Tänään Ukrainassa muistetaan holodomorin (ukr. Голодомор) miljoonia
uhreja, holodomor tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse – miljoonat
ihmiset näännytettiin nälkään. Kokonaiset kylät tyhjenivät väestä: maa
autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui
väkeä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston
aiemmista asukkaista, heidän tavoista ja kulttuurista, yrittäen tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Venäläiset – katsapit (Кацапьі) – tulivat.
En nyt kuitenkaan ryhdy
kirjoittamaan uudelleen holodomorin historiaa, sen sijaan kirjoitan omista
tuntemuksistani ja ajatuksistani mitä sana holodomor ja kyseinen kansanmurhana
nostaa mieleeni.
Гірка пам'ять дитинства eli Lapsuuden karvas muisto Holodomor museolla Kiovassa kesäkuussa
2014.
|
Holodomor – Голодомор
Kiovassa aivan Kiovan luolaluostarin eli Petšerskin lavran (Kiev Pechersk Lavra) tuntumassa sijaitsee Holomodorin uhrien
muistomerkki. Itsessään museo on hyvin intiimi ja tiivis, sisätilat eivät ole
suuret – ne ovat ennemminkin käsin kosketeltavat, tuntuu, että yhdellä
silmäyksellä on mahdollista hahmottaa kokonaisuus. Mutta… kun tähän intiimiin
ja hyvin tiivishenkiseen museoon kävelee, hiljenee vääjäämättä – kiireiset
ajatukset jäävät taakse ja katon suunnaton paino alkaa tuntua harteilla.
Museoon ei päivä paista, sen
sijaan lukuisista kirjoista huokuu kuolema – sivu sivun jälkeen kuolleita
ihmisiä, perheitä, kokonaisia sukuja. Kirjat nimilistoineen ovat valokuviakin
pysäyttävämpiä, sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kirjoissa,
joissa on tuhansien ja tuhansien, ei vaan lopulta miljoonien kuolleiden nimet
kertoo enemmän kuin yksikään kuva kuolleesta riutuneesta lapsesta tai kadulle
uupuneesta aikuisesta. Nämä kirjat miljoonine tarinoineen kertovat kokonaisen kansan tuskasta.
Vieraillessani museolla viimeksi
keväällä 2016 seuralaiselleni nimien lukeminen oli tuskallinen kokemus –
raastava henkisesti, sillä hänen äitinsä suku oli kokenut holodomorin kauhut.
Niissä kirjoissa oli hänenkin kaukaisia sukulaisia, sukulaisia joita hän ei
koskaan saanut nähdä, joita hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Niissä
kirjoissa kerrottiin nimien kautta kansakunnan historiaa ja kansallisen
itsetunnon heräämisen julmaa tukahduttamista. Ne kirjat kuvastivat omalla
julmalla tavallaan neuvostovaltiota, jossa ihmishenki oli arvoton – miljoonat
kansalaiset voitiin pyyhkiä olemattomiin. Jäljet kokonaisista suvuista
katosivat, niiden historia murskattiin – toivottiin, että ihmiset unohtaisivat
historiansa, juurensa kasvaen neuvostokansalaisiksi. Näin ei käynyt –
miljoonatkaan murhat eivät pyyhkineet kansankuntia olemattomiin. Liekki jäi
kytemään tuoden lopulta valon – vapauden – pimeyteen.
Nykyään kokojoukko valtioita on
tunnustanut holodomorin kansanmurhaksi – Suomi ei ole näiden valtioiden
joukossa – naapuristamme Viro, Latvia ja Liettua ovat tunnustaneet holodomorin
kansanmurhaksi, aivan kuten Itämeren etelärannalla Puola on tehnyt. Oma
henkilökohtainen mielipiteeni on se, että holodomorissa on kyse kansanmurhasta –
tarkoitus oli tuhota yksilöiden ohella kansa. Moni väittää vastaan esittämällä
perusteen, että tuolloin nuoren neuvostovaltion alueella kuoli muuallakin
mahdollisesti jopa miljoonia kansalaisia nälkään ja tauteihin. Niin kuoli, mutta
holodomorissa käytännössä kohteena oli koko kansa – holodomor ulottui kaikkialle
Ukrainaan. Holodomor oli julmaa jatkumoa ukrainalaisten vainolle.
Jo ennen holodomoria suuri joukko
”rikkaita talonpoikia” eli kulakkeja
oli murhattu tai siirretty tuhansien kilometrien päähän kotoaan kuolemaan
taivasalle Keski-Aasian aroille tai Siperian mittaamattomien havumetsien
keskelle. Eivätkä nämä ”rikkaat talonpojat” meidän käsityksen mukaan rikkaita
olleet. He olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden
leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli
keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää.
Muistan kuinka koulussa
käsitellessämme historian tunnilla Neuvostoliiton alkuvuosia, esille nousi
kulakkeihin kohdistunut vaino ja kuinka retorisesti kikkaillen opettaja sai
kulakit näyttäytymään epäedullisessa valossa, kun heitä nimitettiin ”rikkaiksi maanomistajiksi”, jotka eivät
suostuneet neuvostovaltion sanelemiin viljanmyyntiehtoihin, ja jotka täten
kurittivat köyhää työväestöä ja uunituoretta – sortoon perustuvaa –
neuvostovaltiota. Näin Suomessa muokattiin kuvaa ihmisryhmästä ja väritettiin
historiaa, ja yritettiin saada murhaaminen näyttäytymään hyväksyttävänä tai
vähintäänkin ymmärrettävänä asiana. Mietinpä vaan jos samoin retorisin keinoin
juutalaisiin kohdistunutta holokaustia
olisi selitelty parhain päin. Tästä suomalaisessa peruskoulussa suoritetusta
neuvostovaltion joukkosurmien valkopesusta on aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Holodomor jätettiin oppitunneillamme huomiotta.
Todennäköisesti yli miljoona
kulakkia murhattiin, sadat tuhannet perheenjäsenet ja sukulaiset pakkosiirrettiin
kauas kotoa. Ukrainan alueella, jota kulakkien vaino erityisen rajusti kohteli,
seurasi holodomor eli ”nälällä tappaminen”.
Ajallisesti holodomor kesti vajaan vuoden myöhäissyksystä 1932 vuoden 1933
puolelle, tämä vajaan vuoden mittainen aika oli tuhoisa kokonaisille kylille ja
pikkukaupungeille – neuvostovaltion suorittama joukkomittainen nälällä tappaminen vei ihmisiä, kokonaisia perheitä ja sukuja,
kokonaisista kylistä ei jäänyt kukaan henkiin.
Kuolleita oli paljon,
mittaamattomasti, niitä oli enemmän kuin miljoona, enemmän kuin kaksi
miljoonaa, itse asiassa tähän päivään mennessä ei ole päästy yksimielisyyteen
siitä, kuinka monta miljoonaa – pääasiassa ukrainalaista – holodomorin aikana
kuoli. Virallisestikin puhutaan 4-6 miljoonasta kuolleesta, mutta
todennäköisesti kuolleiden lukumäärä on tätäkin korkeampi ja kaikki tämä vajaassa vuodessa.
Holodomorin sekä kulakkien
murhaamisten, että pakkosiirtojen vaikutus Ukrainan alueella oli monella tapaa
tätä merkittävämpi. Holodomorin seurauksena satoja pieniä kyliä ja kaupunkeja
jäi likimain tyhjilleen ja näihin kyliin muutti miljoonittain venäläisiä ja
muihin kansallisuuksiin kuuluvia – ei välttämättä vapaaehtoisesti vaan
yhteiskunnan käskystä ja näin lukuisat sydän-Ukrainan seudut muuttivat
etnisesti luonnettaan ja samalla Moskova saattoi huokaista helpotuksesta. He
kuvittelivat tuhonneensa orastavan ukrainalaisten kansallisen itsetunnon lopullisesti, että kymmenistä miljoonista ukrainalaisista ei enää koituisi
uhkaa neuvostoyhteiskunnalle. Josif Stalin
– kaiken arkkitehti – elätteli näitä uskomuksia, mutta kuinka väärässä hän
olikaan.
Holodomorin seurauksena orvoiksi
jäi suuri joukko lapsia – pitkälti yli miljoona – tiedä sitten oliko hengissä
selviäminen heille suurikin onnenpotku. Suurin osa heistä päätyi leireille,
joissa heistä kasvatettiin ”neuvostonuorten”
uusi sukupolvi – heidän menneisyys ja historia, heidän suku ja perhe tuhottiin
näin lopullisesti yhteiskunnan toimesta. Ja kuin kaiken kruunuksi yhteiskunta
päätti pyyhkiä holodomorin pois olemasta, se muuttui tapahtumattomaksi asiaksi,
sitä ei ollut enää olemassakaan. Siitä ei mainittu sanaakaan
neuvostohistoriankirjoituksessa, kukaan ei kyseenalaistanut tapahtunutta,
kukaan ei virallisesti ihmetellyt sitä, mihin 30-luvun alussa miljoonat
ukrainalaiset olivat ”kadonneet”.
Holodomor lakkasi olemasta olemassa. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi
muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton
hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua
historiaansa, tuolloin he joutuivat kasvokkain tämän todellisuuden kanssa.
Itse pidän kokonaisuutta, joka
alkaa oikeastaan jo ajasta ennen kulakkien murhaamista ja karkottamista, ja etenee holodomorin
miljoonien kuolleiden ynnä uudelleen leireillä kasvatettujen lasten kautta kobzareiden** murhaamiseen 1932, jolloin
Josif Stalinin käskystä Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin
raa’asti, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja organisoituna
kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana.
Toimenpiteenä ei vain ollut tarkoitus tuhota kansaa vaan tuhota kokonainen
kulttuuri – pyyhkiä se olemattomiin.
Marko
*: Katsapit (Кацапьі)
venäläisistä käytettävä halventava nimitys.
**: Kobzarit olivat sokeita runonlaulajia, jotka säestivät lauluaan
joko kobzarilla tai banduralla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toistaiseksi ei kommentointia.
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.