Varastaako diktaattori show’n?

Pyeongchangin talviolympialaisten avajaisia vietettiin muutama päivä sitten helmikuun 9. jo ennen kisojen avajaisia urheilijoitakin suurempaa huomiota saivat Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-un’in kisoihin lähettämät ”cheerleaderit”. Paikoin heidän saama huomio on naiivin ihailevaa, jossa huomio kiinnittyy ulkoiseen olemukseen, heidän täsmällisiin liikkeisiin ja ”antaumukselliseen” kannustamiseen – mitä muuta he voivat tehdä kuin kannustaa ”antaumuksellisesti”, sillä onhan tämä ennen kaikkea propagandanäytöstä, kauniiseen ”karkkipaperiin” toki käärittyä!

Useamman päivän ajan olen pohdiskellut tätä ilmiötä. Suomessakin nämä ”cheerleaderit” ovat saaneet joltisenkin huomiota, mutta kaikkiaankin varsin rajallisesti verrattuna moneen muuhun maahan, eikä huomiokaan ole välttämättä ollut niin yliampuvaa tahi ylitsevuotavan ihailevaa mitä se monessa muussa maassa on ollut. Tämän näytöksen alkumetreillä näyttää vahvasti siltä, että diktatuuri vie länsimaista mediaa puhtaasti kuusi nolla. Rumempia termejä en tässä yhteydessä tohdi käyttää.

Nämä ”cheerleaderit” ovat vankeina kultaisessa häkissä – eliittiä, hyvien perheiden tyttäriä, propaganda ja musiikkiryhmien jäseniä. Koko tätä pohjoiskorealaista kiristysnäytelmää kuvailisin yhdellä sanalla – irvokas.

Olen seurannut suomalaisen median ohella eniten englannin kielistä mediaa, tällä hetkellä niissä näyttää yhdistyvän samalla kertaa – toisinaan vieläpä samoissa artikkeleissa – naiivi lapsenusko parempaan tulevaan, samalla kuitenkin annetaan rutkasti palstatilaa propagandalle (usein tahattomasti) ja loppuun päädytään typerryttävällä tavalla ihailemaan diktatuurin toimintaa.

Uskovatko nämä median edustajat ja heidän lainaamansa asiantuntijat siihen mitä meille kirjoittavat? Kuvittelevatko he todellakin Kim Jong-un’in olevan vilpittömin mielin liikkeellä, että tästä alkaa ”uusi aika”? Ovatko he unohtaneet ne opit, joita he ovat – kantapään kautta kerryttäneet – viime vuosien aikana totutellessaan toimimaan venäläispropagandan kyllästyttämässä ympäristössä?

Saamme nähdä, että kisat eivät muuta maailmaa, että tämä on vain mediapeliä ja propagandaa, jolla Pohjois-Korean diktaattori kiillottaa omaa kuvaansa käyttäen hyväksi olympialaisia ja olympia-aatetta –

tämä koko teatteri palauttaa mieleen helmikuisen Sotšin 2014 ja kuinka tuolloin eräs diktatorisesti valtaan takertunut hallitsija paistatteli valokeilassa nauttien saamastaan julkisuudesta, nyt julkisuuskuvaansa kiillottava diktaattori ei edes ole kisaisäntä (onneksi!) mutta elkeet ovat samat –

kun olympiatuli on sammunut, on aika palata arkeen. 

Berliinin olympialaiset, 1936.

Millaisia ihailevia otsikoita media tänään kirjoittaisikaan Berliinin olympiatunnelmasta? Kuinka ihaillen viivasuorista riveistä kirjoitettaisi, kuinka lapsenuskoisesti tarkasteltaisi Adolf Hitleriä tervehtivää yleisömerta, jossain sivulauseessa huomautettaisi maan kehnosta ihmisoikeustilanteesta.

Moskovan olympialaiset – kyynelehtivä Miska-karhu päättäjäisissä, 1980.

Moskovan kisojen aikaan olin kymmenen ikäinen, muistikuvissa on kisojen päättäjäisissä kyyneliä vuodattanut Miska-karhu – millaista draamaa siitä tänään – herran vuonna 2018 – saataisi mediaan, ja kuinka neuvostovaltion todellisuus häipyisi jonnekin taustalle?

Eihän tämä pohjoiskorealainen Pyeongchangissa Etelä-Koreassa esitettävä teatteri eroa millään muotoa Berliinistä tahi Moskovasta. Halutaan tunkeutua ihmisten mieliin, herättää tunteita ja niiden avulla muokata kuvaa todellisuudesta. Hetken diktaattori Kim on parrasvaloissa, hetkeksi hänen onnistuu varastaa show – tehdä olympialaisilla politiikkaa. Ei siis mitään uutta auringon alla!

Arki koittaa, maailma palautuu ennalleen, dialogin luonne muuttuu mutta joidenkin mieliin on kylvetty itävä siemen ”ei se Pohjois-Korea niin paha voi olla”. Naiivia lapsenuskoista perunanenää vedetään höplästä, hän ehkäpä kuvittelee, että ”totuus on jossain siellä välillä”, että Kim Jong-un’in kanssa on mahdollista keskustella – harrastaa dialogia.

Dialogi diktaattorin kanssa on turhauttavaa – ehkäpä jopa turhaa, koska se ei perustu keskinäiselle luottamukselle. Kuinka luottaa keskustelukumppaniin, joka ei ole vastuussa muuta kuin itselleen? Pohjois-Korean kanssa neuvotellessa olemme nähneet, ties kuinka monta kertaa sen, että sopimusten lopullisena tarkoituksena tuntuu olevan vain ja ainoastaan ajan pelaaminen ei sopimusten kunnioittaminen. Tämä irvokas – olympiahengen vastainen – näytelmä, josta nyt pääsemme osalliseksi, on osa tätä ajan pelaamista, tämä on asia, mikä meidän on syytä pitää mielessä sen sijaan, että antautuisimme haaveillemme.

Ei olympiahengen mukaisesti citius, altius, fortius vaan veni, vidi, vici.

Marko