin. Julkisen keskustelun perusteella sarjaan suhtaudutaan esim. Baltian maissa olennaisesti kriittisemmin, kuin Suomessa tai useimmissa länsimaissa, joissa sitä esitetään. (11) On ymmärrettävää, että maissa, jotka ovat kokeneet neuvostoimperiumin miehityksen sekä näiden miehitettyjen valtioiden alistamisen, kansalaisiin kohdistuneen vainon ja laajat pakkosiirrot, sarjaa tarkastellaan olennaisesti kriittisemmin: neuvostoaikoja ikävöivässä karhussa ei ole mitään hauskaa, kuten ei ole karhun puutarhaa NKVD-rajavartijan koppalakki päässä vartioivassa Mašassakaan.

Kyllä, Maša ja Karhu (vai Maša ja venäjä) animaatiosarjassa on selkeästi symboliikkaa sisältäviä elementtejä sekä viittauksia menneisyyteen, jotka herättäisivät aivan toisen tason keskustelua, mikäli vastaavaa kuvastoa tarjoiltaisi lapsille vaikkapa saksalaisessa animaatiosarjassa, jossa Eva ja Blondi seikkailisivat. Tapauksissa, joissa Maša ja Karhu-animaatiota katsotaan päiväkodeissa (mitä Suomessakin harrastetaan) olisi suotavaa, että henkilökunta tiedostaisi sarjan esittämiseen liittyvät ongelmat ja ymmärtäisi sarjassa esiintyvät viittaukset Venäjän ja Neuvostoliiton historiaan ja kuinka ne koetetaan esittää nostalgisessa valossa.  

NKVD-rajavartija Maša vartioi karhun porkkanamaata.

Ollakseni rehellinen, minun on mahdotonta uskoa havaintojeni perusteella, että kaikissa tapauksissa kyse on tietämättömyydestä tai naiiviudesta – ajattelusta, jota ohjaa kuvitelma siitä, että kyse on Putinin sodasta eikä venäläisten sodasta Ukrainassa – kun päiväkodeissa tai peruskoulussa tarjotaan lapsille otteita Venäjän vaikuttamisesta. Niissä tapauksissa, joissa opintoaineistona tarjoillaan venäläisiä oppikirjoja opintosuunnitelman vastaisesti, liikutaan jo harmaalla vyöhykkeellä. Ikävä kyllä, päiväkodeissa ja kouluissa on töissä henkilöitä, jotka ovat uponneet kaulaansa myöten ”venäläiseen maailmaan”, mikä heijastuu ympäristöön.

Pahantahtoisten ihmisten rinnalla on vielä suurempi joukko naiiveja kasvatusalan ammattilaisia, jotka tekevät eron Venäjän hallinnon ja kulttuurin välille. Tai jotka eivät näe venäjän kieltä sekä venäläistä kulttuuria imperialistisena työkaluna, jolla alistaa naapurimaita. Tämä ajattelutapa paljastuu myös Ylen uutisessa STEA:n suomen-venäläisten etujärjestöille myönnetyistä tuista ukrainalaispakolaisten avustamiseen, jossa eräänä perusteena oli se, että ukrainalaispakolaisten joukossa oli myös venäjää puhuvia henkilöitä. Entäpä sitten ne ukrainalaiset, jotka eivät puhu venäjää? Samaan aikaan Suomessa toimivat ukrainalaiset järjestöt jäivät ilman STEA:n myöntämää tukea. Voisin kuitenkin kuvitella, että he kykenisivät huomioimaan paremmin näiden pakolaisten erityislaatuisen aseman sellaisen maan kansalaisina, johon kohdistuu eksistentiaalinen uhka Venäjän taholta. Kyvyttömyys ymmärtää kielen ja kulttuurin olevan yksin pehmeän voiman aseista on kuitenkin yksi puoli tätä ongelma. STEA:n taholla jätetään myös huomiotta se, että esim. ukrainalaispakolaisille tukea tarjoavista suomen-venäläisten perustamista järjestöistä yksikään ei tuominnut Venäjän aloittamaan tuhoamissotaa. Kirjoitin havainnoistani blogissani ”STEA:n linja herättää kysymyksiä: venäjänkieliset avustusjärjestöt saivat yli miljoona euroa”. (12)

Kirjoituksessani päähuomio on kohdistunut lapsille ja nuorille suunnattuun kulttuuritarjontaan, joka leviää edelleen voimakkaasti sosiaalisen median sekä erilaisten maksutelevisiopalveluiden kautta länsimaihin. Venäjän aloittamasta tuhoamissodasta huolimatta venäjän kielen ja kulttuurin asemaa varjellaan edelleen lännessä tiedostamatta sitä, että Venäjälle kieli ja kulttuuri aseita, joilla vaikuttaa kohdemaihin (sekä niissä asuviin venäjän kielisiin henkilöihin). Samalla tämän kulttuurin edustajat pyrkivät ulottamaan lonkeroitaan länteen hyvin kyseenalaisin keinoin, mikä on nähty esim. menneenä talvena myös Suomessa venäläistaustaisten balettien kiertäessä maata, esittäen samalla olevansa ukrainalaisia ryhmiä. Vastaavia ryhmiä on kiertänyt myös Ruotsista, SVT:n artikkeli maaliskuun lopulta paljasti toiminnan taustoja. (13) Otin itse tammikuun lopulla sähköpostitse yhteyttä suomalaiseen tapahtumajärjestäjään, joka markkinoi ”Kiovan Grand Ballet”-nimellä esiintyvän ryhmän kiertuetta, saamatta vastausta tiedusteluuni. Kirjoitin myös lyhyet langat X sekä Blue Sky-palveluihin kyseisestä balettiryhmästä.

’Kiovan Grand Ballet’, jossa ei ole ukrainalaisuutta nimeksikään.

Kiinnostavaa kokonaisuudessa on myös se, että Ukrainan kansallisooppera huomautti jo pari vuotta sitten, ettei Eurooppaa kiertävillä baleteilla, kuten Das Nationalballett Kiew, Ballet de Kiev, Kiew Grand Ballett, Kyiv City Ballet, Nasjonalballetten fra Kyiv, Ukraine Classic Ballet jne. ole mitään tekemistä Ukrainan kansallisoopperan kanssa. (14) Silti yhä edelleen näiden huijareiden onnistuu tehdä kiertueita Euroopassa ja rahastaa valheellisella identiteetillä.

Tämä kirjoitus on hyvä päättää Ukrainan kansallisbaletin primballerina Viktoriya Zvaryts toteamukseen Venäjän vaikuttamisesta ”Ensin tulee baletti, sitten tulevat tankit”.  (15)

 

Marko

 

Lähteet:

1. Soft Power, Venäjä ja Baltia: Jukka Rislakki: https://journal.fi/idantutkimus/article/view/78110

2. Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii: Martti J. Kari ja Antero Holmila, s. 296–297.

3. ”Karin [viitataan Martti J. Kariin] mukaan esimerkiksi Venäjän jääkiekkoliiga KHL on yksi osoitus itäisen naapurimme ”soft powerista”, jolla maa pyrkii edistämään etuaan Suomessa – onhan suomalainen Jokerit yksi KHL:n seurajoukkueista.”

https://www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/kotimaa/item/168426 (linkki toiminut heinäkuussa 2019).

4. https://www.maanpuolustus-lehti.fi/venajan-kulttuuri-imperialismi-odottaa-tutkimusta/

5. https://web.archive.org/web/20090526094611/http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Ukrainan+suurl%C3%A4hetyst%C3%B6%C3%A4+t%C3%B6hrittiin+Helsingiss%C3%A4/1135246211598

6. Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii: Martti J. Kari ja Antero Holmila, s. 288–289.

7. https://yle.fi/a/3-7890885

8. https://www.kem.kp.ru/daily/27678/5030461/

9. https://www.europarl.europa.eu/doceo/document/CRE-10-2024-12-17-INT-2017008917503_EN.html

10. https://x.com/CforCD/status/1887792440699994296

11. https://www.hs.fi/paivanlehti/31052017/art-2000005233001.html

12. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2024/03/stean-linja-herattaa-kysymyksia.html

13. https://www.svt.se/kultur/ballet-of-ukraine-spelade-i-svenska-stader-har-kopplingar-till-ryssland

14. https://opera.com.ua/en/news/unknown-ballet-companies-touring-europe-nutcracker-and-swan-lake-have-nothing-do-national-0

15. https://yle.fi/a/74-20056773 

Miehitetyssä Luhanskissa majaileva suomalaispropagandisti Janus Putkonen Muksisin eli Tšeburaškan ”mannekiinina”.

Svetlana Aleksijevitš: ”Putin on vain jäävuoren huippu”

Länsimaiden ja Venäjän elokuisen vankien vaihdon jälkeen, olemme päässeet seuraamaan näytelmänomaista tapahtumasarjaa, jossa venäläiset oppositiopoliitikot kiertävät maailmaa tavaten läntisiä johtajia, jotka lapsenomaisella innolla ottavat vieraat vastaan. (1) Ehkäpä edelleen jatkuvan näytelmän tarkoitus on näpäyttää Venäjää diktaattorin elkein hallitsevaa Vladimir Putinia, mutta silmissäni tämä näytelmä on kuin jatko-osa, jollekin vuosikymmeniä sitten päättyneelle näytelmälle, jossa aivan samalla tapaa huumaannuttiin idän johtajan edessä. Millaisen vaihtoehdon nykyiseen verrattuna Vladimir Kara-Murza, Ilja Jašin tai Julija Navalnaja tarjoaa venäläisille – tai meille lännessä, puhumattakaan ukrainalaisista? Yksikään heistä ei ole ymmärtääkseni kehottanut länsimaita toimittamaan Ukrainalle tappavaa aseistusta niin paljon kuin mahdollista, sen sijaan Garry Kasparov on näin tehnyt! Entäpä sitten Venäjän dekolonisaatio tai Venäjän harjoittama imperialismi? Julija Navalnajan kommentti teemaan on hyvinkin kylmäävä:

”Finally, we will also find those who talk about the urgent need to ‘decolonize’ Russia. It is supposedly necessary to divide our too big country into a couple dozen small and safe states. However, the ‘decolonizers’ cannot explain why people with a common background and cultural context should be artificially divided. And they do not say how it should happen at all.” (2)

Jos edes Julija Navalnajan kaltainen oppositioryhmän johtaja ei näe venäläisessä kolonialismissa ongelmaa, niin kuinka ”tavallinen venäläinen” näkisi? Niinpä siteeraankin seuraavaksi Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšia Voima-lehdessä julkaistusta artikkelista:

”Kun kirjoitin Neuvostoihmisen loppua, matkustelin paljon Venäjällä. Kysyin haluaisitteko asua sellaisessa maassa kuin Tanska: pienessä kauniissa maassa, jossa on hyvä elää? Vai sellaisessa kuin Venäjä? Ihmiset vastasivat minulle: ‘Sellaisessa kuin Venäjä, Venäjä on suuri!’ Tässä ovat ne sodan juuret. Putin on vain jäävuoren huippu.” (3)

Siitä hetkestä lähtien, kun Venäjä laajensi sotaansa Ukrainassa 24. helmikuuta 2022, meitä muistutettiin toistuvasti siitä, kuinka kyseessä on Vladimir Putinin sota – Venäjän johdon sota Ukrainaa vastaan. Samalla ”tavallisten venäläisten” vastuuta sodasta ja julmuuksista ryhdyttiin valkopesemään, meitä muistutettiin kerta kerran jälkeen kyseessä olevan ”Putinin sota”. Siitä huolimatta, että Venäjän tuhoamissota Ukrainassa on jatkunut jo lähes tuhat päivää, ja Venäjän sota Ukrainassa ja Ukrainan alueiden miehitys jo yli vuosikymmenen, edelleen joukossamme on runsaasti heitä, jotka eivät ole halukkaita sälyttämään vastuuta tavallisen venäläisen harteille sotaan ryhtymisestä ja ukrainalaisten tuhoamisesta.

Kehottaisinkin ihmisiä katsomaan vuosikymmenen verran taaksepäin, hetkeen, jolloin Venäjä oli miehittänyt Krimin niemimaan Ukrainalta ja laittomasti liittänyt sen itseensä, ja muistamaan kuinka humaltuneita tuosta voitosta kymmenet miljoonat venäläiset olivat ja kuinka Putinin kannatus kansalaisten keskuudessa kohosi raketin lailla ylöspäin. Uskallan väittää, että jos Venäjä olisi onnistunut ”erikoisoperaatiossaan” ja valloittanut Kiovan ja kukistanut Ukrainan, olisimme nähneet miljoonien venäläisten humaltuneen voitosta aivan kuten näimme Krimin niemimaan miehityksen jälkeen. Niin, sodan juuret ovat kansassa ja sen halussa elää laajassa ja mahtavassa valtiossa kuin Venäjä – Putin on tämän jäävuoren huippu.

Toisen maailmansodan jälkeen saksalaiset maan läntisessä osassa pakotettiin kohtaamaan natsi-Saksan teot ja kantamaan kollektiivisesti taakkaa sodan miljoonista uhreista – kuten kuuluikin. Neuvostoliiton hajottua 90-luvun alkupuolella historia näytti hetkeksi loppuneen, elimme toivon aikaa ja näinä aikoina tahtomattamme kylvimme sadon, jota nyt niitämme hyväuskoisuutemme ja naiiviutemme tähden. Olimme hyväuskoisia ja kuvittelimme demokratian juurtuvan Venäjälle ja venäläisten vaaleilla valitsevan edustajat, jotka sitoutuvat demokraattisiin prosesseihin. Olimme kuuroja hiljaa soiville varoituskelloille vuosien ajan – valitettavaa on se, että joukossamme on edelleen heitä, jotka eivät tahdo uskoa kellojen pauhua tänäänkään!  

Venäjän virallisessa historiankirjoituksessa on voimistunut suuntaus, jossa Neuvostoliiton saavuttamasta voitosta natsi-Saksasta häivytetään muiden neuvostotasavaltojen uhraukset venäläisten uhrausten korostuessa. Tuolloin jää väistämättä huomioimatta se, että taistelut itärintamalla koettelivat erityisen kovin nykyisen Valko-Venäjän ja Ukrainan alueita. Arvioiden mukaan toisen maailmansodan kuluessa reilut viisi miljoonaa ukrainalaista menehtyi sotatoimissa tai suoraan sodan seurauksena. Historioitsija Orest Subtelnyn mukaan noin 5,3 miljoonaa ukrainalaista kuoli tai katosi sodassa, lisäksi 2,3 miljoonaa ukrainalaista vietiin Saksaan pakkotyöhön miehitysvuosien kuluessa. (4) Valitettavaa on se, että tämä Venäjältä kumpuava vääristynyt tulkinta toisen maailmansodan tapahtumista on saanut jalansijaa myös lännessä, etenkin Saksassa, jossa näkyy korostuvan ajattelu venäläisistä natsi-Saksan uhreina ja lopulta natsi-Saksan kukistajana. Ajattelun huolestuttava seuraus on se, että moni saksalainen kokee edelleen olevansa velkaa venäläisille vanhempiensa ja isovanhempiensa tekojen tähden. Puna-armeija nähdään vapauttajana, ei miehittäjänä!

Saksassa asuu huomattava venäläisvähemmistö, joka hyvinkin avoimesti osoittaa tukeaan venäläiselle imperialismille ja venäläiselle maailmalle (Russkij mir). He muodostavat perustan venäläisen narratiivin leviämiselle, he ovat osa verkostoa, josta se leviää laajemmalle suodattuen myös poliittisen kentän äärilaitoihin vasemmalla ja oikealla. (Valitettavaa on, että Saksassa eräissä osavaltioissa nämä äärilaidat nauttivat huomattavaa kannatusta). Tavallaan Saksassa asuvat venäläistaustaiset todistavat välillisesti Svetlana Aleksijevitšin toteamuksen oikeaksi: Putin on vain jäävuoren huippu. Sama on nähtävissä Suomessakin, joskin vähäisemmässä määrin. Suomessa asuvat venäläiset ovat taitavia uhriuttamaan itsensä, syyllinen löytyy aina muista – pääasiassa lännestä. Näin toimivat myös sellaiset venäläistaustaiset henkilöt, joiden olettaisi taustansa vuoksi integroituneen hyvin Suomeen (ja ymmärtävän syy-seuraus-suhteita), mikä jälleen välillisesti todistaa oikeaksi Aleksijevitšin toteamuksen. (5)

Myös Aleksanterinliitosta löytyy aktiiveja, joilla riittää ymmärrystä Venäjän toimille. (6)

En myöskään usko, että Venäjälläkään – sodan vastustuksen lisääntymisestä huolimatta – maan dekolonisaation kannattajien määrä merkittävästi nousee etnisesti venäläisten joukossa, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että johtajan vaihtaminen ei riitä poistamaan ongelmaa. Venäläisten on kohdattava menneisyytensä ja käytävä sen mustat kohdat (joita on paljon ja tulee kaiken aikaa lisää) läpi. Niin kauan, kun Vladimir Kara-Murza, Ilja Jašin tai Julija Navalnaja eivät kykene tai halua kohdata Venäjän todellista ongelmaa – ripustautumista historiaan ja tarvetta vaalia maan imperialistista perintöä, en näe heitä minään muuna kuin osana ongelmaa. Todellinen Venäjän oppositio taistelee asein, sabotaašein ja muin teoin diktatuuria ja sen perintöä vastaan.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/650fb8ee-15f5-4556-93db-562e2778ed19

2. https://x.com/athmrva/status/1831578940298719584

3. https://voima.fi/artikkeli/2024/valko-venajalta-paennut-nobel-kirjailija-svetlana-aleksijevits-halveksii-valehtelijoita-kaunistelijoita-ja-lapsensa-myyvia-venalaisia/

4. http://www.infoukes.com/history/ww2/page-18.html

5. Olen käsitellyt teemaa lukuisissa blogeissani esimerkein, kuten 30. huhtikuuta 2023 julkaisemassani kirjoituksessa ”Tavallisen venäläisen” toive: Median pitäisi lännessä kertoa Ukrainan sodasta myös Venäjän näkökulma.

6. Kuva artikkelista ”Seura tutki: Tällainen on Aleksanterinliitto, jonka mielestä venäjänkielisten oikeuksia rikotaan”. Aleksanterinliiton lappeenrantalaisaktiivi Katja Marova on toistuvasti myötäillyt Venäjää kannanotoissaan (ks. lähde 5).

Russkij mir: uhkailua, pelottelua, nöyryyttämistä

 

Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Facebook-päivityksenä, muutama tunti päivityksen julkaisun jälkeen Facebookilta (Meta) tuli ilmoitus, jossa kerrottiin kirjoituksen piilotetun ”vihapuheen” vuoksi. Luin kirjoituksen useita kertoja, löytämättä mitään mikä viittaisi todelliseen vihapuheeseen. Kirjoitus sisälsi sanan ”häiriintyneitä”, joilla viittasin nimeltä mainitsemattomiin henkilöihin, joiden toimintaa voi kuvailla häiriintyneeksi, lisäksi alkuperäinen kirjoitus sisälsi r:llä alkavan ja ** sensuroidun sanan, jolla viitattiin naapurivaltion asukkaisiin.

Koskapa Facebookin (Metan) taholta ei ole tähän päivään mennessä kommentoitu valitustani, eikä myöskään palautettu kyseistä kirjoitusta, julkaisen sen blogitekstinä.  Alkuperäistä tekstiä laajennan sitä yhden kappaleen verran sekä muokkaan kohtia, jotka sisälsivät sanan häiriintyneitä sekä r:llä alkavan sanan, jonka tilalla katsapit-sana. Alkuperäisellä Facebookissa julkaistulla tekstillä ei ollut otsikkoa. Aihe huomioiden, otsikko ”Russkij mir: uhkailua, pelottelua, nöyryyttämistä”, on mitä erinomaisin tälle kirjoitukselle.

 

Facebook-päivitys 26. heinäkuuta 2023

Olemme lukeneet uutisia siitä, kuinka Venäjän Ukrainalta miehittämillä alueilla paikallisia pakotetaan ottamaan Venäjän passi. Liian vähälle huomiolle läntisissä medioissa jää nimenomaa tähän toimintaan liittyvä pakko ja uhkailu, samalla venäläiset propagandassaan korostavat ”vapaaehtoisuutta” piilotellen pakkoa, uhkaa ja pelottelua. Seuraavaksi lyhyt kuvaus tapahtuneesta Venäjän miehittämillä alueilla, jätän kuitenkin mainitsematta alueen ja ajankohdan, jolla seuraava episodi tapahtui, koska kyseessä on miehitetyillä alueilla asuvan kuvaus tapahtuneesta ja Suomesta löytyy henkilöitä, jotka yrittävät selvittää Venäjän miehittämillä alueilla asuvien ystävieni ja tuttujeni henkilöllisyydet.

Kuvituskuvana valokuva verkkosivulta: «Слово і Діло».

Tapahtuneesta kertoneet henkilöt asuvat siis Venäjän miehittämillä alueilla, iäkkäinä heillä ei ollut mahdollisuutta paeta alueelta ajoissa. He ovat jo pidemmän aikaa vältelleet Venäjän passin ottamista, tästä on koitunut heille ongelmia liikkuessa kotiseudullaan. Tämän vuoden puolella venäläissotilaat ovat käyneet entistä uhkaavammiksi tarkastuspisteillä heidän esittäessä Ukrainan passin (tai käyttämänsä ukrainalaiset henkilötodistukset).

Tapahtumakuvaus yhdestä välikohtauksesta. Tapahtumakuvaus ei sisältynyt alkuperäiseen päivitykseen:

Keväällä heidät pysäytettiin venäläissotilaiden toimesta tarkastuspiteellä matkalla kaupunkiin asioille. Sotilas pyysi heitä esittämään henkilötodistukset, jolloin he näyttivät ukrainalaiset henkilötodistukset, jonka jälkeen sotilas hermostui heille ryhtyen huutamaan uhkaavasti. Heitä kuulustetiin paikalla useiden sotilaiden toimesta, heiltä tivattiin ”Miksei heillä ole Venäjän passia, eivätkö he halua olla venäläisiä”. Tuolloin venäläissotilaat uhkasivat ensimmäisen kerran vangitsemisella aviomiestä (S), heitä myös käskytettiin pois autosta ja takaisin autoon. Lopulta he pääsivät jatkamaan matkaa, mutta sitä ennen jokaisen henkilötiedot kirjattiin ylös, ja heitä uhattiin vangitsemisella, jolleivat he ota Venäjän passia.

Alkuperäinen kirjoitus jatkuu tästä eteenpäin seuraavasti:

Pariskunnan aviomies on uhattu vangita hänen esittäessä ukrainalaiset dokumenttinsa, niinpä mies ei ole enää voinut lähteä kauemmas kotikylästä, koska lähimpään kaupunkiin ajaminen autolla tarkoittaa useita pysähdyksiä tarkastuspisteillä, mikä tarkoittaa huomattavaa vaaraa tulla vangituksi. Naisten liikkuminen kahdestaan autollaan pitää sisällään omat riskinsä. Seksuaalisen väkivallan uhka on läsnä kaiken aikaa, kotikylässäänkin naiset pysyttelevät pimeän aikaan mieluiten sisällä.

Lisääntyvä uhkailu ja jatkuva pelko yhdistettynä siihen, että ilman Venäjän passia apteekeista alkoi olla mahdotonta saada lääkkeitä tai sairaaloista lääkärin hoitoa, pakottivat heidät (monien muiden lailla) taipumaan ja ottamaan Venäjän passin.

Tilaisuus, jossa Venäjän passi luovutettiin, oli omanlaisensa episodi – propagandistinen näytelmä, jossa ukrainalaisia nöyryytetään miehittäjän toimesta. Tuntemamme perheen aviovaimo koetti lukea ”uskollisuusvakuutuksen” Venäjälle eli dokumentin, jossa passin saaja vakuuttaa uskollisuuttaan Venäjälle ja vannoo kunniansa kautta toimivansa täysin vapaaehtoisesti, niin nopeasti ja hiljaisella äänellä kuin mahdollista mutta se ei käynyt. Hänen piti lukea tämä dokumentti uudestaan niin monta kertaa, että se kelpasi näille venäläisille: se piti lukea voimakkaalla äänellä ja juhlallisesti! Tämän jälkeen heidän piti vannoa uskollisuutta Venäjän perustuslaille, joka kirjanen heille annettiin. Siinä hetkessä heidän teki mieli sylkeä kirjan päälle ja heittää se roskiin…

Seuraavana yönä ja seuranneina päivinä T. (vaimo) itki tuntiessaan itsensä petturiksi. Rintaa puristi, sydänalaan otti, elämä menetti merkityksensä.

He ovat yksi perhe miljoonista Venäjän miehittämillä alueilla asuvista, jotka joutuivat taipumaan painostuksen ja pelottelun edessä, ja joilta venäläiset – katsapit – veivät viimeisenkin itsekunnioituksen rippeen pakottaessaan nöyryyttävään näytelmään, jossa ”uskollisuusvakuutus” oli luettava juuri miehittäjän haluamalla tavalla.

Ne tavalliset venäläiset, jotka ovat hiljaa, ovat yhtä syyllisiä kuin miehitysjoukkoihin kuuluvat sotilaat ja turvallisuusjoukkojen jäsenet, jotka terrorisoivat ukrainalaisia miehitetyillä alueilla.

 

Marko Enqvist

heinäkuu 2023

* * *

Tässä kirjoituksessa en ryhdy sen tarkemmin ruotimaan Venäjän toimia. Kaikessa lyhykäisyydessään voin kuitenkin todeta Venäjän toimien olevan rikollisia sen pakottaessa miehittämiensä alueiden asukkaiden ottamaan Venäjän kansalaisuuden. Maailman hiljaisuus Venäjän rikollisten toimien edessä on korvia huumaavaa!

Marko

Kuvituskuva verkkosivulta www.slovoidilo.ua. 

#StandWithUkraine 

Tuula Malin: Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

Venäjän kiinteistö- ja tonttikaupat Suomessa ovat nousseet suuriin otsikoihin viime vuosina, syyskuun 22. päivä 2018 venäläisten omistamat kiinteistöt nousivat kaikkien huulille, viranomaisten suoritettua laajan ratsian Saaristomeren syväväylien äärellä sijainneen, ”matkailu- ja majoituspalveluja” tarjonneen, Airiston Helmen tiloihin.

Mutta jo ennen Airiston Helmen ratsiaa yksittäiset toimittajat ja mediat olivat kiinnittäneet huomiota venäläisten, sangen outoihin, tontti- ja kiinteistökauppoihin Suomessa, vielä tuolloin kyseessä oli tavattoman usein taistelu tuulimyllyjä vastaan – huomion ollessa kaikkea muuta kuin kannustavan, ennemminkin päinvastoin leimakirveiden heiluessa ja syyttävän sormen osoittaessa työtään tekeviin toimittajiin (ja kansalaisaktivisteihin). Toimittaja Tuula Malinin voi sanoa kuuluvan aiheen käsittelyn pioneereihin Suomessa, todennäköisesti hän on ensimmäinen (tai ainakin ensimmäisiä) toimittajia, jotka kirjoittivat aiheesta – Malin aloitti aiheen tutkimisen vuonna 2007 ja lokakuussa 2008 MTV:n 45 minuuttia -ohjelmassa hän uutisoi sisämaan tonttikaupoista ensimmäisen kerran. (s. 279)

Noista vuosista on vierähtänyt aikaa reilu vuosikymmen, lukemattomien juttujen ja katsausten myötä on luonnollista, että toimitustyö kaikkine havaintoineen kootaan yksiin kansiin, näin lukijoidenkin on helpompi ymmärtää ja havainnoida kokonaisuutta. Docendon kustantama, Tuula Malinin kirjoittama ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” herätti ilmestyessään kohua, teosta kritisoitiin erityisesti Georgij Alafuzoffiin liittyvien vihjailujen tähden, lähteistämättöminä vihjeinä ne jäivät ikävällä tapaa riippumaan ilmaan, mutta kriitikoiden taholta liiallisen huomion kiinnittäminen Alafuzoffiin, siirtää samalla keskustelua syrjään itse asiasta – Venäjän kiinteistö- ja tonttikaupoista Suomessa ja tähän toimintaan liittyvistä havainnoista ja kokonaisuudesta.

Tuula Malin: Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa.

Ennen uppoutumista Malinin teoksen havainnointiin, muutama sana omasta aihepiiriin liittyvästä kiinnostuksesta. Reilu vuosikymmen sitten, aikana, jolloin venäläisten tonttikaupat nousivat ensimmäistä kertaa otsikoihin, itse suhtauduin aiheeseen varsin neutraalisti – aihe herätti kiinnostusta mutta koskapa oma tietämykseni oli perin vajaata, olin ennemminkin utelias ilmiöstä. Etelä-Karjalasta kotoisin olevana asia herätti luonnollisesti kiinnostusta, alueella moni tontti ja mökki vaihtoi omistajaa, halutessaan jonkin tontin, kiinteistön tai tilan, venäläiset lähes poikkeuksetta tekivät tarjouksen, jolla voittivat suomalaiset – hinnat nousivat, elettiin hulluja vuosia.

Kiinnostusta seurasi aiheeseen tarkempi tutustuminen, suhtauduin vielä kauppoihin neutraalisti mutta kaipasin avoimempaa keskustelua hyödyistä ja haitoista – keskustelu kun paikallisella tasolla tuppasi olemaan keskustelua hyödyistä. Neutraalia vaihetta seurasi kriittisempi suhtautuminen, muistan kirjoittaneeni 2010-luvun alkupuolella ensimmäiset kriittiset kirjoitukseni aiheesta keskustelufoorumeille, lopulta kriittinen suhtautuminen muuttui vieläkin varautuneemmaksi suhtautumiseksi venäläisten toimintaan Suomessa – kaipasin rajoituksia vähintäänkin alueille, jotka rajoittuivat maanpuolustuksellisesti tai turvallisuuspoliittisesti tärkeisiin kohteisiin.

Muistan keskusteluista vähättelyä venäläisten ostokäyttäytymistä ja sen muodostamaa mahdollista turvallisuusuhkaa kohtaan, keskustelijoita, jotka halusivat rajoittaa venäläisten toimia, katsottiin pitkin nenänvartta vielä niinkin myöhään kuin vuoden 2015 puolella.

”Minusta vaan tuntuu hyvin erikoiselta, että nämä tontit hankitaan venäläiseen omistukseen eikä suomalaisille bulvaaneille. Miksi heilutetaan punaista lippua ja huudetaan, Hei me ollaan täällä!? - - -

Minua vaan hymyilyttää se että ihmiset luulevat keksineensä jotain salaista tässä asiassa. Aika vähäinen on usko suomalaisiin viranomaisiin”.

Tuolloin venäläiset käyttivät bulvaaneja vähemmän, ilmeisesti syystä, koska eivät nähneet sille tarvetta, koska viranomaisillamme ei ollut täyttä selkoa siitä kuka omisti ja missä, kuten ei siitäkään kuka oli todellinen omistaja, ja on myös syytä muistaa, että pitkälle 2010-luvulle Suomessa toivotettiin venäläisomistajat tervetulleiksi, mikä todennäköisesti vaikutti siihen, etteivät he nähneet kaikissa tapauksissa tarvetta bulvaanien hyödyntämiselle.

Niin ikävä kuin se on todeta, Malinin teoksen perusteella tilanne oli muutama vuosi sitten se, ettei viranomaisillamme ollut selkoa siitä kuka omistaa ja missä, ongelmia oli jopa tietää, kuka osti maata, kiinteistöä jne. puolustusvoimien alueiden tuntumasta – tai kuka oli lopullinen omistaja myyjien ja ostajien ketjussa. Airiston Helmen paljastumisen jälkeen alkoi omistusten kierrätys, omistusjärjestelyjen muuttuessa aiempaa monimutkaisemmiksi. (s. 277) Tästä on luontevaa siirtyä tarkastelemaan Tuula Malinin teosta ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” – kiinnitän huomioni pääasiassa kiinteistö- ja tontti- sekä erilaisiin yrityskauppoihin, vaikka Malin teoksessa käy kertauksenomaisesti läpi omaa uraansa toimittajana ja kirjailijana sekä kirjoittajana, huomioiden venäläisten tekemien tontti- ja kiinteistökauppojen ohella myös muita hybridi- ja vaikuttamisoperaatioita, viitaten myös ”Tapaus Antoniin” ja sen myötä hybridisotaan kuuluvaa informaatio-psykologista vaikuttamista huoltajuuskiistojen näkökulmasta.

Osana laajempaa kokonaisuutta teoksessa käydään myös läpi hybridisotaan ja vaikuttamiseen liittyviä toimia, kuten vastakkainasettelun lisääminen kohdevaltiossa (jota Suomessakin tapahtuu) ja ulkovenäläisten hyötykäyttö, joita teemoja en kuitenkaan katso tarpeelliseksi kommentoida tässä laajalti. Eteläkarjalaistaustaisena törmäsin itsekin jo vuosia sitten Venäjän pyrkimyksiin vaikuttaa kieliopintojen kautta Etelä-Karjalan alueella, kuinka Lappeenrannassakin venäjän kielinen koulu oli tehnyt yhteistyötä ”Russkij Mir” -säätiön kanssa, saaden myös tukea säätiöltä. ”Russkij Mir” (eli venäläinen maailma) on Venäjän valtion ja Venäjän ortodoksisen kirkon yhteishanke, jonka päämääränä on venäläisten arvojen, kielen ja kulttuurin vahvistaminen – poliittisia ulottuvuuksia unohtamatta. Säätiö pyrkii vahvistamaan venäläistä identiteettiä ensisijaisesti ulkovenäläisten keskuudessa, mutta kohderyhmänä on myös vastaanottajavaltioiden kantaväestö. Suomessa Russkij Mir on kampanjoinut myös pakkoruotsia vastaan, ja Suomessa säätiön painopistealueena on ollut Kaakkois- ja Itä-Suomi, jossa on myös esitetty voimakkaita pakkoruotsinvastaisia kannanottoja, perusteena on juuri käytetty Venäjän läheisyyttä.

Aiheen ollessa jokunen vuosi sitten pinnalla Lappeenrannassa, kävi ilmi, ettei läheskään kaikilla päättäjillä ollut tietoa ja ymmärrystä siitä, millaisesta organisaatiosta oli kyse – kenen kanssa tehtiin yhteistyötä, osalla oli, mutta siitä huolimatta he olivat valmiit yhteistyöhön:

”Russkij Mir on kustantanut Itä-Suomen koulun yksiköiden opetustiloihin tieto- ja viestintäteknistä varustelua yli 26 000 eurolla, tukenut oppikirjojen laatimista ja opettajien seminaaria sekä toteuttanut sen oppilaille opetusta Venäjällä.” (1 – IS:n uutinen 28.3.2015).

Tuolloin, maaliskuussa 2015, Yleisradiolle antamassaan haastattelussa Itä-Suomen koulun johtava rehtori Petri Kyyrä ei pitänyt yhteistyötä ongelmallisena (2) – melkoista sinisilmäisyyttä ja naiiviutta aikana, jolloin toiminnan tarkoitusperät olivat käyneet selville maallikollekin.

Sinisilmäisyyttä ja naiiviutta voimme käyttää aasinsiltana siirtääksemme katseemme Tuula Malinin teoksen merkittävimpään antiin – venäläisten kiinteistö- ja tonttikauppoihin Suomessa:

”Vuokratkaa te meiltä, me ostamme teiltä”, Dmitri Medvedev Venäjän presidentin ominaisuudessa huhtikuussa 2009; ”Iloitkaa maakaupoista!” Vladimir Putinin Venäjän pääministerinä toukokuussa 2010 (s. 279 ja 280) –

ja me suomalaiset myimme ja iloitsimme maakaupoista unohtaen vastavuoroisuuden periaatteen, ja sulkien silmämme mahdollisilta riskeiltä vielä silloinkin, kun olisi ollut aika herätä todellisuuteen. Suojelupoliisi otti kantaa maa- ja kiinteistökauppoihin marraskuussa 2016, Supon mukaan niiden merkitys Suomen vastaisessa hybridisodassa oli jopa suurempi kuin julkisuudessa runsaasti esillä olleiden trollien ja informaatiovaikuttamisen. (s. 271) Toki on huomioitava, että harmaassa vaiheessa ja jo ennen sitä kokonaisuuden osat tukevat ja täydentävät toinen toisiaan, jotta operaattori (tässä asiayhteydessä Venäjä) saa niistä parhaan mahdollisen hyödyn irti.

Suojelupoliisin voimakkaasta kannanotosta kului aikaa vajaat kaksi vuotta Airiston Helmen kiinteistöihin tehtyyn ratsiaan. Se, että Airiston Helmen tutkinnassa oli virallisesti kyse talousrikostutkinnasta, näyttää – keskusteluissa – olleen monelle oivallinen syy unohtaa mahdolliset turvallisuuspoliittiset riskit, joita Airiston Helmeen ja muihin vastaaviin – outoihin – maakauppoihin kytkeytyi. En nyt ryhdy ottamaan kantaa siihen, piilikö laajan ratsian taustalla muitakin syötä kuin epäilys mittavista talousrikoksista, Malinin teoksen lukemalla tulee väistämättä siihen johtopäätökseen, että viranomaisemme ovat kertoneet meille vain osatotuuden.

Ja kun teoksen lukemalla muodostuu kuva ”osatotuudesta”, samalla tavalla herää kysymyksiä siitä, että miksi ilmeisten laittomuuksien on annettu jatkua niinkin monta vuotta, niiden yksistään Airiston Helmen kohdalla pitäessä sisällään laitonta rakentamista ja ruoppaamista ynnä vedenalaista toimintaa kuin myös luvatonta (rajat ylittävää) lentotoimintaa helikoptereilla.

Suurista otsikoista huolimatta Airiston Helmi on vain yksi osa kokonaisuutta, vastaavia – kooltaan pienempiä – airistonhelmiä löytyy myös Suomenlahden rantamilta, Porkkalasta Hankoon kuin myös Kotkan ja Haminan seuduilta, jossa KGB-taustainen kiinteistösijoittaja Dmitry Gorelov oli hankkinut maa-alueita, jossa kiinteistöjen ranta-alueita on ruopattu samaan tapaan kuin Airiston Helmen saaristokohteissa, ja jonne niin ikää oli rakennettu laitureita sekä tehty tilaa helikopteriliikenteelle. (s. 162) Gorelovin kohdalla todennäköisesti pätee myös sanonta kerran KGB:n mies, aina KGB:n mies.

Kotka-Hamina-seudun tekee mielenkiintoiseksi myös Venäjän toimet Suursaarella, jossa Venäjä on ryhtynyt vahvistamaan sotilaallista läsnäoloaan viime vuoden puolelta lukien. Saarelle on rakennettu uusia helikopterikenttiä (vähintään 5 kpl), eikä sieltä ole kuin reilun 50 kilometrin lentomatka Haminan seudulle, ja reilut 35 km Kotkan edustalle.

Suomenlahti ja Suursaari, upotuskuvan lähde 3.

Maa- ja kiinteistökaupoista saaristo- ja rannikkokohteet ovat vain yksi osa laajasta kokonaisuudesta. On todennäköistä, että osassa tapauksia venäläiset ovat sattumalta ostaneet kiinteistön tahi tontin sotilaskohteen tuntumasta, mutta on enemmän kuin todennäköistä, että suomalaisten sinisilmäisyyttä kuin myös sitä, ettei kokonaisuudesta ole ollut riittävää tietoa, on hyödynnetty ja näin ollen Suomen puolustuksen kannalta tärkeiden kohteiden läheltä on päätynyt kohteita sellaisten venäläisten omistukseen, joille ei missään nimessä olisi pitänyt myydä mitään kiinteää omaisuutta Suomesta.

Turvallisuuteen liittyvät riskit ovat yksi puoli, joukossa on sitten kokonaisuuksia, joihin on liittynyt hyvin merkittävää taloudellista väärinkäyttöä. Merkittävää rahanpesua (ja samalla suomalaista piittaamattomuutta) Tuula Malinin kuvaa teoksessa aihetta käsittelevä osuudessa alkaen sivulta 219, tarkempaan tarkasteluun päätyivät Case Bizkon ja Case Bankirsky Dom, jälkimmäistä lukiessani en voinut kuin ihmetellä suomalaispankkien (Nordea) puutteellista valvontaa ja kumppanin tuntemusta. Mutta samaa heikkoa venäläiskumppanin tuntemista esiintyi suurella joukolla suomalaisia kuntapäättäjiä ja päätöksenteossa mukana olleita.

Kun venäläisosapuoli ryhtyi puhumaan miljoonista, harkinta näyttää pettäneen aivan liian monella kuntapäättäjällä – kriisikunnissa se on pettänyt vieläkin helpommin. Onko puheiden ja pienten ”tuliaisten” lisäksi mikään muu vaihtanut omistajaa näissä neuvotteluissa?

Tiedämme maailmalta, kuinka venäläisoligarkkien miljoonat ja miljardit ovat samalla korruptoineet järjestelmiä, ja kuinka he ovat palkanneet avukseen lakimiesten armeijan käydessään oikeutta levittäen samalla lonkeroitaan eliittiin ostaen heitä tukijoikseen. Näyttää myös siltä, että Suomesta on löytynyt lakimiehiä ja asianajajia, joiden selkäranka kumartaa rahalle, jotka ovat (lyhytnäköisiä voittoja tavoitellessaan) valmiit ummistamaan silmänsä asiakkaansa harmaalla alueella liikkumiselta – onneksi päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy.

Suomen Sotilas -lehden numerossa 2/2015 ”Hämärän rajalla” -kirjoituksessa, HL (todennäköisesti prikaatikenraali [evp] Hannu Luotola) kirjoittaa muun muassa seuraavaa:

”Venäjä ei ole demokratia, eikä siellä vallitse EU:n kaltainen oikeusjärjestys. Venäläiset toimivat maansa ulkopuolella tottumansa yhteiskuntaelämän ”lakien” tai ”lainalaisuuksien” mukaisesti. Tämä aiheuttaa vastakkainasetteluja ja ongelmia.

Suomeen on syntynyt puutteellisen lainsäädännön myötä moraalin suuruinen aukko. Suomeen on tuotu sen yhteiskunnalle vieraita toimintaperiaatteita, jotka liittyvät omistuksen hämärtämiseen ja rahanpesuun. Ongelmana on myös rahanpesulaki, joka estää rikollisten itse pesemän rahan takavarikoinnin Suomessa”. (4)

Kyseisessä lehden numerossa on prikaatikenraali (evp) Hannu Luotolan laajempi maa- ja kiinteistökauppoja käsittelevä kirjoitus ”Kaikki kaupan” (alk. s. 6) sekä Jaakko Puuperän kommentti ”Konstit on monet” s. 12-13. Väistämättä herää myös kysymys siitä, että onko Suomessa kiinnitetty turvallisuusriskien ohella liian vähän huomiota myös rahan korruptoivaan vaikutukseen? Olemme myös olleet sen suhteen liian sinisilmäisiä ja naiiveja? Kun huomioi eräiden päättäjiemme toiminnan, väistämättä mieleen nousee myös ajatus eräiden kohdalla toiminnan olleen ja olevan – syystä tai toisesta johtuen – tietoista ja tarkoituksellista.

* * *

Kun tarkastelemme kokonaisuutta, teos on huomionarvoinen, muutamat mutkien oikomiset ja suomalaisittain liian suorat vihjaukset, ovat kiinnittäneet lukijoiden huomion – liiaksikin. Viime vuosina olemme nähneet kuinka Venäjä pyrkii hyötymään kaksoiskansalaisista, pyrkien värväämään riveihinsä myös korkeassa asemassa olevien kaksoiskansalaisten ohella heitä, joilla on venäläiset juuret, ja näin on todennäköisesti käynyt Suomessakin, mutta oliko silti riittävästi perusteita mainita Georgij Alafuzoffin nimi tässä yhteydessä? Parempi olla ottamatta kantaa, mutta ymmärrettävää, että aihe herätti kirjan julkaisun aikaan keskustelua, aivan kuten eräät muutkin tulkinnat – kuten arvio venäläisuusrikkaiden Suomessa säilytettävien muskeliveneiden käytöstä Ahvenanmaan valtauksessa. Itse näkisin kyseisten veneiden säilytykselle Suomessa muita – tärkeämpiä – funktioita. Perusteluna joukkojen siirto Ahvenanmaalle ei ole uskottavin mahdollinen, jos jätetään huomiotta se, että syy Suomessa säilyttämiselle voi olla se, että täällä omaisuuden turva on parempi kuin Venäjällä, niin tällaisia muskeliveneitä voi käyttää yksittäisten henkilöiden tai tavaroiden kuljettamiseen nopeasti merellä kohteesta A, kohteeseen B (esim. laivasta mantereelle) tai saaristossa eri paikkojen välillä.

Vaikka teos pohjautui Tuula Malinin vuosien työhön, olisin kaivannut teokseen jonkin sortin lähdeluetteloa tai luetteloa televisio-ohjelmista ja artikkeleista, joissa ilmiötä on Malinin toimesta laajemmin käsitelty. Henkilöluettelon puute harmitti myös hiukan, kuin myös luettelon, jossa kirjassa mainittujen oligarkkien ja heidän kirjassa mainitut Suomen-omistukset olisi lyhyelti taulukoitu – mutta jo ensin mainittu eli henkilöluettelo olisi ollut suuri plussa.

Vuosien soutamisen ja huopaamisen jälkeen, tammikuun 1. 2020, ulkomaalaisten tekemiä maakauppoja rajoittava laki astui voimaan. (s. 284) Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Marko

1. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000900312.html 

2. https://yle.fi/uutiset/3-7890885 

3. https://twitter.com/ElDomaine/status/1169584941786652673?s=20 

4. Suomen Sotilas 2/2015.

Lainaukset ja viittaukset Tuula Malinin teokseen ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” sivuilta: 279; 277; 279; 280; 271; 162; 219; 284.