torstai 27. syyskuuta 2018

Miksi Sergei Loznitsan ”Donbass” on merkittävä elokuva?


Kävin sunnuntaina (23.9.2018) Helsingissä järjestettävällä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla katsomassa ukrainalaisen Sergei LoznitsanDonbass’in”. Elokuvalla oli suuri vaikutus minuun, kuten kirjoittamassa arvostelussa totesinkin –


Tunnustan jo hetimmiten alkuun, että en edes aio kirjoittaa mitään analyyttista arviota Loznitsan elokuvasta sodasta – arjesta sodan keskellä Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla. He, jotka toivovat saavansa lukea älykkään analyysin tästä elokuvasta tulevat pettymään. Elokuva, sen aihe, on aivan liian henkilökohtainen minulle, jotta voisin ruotia elokuvaa elokuvana, irrottautua tunteista ja arvioida elokuvan taiteellisia ja kerronnallisia ansioita, arvioida kuinka Loznitsa onnistuu pukemaan tarinan elokuvan muotoon.” (1)

Nyt koetan purkaa ajatuksiani, sitä miksi pidän Loznitsan teosta elokuvallisia ansioita olennaisesti merkittävämpänä, enkä edellisellä tarkoita sitä, että sen elokuvalliset arvot olisivat vähäiset. Koskettavuudesta ja henkilökohtaisuudesta huolimatta voin sanoa, että elokuva välittää hyvin raadollisen – todentuntuisen – kuvan käynnissä olevasta invaasiosta ja sodasta Itä-Ukrainassa.

Lainaan vielä toisen kohdan elokuva-arviostani –

Loznitsan elokuva alkaa ”näytelmällä” ja se päättyy vieläkin julmempaan ”näytelmään”, elokuvassa hämärtyy monen monta kertaa todellisuuden ja ”näytelmän” – tässä tapauksessa todellisuuden ja disinformaation sekä propagandan välinen raja. Katsoja tempaistaan mukaan tapahtumiin, joissa hänen on kaiken aikaa oltava hereillä ymmärtääkseen ja tiedostaakseen sen mikä on totta ja mikä näytelmää tahi propagandaa, mikä jotain aivan muuta.” (1)

Tämä toimii samalla todellisena johdatuksena tähän kirjoitukseen. Loznitsan elokuva alkaa ”näytelmällä” ja päättyy vieläkin brutaalimpaan ”näytelmään”, jälkimmäisen tapahtumaketjun kohdalla katsova epäilemättä, vaivautuneena, pohtii, että mikä ”avausnäytelmässä” lopulta olikaan totta ja mikä valetta, puhumattakaan siitä, että hän pohtii, ketkä olivat uhreja? Mikä oli tv-yhtiön ja toimittajien rooli? Entäpä mikä paikallisten ”viranomaisten” ja jälkimmäisen ”näytelmän” kohdalla hän epäilemättä miettii, että keitä kyseisen tapahtuman ”todistajat” oikeasti ovat, ja mikä heidän kohtalo on. Kohtaukset kehyksenä luovat raamit Donbassille – alueelle, jolle sota tuotiin ulkoa keväällä 2014 Venäjän toimesta. Mikä oikeasti on totta, mikä propagandaa? Mitä oikeasti on tapahtunut, mikä on valeuutinen – disinformaatiota vailla kosketusta todellisuuteen? Missä menee totuuden ja näytelmän välinen raja?

Loznitsan elokuva on sikäli hyvin merkittävä, että se elokuvataiteen keinoin nivoo sikäli irralliset tapahtumat olemassa olevaksi kokonaisuudeksi. Vaikka kyseessä on taideteos, on se samalla tarkkanäköinen kuvaus todellisuudesta Itä-Ukrainan miehitetyiltä alueilta, joita mediassa toisinaan – ilman lainausmerkkejä – kutsutaan erheellisesti kansantasavalloiksi,* aivan kuin kyseessä olisi alue, joka olisi todellisuudessa olemassa oleva itsenäinen aluekokonaisuus valtiollisine instituutioineen ja dokumentteineen, vaikka todellisuudessa kyseessä on alue, jota ei olisi olemassa ilman Venäjän suuren suurta myötävaikutusta – voidaan sanoa, aivan perustellusti, että ilman Venäjää ei olisi ”kansantasavaltoja” eli Venäjän miehittämää vyöhykettä Itä-Ukrainassa. Kuten Igor ”Strelkov” Girkin, venäläinen GRU:n erikoisjoukkojen entinen upseeri, haastattelussa totesi:

I was the one who pulled the trigger of this war,”… “If our unit hadn't crossed the border, everything would have fizzled out — like in [the Ukrainian city of] Kharkiv, like in Odessa.” (2)

Ja hänen yksikkönsä oli ennen Donbassia ollut mukana Venäjän Krimin niemimaan miehitysoperaatiossa, joten ei ole väärin todetta, että hän operoi Venäjän valtuuttamana alueella.

Loznitsan elokuvassa todellisuuden ja näytelmän, joka muodosti osan todellisuutta vääristävää propagandaa, hälveni. Näennäisen irralliset tapahtumat limittyivät toisiinsa, muodostui kuva, josta tarkkasilmäisenkin oli vaikea erottaa elokuvan todellisuuden ja näytelmän rajaa, ja aivan samalla mekanismilla toimii tämä ”kansantasavaltalainen” propagandakoneisto – Venäjältä ohjailtuna ja rahoitettuna – se pyrkii häivyttämään erilaisin keinoin todellisuuden ja valheen rajaa siten, että muodostuisi tarina, joka uppoaisi uskottavasti kohderyhmään ja ainakin osaan läntistä mediaa. Ikävä kyllä se on myös uponnut läntiseen mediaan, lehdissä vilisevät sanat ja viittaukset ”kansantasavaltoihin”, ”kapinallispäälliköihin” – toisinaan Venäjän rooli on tyystin unohtunut tai kutistunut mitättömäksi, tämä on juuri sitä mitä Venäjä haluaa, että näkisimme ”kansantasavallat” itsenäisenä toimijana, mitä ne eivät kuitenkaan ole.

Sen ohella, että alueiden ”keulakuvina” esiintyy nimitettyjä johtajia, että puhutaan tulevista vaaleista, (3) aivan kuten niiden tuloksella oikeasti olisi merkitystä, erilaiset (symboliset) tapahtumat valjastetaan propagandakoneiston käyttöön.

Loznitsan elokuvassa nähtiin episodina häätilaisuus, jolle löytyy vastine – oikeastaan vastineita – todellisuudesta. Oikeassa elämässä Yevhen ”BMW” Zhabsky ja Marina "Кукла" Koval saivat seremoniallisessa, videoidussa tapahtumassa, toisensa – väistämättä mieleen nousee kysymys, että saivatko he sittenkään? Mikä on todellisuutta ja mikä teatteria? Yevhen Zhabskyn ja Marina Kovalin ”hääkuvat” jäivät kuitenkin elämään omaa elämäänsä, todennäköisesti omalla absurdilla tavalla näyttäen silmät auki kulkevalle ihmiselle sen, millainen on todellisuus Itä-Ukrainassa miehitetyillä alueilla.

Todellisuus, (kuvakollaasin tekijä tuntematon).















Suomalainen Janus Putkonen on itse toiminut propagandan tekijänä, ollen myös kohde – osa näytelmää, missä roolissa tämä entinen teatteriohjaaja on myös toimiessaan propagandan tuottajana. Tällaisena tapahtumana voidaan pitää seremoniaa, jossa Putkoselle luovutettiin (ensimmäisenä ulkomaalaisena) Donetskin ”kansantasavallan” passi. Passi, jolla ei ole muuta kuin propagandistinen arvo, koska sillä ei pääse matkustamaan miehitettyjen alueiden ulkopuolelle. Tässä(kin) tapauksessa itse tilaisuuden ja sen luoman illuusion arvo on se, jota tavoitellaan. Se on osa tarinaa, jolla Moskova pyrkii synnyttämään mielikuvaa itsenäisistä toimijoista puhuttaessa ”kansantasavalloista”. Näennäisen itsenäiseltä tämä toiminta voikin vaikuttaa, mutta jälleen on pidettävä mielessä se, että ilman Moskovan aktiivisia toimia (miehitysjoukot, aseet, rahoitus, koordinointi, avustus) nämä ”kansantasavallat” lakkaisivat olemasta olemassa varsin pian.

Kuvakaappaus Janus Putkosen Facebook-sivulta.



















Mielikuvien muokkaaminen on, ainakin ajoittain, aktiivista myös Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden ja Venäjän rajojen ulkopuolella. Tällöin avainroolissa ovat erilaiset tilaisuudet, joissa ”kansantasavaltoja” yritetään tehdä tutuiksi tai niille pyritään luomaan ”valtiollisia” elimiä, kuten lähetystöjä, josta toiminnasta Suomestakin löytyy esimerkkejä alkaen Donetskin ”kansantasavallan” lähetystötoiminnasta, jolla toki ei ole todellisuudessa lähetystön statusta aivan kuten Suomi ei ole tunnustanut Donetskin ”kansantasavaltaakaan”. Samaan sarjaan on laskettavissa Suomi-Novorossija-Seura, Luhanskiin avattu virallinen Suomi-keskus, laveasti ajatellen Itä-Ukrainan miehitetyille alueille järjestetyt turisti- ja muut matkat palvelevat samaa tarkoitusta. Ne ovat osa propagandaa, toimiin osallistuneet ovat tuolloin osa tätä propagandaa – nyt kun Krimin niemimaan miehityksestä ja sodan alusta on kulunut reilusti yli neljä vuotta, kukaan toimintaan osallistuva ei voi enää vedota tietämättömyyteen. Suomessa ja suomalaisille tätä toimintaa organisoi aktiivisemmin muutama henkilö, välillisesti joukko on toki reilusti suurempi käsittäen myös yhdistyksiä, jotka palvelevat tarkoitusta.

Donetskin "kansantasavallan" ystävät tervehtivät...

























Edellisen ohella on syytä muistaa, että alueella soditaan edelleen. Siellä kuolee ihmisiä sotatoimien seurauksena, jos tämä ei olisi riittävän surullista, niin toisinaan siviilit joutuvat raadollisella tapaa ”maksumiehen” rooliin. Loznitsan elokuvan alussa ja lopussa tämä nousee esille, ikävä kyllä se on raadollinen totuus miehitetyillä alueilla. On lukuisia dokumentoituja tapauksia, joissa miehitetyillä alueilla toimivat Venäjän johtamat joukot ovat tulittaneet siviili- tai sotilaskohteita miehitetyillä alueilla ts. tarkoituksellisesti ampuneet miehittämiään alueita julmana tarkoituksena tuottaa materiaalia propagandaan.

Esim. elokuun viimeisinä päivinä 2016 Donetskin pohjoisosien asuinalueita tulitettiin useampana päivänä ja yönä kranaatinheittimin. Varhain aamulla elokuun 30. venäläisen Life.ru -kanavan ”toimittajat” olivat kuvaamassa ul. Dvorzhakalla, jota edellisen illan ja yön aikana tulitettiin kranaatinheittimin. Paikallisilta kontakteiltani sain tietoa, jonka mukaan silminnäkijät kertoivat aluetta tulitetun Donetskin keskustan suunnalta. Tämä, merkittävä, havainto ei kuitenkaan päätynyt lähetykseen, sen sijaan maailmalle ”uutisoitiin” ukrainalaisten tulittaneen aluetta. Tuolloin, kuten nykyäänkin, lähimmät ukrainalaisasemat olivat yli viiden kilometrin päässä pohjoinen-luode-suunnassa.

ul. Dvorzhaka kranaattitulen kohteena (29/30.8.2016).


















Kyseessä ei suinkaan ole ainoa kerta, jolloin omat kontaktini alueella ovat tehneet tällaisia havaintoja. Itse asiassa ensimmäinen juontaa kesään 2014, jolloin L. näki kuinka ”roska-auto”** ampui kranaatinheittimellä kaupunkialueella. Tämän jälkeen vastaavan kaltaisia havaintoja on kertynyt lukuisia.

Tähän kirjoitukseen olen poiminut vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka propaganda miehitetyillä alueilla pyrkii rakentamaan kuvaa olemassa olevista valtiollisista rakenteista, rakentamaan suhteita kansalaisten ja pystyttämiensä organisaatioiden avulla läntisiin yhteisöihin pyrkimyksenään jakaa näin Venäjän tarinaa tapahtumien kulusta. Äärimmilleen vietynä tämä nähtiin kahdessa EU-valtiossa, Ranskassa ja Italiassa, joissa järjestettiin venäläisten taustavoimien organisoimana pienimuotoiset muistotilaisuudet attentaatissa kuolleen Aleksandr Zahartšenkon kunniaksi. Samalla todennäköisenä tarkoituksena on vaikeuttaa tilannekuvan havainnointia, luoda illuusio, synnyttää vaihtoehtoinen ”todellisuus” teatterilla – näytelmillä – jollainen toimi kehyksenä Sergei Loznitsan Donbassissakin. Totuus hajoaa, pirstaloituu, hämärtyy ja tällöin propagandalla, valheella ja disinformaatiolla on enemmän tilaa vaikuttaa. Aina löytyy hyödyllisiä idiootteja pahantahtoisten trollien ohella jakamaan tarinaa!

Tämä kirjoitus on samalla aloitus kirjoitusten sarjalle, syksyn edetessä käyn läpi aiempaa seikkaperäisemmin venäläisjoukkoja, aseistusta ja tukikohtia sekä organisaatiorakennetta Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla.


Marko



*: kirjallisena keinona jätin käyttämättä lainausmerkkejä tässä kohdin, osoittaakseni mikä vaikutus niiden poisjättämisellä on.

**: roska-autossa on kyse kuorma-autosta, jonka lavalle laitojen suojaan on sijoitettu kranaatinheitin, julkaistujen valokuvien perusteella tavanomaisimmin lavalle on sijoitettu 82 mm 2B9 Vasilek automaattinen kranaatinheitin, jonka tehokas kantama on 4,27 km.

Kuvakaappaus censor.net.ua.



maanantai 24. syyskuuta 2018

Sergei Loznitsan koskettava ”Donbass”


Viime toukokuussa kävin katsomassa Ukrainan suurlähetystön isännöimässä näytöksessä ukrainalaisen sotaelokuvan – Akhtem Seitablaevin ohjaaman – Cyborgs: Heroes Never Die/Кіборги. (1) Cyborgs oli perinteinen sotaelokuva toisin kuin sunnuntaina (23.9.2018) Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla katsomani ukrainalaisen Sergei Loznitsan ohjaama ”Donbass”, joka on ennemminkin elokuva sodasta kuin perinteinen sotaelokuva. Loznitsan ”Donbassissa” on paikoin aistittavissa dokumentaarista otetta, mikä johtunee siitä, että 1997 päättyneiden elokuvaopintojensa jälkeen Loznitsan ohjaamista elokuvista valtaosa on dokumentteja, tai dokumentaarisia elokuvia. (2)


Sergei Loznitsa: Donbass















Sergei Loznitsan tie elokuvaohjaajaksi on – ehkäpä – hiukan epätavanomaisempi. Hän muutti nuorella iällä Valko-Venäjältä (hän syntyi Valko-Venäjän SNTL:n alueella Baranavitšyssa 5.9.1964) Ukrainan Kiovaan, jossa Loznitsa opiskeli Kiovan polyteknisessä instituutissa pääaineenaan sovellettu matematiikka. Valmistuttuaan vuonna 1987 Loznitsa työskenteli vuoteen 1991 saakka muun muassa tekoälyn ja päätöksentekoprosessien parissa Kybernetiikan instituutissa.


1990-luvun alkupuolella elokuvista kiinnostunut Sergei Loznitsa ja haki VGIK:iin, Moskovaan, josta hän valmistui – kunnianosoitusten kera – 1997. 



Donbass – Донбасс

Loznitsan ”Donbass” julkaistiin tämän vuoden puolella, elokuva valittiin Cannesin elokuvajuhlien Un certain regard’in avauselokuvaksi. Loznitsa myös voitti elokuvallaan ”Donbass” Un certain regardin Prix de la mise-en-scène -palkinnon (parhaan ohjaajan palkinto).

Tunnustan jo hetimmiten alkuun, että en edes aio kirjoittaa mitään analyyttista arviota Loznitsan elokuvasta sodasta – arjesta sodan keskellä Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla. He, jotka toivovat saavansa lukea älykkään analyysin tästä elokuvasta tulevat pettymään. Elokuva, sen aihe, on aivan liian henkilökohtainen minulle, jotta voisin ruotia elokuvaa elokuvana, irrottautua tunteista ja arvioida elokuvan taiteellisia ja kerronnallisia ansioita, arvioida kuinka Loznitsa onnistuu pukemaan tarinan elokuvan muotoon. Ei, mitään tällaista ette tule lukemaan, sen sijaan peilaan elokuvaa kokemaani ja näkemääni – peilaan elokuvaa ihmisten, jotka ovat eläneet Donetskissa tai jotka elävät edelleen Donetskissa, kokemuksiin ja kertomuksiin. Elokuva oli hetkittäin hyvin dokumentaarinen, se välitti silmieni eteen kuvia tapahtumista, jotka olisivat olleet voineet tapahtua tämän mielipuolisen sodan kuluessa – ja joista osa, moni, on tapahtunut, nähnyt päivän valon tässä sodassa. Tai jossain lukuisista sodista ennen tätä Venäjän masinoimaa mielipuolista sotaa.

Sergei Loznitsan elokuva sodasta koostuu tarinanpätkistä ja kuvista miehitetystä kaupungista – miehitetyltä alueelta, kehykset näille tarinanpätkille luo sodan jaloissa oleva alue, alue, jossa laki on sillä kenellä on Venäjältä tuotu ase – alue on Donbass Itä-Ukrainassa.

Loznitsan elokuva alkaa ”näytelmällä” ja se päättyy vieläkin julmempaan ”näytelmään”, elokuvassa hämärtyy monen monta kertaa todellisuuden ja ”näytelmän” – tässä tapauksessa todellisuuden ja disinformaation sekä propagandan välinen raja. Katsoja tempaistaan mukaan tapahtumiin, joissa hänen on kaiken aikaa oltava hereillä ymmärtääkseen ja tiedostaakseen sen mikä on totta ja mikä näytelmää tahi propagandaa, mikä jotain aivan muuta.

Mikäli katsoja ei ole perehtynyt todellisuuteen Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, hänelle elokuva voi näyttäytyä irrallisena ja jopa vaikeasti lähestyttävänä, koska mitään selkeää tapahtumat kokevaa henkilöä ei ole olemassa. On joukko ihmisiä, jotka joutuvat sodan jalkoihin, joiden elämä on kiinni sattumanvaraisista tapahtumakuluista ja voi päättyä – yllättäen – viiltävään väkivaltaan. Tai hetkenä, jolloin kuvittelee elämän päättyvän, mitään ei tapahdukaan vaan siirrytään tapahtumasta toiseen. Tai ei siirrytä, vaan repäistään tapahtumasta toiseen, aivan kuten miljoonat ihmiset Itä-Ukrainassa repäistiin keväällä 2014 rauhasta sotaan Venäjän operaattoreiden toimesta.

”-Ei sotaa osannut omalle kohdalle ajatella, se oli jotain, jota näin uutisissa, jotain, josta katsoin elokuvia tahi luin kirjoja – ei sitä osannut kuvitellakaan omalle kohdalle osuvan, sitten tuli Krimin miehitys ja huhtikuussa (tarkoittaen vuotta 2014) Slovjansk miehitettiin. Elämä muuttui hetkessä täysin, ja samalla elämää oli kuitenkin jatkettava”. (3)

Yllä oleva lainaus ei suinkaan ole elokuvasta vaan elävästä elämästä, näin kertoi ihminen, joka eli kevään ja kesän 2014 miehitetyssä Donetskissa, ihminen, joka näki miehityksen alun, kuuli ja koki sodan kaupungin tuntumassa, ihminen, joka poistui kaupungista ”ennen kuin se oli liian myöhäistä”.

Elokuvassa muutokset olivat samanlaisia, rajuja, yllättäviä, brutaaleja – toisinaan absurdeja tapahtumia tahi tapahtumaketjuja, jotka toisena hetkenä naurattaisivat kaikella julkeudellaan, mutta itse koettuna ja elettynä ne ovatkin totisinta totta luoden omaan elämään yhden haasteen lisää. Elämää on vaikea suunnitella pitkäjänteisesti, koska hetkenä minä hyvänsä koko suunnitelma voi sortua kuin korttitalo – siihen riittää valtansa tunnossa oleva asemies, joka haluaa jotain sydämensä kyllyydestä. Se voi olla auto, asunto – tahi pano.


Elokuva kohtaa ”absurdistanin” todellisuuden

Elokuvassa tavoitettiin todellisuus, paikoin liiankin hyvin, eräällä tapaa kuvaavimmillaan tässä oltiin absurdissa häätilaisuudessa – jollaista yksikään käsikirjoittaja ei olisi voinut taikoa pääkopastaan, koska niin absurdi ja mauttomuudella kyllästetty moinen tilaisuus olisi ollut, mutta lainaus todellisesta elämästä, tapahtumasta, miehitetyiltä alueilta kuvasi Lorenzon tarinassa mitä parhaimmalla tapaa elämän absurdiutta miehitetyssä Donbassissa.

Todellisuus ja tarina kohtaavat.



















Oikeassa elämässä Yevhen ”BMW” Zhabsky ja Marina "Кукла" Koval saivat toisensa, vai saivatko sittenkään – oliko se kenties samanlainen näytelmä, jollainen Loznitsan elokuvassa nähtiin? Propagandaa, jollaista kansalaisille syötetään toivoen näytelmänpalasten synnyttävän uskottavan tarinan olemattomasta valtiosta sen rakenteineen. Valtiosta jota ei ole, rakenteista, jotka eivät toimi.

Sergei Loznitsan elokuvan Donbassilla ja todellisella Donbassilla on yksi merkittävä ero, todellinen miehitetty Donbass on vieläkin absurdimpi paikka asua ja elää. Sitä todellisuutta on liki mahdoton uskoa todeksi, niinpä se on helppoa leimata propagandaksi. Astuessasi vieraana siihen maailmaan et tiedä missä todellisuus päättyy ja näytelmä – propaganda alkaa.

Todellisuus.



















Marko



Todellisuus ja tarina kohtaavat kuvan kuvakaappaukset sivuilta:


ja


keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Onko FSB:n rooli kasvamassa miehitetyssä Itä-Ukrainassa?


Luodaan vielä lyhyt katsaus siihen, mitä Itä-Ukrainassa Donetskin alueella on tapahtunut militanttikomentaja Aleksandr Zahartšenkon kuolemaan johtaneen attentaatin (31. elokuuta 2018) jälkeen.

Zahartšenkon kuolema ei nostattanut mitään sisäistä valtataistelua, vaan hyvin pian  Zahartšenkon seuraajaksi nimitettiin Dimitri Trapeznikov, entinen Shakhtar Donetskin fan-clubin johtaja. Trapeznikov ehti toimia alueen näennäisenä johtajana vain muutaman päivän ajan kunnes 7. syyskuuta Denis Pushilin nimitettiin Trapeznikovin tilalle Donetskin ”kansantasavallan” johtajaksi, jälkimmäisen vannoessa kuuliaisuutta hänet syrjäyttäneelle Pushilinille.

Se, että totalitaarisesti hallitulla alueella, sen voimakkaana pidetyn johtajan kuoltua, ei syntynyt minkään sortin valtataistelua vaan ”virkanimitykset” tapahtuivat ”ilmoitusluontoisesti”, kertoo omalla tavallaan pinnan alla vallitsevasta (puolittain näkymättömissä olevasta) kontrollista, joka tulee Ukrainalta miehitettyjen alueiden rajojen ulkopuolelta – Venäjältä. Mikäli tällaista selkeää ulkoista kontrolloijaa ei olisi, ja mikäli sillä ei olisi sormensa attentaatissa mukana, on hyvin epätodennäköistä, että valta olisi siirtynyt yhden henkilön kautta toiselle nähdyn sävyisästi.

Eräiden arvioiden mukaan, ainakin väliaikaisesti, päädyttiin Denis Pushiliniin, Moskovalle oli tarve nimittää attentaatissa menehtyneen, omapäisen ja voimakasluontoisen, Zahartšenkon tilalle ”sopivampi” ja ”sopuisampi” henkilö, ja jotta kaikki olisi mennyt ”taiteen sääntöjen mukaan” ja jotta Pushilinin mandaatti näyttäisi mahdollisimman laajalta, hänen nimityksensä vahvisti Donetskin ”kansantasavallan” ”kansankongressi”.

On myös hyvä huomioida, että Pushilinin nimityksen aikoihin (syyskuun 7. päivä) miehitetyssä Itä-Ukrainassa paikalliset propagandamediat kuin myös Venäjällä mediat alkoivat jakaa materiaalia, jonka mukaan Zahartšenkon aikainen "elinkeino ja veroministeri" Aleksander Timofe'ev käytti valta-asemaansa väärin, varasti yksityistä sekä julkista omaisuutta , sekä painosti yrittäjiä toimimaan haluamallaan tavalla. Paikallisten tietojen mukaan Timofe’ev vei Venäjälle paetessaan mukanaan yli 12 miljoonaa dollaria.

Timofe’eviä Venäjälle seurasi Zahartšenkon ”neuvonantajana” toiminut – poliittiseksi ideologiksikin toisinaan tituleerattu – Aleksandr Kazakhov.

Venäjän hallitus on koonnut FSB:stä ryhmän lähettäen sen ”avustamaan” paikallisia tahoja Zahartšenkon hengen vieneen attentaatin tutkimuksissa. On toki aiheellista pohtia, että miksi Venäjä, joka väittää, ettei se sodi Ukrainassa, lähettää Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB:n jäsenistä kootun ryhmän ”avustamaan” paikallisia "viranomaisia" tutkimuksissa. Miksi maa, joka väitteidensä mukaan, ei ole osallinen sotaan, on hanakasti valmis puuttumaan tapahtumien kulkuun Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla? Tähän retoriseen kysymykseen ei tarvinne edes vastata. Kysymykseen ”miksi” yksinkertaisin vastaus on, siksi, koska Venäjä sotii Ukrainassa.

On arvioitu, että Aleksandr Zahartšenkon kuoleman seurauksena Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB:stä tulee Kremlin tärkeimpiä, jollei tärkein, työkalu Ukrainalta miehitetyn itäosan ns. (sisä)politiikan toteuttamisessa.

Syystalvesta 2017 Luhanskissa suoritettiin ”joulusiivous”, jonka seurauksena valta alueella vaihtui Igor Plotnitskin poistuessa, paetessa, Venäjälle. Plotnitskin syrjäyttämisessä käytettiin osaltaan hyödyksi Zahartšenkolle alisteisia joukkoja Donetskista. Myös Plotnitskin syrjäyttämisessä jäljet johtavat Venäjälle.




Kuvakollaasissa, yllä, Donetskin ”kansantasavallan” Spetsnazin BTR-80 kuvattuna harjoituksissa ja myöhemmin samainen BTR-80 miehistönkuljetusajoneuvo 21.marraskuuta 2017 Luhanskissa.

On arvioitu, Venäjän hallinnon merkittävimpiä tehtäviä tulee olemaan Donetskin ja Luhanskin alueiden johtajien "ensimmäisen aallon" poistaminen, johtajien, jotka ovat tietoisia Venäjän Ukrainan alueella tekemistä rikoksista, mukaan lukien Malaysia Airlinesin lennon MH17 Boeing 777-200ER:n pudottaminen 17. heinäkuuta 2014. ”Ensimmäisen aallon” militanttijohtajista ja joukko-osastojen komentajista Zahartšenkon ohella moni muu on jo kuollut, usein epäselvissä olosuhteissa. (1)

Donetskin ”kansantasavallan” ”viranomaisten” toimesta julkaistiin 17. syyskuuta 2018 video, jolla tiedotteen mukaan, esiintyi Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n laskuun työskennellyt ”sabotööri” Alexander Pogorelov, jota syytetään Aleksandr Zahartšenkon tappaneesta attentaatista.

Kuvakaappaus @den_kazanskyn twittertili.
















Esitellessään Pogorelovin ”syyllisenä”, nämä miehitetyillä alueilla työskentelevät ”viranomaiset” näyttävät tyystin unohtaneen sen, että samainen Alexander Pogorelov vangittiin – todennäköisesti samaisten ”viranomaisten” toimesta – Donetskin alueella marraskuussa 2017 ja hän on siitä lähtien ollut vangittuna.


Zahartšenkon likvidoinnin eurooppalainen ulottuvuus

Aleksandr Zahartšenkon kuolemaan liittyy myös Venäjän EU:n jäsenmaihin suuntaamaa, konkreettista, vaikuttamista – tai sen yrittämistä. On kuitenkin parempi sanoa jo alkuun, että Venäjä ei näytä onnistuneen yrityksissään masinoida Aleksandr Zahartšenkolle muistotapahtumia EU:n alueella. (2) Oma asiansa on sitten se, että onko Venäjän onnistunut venäläisille kohdennetussa propagandassa synnyttää kuva, jonka mukaan Zahartšenkon kuolema olisi koskettanut suurempiakin kansanjoukkoja Euroopassa. En ole havainnut vastaavaa toimintaa harjoitetun Suomessa, sen sijaan eräät tahot Suomessa kuin myös eräät suomalaiset, kuten Janus Putkonen, on koettanut synnyttää mielikuvaa siitä, että jonkin sortin ”kansallissankari” menehtyi attentaatissa.

Kahdessa EU:n jäsenvaltiossa, Ranskassa ja Italiassa, Venäjän onnistui synnyttää muistomarssi Zahartšenkon kunniaksi. Italiassa pienimuotoiseen muistotilaisuuteen/ -marssiin kutsuttiin osallistujia olemattoman (paperilla olemassa oleva) ”Venetsian kansantasavallan” neuvostoista, paikalle kutsuttiin myös muiden vastaavien organisaatioiden jäseniä.

Pariisissa järjestettyyn tilaisuuteen saapui, arvioiden mukaan, reilut 30 osallistujaa, tähän määrään on laskettu myös Venäjän suurlähetystön henkilökuntaa sekä henkilökunnan perheenjäseniä. Pariisin tilaisuuden organisoijana toimi Association des Cossacks de Francen presidentti (ataman) Gennadi Shmyrev, aktiivisesti järjestelykomiteassa oli mukana myös Ranska-Donbass -komitean perustaja ja johtaja André Michel Chanclu. Chanclu kuuluu myös antiukrainalaisen ”Novopole” organisaation järjestelykomiteaan.

Nämä, sinänsä pienet, tapahtumat omalta osaltaan osoittavat sen, kuinka aktiivisesti Venäjän valtioon liitettävät tahot pyrkivät vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin monella eri tasolla. Propaganda tuodaan myös ”katutasolle” tapahtumien muodossa, jotka pyritään naamioimaan spontaaneiksi tapahtumiksi – kansalaisjärjestöjen luomuksiksi. Harva välttämättä tiedostaa sitä, kuinka sidoksissa Venäjään tällaiset ”kansanlaisjärjestöt” voivatkaan olla.

Kuten totesin, Suomessa Zahartšenkon muistolle ei tietääkseni marssittu, mutta Suomeenkin on rantautunut viime vuosina kansalaisjärjestöjen, kuten Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI, järjestämänä Venäjän tarinaa toistavia tapahtumia esim. kuolemattoman rykmentin marssi toukokuussa voitonpäivänä, jotka Venäjällä on valjastettu tätä nykyä täysin valtiopropagandan palvelukseen.


Propagandisti Putkonen Moskovan esittämien ”todisteiden” pauloissa

Venäjä julkaisi parisen päivää sitten uusia ”todisteita”, jotka sen mukaan osoittavat Ukrainan syyllistyneen Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottamiseen heinäkuussa 2014 – todennäköisesti tämän ”uutisen” tarkoituksena on vain synnyttää sekaannusta ja lisätä disinformaatiotulvaa ennen tulevia, MH17 pudottamisen rikostutkintaa suorittavan tahon (JIT) sekä Bellingcatin, tiedonantoja. Syyskuussa on tiettävästi tarkoitus julkistaa ajankohta, jolloin MH17 pudottamiseen liittyvän oikeudenkäynnin pitäisi alkaa. Nämä Venäjän uudet ”todisteet” on jo osoitettu disinformaatioksi, kuva- ja videoväärennöksiksi etc.

Ei myöskään pidä unohtaa Skripalien myrkytykseen liittyvää kohua, heidän myrkytyksestä epäiltyjen GRU:n agenttien haastattelu Russia Todayssa kun ei välttämättä sujunut parhaalla mahdollisella tavalla, josta Venäjä halunnee siirtää huomiota pois. Käytännössä haastattelu vain alleviivasi kaksikon osallisuutta.

Entinen DONi Newsin päätoimittelija – propagandisti – Janus Putkonen näyttää tarttuneen kaikella antaumuksella kiinni näihin, venäläisten esittämiin uusiin todisteisiin Ukrainan syyllisyydestä, ihmetellen myös sitä, että ne eivät suuremmin ole saaneet huomiota Suomessakaan. Eivät ainakaan sellaista mitä Putkonen kaipaisi!


Kuvakaappaus Janus Putkosen Facebook-tililtä.

























Kuvakaappaus Ivan Putkov eli Janus Putkonen Facebook-tililtä (17.9.2018).

























Tietenkään Putkonen ei uhraa sekuntiakaan sille ajatukselle, että nämä Venäjän uudet ”todisteet” kumoavat lukuisia sen vanhoja väittämiä – tai ovat ristiriidassa niiden kanssa. Eikä Putkosta näytä lainkaan häiritsevän sekään, että yhtä lailla nämä ”todisteet” ovat ristiriidassa hänen omien ”tutkimustensa” kanssa, kuin myös lukuisten ”uutisten” kanssa, joita hän on – oikeina – uutisoinut viimeisimpien vuosien kuluessa. Mielipide muuttuu hetkessä, kun se on sovitettava Moskovan väittämiin, joilla ei tässä(kään) tapauksessa ole mitään tekemistä todellisten tapahtumien kanssa.

Alla kuvakaappaus DONi Newsin ”uutisesta” (24. toukokuuta 2017). Tämä ”uutinen” on sovitettavissa Putkosen omaan päättelyyn Ukrainan ilmavoimien syyllisyydestä, jonka Venäjän uusimmat – disinformatiiviset todisteet – kumosivat.



























Eiköhän tämä(kin) lyhyt informatiivinen selonteko riitä kertomaan sen, kuinka näihin Venäjän MH17:sta koskeviin ”tiedotustilaisuuksiin” on syytä suhtautua. Kyse on heidän osalta informaatiosodasta, vaikuttamisesta, propagandasta sekä esim. ”Destroy and ridicule the idea of truth” (Nine Lessons of Russian Propaganda - Roman Skaskiw).

Pyörän uutta pyörähdystä odotellessa…


Marko





lauantai 15. syyskuuta 2018

Tšernivtsi ja Karpaatit, eli ikimuistoinen matka sinne ja takaisin


Moniviikkoinen matka Ukrainaan on takana – ollut jo hyvänaikaa sitten, mielessä pyörivät edelleen muistot, kokemukset ja kiinnostavat tapaamiset – unohtamatta tietenkään paikkoja, joissa vierailimme. Tämä kirjoitus on jotain matkakertomuksen ja muisteluhetken väliltä, ehkäpä enemmän tarkoitettu itselleni ja läheisilleni luettavaksi, mutta näin blogin kautta tämän(kin) kokemuksen jakaminen käy kätevästi.

”Asemapaikkamme” Ukrainassa oli Tšernivtsi Karpaattien kainalossa ”kivenheiton” päässä Romaniasta. Tšernivtsistä teimme tutustumisreissuja ympäristöön ja hiukan kauemmaksikin, kuten Taka-Karpatian (Zakarpattia) Užhorodiin Slovakian rajan tuntumaan, josta palasimme Karpaattien poikki ja yli kiemurrellen takaisin Tšernivtsiin – paluumatkaan varasimme useamman päivän verran aikaa, yöt vietimme hostelleissa vuorten keskellä, maaseudulla, hetkittäin tuntien olevamme 1900-luvun alkupuolella lehmien käyskennellessä aamuisin teitä myöten laitumelle ja illalla, samaa reittiä palaten, yöpymään navettaan. Mutta ennen kuin eksyn tyystin vuoristoon, paluu ajassa taaksepäin ja Tšernivtsiin saapumisen hetkeen.


Luonnonkaunis Sinevir (Synevyr) aamunrauhaisana hetkenä.





















Karpaattien kupeessa lepäävään Tšernivtsiin (ukr. Чернівці́) saavuimme aamuvarhain yli yön kestäneen bussimatkan jälkeen hiukan rähjäisinä – bussimatka poikki läntisen Ukrainan ja Puolan eteläosien oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, johtuen lähinnä kehnohkosta bussista. Toisaalta monituntinen odottaminen Puolan ja Ukrainan rajalla, yöllinen ajaminen poikki Ukrainan Tšernivtsiin oli omanlainen kokemuksensa ja lopulta, kaikesta rähjäisyydestä ja hikisestä olosta huolimatta, ajan myötä, tämäkin kokemus asettuu omiin raameihinsa liittyen niihin kultaisiin muistoihin.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta Tšernivtsissä, viimeksi vierailimme kaupungissa toukokuussa 2016 – ilmastoltaan keväinen Tšernivtsi on suomalaiselle ehkäpä miellyttävämpi kuin elokuinen, paahteinen ja hetkittäin tukahduttavan kuuma, kaupunki. Toisaalta loppukesästä tuoksumaailma oli toinen, lämpimät tuulet toivat kukkuloiden ja vuoren juurten lomassa lepäävään kaupunkiin tutunoloisen tuoksun alavilta viljellyiltä mailta. Tumma paahteinen tuoksu muistutti minua Ukrainan itäisistä osista, kuuma ilma, paahteisen maan tuoksu, kastanjat ja akaasiat – silmät sulkemalla saatoin hetken kuvitella olevani Donbasin laajoilla aroilla ja tasangoilla – Donetskin kaduilla kesän myöhäisenä hetkenä.

Tšernivtsin historia ulottuu lähes tuhannen vuoden taa, kaupunki on eräs Ukrainan sisämaan vanhimpia, arkeologisissa tutkimuksissa pysyvää asutusta on ollut 1100-luvulta lähtien, linnoitus on perustettu 1200-luvulla, kirjallisissa lähteissä Tšernivtsi mainitaan kaupunkina vuonna 1408. Vuosisatojen aikana Tšernivtsi on vaihtanut omistajaa lukuisia kertoja, se on kuulunut turkkilaisille, mutta jo 1300-luvulla alue oli Moldavian hallinnassa. Itävaltaan alue liitettiin 1775, kaupungin historiallinen (ja kaunis) keskusta on Itävallan ja Itävalta-Unkarin aikakaudella rakennettu ja säilynyt menneet vuosisadat varsin hyvin, edes Romanian aikaa seurannut neuvostovalta ei koitunut historiallisen Tšernivtsin kohtaloksi.

Tšernivtsin 1847 valmistunut kaupungintalo.




















Toisen maailmansodan myötä kaupunki päätyi pysyvästi osaksi Neuvostoliittoa aina neuvostovaltion hajoamiseen saakka, ollen tätä ennen osa Romaniaa. Tänään tämä ukrainalainen kaupunki on yllättävänkin vireä, se on sekoitus useita kansallisuuksia, uskontoja ja tapoja. Historiallisessa keskustassa näkyvät menneet vuosisadat ja valtakaudet, keskustan ympärillä levittäytyy uudempi Tšernivtsi, jota hallitsevat valtaosin neuvostoaikaiset rakennuskompleksit ja kolossit – mutta siellä täällä nostokurjet hipovat taivaita ja uutta rakennetaan (ja neuvostoaikaisia, huonokuntoisia kolosseja, puretaan). Samalla historiallisen Tšernivtsin restaurointi jatkuu, kaupunki alkaa olla kutsumanimensä ”Little Vienna” arvoinen. Historiallisessa keskustassa kävellessä, voi kuvitella olevansa Keski-Euroopassa, kielten sekamelskakin on melkoinen – ukrainan rinnalla kuulee saksaa, italiaa monen monen muun kielen, kuten venäjän, ohella. Nuorista moni osaa englantiakin.

Paluu reilun parin vuoden tauon jälkeen Tšernivtsiin oli miellyttävä, palasin takaisin jonnekin mitä olin kaivannut ja ikävöinyt näiden vuosien ajan – käyskennellessäni ul. Kobylyanskoilla, istahtaessani kahville ja nauttiessani ”kahvia wieniläisittäin” olin hetken jossain muualla, kaukana tästä maailmasta menneisyyden maailmassa, jonne on mahdollista palata enää muistoissa.

Kaupunki oli meille keskustaltaan tuttu, nyt siihen toi uuden ulottuvuuden asuminen tuttujemme luona kaupungin eteläisellä laidalla lähellä suurta hautuumaata, jossa lepää kymmeniä käynnissä olevan sodan uhreja – isiä ja miehiä, poikia ja äitejä – tyttäriä. Tšernivtsiläiset tuttumme olivat itsekin sodan uhreja, reilut kolme vuotta sitten – sodan ensimmäisenä talvena – he pakkasivat omaisuutensa autoon ja ajoivat toiselle puolelle Ukrainaa Tšernivtsiin Mari’inkasta Itä-Ukrainan sotatoimialueelta Donetskin kupeesta.

Heidän lailla moni muu evakko idästä on muuttanut sodan aikana Tšernivtsiin, tutuillamme on sikäli onnea, että ovat löytäneet töitä – elämä on silti tiukkaa, kaipuu kotiin on kova. Ilmassa leijuu toki kysymys siitä, että onko heillä enää kotia Mar’inkassa sodan päätyttyä, kaupunki kun sijaitsee demarkaatiolinjalla Venäjän varustamien ja johtamien joukkojen silmien alla Ukrainan hallinnassa olevalla alueella.

Mar’inkaa tulitetaan säännöllisesti raskailla aseilla venäläisten toimesta. Tuttujemme vieraillessa viimeksi kotipuolessa koti oli vielä pystyssä mutta sodan arpeuttama. Puutarhassa on kranaatinkuoppia, seinissä reikiä, kattotiiliä hajalla. Mustassa mullassa ikänsä möyrineen O:n on vaikea tottua ajatukseen asumisesta ja elämisestä ahtaassa huoneistossa kolossaalisessa neuvostoaikojen luomuksessa, kuitenkin tänään heidän koti on Tšernivtsissä – kaukana kotoa mutta myös kaukana sodasta.

Se, että saatoimme yöpyä heidän luona – olla vieraina ja nauttia vieraanvaraisuudesta antoi myös mahdollisuuden tutustua elämään aivan toisella tapaa, ja käydä keskusteluja olennaisesti syvällisemmin. Keskustelut olivat hetkittäin räiskyviäkin, mutta hyvässä hengessä käytyjä – kaikesta saattoi kuitenkin päätellä sen, että Euromaidanin myötä liikkeelle nytkähtänyttä pyörää on vaikea – kenties mahdoton – pysäyttää. Tšernivtsissä käydään keskustelua asukkaiden ja vallanpitäjien välillä, moni oligarkki ja korruptoitunut virkamies ynnä poliitikko on saanut kuulla kunniansa. Asukkaiden tuella osa poliitikoista, kaupungin johtoa myöten, on käynyt taistoon oligarkkeja (joista osa on ansainnut omaisuutensa kovin arveluttavin keinoin) ja korruptoitunutta koneistoa vastaan. Halu uudistaa kaupunkia ja samalla rauhoittaa sitä sekä tehdä siitä asukkaille turvallisempi ajaa ihmisiä eteenpäin. Romanian suuntaan soljuvaa liikennettä halutaan pois historiallisesta keskustasta, joukkoliikenne halutaan modernisoida ja ajantasaistaa (ja ollakseni rehellinen, joukkoliikenteessä totta vie on korjattavaa, mutta sekin kohenisi, jos ylimääräinen liikenne saataisi pois tukkimasta keskustan kapeita katuja – pullonkaulojen purkautuminen helpottaisi kummasti).


Karpaatit, täältä tullaan

Tšernivtsi oli ”asemapaikkamme”, mutta tältä matkalta odotin eniten Karpaatteja ja vuorilla oleilua. Parinvuoden takaisella reissulla oikeastaan vain piipahdimme Karpaateilla viettäessämme yhden päivän vuorilla, nyt halusin paljon enemmän – ja sainkin verrattomasti enemmän.

Karpaattien kiertueen onnistumisesta saamme kiittää tuttujamme sekä ”Toljaa”, ilman heidän ajankäyttöä ja apua olisi ollut mahdotonta päästä kaikkialle yhtä sujuvasti ja kokea ynnä nähdä kaikkea. Užhorod Slovakian rajan kupeessa olisi ollut tavoittamattomissa, aivan kuten olisi ollut Palanokin linna (Замок "Паланок") Mukatševessa. Linnojen ystävälle vierailu Užhorodin linnassa ja hiukan myöhemmin Palanokin linnassa Mukatševessa oli todella antoisa kokemus, etenkin Palanokin linna oli kertakaikkisen hieno vierailukohde. Toisaalta päivä ja ilta Užhorodissa oli kiehtova kokemus, kaupungin historiallisessa keskustassa oli häivähdys eurooppalaisuutta – toisaalla leimallista kaupungille ja koko Karpaattien lounais ja länsipuoliselle alueelle näytti olevan naapurimaa Unkarin vaikutus, osa puhui vain ja ainoastaan unkaria – eräät jopa kieltäytyivät opiskelemasta ukrainaa. Unkarin ja Viktor Orbánin vaikutusta en väheksyisi. Mielessäni pohdin, että kenen rahalla Unkari ja Orbán alueella lopulta operoivat. Venäjä on ehkäpä liiankin helppo vastaus, en lainkaan ihmettelisi, vaikka Unkari hyödyntäisi EU-tukia operoidessaan Ukrainan puolella samaan tapaan kuin Slovakiassa EU-vastaiset ryhmät ovat hyödyntäneet EU-rahoitusta toiminnassaan.


Jättäessämme lopulta Palanokin linnan ja Mukatševen taakseen paluumatkamme kohti Tšernivtsiä alkoi rauhallista tahtia. Ensimmäinen etappi oli Pilipetsin piskuinen kylä vuorten keskellä, yö solisevan vuoristojoen äärellä, herääminen sumuun ja aamukasteeseen – uudelleen liikkeelle lähteminen, Shypitin putouksella vierailu ja sieltä useampituntinen koukkaus vuorille polttavan auringon alle. Rivakkaa marssia rinnettä ylös, ja vielä ylemmäs, kunnes lopulta olimme tällä huipulla huippujen keskellä. 

Jossain Zakarpatian ja Lvivin alueen (oblast) rajamailla.

















Iltapäivällä saavuimme tarunhohtoiselle Sinevirille, pienelle järvelle tuhannen metrin korkeudella merenpinnasta syvällä Karpaattien syleilyssä. Harmillista vaan, että meidän lisäksi ”miljoona” muuta turistia oli tehnyt päätöksen vierailla Sinevirillä juuri kyseisenä päivänä. Nautinnosta kohtalainen osa katosi nähdessäni ihmisvuon nousemassa järvelle – illalla rauhaa ja nautintoa oli mahdotonta saavuttaa, mutta seuraavana aamuna nukuttuamme yön mökissä vuoren kupeella ja herättyämme varhain ja noustuamme sumun hälvettyä järvelle saavutin sen rauhan ja tunteen, jota oli etsinyt ja hakenut. Meidän, minun ja L:n lisäksi tuolloin järven rannalla ei montaakaan ihmistä ollut, laskeutuessamme tuntia myöhemmin alaspäin, meitä vastaan nousi unisia ihmisiä – olimme tyytyväisiä oltuamme liikkeellä varhain ja saadessamme nauttia hetken rauhasta hektisen elämän rinnalla. Täyttää sydämemme tällä tunteella.

Paluumatkamme  Tšernivtsiin kävi koukkauksella Romanian rajan tuntumasta, Khust ohitettiin pikavauhtia, Rahivissa pysähdyimme syömään jatkaaksemme matkaa, Trufanetsin putouksella pysähdyimme pidemmäksi toviksi kuvaamaan ja kiipeilemään (märillä) kallioilla – kuumeesta huolimatta vältin horjahtamisen putoukseen.

Jablunetskyin huipun ylitettyämme jätimme Zakarpatian taaksemme ja saavuimme Ivano-Frankivskin alueelle. Jaremtšen ja Probiyn putoukset mieluusti unohtaisin komeasta näkymästä huolimatta. Liikaa ihmisiä, melua ja kaaosta ynnä – ikävää – eläinten hyväksikäyttöä. Edelleen löytyy tolvanoita, jotka haluavat pitää kotkaa tahi haukkaa käsivarrellaan – päästä samaan kuvaan sen kanssa. Lintu on kahlittuna idioottiin, joka kuvittelee tekevänsä palveluksen – jollekin – mutta kenelle? Se ei käynyt ilmi riitaisan sananvaihdon aikana. Pois, pois!

Karpaatit jäivät taakse, Kolomijan ohitimme vauhdilla ja yön koittaessa saavuimme takaisin Tšernivtsiin väsyneinä mutta samalla monta kokemusta rikkaimpana. Minulle Karpaatit antoi sitä mitä kaipasin ja etsin – upeita maisemia, vaeltelua vuorenrinteillä, rauhallisia ja idyllisiä hetkiä, jyrkkiä nousuja ja pitkiä kiemurtelevia laskuja, vuoristojokia ynnä lämpimien ilmavirtausten myötä kohti korkeuksia nousevia petolintuja, jotka olivat villejä ja vapaita vailla kahleita.


Tšernivtsissä, Ukrainan lippupäivä ja itsenäisyyspäivä


Matkamme ajalle osuivat myös Ukrainan lipun päivä 23. elokuuta sekä Ukrainan itsenäisyyspäivä 24. elokuuta. Ne väistämättä löivät leimansa matkaamme ja matkaohjelmaan, Ukrainan lipun sinikeltaiset värit olivat kaikkialla näkyvillä, itsenäisyyspäivänä sadat ihmiset kokoontuivat Tšernivtsin keskustaan laskemaan kukkaseppeleet Ukrainan kansallisrunoilija Taras Ševtšenkon patsaan jalkojen juureen. Näiden päivien aikana muistettiin myös niitä tuhansia ukrainalaisia, jotka taistelivat rintamalla kansansa vapauden puolesta, Tšernivtsin keskustassa – näkyvällä paikalla – oli ”memoriaali” kaupungin ja alueen asukkaista, jotka olivat antaneet kalleimpansa rintamalla itsensä, perheensä, kansansa ja maansa puolesta. 

Ukrainan itsenäisyyspäivänä Taras Ševtšenkon patsaan juurella.

























Tapasimme itsekin vapaaehtoisia, jotka toimittavat apua rintamalle, apua elintarvikkeiden, naamioverkkojen ja -pukujen muodossa, moni käy itse rintaman tuntumassa auttamassa sotilaita, työskentelemässä varikoilla ja huollossa osaamisensa ja kykynsä mukaan. He tekevät yhtä lailla tärkeää työtä, etenkin sodan ensimmäisinä vuosina näiden vapaaehtoisten apu oli ensiarvoisen tärkeää, heidän kotitekoisten säilykkeiden ja ruokien ansiosta sotilaat saivat vaihtelua ruokavalioonsa ja heidän lähettämät lahjat ja käyttöesineet olivat monelle sotilaalle tärkeä side arkeen ja kotiseudulle. Vierailimme myös oppilaitoksessa, jonka oppilaista ja henkilökunnasta kuusi on palannut kotimaan multiin arkussa. Noina hetkinä mieleeni ei voinut olla palaamatta äitini kokemukset, kuinka hänellä ei ole muistikuvaa isästään, joka jatkosodassa – syksyllä 1943 – menehtyi tykistökeskityksessä saamiinsa vammoihin. Äitini oli tuolloin alle vuoden ikäinen. Euroopassa on käynnissä sota, jota meidän ei pidä unohtaa!

Blogisti testaa valmisteilla olevaa "kikimoria" (tarkka-ampujien naamiopuku, ghillie).



























* * *

Viimeisten Tšernivtsissä viettämiemme päivien aikana vierailimme Tšetšenossa (Цецено) kaupungin länsipuolella . Kyseessä on vehreä kukkula, milteipä matala vuori, jolla sijainneesta linnoituksesta oli oivallinen näkyvyys kumpuilevalle seudulle Prut-joen molemmin puolin. Kiipeäminen ryteikköistä rinnettä ylös ja alas oli jälleen sitä mitä olin etsinyt ja kaivannut. Matalalla riippuvat sumupilvet kätkivät maiseman pitkälle päivään, pienet kylät Prutin varrella olivat ”siellä jossain” – iltapäiväinen kirkas auringonpaiste loi tälle kaikelle jyrkän vastakohdan, mutta tuolloin me olimme jo vaeltamassa toisaalla kiireisen Tšernivtsin ulkopuolella.

Paluumatkalla Suomeen viivähdimme päivän Lvivissä Puolan rajan tuntumassa. Jos olinkin kaivannut Tšernivtsiä aivan samanlainen tuntu valtasi minut saapuessamme Lviviin – kaksi pitkää vuotta oli kulunut edellisestä vierailusta, ja nyt sain jälleen – edes pienen hetken – käyskennellä tämän kauniin kaupungin katuja. Historiallinen keskusta inspiroi ja innoitti minua jo pari vuotta sitten, aivan kuten nytkin. Harmi vain, että nyt pysähdys oli lyhyt, sain nauttia kaupungista päivän, illan ja yön – kiihkeän vuorokauden kunnes oli jatkettava matkaa rajan yli Puolaan, Krakovaan ja sieltä sitten aikanaan kotiin.

Krakova ja Puola olivat oma maailmansa, hiukan enemmän Eurooppaa, toisaalta tuntui siltä, että he eivät kuitenkaan halua olla samalla tapaa Eurooppaa kuin osa meistä lännessä toivoo ja haluaa. He haluavat vaalia juuriaan ja kansallisuuttaan. Heillä, kuten ukrainalaisillakin, on pitkä historia miehitettynä olemisesta, se näkyy edelleen – asia, jota emme ehkäpä ole ymmärtäneet EU:n laajetessa itään. Emme ehkäpä ole ymmärtäneet sitä, että heille itsenäisyys ja kansallistunne ei ole samalla tapaa itseisarvo kuin meille, joten heillä on toinen halu pitää siitä tiukasti kiinni. Meidän silmissämme osa heidän toimista näyttää julkeilta ja äärimmäisiltä, mutta me emme olekaan eläneet sukupolvia ”rautasaappaan” alla.

Krakovasta ja Puolasta en nyt tohdi tämän enempää kirjoittaa. Haluamme kokea kaupungin toistamiseen, nähdä se kunnolla ja vierailla siellä ajan kanssa. Mutta aivan kuten Tšernivtsi ja Lviv myös Krakova jätti minuun poislähtemättömän jäljen. Se on hiukan kesytetympi kuin Tšernivtsi ja Lviv, mutta edelleen sen kaduilla voi aistia historian, vallan ja kuoleman.


Marko


Kuvat blogistin kokoelmista.














keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Venäjän Vostok-2018 sotaharjoituksen varjossa


Tänään (11. syyskuuta 2018) alkoi Venäjällä Vostok-2018-sotaharjoituksen aktiivivaihe. Kyseinen sotaharjoitus on venäläisten ilmoituksen mukaan kyseessä on suurin sotaharjoitus sitten Neuvostoliiton järjestämän Zapad-81-sotaharjoituksen (sotaharjoitukseen ottaa osaa Venäjältä noin 300 000 sotilasta, joukkoja on myös Kiinasta). (1 ja 2) Ylenkin välittämän tiedon mukaan sotaharjoitus järjestetään maan itäosissa yhteistyössä Kiinan ja Mongolian kanssa, tällöin jätetään kuitenkin huomioimatta se, että todellisuudessa sotaharjoitukseen nivoutuvia valmiusharjoituksia, joukkojen siirtoja tapahtuu olennaisesti laajemmalla alueella osan ollessa itsenäistä toimintaa, johon toimintaan mediassa ei välttämättä kiinnitetä huomiota katseen keskittyessä varsinaiseen harjoitukseen. On varsin tavallista, että harjoituksen varjolla voi tapahtua jotain muuta ja se jokin muu voi jäädä huomiotta, tai saa liian vähäistä huomiota – tässä kirjoituksessa huomion saa ainakin yksi ”jokin muu”.


Katseilta piilossa – lännessä, kuva Philip's Concise World Atlas.















Elokuun lopulla jonkin verran huomiota sai uutinen Venäjällä varastoista ”esille kaivetuista” T-62 taistelupanssarivaunuista, joita palautettiin suurehko määrä käyttöön sotaharjoituksen alla Venäjällä. (3) Käyttöön otettuja taistelupanssarivaunuja lastattiin juniin Siperian alueella Venäjällä, riippuen lastausalueesta, joko Keskisen sotilaspiirin itänurkassa tahi Itäisen sotilaspiirin länsiosissa (Burjatian alueella).

Olettamuksena oli vaunujen käyttöönoton liittyvän olennaisesti käynnistyvään Vostok-2018-sotaharjoitukseen, että ne ilmaantuisivat näköpiiriin, jossain sotaharjoitusalueella – näin ei kuitenkaan käynyt. Elokuun 30. sosiaalisessa mediassa julkaistiin kuvia Ukrainan rajan tuntumasta Kamensk-Šahtinskista Venäjältä, kuvissa on junallinen ikääntyneitä T-62 taistelupanssarivaunuja. Sosiaalisessa mediassa kerrottujen viestien mukaan vaunut miehistöineen ovat Burjatian alueelta Venäjältä – toisin sanoen kalusto on Itäisen sotilaspiirin alueelta. Myöhemmin Ukrainan rajan tuntumaan, Venäjän puolelle, saapui lisää ikääntynyttä panssari- ja muuta kalustoa.














Kuvakaappaus @akiheikkinen 30.8.2018.


























Kuvakaappaus @pmakela1 2.9.2018.


























Noin 25 kilometrin päässä Ukrainan rajalta sijaitseva Kamensk-Šahtinski on eräs merkittävimmistä Venäjän Itä-Ukrainan miehitetyille alueille sijoittamien joukkojen huoltotukikohdista. Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden joukot on jaettu kahteen armeijakuntaan 1. armeijakunta ja 2. armeijakunta, joista laajemmin blogissa ”Venäläisjoukkojen kokoonpano Itä-Ukrainassa”. Kamensk-Šahtinskista on toimivat rautatie- sekä maantieyhteydet Itä-Ukrainan miehitetyille alueille. Ukrainassa Itä-Ukrainan miehitetyistä alueista käytetään englannin kielisessä tekstissä lyhennettä TOT eli Temporarily Occupied Territories – väliaikaisesti miehitetyt alueet.

Moni on ihmetellyt miksi Venäjä on siirtänyt vanhentunutta ”rautaa” Ukrainan rajalle, on myös spekuloitu kaluston lopullisen määränpään olevan Syyrian – tosin kaluston kuljettaminen Kamensk-Šahtinskin kautta ei ole logistisesti nopein reitti, mikäli lopullinen määränpää on Syyria. Venäjän Syyriaan sijoitettujen joukkojen huollon kannalta merkittävä satama on Novorossijsk Mustanmeren itäisellä rannikolla, jonne idän suunnalta on suorempiakin reittejä kuin koukkaaminen Ukrainan rajan pinnasta Kamensk-Šahtinskin kautta, ja kuten Petri Mäkelän (@pmakela1) twiitistä voi päätellä, ainakin osa Kamensk-Šahtinskiin saapuneesta kalustosta on myös purettu siellä ja valmiina siirtymään, minne? Ja seuraavaksi saamieni tiedonmurusten pohjalta arvelua, minne ainakin osa kalustosta päätynee.

Viime viikolla Donetskista alkoi tulla tiedonmuruja, joiden mukaan kaupungissa on ryhdytty värväämään väkeä alueella operoiviin joukko-osastoihin, tällöin tarkoitetaan 1. ja 2. armeijakunnan niitä osastoja, jotka on miehitetty sekalaisella joukolla ”vapaaehtoisia” Venäjältä ja muualta. Näihin osastoihin on yritetty myös värvätä paikallisia Itä-Ukrainan miehitetyiltä alueilta, usein hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Sodan alkuvaiheessa liikkui arvioita, joiden mukaan paikallisten osuus, joista osa oli etnisesti venäläisiä, Itä-Ukrainan miehitysjoukoissa oli 10 – 15 % luokkaa. Näiden yksiköiden taistelukestävyys ei välttämättä ole erityisen korkea, kalusto ja varustus on ikääntynyttä ja hyvin sekalaista, tappioluvut voivat taisteluissa nousta huomattavankin korkeiksi – perinteistä tykinruokaa siis. Joten onko 1 + 1 = 2?

Onko Venäjä siirtänyt alueelle ikääntynyttä kalustoa perustettavia uusia joukko-osastoja varten, ja jos on, onko näiden joukko-osastojen tarkoitus muuta kuin kuluttaa Ukrainan voimavaroja? Muistetaan, että Venäjän oma kanta on edelleen se, että se ei sodi Ukrainassa, että siellä sotii vain ”vapaaehtoisia”, joita Venäjän sotilasjohto, jonka komennossa 1. ja 2. armeijakunta on, on uhrannut varsin huolettomasti verrattuna yksiköihin, jotka koostuvat Venäjän asevoimien ja turvallisuuselinten miehistä. Valmisteleeko Venäjä laajempaa operaatiota? Peitelläkseen tätä, sen propaganda rummuttaa Ukrainan tulevalla hyökkäyksellä. Ukrainan hyökkäyksen väitetään alkavan 14. syyskuuta 2018. Samalla kuitenkin jää tyystin mainitsematta – ja lännessä huomiotta – se, että Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla alkoi syyskuun 11. Venäjän johtamat sotaharjoitukset, ajoitus osuu yksiin Venäjän Vostok-2018-sotaharjoituksen kanssa.

Ukraina tuskin ryhtyy laajoihin sotilasoperaatioihin Itä-Ukrainassa samanaikaisesti Venäjän sotaharjoitusten kanssa, tai muutenkaan. Ukrainalla on kansainvälisesti liikaa hävittävää ryhtyäkseen, ilman liittolaistensa tukea/ suostumusta, merkittäviin operaatioihin. Venäjälle taasen sopii paremmin kuin hyvin se, että propagandan, disinformaation ja sodan keinoin Ukrainan liikkumavara pidetään pienenä. Lännen hiljaisuus ja haluttomuus käyttää oikeita termejä, tukee omalta osaltaan Venäjän narratiivia. Viimeksi tämä nähtiin militanttikomentaja – sotarikollinen – Aleksandr Zahartšenkon tappaneen attentaatin jälkimainingeissa, jolloin jopa luotettavina pidettävät mediat puhuivat ”kapinalliskomentajasta”, mitä hän ei ollut. (4) Zahartšenko oli korruptoitunut rikollinen, joka toimi kuolemaansa saakka Venäjän Ukrainalta miehittämillä alueella ”nukkehallitsijana”.


Marko