Holodomor – kansanmurha

Tänään Ukrainassa muistetaan holodomorin (ukr. Голодомор) miljoonia uhreja, holodomor tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse – miljoonat ihmiset näännytettiin nälkään. Kokonaiset kylät tyhjenivät väestä: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui väkeä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston aiemmista asukkaista, heidän tavoista ja kulttuurista, yrittäen tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Venäläiset – katsapit (Кацапьі) – tulivat.

En nyt kuitenkaan ryhdy kirjoittamaan uudelleen holodomorin historiaa, sen sijaan kirjoitan omista tuntemuksistani ja ajatuksistani mitä sana holodomor ja kyseinen kansanmurhana nostaa mieleeni.

Гірка пам'ять дитинства eli Lapsuuden karvas muisto Holodomor museolla Kiovassa kesäkuussa 2014.

Holodomor – Голодомор

Kiovassa aivan Kiovan luolaluostarin eli Petšerskin lavran (Kiev Pechersk Lavra) tuntumassa sijaitsee Holomodorin uhrien muistomerkki. Itsessään museo on hyvin intiimi ja tiivis, sisätilat eivät ole suuret – ne ovat ennemminkin käsin kosketeltavat, tuntuu, että yhdellä silmäyksellä on mahdollista hahmottaa kokonaisuus. Mutta… kun tähän intiimiin ja hyvin tiivishenkiseen museoon kävelee, hiljenee vääjäämättä – kiireiset ajatukset jäävät taakse ja katon suunnaton paino alkaa tuntua harteilla.

Museoon ei päivä paista, sen sijaan lukuisista kirjoista huokuu kuolema – sivu sivun jälkeen kuolleita ihmisiä, perheitä, kokonaisia sukuja. Kirjat nimilistoineen ovat valokuviakin pysäyttävämpiä, sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kirjoissa, joissa on tuhansien ja tuhansien, ei vaan lopulta miljoonien kuolleiden nimet kertoo enemmän kuin yksikään kuva kuolleesta riutuneesta lapsesta tai kadulle uupuneesta aikuisesta. Nämä kirjat miljoonine tarinoineen kertovat kokonaisen kansan tuskasta.

Vieraillessani museolla viimeksi keväällä 2016 seuralaiselleni nimien lukeminen oli tuskallinen kokemus – raastava henkisesti, sillä hänen äitinsä suku oli kokenut holodomorin kauhut. Niissä kirjoissa oli hänenkin kaukaisia sukulaisia, sukulaisia joita hän ei koskaan saanut nähdä, joita hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Niissä kirjoissa kerrottiin nimien kautta kansakunnan historiaa ja kansallisen itsetunnon heräämisen julmaa tukahduttamista. Ne kirjat kuvastivat omalla julmalla tavallaan neuvostovaltiota, jossa ihmishenki oli arvoton – miljoonat kansalaiset voitiin pyyhkiä olemattomiin. Jäljet kokonaisista suvuista katosivat, niiden historia murskattiin – toivottiin, että ihmiset unohtaisivat historiansa, juurensa kasvaen neuvostokansalaisiksi. Näin ei käynyt – miljoonatkaan murhat eivät pyyhkineet kansankuntia olemattomiin. Liekki jäi kytemään tuoden lopulta valon – vapauden – pimeyteen.

Nykyään kokojoukko valtioita on tunnustanut holodomorin kansanmurhaksi – Suomi ei ole näiden valtioiden joukossa – naapuristamme Viro, Latvia ja Liettua ovat tunnustaneet holodomorin kansanmurhaksi, aivan kuten Itämeren etelärannalla Puola on tehnyt. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että holodomorissa on kyse kansanmurhasta – tarkoitus oli tuhota yksilöiden ohella kansa. Moni väittää vastaan esittämällä perusteen, että tuolloin nuoren neuvostovaltion alueella kuoli muuallakin mahdollisesti jopa miljoonia kansalaisia nälkään ja tauteihin. Niin kuoli, mutta holodomorissa käytännössä kohteena oli koko kansa – holodomor ulottui kaikkialle Ukrainaan. Holodomor oli julmaa jatkumoa ukrainalaisten vainolle.

Jo ennen holodomoria suuri joukko ”rikkaita talonpoikia” eli kulakkeja oli murhattu tai siirretty tuhansien kilometrien päähän kotoaan kuolemaan taivasalle Keski-Aasian aroille tai Siperian mittaamattomien havumetsien keskelle. Eivätkä nämä ”rikkaat talonpojat” meidän käsityksen mukaan rikkaita olleet. He olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää.

Muistan kuinka koulussa käsitellessämme historian tunnilla Neuvostoliiton alkuvuosia, esille nousi kulakkeihin kohdistunut vaino ja kuinka retorisesti kikkaillen opettaja sai kulakit näyttäytymään epäedullisessa valossa, kun heitä nimitettiin ”rikkaiksi maanomistajiksi”, jotka eivät suostuneet neuvostovaltion sanelemiin viljanmyyntiehtoihin, ja jotka täten kurittivat köyhää työväestöä ja uunituoretta – sortoon perustuvaa – neuvostovaltiota. Näin Suomessa muokattiin kuvaa ihmisryhmästä ja väritettiin historiaa, ja yritettiin saada murhaaminen näyttäytymään hyväksyttävänä tai vähintäänkin ymmärrettävänä asiana. Mietinpä vaan jos samoin retorisin keinoin juutalaisiin kohdistunutta holokaustia olisi selitelty parhain päin. Tästä suomalaisessa peruskoulussa suoritetusta neuvostovaltion joukkosurmien valkopesusta on aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Holodomor jätettiin oppitunneillamme huomiotta.

Todennäköisesti yli miljoona kulakkia murhattiin, sadat tuhannet perheenjäsenet ja sukulaiset pakkosiirrettiin kauas kotoa. Ukrainan alueella, jota kulakkien vaino erityisen rajusti kohteli, seurasi holodomor eli ”nälällä tappaminen”. Ajallisesti holodomor kesti vajaan vuoden myöhäissyksystä 1932 vuoden 1933 puolelle, tämä vajaan vuoden mittainen aika oli tuhoisa kokonaisille kylille ja pikkukaupungeille – neuvostovaltion suorittama joukkomittainen nälällä tappaminen vei ihmisiä, kokonaisia perheitä ja sukuja, kokonaisista kylistä ei jäänyt kukaan henkiin.

Kuolleita oli paljon, mittaamattomasti, niitä oli enemmän kuin miljoona, enemmän kuin kaksi miljoonaa, itse asiassa tähän päivään mennessä ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kuinka monta miljoonaa – pääasiassa ukrainalaista – holodomorin aikana kuoli. Virallisestikin puhutaan 4-6 miljoonasta kuolleesta, mutta todennäköisesti kuolleiden lukumäärä on tätäkin korkeampi ja kaikki tämä vajaassa vuodessa.

Holodomorin sekä kulakkien murhaamisten, että pakkosiirtojen vaikutus Ukrainan alueella oli monella tapaa tätä merkittävämpi. Holodomorin seurauksena satoja pieniä kyliä ja kaupunkeja jäi likimain tyhjilleen ja näihin kyliin muutti miljoonittain venäläisiä ja muihin kansallisuuksiin kuuluvia – ei välttämättä vapaaehtoisesti vaan yhteiskunnan käskystä ja näin lukuisat sydän-Ukrainan seudut muuttivat etnisesti luonnettaan ja samalla Moskova saattoi huokaista helpotuksesta. He kuvittelivat tuhonneensa orastavan ukrainalaisten kansallisen itsetunnon lopullisesti, että kymmenistä miljoonista ukrainalaisista ei enää koituisi uhkaa neuvostoyhteiskunnalle. Josif Stalin – kaiken arkkitehti – elätteli näitä uskomuksia, mutta kuinka väärässä hän olikaan.

Holodomorin seurauksena orvoiksi jäi suuri joukko lapsia – pitkälti yli miljoona – tiedä sitten oliko hengissä selviäminen heille suurikin onnenpotku. Suurin osa heistä päätyi leireille, joissa heistä kasvatettiin ”neuvostonuorten” uusi sukupolvi – heidän menneisyys ja historia, heidän suku ja perhe tuhottiin näin lopullisesti yhteiskunnan toimesta. Ja kuin kaiken kruunuksi yhteiskunta päätti pyyhkiä holodomorin pois olemasta, se muuttui tapahtumattomaksi asiaksi, sitä ei ollut enää olemassakaan. Siitä ei mainittu sanaakaan neuvostohistoriankirjoituksessa, kukaan ei kyseenalaistanut tapahtunutta, kukaan ei virallisesti ihmetellyt sitä, mihin 30-luvun alussa miljoonat ukrainalaiset olivat ”kadonneet”. Holodomor lakkasi olemasta olemassa. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua historiaansa, tuolloin he joutuivat kasvokkain tämän todellisuuden kanssa.

Itse pidän kokonaisuutta, joka alkaa oikeastaan jo ajasta ennen kulakkien murhaamista ja karkottamista, ja etenee holodomorin miljoonien kuolleiden ynnä uudelleen leireillä kasvatettujen lasten kautta kobzareiden** murhaamiseen 1932, jolloin Josif Stalinin käskystä Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin raa’asti, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja organisoituna kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana. Toimenpiteenä ei vain ollut tarkoitus tuhota kansaa vaan tuhota kokonainen kulttuuri – pyyhkiä se olemattomiin. 

Marko

*: Katsapit (Кацапьі) venäläisistä käytettävä halventava nimitys.

**: Kobzarit olivat sokeita runonlaulajia, jotka säestivät lauluaan joko kobzarilla tai banduralla.