Kuplassani Vartiopaikalla

Vuosi 2017 on päättynyt, on astuttu vuoteen 2018 mutta ennen katseen kiinnittämistä tämän vuoden tapahtumiin, katsaus menneeseen vuoden 2017 ”blogitapahtumiin”. Tammikuussa 2017 kirjoitin kahden eri alustan blogeihin – toinen alustoista oli Virossa toimivan suomen kielisen SSS-Radion blogi, ja toinen taasen maanpuolustus.net-foorumin blogi. Osa blogeista ilmestyi sellaisenaan molemmilla alustoilla, huomattava osa – käytännössä valtaosa – oli sellaisia, jotka olivat luettavissa vain toisella alustalla. Tämä järjestely sai minut osaltaan pohtimaan oman blogin perustamista, tuolloin kaikki kirjoitukseni olisivat ”yksien kansien” välissä ja helposti hallittavissa – tarvittaessa myös muokattavissa – matkaan mahtui muitakin tekijöitä ja syitä – kuten neutraalimpi blogialusta, jotka lopulta määrittivät suunnan ja niinpä toukokuussa 2017 kirjoitin ensimmäisen blogini ”Vartiopaikalla idän ja lännen välissä”. Idean blogini nimeen antoi turpo-bloggari/-kolumnisti Rysky Riiheläinen – kiitokset hänelle!

Tässä katsauksessa poimin esille eräitä suosituimpia – luetuimpia – blogejani, mainitsen myös muutamia suosikkejani – kirjoituksia, jotka ovat minulle syystä tai toisesta tärkeitä. Tämän ”Kuplassani Vartiopaikalla”-kirjoituksen päätteeksi tervehdys ”sieltä jostain”.

Aloittaessani kirjoittamaan blogeja en osannut lainkaan ajatella kuinka laaja lukijakunta voi olla. Kirjoittaessani SSS-Radioon olin toisinaan saanut viittauksenomaisia tiedonmuruja siitä, että blogejani oli luettu myös Suomen ja Viron ulkopuolella kuten Venäjällä. Seuratessani kuinka laajalti blogiani luetaan, olen huomannut, että viikoittain lukijoita löytyy hyvinkin useammasta kuin kymmenestä valtiosta – Suomesta selkeästi eniten, mutta merkittäviä määriä lukijoita tulee myös Venäjältä, Ukrainasta, Kanadasta ja Yhdysvalloista – toisinaan moni virolainenkin lukee blogiani.

Blogeistani suosituin on, ehkäpä hiukan yllättäen, heinäkuussa kirjoittamani ”Suomi ensin – Putinin asialla” – lukijoita se on kerännyt tähän hetkeen mennessä yli 3000. Sitä ei käy kieltäminen, etteikö Marco de Wit ole ollut otsikoissa vuoden 2017 puolella lukemattomia kertoja. Hän on ollut esillä omien julkaisuidensa ohella myös valtakunnan mediassa, ja koskapa Suomi Ensin – kaikesta huolimatta – profiloituu häneen, ei siis ihme, että blogikin onnistui keräämään runsaasti lukijoita. Poikkeuksellista kyseisessä tekstissä on kuitenkin se, että se on noussut julkaisuajankohdan jälkeen muutamia kertoja – ilman sen kummempaa apua – viikkolistojen luetuimpien tekstien joukkoon.

Marco de Wit pääsee nauttimaan “maijan” kyydistä.

Menneen vuoden kuluessa kirjoitin lukemattomia tekstejä, joissa kritisoin – ajoittain hyvinkin voimakkaasti – maassamme harjoitettua Moskovaa nöyristelevää politiikkaa. Näistä kirjoituksista ”Selkä nöyränä Moskovan suuntaan – osa II” tuli julkaistua oikeaan aikaan ja se näytti leviävän julkisuuden kannalta oikeissa foorumeissa – sellaisissa, joissa käydään aktiivista keskustelua NATO-jäsenyydestä tahi suomettumisesta – suomettuneesta Suomesta.

Edelliset kaksi blogia ovatkin ainoat, jotka ovat keränneet enemmän kuin tuhat lukijaa, tilaston kolmas – suosikkeihini kuuluva – ”Kansainvälisen lokakampanjan kohteena” on toistaiseksi kerännyt reilut 800 lukukertaa. Tässä blogissa tarkastelen lokakampanjaa, jonka kohde oli/on toimittaja Jessikka Aro, uskallan sanoa, että kyseisen kampanjan taustalta löytyy ”suomalaisverta” vaikka toteuttajana – välineenä – onkin ollut tanskalainen blogisti Jesper Larsen.

Jessikka Aron vastaiseen lokakampanjaan osallistunut ”kansantasavaltoja” tukeva Jesper Larsen.

Uusnatsit ja sen myötä Vastarintaliike olivat menneen vuoden aikana useammankin kerran uutisotsikoissa, ja koskapa aihepiiri minua kiinnostaa – on kiinnostanut jo vuosia – tulin kirjoittaneeksi useamman teemaa käsittelevän kirjoituksen, joista ”Vastarintaliike – kaikkea muuta kuin isänmaan asialla” kuului luetuimpiin blogeihini. Se ei kuitenkaan ole kyseisen aihepiirin kirjoituksista oma suosikkini, sellaisena pidän ”Venäläinen äärioikeisto taistelemassa ”ukrainalaisfasisteja” vastaan” blogia elokuulta.

Pohjoismainen Vastarintaliike mielenosoituksessa Tampereella.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa huomattavan suurta huomiota sai Venäjän ja Valko-Venäjän yhteinen Zapad-2017-sotaharjoitus. Samainen harjoitus sai, ehkäpä liikaakin, huomiota myös blogeissani – joskin osassa blogeja harjoitus toimi ennemminkin kehyksenä, jonka kautta spekuloin mahdollisia vaihtoehtoja/kehityskulkuja Ukrainassa. Onneksi merkittävämpää eskalaatiota rintamalla ei välittömästi harjoituksen jälkeen nähty, kuten ei ole nähty vuoden lopullakaan. Kesään verrattuna sotatoimet toki kiihtyivät Ukrainassa, mutta merkittävästä eskalaatiosta (offensiivista tai sellaisen yrityksestä) ei kuitenkaan voida puhua.

Msta-S panssarihaupitseja Voronezhin alueella Venäjällä ennen Zapad-2017-sotaharjoitusta.

Zapad-2017-sotaharjoitusta käsittelevistä kirjoituksista ”Zapad-2017-sotaharjoituksen varjossa” blogi nousi luetuimpien kirjoitusteni joukkoon. Tähän mennessä tilastojen mukaan lukukertoja on kertynyt 639.

Tilastojen perusteella on pääteltävissä se, että erityisen suurta suosiota eivät nauttineet ihmisoikeuskysymyksiä käsittelevät kirjoitukseni. Eräissä niistä suomin presidentti Tarja Halosen vaikenemista Venäjän ihmisoikeuskysymysten kohdalla, toisaalla sitten kiinnitin huomiota miehitetyn ja Venäjään anneksoidun Krimin niemimaan ihmisoikeustilanteeseen kuin myös Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden hyvinkin surkeaan ihmisoikeustilanteeseen. Muuten Ukrainan sotaa ja ”kansantasavaltojen” alueella vallitsevaa tilannetta käsittelevät kirjoitukseni nauttivat varsin suurta huomiota, ”Ukrainassa on ”sisällissota” myytti on murrettu” on kerännyt tähän päivään mennessä 630 lukukertaa.

Useampi suomalaisia kollaboraattoreita käsittelevä kirjoitukseni sivusi myös Ukrainan sotaa. Johan Bäckman ja Janus Putkonen saivat tavattoman paljon huomiota menneen vuoden aikana – aiheesta. Lokakuun harmaudessa kirjoitettu ”Janus Putkonen ja DONi News – disinformaatiota ja harhaanjohtamista” kuuluu suosituimpien kirjoitusteni joukkoon, mutta yhdessä ryppäässä on kokojoukko aihepiiriin liittyviä kirjoituksia, kuten ”Hekin ovat vierastaistelijoita” ja ”Kaiken takana on Bäckman”.

Edellä esille nostamistani kirjoituksista suosikkeihini kuuluu Jessikka Aroon kohdistuvan lokakampanjan tarkastelu aivan kuten blogi venäläisestä äärioikeistosta taistelemassa ”ukrainalaisfasisteja” vastaan, näiden kahden lisäksi omiin suosikkeihini – tai minulle tärkeisiin blogeihin – kuuluvat ”Palvelevatko he Putinia”, jossa nostan niminä esille niitä suomalaisia, jotka ovat hyvin selkeästi Venäjän riveissä tällä hetkellä ja jotka nivoutuvat sotaan Ukrainassa. Merkittävä on myös heinäkuussa 2017 kirjoittamani blogi ”Buk 332 matkalla Donetskista Snižneen” – eikä suinkaan sen tähden, että se olisi erityisen nerokas tai taidokas kirjoituksena, syynä on aihe – MH17.

Kirjoittamistani kymmenistä blogeista minulle tärkein (sekä ehdottomasti henkilökohtaisin) on itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta julkaisemani kirjoitus ”Kahtiajakautunut kansa eheytyi yhdeksi – satavuotias Suomi” – se kertoo sukuni ja samalla Suomen tarinaa sadan vuoden takaa, kuinka tämä kansa itsenäistyttyään oli hajalla käyden verissäpäin toinen toistensa kimppuun ja kuinka kansa lopulta kasvoi yhteen – kuinka tämän maan miehet ja naiset yhdessä taistelivat vapauden puolesta.

* * *

Loppuun lyhyt kommentti Ukrainan asevoimien Itä-Ukrainan sotatoimialueella ATO-joukossa palvelleelta – loppusyksystä 2017 kotiutetulta – sotilaalta, kutsukaamme häntä S:ksi. Tiedossani on S:n tarkka sijoituspaikka ja joukko-osasto sekä aika, jonka hän alueella palveli. On hyvin todennäköistä, että hän palaa rintamalle tämän vuoden kuluessa.

S:n mukaan joukkojen varustetaso on olennaisesti parantunut sodan kuluessa, hänen palveluaikana joukko-osasto, johon hän kuului, on saanut uudempaa panssarintorjuntakalustoa. Myös joukkojen operointikyky on kehittynyt sotavuosien kuluessa, nyt joukot ovat olennaisesti valmiimpia puolustamaan maataan. Asevoimien kyky ja halu – moraali – on merkittävästi parantunut sodan myötä.

Kokemuksensa perustuen S. arvioi, että tänään Venäjän on huomattavasti vaikeampi saada merkittäviä voittoja Ukrainassa, jokaiseen – paikalliseenkin – operaatioon venäläisjoukot tarvitsevat aiempaa enemmän voimaa ja ammattilaisia. Hänen mukaan näiden ns. separatistien sodankäyntikyky on hyvin vajavainen – paikoin luokaton, jota kykyä Venäjän on täydennettävä asevoimien joukoilla aiempaa enemmän.

Joukko-osasto, johon hänet oli sijoitettu, taisteli sotatoimialueen eteläisellä osuudella Donetskista etelään vuoden 2017 puolella, samalle rintaman osalle Venäjä oli tuolloin sijoittanut myös 76. maahanlaskudivisioonan laskuvarjosotilaita Pihkovasta (Pskov) tukemaan näitä ns. separatisteja. 76. maahanlaskudivisioonan joukot eivät yksistään tukeneet militantteja vaan osallistuivat aktiivisesti taisteluihin, menettäen S:n mukaan reilut kymmenen sotilasta kuolleina, 76. maahanlaskudivisioonan muista tappioista (haavoittuneet) tai mahdollisista sotavangeista S ei maininnut sanaakaan. Arvio kuolleiden lukumäärästä perustui näköhavaintoihin ja tiedusteluun.

* * *

Näin on avattu tämä uusi vuosi omassa kuplassani – hyvää alkanutta vuotta 2018!

Marko

Selkä nöyränä Moskovan suuntaan (osa I)

Pääministerit Juha Sipilä ja Dmitri Medvedev tapasivat toinen toisensa viikolla Pietarissa, epäilemättä suomalaisdelegaatio on ollut tapaamisen jälkeen ”onnesta soikeana” Suomen saadessa runsain mitoin kiitoksia Venäjän pääministeri Medvedeviltä normaalista suhtautumisesta Itämeren kaasuputkeen (valmisteilla oleva Nord Stream 2):

”Haluan kiittää Suomea hyvin käytännöllisestä, rakentavasta ja normaalista suhtautumisesta kaasuputkihankkeeseen”. (Lainaus Helsingin Sanomat 21.9.2017 / 1)

Suomessa Nord Stream 2 -kaasuputkihanketta pidetään ympäristökysymyksenä sekä Venäjän ja Saksan välisenä hankkeena, sitä ei nähdä samalla tavaa Venäjän pyrkimyksenä sitouttaa läntisen Euroopan valtioita Venäjän energiaan, toisin kuin Baltiassa ja Puolassa nähdään.

Pietarissa Sipilä tyytyi toteamaa, ettei ”Suomi ei ole putken asiakas, joten taloudelliset seikat eivät meille kuulu.” (1)

Tässä kohdin on kuitenkin pakko pohdiskella, että onko putki sittenkin myös jotain muuta kuin – paljon hoettu – ympäristökysymys myös Suomelle?

Syyskuun 21. 2017 Maaseuduntulevaisuudessa uutisoitiin ”Fortumista tulee Uniper-kaupan toteutuessa kiistanalaisen Nord Stream 2 -kaasuputken suurrahoittaja”. (2)

Lainaan selvyyden vuoksi uutista:

”Energiayhtiö Fortum vahvisti keskiviikkona käyvänsä pitkälle edenneitä keskusteluja saksalaisen Uniperin osakkeiden ostosta. Yrityskaupan toteutuessa, Fortum ostaisi saksalaiselta E.ONilta 47 prosentin omistusosuuden Uniperista. Fortum maksaa osakkeista lähes 3,8 miljardia euroa tarjouksen osakekohtaisen 22 euron kokonaisarvon mukaisesti. Koko Uniperin arvo olisi näin noin kahdeksan miljardia euroa.

Uniperilla on Saksassa, Ruotsissa ja Venäjällä sähköntuotantoa. Lisäksi yhtiö käy mittavaa trading-kauppaa kaasulla, sähköllä ja öljyllä.

Yrityskaupan toteutuessa Fortumista tulee samalla välillisesti Uniperin omistuksen kautta kiistanalaisen Itämeren alittavan kaasuputkihankkeen, Nord Stream 2:n, suurrahoittaja.”

Minun on vaikea kuvitella, etteikö pääministeri Sipilä olisi ollut tietoinen näistä – valtioenemmistöisen Fortumin käymistä – neuvotteluista. Viimeistään kauppojen toteutuessa Nord Stream 2 on Suomelle muutakin kuin ympäristökysymys. Mitä se, mielestäni, on jo nyt, vaikka poliittiset päättäjämme pyrkivät välttelemään keskustelua Nord Stream 2 putken muista ulottuvuuksista, kuten siitä, että putki vääjäämättä on turvallisuuspoliittinen kysymys. Se on ensisijaisesti turvallisuuspoliittinen kysymys ja vasta toissijaisesti ympäristökysymys.

Venäjällä laadittiin jo reilu vuosikymmen sitten ”energiasupervalta” strategian luonnokset, suunniteltu konseptio miellytti Vladimir Putinia suuresti.

Mihail Zygar – Putinin sisäpiiri, ”energiasupervallasta” s. 163.

Strategiaa ei välttämättä toteutettu kirjaimellisesti, mutta tämän päivän Venäjän toiminnassa on nähtävillä piirteitä tuolloin laaditusta strategiasta. Suomikin näyttää sisäistäneen roolinsa oivallisesti – eipä pahemmin kommentoida, ainakaan liian kriittiseen sävyyn, Venäjän toistuvia ihmisoikeusloukkauksia, puhumattakaan Tšetšeniassa esiintyvistä seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuneista vainoista. 

Herää tietenkin kysymys, että miksi Suomi haluaa suoraan ja välillisesti sitoutua Venäjän ajamiin energiaratkaisuihin kaventaen näin omaa liikkumatilaansa? Naapurustossamme pyritään pääsemään irti venäläisestä energiasta, tästä esimerkkinä Baltian maiden ja Puolan nesteytetyn kaasun toimitukset, sen sijaan Suomessa trendi näyttää olevan päinvastainen. Fennovoiman ydinvoimahanke Pyhäjoella on venäläisten ”värittämä”, laitoksen toimittaa Venäjän valtion ydinenergiayhtiö Rosatom, tarkemmin sanoen sen tytäryhtiö Rusatom Energy International. Ja kuten tiedämme, kaiken maailman Migrit Solarna Energija -sekoiluiden jälkeen, Fortum Oyj ”päätti” osallistua 6,6 prosentin osuudella Fennovoiman ydinvoimahankkeeseen elokuussa 2015. (4) Mikäli Rakennusliiton varapuheenjohtaja Kyösti Suokkaan esittämä väite – Rosatomin halusta tehdä Pyhäjoen ydinvoimala venäläisvoimin – pitää paikkansa, tulee myös kyseenalaistetuksi voimalahankkeen alueellinen suora työllistävä vaikutus, välillisesti se tietenkin virkistää alueen elinkeinoelämää. (5)

Miksi Suomi haluaa suoraan ja välillisesti sitoutua Venäjän ajamiin energiaratkaisuihin kaventaen näin omaa liikkumatilaansa? – on tietty retorinen kysymys. Minusta vastaus on ikävällä tapaa itsestään selvä, se käy omalta osaltaan selville tarkasteltaessa suomalaisten entisten poliitikkojen ja talousvaikuttajien Venäjä-sitoumuksia, nimilistalta löytyy seuraavia henkilöitä Paavo Lipponen, Esko Aho, Harry Harkimo. Venäjän ääni pääsee myös kuuluviin kautta koko yhteiskunnallisten vaikuttajien kentän presidentti Tarja Halosesta alkaen ja päätyen marginaaliin luisuneisiin poliitikkoihin, kuten Paavo Väyrynen.

Ja miksi tilanne on sitten tämä? Kyetäksemme vastaamaan tähän kysymykseen, on katse kohdistettava 90-luvun alkupuolella Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin. Neuvostoliiton hajottua, osassa itsenäistyneitä valtioita tehtiin selkeä pesäero menneisyyteen – suoritettiin lustraatio sekä dekommunisaatio, jota Suomessa ei – syystä tai toisesta – tehty. Baltian maat, joissa toimenpiteisiin ryhdyttiin, on kyetty tekemään selkeä pesäero Venäjään, siitä huolimatta, että alueen valtioissa asuu huomattavia venäläisvähemmistöjä. Maat ovat kyenneet tekemään selkeitä ja määrätietoisia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja, niille liittyminen NATO:on en ensisijaisesti tällainen teko, mutta liittymistä EU:hun voidaan pitää talouspoliittisen ratkaisun ohella toissijaisesti myös turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. 

Suomessa 90-luvulla ei suoritettu lustraatiota, suomettuneisuuden aikakautta ei käyty läpi, omaa likasankoa ei tutkittu vaan koko roska piilotettiin kaappiin, toivoen, että ”suuri ja mahtava naapuri” ei enää palaa kummittelemaan. Toive ei toteutunut, Venäjä ei valinnut läntiseen demokratiaan johtavaa tietä, vaan suuntasi Putinin kaudella – merkittävältä osin energiarahoilla – takaisin menneisyyteen. Sen myötä Suomen liikkumavara on kaventunut, sen myötä, maamme poliittinen retoriikka on muuttunut entistä enemmän Moskovaa myötäilevämmäksi. Tämän hetken Suomi muistuttaa päivä päivältä enemmän 80-luvun ”puolueettomuuspolitiikkaa” toteuttavaa Suomea, 90-luvun länteen katsovan vapaudesta nauttimaan ryhtyvän Suomen sijaan.

Asioiden kieltäminen ei muuta asiaa toiseksi, Nord Stream 2 kuten ei Fennovoiman Hanhikivikään, lakkaa olemasta turvallisuuspoliittinen kysymys sanomalla, että se ei sellainen ole. Niinpä ensiarvoisen tärkeää on kiertelemättä käyttää oikeita termejä ja uskallettava puhua asioista niiden oikeilla nimillä, siitä huolimatta, että tosiasioiden tunnustamisesta voi seurata se, että Moskovasta ei sadakaan kiitoksia. Että lakkaamme olemasta se "mallioppilas".

Näin loppuun pieni kevennys. Pietarissa Venäjän pääministeri Dmitri Medvedev onnitteli satavuotiasta Suomea – kylläpä nämä onnittelusanat sitten lämmittävätkin paljon, yhtä paljon kuin talvella housuihin kuseminen…

Marko

Lisäys: Pidän Suomen – aivan kuten Saksankin – harjoittamaa politiikkaa itsekkäänä, juuri sellaisena, mikä edesauttaa Venäjää toteuttamaan omaa ”hajota ja hallitse” -politiikkaa.

1. http://www.hs.fi/paivanlehti/22092017/art-2000005377505.html 

2. http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/talous/fortumista-tulee-uniper-kaupan-toteutuessa-kiistanalaisen-nord-stream-2-kaasuputken-suurrahoittaja-1.206891 

3. http://www.lngworldnews.com/lithuania-gets-its-first-lng-cargo/ 

4. https://www.fortum.com/fi/media/pages/fortum-osallistuu-fennovoima-hankkeeseen-66-lla-tgc-1n-uudelleenjarjestelya-koskevissa-neuvotteluissa-ei-tahan.aspx 

5. http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/3659528/Rakennusliitto+paheksuu+Rosatom+haluaa+tehda+Pyhajoen+ydinvoimalan+taysin+venalaisvoimin 

Dialogia diktaattorin kanssa

Venäjän presidentin Vladimir Putinin vieraillessa tänään – itse itsensä kutsumana – Suomessa, on hyvä palautella mieliin keväällä maanpuolustus.net-foorumille kirjoittamani blogi ”Dialogia diktaattorin kanssa”, joka alla pienin laajennuksin ja muutoksin.

Otsikon diktaattorilla viittaan – tietenkin – Venäjän presidenttiin Vladimir Putiniin. Kaikki eivät pidä häntä diktaattorina – kenties vielä löytyy hyväuskoisia, jotka pitävät Putinia presidenttinä, joka on valittu tehtäväänsä vapaissa ja rehellisissä vaaleissa. Voidaan hyvinkin kyseenalaistaa, tapahtuiko näin edes valittaessa Putinin ensimmäistä kertaa presidentiksi Venäjällä, mutta sen jälkeen, kun hänen ote mediasta ja oppositiosta sekä kansalaisaktivismista tiukkeni, kun vaaleja tahi niiden lopputulosta ryhdyttiin manipuloimaan tavalla tai toisella, on naiivia väittää vaalien Venäjällä olevan rehelliset.

Tarja Halosen lausuessa seuraavat sanat vuonna 2005 ”Suomi ja Venäjä jakavat tällä hetkellä ideologisesti samat päämäärät: demokratian, ihmisoikeudet, oikeusvaltion ja hyvän hallinnon ja monta muutakin periaatetta” (1) - Venäjä oli jo liukumassa kovaa vauhtia pois demokratiasta autoritaarisesti johdetuksi valtioksi. Tšetšeniassa sodittiin toistamiseen, ihmisoikeuksia rikottiin taajaan, oikeusvaltion periaatetta ei juurikaan enää kunnioitettu, lehdistön vapauksia oli kavennettu – tämän jälkeen vauhti on vain kiihtynyt.

Tänään Putin johtaa Venäjää hyvin itsevaltaisesti, duumalla on lähinnä kumileimasimen osa, todellinen oppositio on työnnetty marginaaliin duuman ”leikkiopposition” tieltä. Presidentti ohittaa päätöksenteossa hallituksen – Venäjän ja sen naapurimaiden kannalta merkittäviä päätöksiä tekemässä on pieni sisäpiiri, näin kävi Krimin niemimaan miehityksenkin kohdalla. Tämän sisäpiirin johdossa on Vladimir Putin. Onko Putin sitten diktaattori? Jos häntä ei diktaattoriksi voi sanoa, niin hän on, jos mahdollista, niin lähellä diktaattoria kuin olla ja saattaa.

Viime aikoina on jälleen korostettu dialogin tärkeyttä, että Venäjän kanssa pitäisi pyrkiä dialogiin – keskusteluun, keväällä Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Merja Kyllönen ”pohdiskeli ääneen” keskustelua aikataulusta, jolla pakotteiden purkuun voidaan ryhtyä, että vähintäänkin EU:n sisäisiä neuvotteluja olisi ryhdyttävä valmistelemaan. (2) Meidän suomalaisten asemaa ei suinkaan helpota se, että tavattoman usein vedotaan Suomen ja Venäjän välisiin erityislaatuisiin suhteisiin ja painotetaan kahdenvälisiä suhteita, joiden näkyvimpänä muotona ovat kahdenväliset neuvottelut joihin Suomikin tuntuu halukkaasti hakeutuvan. Tottahan toki Suomen ja Venäjän välisiä suhteita voi erityislaatuisiksi kutsua – en vaan tiedä, että nautinko erityisen paljon tällaisesta erityislaatuisesta suhteesta. Minusta suhde muistuttaa ennemminkin hyväksikäyttäjän ja hyväksikäytettävän välistä suhdetta!

Mikäli tähän esille nostettuun dialogiin ryhdytään tai sitä jatketaan (todellisuudessahan sitä käydään kaiken aikaa), tärkeää on kuitenkin se, kenen ehdoilla sitä käydään – ehtoja ei voi, eikä saa sanella autoritäärisen kansainvälistä oikeutta rikkovan valtion johtaja – Putin. Tätä asetelmaa pohtiessani mieleeni nousi ote Garri Kasparovin ja Mig Greengardin teoksesta ”Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset”:

Dialogi, jota käydään Putinin ehdoilla, on juuri sitä, mihin hän pyrkii. Se mahdollistaa hänelle rajojen venyttämisen ja tarvittaessa – konkreettisesti – niiden siirtämisen. ”Hän ottaa askeleen, katselee ympärilleen, nuuhkii ilmaa, ja jos kielteisiä seurauksia ei ilmaannu, hän ottaa seuraavan askeleen.” Juuri näin Putin on toiminut ja tällä taktiikalla hänen on onnistunut päästä asemaan, jossa hän on nyt. Hänen on mahdollista kiristää ruuvia ja venyttää sallittavuuden rajoja entisestään niin Venäjällä kuin myös maan rajojen ulkopuolella, eikä enää kenelläkään tunnu olevan halua – uskallusta – piirtää rajaa, jota Putinin ei sallita ylittää.

Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen, Donald Trumpin voitettua vaalitaiston, asetelma on monella tapaa ongelmallisempi mitä Barack Obaman kaudella – nyt epätietoisuus tuntuu suuremmalta, on aiempaa vaikeampi määritellä rajoja. Trumpin hallinnon välittämät signaalit ovat hyvin ristiriitaiset, mikä mahdollistaa Putinille entistä vapaammat kädet toimia Ukrainassa ja muualla Venäjän rajojen ulkopuolella, puhumattakaan maan rajojen sisällä tapahtuvista toimista.

Putin ei ole Hitler, kuten Kasparovkin toteaa, tästä huolimatta lainaan vielä lyhyelti Kasparovin ja Greengardin teosta:

 ”Adolf Hitler ei hyökännyt Puolaan vuonna 1939 siksi, että liittoutuneet olisivat puolustaneet Tsekkoslovakiaa vuonna 1938, sillä sitähän ne eivät tehneet. Hitler ei valloittanut sudeettialueita siksi, että maailma olisi vastustanut ankarasti Itävallan miehitystä, vaan siksi, että vastustus oli niin heikkoa. Nimenomaan vastustuksen puuttuessa Hitler saavutti alkuvaiheen voittonsa niin pienellä vaivalla ja uskalsi lopulta mennä liian pitkälle”. (Garri Kasparov ja Mig Greengard: ”Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset” s. 27-28).

Tehdäänkö Putinin kohdalla sama virhe, tai oikeastaan, onko sama virhe jo ehditty tehdä? On syytä pysähtyä pohtimaan, onko tilaa annettu jo liikaa, ja millaisin keinoin Putinin pysäyttäminen on mahdollista vai onko odotettava, että pysäyttäminen lähtee liikkeelle Venäjän rajojen sisäpuolelta kansan olojen kurjistuttua liikaa? Itse en oikein voi tätäkään mahdollisuutta pitää toivottavana, sen odottaminen jättää kaikesta huolimatta ulkopoliittisesti pelivaraa Putinille liiankin kanssa. Hänen on mahdollista jatkaa aggressiivista politiikkaansa epämääräisen ajan, huonoimmassa tapauksessa useita vuosia, kunnes kansan sietokyvyn lakipiste on saavutettu ja sisäinen liikehdintä lähtee vyöryen eteenpäin, jos edes lähtee. Ennen tätä tuhannet tai kymmenet tuhannet ehtivät kuolla, miljoonat kokea sodan kauhuja maailman harjoittaessa – nykyisillä ehdoilla epäonnistuneeksi tuomittua – dialogia Putinin kanssa. Maailman johtajien antaessa tilaa ja jättäessä pelivaraa Putinille, joka haistelee ilmapiiriä, ottaa askeleen ja pysähtyy, otollisen tilaisuuden tullen, ottaa jälleen uuden askeleen, dialogia käydään Putinin ehdoilla.

Kysymys kuuluukin, että löytyykö lännestä – vapaasta maailmasta – johtajuutta niin paljon, että vedetään ”punainen viiva”, jota Putinin ei enää anneta ylittää. Vastatakseni omaan kysymykseeni niin lyhyesti – ja perustelematta – kuin mahdollista, en vieläkään näe tällaista johtajuutta näköpiirissä. Ristiriitaisia signaaleja lentelee liiankin kanssa, ne eivät hyödytä kuin yhtä tahoa – Vladimir Putinia. Eikä tämä johtajuus suinkaan tarkoita sitä, että kaikkien yläpuolelle nousee yksi henkilö viitoittamaan suunnan, ei suinkaan – se johtajuus voi kummuta meistä kaikista toimiessamme yhdessä sen puolesta, että rajaa ei enää ylitetä, että hajottavien voimien edessä ei taivuta. Ettemme luovu arvoistamme, joiden puolesta olemme aiemmin taistelleet – tarvittaessa vuodattaneet verta.

* * *

Katsotaan, onko Sauli Niinistön ja Vladimir Putinin dialogista kirjoitettavaa jälkipolville – onko se kannustavaa, jossa kipeitäkään asioita ei piiloteltu, vai onko se myötä häpeää nostattavaa hymistelyä YYA-ajan henkeen…

Marko

1. http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/1074072447/Halonen+Venajan+pelon+kanssa+osattava+elaa 

2. http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005133504.html 

Lainaukset teoksesta: Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset.

Valonkajastus pimeyteen

Edelliset presidentinvaalit käytiin aikana, jolloin Eurooppa ja sen myötä maailma ei ollut luisunut avoimeen Venäjän ja lännen välisen vastakkainasettelun aikaan, vaikka viitteitä voimistuvasta vastakkainasettelusta oli jo nähtävillä Venäjän käyttämän retoriikan ja lisääntyneen aggressiivisuuden tähden – Georgian ja Venäjän viiden päivän sodan elokuussa 2008 olisi pitänyt tässä tapauksessa toimia herättäjänä, mutta moni päättäjä lännessä jatkoi tyytyväisenä – vaiko itsetyytyväisenä – torkkumistaan. Kenties tämä asetelma heijasteli Suomeenkin siinä määrin, ettei edellisten presidentinvaalien aikaan nähty kiihkeitä turvallisuuspoliittisia keskusteluja, lähinnäkin huomio tuntui kiinnittyvän vähemmän merkittäviin asioihin, kuten ehdokas Haaviston seksuaaliseen suuntautumiseen ja vastaaviin tekijöihin. Nyt edessä ovat vaalit, joissa turvallisuuspoliittisten kysymysten tulisi nousta keskiöön – toivon, että media haastaa tulevat ehdokkaat ja asettaa heidät tarvittaessa vaikka selkä seinää vasten.

Tällä hetkellä 21 prosenttia suomalaisista on NATO-jäsenyyden kannalla, 51 prosenttia vastaa ehdottomasti ”EI” – sen sijaan 28 prosenttia ei osaa kertoa kantaansa. (1) Tästä olisi tavattoman helppoa vetää se johtopäätös, ettei NATO-kysymys ole ajankohtainen – ettei tulevissa vaaleissa ole järkeä kiinnittää huomiota tähän kysymykseen. Mutta onko asia lopultakaan näin? Ei välttämättä, jos tarkastellaan käynnissä olevaa turvallisuuspoliittista keskustelua, johon – ainakin osa – merkittävistä poliitikoistamme on haluttomia ottamaan suoraan kantaa, tai he asettelevat sanansa hyvin kryptisesti. Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on nähtävillä selkeitä pelinavauksia, kuten Vihreiden Heidi Hautalan lausunto (huom: Vihreiden ehdokas tulevissa presidentinvaaleissa on Pekka Haavisto):

– On ajan kysymys, milloin Suomi joutuu vakavasti käymään sen keskustelun ja hakeutumaan mahdollisesti Naton jäseneksi.

…

– Mutta me vihreät emme halua militarisoida EU-budjettia. Ei tarvita toista Natoa. Nato on jo olemassa, eikä EU:sta tarvitse tehdä puolustusliittoa. (2)

Onko tämä sitten suora kannanotto NATO:n puolesta vaiko toteamus, että parempi liittyä NATO:on ettei tarvitse militarisoida EU:ta, jolloin tämän voi linkittää viime aikojen keskusteluun, jossa EU:n oma puolustus on noussut entistä voimakkaammin esille ja jossa useampi NATOa vastustava poliitikko on antanut puoltavan äänensä EU:n yhteiselle puolustukselle. Onko Heidi Hautalan ajatuksen takana selkeä turvallisuuspoliittinen ajattelu, joka kumpuaa ajatuksesta, ettei tarvita kahta kilpailevaa organisaatiota EU:n alueelle tilanteessa, jossa valtaosa jäsenmaista on jo tehnyt turvallisuuspoliittisen valintansa, ja se on NATO? Vai onko taustalla ajatus siitä, että EU on parempi säilyttää yhteisönä, jolla ei ole puolustuspoliittista yhteyttä jäsenmaidensa välillä? Tähän en ota kantaa, mutta sikäli Hautalan näkemys on selkeä ja johdonmukainen, ei tarvita kahta rinnakkaista organisaatiota kilpailemaan keskenään.

Nyt asetelma on se, että tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Juha Sipilä tuntuvat tarkastelevan asiaa siltä kannalta, että EU:n puolustuksessa on käyttämätöntä potentiaalia. Onko heidän ajattelussa sitten eroa siinä kohdin kuinka aktiivisesti ja määrätietoisesti tätä päämäärää kohden pyritään? (3 ja 4) - Asia johon en ota kantaa. Tasavallan presidentti Niinistön ja pääministeri Sipilän kanssa samalla – turvallisella – linjalla on keskustalainen presidenttiehdokas Matti Vanhanen.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön sanoin:

”–Emme puhu ainakaan vielä yhteisestä puolustuksesta. Pohdimme kuitenkin yhä enemmän siitä, mitä voimme tehdä ja mitä meidän on pakko tehdä suojellaksemme kansalaisiamme sekä yhteisiä intressejämme ja arvojamme.”

Eli kärjistäen, ei puhuta mutta pohditaan ja ollaan tekevinämme, mutta todennäköisesti ei tehdä mitään merkittävää asian eteenpäin viemiseksi, asia, josta tulee mieleeni Saska Saarikosken tviitti 5. kesäkuuta 2017:

Mikäli maamme johto perustelisi asian riittävän selväsanaisesti ja ymmärrettävästi, seuraus olisi todennäköisesti se, että jääräpäinen kansa seuraisi johtajaansa ja antaisi tukensa NATO-jäsenyydelle. Mikäli tasavallan presidentti Sauli Niinistö asian arvojohtajana näin esittäisi ja perustelisi asian, enpä oikein usko, että kukaan – höyrypäitä lukuun ottamatta – pystyisi häntä syyttämään asemansa väärinkäyttämisestä. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että Sauli Niinistö antaa tukensa näin selkeästi NATOlle ainakaan ennen vaaleja, josta päästään asiassa eteenpäin, nimittäin NATO-kysymykseen tulevissa vaaleissa.

Keski-Uusimaa-lehdessä Matti Höök (VTM) esitti kannanottonsa NATO-kysymykseen muodossa ”Nato-kannattaja voisi pärjätä Niinistölle” (5) Höökin kirjoituksesta on suotavaa nostaa esille pari kohtaa:

”Poliittinen johto on kuitenkin ollut Venäjän-politiikassaan hyvin varovainen” ja ”On suotavaa, että lähestyvissä presidentinvaaleissa ehdokkaat ottavat selkeästi kantaa Nato-kysymykseen ja kertovat valitsijoille, missä päätetään Suomen ulkopoliittisesta linjasta”.

Allekirjoitan Höökin (VTM) arvion poliittisen johdon Venäjä-politiikasta, se on hyvin varovaista – karhua ei haluta ärsyttää. Yhtälailla toivoisin ehdokkailta selkeitä turvallisuuspoliittisia kannanottoja, kuin myös selkeät vastaukset NATO-kysymykseen. Kahdella jakkaralla istumisen aika on jo ohi, olisi pitänyt olla ohi jo reilu neljännesvuosisata sitten Neuvostoliiton hajottua.

Onko pimeydessä nähtävillä valonkajastusta?

Viikolla Piraattipuolueen varapuheenjohtaja Petrus Pennanen – Helsingin kaupunginvaltuutettu - teki kunnioitettavan keskustelunavauksen:

Juuri tällaisia rohkeita keskustelunavauksia tämä maa kaipaa, ja juuri siksi minä mielelläni allekirjoitan hänen kannatuskortin, mikäli sellaisia ryhdytään keräämään. Ei kiertelyä tai kaartelua, ei epävarmoja lupauksia tai puheita ”Suomen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta” – jälkimmäisestä tulee kaikella tapaa mieleen kylmän sodan aikainen hokema ”Suomen puolueettomuudesta”, jonka jatkuva hokeminen synnytti tunteen siitä, että meidän on jatkuvasti hoettava valhetta itsellemme, koska muutoin emme siihen usko. Tuolloin valehtelimme itsellemme (ja lännelle) olevamme puolueeton, vaikka olimme ”hirttäytyneet” neuvostovaltioon.

Näen Petrus Pennasen viestin valonkajastuksena pimeyteen, toivon tämän kajastuksen konkretisoituvan kannattajakorttien keräyksen myötä presidenttiehdokkuuteen saakka. Tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa sekin olisi jo ”puolivoittoa”, ehdokas, joka pelaa avoimin kortein ja josta – toivottavasti – seuraa se, että myös muut ehdokkaat joutuvat avaamaan kantojaan tarkemmin ja puhumaan asioista ymmärrettävästi. Mutta – kuten alussa kirjoitin - toivon, että media haastaa ehdokkaat vaatien heiltä selkeitä vastauksia puolivillaisten heittojen sijaan. On myös suotavaa, että median toimesta kriittisesti ruoditaan ehdokkaiden lausuntoja, onpa ehdokkaan asema millainen tahansa. Edes istuva presidentti ei voi ääneen ajatellen lausua ehdottomia lupauksia – näen maailman siten, että nyt ei voida antaa liian kattavia lupauksia kuten Neville Chamberlain aikoinaan teki Münchenistä palattuaan.

Suomi on läntinen demokratia, maamme on sitoutunut eurooppalaisiin arvoihin, niinpä tuntuu kummalta, että monissa kysymyksissä maamme on henkisesti metsäläinen kumartaen karhua idässä. Onko tämä läntisiin arvoihin ja arvopohjaan vetoaminen lopulta vain silmänlumetta, todellisuudessa olemme valmiit myymään itsemme jotta ”pahansisuinen” Kremlin isäntä ei herkeämättömäksi rupea? Suomi100 tarvitsee petruspennasia tuomaan valoa hämäryyteen!

Marko

1. https://yle.fi/uutiset/3-9458874 

2. https://www.verkkouutiset.fi/politiikka/hautala%20nato-66475 

3.  http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201706072200192558_u0.shtml 

4. https://yle.fi/uutiset/3-9663348 

5. Keski-Uusimaa 5.6.2017.

Saska Saarikosken ja Petrus Pennasen twiitit kuvakaappauksia.