Korruptoituneet urheiluherrat omassa kuplassaan –

 

eli kuinka moraalinen kompassi näyttää ”sinne minne päivä ei paista”

Urheilujohtajien ihmisoikeuksista piittaamattomat – jopa hyvinkin kylmät – puheet ja teot nousevat tavan takaa otsikoihin. Puheista ja teoista joko huokuu täydellinen piittaamattomuus tai kyvyttömyys hahmottaa kokonaisuuksia, mikä on osaltaan selitettävissä myös sillä, että kohtalainen osa urheilujohtajista on ollut asemassaan huomattavan kauan aikaa ja täten eriasteisesti korruptoitunut. Heidän kohdalla voidaan todeta pätevän vanhan sanonnan, koirakaan ei pure ruokkivaa kättä. Kokonaisuus on kuitenkin niin laaja, etten ryhdy peilaamaan kokonaisuutta lukuisien eri kisojen ja tapahtumien kautta vaan kohdistan huomioni tähän hetkeen ja otsikoihin nousseisiin asioihin, kuitenkin huomioiden eräitä suomalaisten tahi Suomessa asuneiden suulla lausuttuja toteamuksia, jotka omalla tapaa alleviivaten todistavat todellisuudesta vieraantumisesta. Voimmekin aloittaa jääkiekkoleijona Juhani Tammisen ”järkeilystä” jonkun vuoden takaa:

”Jääkiekko on niin pieni laji maailmalla, että se tarvitsee kaiken mahdollisen populariteetin, - - - Valko-Venäjä on yksi luonnollisimpia maita järjestää MM-kisat, ja kaiken lisäksi Veli-Lukašenka on kiekkomies, Tamminen järkeilee.” (1)

Muistamme, että myös Vladimir Putin on kiekkomies, joka valjasti jääkiekon osaksi Venäjän pehmeää vaikuttamista (Soft Power). Suomessa tätä edisti Venäjän jääkiekkoliiga KHL, jossa myös Helsingin Jokerit pelasi useamman kauden ajan. Luonnollisesti tässä kohdin olisi soveliasta ulottaa pohdiskelut myös niihin suomalaisiin, jotka ryvettyivät Jokereiden KHL-saagassa, mutta koskapa se siirtäisi fokuksen pois itse aiheesta, on tämä ulottuvuus unohdettava tällä erää. Meidän on kuitenkin hyvä muistaa, että venäläinen (tai laajemmin diktatuureista ja totalitaarisista valtioista tuleva) raha korruptoi seurajohtajia kuin myös urheilujohtajia, jonka seurauksena entistä enemmän käydään keskustelua siitä, miksi Venäjälle myönnettiin jalkapallon MM-kisat 2018, tai miksi niitä pelattiin Qatarissa viime vuoden puolella.

Siinä missä yksittäiset urheilujohtajat ja seurapomot ovat myyneet itsensä ”sielunviholliselle”, on samaa nähtävissä myös kansainvälisten urheiluliittojen kohdalla. Osan tanssiessa lähes täysin Venäjän pillin mukaan, josta esimerkkinä Kansainvälinen nyrkkeilyliitto, IBA, jonka presidenttinä toimii Vladimir Putiniin sidoksissa oleva Umar Kremlev. Viime syksynä IBA päätyi otsikoihin vähintään kahdesta syystä, syyskuun lopussa se kielsi Ukrainan kansallisen liiton ja määräsi Ukrainan nuorten nyrkkeilyjoukkueen kilpailemaan IBA-lipun alla Italiassa järjestetyissä EM-kisoissa, ukrainalaisnyrkkeilijät kieltäytyivät noudattamasta vaatimusta. Lokakuussa IBA (painostuksen seurauksena?) peruutti aiemman päätöksensä sallien ukrainalaisten nyrkkeilijöiden kilpailla lippunsa alla. Mutta jo seuraavana päivänä (5. lokakuuta 2022) IBA peruutti Venäjän ja Valko-Venäjän amatöörinyrkkeilijöille asetetun kiellon, joka määrättiin aiemmin samana vuonna vastauksena Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Täten Venäjän ja Valko-Venäjän nyrkkeilijät saivat kilpailla kansallisten lippujen alla tapahtumissa, päätös tuli voimaan välittömästi.

Vielä tuolloin Kansainvälinen olympiakomitea, KOK, osoitti suoraselkäisyyttä ollessa vakavasti huolestunut IBA:n kehityskulusta mutta tänään näyttää siltä, että Kansainvälisen olympiakomiteankin piirissä aletaan nähdä positiivisena kehityskulkuna se, että venäläiset ja valkovenäläiset urheilijat pystyisivät osallistumaan Pariisin tuleviin olympiakisoihin ainakin neutraalin lipun alla. (2) KOK ei enää piittaisi siitä, että Venäjä käy edelleen brutaalia hyökkäyssotaa Ukrainassa, ja että sen sotilaat ovat syyllistyneet tuhansiin sotarikoksiin viime vuoden helmikuussa alkaneen laajan hyökkäyssodan aikana, ja että Venäjä turvautuu hyökkäyssodassaan monella tapaa myös Valko-Venäjään.

Ukrainan uhkaus boikotilla, mikäli venäläiset ja valkovenäläiset urheilijat osallistuvat Pariisin olympialaisiin edes neutraalin lipun alla, sai KOK:n edustajat hermostumaan pahanpäiväisesti. Viestintä KOK:n taholta Ukrainan suuntaan on raivoatihkuvan ohella vähättelevää, jollaisena pidän KOK:n vastausta Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin KOK:n puheenjohtajalle Thomas Bachille esittämään kutsuun saapua vierailemaan Bakhmutissa –

”KOK:n puheenjohtaja vieraili Ukrainassa kesällä 2022 Ukrainan olympiakomitean kutsusta. – Vierailun aikana hän tapasi urheilijoita, joihin sota on vaikuttanut, hän näki tuhoutuneita urheilupaikkoja ja tapasi presidentti Zelenskyin. Juuri nyt ei ole suunnitelmissa, että Bach vierailisi Ukrainassa uudelleen, tiedotteessa todettiin”. (3)

Kansainvälisen olympiakomitean, KOK:n, Ukrainaan kohdistama tuohtumus osoittaa omalla tavallaan sen, kuinka vieraantuneita todellisuudesta tämän ”herraklubin” jäsenet lopulta ovat. He näyttävät unohtaneen sen, että viime vuoden (v. 2022) maaliskuussa useat venäläisurheilijat – joukossa oli myös olympiaurheilijoita – osallistuivat Moskovassa järjestettyyn sotaa tukevaan tapahtumaan. (4)

Venäläisurheilijat sotaa tukemassa, maaliskuu 2022.

Venäläisurheilijat sotaa tukemassa, maaliskuu 2022.

Kansainvälisestä kritiikistä huolimatta hyvin suuri joukko venäläisiä huippu-urheilijoita tukee Venäjän johtoa kuin myös Venäjän sotatoimia Ukrainassa. Tuki on jatkunut venäläisjoukkojen Ukrainassa toteuttamien sotarikosten paljastuttua, se jatkui säälimättömien terroripommitustenkin aikana, jolloin Venäjän sotakoneen tarkoituksena oli tuhota kriittinen infrastruktuuri Ukrainassa.

Moni venäläinen huippu-urheilija sekä entinen huippu-urheilija on mukana sellaisten organisaatioiden toiminnassa, jotka ovat olennainen osa Venäjän hallinnon toimintaa ja yhteiskunnan militarisointia. Tähän joukkoon kuuluu Yunarmiyan (ven. Юнармия) johtaja, entinen huippuvoimistelija, Nikita Nagornyi, joka alla olevassa kuvassa patsastelee toisen Putinin tukijan, Aleksandr Ovetškinin, kanssa. NHL:n etuoikeutettuihin tähtipelaajiin kuuluva Ovetškin on monella tapaa erityistapaus Putinia palvelevien venäläisurheilijoiden joukossa.

Tällainen tausta huomioiden, ”herraklubin” hermostuminen Ukrainaan tuntuu suorastaan absurdilta Ukrainan boikottipuheiden jälkeen. Toisaalta se ei ole mikään yllätys, että KOK:n johdon moraalinen kompassi näyttää osoittavan jälleen kerran ”sinne minne päivä ei paista”.

Tässä kuviossa on myös hyvä huomioida se, että samaan aikaan kun venäläis- ja valkovenäläisurheilijoiden paluusta kisakentille käydään keskustelua, suuri joukko ukrainalaisia urheilijoita on antanut kalleimpansa – henkensä – puolustaessaan maataan Venäjän hyökkäykseltä. Brutaalilta hyökkäykseltä, jota monen nykyisen kuin myös entisen venäläisurheilijan on vaikea – mahdoton – tuomita.

Ukrainalainen kymmenottelija Volodymyr Androštšuk kaatui puolustaessaan maataan Bakhmutin alueen taisteluissa 25. tammikuuta 2023 – hän ei enää koskaan osallistu olympialaisiin, aivan kuten ei taitoluistelija Dmytro Sharpar’kaan. (5 ja 6) Вічна Пам’ять! Герої не вмирають!

Volodymyr Androštšuk kaatui 25. tammikuuta puolustaessaan vapautta.

Eivätkä he suinkaan ole ainoat ukrainalaisurheilijat, jotka ovat antaneet kalleimpansa puolustaessaan maataan ja demokratiaa. Ampumahiihtäjä Jevhen Malyshev kaatui Venäjän offensiivin ensimmäisinä päivinä, nyrkkeilijämestari Oleg Prudky kaatui viime vuoden toukokuussa, Ukrainan parhaimpiin potkunyrkkeilijöihin kuulunut Maksim Kagal kaatui Mariupolissa 25. maaliskuuta, muutamia vain mainitakseni. Monet urheilijat ovat kuolleet venäläisten käsissä tai silmittömissä pommituksissa, kuten Mariupolin pommituksissa menehtynyt, vasta 14-vuotias painonnostaja Alina Perehudova sekä Oleksii Dzhunkovsky, nyrkkeilyvalmentaja ja entinen nyrkkeilijä, jonka venäläiset ampuivat lähietäisyydeltä Irpinissä. Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin ilmoituksen mukaan viime vuoden helmikuun jälkeen  184 ukrainalaista urheilijaa on kuollut Venäjän laajan hyökkäyssodan seurauksena. (7)

Vielä on aivan liian varhaista ryhtyä puhumaan venäläisurheilijoiden paluusta kansainvälisille kilpakentille. Katsotaan sitten uudestaan, kun Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on päättynyt, kun Venäjä on vetäytynyt kaikilta miehittämiltään alueilta ja kantaa vastuun aiheuttamistaan tuhoista sekä tuhansista sotarikoksista, joita sen joukot ovat Ukrainassa toteuttaneet. Ennen tätä on turha päästää venäläisurheilijoita kilpailemaan, ei etenkään, mikäli he vetäytyvät vastuusta, tuomitsematta Venäjän julmaa sotaa Ukrainassa. Ei ole olemassa epäpoliittista henkilöä, joka voi vetäytyä vastuusta kuten entinen Tappara-ikoni, jääkiekkoilija, Aleksander Barkov koetti tehdä Ilta-Sanomien haastattelussa vuoden ensimmäisenä päivänä. (8)

Venäläisurheilijoiden pääsyä vastaan puhuu myös se, että Venäjä aktiivisesti käyttää heitä osana sotapropagandaa, kuin myös se, että heidän osallistumisensa kisoihin antaa Venäjälle mahdollisuuden valjastaa kisat osaksi propagandaansa. Venäjä on järjestelmällisesti rikkonut viime vuosikymmeninä allekirjoittamiaan sopimuksia, ei siis ole mitään takeita siitä, että se sitoutuisi nytkään sopimuksiin, jos venäläisurheilijat pääsevät kisoihin. Stop Russia Now!

Z venäläisvoimistelija Ivan Kuliakin paidassa – halutaanko tätä Pariisiinkin?

Marko  

 

Lähteet:

1. https://www.iltalehti.fi/jaakiekko/a/157fce46-d21b-4f90-b816-9a47169c2ab4 

2. https://www.hs.fi/urheilu/art-2000009351249.html 

3. https://www.is.fi/urheilu/art-2000009368729.html 

4. https://www.insidethegames.biz/articles/1120716/putin-holds-rally-at-luzhniki-stadium 

5. https://euroweeklynews.com/2023/02/05/ukrainian-paris-olympics-contender-and-u20-decathlon-champion-killed-in-bakhmut-battle/ 

6. https://twitter.com/Mariana_Betsa/status/1617825939379081216 

7. https://www.karjalainen.fi/urheilu/zelenskyi-vastasi-suorasukaisesti-ajatukseen-venalaisten-osallistumisesta-pariisin-olympialaisiin-taydellinen-eristys-on-ainoa-vaihtoehto 

8. https://www.is.fi/jaakiekko/art-2000009293343.html 

Lähteenä hyödynnetty myös Sport Angels – Requiem for the Ukrainian athletes died.

Varastaako diktaattori show’n?

Pyeongchangin talviolympialaisten avajaisia vietettiin muutama päivä sitten helmikuun 9. jo ennen kisojen avajaisia urheilijoitakin suurempaa huomiota saivat Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-un’in kisoihin lähettämät ”cheerleaderit”. Paikoin heidän saama huomio on naiivin ihailevaa, jossa huomio kiinnittyy ulkoiseen olemukseen, heidän täsmällisiin liikkeisiin ja ”antaumukselliseen” kannustamiseen – mitä muuta he voivat tehdä kuin kannustaa ”antaumuksellisesti”, sillä onhan tämä ennen kaikkea propagandanäytöstä, kauniiseen ”karkkipaperiin” toki käärittyä!

Useamman päivän ajan olen pohdiskellut tätä ilmiötä. Suomessakin nämä ”cheerleaderit” ovat saaneet joltisenkin huomiota, mutta kaikkiaankin varsin rajallisesti verrattuna moneen muuhun maahan, eikä huomiokaan ole välttämättä ollut niin yliampuvaa tahi ylitsevuotavan ihailevaa mitä se monessa muussa maassa on ollut. Tämän näytöksen alkumetreillä näyttää vahvasti siltä, että diktatuuri vie länsimaista mediaa puhtaasti kuusi nolla. Rumempia termejä en tässä yhteydessä tohdi käyttää.

Nämä ”cheerleaderit” ovat vankeina kultaisessa häkissä – eliittiä, hyvien perheiden tyttäriä, propaganda ja musiikkiryhmien jäseniä. Koko tätä pohjoiskorealaista kiristysnäytelmää kuvailisin yhdellä sanalla – irvokas.

Olen seurannut suomalaisen median ohella eniten englannin kielistä mediaa, tällä hetkellä niissä näyttää yhdistyvän samalla kertaa – toisinaan vieläpä samoissa artikkeleissa – naiivi lapsenusko parempaan tulevaan, samalla kuitenkin annetaan rutkasti palstatilaa propagandalle (usein tahattomasti) ja loppuun päädytään typerryttävällä tavalla ihailemaan diktatuurin toimintaa.

Uskovatko nämä median edustajat ja heidän lainaamansa asiantuntijat siihen mitä meille kirjoittavat? Kuvittelevatko he todellakin Kim Jong-un’in olevan vilpittömin mielin liikkeellä, että tästä alkaa ”uusi aika”? Ovatko he unohtaneet ne opit, joita he ovat – kantapään kautta kerryttäneet – viime vuosien aikana totutellessaan toimimaan venäläispropagandan kyllästyttämässä ympäristössä?

Saamme nähdä, että kisat eivät muuta maailmaa, että tämä on vain mediapeliä ja propagandaa, jolla Pohjois-Korean diktaattori kiillottaa omaa kuvaansa käyttäen hyväksi olympialaisia ja olympia-aatetta –

tämä koko teatteri palauttaa mieleen helmikuisen Sotšin 2014 ja kuinka tuolloin eräs diktatorisesti valtaan takertunut hallitsija paistatteli valokeilassa nauttien saamastaan julkisuudesta, nyt julkisuuskuvaansa kiillottava diktaattori ei edes ole kisaisäntä (onneksi!) mutta elkeet ovat samat –

kun olympiatuli on sammunut, on aika palata arkeen. 

Berliinin olympialaiset, 1936.

Millaisia ihailevia otsikoita media tänään kirjoittaisikaan Berliinin olympiatunnelmasta? Kuinka ihaillen viivasuorista riveistä kirjoitettaisi, kuinka lapsenuskoisesti tarkasteltaisi Adolf Hitleriä tervehtivää yleisömerta, jossain sivulauseessa huomautettaisi maan kehnosta ihmisoikeustilanteesta.

Moskovan olympialaiset – kyynelehtivä Miska-karhu päättäjäisissä, 1980.

Moskovan kisojen aikaan olin kymmenen ikäinen, muistikuvissa on kisojen päättäjäisissä kyyneliä vuodattanut Miska-karhu – millaista draamaa siitä tänään – herran vuonna 2018 – saataisi mediaan, ja kuinka neuvostovaltion todellisuus häipyisi jonnekin taustalle?

Eihän tämä pohjoiskorealainen Pyeongchangissa Etelä-Koreassa esitettävä teatteri eroa millään muotoa Berliinistä tahi Moskovasta. Halutaan tunkeutua ihmisten mieliin, herättää tunteita ja niiden avulla muokata kuvaa todellisuudesta. Hetken diktaattori Kim on parrasvaloissa, hetkeksi hänen onnistuu varastaa show – tehdä olympialaisilla politiikkaa. Ei siis mitään uutta auringon alla!

Arki koittaa, maailma palautuu ennalleen, dialogin luonne muuttuu mutta joidenkin mieliin on kylvetty itävä siemen ”ei se Pohjois-Korea niin paha voi olla”. Naiivia lapsenuskoista perunanenää vedetään höplästä, hän ehkäpä kuvittelee, että ”totuus on jossain siellä välillä”, että Kim Jong-un’in kanssa on mahdollista keskustella – harrastaa dialogia.

Dialogi diktaattorin kanssa on turhauttavaa – ehkäpä jopa turhaa, koska se ei perustu keskinäiselle luottamukselle. Kuinka luottaa keskustelukumppaniin, joka ei ole vastuussa muuta kuin itselleen? Pohjois-Korean kanssa neuvotellessa olemme nähneet, ties kuinka monta kertaa sen, että sopimusten lopullisena tarkoituksena tuntuu olevan vain ja ainoastaan ajan pelaaminen ei sopimusten kunnioittaminen. Tämä irvokas – olympiahengen vastainen – näytelmä, josta nyt pääsemme osalliseksi, on osa tätä ajan pelaamista, tämä on asia, mikä meidän on syytä pitää mielessä sen sijaan, että antautuisimme haaveillemme.

Ei olympiahengen mukaisesti citius, altius, fortius vaan veni, vidi, vici.

Marko