Emme unohda tapahtumia Moskovassa 23. elokuuta 1939

 

Tällä viikolla Euroopassa muistetaan toisen maailmansodan uhreja, aseet hiljenivät Euroopan rintamilla toukokuussa 1945 Saksan antauduttua liittoutuneille. Meillä Suomessa sodan uhrien muistamisella toukokuun 8. (tai venäläisten voitonpäivänä toukokuun 9.) ei ole perinteitä, koska Suomea ankarasti kurittaneet sodat päättyivät aiemmin – jatkosota syyskuun 19. 1944 ja Lapin sota 27. huhtikuuta 1945, jona päivämääränä vietämme kansallista veteraanipäivää.

Alun perin tarkoituksenani oli tyytyä huomioimaan sodan päättyminen Euroopan rintamilla lyhyellä päivityksellä, mutta koskapa useilla eri sosiaalisen median kanavilla venäläisten rinnalla lukuisat henkilöt ja ryhmät muista maista ovat nostaneet esille voitonpäivän Venäjän narratiivin hengessä, katsoin paremmaksi muistuttaa hiukan pidemmän kirjoituksen myötä hyödyllisiä idiootteja ynnä Venäjän auliita apureita toimintansa näköalattomuudesta ja historiattomuudesta. Silmissäni nämä Venäjän tunnuksia, punalippuja ja banderolleja kantavat ihmiset näyttävät samalla kertaa koomisilta kaikessa totisuudessaan kuin myös vastenmielisiltä kaikessa julkeudessaan.

Kuulun sukupolveen, joka kävi peruskoulunsa 1970- ja 80-luvuilla, ja joille opetettiin toisen maailmansodan taisteluiden päättyneen Euroopan mantereella 8. toukokuuta 1945 natsi-Saksan antautumiseen. (Huom. Neuvostoliitossa, kuten edelleen Venäjälläkin, voitonpäivää juhlitaan 9. toukokuuta, koska Saksan antautumisen astuessa voimaan 8. toukokuuta 1945 klo. 23:01, vuorokausi Moskovassa oli jo ehtinyt vaihtua). Tässä tarinassa (käytän tarkoituksellisesti sanaa ’tarina’) länsiliittoutuneet vapauttivat läntisen Euroopan natsi-Saksan miehityksestä ja Neuvostoliitto vapautti itäisen Euroopan. Painotan sanaa ’vapautti’, niin meille opetettiin suomettuneessa Suomessa, että myös itäisen Euroopan kansat kokivat vapautuksen puna-armeijan marssiessa heidän maille. Todennäköisesti jo tuolloin yksittäisissä suomalaiskouluissa poikettiin opetussuunnitelmasta sen verran, että kerrottiin saksalaismiehityksen vaihtuneen neuvostomiehitykseen vapauttamisen sijaan.

Valitettavasti edelleen aivan liian usein toisen maailmansodan tarina Euroopan rintamalla päättyy kuvaukseen natsimiehityksen päättymisestä ja vapauden koittamisesta, jolloin unohdamme sen, ettei natsi-Saksan lyöminen tuonut vapautta kaikille eurooppalaisille kansoille. Käytännössä terrorikoneisto monessa valtiossa vaihtui vain toiseen, eikä punainen terrori ollut toimissaan yhtään natsi-Saksan terrorikoneistoa lempeämpi. Neuvostomiehitys koetteli toisen maailmansodan jälkeen kymmeniä miljoonia itäeurooppalaisia: eräissä tapauksissa Neuvostoliittoon aiemmin pakolla liitetyt alueet, pakkoliitettiin siihen uudelleen sodan päätyttyä ja eräissä tapauksissa uudet valtiot ja kokonaiset kansat kahlittiin neuvostovaltioon satelliitteina vuosikymmeniksi. Näitä pakkoliitoksia ja miehityksiä seurasi laajamittaisia kansalaisten pakkosiirtoja sekä karkotuksia, jotka erityisesti kohdistuivat neuvostovaltion vihollisina pitämiinsä henkilöihin ja kansanosiin – jopa kokonaisiin kansoihin. Eräissä tapauksissa nämä kansanosiin ja kansoihin kohdistetut toimet alkoivat jo ennen natsi-Saksan kukistumista ja rauhaa.

Emme voi kieltää sitä, etteikö toukokuu 1945 herätä siis kovin kahtiajakoisia tunnelmia eurooppalaisten keskuudessa riippuen siitä onko kyse lännen kokemasta vapautuksesta vaiko miehityksen vaihtumisesta toiseen. Tänään tämä tunne on aiempaa voimakkaammin läsnä Venäjän käydessä brutaalia tuhoamissotaa Ukrainassa ja ripustautuessaan kirjoittamaansa – sepitteelliseen tarinaan – jossa todellisuus korvautuu houreisella sadulla. Houreisella sadulla, jossa kunnia natsien kukistamisesta näyttää lankeavan yksinomaa venäläisille, aivan kuin miljoonat ukrainalaiset tai valkovenäläiset eivät olisi menettäneet henkeään sodassa. Tai aivan kuin Neuvostoliitto olisi taistellut voittoon natsi-Saksasta yksin, ilman mittavaa apua läntisiltä liittoutuneilta. Niinpä onkin syytä muistuttaa historian uudelleen kirjoittajia karusta todellisuudesta.

 

Prosessi historiankirjoituksen muokkaamisen taustalla

Venäjällä on pyritty vuosien ajan käymään läpi historiaa hyvin valikoiden, nyky-Venäjän osalta lähtölaukauksena voidaan pitää toukokuussa 2009 Venäjällä perustettua komissiota, jonka tehtävänä oli tutkia ”Venäjän intressin vastaista historian vääristämistä”. (1) Samaan aikaan Vladimir Putinin puolue Yhtenäinen Venäjä ehdotti lakia ”natsismin rehabilitointia vastaan”, lain mukaan ”toisen maailmansodan aikana tapahtuneen historiallisen muiston vahingoittaminen” oli (on) rangaistava teko. (2) Näissä toimissa on nähtävillä selkeällä tapaa halu puuttua tapahtumiin maan rajojen ulkopuolella. Muistamme Viron ja Venäjän välisen pronssipatsas-kiistan syksyn 2006 ja kevään 2007 välillä, joka sai alkunsa Viron päätöksestä siirtää kiistelty Pronssisoturi-patsas sijaintipaikaltaan Kesklinnan Tõnismäeltä. (3) Kiistan yhteydessä Venäjä kohdisti Viroon huomattavan voimakasta vaikuttamista sekä kyberhyökkäyksiä, Tallinnassa nähtiin vironvenäläisten organisoimina laajoja mellakoita kahtena huhtikuisena yönä (v. 2007). Samoihin aikoihin Moskovassa, Kremliä lähellä olevat järjestöt organisoivat  27. huhtikuuta – 4. toukokuuta 2007 välisenä aikana Viron Moskovan suurlähetystön saarron. Saartoon osallistui Našin eli ’meikäläisten’ johdolla Yhtenäisen Venäjän Nuori Kaarti (Molodaja Gvardija), Kremlin luoma Rossija Molodaja-järjestö sekä Mestnye, mikä sekin on Kremlin luomuksia.

Krimin niemimaan rikollisen miehityksen nostattaman kansallisen humalan myötävaikutuksella toukokuussa 2014 säädetty ”muistilaki” käytännössä suojasi lainvoimalla Stalinin ajan tulkinnan suuresta isänmaallisesta sodasta. (4) Kyseisen lain mukaan puna-armeijan kunniakkaan taistelun häpäiseminen on rikollista. Edellinen tarkoittaa samalla myös sitä, että historiallisen tapahtuman kertomisen voidaan katsoa olevan puna-armeijan häpäisemistä, tai väärän informaation levittämistä. Niinpä on rikollista todeta puna-armeijan sotilaiden raiskanneen miljoonia naisia miehittämillään alueilla. Todennäköisesti sekin, että kutsun alueita, joille neuvostojoukot etenivät ”puna-armeijan miehittämiksi” on samalla puna-armeijan häpäisemistä, joten edellisellä syyllistyin samalla rikolliseen tekoon.

Moskova 23. elokuuta 1939 – Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittaminen

Edelliseen nivoutuu olennaisella tapaa se, että Molotov-Ribbentrop-sopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen on historiallinen tapahtuma, jota Venäjällä ei nykyään haluta muistella. Osan venäläisistä jopa kiistäessä Neuvostoliiton koskaan olleen liittolaissuhteen kaltaisessa suhteessa natsi-Saksan kanssa. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen eräs, meitä suomalaisiakin koskettava seuraus on se, ettei Venäjällä muistella toisen maailmansodan ensimmäisiä vuosia. Talvisotakin oli heille vain vähäinen rajakahakka neuvostovaltion ja Suomen välillä. Venäjällä talvisotakaan ei ole enää niin yksiselitteinen tapahtuma, maassa on osin jo palattu stalinistiseen historiankirjoitukseen, jossa Neuvostoliitto ei enää toiminutkaan rikollisesti vaan korkeintaan korjasi vain aiempia rajavirheitä. Muisti on valikoiva Venäjällä, historialliset tapahtumat kieltävä, niinpä tapahtumat on sovitettava hyväksyttyyn historiankirjoitukseen, josta seuraa se, että toinen maailmansota ei alkanut syyskuussa 1939 vaan natsi-Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Venäjällä Neuvostoliiton tapaan sodasta käytetään suuri isänmaallinen sota-nimeä oman erityislaatuisuuden korostamiseksi, joka samalla häivyttää ajan ennen operaatio Barbarossan alkua ja totalitaaristen Saksan ja Neuvostoliiton keskinäistä liittoa.

Edellisestä seuraa myös se, että Puolan itäosien miehittämisen kehyskertomuksena ja mahdollistajana toimivat syytökset, joita Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajan Pravdan sivuilta kohdistettiin 14. syyskuuta 1939 Puolan ”johtaviin piireihin”, syyttäen heitä vähemmistökansallisuuksien sortamisesta. Samalla Pravda muistutti lukijoitaan Puolassa asuvista miljoonista ukrainalaisista ja valkovenäläisistä. Muutamaa päivää myöhemmin (17. syyskuuta 1939) puna-armeija aloitti Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa Neuvostoliiton etupiiriksi määritellyn Puolan itäisten osien miehitykseen tähdänneen operaation, ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin julistaessa neuvostohallituksen velvollisuutena olevan ”heimoveljien” suojelun. (5) Kuinka tuttu onkaan tämä tarina, jolla rikollisia toimia perustellaan, muistuttaen meitä samalla Venäjän Ukrainaan kohdistamista perusteettomista syytöksistä!

Chicago Sunday Tribune 17. syyskuuta 1939: Reds Invade Poland.

Minun ei ole järkevää nyt huomioida Venäjän jokaista valheellista narratiivia, jonka varaan se historiaansa ja tulevaisuuttaan rakentaa. Ei, vaikka onkin väärin jättää huomiotta se, kuinka merkittävässä roolissa Lend-Lease-apu Neuvostoliitolle oli. (6) Tai kuinka Venäjä omiessaan puna-armeijan kunnian voitosta, tietoisesti jättää huomiotta puna-armeijan nimissä tehdyt mittavat sotarikokset, joista siviileihin kohdistuneet ryöstöt ja väkivallanteot sekä miljoonien naisten ja tyttölasten raiskaukset olivat vasta jäävuoren huippu. (7) Ja muistuttaessamme puna-armeijan vähemmän kunniakkaasta menneisyydestä, tulemme häpäisseeksi puna-armeijan kunniaa… venäläisten silmissä.

* * *

Venäläiset osallistuvat kollektiivisesti valtionsa historian uudelleen kirjoittamiseen, pyyhkien samalla tietoisuudesta miljoonat vainojen ja pakkosiirtojen uhrit, häpeälliset hetket ja tapahtumat, kokonaisten kansojen tuhoamiset tahi kansoihin kohdistuvat kollektiiviset rankaisutoimet. Julminta näissä toimissa on se, että pyyhkiessään historiankirjoituksesta pois nämä häpeälliset tapahtumat, he toistavat uudelleen juuri samoja rikollisia tekoja kautta laajan Venäjänmaan mutta myös valtakunnan rajojen ulkopuolella viedessään maailmalle ”venäläistä maailmaa” ja siirtäessään ”kansanvihollisia” kotoaan valtakunnan syrjäseuduille.

Toukokuun 18. 1944 alkoi Krimin tataarien karkottaminen (krimintataariksi: Qırımtatar halqınıñ sürgünligi). Kolmen päivän aikana Krimin tataarit lastattiin NKVD:n toimesta karjavaunuihin ja vietiin tuhansien kilometrien päähän kotiseudultaan Keski-Aasiaan, pääasiassa Uzbekistanin alueelle. Pakkosiirron kohteena olivat kaikki Krimin tataarit taustaan katsomatta, se kohdistui niin puna-armeijassa taistelleisiin kuin myös sitä vastaan kapinoineisiin ja saksalaisten kanssa yhteistyöhön ryhtyneisiin Krimin tataareihin. Karkotukset kohdistuivat kaikkiin sylilapsista isovanhempiin. Tänään Venäjä toimii samoin Ukrainalta miehittämillään alueilla, myös Krimin niemimaalla, kymmeniä tuhansia ukrainalaisia on viety pakolla kodeistaan. Monien olinpaikka on tuntematon, osa on kenties murhattu ja haudattu joukkohautoihin Venäjän miehittämille alueille tai Venäjälle.

Tämä historian vääristely ja uudelleen kirjoittaminen ei pysy yksin Venäjän rajojen sisäpuolella, vaan näemme maan rajojen ulkopuolellakin osallistuttavan valheelliseen historiankirjoitukseen ja disinformaation levittämiseen. Johan Bäckman osallistui jo viime vuosikymmenellä aktiivisesti Venäjän hallinnon näkemystä tukevan, valheellisen historianarratiivin tuottamiseen ja levittämiseen. Hänen kustantama ilmestyi Armas Mashinin ja Sergei Veriginin kirjoittama ’Sandarmohin arvoitus’ – kirjasen tarkoituksena oli tukea ns. Suomi-teoriaa, jonka mukaan Sandarmohiin on haudattu suomalaisten jatkosodassa teloittamia sotavankeja. (8) Alleviivaten totean kyseisen teorian olevan sepitettä. Sandarmohin hiekkakankaille on haudattu tuhansia Stalinin terrorin uhreja. Joukkoteloitukset alkoivat Sandarmohissa elokuun 11. 1937 jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7 000 henkeä: työläisiä, talonpoikia, virkailijoita, kulttuurityöntekijöitä, taiteilijoita, pappeja ja sotilaita.

Bäckman ei suinkaan ole ainoa historian valkopesuun venäläisten eduksi ryhtynyt. Viime vuosikymmenen puolella muutaman vuoden ajan aktiivisena toimineen Suomalais-venäläisen RuFi ry:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnovin kynästä lähti lukuisia Venäjän narratiivia tukevia kommentteja. Venäjän suurhyökkäyskään ei muuttanut asetelmaa, edelleen löytyy heitä, jotka vääristelevät historiaa yrittäessään saada Venäjän näyttämään edullisessa valossa. Mielestäni tähän joukkoon on syytä laskea kaikki ne, jotka Venäjän rikollisen hyökkäyssodan aikana osallistuvat Venäjän tai Venäjää tukevien kansalaisjärjestöjen tapahtumiin, joissa osoitetaan suoraa tukea Venäjän hallinnolle ja sitä kautta sen rikollisille toimille. Tietääkseni Suomessa ei järjestetä näkyviä Venäjää tukevia paraateja voitonpäivän tienoilla, toisin, kuin lukuisissa eurooppalaisissa kaupungeissa on järjestetty tai tullaan järjestämään. Eikä tämä hulluus pysy Euroopassa, myös Washingtonissa liehuivat punaliput viikonpäivät sitten. Toisaalta moni suomalainen on jo ilmaissut kiitollisuutensa Venäjälle, kuten Suomen Uusi Strategia ry:n puheenjohtaja Jussi Särkelä kirjoittaessaan Facebook-sivullaan:

”Kahden viikon kuluttua tulee kuluneeksi 81 vuotta saksalaisesta natsismista ja eurooppalaisesta fasismista saadusta voitosta. Myös suomalaiset oppivat juhlimaan Voiton päivää eli juhlimaan omaa tappiotaan sodassa. Ellei Saksaa ja sen liittolaisia olisi Neuvostoliiton johdolla voitettu, ei Suomessa olisi voitu toteuttaa hyvinvointivaltioon johtanutta sisäpolitiikkaa ja rauhan ulkopolitiikkaa. - - - Minulle oli suuri kunnia Suomen Uusi Strategia ry:n puheenjohtajana saada Venäjän Federaation Suurlähettiläs Pavel Kuznetsovilta kutsu Suuren Isänmaallisen sodan Voiton 81-vuotispäivävastaanotolle Venäjän suurlähetystöön. – Tämä kirjoitukseni on minun osani fasismin vasaisessa taistelussa.”

Huomioidessamme edellä kirjoittamani ja muistaessamme sen, että Euroopassa on sodittu Venäjän käynnistämää ja alkuun operaattoreillaan käymää sotaa jo huhtikuusta 2014, ja että kesän koitettua se puuttui asevoimillaan sotaan Ukrainassa suoremmin. Alkuun vaikuttamalla tykistöllään rajan yli kohteisiin Ukrainassa ja vielä suoremmin elokuussa 2014 lähettämällä useita asevoimiensa taisteluosastoja rajan yli Itä-Ukrainaan (arvioiden mukaan yli 3500 sotilasta), olemme yllättävänkin pitkämielisiä antaessamme punalippujen ja Venäjän imperialististen tunnusten täyttää katumme päivänä, jonka pitäisi muistuttaa meitä vapautumisesta hirmuhallinnosta: natsi-Saksa on kukistettu, taistelkaamme rusismia – punaista fasismia – vastaan sen kukistumiseen saakka!

 

Marko

 

Lähteet:

1. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 316.

2. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 316.

3. https://www.ts.fi/a/1074172934

4. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 317.

5. https://eng.ipn.gov.pl/en/digital-resources/articles/7258,The-Mirror-Cracked-from-Side-to-Side-Poland-from-the-perspective-of-Soviet-autho.html

6. https://seura.fi/ilmiot/historia/voitonpaiva-yhdysvaltain-tuella/

7. Esimerkiksi Antony Beevor teoksessaan Berliini 1945 s. 460.

8. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006210665.html

9. https://x.com/U24_gov_ua/status/2052834286093373767 

Pariisi 8. toukokuuta 2026: viesti on selkeä. (9) 

Tšornobylin haamu – elämää Venäjän ydinuhan alla

 

Huhtikuussa tuli kuluneeksi 40 vuotta maailman historian tuhoisimmasta ydinvoimalaa koskettaneesta onnettomuudesta, 26. huhtikuuta 1986 kello 01:23 paikallista aikaa rutiininomaisena pidetyn turvallisuuskokeen aikana Tšornobylin (huom. Tšernobylin ydinvoimala ukrainasta translitteroituna kirjoitetaan Tšornobyl, ukr. Чорнобиль) ydinvoimalan neljäs reaktori räjähti. Kyseinen onnettomuus on syöpynyt aikakauden eläneiden mieliin, monelle se on merkittävimpiä 80-luvun yksittäisiä tapahtumia. Kuvat raunioituneesta reaktorirakennuksesta, reaktorirakennuksen yläpuolella lentävistä helikoptereista ja raunioissa raatavista työmiehistä ovat syöpyneet miljoonien ihmisten verkkokalvoille ikiajoiksi. Voidaan todeta, että Tšornobyl muutti maailmaa ja suhtautumistamme ydinvoimaan monella tapaa – moni ydinvoimaan myönteisesti suhtautunut muutti onnettomuuden seurauksena kantaansa.

Tšornobylin ydinvoimalan neljäs reaktori katastrofaalisen onnettomuuden jälkeen kuvattuna. Kuva: IAEA Imagebank.

Tänään Tšornobyl on muutakin kuin tapahtuma menneisyydessä. Venäjän aloitettua laajamittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan 24. helmikuuta 2022, voimalaitoksen työntekijöiden suunniteltu vuoronvaihto peruttiin aamulla kello 7.00.  Työntekijöille ilmoitettiin Venäjän aloittaneen laajamittaisen hyökkäyksen Ukrainaan, ja että voimala asetettaisiin korkeaan valmiustilaan. Tuona kohtalokkaana aamuna suojavyöhykkeellä oli noin 300 ihmistä, mukaan lukien ydinvoimahenkilökuntaa, lääkintähenkilökuntaa ja palomiehiä sekä 169 sotilasta 1. ydinvoimalan suojauspataljoonasta. Heidän lisäksi 2600 km² suojavyöhykkeellä oli myös neljä turistia. Muutamaa tuntia myöhemmin Valko-Venäjälle sijoitetut venäläisjoukot murtautuivat suojavyöhykkeelle asumattoman Viltšan kylän kautta ja iltapäivä kello 14 mennessä ne olivat saapuneet voimalan pääkonttorille Pripjatiin. Ukrainan kansalliskaartiin kuuluneet ydinvoimalan suojauspataljoonan sotilaat oli varustettu vain henkilökohtaisella aseistuksella, joten he eivät kyenneet taistelemaan raskaasti aseistettuja venäläisiä vastaan. Ukrainan hallitus ilmoitti vielä samana päivänä Venäjän miehittäneen Tšornobylin ydinvoimalan ja pitävän laitoksen henkilökuntaa panttivankeina.

Tässä kirjoituksessa minun ei kuitenkaan ole relevanttia kuvata Tšornobylin ydinvoimalan miehitysaikaa tämän tarkemmin. Venäjän hyökkäyksen Kiovaan epäonnistuttua täysin, se aloitti merkittävistä tappioista ja huolto-ongelmista kärsivien joukkojen vetämisen Kiovan alueelta maaliskuun 2022 loppupuolella ja muutamaa päivää myöhemmin, 1. huhtikuuta 2022 Tšornobylin suojavyöhykkeiden hallinnasta vastaava virasto ilmoitti Venäjän vetäytyneen kokonaisuudessaan Tšornobylin ydinvoimalasta. Reilu kuukauden kestänyt miehitys jätti jälkiä voimala-alueelle, sitä ympäröivään luontoon – venäläisjoukot (joista kaikki eivät edes olleet tietoisia missä olivat) olivat kaivaneet linnoitteita suojavyöhykkeellä sijainneeseen Punaiseen metsään. (1) Yhden venäläissotilaan kerrottiin kuolleen akuutin säteilyoireyhtymän vuoksi ja useiden saaneen hoitoa säteilyoireisiin – tietoja ei ole kyetty vahvistamaan.

Jos Tšornobylissä selvittiin tuolloin säikähdyksellä, paljon huolestuttavampi tilanne oli ja on Tšornobylistä 540 kilometriä kaakkoon sijaitsevassa Euroopan suurimmassa ydinvoimalaitoksessa, Zaporižžjan ydinvoimalassa. Enerhodarin länsipuolella sijaitseva Zaporižžjan ydinvoimala vallattiin venäläisjoukkojen toimesta 4. maaliskuuta 2022. Venäläiset piirittivät Enerhodarin kaupunkialueen 1. maaliskuuta 2022 onnistumatta pääsemään kaupunkiin tai ydinvoimalan alueelle – venäläisten eteneminen estettiin pääasiassa siviilivastarinnalla. Seuraavana päivänä venäläiset yrittivät tunkeutua kaupunkiin uudelleen – yhteenotto barrikadeilla johti kahden siviilin vammautumiseen, venäläisten onnistui kuitenkin saada jalansijaa itse ydinvoimalan ympäristöstä.

Maaliskuun 3. 2022 klo. 23:28 kymmenen Venäjän asevoimien panssaroitua ajoneuvoa ja rynnäkkövaunua eteni kahden taistelupanssarivaunun tukemana kohti Zaporižžjan ydinvoimalaa. (2) Seuranneen monituntisen yhteenoton kuluessa venäläiset menettivät ainakin yhden taistelupanssarivaunun, ja tulittivat raskailla asejärjestelmillä useita kriittisiä kohteita ydinvoimalan alueella. (3) Saksalainen yksityinen ydinturvallisuuden analyytikko Tom Bielefeld kuvasi venäläisten toimintaa tuolloin:

“Everybody knows that nuclear reactors are not designed to withstand all-out military assaults, - - - It is dangerous idiocy.” (4)

Toisin kuin Tšornobylin ydinvoimalaa, Venäjä miehittää edelleen Zaporižžjan ydinvoimalaa Enerhodarissa. Eikä kyse ole pelkästä miehittämisestä, vaan käytännössä Venäjä on valjastanut ydinvoimalan alueen osaksi ydinterrori- ja sodankäyntikoneistoaan. Alueelle sijoitettujen venäläisjoukkojen komentajat tiedostavat sen, ettei Ukraina kohdista merkittävää voimaa voimala-aluetta vastaan, joten voimalan alueelle ja rakennuksiin sijoitettujen joukkojen lisäksi Venäjä on hyödyntänyt voimala-aluetta tulittaessaan tykistöllä tai raketinheittimillä Ukrainan hallinnassa olevia alueita Dneprin vastarannalla, tai Kah’ovkan padon räjäyttämisen jälkeen tekojärven sijaan jokiuoman muodostaman ”ei kenenkään maan” vastarannalla. (5) Nikopolin kaupunki on tykinkantaman päässä ydinvoimalasta. 

Venäjän asevoimien kalustoa ajamassa Zaporižžjan ydinvoimalan alueelle elokuussa 2022.

Venäjä on sijoittanut joukkojaan sekä kalustoaan voimala-alueelle, kuva ja videotallenteiden perusteella ainakin osa voimala-alueen rakennuksista toimii sen joukkojen huoltotukikohtina tai -varikkoina. Tällaista toimintaa ei voi pitää millään tapaa hyväksyttävänä, tästä huolimatta länsimaiden sekä IAEA:n Venäjään kohdistamat toimet ovat suorastaan ponnettomia – vai pitäisikö todeta, että onnettomia. Länsi on taipunut Venäjän ydinterrorin edessä, se on selvä. Donald Trumpin hallinto on mennyt, jos mahdollista vieläkin pidemmälle, ryhtyessään painostamaan Ukrainaa myönnytyksiin Venäjälle. Pöydälle on myös nostettu Zaporižžjan ydinvoimala.

Edellä mainittujen tapahtumien lisäksi Venäjä on suurhyökkäyksen kuluessa iskenyt OWA-lennokeilla tai muilla asejärjestelmillä ukrainalaisiin ydinvoimaloihin. Näin kävi viime vuoden helmikuussa, jolloin Venäjän laukaisema OWA-lennokki osui Tšornobylin ydinvoimalan tuhoutuneen nelosreaktorin suojaksi rakennettuun uuteen suojakuoreen. (6) Venäjä on myös ennen tätä iskua sekä sen jälkeenkin reitittänyt OWA-lennokkejaan lentämään Tšornobylin ydinvoimalan tai sen suojavyöhykkeen yli, se pyrkii samalla tapaa hyödyntämään  Zaporižžjan ydinvoimalaa ”suojakilpenä” ilmasodassaan Ukrainan etelä- ja keskiosissa. Ukrainan energiaministeri Denys Šmyhalin mukaan Venäjä on hyökännyt suuhyökkäyksen alun jälkeen 155 kertaa sellaisiin sähkönsiirtoasemiin, jotka ovat ydinturvallisuuden kannalta kriittisiä. (7)

Venäjän laajamittaisen hyökkäyssodan aikana sen harjoittama ja Ukrainaan kohdistama ydinterrori eri muodoissaan on saanut yllättävänkin vähän huomiota, vaikka ikävimmässä mahdollisessa tapauksessa tuhot voivat olla merkittävät. Huomioiden kuinka paljon puhutaan ydinturvallisuudesta ja vastuullisuudesta, eivät länsimaiden (ja IAEA:n) reaktiot Venäjän toistuviin ydinterrorin muotoihin juurikaan eroa sormen heristämisestä!

Tässä yhteydessä nostaisin esiin myös Venäjän tavan käyttää kokeellista 9M729 Orešnik keskimatkojen ballistista ohjusta kohteisiin Ukrainassa. Kyseessä on ohjus, joka voidaan varustaa usealla taistelukärjellä, jotka tavallisesti ovat ydinkärkiä mutta Ukrainaan kohdistuneissa Orešnik iskuissa taistelukärkiin sijoitetut tytärammukset ovat ilmeisesti olleet lataamattomia, koska osumien jälkeen ei ole havaittu pintaräjähdyksiä. Venäjä laukaisi ensimmäistä kertaa Orešnik ohjuksen Ukrainaan 21. marraskuuta 2024. Edellisenä päivänä Yhdysvallat varoitti Ukrainaa ja muita liittolaisiaan Venäjän valmistelevan ”potentiaalisen merkittävää ilmaiskua”.

Toistamiseen Venäjä laukaisi 9M729 Orešnik ohjuksen 8.–9. tammikuuta 2026 Kapustin Jarin koelaukaisuasemalta  Astrahanin alueelta Venäjältä Lviviin länsi-Ukrainassa. (8) Venäjä on sijoittamassa 9M729 Orešnik ohjuksia myös Valko-Venäjän alueelle.  Todennäköisin sijoituspaikka on Kritšev-6-lentokenttä, Valko-Venäjän itäosissa Mahiljoun alueella. (9)

 

Tšornobylin ydinvoimalaonnettomuudesta 40 vuotta

Päätän kirjoitukseni muistikuviin vuosikymmenten takaa eli eräänlaiseen silminnäkijähavaintoon tai aikalaiskokemukseen keväältä 1986. Muistikuvat ja havainnot perustuvat Neuvostoliitossa varttuneen ja keväällä 1986 täysi-ikäisyyden kynnyksellä olleen nuoren naisen muistikuviin onnettomuuden ajoilta. Poimin kirjoitukseen myös joitakin hänen ajatuksia ja huomioita Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiltä vuosilta, jolloin hänen kotimaassaan Ukrainassa, onnettomuudesta keskusteltiin ensimmäisiä kertoja avoimesti ja suurelle yleisölle kävi ilmi onnettomuuden todellinen laajuus kuin myös neuvostovaltion sepittämien valheiden mittavuus. Nämä ovat Л:n ajatuksia ja muistoja – tässä osuudessa olen myös hyödyntänyt huhtikuussa 2018 julkaisemaani kirjoitusta: Tšernobylin tragediasta 32-vuotta – neuvostovaltiossa kasvaneen muistoja. Hakasulkeisiin [] olen tarvittaessa lisännyt täsmennyksiä. Olen myös muuttanut tekstiin Tšernobyl-nimen vastaamaan sen ukrainan kielistä nimeä Tšornobyl.

”Tšornobylin onnettomuuden tapahtumahetkellä elettiin kevättä, kuten muistamme. Olin nuori ja onnellinen. Opiskelin teknikumissa [vastaa opistoa], minulla oli lukuisia ystäviä ja koko elämä oli edessäni. Kevään tuoksut täyttivät ilman, odotimme vapunpäivää ja paraatia päät pyörällä. Paraati ja sitä seuraavat vapaapäivät, päivät ilman kotitehtäviä koulusta täyttivät mielen. Mielessä oli hauskanpito ystävien kanssa ja keväästä nauttiminen.

Noina päivinä, jolloin Tšornobylin tragedia tapahtui en kuullut tapahtumasta mitään koulussa tai televisiossa – kotonamme näkyi yksi televisiokanava. En muista vanhempieni puhuneen onnettomuudesta mitään, ainoa outo ja poikkeava lause oli ystäväni äidin N.V. meille nuorille sanoma lause: ’Nyt ei voi avata ikkunoita, eikä tarvitse mennä vähään aikaan ulos’.

Kysymykseemme ’Miksi’, saimme vastauksen: ’koska ulkona on jokin säteily’. Emme tienneet mikä säteili ja miksi – jokin vain säteili.

Myöhemmin N.V sanoi meille ’Ei saa juoda vettä’, ja jälleen syynä oli tämä ihmeellinen ’säteily’.

Onnettomuudesta ei puhuttu opettajien toimesta teknikumissa laisinkaan, mitään virallista tiedonantoa ei koulussa meille annettu. Toukokuun loppupuolella alkoi tihkua hiukan enemmän tietoa Tšornobylin onnettomuudesta, mutta jo tätä ennen Kiovassa liikkui huhuja. [Л:n kotiseutu oli Neuvostoliitossa 80-luvullakin osittain suljettu ulkopuolisilta, mikä saattoi olla yksi syy tietojen niukkuudelle valtion kaikkialle ulottuvan salailun ohella].

Vuosien kuluttua Neuvostoliiton hajottua sain tietää mitä Tšornobylissä todella tapahtui. Ymmärsin tragedian kauhistuttavuuden ja sen syvyyden – laajuuden, samalla ymmärsin silloisen Neuvostoliiton kokonaisvaltaisen ideologisen typeryyden ja samalla sen kyvyttömyyden ratkaista ongelmia. Ukrainan itsenäistyttyä televisio tarjosi tietoa ja dokumentteja Tšornobylin onnettomuudesta. Näin ensimmäistä kertaa mitä tuolloin Tšornobylissä todella tapahtui.

Nyt ymmärrän, että Neuvostoliitto halusi näyttäytyä suurena, joten sen oli kätkettävä heikkoutensa ja kyvyttömyytensä propagandan ja salailun verhon taa. Kansalaisilleen se ei voinut näyttää heikkouttaan, se salasi ja kätki kansalta Tšornobylin tragedian ja tragedian uhrit.”

Verratessa Л:n muistoja omiini, on huomattavissa merkittäviä eroja. Tuolloin yläastekoululaisena muistan, kuinka Tšornobylin onnettomuus oli kaikkien huulilla, kunhan varmistus onnettomuudesta oli saatu neuvostoviranomaisilta päivien kuluttua onnettomuudesta. Muistan keväiset huhtikuun päivät ennen vappua aivan kuten jatkuvan keskustelun vapun jälkeenkin. Keskustelua ydinvoiman vaaroista koulussa ja kotona, viranomaistiedotukset ja uutisten rakeiset videopätkät voimala-alueelta. Helikopterit pahoin vaurioituneen reaktorirakennuksen yllä – ajoittain ilmassa oli hysteriaakin.

Onnettomuus oli kaikkien huulilla siitä huolimatta, että Suomessakin poliitikkojen ja päättäjien taholla tasavallan presidenttiä myöten (tuolloin Mauno Koivisto toimi tasavallan presidenttinä) vallitsi pienoinen epävarmuus siitä, kuinka onnettomuuteen tulisi suhtautua, koska se tapahtui Neuvostoliitossa syvän suomettuneisuuden aikakaudella. Samaan aikaan reilun 1500 kilometrin päässä Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan itäosissa elämä jatkui entisellään, aivan kuin mitään ydinvoimalaonnettomuutta ei olisi tapahtunutkaan. Л:n ystävän äiti mainitsi oudon lauseen, sana ”säteily” mainittiin – niistä huolimatta elämä jatkui entisellään, kunnes joitakin vuosia myöhemmin savijaloilla huojunut valtio hajosi jättäen ihmiset selviytymään kutomastaan valheiden verkosta.

Monen ukrainalaisen on edelleen vaikea, kenties jopa mahdotonta, uskoa virallisia arvioita Tšornobylin onnettomuuden uhrien lukumäärästä heidän verratessa onnettomuuden vaikutusta omaan ja läheistensä elämään. Onnettomuusyönä Tšornobylin laitosalueella menehtyi kolme henkilöä, seuraavina viikkoina akuuttiin säteilysairauteen (ARS) sairastuneista kuoli 28 ja vielä 19 sairastunutta kuoli vuosina 1987–2004 – akuuttiin säteilysairauteen sairastui onnettomuuden seurauksena 134 henkilöä. (10) Syyskuussa 2005 julkaistun ‘Chernobyl: The True Scale of the Acciden’ -raportissa esitetyn arvion mukaan jopa 4000 ihmistä voi lopulta kuolla Tšornobylin ydinvoimalaonnettomuudessa saamaansa säteilyaltistukseen. (11)

En lainkaan ihmettele lukuihin kriittisesti suhtautuvia, kun onnettomuus kosketti (säteilyaltistuksen myötä) miljoonia ihmisiä nykyisten Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän alueilla, johon lukuun kuuluvat ne noin 240 000 henkilöä, jotka kutsuttiin vuosina 1986 ja 1987 suorittamaan massiivisia puhdistustoimia onnettomuusvoimalassa sekä Tšornobylin ydinvoimalaa ympäröivällä alueella. Puhdistustoimiin osallistuneita henkilöitä kutsuttiin likvidaattoreiksi (ukr. ліквідатор). Yhteensä 600 000 henkilölle on myönnetty erityistodistuksia, jotka tunnustivat heidät likvidaattoreiksi. Virallisia lukuja kohtaan on esitetty voimakasta ja perusteltuakin kritiikkiä muun muassa Lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestön (IPPNW) sekä Tšernobylin unionin Vjatšeslav Grišinin toimesta. Chernobyl: The True Scale of the Acciden-raportin sanotaan palvelevan ydinvoimateknologiaa. Ainakin Venäjän tiedeakatemian atomienergiainstituutin johtaja Leonid Bolšov hyödynsi raporttia tarkoituksellisella tapaa väheksyessään Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuutta (inhimillisenä) katastrofina. (12)

Ehkäpä osa Tšornobylin ydinvoimalaonnettomuuden tragediaa on juuri se, että kollektiivisuuden nimeen vannoneessa neuvostovaltiossa kukaan ei todellisuudessa piitannut yksilöistä juhlapuheista huolimatta – ei uhreina eikä uhrien läheisinä, joten ehkäpä lopulta sekin muuttui merkityksettömäksi, kuka missäkin kuoli. Kuollessaankin likvidaattorina toiminut reserviläinen on voinut tehdä palveluksen isänmaalleen, (13) aivan kuten Vladimir Putinin Venäjällä  moni sotilas menehtyi keväällä ja kesällä 2014 ”tilapäisessä sijoituspaikassa”, jolloin pääsemme siihen mitä Л. totesi vuosia sitten:

”Neuvostoliitto halusi näyttäytyä suurena, joten sen oli kätkettävä heikkoutensa ja kyvyttömyytensä propagandan ja salailun verhon taa. Kansalaisilleen se ei voinut näyttää heikkouttaan, se salasi ja kätki kansalta Tšornobylin tragedian ja tragedian uhrit”.

* * *

”Tshernobyl ilmoitti, että oli tapahtunut onnettomuus ja syntynyt radioaktiivisia päästöjä. Oli syttynyt tulipalokin, mutta reaktori oli hallinnassa. Kun itse saavuimme aamulla paikalle niin näimme, ettei mitään reaktoria ollut enää olemassakaan…” – Valeri Legasov, Kurtšatovin atomienergiainstituutin varajohtaja. (14)

’Stop Russian Nuclear War Machine’-mielenosoituksessa Helsingissä 28. huhtikuuta 2026.

Marko

 

Lähteet:

1. https://edition.cnn.com/2022/04/06/world/video/russia-trenches-chernobyl-radioactive-red-forest-vpx

2. https://www.npr.org/2022/03/11/1085427380/ukraine-nuclear-power-plant-zaporizhzhia

3. https://www.npr.org/2022/03/11/1085427380/ukraine-nuclear-power-plant-zaporizhzhia

4. https://www.npr.org/2022/03/11/1085427380/ukraine-nuclear-power-plant-zaporizhzhia

5. ”Oleksandr Sayuk, the mayor of Nikopol, which sits on the opposite side of the Dnipro river, told the BBC last week that his city was under Russian shelling "almost every night", and that the attacks were being carried out by forces at the nuclear plant.”

https://www.bbc.com/news/world-europe-62469740

6. https://energy.ec.europa.eu/news/safeguarding-chornobyl-strengthening-protection-and-resilience-ukraine-2026-04-24_en

7. https://www.pravda.com.ua/eng/news/2026/04/27/8031941/

8. https://understandingwar.org/research/russia-ukraine/russian-offensive-campaign-assessment-january-9-2026/

9. https://www.rferl.org/a/russian-oreshnik-nuclear-capable-missile-belarus/33693310.html

10. https://stuk.fi/tsernobylin-ydinvoimalaonnettomuus

11. IAEA, WHO ja UNDP julkaisema raportti ‘Chernobyl: The True Scale of the Accident20 Years Later a UN Report Provides Definitive Answers and Ways to Repair Live’.

12. https://www.lemonde.fr/planete/article/2006/04/07/les-chiffres-de-l-onu-sur-les-victimes-de-tchernobyl-auraient-ete-sous-estimes_759215_3244.html

13. ”The majority of the liquidators were reservists ages 35 to 40 who were called up to assist with the cleanup operations or those currently in military service in chemical-protection units.”

https://atomicphotographers.com/atomic-sites/chernobyl-disaster/

14. Tekniikan etiikan case-esimerkkejä: Tshernobylin viimeiset hetket  s. 12.

Lähteenä hyödynnetty myös ukrainalaisen Centre for Strategic Communications-keskuksen tuottamaa materiaalia.

#Tšornobyl40 #Tšernobyl40 

Ukrainan sota: Ukraina ja Donetsk vuonna nolla – sodan alla keväällä 2014

 

OSA II

Kirjoitukseni myötä palaamme reilun vuosikymmenen takaiseen aikaan Ukrainassa, kevättalveen ja kevääseen 2014 ja silloisiin havaintoihini. Ensimmäisen osan keskiössä olivat tapahtumat Slovjanskissa ja Kramatorskissa 12. huhtikuuta 2014 eteenpäin muutaman päivän ajan.* Tämän toisen osan ytimen muodostavat kevättalvella ja keväällä 2014 tekemäni havainnot, kirjoitukset ja käymäni viestienvaihdot. Ajatus tämän teeman käsittelystä nousi mieleeni lukiessani jälleen kerran kahdentoistavuoden takaisia kirjoituksiani ja havaintojani. Lopullisena kimmokkeena teeman käsittelylle toimivat sosiaalisen median alustoille sekä eräille keskustelupalstoille tuolloin kirjoitetut kommentit, joissa kommentoijat ilmeisen aidosti uskoivat tuolloin Ukrainan ja Venäjän välisen – sotaa kohti etenevän – konfliktin ratkeavan myöntymällä Venäjän tahtoon. Lainaan erästä helmikuussa 2014 kirjoitettua kommenttia, jotta lukijoille syntyy ymmärrys siitä, millaista ehdotuksista oli kyse:   

”En ymmärrä miksei maata panna keskeltä halki, ukrainalaiset länsipuolelle ja venäläiset itäpuolelle. Ei tuosta muuten mitään tule”.

Seurailin ja kommentoin tuolloin käytyjä keskusteluja. Omien havaintojeni mukaan suurinta osaa yllä olevan viestin kaltaisia kommentteja kirjoittaneista henkilöistä ei tuolloin voinut nimittään Venäjä-mielisiksi tai putinisteiksi. Ei ainakaan siten, kuten me termit tänään miellämme. Valtaosa kommentoijista oli todennäköisesti sisäistänyt Venäjän hallinnon ja venäläismedioiden hellimän ajatuksen venäläisten suojelun tarpeesta eivätkä he myöskään nähneet eroa kielen puhumisen ja kansallisuuden välillä. Kun mediat Suomessakin antoivat tilaa Venäjän narratiiville, jossa venäjää puhuvat rinnastettiin maan kansalaisiin, niin ei ihme, etteivät tavalliset ihmisetkään nähneet eroa niiden välillä. Etenkin kun medioissa usein korostettiin Ukrainan itäosissa asuvan venäjän kielisiä (ja venäläisiä), ilman, että asiaa taustoitettiin millään tavalla. Olisi taustoitettu alueen historiaa ja kerrattu Venäjän rooli sukupolvia kestäneessä ukrainan kielisiin ja ukrainalaisiin kohdistuneessa sorrossa ja vainossa. Meille jäi myös kertomatta se, että neuvostoaikana miljoonia ukrainalaisia tuhottiin tai siirrettiin tuhansien kilometrien päähän kotiseudulta ja että Ukrainan alueelle siirrettiin suurin joukoin venäläisiä ja muita kansallisuuksia.

Vastasin tuolloin joihinkin tällaisiin kommentteihin seikkaperäisemmin ja näin jälkikäteen ajateltuna yllättävänkin kärsivällisesti. Seuraavaksi otteita eräästä tällaisesta vastauksesta:

”Ensinnä on tietty se, että tällainen maan jakaminen kahtia tarkoittaisi sitä, että etenkin idästä miljoonat Ukrainan ukrainalaiset joutuisivat muuttamaan länteen, koska ajatus siitä, että jäädä asumaan itään ja mahdollisesti jossain vaiheessa Venäjän vallan alle tuntuu monista hyvin mahdottomalta ajatukselta. Käytännössä tämä ihmisjoukko joutuisi jättämään kaiken omaisuuden taakseen ja aloittamaan elämän lännessä täysin tyhjästä, koska sikäläisen toimintatavan tuntien kukaan heistä ei koskaan tulisi saamaan hryvnaakaan asunnoistaan tai muusta omaisuudestaan – siis sellaisesta, jota he eivät voi viedä mukanaan. - - -

Mutta toinen ja kenties suurempi syy sille miksi maata ei haluta jakaa on geopoliittinen syy. Etenkään Ukrainan ukrainalaiset ja länsimieliset eivät luota siihen, että Venäjä pysyisi toimettomana, mikäli maa jaettaisi kahtia. Voisin melkeinpä veikata, ettei tällaisen tapahtuman jälkeen kuluisi montaakaan kuukautta, kunnes Ukrainan itäosan hallinto tekisi Moskovan kanssa sopimuksen ja hyvin pian alueelle sijoitettaisi pysyvästi venäläisiä joukkoja, ja eihän tämä skenaario kenties meistä pahalta tunnu, saahan jokainen itsenäinen valtio pyytää alueelleen vieraan vallan joukkoja, jos niin haluavat.

- - - ongelma onkin se, että ukrainalaiset eivät luota siihen, että Moskova tyytyisi maan itäosiin, koska Moskovasta katsoen koko Ukraina on heidän etupiiriään. Mitä tapahtuisi tulevaisuudessa, jos idästä alettaisi esittämään uusia vaatimuksia ja ne kohdistettaisi läntiseen osaan Ukrainaa? Juuri kukaan Ukrainan ukrainalainen ja länsimielinen ei luota siihen, että Putin tyytyisi Itä-Ukrainaan ja loppujen lopuksi tässä kriisissä on paljolti kyse siitä, kuinka paljon Putin on valmis tukemaan Janukovitšia. Ja toisaalta siitä, kuinka paljon Janukovitš on valmis ’myymään’ maataan venäläisille ja Putinille. Veikkaan ettei Janukovitš selviydy voittajana tästä kriisistä, jos Putin vetää tukensa pois – mitä hän taasen ei omista/ Venäjän poliittistaloudellisten intresseitten takia tule tekemään. - - -” (helmikuu 2014).

Maalasin jo tolloin hyvin synkän kuvan siitä, millainen tulevaisuus tulisi olemaan, mikäli Vladimir Putinin ja Venäjän vaatimusten edessä taivuttaisi liikaa. Näin jälkikäteen on todettava Ukrainan läntisten tukijoiden merkittävimpiin virheisiin kuuluneen Ukrainan painostaminen voimakeinojen välttämiseen Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan helmi-maaliskuussa 2014. Emme saa koskaan tietää, mitä olisi seurannut, mikäli Ukrainaa ei olisi painostettu pidättäytymään asevoimien käytöstä tuolloin.

Toisaalta en kuitenkaan usko, että pelkkä ukrainalaisten aseellinen vastarinta helmi-maaliskuussa 2014 olisi hillinnyt Venäjän johtoa ryhtymästä jatkossa valloitussotiin. Myös länsimaiden olisi pitänyt olla toimissaan määrätietoisempia, iskeä Venäjän talouteen pakottein nähtyä voimakkaammin. Niin voimakkaasti, että sanktioihin valmistautumattoman valtion kuin myös kansan selkäranka olisi napsahtanut poikki. Luonnollisesti myös Ukraina olisi tarvinnut vuoden 2014 puolella merkittävästi enemmän aseellista tukea ja kansainvälisen yhteisön rinnalleen taistelussa Venäjää ja sen proxy-joukkoja vastaan. Venäjä tulkitsi tuolloin, aivan kuten tulkitsee nykyäänkin varovaisuuden heikkoudeksi.

Donetskin alueen hallintorakennus 10. huhtikuuta 2014, kuva @ukrpravda_news.

Sain kevättalvella ja keväällä 2014 päivittäin informaatiota Donetskista – näkökulmia ja havaintoja kaupungista: kuinka kaupungilla liikkui venäjää, ei-paikallisella murteella, puhuvia ”tunnustelijoita”; tai kuinka hallintorakennuksen ulkopuolelle kasatuille barrikadeille ilmestyneistä ”tunnuksettomista vartijoista” monet puhuivat venäjää moskovalaisittain jne. Ukrainan vt. hallitus ryhtyi maaliskuussa rajoittamaan rajaliikennettä Venäjältä Ukrainaan Donetskin ja Luhanskin alueisiin rajoittuvan rajan osuudella. Maaliskuun viimeisen viikon aikana satoja Ukrainaan pyrkineitä venäläisiä käännytettiin takaisin Venäjälle. Kevättalven ja kevään 2014 kuluessa näitä Venäjältä saapuneita turisteja ryhdyttiin kutsumaan Donetskin alueella ”Putinin turisteiksi”.

”Donetskin aluehallintorakennuksen ympärillä oli tunnuksettomia taistelijoita, osa oli maastopuvussa, osa pukeutuneena siviiliksi – miehet olivat aseistautuneita rynnäkkökiväärein. He eivät olleet paikallisia”. Л. kirjoitti minulle tuolloin, kuvaillen samalla, kuinka kieli paljasti monen taustan paikallisille.

Nämä ”tunnustelijat” ja ”tunnuksettomat vartijat” eivät osanneet tai ymmärtäneet lainkaan paikallista ”sekaleipää”, alueella puhuttua ukrainan ja venäjän sekoitusta. Puhumattakaan, että he olisivat ymmärtäneet ukrainan. Ei, heidät tunnisti Venäjältä tulleiksi kielestä, ja aksentista saattoi jopa päätellä alueen, jolta he olivat kotoisin. Mietin tuolloin, kuten olen pohtinut lukuisia kertoja jälkeenpäin, heidän roolia median hämmentämisessä ja Venäjän narratiivin syöttämisessä läntisten medioiden toimittajille tai kirjeenvaihtajille. Paikalliset tunnistivat heidät vieraiksi, mutta tunnistivatko (usein vain venäjää osaavat) toimittajat? Toimittajista moni oli vieläpä ehdollistunut ajatukselle venäläisten ja ukrainalaisten samankaltaisuudesta, että ukrainalaiset olivat kieltä myöten venäläisten ”pikkuveljiä”, mikä teki vaikuttamisen entistä helpommaksi.

Näiden ”Putinin turistien” rooli oli ilmeinen. Ensimmäiset heistä saapuivat kohdealueelle jo Euromaidanin aikaan tammi-helmikuussa 2014. Donetskiin saapui imperialistisen, valkoista ylivaltaa ajavan Russian Imperial Movementin eli RIM:in delegaatio Nikolai Truštšalovin johdolla maaliskuussa 2014 tapaamaan sikäläisiä yhteistyökumppaneitaan. (1) RIM kuului tuolloin Venäjällä niihin organisaatioihin, jotka järjestivät sotilas- ja terrorikoulutusta vapaaehtoisille, ja joiden riveistä Venäjä värväsi runsaasti vapaaehtoisia sotaan Itä-Ukrainaan keväästä 2014 eteenpäin. RIM järjesti sotilas- ja terrorikoulutusta Partizan kurssin (leirin) nimellä Pietarissa sekä Leningradin alueella. Leningradin alueella koulutuskeskuksia on ainakin Pietarin lounaispuolella sekä Karjalan kannaksella – myös Pohjoismaisen vastarintaliikkeen jäseniä on osallistunut RIM:in järjestämille kursseille. (2)

Ei lainkaan ihme, että Venäjän oli lähetettävä tunnustelijoita ja operaattoreita alueelle jo viikkoja aiemmin pohjustamaan tulevaa, koska todellisuus oli kuitenkin aivan jotain muuta, mitä Venäjän propaganda kertoi – ja mitä suodattui läntisiin medioihin tuolloin. Havaintojeni mukaan läntisiin medioihin päätyi yllättävänkin usein venäläispropagandaa sellaisenaan tai lähes sellaisenaan. Toisaalta etenkin keväällä 2014 tämä oli ymmärrettävää, koska Venäjän propagandan määrä ja se kuinka sitä levittivät hyvinkin erilaiset mediat epämääräisistä propagandasivustoista valtionmedioihin saakka, todennäköisesti hämmensi läntisten medioiden toimittajakuntaa. Tämän seurauksena osa toimittajista, naiivin luottavaisena välitti kuulemaansa viestiä eteenpäin sellaisenaan mahdollistaen näin narratiivin vapaamman leviämisen – luonnollisesti joukossa oli myös heitä, jotka levittivät tarinaa tietoisesti ja tarkoituksella. Monille oli myös täysin uutta se, että venäläiset mediat haastattelivat uhreina esiintyviä näyttelijöitä tai tehtävään palkattuja henkilöitä, jotta maailmalle saataisi levitettyä ”haluttua tarinaa”, kuten venäläiset ja niille työskennelleet propagandamediat tuolloin tekivät. (3)

Todellisuus oli kuitenkin aivan jotain muuta, mitä propagandistit ja venäläismediat meille uskottelivat. Huhtikuussa 2014, vain paria päivää ennen sodan varsinaista alkua Donetskissa julkaistiin, satunnaisotannalla tehty, kysely, jonka mukaan 66 prosenttia kaupungin asukkaista ei halunnut liittyä Venäjään ja vastaavasti 18 prosenttia asukkaista ilmaisi halunsa liittyä Venäjään – loput eivät joko ottaneet asiaan kantaa, tai muun syyn takia jätti vastaamatta. Suurin osa Donetskin asukkaista tuomitsi Venäjän lippujen nostamisen salkoihin ja muut vastaavat provokatiiviset toimet. Tämä kysely julkaistiin hetkenä, jolloin Venäjän operaattoreita oli Donetskissakin jo satoja, ja eräät alueen hallinnon kannalta merkittävät rakennukset olivat joko näiden operaattoreiden ja heidän tukijoidensa hallussa tai piirittämät.  

Sota alkaa: Slovjanskin ja Kramatorskin miehitys

Itä-Ukrainassa käynnistyneen sodan alkuhetkenä voidaan pitää  huhtikuun 12. päivää 2014, jolloin venäläisen tiedustelu-upseeri Igor Girkinin johtama Krimin ryhmä tukijoukkoineen aloitti valtausoperaatiot Ukrainan itäosissa Slovjanskissa ja Kramatorskissa, (4) joita tarkastelin kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa.* Samaa aikaikkunaa hyödynsivät Donbass People’s Militiaan kuuluneet kollaboraattorit, militantit ja venäläisvapaaehtoiset alueen muissa kaupungeissa ja taajamissa, kuten Družkivkassa ja Kostjantynivkassa pyrkiessään ottamaan haltuun hallintorakennuksia sekä poliisiasemia. Horlivkassa asemiehet tukijoineen ryhtyivät piirittämään poliisiasemaa 12. huhtikuuta 2014. Koko kaupunki siirtyi militanttien ja venäläisten operaattoreiden hallintaan muutamaa päivää myöhemmin.

”Slovjanskin valtaus tuntui unelta, minun oli mahdotonta uskoa mitä tapahtui – toivoin kaiken aikaa herääväni painajaisesta. Ensihetkillä oli vaikea hahmottaa kokonaisuuksia, tapahtumat kehittyivät nopeasti – myöhemmin ymmärsin Venäjän roolin paljon paremmin, ymmärsin ’Масштаб’ (skaalan). Ymmärsin, että tämä kaikki oli vaatinut paljon valmistelua.” Л. kohti anarkiaa vajoavassa Donetskissa huhtikuussa 2014.

Sodan ensimmäisten kuukausien aikana rintamalinja liikkui Donbasin alueella varsin paljon. Kesän kääntyessä loppuaan kohden, Ukrainan asevoimien oli onnistunut niitä tukevien vapaaehtoispataljoonien kanssa kääntää taistelun suunta ja saada koko Venäjän vastainen rajaseutu haltuunsa muutamia yksittäisiä kohtia lukuun ottamatta – Slovjansk ja Kramatorsk oli vapautettu miehityksestä heinäkuun alkupuolella. Loppukesästä 2014 Donetskin alueella Ukrainan asevoimat eteni tukijoukkoineen Jasynuvatan kaupunkiin miehitetyn Donetskin pohjoispuolella, ja samanaikaisesti miljoonakaupungin etelä- ja kaakkoispuolella oli käynnissä operaatio koko kaupungin saarrostamiseksi. Tuolloin moni uskoi sodan kääntyvän Ukrainalle ja jopa päättyvän ennen vuoden loppua. Kuvitelmat murskaantuivat elokuussa Venäjän puuttuessa sodan kulkuun asevoimillaan – raskaimmat taistelut käytiin Ilovaiskissa, Donetskin kaakkoispuolella ja kauempana idässä, Luhanskin alueella.

Syksyn koittaessa solmittiin näennäinen tulitauko (Minsk I sopimus) Venäjän miehittäessä edelle Krimiä ja osia Donbasissa. Tästä piittaamatta läntinen yhteisö ei kohdellut sitä sodan osapuolena, vaikka tiedossa olikin sen asevoimien osallistuneen sotatoimiin ja kääntäneen taisteluiden kulun painopistealueilla Donbasissa. Venäjä soti Ukrainassa ja miehitti Ukrainaa, ja samaan aikaan läntiset johtajat sekä mediat toistivat narratiivia Itä-Ukrainan ”separatismista”.

Raskaiden taisteluiden aika ei vielä ollut ohi Ilovaiskista elokuussa 2014 käydyn taistelun jälkeen. Talven koitettua sota eskaloitui ensin miehitetyn Donetskin pohjoispuolella, jossa käytiin raskas taistelu Donetskin kansainvälisen lentokentän hallinnasta, joka päättyi 21. tammikuuta 2015. Donetskin kansainvälisen lentokentän taistelua seurasi merkittävämpi Debaltseven kattilan taistelu, joka päättyi helmikuun 2015 loppupuolella. Kyseiseen taisteluun osallistui joukkoja lukuisia Venäjän asevoimien yksiköistä, kuten osia 232. raketinheitinprikaatista, 5. erillisestä panssariprikaatista, 18. kaartin motorisoidusta prikaatista ja 25. Spetsnaz rykmentistä. (5, 6)

Debaltseven taistelun jälkeen sota Donbasissa muuttui hitaasti asemasodaksi, jossa muutokset rintamalinjoissa olivat vähäisiä ennen 24. helmikuuta 2022 alkanutta Venäjän suurhyökkäystä. Venäjän varustamat joukot pyrkivät yksittäisiin läpimurtoihin vuosien 2015 ja 2017 aikana Donetskin ympäristössä, Mar’inkassa (kesäkuu 2015) ja Avdijivkassa (tammi-helmikuu 2017). Asetelma alkoi muuttua merkittävällä tapaa tämän vuosikymmenen puolella. Keväällä 2021 Venäjän varustamat joukot venäläisyksiköiden ja venäläisten palkkasotilasjoukkojen tuella alkoivat lisäämään painetta rintamavyöhykkeellä ja suorittamaan entistä röyhkeämpiä tuli-iskuja Ukrainan kontrolloimille alueille. Nämä toimet, joihin kansainvälinen yhteisö ei tuolloin mielestäni reagoinut riittävän voimakkaasti, enteilivät myrskyn nousua. Venäjä valmistautui sodan eskalointiin.

”Ei sotaa osannut omalle kohdalle ajatella, se oli jotain, jota näin uutisissa, jotain, josta katsoin elokuvia tahi luin kirjoja – ei sitä osannut kuvitellakaan omalle kohdalle osuvan, sitten tuli Krimin miehitys ja huhtikuussa Slovjansk miehitettiin. Elämä muuttui hetkessä täysin, ja samalla elämää oli kuitenkin jatkettava.” Л. keväällä 2014.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://anton-shekhovtsov.blogspot.com/2015/09/russian-fascist-militants-give-money-to.html

2. https://www.expressen.se/gt/militarutbildades-i-ryssland-precis-fore-bombdaden/

3. Disinformaatikot Lukašenkan tukena-blogissa esimerkkejä venäläismedioiden tavasta turvautua palkattuihin esiintyjiin rakentaessaan propagandistista tarinaansa.

4. https://militarnyi.com/en/articles/and-so-began-sloviansk/

5. https://informnapalm.org/en/5th-tank-brigade-russian-army-battle-debaltseve/

6. “The overall figure of Russian troops operating in eastern Ukraine reached approximately 9,000 by the last week of February 2015 and has increased by at least 1,500–2,000 personnel since then.” s. 4. Russian Forces in Ukraine, Igor Sutyagin.

Olen hyödyntänyt lähteenä myös Prometheus kustannuksen ”Donbas in Flames, guide to the conflict zone”-teosta sekä Informnapalmin julkaisemia katsauksia, kuten ”Russian aggression in Ukraine: Overview, Evidence and Map”.

*: Ukrainan sota: kaksitoistavuotta sotaa Ukrainassa – Slovjansk ja Kramatorsk 12. huhtikuuta 2014.

Ukrainan sota: kaksitoista vuotta sotaa Ukrainassa – Slovjansk ja Kramatorsk 12. huhtikuuta 2014

 

OSA I

Tämä kirjoitus on päivitetty versio keväällä 2024 kirjoittamistani Donbas vuonna nolla – vuosikymmenen sotaa Ukrainassa: sota alkoi Slovjanskista ja Kramatorskista 12. huhtikuuta 2014-tekstistä. Toisin kuin alkuperäisessä tekstissä, tässä versiossa laajennan tarkastelua maantieteellisesti Slovjanskin ja Kramatorskin kaupunkien ulkopuolelle sekä ajallisesti tapahtumiin ennen kuin venäläisen tiedustelu-upseeri Igor Girkinin Krimin ryhmä aloitti operaationsa Donetskin alueen (oblast) pohjoisosissa.

 

Esinäytös

Ukrainassa käynnissä olevan sodan ensitahdit lyötiin kaksitoista vuotta sitten kevättalvella ja keväällä 2014, Venäjän miehitettyä ensin Krimin niemimaan ja sitä seuranneina viikkoina ryhtyessä operaattoreidensa avulla miehittämään Ukrainan itäosissa, Donetskin ja Luhanskin alueilla, hallintorakennuksia sekä muita merkittäviä kohteita. Vastaavaa se yritti myös useammalla muulla paikkakunnalla Ukrainassa, kuten Harkovassa, onnistumatta aikeissaan.

Harkovassa ’antimaidanilaisten’ sekä Venäjältä saapuneiden operaattoreiden miehittämä kaupungintalo vapautettiin 8. huhtikuuta 2014 Vinnytsiasta Harkovaan saapuneen erikoisjoukkoyksikö ’Jaguarin’ toimesta laukauksitta ja alle puolessa tunnissa. (1) Operaatio alkoi varhain aamulla, vain paria tuntia yksikön Harkovaan saapumisen jälkeen. Vapauttamisoperaatioon osallistuneen Vjatšeslav Hyvtšukin mukaan operaation onnistumisen kannalta merkitsevää oli varhainen toteuttamisajankohta sekä yllätyksellisyys – vain harva kaupungintalossa majailleista miehittäjistä oli hereillä.

Ukrainalaisen erikoisjoukkoyksikkö ’Jaguarin’ sotilaita Harkovan aluehallintorakennuksen vapauttamisen jälkeen. Kuvakaappaus: Історична правда.

Edellisenä päivänä (7. huhtikuuta 2014) Donetskissa aluehallinto ilmoitti aloittavansa terrorisminvastaisen operaation tarkoituksenaan palauttaa tilanne kaupungissa (ja sen ympäristössä) aluehallinnon kontrolliin. Donetskissakin ’antimaidanilaiset’ sekä Venäjältä tulleet operaattorit ja vapaaehtoiset olivat miehittäneet osia aluehallintorakennuksesta sekä muutamasta muusta rakennuksesta. Mutta toisin kuin Harkovassa, Donetskissa yritys tilanteen vakauttamiseksi ei tuottanut kestävää tulosta, vaan huhti-toukokuun aikana kaupunki vajosi hitaasti anarkiaan väkivaltamonopolin siirryttyä Venäjän tukemille militanteille sekä Venäjältä saapuneille vapaaehtoisille.

Idempänä, Venäjän rajan tuntumassa, Luhanskissa tilanne oli, jos mahdollista, niin vieläkin kehnompi. Varhaisessa vaiheessa kevättä suuria määriä aseita päätyi militanttien ja erilaisten asemiesten käsiin. Ukrainan rajavartiosto koetti panna täytäntöön vt. hallituksen määräyksen itä- ja kaakkoisrajan sulusta ja rajaseudun ”haltuunotosta”, jotta venäläisten operaattoreiden olisi hankalampi päästä Ukrainaan.

Ukrainassa oli päädytty tällaiseen tilanteeseen reilussa kuukaudessa Venäjän toteuttaman Krimin niemimaan miehityksen ja sen operaattoreiden käynnistämien epävakauttamistoimien seurauksena. Krimin niemimaan miehityksen Venäjä käynnisti Sotšin olympialaisten jälkeen hetkenä,  jolloin Viktor Janukovitš oli vielä Kiovassa ja virallisesti Ukrainan presidenttinä. Hetkenä, jolloin ukrainalaisten veri virtasi Kiovan kaduilla Janukovitšin hallinnon koettaessa Venäjän voimakkaalla tuella kukistaa ukrainalaisten taistelun vapauden ja demokratian puolesta.

Meille on – valheellisesti – kerrottu Krimin niemimaan miehityksen olleen veretön sotilasoperaatio. Totta on se, etteivät osapuolet kärsineet ihmishengissä mitattuna merkittäviä sotilaallisia tappioita mutta tässä yhtälössä jätämme huomiotta miehitystä seuranneen sorron ja siviileiden kohtaamat kärsimykset, jotka jatkuvat edelleenkin. Krimin niemimaan miehitykseen tähdänneen sotilasoperaation aikana (20. helmikuuta – 26. maaliskuuta 2014) menehtyi kaksi Ukrainan asevoimien sotilasta ja yksi Krimin niemimaan Venäjää tukevien ”itsepuolustusjoukkojen” militantti. Mielenosoituksissa ja muissa yhteenotoissa menehtyi ainakin kolme siviiliä, vammautuneiden lukumäärän noustessa merkittävästi suuremmaksi. Varsinaisen sotilasoperaation rinnalla Venäjää tukeneiden asemiesten ja itsepuolustusjoukkojen toimesta kaapattiin lukuisia yhtenäistä Ukrainaa tukeneita paikallisia, osa heistä murhattiin brutaalisti kaappaajiensa tai venäläisten toimesta.

Lukijalle tiedoksi, näihin itsepuolustusjoukkoihin sekä Venäjän puolelle loikanneisiin Ukrainan sisäministeriön Berkut-joukkoihin värväytyi sotilaita sekä sisäministeriön erikoisjoukkojen jäseniä Venäjältä. (2) Ukrainan itäosassa Venäjä toisti samaa kaavaa, joskin värväytyneiden ”vapaaehtoisten” määrä oli merkittävästi suurempi. Venäjälle alisteisten Donetskin ja Luhanskin alueiden kansanmiliisiin ja aluepuolustusjoukkoihin värväytyi runsaasti sotilaskoulutuksen saaneita venäläisiä. Huomioitavaa on se, että värväytyneiden joukossa oli myös Venäjän asevoimien sopimussotilaita sekä asevoimiin palvelussuhteessa olevia upseereita. Merkittävä osa näiden joukkojen miehistöstä ja upseereista oli venäläistaustaisia.

Itä-Ukrainassa käynnistyneen sodan alkuhetkenä voidaan pitää  huhtikuun 12. päivää 2014, jolloin venäläisen tiedustelu-upseeri Igor Girkinin johtama Krimin ryhmä tukijoukkoineen aloitti valtausoperaatiot Ukrainan itäosissa Slovjanskissa ja Kramatorskissa. (3) Seuraavana päivänä Ukraina aloitti terrorisminvastaisen operaation, Anti-Terrorist Operation’in eli ATO:n. Hyvin pian kävi selväksi se, että kyseessä oli olennaisesti merkittävämmästä operaatiosta kuin terrorisminvastaisesta operaatiosta. Tosiasiassa kyse oli kahden valtion välisestä sodasta, jossa Venäjä kieltäessään roolinsa aggressorina hyödynsi erilaisia proxy-joukkoja hyökätessään Ukrainan itäisiin osiin, ja miehittäen kesän loppuun mennessä merkittäviä osia Donbasista. Kirjoituksessani en kuitenkaan luo katsausta monivuotiseen sotaan, vaan huhtikuun 12. päivän ja sitä seuranneiden päivien tapahtumiin Slovjanskin ja Kramatorskin alueilla Donbasissa sekä muutamiin merkittävimpiin seuraavien kevätviikkojen tapahtumiin Ukrainassa.

Girkinin ryhmä valmiina hyökkäämään poliisiasemalle Slovjanskin keskustassa. Kuvakaappaus YouTube-videolta.

Slovjansk 12.–13. huhtikuuta 2014

Huhtikuun 12. päivä valkeni Slovjanskissa, Ukrainan itäosissa Donetskin alueella, rauhallisena. Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt montaakaan tuntia, sillä aamukahdeksan jälkeen venäläisen tiedustelu-upseeri Igor Girkinin kokoama ja johtama joukko ”pieniä vihreitä miehiä” ilmaantui pakettiautojen kuljettamina kaupungin keskustaan. Girkinin johtaman ryhmän kokonaisvahvuus oli 52 taistelijaa, jotka olivat hyvin koulutettuja erikoistehtävään. Ryhmän miehistölle oli kertynyt kokemusta vastaavasta operaatiosta Venäjän miehittäessä Krimin niemimaan Ukrainalta helmi-maaliskuussa. Ryhmän johto ja taistelijat eivät operaatiohetkenä kuuluneet Venäjän asevoimien tai maan turvallisuuselinten henkilöstöön. Ryhmän jäsenet olivat palvelleet Venäjän asevoimissa tai maan muissa turvallisuuselimissä ennen miehitysoperaatiota Krimillä ja sotilasoperaation alkua Itä-Ukrainassa. Girkinin ryhmää voitiin pitää ”vapaaehtoisista” koottuna erikoisosastona, jollaisia Venäjän hallinto tuolloin käytti erikoisoperaatioihin tilanteissa, joissa se ei halunnut (syystä tai toisesta johtuen) lähettää asevoimiaan maan rajojen ulkopuolelle, ja myöhemmin saman vuoden kuluessa PMC Wagner-nimellä tunnettu ryhmä ryhtyi operoimaan vastaavassa tehtävässä.

Voidaan myös perustellusti pohtia sitä, että oliko Igor Girkinin ja hänen ryhmäänsä kuuluneiden taistelijoiden eroaminen asevoimista tarkoituksellinen toimi, jolla Venäjä varasi itselleen mahdollisuuden ”pestä kätensä” operaatiosta, mikäli se ei sujuisi suunnitelmien mukaan.

Girkinin ryhmä osallistui Simferopolissa, Krimin niemimaalla 18. maaliskuuta 2014, toteutettuun operaatioon miehittää Ukrainan asevoimien 13. fotogrammetrinen keskus. Yhteenottoon johtaneessa operaatiossa menehtyi Ukrainan asevoimissa palvelut vääpeli Serhii Kokurin. (4) Slovjanskissa ryhmän ensimmäisenä kohteena oli kaupungin keskustassa sijainnut poliisiasema, jossa sijaitsi myös Ukrainan sisäministeriön alueellinen esikunta. Rakennuksessa operaation alkaessa olleet poliisit ja sisäministeriön henkilökunta ei juurikaan vastustanut hyökkääjiä. Tuntia myöhemmin ryhmä valtasi keskusta-alueella sijainneen Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n toimiston, rakennuksesta Girkinin ryhmä sai haltuunsa lisää aseita ja ammuksia. Ennen puoltapäivää Girkinin ryhmä sai haltuunsa myös Slovjanskin kaupungintalon. Kaupungin keskustassa sijainneet keskeiset kohteet päätyivät Krimin ryhmän hallintaan muutamassa tunnissa.

Slovjanskissa Girkinin joukot saivat tukea paikallisilta kollaboraattoreilta, joita varustettiin aseilla, jotka olivat päätyneet Krimin ryhmän haltuun vallatulta poliisiasemalta sekä SBU:n toimistolta. Ensimmäisen päivän kuluessa Girkinin johtaman osaston vahvuus oli noussut noin 150 taistelijaan, joista kolmasosa oli erikoisjoukoissa palvelleita sotilaita. Kollaboraattoreiden joukossa oli myös paikallisia poliiseja ja sisäministeriön erikoisjoukkojen jäseniä. Ukrainan vt. hallinto lakkautti sisäministeriön erikoisyksikkö Berkutin, joka tuli tunnetuksi Janukovitšin nyrkkinä tämän yrittäessä kukistaa Euromaidania Kiovassa ja muualla Ukrainassa. Lukuisia Berkutin jäseniä siirtyi Krimin niemimaalla sekä Itä-Ukrainassa Venäjän riveihin. (5)

Ukrainan kansallinen turvallisuus ja puolustusneuvosto järjesti hätäkokouksen 12.–13. huhtikuuta välisenä yönä. Kokouksessa päätettiin Anti-Terrorist Operation’in eli ATO:n aloittamisesta kello 09:00 huhtikuun 13. päivänä 2014 – joukkojen kokoaminen alkoi välittömästi. Seuraavana päivänä (14. huhtikuuta) Ukrainan virkaatekevä presidentti Oleksandr Turtšynov allekirjoitti päätöksen ATO:n aloittamisesta. (6)

Slovjanskissa alkoi tapahtumaketju varhain aamulla 13. huhtikuuta (kello 04:53) Krimin ryhmään kuuluvien taistelijoiden pysäytettyä Yavir-2000 turvayrityksen Renault Logan henkilöauton M03 moottoritiellä Slovjanskin tuntumassa, ottaen kiinni yrityksen kaksi vartijaa sekä ottaen haltuunsa yrityksen henkilöauton. Yrityksen valvomossa havaittiin ajoneuvon poistuneen ennalta suunnitellulta reitiltä (Harkovasta Slovjanskin kautta Venäjälle toimitettavan rautatiekuljetuksen varmistustiiminä), kun miehistöön ei saatu yhteyttä (kello 06:xx aikoihin, 13. huhtikuuta 2014) yritys lähetti valkoisella Volkswagen Transporterilla kaksi turvamiestä etsimään kadonnutta ajoneuvoa ja sen miehistöä.

Slovjanskin itäpuolella Semenivkan kohdilla moottoritiellä M03 viisi asemiestä yritti pysäyttää turvayrityksen VW Transporterin. Turvayrityksen ajoneuvo hidasti alueella pysähtymättä, jolloin asemiehet ampuivat ajoneuvoa rynnäkkökivääreillä. Tulituksessa haavoittui ajoneuvon kuljettaja, toisen turvamiehen onnistui kuitenkin ottaa ajoneuvo hallintaansa ja ajaa turvalliseen paikkaan, josta hän teki ilmoituksen sisäasianministeriön alueelliselle yhteyshenkilölle. Ilmoituksen jälkeen turvamies ajoi vammautuneen kuljettajan sairaalaan.

Girkinin ryhmä käytti kaapattua Yavir-2000 turvayrityksen Renault Logania tulevissa operaatioissa. Vangitut turvayrityksen työntekijät vietiin Slovjanskin SBU:n toimiston kellariin, joka toimi vankilan ohella tulevina viikkoina kidutuskeskuksena.

Myöhemmin samana aamuna kello 09:00 aikaan, M03 pikatien tuntumassa, noin 800 metriä kaakkoon paikalta, jolla Yavir-2000 turvayrityksen VW Transporteria tulitettiin haavoittaen kuljettajaa, Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n Alfa-ryhmän jäsenet ja heitä tukeneet 80. erillisen maahanlaskuprikaatin 1. pataljoonan 3. rykmentin sotilaat (komentajana Oleksandr Shvets) ottivat yhteen Girkinin ryhmään ja mahdollisesti toiseen ryhmään (Donbass People’s Militia) kuuluneiden taistelijoiden kanssa.

Sotilaista ja erikoisjoukkojen jäsenistä koostunut ryhmä kävi alueella neuvonpitoa Girkinin kanssa yhteistyötä tehneen Slovjanskin kaupunginjohtajan Nelja Štepan kanssa. Štepan poistuttua moottoritien tuntumassa olleelta aukiolta, paikalle saapui Poltavan SBU:n Alfa-ryhmään kuuluneita, tiedustelemassa olleita, erikoistoimintamiehiä everstiluutnantti Andri Dubovik’in johdolla. Alfa-ryhmän ja 3. rykmentin sotilaiden aloitettua neuvonpidon, heitä vastaan hyökättiin – valkoinen Yavir-2000 turvayhtiölle kuulunut Renault Logan pysähtyi tien pientareelle. Autosta nousi välittömästi ainakin neljä Krimin ryhmään kuulunutta asemiestä aloittaen tulituksen kohti ukrainalaisjoukkoja. Tulitukseen yhtyi läheisestä metsiköstä tunnistamattomaan ryhmään kuuluneita taistelijoita. Havaintojen mukaan alueelle saapui pikatietä myöten Renault Loganin lisäksi kaksi muuta autoa tuoden lisää hyökkääjiä.

Hyökkääjien johdossa oli Krimin niemimaalla v. 1980 syntynyt Sergei Žurikov, jolle oli myönnetty Venäjän kansalaisuus 20 vuoden iässä. Žurikovilla on tarkka-ampujan koulutus ja takanaan yli 1500 laskuvarjohyppyä. Hän ”työskenteli” ennen Venäjän Krimin niemimaalla aloittamaa miehitysoperaatiota avustajana Moskovan patriarkaatin alaisessa Kiovan luolaluostarissa eli Petšerskin lavrassa Kiovassa. (7) Ennen Krimin niemimaan miehitysoperaatiota Žurikov liittyi Girkinin joukkoihin, hänen sotansa Ukrainassa päättyi 2. toukokuuta 2014 kuolemaan sotatoimien yhteydessä. Žurikov on erinomainen esimerkki siitä, kuinka Venäjä hyödynsi Ukrainassa toiminutta Moskovan patriarkaatin alaista ortodoksista kirkkoa operaattoreidensa turvapaikkana. 

Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU vastasi hyökkääjien tuleen, saamatta yhteenoton alussa tukea laskuvarjojoukoilta, joilla ei ollut lupaa vastata tuleen. Tilanne tasoittui 3. komppaniaan kuuluneen BTR-80 panssaroidun miehistönkuljetusajoneuvon komentajan, yliluutnantti Vadym Suh’arevskyin osallistuttuaan tulitaisteluun, ohjeiden vastaisesti, panssaroidun miehistönkuljetusajoneuvon 14,5 mm konekiväärillä. Lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen hyökkääjä vetäytyi alueelta.

Hyökkäyksessä Ukrainan ATO:on osallistuneet joukot kärsivät ensimmäiset tappionsa Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n kapteenin Hennadi Bilitšenkon kaaduttua yhteenotossa. Toistaiseksi vain yksi hyökkäyksessä kuollut vihollinen on tunnistettu, donetskilainen Donbass People’s Militian jäsen Ruben Avanesjan.

Myöhemmin venäläinen propagandakanava LifeNews esitti päivän tapahtumista poikkeavan, hyvin disinformatiivisen, näkemyksen. Huhtikuussa 2014 LifeNewsin toimintaa propagandakanavana ei ymmärretty täysin, joten sen välittämä tarina sai paikoin huomattavaakin julkisuutta. Näkyvyyttä lisäsi se, että sitä toistettiin Venäjän valtiollisten medioiden toimesta. Tuolloin niiden todellista, propagandistista luonnetta ei tiedostettu riittävän hyvin, joten Venäjän narratiivi läpäisi useiden medioiden seulan. Aamupäivän tulitaistelu jäi ATO:on osallistuvien joukkojen ja Igor Girkinin johtamien joukkojen ainoaksi yhteenotoksi Slovjanskissa 13. huhtikuuta 2014.

 

Slovjansk ja Kramatorsk 12.-16.4.2014

Samana päivänä (12. huhtikuuta 2014) Girkinin johtaman Krimin ryhmän tukena ollut – sotilaskoulutuksen saaneilla miehillä vahvistettu – Donbass People’s Militia miehitti Slovjanskista etelään sijainneen Kramatorskin kaupungintalon sekä poliisiaseman. Hyökkäys kaupungintaloon alkoi illalla kello 20:00 aikoihin ja poliisiasemalle myöhemmin illalla noin kello 22:00. Samana iltana ”Donetskin kansantasavallan” edustajiksi esittäytyneet henkilöt puhuivat yleisölle kaupungintalolla taivutellen sitä puolelleen – puhujat saivat yleisöltä kielteisen vastaanoton.

Joukko militantteja eteni illan ja yön aikana Kramatorskin lentokentän tuntumaan ja lentokentän alueelle. Girkin ei tuolloin, kuten ei tulevinakaan päivinä, lähettänyt ryhmänsä jäseniä lentokentälle, pelätessään kaoottisen tilanteen johtavan koko ryhmän menettämiseen, ja sen myötä mahdollisesti koko operaation epäonnistumiseen. Lentokentälle hyökkäämisestä vastasivat pääasiassa Donbass People’s Militian jäsenet, ja heitä tukeneet Venäjältä saapuneet vapaaehtoiset, joilla ei välttämättä ollut erikoiskoulutusta. Tässä vaiheessa Venäjältä saapuneiden vapaaehtoisten määrä oli vielä vähäinen. Heidän määränsä alkoi kasvaa kesän lähetessä.

Huomioitavaa on kuitenkin se, että huhtikuun 12. päivä Slovjansk-Kramatorsk alueelle saapui Donetskista ryhmä Ukrainan entiselle presidentille Viktor Janukovytšille lojaaleja sisäministeriön erikoisyksikkö Berkutiin kuuluneita poliiseja. Heistä valtaosa liittyi Donbass People’s Militian riveihin. Saamieni tietojen mukaan Donetskin alueella merkittäviä määriä sisäministeriön ja muiden turvallisuuselinten upseereja ja sotilaita liittyi Venäjän proxy-joukkoihin keväällä ja alkukesästä 2014 tai poistui yksiköistään.

Kuvaan olen merkinnyt eräitä Slovjansk-Kramatorsk-alueen merkittävimpiä tapahtumia ja operaatioita 12.–16. huhtikuuta 2014.

Huhtikuun 16. päivänä Ukrainan asevoimat koki merkittäviä kalustomenetyksiä maan asevoimien 25. erillisen maahanlaskuprikaatin 3. pataljoonan kolonnan siirtyessä lännestä kohti Kramatorskin keskustaa. Kolonnan matkanteko pysähtyi vul. Rynkovalla satojen organisoidusti toimineiden siviileiden estäessä kolonnaan kuuluvien panssaroitujen ajoneuvojen ja rynnäkkövaunujen matkanteon. Tilanne oli haasteellinen, kolonna miehineen ja kalustoineen oli sumputettu kadulle, militantit sekä venäläiset operaattorit ohjailivat operaatiota väkijoukon keskeltä sekä läheisistä rakennuksista. Heillä oli myös merkittävä etu puolellaan, Ukrainan ATO:on osallistuvien joukkojen tuli välttää siviiliuhreja kaikin mahdollisin keinoin. Sitä vastoin Venäjälle siviiliuhrien runsas lukumäärä oli etu – ne olisivat propaganda-ase, jota hyödyntää taistelussa.

Jo tuolloin Ukrainan tuore hallinto kuin myös Ukrainan puolustus- ja turvallisuusneuvosto näki Igor Girkinin kokoamien joukkojen toimet provokatiivisina, joiden tarkoituksena oli synnyttää tilanne, jossa jopa kymmeniä siviilejä kuolisi Ukrainan asevoimien operaation seurauksena. Tällaisen joukkosurman seurauksena Venäjä voisi saada tekosyyn lähettää ”rauhanturvaajia” alueelle, joten Ukrainan ATO:n joukoilla oli operaation alkuvaiheissa hyvin korkea kynnys käyttää tappavaa voimaa siviilejä vastaan.

Operaation seurauksena Igor Girkinin komentamat joukot saivat haltuunsa kuusi panssaroitua ajoneuvoa (1x BMD-1; 1x BMD-2; 3x BTR-D sekä 1x 2S9 Nona 120 mm kranaatinheitinvaunu) sekä useita olkapäältä laukaistavia lähi-ilmatorjuntaohjuksia (MANPADS). Luhanskin alueella syntyneen, laskuvarjojoukkoihin kuuluneen upseerin Jaroslav Anikan lisäksi muutama muu 3. pataljoonan sotilas siirtyi Donbass People’s Militian riveihin, loppujen saadessa mahdollisuuden poistua kaupungista.

Ukrainan tuoreen hallinnon ongelmana oli tuolloin huomattava epävarmuus siitä, että kuinka uskollisia asevoimien ja muiden turvallisuuselinten joukot olivat Ukrainalle ja sen vt. hallitukselle. Asia toisin ilmaisten, heillä ei ollut tietoa siitä, kuinka moni pettäisi Ukrainan ja joukko-osastonsa siirtyen Girkinin johtamien joukkojen riveihin, joiden todellinen luonne tuskin oli monenkaan rivisotilaan tiedossa huhtikuussa 2014. On hyvinkin mahdollista, että moni sotilas uskoi Girkinin johtamien joukkojen olevan ”kansan” riveistä koottuja ja heidän edustavan kansan ”tahtoa”.

Samana päivänä (16. huhtikuuta 2014) yksi pataljoonan lukuisista kolonnista onnistui saavuttaa tavoitteensa, Kramatorskin lentokentän. Neljä 25. erillisen maahanlaskuprikaatin 3. pataljoonan panssaroitua ajoneuvoa ja rynnäkkövaunua pääsi miehistöineen Kramatorskin lentokentälle, varmistaen näin sotilaallisesti tärkeän lentokenttäalueen hallinnan. Edellisenä päivänä (15. huhtikuuta 2014) ATO:n joukkojen onnistui saada Kramatorskin lentokenttä uudelleen hallintaansa Donbass People’s Militialta. Kyseiseen operaatioon osallistui Ukrainan sisäministeriön Omega-ryhmä ja SBU:n Alfa-ryhmä.

Ukrainan Kramatorskiin kohdistuneen operaation heikon menestyksen taustalta löytyy yksi merkittävä syy - heikko valmistautuminen. Päivää aiemmin eli 15. huhtikuuta 2014 25. erillisen maahanlaskuprikaatin 3. pataljoona sai käskyn siirtyä tukikohdastaan Dobropilljasta, Donetskin ja Harkovan alueiden rajalta, Dnipropetrovskin alueelle, jonne siirtyminen aloitettiin välittömästi samana päivänä. Matkalla operaation kohde muuttui siirtymisestä uudelle sijoitusalueelle, tehtävänä oli Kramatorskin lentokentän haltuun ottaminen. Aikataulu oli tiukka, joukkojen piti olla kentällä 16. huhtikuuta 2014 klo. 17:00 mennessä. Kohteen muutos, kiireinen aikataulu ja valmistautumattomuus (pataljoonan sotilailla ei ollut aikaa valmistautua kentän haltuunottoon; eikä heillä myöskään ollut aikaa huoltaa ja varustaa kalustoa ennen operaatiota, joka saattaisi kääntyä yhteenotoksi vihollistaistelijoiden kanssa) olivat alkusysäys sarjalle epäonnistumisia, jotka johtivat yllä kuvattuun tapahtumasarjaan: pataljoonan voimien hajoamiseen Kramatorskin kaupunkialueella ja kuuden panssaroidun ajoneuvon menettämiseen viholliselle.

Kaapatut kuusi panssaroitua ajoneuvoa siirrettiin vielä samana päivänä ajamalla Kramatorskista strategisesti tärkeämmän Slovjanskin puolustuksen tueksi. Niin ikää 16. huhtikuuta 2014 Itä-Ukrainassa tehtiin havaintoja Venäjän maahanlaskujoukkoihin (VDV) kuuluneen kaartin 45. maahanlaskuprikaatin erikoisjoukoista. Kyseinen kaartin 45. maahanlaskuprikaati on erikoistiedusteluun ja erikoistoimintaan tarkoitettu spetsnaz-prikaati, osia siitä osallistui myös Krimin niemimaan miehitysoperaatioon. (8)

On todennäköistä, että Slovjansk valikoitui Igor Girkinin ryhmän ensisijaiseksi kohteeksi sijaintinsa ja sopivan kokonsa tähden. Sen hallinnan myötä sai kontrolliinsa Harkovasta Slovjanskin ja Debaltseven kautta Venäjälle menevän M03 pikatien sekä merkittäviä raidelinjoja, jotka veivät Slovjanskin ja Kramatorskin kautta Horlivkaan sekä Itä-Ukrainan suurimpaan kaupunkiin, reilun miljoonan asukkaan, Donetskiin. Reilun sadantuhannen asukkaan, tiiviisti rakennettu, Slovjansk oli miehitettävissä ja hallittavissa vähäisemmin voimin verrattuna alueen suurkaupunkeihin.

Slovjanskin teki myös merkittäväksi kaupungin lounaispuolella sijainnut, ympäröivää tasankoa korkeammalle kohonnut, Karatšun vuori – oikeammin kukkula. Alue TV-aseman linkkitorneineen siirtyi Girkinin joukkojen haltuun 17. huhtikuuta 2014. He menettivät kukkulan aamulla 2. toukokuuta Ukrainan asevoimien 95. erillisen ilmakuljetteisen prikaatin 1. pataljoonan sotilaille.

Slovjanskin ja Kramatorskin ohella venäläiset erikoistoimintamiehet ja Donbass People’s Militiaan kuuluneet militantit miehittivät huhtikuun 12. ja 13. päivä lukuisia hallintorakennuksia ja muita avainkohteita alueen muissa kaupungeissa ja taajamissa, kuten Družkivkassa ja Kostjantynivkassa. Horlivkassa militantit aloittivat piirittämään poliisiasemaa 12. huhtikuuta 2014, poliisiaseman ja kaupungin siirryttyä militanttien ja venäläisten operaattoreiden hallintaan muutamaa päivää myöhemmin. Militantteja ja venäläisiä erikoistoimintamiehiä urhollisesti vastustanut kaupunginjohtaja Volodymyr Rybak vangittiin ja siirrettiin Slovjanskiin, jossa häntä kidutettiin SBU:n kellaritiloissa Girkinin joukkojen toimesta. Rybak heitettiin lopulta vatsa auki leikattuna läheiseen jokeen, josta hänen ruumiinsa löydettiin myöhemmin. Rybak oli todennäköisesti ensimmäinen sotarikoksen uhri. Syy hänen julmaan kiduttamiseensa oli isänmaan rakkaus, hän ei taipunut venäläisten ja militanttien painostuksen edessä.

Rybak ei jäänyt ainoaksi julmalla tavalla murhatuksi siviiliksi kevään ja kesän 2014 aikana. Lukuisia ukrainalaisia vangittiin, kidutettiin ja murhattiin Igor Girkinin joukkojen sekä militanttien toimesta. Uhreiksi joutui miehiä, naisia ja jopa alaikäisiä. Nuorimpiin uhreihin kuului 16-vuotias kramatorskilainen aktivisti ja jalkapalloilija Stepan Tšubenko. (9) Hänet murhasi kolme Venäjän proxy-joukkojen riveissä aluetta terrorisoinutta Kertšin pataljoonaan kuulunutta militanttia. Marraskuussa 2017 Dzeržynskin tuomioistuin tuomitsi kolmikon poissaolevana elinkautiseen vankeuteen. (10)

Huomioitavaa on se, että Venäjä-johtoisen operaation ensihetkistä lähtien venäläisten ja paikallisten kollaboraattoreiden kohteeksi päätyivät siviileistäkin lähes poikkeuksetta sellaiset henkilöt, jotka joko puolustivat Ukrainaa tai tukivat yhtenäistä Ukrainaa. Heitä vastaan käytiin asein mutta myös propagandan keinoin. Venäjän ukrainalaisiin kohdistamaa propagandaa kuvasi osuvasti Donetskissa elämänsä syksyyn 2014 asunut Л: ”Muutuimme [venäläisten silmissä] yhdessä yössä vihollisiksi – fasisteiksi”.

Ajanhenki Venäjän propagandassa oli jo tuolloin se, että ollessasi ukrainalainen olet automaattisesti fasisti. Valitettavaa on se, että tätä Venäjän narratiivia ukrainalaisfasisteista toistettiin hyvin kritiikittömästi myös läntisissä medioissa, mikä ei ainakaan auttanut ukrainalaisten asemaa. Samaa kritiikitöntä ja leimaavaa puhetta harjoitettiin myös läntisissä rauhanjärjestöissä ja muissa vastaavissa organisaatioissa sodan ensihetkistä lähtien. Itseasiassa tällaisen disinformaation levittäminen kävi kyseisiltä rauhanjärjestöiltä helposti, olivathan ne lähes poikkeuksetta leimanneet talven Euromaidan-kansanliikkeen ukrainalaisen äärioikeiston aikaansaannokseksi, mikä narratiivina oli venäläispropagandasta lähtöisin.

Timo Hellenberg kuvasi Euromaidanin tapahtumia Kiovassa erinomaisesti tarkasti teoksessa Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta. Mikäli hänen silminnäkijähavaintonsa ja ajatuksensa pukisi lyhyeen muotoon, voisi todeta Euromaidanin olleen tavallisten kansalaisten vetoomus – hätähuuto – päättäjien suuntaan. Ei ulkomaiden interventio; ei etenkään äärioikeiston hyökkäys. Se oli tavallisen kansan protesti ja hätähuuto korruptoituneelle ja valtaa itselleen haalivalle valtiojohdolle. Venäjän ja Ukrainan silloisen valtiojohdon silmissä (Janukovytšin klikki) Euromaidanissa kyse oli uhasta, jota vastaan he kävivät myös retoriikalla, jolloin käyttöön otettiin perinteiset neuvostoaikaiset termit viholliskuvan luonnissa. Perinteisesti Neuvostoliitossa fasisti toimi synonyyminä ultimaattiselle viholliselle.

Ukrainan asevoimat ja sitä operaatiossa tukeneet vapaaehtoisjoukot vapauttivat Slovjanskin ja Kramatorskin miehityksestä 5. heinäkuuta 2014, eikä Venäjän ole onnistunut miehittää kaupunkeja vapauttamisen jälkeen uudestaan.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://suspilne.media/kharkiv/120417-dopomogla-raptovist-ak-zvilnali-harkivsku-oda-spogadi-vinnickogo-aguaru/

2. https://informnapalm.org/en/how-ukrainian-berkut-officer-from-russian-ulyanovsk-assaulted-crimean-parliament-back-in-2014/

3. https://mil.in.ua/en/articles/and-so-began-sloviansk/

4. https://crimea-platform.org/en/news/serhii-kokurin-the-first-ukrainian-soldier-killed-by-the-russian-occupiers/

5. https://vz.ru/world/2014/4/12/681771.html

6. Prometheus kustannus: “Donbas in Flames, guide to the conflict zone” s. 35.

7. https://www.religion.in.ua/news/ukrainian_news/25721-v-slavyanske-pogib-ponomar-kievo-pecherskoj-lavry-komandovavshij-otryadom-povstancev.html

8. Prometheus kustannus: “Crimea Behind the Curtain” s. 76-77.

9. https://khpg.org/en/1608809352

10. https://www.pravda.com.ua/news/2017/11/10/7161372/

Olen hyödyntänyt lähteenä myös ”And So Began Sloviansk” ja ”Things Are Heating Up in Sloviansk” artikkeleja Ukrainian Military Center-verkkosivulta sekä mainittua laajemmin Prometheus kustannuksen ”Donbas in Flames, guide to the conflict zone” ja “Crimea Behind the Curtain” -teoksia.

Timo Hellenbergin (valtiotieteen tohtori) Euromaidan-havaintoa Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta-teoksesta. Teoksen kirjoittivat yhdessä Timo Hellenberg sekä toimittaja Nina Leinonen (nyk. Järvenkylä). Leinonen kuvasi tapahtumia Itä-Ukrainassa teoksen jälkimmäisessä osassa.