Rikokset, joihin Venäjä Ukrainassa syyllistyy, eivät ole yllätys –

 

kirjoitus arkistojen kätköistä

Venäjän aloitettua reilut yhdeksän kuukautta sitten laajan, usean rintaman hyökkäyksen Ukrainaan, tyrmistys valtasi monen mielen. Venäjän brutaalin sodankäyntitavan paljastuttua, entistä useampi on ollut kovin pöyristynyt sen piittaamattomasta tavasta sotia – jos Venäjä ei piittaa omista kansalaisistaan, vaan ajaa miehiä tapettavaksi, miksi se piittaisi hävitettäväksi tarkoitetuista ukrainalaisistakaan? Kysymykseni on luonnollisesti retorinen, sen sijaan aivan aidosti olen ihmetellyt sitä, että niin moni on ollut tyrmistynyt (suorastaan kauhuissaan) Venäjän harjoittamista julmuuksista. Eniten minua ihmetyttää se, että se on tullut monille täydellisenä yllätyksenä, että Venäjä on piittaamattomasti ylittänyt niin monet rajat 24. helmikuuta jälkeen. Jos mielestä karistaa ajatuksen siitä, että koko sota on (läntisen logiikan mukaan) järjetön, ja tarkastelee Venäjän tapaa sotia 90-luvusta tähän päivään, niin Ukraina on osa tätä jatkumoa, jossa hyökkäyksen kohde ollaan valmis tuhoamaan täydellisesti, jossa kokonaiset kaupungit ollaan valmiit jauhamaan tykistöllä murskaksi, jos tavoitetta ei kyetä saavuttamaan.

Jos Venäjän sodankäyntitavasta on saatu runsaasti esimerkkejä Tšetšeniasta ja Syyriasta sekä vähäisemmässä määrin Georgiasta, ja Moldovasta, jossa 90-luvulla käytyyn sotaan osallistui myös venäläisvapaaehtoisia, niin samalla tavalla olemme saaneet näyttöä Venäjän ja venäläisten piittaamattomuudesta siihen, mitä tulee ihmisoikeuksiin ja hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden siviileiden kunnioittamiseen. Kunnioitusta ei välttämättä ole! Sitä mitä nyt tapahtuu kautta Ukrainan (Venäjä harjoittaa julmuuksia edelleen myös niillä alueilla, joita se on miehittänyt vuodesta 2014), on tapahtunut pienemmässä mittakaavassa miehitetyllä Krimin niemimaalla kuin myös Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla. Tietoa oli saatavilla, siihen olisi ollut mahdollista reagoida, mutta syystä tai toisesta poliitikkomme ja päättäjämme (Putinin kuiskaajaa unohtamatta), joko sulkivat silmänsä todellisuudelta tai olivat täydellisiä typeryksiä, kuvitellessaan Venäjästä jotain sellaista mitä se ei välttämättä ole ollut koskaan.

Tietoa oli totisesti saatavilla, kyse taisi olla ennemminkin siitä, että julkaistu aineisto oli liian suuressa ristiriidassa itse luomansa – kuvitteellisen – Venäjä-kuvan kanssa, joten oli helpompaa sulkea silmät (ja korvat) todellisuudelta kuin horjuttaa omaa illuusiota. Muistan Sauli Niinistön tuohtumuksen viime vaalikampanjan alla, turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston esitettäessä Suomen vaaleihin kohdistuvana mahdollisena (joskin äärimmäisenä) skenaariona Venäjän toteuttaman salamurhan vaalivaikuttamiseksi. Tuolloin Niinistö kuvaili asiantuntija-arviota trollaukseksi. (1) Jälleen todellisuus erosi illuusioista, skenaarioiden sellaisia, joihin Venäjä saattaisi äärimmäisessä tapauksessa ryhtyä.

Olen itse kirjoittanut elämästä miehitetyssä Itä-Ukrainassa vuodesta 2014 – ensin vähemmän julkisesti mutta jo vuodesta 2015 omalla nimelläni. Pääasiassa kirjoitukseni ovat kuvanneet elämää ja arkea miehitetyssä Donetskissa, toisinaan havaintoja on kertynyt laajemmaltakin alueelta. Kuvaukseni ovat piirtäneet häivähdyksen siitä todellisuudesta, jossa tuolloin elettiin Venäjän kontrolloimilla alueilla. Tänään Venäjä toteuttaa näitä(kin) metodeja mutta vaan monta kertaa suuremmassa skaalassa kautta miehittämiensä alueiden.

Alla oleva kirjoitus on kaivettu arkistoistani, löytyi hävinneeksi luullulta muistitikulta ja on aikoinaan julkaistu ainakin SSS-Radion verkkosivulla (tai useampi osaisena kirjoituksena radion Facebook-sivulla). Kirjoitus on todennäköisesti vuoden 2015 lopulta tai seuraavan vuoden (2016) alkupuolelta.

* * * 

Ihmisoikeusrikkomuksia ja sananvapauden polkemista miehitetyssä Donetskissa

Olen aiemmin sivunnut aihetta viesteissäni SSS-Radion Facebook-sivulle, kyseisissä viesteissäni olen nostanut esille tilannetta Donetskissa siviileiden näkökulmasta tarkasteltuna, olen myös pohtinut useammassa viestissä sananvapauden ja ilmaisunvapauden toteutumista ns. Donetskin kansantasavallassa – tuolloin olen nostanut esille Suomen kansalainen Janus Putkonen toimet Donetskin ”kansantasavallassa” ja uutistoimisto DONi Newsissä (1) ynnä pohdiskellut sitä mikä merkitys hänen toimilla on ollut siinä, että kesällä 2015 kahden suomalaisen toimittajan akkreditoinnit alueelle evättiin. Tässä kirjoituksessani en puutu journalistien kohteluun kuin sivuhuomioina, sen sijaan pyrin tarkastelemaan edes jollain tasolla alueella tapahtuneita ihmisoikeusrikkomuksia sekä nostamaan jälleen kerran esille sen millaisissa olosuhteissa alueen siviilit joutuvat elämään ja millaisen kohtelun kohteeksi sellainen siviili voi joutua, joka ei jaa ”’kansantasavaltalaista’ unelmaa”. Kirjoitukseni lopussa noukin esille muutamia esimerkkejä alueen Donetskin tapahtumista viime ja sitä edellisen vuoden puolelta, nämä tapahtumat ovat sellaisia, joita omat kontaktini alueella ovat todistaneet – joista heillä on konkreettisia silminnäkijähavaintoja pelkkien kuulopuheiden sijaan. Mutta alkuun yleisluontoisempaa aiheen tarkastelua.

Viimeisimpien viikkojen kuluessa aihe on noussut useamman kerran esille muissakin kuin ukrainalaisissa medioissa, ikävä kyllä en ole nähnyt aihetta käsiteltävän riittävällä vakavuudella medioissa koto-Suomessa – olen yrittänyt löytää laaja-alaisempaa kattausta aiheesta, mutta sellaiset tuntuvat loistavan poissaolollaan. Pieniä mainintoja löytyy sieltä täältä mutta muutoin ihmisoikeusasioiden käsittely on kovin vähäistä – oikeastaan olematonta blogimaailman ulkopuolella. Sikäli aiheen ohittaminen yllättää, koska aiheesta on kuitenkin kirjoitettu maailmalla kohtalaisen paljon ja useampiakin raportteja on julkaistu – joskin on huomioitava, että esim. HRW ja Amnesty raporteissaan ovat kiinnittäneet enemmän huomiota Krimin ihmisoikeustilanteeseen kuin vallitsevaan – heikkoon – tilanteeseen Donbassin alueella, mutta huomiotta Itä-Ukrainakaan ei ole jäänyt.

Donetskin alueella suoritetut ihmisoikeusrikkomukset voi jakaa useampaan osa-alueeseen. Ensinnä tulevat vangittuihin Ukrainan asevoimien ja vapaaehtoisjoukkojen sotilaisiin kohdistetut rikkomukset, joissa vangittuja sotilaita ei ole kohdeltu asiaankuuluvalla tavalla. Amnesty Internationalilla on todisteita siitä, että huhtikuussa 2015 Arseni Pavlov – paremmin tunnettu nimellä Motorola – on ”ampunut kuoliaaksi” 15 vangittua ukrainalaissotilasta. (2) Motorolan suorittamat teloitukset ei ole ainoita laatuaan, viitteitä muistakin vankien teloituksista on olemassa, mutta teloitusten ohella vangittuja ukrainalaissotilaita (statuksesta riippumatta) on kohdeltu ”separatistijoukkojen”, yleisön ja paikallis- sekä venäläismedian toimesta nöyryyttävästi – heitä on marssitettu julkisesti sekä häpäisty julkisesti useamman kerran Donetskissa. (3 ja 4) Näiden ohella on syytä muistaa myös Nadija Savtšenko tapaus, häntä ei millään muotoa ole kohdeltu kuten sotavankia tulee kohdella – hänen pidättämiseensä ja siirtämiseen Venäjälle ja hänen oikeudenkäyntiinsä liittyy runsaasti kritisoitavaa. Nadija Savtšenko on monellakin tapaa antanut kasvot sille kuinka kansainvälisten oikeuksien vastaisesti ns. kansantasavallat kuin myös Venäjä – ja hänen tapauksessansa etenkin Venäjä – on toiminut. Savtšenkon oikeudenkäyntiä kuvaa parhaiten se, että oikeudenkäyntiä voi pitää ”oikeudenkäynnin irvikuvana”.

Teloitusten ja vankien väärinkohtelun ohella ongelmana on se, että on olemassa vankeja, joiden olinpaikka ei ole tiedossa. Ukrainan viranomaisilla kuten ei omaisillakaan ole tiedossa ovatko nämä ”kadonneet” kuolleet ja jääneet taistelukentälle, vangittu ja siirretty tuntemattomaan sijoituspaikkaan tai onko heidät mahdollisesti tapettu jossain myöhemmässä vaiheessa, näitäkin ”kadonneita” on joitain kymmeniä. En kuitenkaan tässä kirjoituksessa ruodi varsinaisten sotavankien kohtelua tämän tarkemmin, vaikka aihe kokonaisuudessa ansaitsisi tarkempaa käsittelyä, koska sotavankien kohtelu pitää sisällään huomattavat määrät väärinkäytöksiä teloitusten lisäksi. Yllä esille nostamani vankien häpäisyt ja julkiset nöyryyttämiset, tilaisuudet, joissa siviilit pääsevät lyömään vankeja ja sylkemään heidän päällensä ovat ehdottoman rikollista toimintaa. Aivan kuten ovat vankien kiduttamiset, joista on lukuisia suoria ja epäsuoria todisteita, sosiaaliseen mediaan on ladattu videoita, joissa separatistijoukkojen miehet ja naiset nöyryyttävät ja kiduttavat vankejaan – joissa vankeja lyödään, pakotetaan syömään hihamerkkejä vangitsijoiden uhatessa heitä aseilla etc. Seuraavaksi siirryn siviileiden kohteluun aloittaen muutamista julkisuuteen nousseista tapauksista.

Ihmisoikeusrikkomuksia on tapahtunut ”separatistien” hallinnoimalla alueella käytännössä koko ”kansantasavaltojen” olemassaolon ajan. Keväällä 2014 Slovjanskin ja Kramatorskin miehittämisiä seuranneina viikkoina useita paikallispoliitikkoja ja paikallisia, jotka eivät tukeneet tuolloin venäläisen entisen tiedustelu-upseerin Igor Girkinin eli Igor Strelkovin johtamaa hallintoa pidätettiin ja lukuisia tapettiin pidätysten aikana. Useita pidätettyjen ruumiita löytyi kevään aikana ”separatistien” hallinnoimalta alueelta ja vielä senkin jälkeen, kun alueet siirtyivät takaisin Ukrainan hallintaan myöhemmin kesällä. Huomiota herätti myös Strelkovin määräys ottaa käyttöön Josef Stalinin sodanaikainen 22. kesäkuuta 1941 julistama poikkeuslaki. Tämän lain perusteella teloitettiin useita vangittuja, joukossa pikkurikollisia – kuten Aleksei Pitško, jonka syntilistalta löytyi vähäinen varkaus. (5)

Tällä hetkellä kadonneiden kokonaismäärä on 774 (6) – joukossa on niin sotilaita kuin myös siviilejä. Venäjän nimittämät hallinnot ilmoittavat kadonneiden määräksi 480 ihmistä. Kuinka moni näistä kadonneista on kuollut, on arvailuiden varassa? Kadonneet ovat vain yksi ongelma tässä kysymyksessä, heidän ohellansa on huomioitava ne lukuisat raportit alueelta, joissa kerrotaan pidätettyjen siviileiden pahoinpitelystä ja järjestelmällisestä kiduttamisesta (7) – julkisen nöyryyttämisen ohella. Kiduttamisen ohella vankeja on teloitettu, eivätkä teloitukset välttämättä ole mitään ”yksittäistapauksia”, koska 16 % vangituista kertoo todistaneensa teloituksia. Kidutuksessa on käytetty fyysisen väkivallan ohella myös henkistä väkivaltaa, 12 % kidutetuista on naisia. Kidutuksen yleisyydestä kertoo jotain se, että haastatteluiden mukaan 71 % vangituista on kokenut joko fyysistä tai psyykkistä väkivaltaa – tai molempia. Yksistään virallisen datan mukaan 1333 siviiliä on ollut vangittuna, saman kohtalon on kokenut myös 27 toimittajaa, sotilaista ja vapaaehtoistaistelijoista puhumattakaan. Seksuaalinen väkivalta ja sen käyttö on toistaiseksi ollut ”kätketty ongelma”. Toistaiseksi vain yksi vankina ollut mies on kertonut naisten raiskauksista ja hyväksikäytöistä – raiskauksia on myös suoritettu kasviksilla. Naiset ovat olleet toistaiseksi hiljaa – ymmärrettävien syitten takia.

Siviileiden perusoikeudet ovat rajoitetut alueella, käytännössä siviileillä ei ole juurikaan mahdollisuutta esittää julkisesti Venäjän nimeämiä hallintoja vastustavia mielipiteitä – asukkailla ei ole todellista oikeutta ilmaista mielipiteitään julkisesti. Useamman kerran on myös todistettu se, että paikallinen (laiton) hallinto hyväksyy täysin mielivallan mikä kohdistuu sitä vastustaviin siviileihin. Siviilit, jotka ovat yrittäneet ilmaista Ukrainan laillista hallintoa kannattavia mielipiteitä, tai joita epäillään sellaisista, on pahoinpidelty ja nöyryytetty muiden siviileiden toimesta. (8) Ukrainan hallintoa myötäileviä mielipiteitä ilmaisseita siviileitä on myös pidätetty ja viety pidätyskeskuksiin kidutettavaksi. Donetskissa on myös ilmiannettu ihmisiä hallintoa kritisoivista mielipiteistä, nämä ovat ainakin tietyissä tapauksissa johtaneet myös erinäisiin seuraamuksiin – vangitsemisia kidutuksineen. Tietooni on tullut useampi tapaus, jossa ”kahvipöytäkeskustelut” ovat johtaneet seuraamuksiin, joissa hallintoa kritisoinutta henkilöä on tavalla tai toisella rangaistu (esim. evätty työntekijöille jaettavaksi tarkoitettua ruoka-apua ja perusteena on juuri käytetty ”vääriä mielipiteitä” ja eräällä kerralla ilmoitettu, ettei luvattua bonusta tule, ja jälleen viitattiin ”vääriin mielipiteisiin”.)

Venäjän kontrolloiman Donetskin alueella on järjestetty lukuisia näyttäviä hallintoa tukevia paraateja, joihin on osallistunut jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä – mahdollisesti enemmänkin. Niihin osallistuminen on monella työpaikalla käytännössä pakollista, osallistumattomuudesta seuraa hyvin usein seuraamuksia, kyseessä voi olla palkanmaksun viivästyttämistä tai jonkin bonuksen epäämistä. Vaihtoehtoisesti osallistujille voidaan jakaa ruokapaketteja, mikä toimii kohtuullisena kannustimena kaupungissa, jossa on pulaa elintarvikkeista tai vaihtoehtoisesti rahasta, jolla ostaa ruokaa itselle tai perheelle. Nämäkin toimet osoittavat omalla tavallaan sen, ettei alueen asukkailla ole oikeutta ilmaista mielipidettään vapaasti tai tehdä itsenäisiä päätöksiä sen suhteen haluavatko osallistua paraateihin tai julkisiin kokoontumisiin – osallistumattomuus tulkitaan usein merkiksi hallinnon protestoinnista.

Proxyjoukkojen sekä Venäjän sodankäyntitapa on myös monin paikoin rikollista ja vaarantaa siviileiden hengen sekä omaisuuden. Pelkästään youtube-videoiden perusteella voidaan havaita kuinka militantit ja heitä tukevat venäläisjoukot ovat useita kertoja sijoittaneet tykistöään sekä raketinheittimiä asutuksen keskelle, paikoin tykistöä on sijoitettu asutuksen keskelle pidemmiksikin ajoiksi pysyväluonteisiin asemiin. Tiedossani on kesältä 2014 tapaus, jolloin Leninskin alueelle Donetskissa oli sijoitettu telatykkejä kerrostalojen ja omakotitalojen keskelle useamman päivän ajaksi. Alueelle sijoitetut telatykit osallistuivat myös tulitukitoimintaan tulittaen Donetskin länsi- ja luoteispuolelle sijoitettuja Ukrainan asevoimien joukkoja. Saamieni tietojen mukaan sinä aikana jonka telatykit olivat alueelle sijoitettuna ukrainalaisjoukot eivät tulittaneet alueelle sijoitettuja telatykkejä. Tässä kohdin valittu taktiikka säästi siviilihenkiä, epäilemättä Ukrainan ATO-operaatioon osallistuneet joukot olivat ottaneet opiksi alkukesän Slovjanskin ja Kramatorskin piirityksistä. Tuolloin joukkoja syytettiin tarpeettomasta siviilikohteiden tulittamisesta, Donetskissa kyseisellä alueella vastaavaa ei tapahtunut koko kesän 2014 aikana.

Alueelle sijoitetut militanttijoukot ovat syyllistyneet Donetskissakin tekoihin, joita voi pitää selkeinä sotarikoksina. Propaganda on useita kertoja uutisoinut kranaatti-iskuista siviilikohteita vastaan ja syyttänyt niistä Ukrainan joukkoja. Sota on ollut pitkä ja aivan varmasti sodan aikana myös ukrainalaisjoukot ovat tulittaneet syystä tai toisesta siviilikohteita kaupunkialueella, mutta useissa tapauksissa voidaan selkeästi todistaa, ettei iskun takana voi olla ukrainalaisjoukot. Mediassa eniten huomiota on saanut trolleybussi-isku 22. tammikuuta 2015, isku tapahtui Leninskin alueella, alueelta oli tuolloin reilut 15 kilometriä ATO:n asemiin (eli Ukrainan asemiin). Alueella tehtyjen havaintojen (ml. kranaatinkappaleet & sirpaleet) perusteella linja-autopysäkkiä ja trolleybussia tulitettiin 82 millin kranaatinheittimellä. * Venäjän käytössä olevien 82 millin kranaatinheittimien kantama on pääsääntöisesti 4,27 km (esim. alueella käytetyt 2B9 Vasilek tai 2B14 Podnos).

Myöhemmin olen saanut tietää, että Donetskissa separatistijoukoilla on käytössä ns. ”roska-autoja”, eli kuorma-autoja, jotka ulkoisesti muistuttavat roska-autoa mutta joiden lavalle on sijoitettu esim. 82 millin kranaatinheitin (ks. kuva). Keskustellessani syksyllä aiheesta alueella asuneen henkilön kanssa, hän kertoi sen kaltaisen kuorma-auton liikkuneen loppukesästä 2014 Donetskissa. Pidän hänen silminnäkijälausuntoansa luotettavana, kuin myös sitä, että hän sanoi kertaalleen nähneensä, kyseistä ajoneuvoa käytetyn kaupunkialueella tulitoimintaan – kyseinen alue sijaitsi tuolloin selkeästi rintamalinjojen takana selustassa.

Samoin kevättalvella 2015 sattunut länsimediassa olematonta huomiota ansainnut tapaus herättää ajatuksia (tässä kohdin jätän eksaktin kaupunginosan turvallisuussyistä mainitsematta). Jolloin kerrostalojen sisäpihalle ammuttiin pari kranaattia tai räjäytettiin jonkin sortin pommeja. Kerrostalojen sisäpiha sijaitsee yli 15 kilometrin päässä rintamasta, vauriokuvausten perusteella käytetyt kranaatit eivät olleet järeitä (jäisessä maassa oli pieniä räjähdekuoppia, rakennuksista rikkoutui lukuisia ikkunoita, pari ovea hajosi sekä rakennuksen päätyseinää murtui – räjähdyksien seurauksena pari ihmistä sai lieviä vammoja). Teosta syytettiin propagandistien toimesta Ukrainan asevoimia. Vauriot nähnyt ja tapahtunutta kommentoinut henkilö tuumasi sen olevan ”hevonpaskaa”. Hän piti sitä militanttien tekona – pommeina tai vastaavana.

Alueen tilaa voi kutsua jonkin sortin anarkiaksi – valta on sillä, kenellä on voimaa eli käytännössä aseet tukenaan. Siviileiden kannalta asetelma on tietenkin hyvin ongelmallinen, koska toimivaa oikeuslaitosta tai poliisia ei ole olemassa – etenkään ei sellaista, johon voi luottaa ja joka tuomioissaan pyrkisi oikeudenmukaisuuteen ja noudattaisi lakia. Tiedossani on kuulo- ja silminnäkijähavaintoja, joissa aseistetut militantit ovat käyttäneet aseitaan hyvin vähäisistä tai suorastaan olemattomista syistä johtuen siviileitä vastaan. Esim. kesällä 2014 ul. xxx (miehitetty Donetsk) sijainneella tarkastuspisteellä asemiehet ampuivat pysähtymiskäskyä noudattamatta jättäneen miehen. Jo miehen ampuminen tällaisen syyn tähden on osoitus rikollisuudesta, mutta asetelman teki vaarallisemmaksi se, että aseita käytettiin alueella, jolla on paljon asuintaloja ja siviilejä liikkeellä – oli siis olemassa oleva riski, että sivulliset haavoittuvat tai jopa kuolevat tulituksessa. Tämä ei ole ainoa kerta, jolloin kontaktini ovat nähneet käytettävän aseita Donetskin kaupunkialueella ts. selustassa hyvin olemattomasta syystä.

Omien havaintojeni mukaan siviileiden kohtelu on saanut aivan liian vähän huomiota mediassa. Etenkin nyt kun sota on pitkittynyt ja puhutaan ns. tulitauosta. Ukrainan sota on jäänyt paitsioon monen ollessa sitä mieltä, että sanktioista pitäisi päästä eroon ja jokin sopimus saada aikaan. Tästä ns. tulitauosta huolimatta etenkin ne Donetskissa asuvat siviilit, jotka eivät jaa miehittäjän – Venäjän ”unelmaa”, elävät epävarmuudessa ja jopa pelossa anarkian ja diktatorisen hallinnon alaisuudessa. Ja tämä tulitaukokaan ei ole muuta kuin sana paperilla. Minsk II sopimuksen jälkeen, keväällä vallinnutta rauhallisempaa hetkeä lukuun ottamatta Donetskin alueella – pääasiassa lännessä ja luoteessa – on jatkuvaa taistelutoimintaa ja Venäjän tukemat militantit ovat rikkoneet tulitaukoa säännönmukaisesti, käytännössä päivittäin.

On monella tapaa tärkeää, ettei Ukrainan sotaa unohdeta. Unohtaminen tai mikä tahansa kaupankäynti voi heijastella paljonkin Venäjän lähiympäristöön ja antaa Moskovalle vääriä signaaleja. Mutta tässä kirjoituksessani en nyt tähän ongelmaa puutu, tämä kirjoitus oli laadittu yksinomaan muistellen ihmiskohtaloita alueella – yrittäen omalta osaltani tuoda julki sen todellisuuden mikä näissä ns. ”kansantasavalloissa” vallitsee. Millainen ihmisoikeustilanne siellä vallitsee.

Marko

Lähteet:

1. https://dninews.com/?q=content/about-us 

2. https://www.amnesty.org/en/latest/news/2015/04/ukraine-new-evidence-of-summary-killings-of-captured-soldiers-must-spark-urgent-investigations/ 

3. http://www.kyivpost.com/content/ukraine-abroad/agence-france-presse-rebels-parade-ukrainian-pows-through-shelled-city-378150.html 

4. http://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/ukraine/11053807/Prisoners-of-war-marched-through-streets-of-Donetsk.html 

5. http://www.hs.fi/ulkomaat/a1405055899517 

6. http://ua-pressa.com/polotica/101167-zniklimi-bezvsti-v-donbas-vvazhayutsya-774-ukrayincya-sbu.html 

7. http://euromaidanpress.com/2015/12/29/euromaidan-sos-war-crimes-in-occupied-donbas-prisoners-tortured-witnessed-executions/ 

8. http://www.nytimes.com/2014/08/26/world/europe/russia-ukraine.html?_r=1 

Huom. lähdeaineiston kaikki linkit eivät välttämättä enää toimi. Tekstiin olen myös tehnyt pientä kielenhuoltoa joulukuussa 2022.

* * *

Kun huomioimme sen, että alkuperäinen kirjoitus on reilun kuuden vuoden takaa, ja jo se omalta osasaltaan kertoo karua kieltä siitä, mitä Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla tuolloin tapahtui, eikä kyseessä ole millään tavalla ainutlaatuinen kuvaus, niin väitteet siitä, että Venäjän julmuus tuli yllätyksenä on… No, jätänpä kirjoittamatta, koska mieleni tekisi ilmaista asia vähemmän kauniilla tavalla. Todisteita laajoista ihmisoikeusrikkomuksista ja jopa sotarikoksista oli saatavilla, ongelmana lienee oli se, ettei haluttu nimetä Venäjää syylliseksi niihin, joten ryhdyttiin ylläpitämään kuvitteellista kuvaa, jossa Venäjä ei ollut osa ongelmaa – osa sotaa. Mutta vielä huolestuttavampaa oli se, että Venäjä nähtiin osana ratkaisua, näin se pääsi harjoittamaan kaksinaamaista peliään neuvottelupöytiin ja sekoittamaan pakkaa niissäkin. Ikävimmissä tapauksissa Ukrainaan kohdistettiin painetta useammalta taholta, Venäjän ohella useat läntiset poliitikot sortuivat toistamaan Venäjän narratiivia rajoittaen näin Ukrainan liikkumatilaa entisestään.

Tämä lepsuilu johti ennakoitavaan lopputulokseen. Venäjän johto katsoi lännen olevan heikon – Krimin miehityksen seuraukset vielä korostivat tätä lännen jatkaessa lopulta elämää kuin mitään miehitystä ja anschluss’ia ei olisi tapahtunutkaan, kaasu virtasi, voimaloita rakennettiin, sanktioita kierrettiin jne. – joten Moskovassa päädyttiin tulokseen, jonka mukaan seuraava askel Ukrainan tuhoamisessa voidaan ottaa. Moskova, aivan kuten osa läntisiäkin poliitikkoja ja päättäjiä, jätti huomiotta yhtälöstä yhden tekijän – ukrainalaiset.

Läntisten poliitikkojen kohdalla korostuu se, että mitä kauempana Moskovasta sijaitsee, sitä pienempänä uhkana Venäjä nähtiin. Sen sijaan Venäjään suhtauduttiin realistisesti, uhkakuvat ymmärtäen, etenkin Puolassa ja Baltian alueella, joissa oli nähty mitä puna-armeijan miehitys sai aikaan ja millaista venäläinen imperialismi oli.

 

Marko

 

Lähde:

1. https://yle.fi/a/3-9908533 

*: Alueen tuntumassa asunut paikallinen on todennut suoraan teon taustalla olevan Venäjän johtamat joukot. Hän on todennut hyvin suorasanaisesti venäläisten tulittaneen tuolloin johdinautoa (trolleybussia). 

#StandWithUkraine 

Aidalla taiteilua suomalaiskansalliseen tyyliin – luurangot kaapissa kolisee

Venäjällä, maan todellisen opposition näkyvin edustaja Aleksei Navalnyi myrkytettiin kuukaudenpäivät sitten, elokuussa, toistaiseksi tunnistamattomalla, Novitšok-ryhmän hermomyrkyllä. Diplomaattisten ponnisteluiden jälkeen hänet siirrettiin hoitoon Saksaan, Charitén yliopistolliseen sairaalaan Berliiniin. Suomen roolia ei ole kuvattu aivan vähäiseksi kamppailussa, jotta Navalnyi saatiin saamaan hoitoa (turvallisessa ympäristössä) Saksassa – myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli yhteydessä Venäjän johtoon asian tiimoilta, asia, josta Navalnyin lähipiiri on lehtiuutisten mukaan kiitollinen.

Niinistö oli todennäköisesti ensimmäinen EU-johtaja, joka reagoi myrkytysuutiseen. (1) Ehkäpä Niinistön nopeaan reagointiin vaikutti edellisten presidentinvaalien alla käyty keskustelu, jossa esille nousi turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston esittämät arviot Suomen vaaleihin kohdistuvista uhkakuvista ja näiden uhkakuvien ympärillä käyty keskustelu. Turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston esittämien uhkakuvien joukossa eräänä äärimmäisenä vaikuttamisen keinona mainittiin salamurha. Niinistö kuvaili asiantuntija-arvioita trollaukseksi. (2)

Tuolloin keskusteltiin tietenkin Suomen presidentinvaaleihin kohdistuvista uhkakuvista, mutta en voi olla muistelematta vellonutta keskustelua ja tuohtumuksen ilmapiiriä Suomessa – suurin osa keskustelijoista kuin myös sen seuraajista ymmärsi (tiedosti) sen, että näihin äärimmäisiin keinoihin turvautuisi todennäköisimmin valtiotason toimija joko suoraan tai välikäsien kautta. Tässä yhteydessä lienee turha mainita Suomen suurinta turvallisuuspoliittista uhkaa, valtiota, joka on suorittanut salamurhia ja myrkytyksiä maansa rajojen ulkopuolellakin.

Привет, это Навальный,… (kuvakaappaus Instagramista).

Navalnyin murhayritys ja siihen liittyvä keskustelu (ja toiminta) Suomessa paljastaa jälleen kerran tiettyjä rakenteita ja tapoja, jotka ovat juurtuneet maahamme – joita voidaan pitää kylmän sodan ja YYA-aikakauden perintönä, ja ne ovat osa yhteiskuntaamme syystä, että emme ole omalta osaltamme käyneet läpi kyseistä aikakautta ja siihen liittyviä, yhteisöä korruptoivia, tapahtumia. Lukitsimme Neuvostoliiton hajottua luurankomme kaappiin, kuvitellen sen olevan toimenpiteenä riittävän. Luulottelimme itsellemme luurankojen pysyvän siellä kaapissa, näin ei kuitenkaan käynyt koska todellisuus erosi ennusteista – olimmeko naiiveja kuvitellessamme ”historian päättyneen” Neuvostoliiton hajoamiseen? Että, se mitä tapahtui YYA-aikakaudella myöskin jäi sinne? Olimme naiiveja, hyväuskoisia kuin myös ymmärtämättömiä, mutta olimme myös typeriä arvostellessamme naapureitamme, jotka tekivät jyrkän pesäeron menneisyyteen.

Mikäli Venäjä olisi oikeusvaltio (jota se ei ole), eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Mika Niikon (ps.) vaade olisi ymmärrettävä, mutta koska Venäjä ei ole oikeusvaltio, Niikon toteamus on vallan absurdi:

”Ennen syyllisen nimeämistä on tapaus oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti tutkittava perin pohjin. Koska rikos tapahtui Venäjän maaperällä, on yhteistyö Venäjän kanssa välttämätöntä syyllisten vastuuseen saattamiseksi.” (3)

Miksi Niikon vaatimus yhteistyöstä Venäjän kanssa on absurdi? Yksinkertaisimmillaan asian voi ilmaista siten, että Venäjä ei ole luotettava kumppani. Me emme voi luottaa siihen, että Venäjän pyrkimys on sama kuin meidän – syyllisen selvittäminen (ja mahdollisesti rankaiseminen). Itse asiassa on todennäköisempää, että Venäjän pyrkimyksenä on haitata tutkintaa, mikäli pääsee osalliseksi siihen. Meillä on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka Venäjä valtiona, ei vain yksittäisten viranomaisten toimesta, on haitannut sellaisia tutkimuksia ja oikeuskäsittelyjä, joissa syytetty on suhteessa Venäjän valtioon tai kuuluu valtion hallintoon. Venäjä on toiminut näin muun muassa entisen KGB-agentti ja FSB-eversti Aleksander Litvinenkon myrkytystutkinnassa; juristi ja tilintarkastaja Sergei Magnitskin kuolemansyytutkinnassa; Sergei Skripalin myrkytyksessä – operaatiossa uhriksi joutui myös Skripalin tytär Julia sekä poliiseja ja hoitohenkilökuntaa, kuukausia myöhemmin myrkylle altistui pariskunta kolmen lapsen äidin menehtyessä myrkkyyn; oma lukunsa on Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottaminen Itä-Ukrainan sotatoimialueen yllä heinäkuussa 2014 – kyseinen kone pudotettiin Venäjän maavoimien 53. ilmatorjuntaohjusprikaatin kalustolla (Novator 9K37 M1 Buk TELAR, nro. 332), komentoketjun johtaessa Venäjän hallintoon, ja jota tutkintaa Venäjä on haitannut lukuisin eri keinoin, alkaen laajamittaisesta disinformaation ja propagandan levittämisestä ja päätyen väärennettyjen todisteiden esittämiseen.

Uskoisin, näiden muutamien esimerkkien riittävän todistamaan sen, että Venäjä ei ole luotettava kumppani, joten yhteistyövaatimusten esittäminen on naiivia. Oikeastaan voimme vain toivoa, että Venäjä ei haittaa tutkimuksia, mihin se todennäköisesti pyrkii, jos ei muuta niin synnyttämään dis-informatiivisella viestinnällä kuvan siitä, että kukaan ei ole luotettava toimija. Tästä saimme jo esimakua parlamentaarikko Andrei Lugovoin syytettyä berliiniläistä klinikkaa Navalnyin myrkyttämisestä.

Andrei Lugovoi on siitäkin mielenkiintoinen nimi, että hän tapasi yhdessä Dimitri Kovtunin kanssa Aleksander Litvinenkon 1. marraskuuta 2006 Millenium-hotellissa, Lontoossa – myöhemmin samana iltana Litvinenko alkoi voida pahoin, sairaalaan Litvinenko toimitettiin marraskuun 3. päivä. Toimittaja Luke Harding käy kirjassaan ”Vaiennettu – Agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa” Litvinenkon myrkyttämisen polonium-210:llä, kuin myös Lugovoin ja Kovtunin roolin tässä operaatiossa. (4) Iso-Britannian syyttäjäviranomaiset nostivat toukokuussa 2007 syytteen murhasta entistä KGB-agenttia Andrei Lugovoita vastaan. Lugovoi oleskelee edelleen Venäjällä, Venäjän valtio kieltäytyy luovuttamasta häntä oikeudenkäyntiin kolmansiin maihin.

Lugovoi valittiin Venäjän duumaan joulukuussa 2007 Vladimir Žirinovskin johtaman Venäjän liberaalidemokraattinen puolueen listoilta. Venäjällä parlamentaarikoilla on parlamentaarinen koskemattomuus, eikä heitä voida asettaa rikossyytteeseen. Vladimir Putin luovutti vuonna 2015 Lugovoille kunniamerkin kiitokseksi isänmaan hyväksi tehdyistä palveluksista.

Jos Niikon ajatus Venäjän kanssa tehtävästä yhteistyöstä Navalnyin myrkytystapauksen tutkinnassa onkin lapsenmielinen, lapsenmielisenä toimintana ei voida pitää niiden kolmen suomalaismepin tyhjää äänestämistä Europarlamentin tuomitessa jyrkästi Aleksei Navalnyin myrkyttämisen ja äänestäessä kansainvälisen tutkinnan käynnistämisestä Navalnyin myrkytystapauksesta sekä siitä, onko Venäjän kemiallisia aseita koskevia kansainvälisiä sitoumuksia rikottu. (5) Mietin, että millaiset motiivit ovat ohjanneet Eero Heinäluomaa (sd), Kumpula-Natria (sd) ja Mauri Pekkarista (keskusta) äänestämään tyhjää? Navalnyin myrkyttämisessä ei ole kyse mistään yksittäistapauksesta – aiemmin mainitsin muutamia murhia tai murhayrityksiä, joissa jäljet johtavat Venäjän valtioon (tai valtion organisaatioon). Heinäluoma avaa kotisivullaan äänestyskäyttäytymistään, (6) mutta Venäjän toimia vuosien ajan seuranneena, Heinäluoman selittelyt ovat – no – selittelyitä ja vieläpä kehnoja sellaisia. Ehkäpä toisessa vaakakupissa painoi Ystävyyden kunniamerkki, jonka Vladimir Putin myönsi Heinäluomalle ja Paula Lehtomäelle (keskusta) lokakuussa 2017. Prenikalla on kääntöpuolensa, tavataan sanoa.

Aivan kuten äänestystä käsittelevässä Europarlamentin lehdistötiedotteessa mainitaan:

”Aleksei Navalnyin tapaus on vain yksi esimerkki Venäjän harjoittamasta laajemmasta sisäpoliittisesta painostuksesta ja sen harjoittamista maailmanlaajuisista aggressiivisista toimista, päätöslauselmassa todetaan”. (7)

Kyse ei ole yksittäistapauksesta vaan toistuvasta (järjestelmällisestä) toiminnasta, jossa kohteeksi on viime vuosina valittu Venäjän todelliseen oppositioon kuuluvia poliitikkoja ynnä aktivisteja, Venäjän hallinnon vastustajia tai länteen loikanneita henkilöitä, joten jo tyhjää äänestäminen on melkoista vastuunpakoilua (pelkuruutta).

Äänestyksestä tulee mieleeni kesällä 2019 Euroopan neuvostossa järjestetty äänestys, jonka seurauksena Euroopan neuvosto toivotti Venäjän tervetulleeksi takaisin täysivaltaiseksi jäseneksi, ilman, että Venäjä olisi täyttänyt paluulle asetettuja ehtoja. Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja Kimmo Kiljunen (sd) satuili tuolloin:

”Euroopan neuvosto on koko Euroopan ja ehkä koko maailman johtava ihmisoikeusjärjestö. Jos haluamme suojella ihmisoikeuksia kaikissa järjestön jäsenmaissa, mukaan lukien Venäjällä, on yksiselitteisesti parempi, että Venäjä on järjestön jäsen kuin sen ulkopuolella”. (8)

Naiiviudella ja hyväuskoisuudella ei näytä olevan rajaa. Olen odottanut vuosia hetkeä, jolloin poliitikkomme heräävät ruususenunesta todellisuuteen ja ymmärtävät sen, että naapurimme Venäjä ei pelaa tätä peliä samoilla säännöillä, että pelkät puheet eivät pitkälle kanna – eivät etenkään, jos sanoilla ei ole riittävästi katetta.

* * *

Aiemmin saksalainen laboratorio vahvisti Navalnyin myrkytetyn Novitšok-ryhmän hermomyrkyllä, sittemmin erikoislaboratoriot Ruotsissa ja Ranskassa ovat vahvistaneet löydöksen. Saksan liittokansleri Angela Merkelin hallituksen tiedottaja Steffen Seibertin mukaan näytteet on lähetetty tutkittavaksi myös Kemiallisten aseiden kieltojärjestölle OPCW:lle Hollantiin. (9)

Analyysien mukaan Navalnyi myrkytettiin toistaiseksi tunnistamattomalla Novitšok-ryhmän hermomyrkyllä, jonka arvioidaan olevan vaarallisemman ja kuolettavamman kuin Novitšok-hermomyrkky, jolla Sergei Skripal ja hänen tyttärensä Julia myrkytettiin Salisburyssa, Iso-Britanniassa, 4. maaliskuuta 2018. On myös arvioitu, ettei Venäjälläkään turvallisuusorganisaatiot, kuten Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB, voi itsenäisesti suorittaa operaatioita sotilaskäyttöön tarkoitetuilla hermomyrkyillä, että ennen tällaisilla aineilla suoritettua operaatiota, käytäisi vähintäänkin jonkin asteinen neuvonpito sen ja presidentinhallinnon välillä. Mikä, pitäessään paikkansa, nostattaa pintaan pohdintoja siitä, mihin saakka komentoketjussa jäljet johtavat.

Meidän on syytä tunnustaa se tosiasia, että Kremlin käyttämiä taktiikoita on poistaa päiviltä (ts. murhauttaa) vastustajiaan tai kohdistaa heihin väkivaltaa, muita hybridisodankäynnissä käytettyjä keinoja, ennen varsinaisia sotatoimia, ovat muun muassa kyberhyökkäykset, vaaleihin vaikuttaminen, disinformaatio ja suoranainen propaganda sekä erilaiset vaikuttamisen ja pelottelun keinot.

Venäjän valtion turvallisuuselimet, FSB ja GU (eli GRU), toteuttavat paljolti samoja metodeja kuin edeltäjänsä Neuvostoliitossa taistellessaan läntisiä demokratioita ja sananvapautta vastaan. Uskoakseni, mikäli tunnustaisimme tämän itsellemme, meidän olisi helpompi ponnistella (taistella) yhdessä Venäjän toimia vastaan – painotan sitä, että meidän on taisteltava yhdessä Venäjän hallinnon tavoitteita vastaan, näin toimien läntisillä demokratioilla on parhaat edellytykset suojella itseään sekä torjua vihamielisiä pyrkimyksiä. Huomioidessamme edellä kirjoittamani, euroedustajiemme tyhjää-äänestäminen näyttäytyy entistä huonommassa valossa. Se muodostaa yhden särön yhteiseen rintamaan.

 

Marko

1. https://twitter.com/carlbildt/status/1301194347778576385?s=20 

2. https://yle.fi/uutiset/3-9908533 

3. https://twitter.com/mikaniikko/status/1301840089228759040?s=20 

4. Luke Harding ”Vaiennettu – Agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa” s. 107–144.

5. https://www.europarl.europa.eu/news/fi/press-room/20200910IPR86829/mepit-pakotteita-valko-venajan-presidentille-ja-navalnyin-myrkyttajille 

6. https://eeroheinaluoma.fi/viikon-kuulumiset-38-2020/ 

7. https://www.europarl.europa.eu/news/fi/press-room/20200910IPR86829/mepit-pakotteita-valko-venajan-presidentille-ja-navalnyin-myrkyttajille

8. https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Kiljunen_ja_Honkonen_Venajasta_24062019.aspx 

9. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/eea20f26-f57a-483e-ae8f-76b58b0e098b 

Tyhjää-äänestäneet mepit.

Venäjän asevoimien mekanisoitu kolonna siirtyy Ukrainasta takaisin Venäjälle (3. syyskuuta 2014)

Ilovaiskin taistelu käytiin Ukrainan sodan ensimmäisenä kesänä (7. elokuuta – 2. syyskuuta 2014), verilöylyyn päättynyt Ukrainan asevoimien ja vapaaehtoisjoukkojen vetäytyminen alkoi Ilovaiskin kattilasta elokuun 29. päivä. Kirjoituksessani en käsittele Ilovaiskin taistelua, kuten en ukrainalaisjoukkojen – sodan osapuolten yhdessä sopimaa – vetäytymistä Ilovaiskin kattilasta. Venäjän ynnä miehitetyn Donetskin edustajien, kuten edesmenneen Aleksandr Zahartšenkon, kanssa tehty sopimus ukrainalaisjoukkojen vetäytymisestä päättyi verilöylyyn venäläistahojen vaatiessa ensin yksipuolista sopimusmuutosta, ja myöhemmin iskettyä rajusti vetäytyviä ukrainalaisjoukkoja vastaan. Vetäytymisen aikana Ukrainan asevoimat ja sitä tukeneet vapaaehtoisjoukot kokivat raskaimmat tappiot Starobeševen alueella.

Myös venäläiset kokivat tappioita Starobeševen alueella - tuhoutunut venäläinen T-72BA taistelupanssarivaunu.

Maavoimien tutkimuskeskus on julkaissut joulukuussa 2016 katsauksen Ilovaiskin taistelusta, (1) johon suosittelen tutustumaan, mikäli itse taistelu kiinnostaa enemmän.

Tässä kirjoituksessa käyn läpi Forensic Architecturen taannoin julkaisemassa katsauksessa ”The Battle of Ilovaisk; Mapping Russian Military Presence in Eastern Ukraine, August–September 2014” (2) havaintoja 3. syyskuuta 2014 jolloin Venäjän asevoimien kolonna palasi Burnen kautta takaisin Venäjälle. Havaintoni perustuvat kyseiseen raporttiin sekä kyseisenä päivänä (3. syyskuuta 2014) alueelta otettuihin satelliittikuviin.

Alla on kaksi kuvaa, ensinnä yleiskuva Donetskin etelä ja kaakkoispuolelta, johon olen merkinnyt Ilovaiskin kattilan ynnä Ukrainan asevoimien ja sitä tukeneiden vapaaehtoisjoukkojen vetäytymisreitit sekä vetäytymisen kuluessa tapahtuneet merkittävimmät alueet, joilla vetäytyvät ukrainalaisjoukot joutuivat joko taistelukosketukseen tai epäsuoran tulen kohteeksi.

Yleiskuvaa seuraa satelliittikuva alueesta, joka on merkitty yleiskuvaan satelliittikuvana. Satelliittikuvaan olen merkinnyt suorakulmioilla alueet, joilla olen havainnut 3. syyskuuta takaisin Venäjälle siirtyviä Venäjän asevoimien yksiköitä, joiden kalusto on pääasiassa tykistöä, niitä vetäviä kuorma-autoja sekä erilaisia panssaroituja ajoneuvoja. Yhdellä alueella on havaittavissa, päätelmieni mukaan, myös ilmatorjuntakalustoa. Havainnoista tarkemmin myöhemmin.

Seuraavaksi on sitten erillinen satelliittikuva kustakin yllä olevan kartan suorakulmiosta alkaen Burnen alueelta ja päätyen Venäjän maaperälle. Mekanisoidun kolonnan kulkusuunta on itään ja kaakkoon kohti Venäjän rajaa, myös reilun parin kilometrin syvyydessä Venäjän puolella on maan asevoimien kalustoa, sekä havaittavia epäsuorantulen (tykistö ja raketinheittimet) tuliasemaa.

Kuva 1: Burnen kylän länsi-etelä-puolella on liikkeellä mekanisoitu kolonna, johon kuuluu kymmeniä erityyppisiä ajoneuvoja, joukossa myös panssaroituja-ajoneuvoja. 

Kuva 2: Burnen kaakkois-itä-puolella on myös liikkeellä kymmeniä erilaisia ajoneuvoja, myös panssaroituja-ajoneuvoja sekä – todennäköisesti – taistelupanssarivaunuja (palaan tähän havaintoon tulevina päivinä).

Kuvat 3, 4 ja 5: Muutama kilometri Vyshnevestä etelään on havaittavissa seuraava merkittävä mekanisoitu kolonna, joka – osin peltojen poikki ajettua tietä myöten – suuntaa kohti itää ja kaakkoa. Kolonnaan kuuluvista ajoneuvoista valtaosa on kuorma-autoja, joista osa vetää tykistöä tai kranaatinheittimiä, joukossa on myös yksittäisiä miehistönkuljetusajoneuvoja sekä tiedusteluajoneuvoja.

Kuva 6: Venäjän rajaa lähestyy yksittäisiä ajoneuvoja, mahdollisesti miehistönkuljetusajoneuvoja.

Kuva 7: Ukrainan ja Venäjän vastainen raja, rajalla tiiviissä rykelmässä vajaat kymmenen sotilaskuorma-autoa.

Kuva 8: Noin 1,3 kilometriä Venäjän puolella keskellä peltoa kymmenkunta sotilastyyppistä kuorma-autoa/ ajoneuvoa sekä kontti-tyyppinen rakennelma.

Kuva 9: Edellisestä koilliseen laajahkolla alueella useita kymmeniä sotilastyyppisiä kuorma-autoja, mahdollisesti tiedusteluajoneuvoja ja muuta kalustoa.

Kuva 10: Reilu kilometri Vyshnevestä etelä-lounaaseen muutama kuorma-auto, panssaroitu miehistönkuljetusajoneuvo ja mahdollisesti 2-3 panssarihaupitsia.

Kuva 11: Kumachovesta 2,2 km luoteeseen asfaltoidulla tiellä 6-7 kpl ajoneuvoja, joista (mielestäni) 3-4 on ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä – mahdollisesti 9K35 Strela-10 lähi-ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä. Osalla ajoneuvoista/ tela-alustoista asejärjestelmät suunnattu länsi-lounaan suuntaan.

Näissä satelliittikuvissa on havaittavissa yli 200 erilaista sotilasajoneuvoa, joukossa panssaroituja-ajoneuvoja sekä taistelupanssarivaunuja, kuorma-autojen vetämiä kenttätykkejä sekä muuta epäsuoraa tulta ampuvia järjestelmiä ynnä muutama ilmatorjuntajärjestelmä joko Ukrainan maaperällä tai Venäjän puolella rajan pinnassa. Google Earthissa pääsee merkittävästi suurempaankin tarkkuuteen, joten ajoneuvojen tunnistaminen on eräissä tapauksissa mahdollista.

Ukrainan puolella valtaosa satelliittikuvien kalustosta on etenemässä kohti itää tai kaakkoa ja Venäjää – kaikkien satelliittikuvien päiväys on 3. syyskuuta 2014, päivää Ilovaiskin taistelun päättymisen jälkeen. Voidaan siis päätellä osaston osallistuneen sotatoimiin Ukrainan asevoimia ja sitä tukevia vapaaehtoisjoukkoja vastaan Ilovaiskin kattilan alueella, todennäköisimmin Starobeševen kaakkoispuolella.

Kaluston määrä on niin mittava, ja monipuolinen, että voidaan varmuudella sanoa niiden kuuluvan Venäjän asevoimille eikä millekään aseistautuneelle ”joukkiolle”, josta päästään seuraavaan asiaan – eli tämä kaikki on havaittavissa tänään Google Earthin kautta, jokainen voi todeta kaluston sijainnin, jokaisen on mahdollista tehdä omat johtopäätöksensä siitä mistä kalusto on tullut alueelle ja minne se on nyt menossa takaisin. Ja kun tämä on meidän kaikkien nähtävillä, minun on vaikea kuvitella, että tämä ei olisi ollut tiedossa jo vuosia sitten eurooppalaisilla poliitikoilla, myös maamme poliittisella johdolla – myös tasavallan presidentti Sauli Niinistöllä, joka eilen (21.elokuuta 2019) tapasi Venäjän johtajan Vladimir Putinin, henkilön, joka on viime kädessä vastuussa Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainassa ja Krimin niemimaan anastuksessa Ukrainalta.

Meille, jotka olemme seuranneet Ukrainan sotaa näiden vuosien ajan, Venäjän osallisuus sotatoimiin on ollut selviö ensimmäisestä kesästä lähtien. Ikävää tässä on tietoisuus siitä, että samalla kun me tiedämme, luulisi poliitikkojemmekin tietävän tämän kaiken – itse asiassa heidän pitäisi tietää tämä ja hahmottaa kokonaiskuvio, ovat eräät eurooppalaiset johtavat poliitikot, Saksan Angela Merkel etunenässä, pelanneet ikävää (ja perin kaksinaamaista) peliä Ukrainan kanssa antaen Venäjälle täten yhden mahdollisuuden lisää murentaa läntistä yhteisöä ja lyödä kiilaa eri operoijien välille. En ryhdy spekuloimaan syillä. Saksan kohdalla ensinnä mieleen tulee, valitettavasti, Nord Stream 2 -kaasuputki, johon Saksa näyttää hirttäytyneen. Tässä ”pelissä” Saksa kuvittelee keräävänsä hyödyn, maksumiehen roolin langetessa muille. Suomi näyttää, valitettavasti, toimivan Saksan juoksupoikana. Ehkäpä poliittinen johtomme toivoo ”ruokapöydästä” tipahtavan jotain uskolliselle palvelijallekin, jos ei muuta niin huomiota ja taputus päälaelle.

Marko

1. Havaintoja Ukrainan sodasta – Ilovaiskin kattila:

https://puolustusvoimat.fi/documents/1951253/4047542/MAAVTKESK_Katsaus_Ilovaisk_2016.pdf/a0c74a16-90de-44d8-8a38-f33c903a8def/MAAVTKESK_Katsaus_Ilovaisk_2016.pdf.pdf

2. https://ilovaisk.forensic-architecture.org/ 

Lähteinä hyödynnetty myös People’s Project.com’in artikkelia “Ilovaisk tragedy anniversary: Chronology of events” sekä Prometheusin “Donbas in Flames – Guide to the Conflict Zone” -teosta.

Venäjän ”presidentti” vierailee Suomessa

– vangitkaa Putin  

Toisen maailmansodan päätyttyä sodan voittajavaltiot kävivät oikeutta kukistuneen natsi-Saksan johtoa vastaan Nürnbergissä, jossa järjestettiin Nürnbergin oikeudenkäynnit, joilla tarkoitetaan niitä kolmeatoista oikeudenkäyntiä, joissa  tuomioistuin tuomitsi kukistuneen natsi-Saksan johtajia heidän toiminnastaan toisen maailmansodan aikana ja holokaustissa. Tuolloin oikeuden käsi ei tavoittanut natsi-Saksan merkittävintä johtoa, Adolf Hitlerin ohella muutaman muun onnistui paeta maallista oikeutta tappamalla itsensä. Toisen maailmansodan päätyttyä myös eräitä japanilaisia, hirmutekoihin syyllistyneitä tai niistä vastuussa olevia, tuomittiin 1946 – 1948 järjestetyssä ns. Tokion sotarikosoikeudenkäynnissä, Japanin keisarin välttyessä syytteiltä. Tunnetuin ns. Tokion sotarikosoikeudenkäynnissä kuolemaantuomituista oli Japanin pääministeri ja ylipäällikkö Hideki Tōjō.

Olemme nähneet vastaavan kaltaisia oikeudenkäyntejä suoritetun useammankin kerran toisen maailmansodan päätyttyä. Jugoslavian hajoamissotien myötä suuri joukko eri etnisiin ryhmiin kuuluneita päätyi tuomittavaksi kansainväliseen oikeuteen, joukossa oli myös sellaisia Jugoslavian johtoon kuuluneita henkilöitä, jotka eivät itse henkilökohtaisesti ”vetäneet liipaisimesta”, mutta joiden rooli oli niin merkittävä, että hekin joutuivat tuomareiden tuomittavaksi. Jugoslavian Serbi tasavallan ja Jugoslavian entinen presidentti  Slobodan Milošević oli keskeisessä osassa Jugoslavian hajoamissodissa, hän oli myös ensimmäinen sotarikoksista syytetty valtionpäämies. Milošević kuoli kesken oikeudenkäynnin sydänkohtaukseen 11. maaliskuuta 2006.

Venäjän ”presidentti” Vladimir Putin saapuu Suomeen ensi viikolla – keskiviikkona 21. elokuuta Putin tapaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön Helsingissä. Tähän mennessä maassamme käyty keskustelu on ollut yllättävänkin vaisua ja valjua, aivan kuin juuri kukaan ei näkisi vierailussa mitään ongelmia, vaikka samalla näemme kuinka Venäjällä valtion turvallisuuskoneisto murskaa demokratiamielenosoituksia Venäjällä. Myös keskustelu Vladimir Putinin ynnä Venäjän muun johdon henkilökohtaisista vastuista loistaa poissaolollaan, aivan kuin he eivät olisi vastuussa valtion harjoittamasta väkivallasta, sopimusten järjestelmällisestä rikkomisesta ja vastuusta pakoilemisesta.

Kansanedustaja Kimmo Kiljunen sanoi seuraavaa kesäkuussa Euroopan neuvoston Venäjä-äänestysten yhteydessä:

”Meidän kaikkien etu on integroida Venäjä osaksi yhteistä normijärjestelmää. Venäjän jäsenyys Euroopan neuvostossa ja sen parlamenttivaltuuskunnan täysivaltainen toiminta yleiskokouksessa antavat moniarvoisuudelle enemmän tilaa venäläisessä yhteiskunnassa”. (1)

Putinin vierailuun on enää muutama päivä, Paavo Arhinmäen vaatimusta nostaa ihmisoikeudet esiin vierailun yhteydessä (2) lukuun ottamatta poliittisella rintamalla näyttää ja kuuluu perin hiljaiselta. Kimmo Kiljunen, joka vielä kesäkuussa oli perin huolestunut venäläisten ihmisoikeuksien toteutumisesta taitaa viettää edelleen kesälomaa tai sitten into kamppailla venäläisten toteutumattomien ihmisoikeuksien puolesta on laantunut mukavuudenhalun voittaessa. Toisaalta tämä olikin odotettavissa, puheet ovat puheita mutta kun pitäisi ryhtyä tekoihin – laittaa pää suden suuhun – ollaan hissun-kissun toivoen, ettei kukaan esitä kiusallisia kysymyksiä – vaan kyllähän niitä esitetään, mutta kun valtiojohtoa myöten korvat suljetaan niiltä, niin tilanne on kuin tuuleen huutaisi.

Vladimir Putin – kun lähdet, älä tule enää takaisin.

Aiempien vierailuiden yhteydessä virallinen Suomi on ollut hiljaa. Se ei riitä, jos siellä kulisseissa korvaan kuiskaten muistutetaan venäläisiä vieraita toteutumattomista ihmisoikeuksista ja sopimusten noudattamisen tärkeydestä. Ihmisille, jotka kamppailevat totalitaarista hallintoa vastaan, julkinen tuenosoitus on merkittävintä – ilman sitä ei ole mitään. Kulisseissa kuiskuttelu jää kulisseissa kuiskutteluksi. Tässä on hyvä muistaa se, mitä Venäjän vangitseman ja laittomasti tuomitseman Oleg Sentsovin serkku Natalia Kaplan sanoi puhumisen ja tuenosoittamisen tärkeydestä – EI PIDÄ OLLA HILJAA. Aivan kuten puhuminen, niin hiljaa oleminenkin on kannanotto.

Ollessaan hiljaa valtiojohtomme myötäilee Venäjän toimia, mutta tämä myötäily ei yksin kohdistu venäläisiin vaan samalla kun olemme hiljaa kiperistä kysymyksistä, tulemme samalla kääntäneeksi selkämme niille naapurimaille, jotka vaativat tiukempaa linjaa Venäjän aggressioihin, aivan kuten tulemme sulkeneeksi silmämme Venäjän jatkuvilta Ukrainan kansaan ja alueelliseen koskemattomuuteen kohdistuvilta aggressioilta.

Tässä yhteydessä sopii myös muistuttaa muista kriiseistä ja sodista, joissa harjoitetuista julmuuksista tai rikkomuksista vaikeneminen pelaa täysin Venäjän pussiin. Nostamalla Syyriassa tapahtuneet julmuudet ja sotarikokset esille, osoitamme, että välitämme. Muistamalla Georgian suvereniteetin loukkaamisen, osoitamme, että välitämme. Näemme venäläisten palkkasotilasfirmojen ilmaantuvan eri konfliktikentille ”etujoukkoina”, seuraavassa aallossa paikalle voikin saapua Venäjän asevoimien erikoisjoukkoja, ja jälleen huomaamme, että Venäjä on ruokkimassa konfliktia, jonka seuraukset voivat koitua meidän maksettavaksi. Ollessamme hiljaa, myönnymme tähän.

Vaikka olemme syrjässä, Euroopan perukoilla, olemme samalla ”eturintamassa”, joten linjamme tulisi olla selkeä ja järkkymätön – järkähtämätön. Nyt istumme kahdella, tai useammalla, pallilla – osa naapureistamme näkee meidän pelaavan Venäjän pussiin myöntyvyyspolitiikallamme ja sillä, että kiistämme ilmiselviä asioita. Tiedämme, että Nord Stream -kaasuputket ovat muutakin kuin talous- tai ympäristökysymys, ne ovat ennen kaikkea turvallisuuspoliittinen kysymys, aivan kuten Hanhikiven ydinvoimalakin on – näiden tosiasioiden kieltäminen on pään painamista hiekkaan. Tai pensaaseen.

Venäjän laaja, useita laskeutumisalueita sisältävää, helikopteritukikohtaa Suursaareen ei ole rakennettu vain puolustamaan Pietaria – sellaisten uskottelu kansalaisille on totuuden kieltämistä. Venäjä ei sijoita Suomen lähialueille vain puolustuksellisia joukkoja (toki niillä sellainenkin rooli tarvittaessa on); Venäjä ei harjoittele lähialueillamme puolustussotaa, ja edelleen, toki harjoituksilla sellainenkin rooli voi olla, mutta ajatus lähtee offensiivista – ensi-iskusta.

Venäjä ei tuo rauhaa Itämerelle, kuvio näyttää samalta kuin Mustallamerellä, harjoituksilla luoda asetelma, jossa säännöllisesti erikokoisia merialueita (ja ilmatilaa) koskee liikennerajoituksia, ja ennen kuin huomaammekaan, entistä laajempia merialueita on suljettuna tai liikenteeltä rajoitettuna samanaikaisesti – kuten nyt on etelässä Mustallamerellä. Ja sitten me ”yllätymme”, vaikka kaikki on ollut nähtävillä jo vuosia!

Venäjän julkaiseman NOTAM-ilmoituksen (Notices to Seamen) mukaan se sulkee noin 25 prosenttia – yhteensä 118 570 neliökilometriä – Mustanmeren alueesta sotaharjoitustensa vuoksi 19. elokuuta 2019 asti. Viimeisimmän NOTAM-ilmoituksen Venäjä antoi elokuun alkupuolella.

Sen sijaan, että myötäilemme Venäjää, eikö meidän – ihmisoikeuksien mallimaana – tulisi esimerkillisesti vaatia Venäjältä sitoutumista kansainvälisiin sopimuksiin, esittää tämä riittävän kuuluvasti, ja – mikä tärkeintä – käydä myös keskustelua siitä, missä määrin Venäjän johto on vastuullinen maan käymissä sodissa suoritettuihin julmuuksiin ja sotarikoksiin. Vaikenemme tästä, epäilemättä kiperästä, aiheesta, mutta todennäköisesti edessä on päivä, jolloin tämäkin on kohdattava. Totalitaariset valtiot harvoin ovat ikuisia.

Venäjän turvallisuus- ja väkivaltakoneisto näyttää vielä riittävän voimakkaalta kukistamaan vastarinnan, mutta asetelma voi muuttua yllättäenkin – se mitä pidetään horjumattomana, voi paljastua savijaloilla seisovaksi jättiläiseksi, kuten Neuvostoliitto paljastui. Venäjä ei ole samalla tavalla suljettu ja kontrolloitu yhteiskunta mitä Pohjois-Korea on, tai eräät Keski-Aasian valtiot, ja vaikka suuntaus Venäjällä valtiokontrollin tiukentamiseen on kova, on vaikea kuvitella, että se kantaisi hedelmää olleen pidemmällä tähtäimellä toimiva. Ja tuolloin, kun valtarakenteet toden teolla alkavat horjua Venäjällä, joudumme Suomessa kohtaamaan todellisuuden, josta keskustelua on kovin innokkaasti tukahdutettu valtiojohdon taholta. Tyydymmekö tähän, ja jos tyydymme – miksi? Minä en tyydy, koska on vastuutonta olla hiljaa ja painaa pää pensaaseen.

Marko

1. https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Venaja_palaa_Euroopan_neuvostoon_26062019.aspx?fbclid=IwAR3yzxnj54FRuff24snQS4Goh7_xu1z9sS586103b9d_NmhFVidoxVblS44 

2. https://www.verkkouutiset.fi/paavo-arhinmaki-vladimir-putinille-on-puhuttava-ihmisoikeuksista/ 

Suomi on hiljaa – hiljaisuuskin on kannanotto (vol. 2)

Kirjoitin vuosi sitten elokuussa blogin ”Suomi on hiljaa – hiljaisuuskin on kannanotto”, jonka kirjoittamiseen minut innoitti kokojoukko lehtiotsikoita maailmalta, kuten –

”Sweden to Russia: Release hunger-striking Ukraine filmmaker”; ”France's Macron to raise hunger striker Oleg Sentsov in call with Putin: Elysee”; “Urgence pour le cinéaste ukrainien Oleg Sentsov” –

tänään huomaan Suomen olevan jälleen hiljaa Venäjän tyrannihallinnon turvautuessa brutaaliin väkivaltaan hajottaessaan Venäjän todellisen opposition järjestämiä rauhanomaisia mielenosoituksia, joissa vaaditaan Venäjällekin vapaita ja oikeudenmukaisia vaaleja näytösten sijaan.

Jos maamme valtiojohdon ja poliitikkojen hiljaa oleminen, mitä tulee Venäjän hallinnon mittaviin ihmisoikeusloukkauksiin, herätti jo aiemmin myötähäpeää, tuntuu tämänhetkinen kusi sukassa oleminen absurdilta, kun pidämme mielessämme kansanedustaja Kimmo Kiljusen lausunnon Euroopan neuvoston Venäjä-äänestysten aikaan:

”Meidän kaikkien etu on integroida Venäjä osaksi yhteistä normijärjestelmää. Venäjän jäsenyys Euroopan neuvostossa ja sen parlamenttivaltuuskunnan täysivaltainen toiminta yleiskokouksessa antavat moniarvoisuudelle enemmän tilaa venäläisessä yhteiskunnassa”. (1)

Venäjällä maan hallintokoneisto on murskaamassa kansalaistensa rauhanomaiset mielenosoitukset. Mielenosoitukset, joissa kansalaiset vaativat sellaista perusasiaa kuin demokraattiset vaalit, on poliittinen johtomme hissun-kissun kuin mitään ei tapahtuisi. Se sama johto, joka muistaa korostaa Suomen roolia ihmisoikeustyössä, joten haluan muistuttaa tätä samaista valtiojohtoa kannanottamisen tärkeydestä, se mitä Venäjän vangitseman ja näytösoikeudenkäynnissä tuomitseman Oleg Sentsovin serkku Natalia Kaplan viime kesänä puhumisen ja tuen osoittamisen tärkeydestä sanoi pitää paikkansa edelleenkin – EI PIDÄ OLLA HILJAA.

Siinä missä Venäjän laittomasti vangitsemat ja näytösoikeudenkäynneissä tuomitsemat ukrainalaiset tarvitset tukea, aivan samalla tavalla kaduilla oleva Venäjän todellinen oppositio tarvitsee tukea. Myös poliitikkojen ja valtioiden johtajien on reagoitava julkisesti eikä tyydyttävä pelkkiin poliitikkojen kahdenkeskisiin kannanottoihin, jotka eivät koskaan kantaudu tukea tarvitsevien korviin.

Olen kesäkuun loppupuolelta lähtien kohdentanut lukuisia viestejä ja kirjoituksia maamme poliittiselle johdolle, toki jo ennalta tiedostaen sen, että reagointi on laimeaa, mutta tähän mennessä ainoastaan Tarja Filatov (demarit) on reagoinut ja osoittanut ymmärrystä. Alla olevaan kuvakollaasiin olen koonnut osan näistä viesteistä kuvakaappauksia – vain yksi reagointi.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö loihti lausumaan Financial Timesin haastattelussa seuraavaa:

suomalaiset eivät tue (Nato-jäsenyyttä) ja minä olen suomalainen (2)

joten muistutan tasavallan presidenttiä seuraavasta:

53% suomalaisista haluaa, että valtionjohto nostaa ihmisoikeuskysymykset esiin senkin uhalla, että se vaarantaa maiden väliset suhteet (3)

Alkaa tuntua siltä, että tasavallan presidentille tämä (myyttinen) suomalaisuus on valikoivaa tyyliä, aivan kuin poimittaisi rusinoita pullasta uskovaisten tapaan, onko se samaa koko poliittiselle johdolle?

Toki ymmärrän sen, että valtioiden on toisinaan huomioitava se, että teoilla voi olla kauaskantoisia seuraamuksia, sellaisia, jotka voivat vaikuttaa esim. ulkomaankauppaan ja maiden välisiin suhteisiin, mutta olen huomannut Suomessa olevan käynnissä perin ikävän kehityskulun, joka alkoi jo Tarja Halosen kaudella, ja jossa entistä useammin ihmisoikeudet saavat väistyä kaupallisten ja muiden tekijöiden tieltä, eikä tämä näy pelkästään Suomen ja Venäjän välisessä kanssakäynnissä vaan samaa kaksinaismoralistista politikointia on havaittavissa Suomen ja Kiinan välisessä kaupankäynnissä ja yhteistyössä – panda-politiikka ajaa ihmisoikeuksien edelle. Kärjistäen, mitä uiguureista tahi tiibetiläisistä kunhan vaan Ähtäriin päästään katsomaan mustavalkoisia karvapalloja. Onneksi kuluttajana voin tehdä valintoja ja olla menemättä Ähtäriin, olla matkustamatta Venäjälle jne.

Mutta muistutukseksi siitä mihin tyrannian liian heppoinen vastustaminen voi johtaa lainaan Garri Kasparovia, tähdentäen samalla sitä, että Vladimir Putin ei ole Adolf Hitler (kuten Kasparovkin kirjassaan toteaa):

”Adolf Hitler ei hyökännyt Puolaan vuonna 1939 siksi, että liittoutuneet olisivat puolustaneet Tsekkoslovakiaa vuonna 1938, sillä sitähän ne eivät tehneet. Hitler ei valloittanut sudeettialueita siksi, että maailma olisi vastustanut ankarasti Itävallan miehitystä, vaan siksi, että vastustus oli niin heikkoa. Nimenomaan vastustuksen puuttuessa Hitler saavutti alkuvaiheen voittonsa niin pienellä vaivalla ja uskalsi lopulta mennä liian pitkälle”. (Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset s. 27-28).

Hiljaisuuskin on kannanotto, hiljaa oleminen on juuri sitä mitä tyrannia toivoo (ja haluaa), hiljaa oleminen on tuen osoitus tyrannialle ja – anteeksi brutaali ilmaukseni – perseen näyttö ihmisoikeuksille ja demokratialle.

Marko

1. https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Venaja_palaa_Euroopan_neuvostoon_26062019.aspx 

2. https://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/presidentti-niinisto-ftlle-suomalaiset-eivat-tue-nato-jasenyytta-ja-mina-olen-suomalainen/795574/ 

3. https://issuu.com/amnestyfinland/docs/amnesty-lehti-4-2013