Holodomor – kansanmurha, jolta maailma sulki silmänsä

 

Ukrainassa muistetaan vuosittain marraskuun neljäntenä lauantaina holodomorin (ukr. Голодомор) miljoonia uhreja. Holodomor tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa kirjaimellisesti oli kyse – miljoonat ihmiset näännytettiin tarkoituksellisesti nälkään. On tärkeä ymmärtää se, että holodomorissa oli kyse neuvostohallinnon tarkoituksellisesta toiminnasta. Sillä samalla kun miljoonia ukrainalaisia kuoli nälkään – eräiden aikalaiskuvausten mukaan ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä – Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan alueelta vietiin neuvostohallinnon toimesta viljaa junalasteittain muualle Neuvostoliittoon kuin myös satamiin, joissa vilja laivattiin vietäväksi kolmansiin maihin.

Holodomorin seurauksena kokonaiset kylät tyhjenivät väestä Ukrainan alueella: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui väkeä vapaaehtoisesti sekä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston alueen aiemmista asukkaista, heidän tavoistansa ja kulttuurista, yrittäen parhaansa mukaan tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin paikallisine tapoineen. Mikä voi olla enää pahempi tuhoamisen muoto, kuin murhata ensin ihmiset ja tämän jälkeen pyyhkiä jäljet murhattujen kulttuurista olemattomiin. Tai jos tähän ei pysty, omia kulttuurin jäänteet ja sulauttaa osaksi omaa kulttuuriperimää? Eikö kyse ole etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhasta?

Edellinen kappale päättyy termiin ”kansanmurha”. Tieteen termipankissa kansanmurha määritellään seuraavalla tapaa:

”kansanmurha, joukkotuhonta:

Määritelmä yleiskielinen, myös historiankirjoituksessa käytetty termi, joka vastaa oikeustieteellistä joukkotuhonnan käsitettä; tarkoituksellinen toiminta kokonaisen kansan tai sen osan tuhoamiseksi”. (1)

Luonnollisesti termin määritelmää ja historiallista taustaa avataan artikkelissa tarkemmin. Käsitteen ”kansanmurha” (engl. genocide) kehitti puolanjuutalaista taustaa oleva lakimies Raphael Lemkin. Termi esiintyi ensimmäisen kerran hänen, vuonna 1944 julkaisemassa kirjassa ”Axis Rule in Occupied Europe”. Meidän on myös syytä huomioida, että käsitteen ”genosidi” eli kansanmurha kehittäjä Lemkin, puhui 1930-luvun alkupuolen ajanjakson Ukrainasta käsitteen klassisena esimerkkinä. Lainaan Anne Applebaumin teosta  Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa:

”Raphael Lemkin, puolalais-juutalainen juristi joka keksi sanan ’genosidi’ eli kansanmurha, puhui tämän ajanjakson [v. 1932–1933, kirjoittajan huomautus] Ukrainasta ’klassisena esimerkkinä’ tuosta käsitteestään: ’Kyseessä on genosidi, ei vain yksilöiden vaan erään kulttuurin ja kansankunnan hävittäminen.’ Sen jälkeen kun Lemkin oli sorvannut tämän termin, ’genosidiä’ on tavattu käyttää ahtaammassa ja lainopillisemmassa merkityksessä”. (2)

Гірка пам'ять дитинства eli ’Lapsuuden karvas muisto’ Holodomor museon edustalla Kiovassa.

Holodomor oli seurausta Josif Stalinin ja Neuvostoliiton sekä Ukrainan SNT:n ylimmän johdon määrätietoisista toimista, jotka kohdistuivat Ukrainan talonpoikaisväestön rinnalla ukrainalaisten keskuudessa heräävän kansallisen vapautusliikkeen tukahduttamiseen. (3) Aiemmin Stalinin kaudella toimeenpannusta kulakkien tuhonnasta ja pakkosiirroista huolimatta tai kenties juuri sen takia vainoharhainen neuvostovaltion johtaja näki talonpojat vihollisinaan.

Holodomorissa tapettiin nälkään näännyttämällä miljoonia ihmisiä Ukrainan (SNT:n) alueella vuosina 1932 ja 1933. (4) Toimenpide kohdistui erityisen rajusti maaseutuväestöön ja alueille, joilla asui huomattavia määriä etnisesti ukrainalaisia, kuten Kubanin alueelle nykyisen Ukrainan ja Kaukasian välille, jonka väestöstä yli 65 prosenttia oli tuolloin etnisesti ukrainalaisia. Nälkäkuolemia oli 30-luvun alkupuolella runsaasti myös muualla Neuvostoliitossa. Nämä nälänhädät olivat ennemminkin seurausta epäonnistuneista kollektivisointikokeiluista ja sen seurauksena menetetyistä sadoista. Niistä puuttui yhteiskunnan organisoima terrori rangaistuksineen ja järjestelmällisyys, joka oli merkitsevää holodomorissa.

Kiovassa sijaitsevan Holodomor museon puiston muistolaatassa Glib Tolola kertoo holodomorin tappaneen Bitjagin kylän asukkaat, ja kuinka venäläiset ja valkovenäläiset myöhemmin asuttivat kylän.

Ukrainalaisille holodomorin tekee vieläkin traagisemmaksi se, että sitä seuranneina vuosina nälän autioittamat ukrainalaiskylät asutettiin uudelleen venäläisillä, valkovenäläisillä ja vielä kauempaa tulleilla – tai tuoduilla, sillä neuvostovaltio myös pakkosiirsi tyhjenneisiin kyliin asukkaita laajan maan muilta kolkilta. Kuten Glib Tolola kertoo Bitjagin kylälle Tšernihivin alueella käyneen. Kuinka holodomor tappoi kylän kaikki asukkaat ja kuinka tyhjenneen kylän asuttivat venäläiset tai valkovenäläiset pyyhkien näin ukrainalaisen kylän olemattomiin.

”Село Битяги...

У Цьому селі не залишилось ні одніеї душі. Сталінські посіпаки привезли якихось людей - чи то російських, чи то білоруских, поселенці прийшли на все готове.

Гліб Толола очевидець голодомору Чернігівщина”.

Holodomorin seurauksena tyhjenneet ukrainalaiset kylät muuttuivat venäläisiksi nimiä myöten. Saman kohtalon kokivat myös holodomorin orvoiksi jättämät lapset, heidät kasvatettiin leireillä venäläisiksi: tänään Venäjän toimii aivan yhtä häikäilemättömällä tavalla Ukrainalta miehittämillään alueilla.  Neuvostoliitossa valtiojohtoinen terrori murhasi lasten vanhemmat ynnä suvun, kitkien lapsilta heidän juuret ja kulttuurin, kasvattaen lapsista neuvostovaltion kuuliaisia kansalaisia. Mikä ainakin oman aikakauteni kouluopetuksessa jätettiin huomiotta, kuten koko holodomor.  Lukijan on hyvä muistaa, että peruskouluaikanani 1970 ja 1980 luvulla holodomor oli tapahtuma, jota neuvostojohto ei ollut vielä tunnustanut tapahtuneeksi. 

Poikkean aiheesta muistuttaakseni lukijaa siitä, että aivan yhtä valheellinen kuva välitettiin peruskouluaikanani kulakeista, kutsuttaessa heitä ”rikkaiksi talonpojiksi”. Todellisuudessa heitä saattoi hyvin harvoin kutsua rikkaiksi, valtaosin he olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää. Heidän suurin syntinsä oli pakkokollektivisoinnin vastustaminen, jonka seurauksena heidät leimattiin luokkavihollisiksi. Mikä leimana ”oikeutti” heihin valtion taholta kohdistetut rankaisutoimet, joihin kuuluivat leirituomiot, karkotukset tuhansien kilometrien päähän kotiseudulta kuin myös teloitukset. Neuvostovaltio otti myös haltuunsa kulakkien omaisuuden. Mitä tulee satojentuhansien tai jopa yli miljoonan kulakin murhaamiseen? Tapahtunut ohitettiin vielä 80-luvulla peruskoulussa muutamalla virkkeellä, aivan kuin kyseessä olisi ollut luonnollinen ja hyväksyttävä episodi taistelussa luokkavihollisia vastaan – ero ei olisi voinut enää olla räikeämpi verrattuna oppitunteihin holokaustista.

Toisin, kuin meille opetettiin, Neuvostoliitto ei ollut kansojenkoti vaan sortokoneisto, jossa kansat pohjimmiltaan olivat alisteisia venäläisille. Tämä näkyi esimerkiksi kansallisten kulttuurien sekä etnisten vähemmistöjen kulttuurien kukistamisena ja venäläiselle ”kulttuurille” alistamisena. Tällaisesta paikallisen kulttuurin erityispiirteiden tuhoamista mainitsen vuonna 1932 Stalinin käskystä toimeenpantu Harkovaan kutsuttujen kobzar-runonlaulajien vangitseminen ja teloittaminen kaupungin ulkopuolella. Kobzarit olivat sokeita runonlaulajia, jotka säestivät lauluaan joko kobzarilla tai banduralla. Heidän asemaansa osana ukrainalaista kulttuurihistoriaa ei voi väheksyä.

 

Kansanmurha Ukrainassa tänään

Seuratessamme Venäjän johdon sekä maan medioiden suoltamaa propagandaa ja ukrainalaisten reilun vuosikymmenen yhtämittaisesti jatkunutta de-humanisointia, jonka toistoon suuret kansanryhmät Venäjällä vapaaehtoisesti liittyvät, meidän ei pitäisi olla yllättyneitä siitä, millaisiin julmuuksiin Venäjä hyökkäyssodassaan Ukrainassa syyllistyy. Kun valtion johto kieltää Ukrainan valtion ja kansan olemassa olon, ja kun se samalla tarjoaa välineet tuhonnan toteuttamiseen, niin eikö tämä juuri ole kehotus tappaa ja tuhota kaikki ne ukrainalaiset, jotka eivät nöyrry Kremlin tahtoon? Kyllä, juuri sitä se on! Niinpä mielestäni onkin perusteltua kuvata nyky-Venäjän tavoitteita oikein termein: Venäjän tavoitteena on Ukrainan ja ukrainalaisten tuhoaminen, eikä vain ihmisten vaan myös identiteetin ja historian – kokonaisen kansakunnan. Tämä kaikki käy ilmi Venäjän poliittisen johdon asenteista ja lausunnoista, joissa käytännössä kiistetään Ukrainan valtiollinen olemassa olo ja ukrainalaisten oikeus omaan valtioonsa. 

Näkymä hautuumaalle Mariupolissa: Venäjän aloittaman tuhoamissodan nimettömiä uhreja. (5) 

Marko

 

Lähteet:

1. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Historia:kansanmurha

2. Anne Applebaum, Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa s. 15.

3. The Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932 – 1933, s. 4 – 5.

4. The Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932 – 1933, s. 2.

5. Kuvakaappaus miehitetyssä Mariupolissa kesäkuussa 2022 vierailleen toimittaja Alexandra Dalsbaekin  julkaisemalta videolta. Arvioiden mukaan miehitysvuosina (keväästä 2022 eteenpäin) Mariupolin joukkohautojen täyttämille hautausmaille on haudattu vähintäänkin 30 000 ihmistä, pääasiassa siviilejä.

Kirjoitukseni taustoittamisessa olen hyödyntänyt Anne Applebaumin teosta ”Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa” sekä Johannes Remyn ”Ukrainan historia”, ja The Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932–1933-kirjaa.

Holodomor – punainen nälkä

 

Vuosittain marraskuun neljäntenä lauantaina Ukrainassa muistetaan holodomorin (ukr. Голодомор) miljoonia uhreja. Holodomor tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse – miljoonat ihmiset näännytettiin tarkoituksellisesti nälkään. Tärkeää on todellakin ymmärtää se, että holodomorissa oli kyse neuvostohallinnon tarkoituksellisesta toiminnasta. Sillä samalla kun miljoonia ukrainalaisia kuoli nälkään (eräiden aikalaiskuvausten mukaan ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä), Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan alueelta vietiin neuvostohallinnon toimesta viljaa junalasteittain muualle Neuvostoliittoon kuin myös satamiin, joissa vilja laivattiin kolmansiin maihin.

Holodomorin seurauksena kokonaiset kylät tyhjenivät väestä Ukrainan alueella: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui väkeä vapaaehtoisesti sekä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston aiemmista asukkaista, heidän tavoistansa ja kulttuurista, yrittäen parhaansa mukaan tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Mikä voi olla enää pahempi tuhoamisen muoto, kuin tappaa ensin ihmiset ja tämän jälkeen pyyhkiä tapettujen kulttuuri olemattomiin – tai jos tähän ei pysty, omia kulttuurin jäänteet ja sulauttaa osaksi omaa kulttuuriperimää? Eikö kyse ole kansanmurhasta?

Гірка пам'ять дитинства eli Lapsuuden karvas muisto Holodomor museon edustalla Kiovassa.

Mitä pidemmälle 1930-lukua edettiin, sitä enemmän Stalinin johtaman neuvostohallinnon toiminta ryhtyi vainoharhaisesti vainoamaan vähemmistöjä ja venäläistämisellä nujertamaan kansojen mahdollisia itsenäistymispyrkimyksiä. ”Kansojen kodiksi” kuvailtu Neuvostoliitto perustui sortoon ja alistamiseen, jossa alistettuja alueita ryhdyttiin sosialismin varjolla venäläistämään. Tämä venäläistäminen jatkui Josif Stalinin kuoleman (5. maaliskuuta 1953) jälkeenkin, toiminnan muuttuessa ”hienovaraisemmaksi”, jossa – etenkin – vähemmistökansojen koulutettua väestöä siirrettiin alueilta toisille ja korvattiin venäläisillä (tai jonkin toisen alueen väestöllä). Tästä venäläistämisestä Venäjän rajanaapurit olivat päässeet osallisiksi jo tsaarin vallan aikana, mutta Neuvostoliitossa toiminta oli nähdäkseni vieläkin systemaattisempaa, jossa tärkeänä osana oli alueiden alkuperäisten asukkaiden identiteetin ja kulttuurin myös kielen tuhoaminen. Ukrainan alueella ukrainan kielen vainoaminen jatkui aina 80-luvulle saakka, esim. Ukrainan SNT:n itäosien raskaan teollisuuden alueilla tämä ”hiljainen” vaino jatkui myös Mihail Gorbatšovin kaudella.

Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä periaatteena näytti olevan paikallisen identiteetin ja kulttuurin pyyhkiminen olemattomiin, jolloin toimet kohdistuivat koulutettuun väestönosaan ja intelligentsijaan. On hyvä muistaa, että kansalaisuusaate levisi usein laajoihin kansanosiin koulutetun väestönosan ja intelligentsijan kautta, siksi vaino kohdistui Neuvostoliitossakin erityisesti heihin: jokapäiväisestä leivästä taistelevalla työläisellä ei ollut energiaa vallankumouksiin. Samalla neuvostovaltio esitteli itsensä ”kansojen kotina” – minun sukupolveni näki tämän teatterin 70- ja 80-luvuilla esim. kulttuurivierailuiden, sukulaiskansojen välisen yhteistyötoiminnan kautta. Toimintaa voinee kutsua eräänlaiseksi versioksi ”Potemkinin kulisseista”, aivan kuten sen voi rinnastaa Neuvostoliiton vaikuttamiseen länsimaihin rauhanliikkeiden kautta (ja nähdäkseni Venäjä pyrkii samaan edelleen).

 

Punainen nälkä

”Punainen nälkä” esiintyy otsikossa kuin myös väliotsikossa yllä, viittaan tällä Anne Applebaumin teoksen ”Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa” ohella ihmisen luoman nälänhädän luonteeseen. Se oli sysipunainen, Kremlin orkesteroima, kohdistuen Ukrainan talonpoikaisväestön rinnalla ukrainalaisten keskuudessa heräävän kansallisen vapautusliikkeen tukahduttamiseen. Holodomoria seurasi Ukrainan henkisen ja poliittisen luokan laajat sortotoimet väestöä kurittanutta nälänhätää seuranneina kuukausina. Tarkastellessamme tapahtumien kokonaisluonnetta, emme myöskään voi unohtaa holodomoria edeltäneitä tapahtumia. Stalinin kaudella pakko kollektivisointia seurannutta kulakkeihin kohdistunutta vainoa, heihin kohdistuneita laajoja pakkosiirtoja sekä suoranaista joukkotuhontaa. Ukrainan maaseudulta pakkosiirrettiin ja tapettiin vuosien 1931 ja 1932 kuluessa noin miljoona kulakiksi määriteltyä, joista noin kolmasosa kuoli nälkään, kylmyyteen ja sairauksiin kuljetusten aikana tai heti perille saavuttua. Ukrainan alueelta kulakeiksi määriteltyjä karkotettiin usein tuhansien kilometrien päähän kotoa, paikkakunnille, joissa ei ollut mitään rakenteita heidän vastaanottamiseksi. Karkotusten yhteydessä perhekunnat usein myös hajotettiin, perheen pää (isäntä) karkotettiin usein pakkotyöleirille ja muu perhe neuvostovaltion eteläisille alueille.

Omana peruskouluaikanani 1970- ja 80-luvulla kulakkeja nimitettiin ”rikkaiksi talonpojiksi” – on myös todettava, ettei heihin kohdistunutta vainoa tai joukkotuhontaa kyseenalaistettu historianopettajiemme taholta. Todellisuudessa näitä ”rikkaat talonpoikia” ei voinut kutsua parhaalla tahdollakaan rikkaiksi. Valtaosin he olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää. Heidän suurin syntinsä oli pakkokollektivisoinnin vastustaminen, jonka seurauksena heidät leimattiin valtion vihollisiksi. 

Ukrainalaisten koettelemukset jatkuivat 1930-luvulla. Kulakkeihin kohdistunutta vainoa seurasivat viljan pakko-otot talvella 1931–1932 ja sitä seurannut nälänhätä keväällä, jonka ankaruutta lisäsi kesäkuussa säädetty laki, jonka mukaan sosialistisen omaisuuden varastamisesta saatettiin rangaista kuolemantuomiolla. Kuolinisku koettiin myöhemmin samana vuonna, 29. marraskuuta 1932 julistettiin asetus, jonka mukaan valtio takavarikoi kaiken siltä ”varastetun” viljan. Mikä oli valtiolta varastettua viljaa? Yksinkertaistettuna tämä tarkoitti sitä, että valtio katsoi varastetuksi viljaksi tuotanto tavoitteen ja todellisen sadon välisen erotuksen. Valtio ei piitannut pakkokollektivisoinnin, sääolosuhteiden, sadonkorjuun tai varastoinnin synnyttämästä hävikistä. Talonpoikien ja maaseutuväestön koettelemuksia lisäsi entisestään se, että kolhooseille, jotka eivät kyenneet täyttämään viljanluovutuskiintiötään, määrättiin sakkona ylimääräiset perunan ja lihanluovutuskiintiöt. Takavarikot kohdistettiin myös kolhoosien jäsenten yksityisille pihapalstoille. Nämä laajat takavarikot ja pakko-otot sekä myöhemmin talvella alueiden eristämiset (käytännössä kaikki liikenne alueille ja alueilta estettiin) ja rajojen sulkemiset johtivat miljoonien ihmisten kuolemaan – holodomoriin.

Holodomorissa tapettiin nälkään näännyttämällä miljoonia ihmisiä Ukrainan (SNT:n) alueella vuosina 1932 ja 1933. Toimenpide kohdistui erityisen rajusti maaseutuväestöön sekä alueille, joilla asui huomattavia määriä etnisesti ukrainalaisia, kuten Kubanin alueelle, jonka väestöstä yli 65 prosenttia oli tuolloin etnisesti ukrainalaisia. Nälkäkuolemia oli 30-luvun alkupuolella runsaasti myös muualla Neuvostoliitossa. Nämä nälänhädät olivat ennemminkin seurausta epäonnistuneista kollektivisointikokeiluista ja sen seurauksena menetetyistä sadoista. Niistä puuttui neuvostohallinnon toimeenpanema laajamittainen terrori rangaistuksineen ja järjestelmällisyys, joka on merkitsevää holodomorissa.

Kiovassa sijaitsevan Holodomor museon puiston muistolaatassa Glib Tolola kertoo kuinka Selon kylästä holodomor tappoi kaikki ihmiset ja kuinka kylän myöhemmin asuttivat venäläiset tai valkovenäläiset, ja näin ukrainalainen kylä pyyhkiytyi olemattomiin. Tavallinen tarina kautta Ukrainan, monin paikoin Ukraina muutettiin holodomorin jälkeen väestöltään venäläiseksi.

Ukrainalaisille holodomorista tekee vieläkin traagisemman se, että sitä seuranneina vuosina nälän autioittamat ukrainalaiskylät asutettiin uudelleen venäläisillä ja idästä tuoduilla – ukrainalaiset kylät venäläistettiin ja holodomorin orvoiksi jättämät lapset kasvatettiin leireillä venäläisiksi – kuinka tämä eroaa nyky-Venäjän toiminnasta, ukrainalaisten lasten kaappaamisesta ja kasvattamisesta venäläisiksi? Ei lainkaan! Valtioterrori murhasi lasten vanhemmat ynnä suvun, kitkien lapsilta heidän juurensa ja kulttuurin, kasvattaen heistä neuvostovaltion kansalaisia. Neuvostovaltio ei ollut mikään kansojen tasa-arvoinen koti vaan lopulta muut kansat olivat alisteisia venäläisille, mikä näkyi esim. juuri kansallisten kulttuurien kukistamisena ja venäläiselle ”kulttuurille” alistamisena. Usein tämän toimen seurauksena paikallisen kulttuurin tavat tai käytännöt esiteltiin osana ”venäläistä kulttuuria”. Näin kävi ukrainalaisten kansallisruoan borssin (borssikeitto) kohdalla, jonka venäläiset omivat itselleen esitellen sen osana venäläistä ruokakulttuuria.

Vainoharhaisella 30-luvulla holodomoria seurasi julmuuksia, jotka kukin omalla tapaa vaikuttivat ukrainalaiseen  kulttuuriin ja ukrainalaisten kansalliseen identiteettiin. Vuonna 1932 Josif Stalinin käskystä Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin raa’asti. Myöhemmin Stalinin toimeenpanemien puhdistusten seurauksena tuhansittain ukrainalaisia teloitettiin ja murhattiin Sandarmohissa, joka on ukrainalaisille samalla tapaa tuttu kuin se on suomalaisillekin. Joukkoteloitukset Sandarmohissa alkoivat elokuun 11. 1937 jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7 000 henkeä: työläisiä, talonpoikia, virkailijoita, kulttuurityöntekijöitä, taiteilijoita, pappeja ja sotilaita. Lähteiden mukaan Sandarmohissa teloitettiin 493 ukrainalaista, joukossa kirjailijoita, taiteilijoita, älymystön edustajia.

Jätän nyt tässä yhteydessä tarkemmin käsittelemättä toisen maailmansodan, joka koetteli erityisen ankarasti Valko-Venäjän ja Ukrainan alueita sekä sodan jälkeen 1946 ja 1947 Ukrainan ja Moldovan sosialistisia neuvostotasavaltoja koetelleen nälänhädän, joka tappoi jopa puolimiljoonaa ihmistä.  

Itse pidän kokonaisuutta, joka alkoi 1920-luvun alkupuolella edeten kulakkien pakkosiirtojen ja heihin kohdistuneen vainon ja tuhonnan kautta holodomoriin, ja siinä kuolleiden vanhempien orvoiksi jääneiden lasten uudelleen kasvatuksen (venäläistämisen) kautta kobzareiden murhaamiseen 1932, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja organisoituna kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana. Toimenpiteenä ei mielestäni ollut tarkoitus tuhota pelkästään kansaa vaan tuhota kokonainen kulttuuri – pyyhkiä merkit siitä olemattomiin ja intelligentsijaan kohdistuneella vainiolla estää kansallisen identiteetin uusi nousu.

Käsitteen ”kansanmurha” (engl. genocide) kehitti puolanjuutalaista taustaa oleva lakimies Raphael Lemkin, termi esiintyi ensimmäisen kerran hänen vuonna 1944 julkaisemassa kirjassa ”Axis Rule in Occupied Europe”. Meidän on hyvä huomioida, että käsitteen ”genosidi” eli kansanmurha kehittäjä Lemkin, puhui 1930-luvun alkupuolen ajanjakson Ukrainasta käsitteen klassisena esimerkkinä:

”Kyseessä on genosidi, ei vain yksilöiden vaan erään kulttuurin ja kansankunnan hävittäminen”, (Anne Applebaum, Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa s. 15).

Tästä voimme siirtyä tähän päivään ja Venäjän tuhoamissotaan Ukrainassa. Tarkastellessamme Venäjän johdon ja maan medioiden suoltamaa propagandaa ja vuosia kestänyttä ukrainalaisten de-humanisointia, jonka toistoon suuret kansanryhmät vapaaehtoisesti ovat liittyneet, meidän ei pitäisi olla yllättyneitä siitä, millaisiin julmuuksiin Venäjä tänään Ukrainassa syyllistyy. Kun Venäjän johto yhtäältä kieltää Ukrainan valtion ja kansan olemassa olon, ja kun se samalla tarjoaa aseet tuhonnan toteuttamiseen, niin eikö se juuri ole kehotus tappaa ja tuhota kaikki ne ukrainalaiset, jotka eivät alistu Kremlin valtaan? Kyllä, juuri sitä se on, ja niinpä on perusteltua kuvata Venäjän tämän päivän tavoitteita oikein termein. Tavoitteena on ukrainalaisten tuhoaminen, eikä vain ihmisten vaan myös identiteetin ja historian – kokonaisen kansakunnan, mikä käy ilmi Venäjän poliittisen johdon asenteista ja lausunnoista, joissa jopa kiistetään Ukrainan valtion olemassa olo.

Venäjän tuhoama Vovtšansk, Harkovan alueella Ukrainassa. Kuva v. 2024.

Marko

 

Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt lähdeaineistona Anne Applebaumin teosta ”Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa”, Johannes Remyn ”Ukrainan historia” sekä The Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932–1933-kirjaa.

Holodomor – kansanmurha, jonka maailma unohti

 

Holodomor (ukr. Голодомор) tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse – miljoonat ihmiset näännytettiin nälkään. Kokonaiset kylät tyhjenivät väestä: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui väkeä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston aiemmista asukkaista, heidän tavoista ja kulttuurista, yrittäen tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Mikä voi olla enää pahempi tuhoamisen muoto, kuin tappaa ensin ihmiset ja tämän jälkeen pyyhkiä tapettujen kulttuuri olemattomiin – tai jos tähän ei pysty, omia kulttuurin jäänteet ja sulauttaa osaksi omaa kulttuuriperimää?

Se on osa venäläistä imperialismia, venäläistä maailmaa, josta Venäjän rajanaapurit ovat päässeet nauttimaan, ja jonka Venäjä on ”vienyt” Ukrainaan monia kertoja. Aivan kuten se on toimillaan aiheuttanut nälänkin Ukrainaan monen monta kertaa.

Kirjoituksen otsikossa esiintyy termi ”kansanmurha”, on siis syytä antaa määritelmä sille. Tieteen termipankissa kansanmurha määritellään seuraavalla tapaa –

”kansanmurha, joukkotuhonta:

Määritelmä yleiskielinen, myös historiankirjoituksessa käytetty termi, joka vastaa oikeustieteellistä joukkotuhonnan käsitettä; tarkoituksellinen toiminta kokonaisen kansan tai sen osan tuhoamiseksi”. (1)

Luonnollisesti termin määritelmää ja historiallista taustaa avataan artikkelissa tarkemmin. Käsitteen ”kansanmurha” (engl. genocide) kehitti puolanjuutalaista taustaa oleva lakimies Raphael Lemkin, termi esiintyi ensimmäisen kerran hänen vuonna 1944 julkaisemassa kirjassa ”Axis Rule in Occupied Europe”. Aluksi termillä viitattiin armenialaisten kansanmurhaan ensimmäisen maailmansodan aikana sekä 1944 käynnissä olleeseen juutalaisten kansanmurhaan eli holokaustiin. Kansanmurhiksi luokiteltavia joukkotuhontoja tiedetään tapahtuneen useita ihmiskunnan historiassa antiikin ajasta lähtien, niitä on toteutettu myös holokaustin jälkeen Euroopassakin, Bosnian kansanmurha.

Holodomorin muistotilaisuudesta Ukrainan suurlähetystöllä Helsingissä.

Holodomor on seurausta Josif Stalinin ja Neuvostoliiton sekä Ukrainan SNT:n ylimmän johdon määrätietoisista toimista, jotka kohdistuivat Ukrainan talonpoikaisväestön rinnalla ukrainalaisten keskuudessa heräävän kansallisen vapautusliikkeen tukahduttamiseen. (2) Aiemmin Stalinin kaudella toimeenpannun kulakkien tuhonnasta ja pakkosiirroista huolimatta tai kenties juuri heistä johtuen vainoharhainen neuvostovaltion johto näki talonpojat vihollisinaan.

Holodomorissa tapettiin nälkään näännyttämällä miljoonia ihmisiä Ukrainan (SNT:n) alueella vuosina 1932 ja 1933. (3) Toimenpide kohdistui erityisen rajusti maaseutuväestöön ja alueille, joilla asui huomattavia määriä etnisesti ukrainalaisia, kuten Kubanin alueelle, jonka väestöstä yli 65 prosenttia oli tuolloin etnisesti ukrainalaisia. Nälkäkuolemia oli 30-luvun alkupuolella runsaasti myös muualla Neuvostoliitossa. Nämä nälänhädät olivat ennemminkin seurausta epäonnistuneista kollektivisointikokeiluista ja sen seurauksena menetetyistä sadoista, niistä puuttui yhteiskunnan organisoima terrori rangaistuksineen ja järjestelmällisyys, joka oli merkitsevää holodomorissa.

Ukrainalaisille holodomorin tekee vieläkin traagisemmaksi se, että sitä seuranneina vuosina nälän autioittamat ukrainalaiskylät asutettiin uudelleen venäläisillä ja idästä tuoduilla – ukrainalaiset kylät muuttuivat venäläisiksi ja holodomorin orvoiksi jättämät lapset kasvatettiin leireillä venäläisiksi. Valtioterrori murhasi lasten vanhemmat ynnä suvun, kitkien lapsilta heidän juuret ja kulttuurin kasvattaen heistä neuvostovaltion kansalaisia. Mikä ainakin oman aikakauteni kouluopetuksessa jätettiin huomiotta, neuvostovaltio ei ollut mikään kansojen tasa-arvoinen koti vaan lopulta muut olivat alisteisia venäjälle, mikä näkyi esim. juuri kansallisten kulttuurien kukistamisena ja venäläiselle ”kulttuurille” alistamisena.

 

Kansanmurha tänään

Ukrainaa on kohdannut viime vuosisadalla useampi Moskovan tavalla tai toisella aiheuttama joukkotuhonta. Holodomor, jota tämän kirjoituksen alkupuolella käsittelin, on niistä tunnetuin, vaikka sekin on jäänyt Suomessa hyvin vähälle käsittelylle – etenkin aikana ennen vuotta 2014 ja Euromaidania seurannutta vallan vaihtoa Ukrainassa, Venäjän toteuttamaa Krimin niemimaan miehittämistä helmi-maaliskuussa 2014 ja samaisena keväänä Venäjän masinoimaa sotaa Ukrainassa. Edellä kuvailtujen tapahtumien myötä Ukraina on noussut aivan toisella tapaa otsikoihin, ukrainalainen kulttuuri on saanut jalansijaa myös Suomessa ja samalla maan historiasta aletaan löytää muitakin tapahtumia kuin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus sekä se, että Ukrainan alueilla on sodittu viime vuosisadalla useaan otteeseen, ja että maan ”horisontista horisonttiin” ulottuvien arojen kautta saksalaisen panssarijoukot ovat edenneet.

Silti moni tapahtuma on ohitettu suomalaisessakin peruskoulussa muutaman sanan maininnalla. Kävin peruskouluni 70- ja 80-luvuilla, tuolloin elettiin kylmää sotaa ja naapurissamme oli Neuvostoliitto. Muistan kuinka koulussa käsitellessämme historiantunneilla Neuvostoliiton ensimmäisiä vuosia, esille nousi kulakkeihin kohdistunut vaino ja kuinka retorisesti kikkaillen opettaja sai kulakit näyttäytymään epäedullisessa valossa, nimittäessään heitä ”rikkaiksi maanomistajiksi”, jotka eivät suostuneet neuvostovaltion sanelemiin viljanmyyntiehtoihin, ja jotka täten kurittivat köyhää työväestöä ja uunituoretta – sortoon perustuvaa – neuvostovaltiota. Näin opettajamme (taatusti opetussuunnitelman mukaisesti) vääristi kuvaa ihmisryhmästä värittäen historiaa, retorisen kikkailun avulla murhaaminen yritettiin saada näyttäytymään hyväksyttävänä tai vähintäänkin ymmärrettävänä asiana. Mietinpä vaan, jos samoin retorisin keinoin juutalaisiin kohdistunutta holokaustia olisi selitelty parhain päin.

Meidän aikanamme, reilut kolme vuosikymmentä sitten, holodomor jätettiin oppitunneillamme huomiotta – luonnollisesti, koska Neuvostoliittokaan ei ollut tapahtunutta joukkotuhontaa tunnustanut. Niin julma kuin holodomor onkin ollut, se on kuitenkin vain ja ainoastaan yksi lukuisista neuvostohallinnon Ukrainan alueella toimeenpanemista joukkotuhonnan mitat täyttävistä tapahtumista.

Jo ennen holodomoria suuri joukko ”rikkaita talonpoikia” eli kulakkeja oli murhattu tai siirretty tuhansien kilometrien päähän kotoaan kuolemaan taivasalle Keski-Aasian aroille tai Siperian mittaamattomien havumetsien keskelle. (4) Eivätkä nämä ”rikkaat talonpojat” meidän käsityksen mukaan rikkaita olleet. He olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää. Neuvostovaltio murhautti reilut miljoona kulakkia, satojatuhansia perheenjäseniä ja sukulaisia pakkosiirrettiin kauas kotoa.

Vainoharhaisella 30-luvulla holodomoria seurasi julmuuksia, jotka kukin omalla tapaa vaikuttivat ukrainalaiseen  kulttuuriin ja ukrainalaisten kansalliseen identiteettiin. Vuonna 1932 Josif Stalinin käskystä Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin raa’asti. Myöhemmin Stalinin toimeenpanemien puhdistusten seurauksena tuhansittain ukrainalaisia teloitettiin ja murhattiin, Sandarmoh on ukrainalaisille samalla tapaa tuttu kuin se on suomalaisillekin. Joukkoteloitukset Sandarmohissa alkoivat elokuun 11. 1937 jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7 000 henkeä: työläisiä, talonpoikia, virkailijoita, kulttuurityöntekijöitä, taiteilijoita, pappeja ja sotilaita. Lähteiden mukaan Sandarmohissa teloitettiin 493 ukrainalaista, joukossa kirjailijoita, taiteilijoita, älymystön edustajia. (5) (Karjalan Sivistysseura on julkaissut Sandarmohissa teloitettujen suomalaisten nimilista, listalla on yhteensä 963 nimeä). (6)

40-luvulla Ukrainan aluetta kuritti ensin toinen maailmansota. Venäjä omassa historiankirjoituksessaan korostaa omaa rooliaan natsi-saksan kukistajana muistuttaen neuvostovaltion menettäneen kymmeniä miljoonia miehiä ja naisia sekä lapsia sodassa, samalla he tarkoituksellisesti unohtavat valkovenäläisten ja ukrainalaisten kärsimykset ja maksamat uhrit. Alueiden poikki vyöryneitä taisteluita seurasi rauha, mikä oli korkeintaan vain nimellinen, sillä senkin aikana sortoon ja terroriin perustunut neuvostovaltio karkotti yhteensä miljoonia ihmisiä kodeistaan – näin kävi Ukrainankin alueella, Krimin tataareiden kansa ajettiin käytännössä viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen karkotukseen. Ja viljavaan maahan saapui jälleen nälkä ja kuolema. 1946–1947 nälkä tappoi jälleen Neuvostoliiton länsiosissa, erityisen rajusti se koetteli Ukrainan ja Moldovan sosialistisia neuvostotasavaltoja, joissa nälkään kuoli yhteensä reilun vuoden aikana 400 000–500 000 ihmistä. (7)

Itse pidän kokonaisuutta, joka alkaa oikeastaan jo ajasta ennen kulakkien murhaamista ja karkotuksia, edeten holodomorin miljoonien kuolonuhrien ynnä sen myötä orvoiksi jääneiden lasten uudelleen kasvatuksen (venäläistämisen) kautta kobzareiden murhaamiseen 1932, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja organisoituna kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana. Toimenpiteenä ei vain ollut tarkoitus tuhota kansaa vaan tuhota kokonainen kulttuuri – pyyhkiä merkit siitä olemattomiin ja älymystön tuhonnalla estää kansallisen identiteetin uusi nousu.

Ja kun seuraamme Venäjän johdon ja maan medioiden suoltamaa propagandaa ja ukrainalaisten dehumanisointia, jonka toistoon suuret kansanryhmät vapaaehtoisesti ovat liittyneet, meidän ei pitäisi olla yllättyneitä siitä, millaisiin julmuuksiin Venäjä tänään Ukrainassa syyllistyy. Kun valtion johto kieltää Ukrainan valtion ja kansan olemassa olon, ja kun se samalla tarjoaa välineet tuhonnan toteuttamiseen, niin eikö tämä juuri ole kehotus tappaa ja tuhota kaikki ne ukrainalaiset, jotka eivät nöyrry Kremlin tahtoon? Kyllä, juuri sitä se on, ja niinpä on perusteltua kuvata Venäjän tavoitteita oikein termein. Tavoitteena on ukrainalaisten tuhoaminen, eikä vain ihmisten vaan myös identiteetin ja historian – kokonaisen kansakunnan, mikä käy ilmi Venäjän poliittisen johdon asenteista ja lausunnoista, joissa jopa kiistetään Ukrainan olemassa olo.

Venäjän tuhoamissotaa Ukrainassa,  23. marraskuuta 2022 ohjushyökkäyksen tuhoama kerrostalo Vyšhorodissa. (8)

Marko 

 

Lähteet:

1. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Historia:kansanmurha 

2. The Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932 – 1933, s. 4 – 5.

3. The Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932 – 1933, s. 2.

4. Johannes Remy, Ukrainan historia s. 181.

5. http://monuments.karelia.ru/ob-ekty-kul-turnogo-nasledija/katalog-golubaja-doroga-ot-petrozavodska-do-pudozha/medvezh-egorskij-rajon/zahoronenie-zhertv-massovyh-repressij-1937-1938-gg 

6. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006195728.html 

7. https://cepr.org/voxeu/columns/famines-wwii 

8. Kuva via Anton Gerashchenko.

Kobzarit olivat sokeita runonlaulajia, jotka säestivät lauluaan joko kobzarilla tai banduralla. 

Kuva Ukrainan suurlähetystöltä Marko Enqvist.

Kansanmurha, jonka maailma unohti

Kävin katsomassa Agnieszka Hollandin ohjaaman Mr. Jonesin erikoisnäytöksessä viime vuoden marraskuussa, epäonnekseni kadotin tuolloin muistiinpanoni, joten lyhyen arvion kirjoittaminen jäi kirjoittamatta. Tuolloin en uskonut, että elokuva koskaan tulisi teatterilevitykseen Suomeen, jos edes myyntiinkään, koska elokuvan ydinaihe – holodomor (ukr. Голодомор) – ei ole laajalti tunnettu Suomessa. Sittemmin Agnieszka Hollandin Mr. Jones on nähty niin elokuvateatterissa kuin myös myyntiversionakin kaupoissa, joten pääsin verestämään muistiani ja palauttelemaan mieleeni elokuvan ohella edes aavistuksen siitä tunnelmasta, jonka koin erikoisnäytöksessä syksyisenä iltapäivänä viime vuonna, näytöksessä, jossa vieraana oli elokuvan käsikirjoittajiin kuulunut Andrea Chalupa.

Ukrainan suurlähetystön isännöimän erikoisnäytöksen päätyttyä Chalupa kuvaili elokuvan käsikirjoitusprosessia kerraten samalla oman sukunsa historiaa ja juuriaan, jotka ulottuvat Ukrainan Donbassin mustaan multaan. Andrea Chalupan isoisä koki holodomorin, Stalinin puhdistukset ynnä totalitaarisen järjestelmän kidutuksen ennen pakoaan länteen.

Mr. Jones, dvd-kotelon kansi.

Käsikirjoittaja-tuottaja Andrea Chalupa vieraana Helsingissä.

Agnieszka Hollandin Mr. Jones (pääosassa James Norton) kuvaa lyhyen episodin nuoren walesilaistaustaisen – idealistisenkin – toimittaja Gareth Jonesin elämästä – tämä lyhyt otos hänen elämästä on jäänyt varsin vähälle huomiolle läntisessä maailmassa, siitä huolimatta, että kyseessä on – historiallisesti – hyvin merkittävästä havainnosta. Gareth Jones oli ensimmäinen läntinen toimittaja, joka kirjoitti totuuden Stalinin johtamassa neuvostovaltiossa tapahtuvasta nälkään tappamisesta – holodomorista.

Palattuaan maaliskuussa 1933 Neuvostoliitosta Berliiniin, hän julkaisi päiväkirjojensa pohjalta lehdistötiedotteen useassa sanomalehdessä, mukaan luettuna The Manchester Guardian ja the New York Evening Post. Itse asiassa hänen raporttinsa sai tuolloin, aivan kuten elokuvassakin, ei-toivotun ja jopa vihamielisen vastaanoton. Maaliskuun 31. päivä 1933 The New York Times julkaisi Pulitzer-palkitun Walter Durantyn vastineen otsikolla “Russians Hungry, But Not Starving” kutsuen halventavasti Jonesin raporttia ”suureksi kauhukertomukseksi”.

Huhtikuun 13. päivä (1933) Gareth Jones julkaisi Financial Timesissa tarkan analyysin nälänhädästä Neuvosto-Ukrainassa, kuvaten pakkokollektivisoinnin; miljoonien kulakkien pakkosiirrot omilta mailtaan (yksistään yli miljoona kulakkia murhattiin ja tapettiin näissä pakkosiirroissa, jotka ajoittuivat aikaan ennen holodomoria); viljan ja karjan pakko-otot sekä ruoan viennin Neuvostoliitosta samaan aikaan kun maassa miljoonat kuolivat nälkään.

Kalle Kinnusen haastattelussa (SK 2. heinäkuuta 2019) elokuvan ohjaaja Agnieszka Holland toteaa elokuvasta seuraavaa:

”Elokuvassa tosiasioita järjestellään uudelleen, jotta tarina kulkee dramaattisemmin. Se ei ole minulle ongelma. Mitä hahmoihin tulee, tärkeää on sisäinen totuus”.

Elokuvassa ei käy ilmi se, että kyseinen matka (haastattelemaan Josif Stalinia) oli Gareth Jonesille jo kolmas matka Neuvostoliittoon; elokuvassa toisensa tapaavat Gareth Jones ja George Orwell eivät tiettävästi oikeasti tavanneet toisiaan; meillä ei myöskään ole vankkoja tietoja elokuvan kuvauksesta korruptoituneiden toimittajien hedonistisesta elosta Moskovassa – alkoholin ja huumeidentäyteisistä juhlista, joiden keskiössä (korruptoitunut ja itsensä myynyt) Walter Duranty oli ja eli.

En kuitenkaan näe tätä puutteena, kyse on kehyksestä elokuvalle, jonka keskiössä on arvoitukselliseksi jäävä Gareth Jones ja hänen houreiselta tuntuva matka Itä-Ukrainan tasangoille – Donbasiin, Stalinoon* ja sitä ympäröivälle maaseudulle, joka tuule ja tuiskun tuivertamina talvisina päivinä avautuu katsojalle lohduttomana ja ahdistavana. Viima kantaa korviin lasten nälän piinaaman laulun, kaipuun ruoan ja läheisten luo, tyhjät silmät ja sielut – toivottomuuden.

Ohjaaja Agnieszka Holland ei mässäile elokuvassa holodomorin kauhuilla; ei hän kuitenkaan jätä niitä kuvaamattakaan. Nälkä ja kuolema tuodaan esille monella tasolla, konkretiana ja fyysisenä tunteena mutta myös pitkälle edenneenä lohduttomuutena ja apatiana, joka on ottanut nälän uuvuttamat ihmiset haltuunsa. Katsoja saatellaan nälän kourissa kamppailevaan Ukrainaan junanvaunussa, jossa Gareth Jones, päällystakkinsa karistettuaan, ryhtyy syömään appelsiinia. Harmaa likainen juna tummanpuhuvine ihmisineen ja oranssinhehkuinen appelsiini. Kyse on yhdellä kertaa vertauskuvallisesta ja konkreettisesta matkasta maailmaan, jossa ihmisyys on kuolemassa. Maailmaan, jossa nälkä tappaa miljoonia. Tai asia täsmällisemmin ilmaistuna, maailmaan, jossa nälällä tapetaan miljoonia. Holodomorissa on konkreettisesti kyse nälällä tappamisesta ts. kyse on tarkoituksellisesta ja järjestelmällisestä tapahtumasta ei katovuoden tms. synnyttämästä tapahtumasarjasta.

Neuvostovaltiossa nälällä tapettiin miljoonia vuosina 1932 ja 1933 etenkin Ukrainan (SNT:n) alueella asuvia, ja sielläkin toimenpide kohdistui erityisen rajusti maaseutuväestöön ja alueille, joilla asui huomattavia määriä etnisesti ukrainalaisia. Nälkäkuolemia oli samaan aikaan runsaasti myös muualla Neuvostoliitossa, joista eräät alueet rajoittuivat Ukrainan SNT:aan ja joilla alueilla asui tuolloin runsaasti ukrainalaisia ja joille oli pakkosiirretty kulakkeja. Muualla Neuvostoliitossa nälkäkuolemat olivat ennemminkin seurausta epäonnistuneista kollektivisointikokeiluista sekä menetetystä sadosta, niistä puuttui yhteiskunnan organisoima terrori ja järjestelmällisyys, joka oli merkitsevää holodomorissa.

Ukrainalaisille holodomorin tekee vieläkin traagisemmaksi se, että sitä seuranneina vuosina nälän autioittamat ukrainalaiskylät asutettiin uudelleen venäläisillä ja idästä tuoduilla – ukrainalaiset kylät muuttuivat venäläisiksi ja holodomorin orvoiksi jättämät lapset uudelleen kasvatettiin venäläisiksi. Valtioterrori murhasi lasten vanhemmat ynnä suvun, kitkien lapsista heidän juuret ja kulttuurin kasvattaen heistä neuvostovaltion kansalaisia.

Holodomor museo, Kiova.

Toisin kuin holokaustista, holodomorista ei juurikaan ole tehty elokuvia – tällä vuosituhannella on tehty muutama holodomoria käsittelevä elokuva. Neuvostoliitossa holodomor pyyhittiin pois historiankirjoista, se lakkasi olemasta. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua historiaansa, tuolloin he joutuivat kohtaamaan myös holodomorin.

Kalle Kinnusen haastattelussa Agnieszka Holland toteaa, ettei kylmän sodan päättymisen jälkeen Neuvostoliiton historiaan liittyviä kriittisiä elokuvia ei ole tehty juuri lainkaan.

”Länsi tuntee syyllisyyttä Hitleristä, ei Stalinista.”

Ja kuten näemme, tänään Stalin on nostettu Venäjällä uudelleen jalustalle, joten ei ole odotettavissakaan, että Venäjä paneutuisi kriittisyydellä omaan (ja neuvostovaltion) historiaan. Toivottavasti edessä on aika, jolloin näin käy. Ukrainassa maan historian ja menneisyyden ruotiminen myös taiteen keinoin on kehittymässä, se on nousemassa alhosta, johon se on ajautunut menneinä vuosikymmeninä. Itse näen eräänä tekijänä nousulle Euromaidanin ja sen myötä ukrainalaisissa kasvaneen halun tutustua maansa rikkaaseen kulttuuriin ja pitkään historiaan.

Agnieszka Hollandin ohjaama Mr. Jones on onnistunut elokuva merkittävästä tapahtumasta historiassa, samalla on se on kiehtova, ajoittain houreisen unen kaltainen kuvaus julmuudesta, jolle ei löydy viime vuosisadalta montaakaan vertailukohtaa. Mutta, kuten edellä kirjoitin, toisin kuin holokausti holodomor on likimain täysin pyyhkiytynyt meidän kollektiivisesta muistista, jopa termin kansanmurha käyttöä monet välttelevät aivan kuin peläten sen käytön kautta leimaavansa Stalinin neuvostovaltion kansoja murhaavaksi hirviöksi, mitä se olikin ja mistä se ei konkreettisesti joutunut vastuuseen.

Holodomor on ukrainalaisia kohdannut tragedia, sen luonne (ja se, että lännessä todenpuhujia ei uskottu) tekee siitä muutakin kuin Ukrainaa kohdanneen tragedian. Entäpä sitten todenpuhuja Gareth Jones? Hän kuoli, epäselvissä olosuhteissa, Mongoliassa loppukesästä 1935.

Entäpä New York Timesin palkittu toimittaja Walter Duranty (elokuvassa vähäeleisen loistava Peter Sarsgaard)? Duranty ei menettänyt Pulitzeriaan, New York Times sentään myönsi vuonna 1990 Durantyn uutisoinnin Ukrainan nälänhädästä olleen lehden historian huonointa journalismia. Duranty itse kuoli Orlandossa Floridassa 1957, kaukana miljoonista neuvostoterrorin uhreista.

 

Marko

 

*: Nykyisenä Donetskina tunnettu taajama perustettiin vuonna 1869, brittiläisen liikemiehen John Hughesin perustettua metallurgian tehtaan ja hiilikaivoksia  Donbasiin Aleksandrovkan kasakka-alueen läheisyyteen. Kaupunkioikeudet John Hughesin mukaan nimetty taajama Juzovka (ukr. Ю́зівка) sai vuonna 1917.

Vuonna 1924 kaupunki nimettiin uudelleen Stalinoksi Josif Stalinin mukaan, seuraavan kerran kaupungin nimeä muutettiin vuonna 1961 osana destalinointikampanjaa, jolloin kaupunki sai nykyisen nimensä Donetsk, Donin sivujoen Donetsin mukaan nimetyn hiilikaivosalueen mukaan.

Kuvat Marko Enqvist. 

Holodomor – kansanmurha

Tänään Ukrainassa muistetaan holodomorin (ukr. Голодомор) miljoonia uhreja, holodomor tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse – miljoonat ihmiset näännytettiin nälkään. Kokonaiset kylät tyhjenivät väestä: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui väkeä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston aiemmista asukkaista, heidän tavoista ja kulttuurista, yrittäen tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Venäläiset – katsapit (Кацапьі) – tulivat.

En nyt kuitenkaan ryhdy kirjoittamaan uudelleen holodomorin historiaa, sen sijaan kirjoitan omista tuntemuksistani ja ajatuksistani mitä sana holodomor ja kyseinen kansanmurhana nostaa mieleeni.

Гірка пам'ять дитинства eli Lapsuuden karvas muisto Holodomor museolla Kiovassa kesäkuussa 2014.

Holodomor – Голодомор

Kiovassa aivan Kiovan luolaluostarin eli Petšerskin lavran (Kiev Pechersk Lavra) tuntumassa sijaitsee Holomodorin uhrien muistomerkki. Itsessään museo on hyvin intiimi ja tiivis, sisätilat eivät ole suuret – ne ovat ennemminkin käsin kosketeltavat, tuntuu, että yhdellä silmäyksellä on mahdollista hahmottaa kokonaisuus. Mutta… kun tähän intiimiin ja hyvin tiivishenkiseen museoon kävelee, hiljenee vääjäämättä – kiireiset ajatukset jäävät taakse ja katon suunnaton paino alkaa tuntua harteilla.

Museoon ei päivä paista, sen sijaan lukuisista kirjoista huokuu kuolema – sivu sivun jälkeen kuolleita ihmisiä, perheitä, kokonaisia sukuja. Kirjat nimilistoineen ovat valokuviakin pysäyttävämpiä, sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kirjoissa, joissa on tuhansien ja tuhansien, ei vaan lopulta miljoonien kuolleiden nimet kertoo enemmän kuin yksikään kuva kuolleesta riutuneesta lapsesta tai kadulle uupuneesta aikuisesta. Nämä kirjat miljoonine tarinoineen kertovat kokonaisen kansan tuskasta.

Vieraillessani museolla viimeksi keväällä 2016 seuralaiselleni nimien lukeminen oli tuskallinen kokemus – raastava henkisesti, sillä hänen äitinsä suku oli kokenut holodomorin kauhut. Niissä kirjoissa oli hänenkin kaukaisia sukulaisia, sukulaisia joita hän ei koskaan saanut nähdä, joita hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Niissä kirjoissa kerrottiin nimien kautta kansakunnan historiaa ja kansallisen itsetunnon heräämisen julmaa tukahduttamista. Ne kirjat kuvastivat omalla julmalla tavallaan neuvostovaltiota, jossa ihmishenki oli arvoton – miljoonat kansalaiset voitiin pyyhkiä olemattomiin. Jäljet kokonaisista suvuista katosivat, niiden historia murskattiin – toivottiin, että ihmiset unohtaisivat historiansa, juurensa kasvaen neuvostokansalaisiksi. Näin ei käynyt – miljoonatkaan murhat eivät pyyhkineet kansankuntia olemattomiin. Liekki jäi kytemään tuoden lopulta valon – vapauden – pimeyteen.

Nykyään kokojoukko valtioita on tunnustanut holodomorin kansanmurhaksi – Suomi ei ole näiden valtioiden joukossa – naapuristamme Viro, Latvia ja Liettua ovat tunnustaneet holodomorin kansanmurhaksi, aivan kuten Itämeren etelärannalla Puola on tehnyt. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että holodomorissa on kyse kansanmurhasta – tarkoitus oli tuhota yksilöiden ohella kansa. Moni väittää vastaan esittämällä perusteen, että tuolloin nuoren neuvostovaltion alueella kuoli muuallakin mahdollisesti jopa miljoonia kansalaisia nälkään ja tauteihin. Niin kuoli, mutta holodomorissa käytännössä kohteena oli koko kansa – holodomor ulottui kaikkialle Ukrainaan. Holodomor oli julmaa jatkumoa ukrainalaisten vainolle.

Jo ennen holodomoria suuri joukko ”rikkaita talonpoikia” eli kulakkeja oli murhattu tai siirretty tuhansien kilometrien päähän kotoaan kuolemaan taivasalle Keski-Aasian aroille tai Siperian mittaamattomien havumetsien keskelle. Eivätkä nämä ”rikkaat talonpojat” meidän käsityksen mukaan rikkaita olleet. He olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää.

Muistan kuinka koulussa käsitellessämme historian tunnilla Neuvostoliiton alkuvuosia, esille nousi kulakkeihin kohdistunut vaino ja kuinka retorisesti kikkaillen opettaja sai kulakit näyttäytymään epäedullisessa valossa, kun heitä nimitettiin ”rikkaiksi maanomistajiksi”, jotka eivät suostuneet neuvostovaltion sanelemiin viljanmyyntiehtoihin, ja jotka täten kurittivat köyhää työväestöä ja uunituoretta – sortoon perustuvaa – neuvostovaltiota. Näin Suomessa muokattiin kuvaa ihmisryhmästä ja väritettiin historiaa, ja yritettiin saada murhaaminen näyttäytymään hyväksyttävänä tai vähintäänkin ymmärrettävänä asiana. Mietinpä vaan jos samoin retorisin keinoin juutalaisiin kohdistunutta holokaustia olisi selitelty parhain päin. Tästä suomalaisessa peruskoulussa suoritetusta neuvostovaltion joukkosurmien valkopesusta on aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Holodomor jätettiin oppitunneillamme huomiotta.

Todennäköisesti yli miljoona kulakkia murhattiin, sadat tuhannet perheenjäsenet ja sukulaiset pakkosiirrettiin kauas kotoa. Ukrainan alueella, jota kulakkien vaino erityisen rajusti kohteli, seurasi holodomor eli ”nälällä tappaminen”. Ajallisesti holodomor kesti vajaan vuoden myöhäissyksystä 1932 vuoden 1933 puolelle, tämä vajaan vuoden mittainen aika oli tuhoisa kokonaisille kylille ja pikkukaupungeille – neuvostovaltion suorittama joukkomittainen nälällä tappaminen vei ihmisiä, kokonaisia perheitä ja sukuja, kokonaisista kylistä ei jäänyt kukaan henkiin.

Kuolleita oli paljon, mittaamattomasti, niitä oli enemmän kuin miljoona, enemmän kuin kaksi miljoonaa, itse asiassa tähän päivään mennessä ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kuinka monta miljoonaa – pääasiassa ukrainalaista – holodomorin aikana kuoli. Virallisestikin puhutaan 4-6 miljoonasta kuolleesta, mutta todennäköisesti kuolleiden lukumäärä on tätäkin korkeampi ja kaikki tämä vajaassa vuodessa.

Holodomorin sekä kulakkien murhaamisten, että pakkosiirtojen vaikutus Ukrainan alueella oli monella tapaa tätä merkittävämpi. Holodomorin seurauksena satoja pieniä kyliä ja kaupunkeja jäi likimain tyhjilleen ja näihin kyliin muutti miljoonittain venäläisiä ja muihin kansallisuuksiin kuuluvia – ei välttämättä vapaaehtoisesti vaan yhteiskunnan käskystä ja näin lukuisat sydän-Ukrainan seudut muuttivat etnisesti luonnettaan ja samalla Moskova saattoi huokaista helpotuksesta. He kuvittelivat tuhonneensa orastavan ukrainalaisten kansallisen itsetunnon lopullisesti, että kymmenistä miljoonista ukrainalaisista ei enää koituisi uhkaa neuvostoyhteiskunnalle. Josif Stalin – kaiken arkkitehti – elätteli näitä uskomuksia, mutta kuinka väärässä hän olikaan.

Holodomorin seurauksena orvoiksi jäi suuri joukko lapsia – pitkälti yli miljoona – tiedä sitten oliko hengissä selviäminen heille suurikin onnenpotku. Suurin osa heistä päätyi leireille, joissa heistä kasvatettiin ”neuvostonuorten” uusi sukupolvi – heidän menneisyys ja historia, heidän suku ja perhe tuhottiin näin lopullisesti yhteiskunnan toimesta. Ja kuin kaiken kruunuksi yhteiskunta päätti pyyhkiä holodomorin pois olemasta, se muuttui tapahtumattomaksi asiaksi, sitä ei ollut enää olemassakaan. Siitä ei mainittu sanaakaan neuvostohistoriankirjoituksessa, kukaan ei kyseenalaistanut tapahtunutta, kukaan ei virallisesti ihmetellyt sitä, mihin 30-luvun alussa miljoonat ukrainalaiset olivat ”kadonneet”. Holodomor lakkasi olemasta olemassa. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua historiaansa, tuolloin he joutuivat kasvokkain tämän todellisuuden kanssa.

Itse pidän kokonaisuutta, joka alkaa oikeastaan jo ajasta ennen kulakkien murhaamista ja karkottamista, ja etenee holodomorin miljoonien kuolleiden ynnä uudelleen leireillä kasvatettujen lasten kautta kobzareiden** murhaamiseen 1932, jolloin Josif Stalinin käskystä Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin raa’asti, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja organisoituna kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana. Toimenpiteenä ei vain ollut tarkoitus tuhota kansaa vaan tuhota kokonainen kulttuuri – pyyhkiä se olemattomiin. 

Marko

*: Katsapit (Кацапьі) venäläisistä käytettävä halventava nimitys.

**: Kobzarit olivat sokeita runonlaulajia, jotka säestivät lauluaan joko kobzarilla tai banduralla.