Saammeko sähköä presidenttipeliin?

Ennen viime sunnuntaita ja Nils Torvaldsin ulostuloa, tulevien presidentinvaalien turvallisuuspoliittinen keskustelu oli suorastaan näivettynyttä. Kannattajakorttejaan keräävä Petrus Pennanen oli aikapäivää sitten ilmoittanut myönteisen NATO-kantansa, ehdolle asettuneiden joko pantatessa kantaansa tai suhtautuessa NATO-jäsenyyteen kielteisesti.

Kuvakaappaus Petrus Pennanen twitter.

Pennasen ilmoittaessa NATO-myönteisen kantansa kirjoitin blogiin:

”Juuri tällaisia rohkeita keskustelunavauksia tämä maa kaipaa, ja juuri siksi minä mielelläni allekirjoitan hänen kannatuskortin, mikäli sellaisia ryhdytään keräämään. Ei kiertelyä tai kaartelua, ei epävarmoja lupauksia tai puheita ”Suomen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta” – jälkimmäisestä tulee kaikella tapaa mieleen kylmän sodan aikainen hokema ”Suomen puolueettomuudesta”, jonka jatkuva hokeminen synnytti tunteen siitä, että meidän on jatkuvasti hoettava valhetta itsellemme, koska muutoin emme siihen usko. Tuolloin valehtelimme itsellemme (ja lännelle) olevamme puolueeton, vaikka olimme ”hirttäytyneet” neuvostovaltioon.” (1)

Sunnuntaina Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen asettama ehdokas Nils Torvalds avasi omalta osaltaan pelin ilmaisemalla – mitään kiertelemättä – myönteisen NATO-kannan. (2) Torvaldsin perustelu on hyvin yksiselitteinen (ja rehellinen):

”Suomen ja Euroopan turvallisuuspoliittisessa ympäristössä tapahtuu nyt suuria muutoksia”.

Torvaldsin mukaan kyllä tai ei -keskustelu on tätä nykyä vanhentunutta. Tiivistäen voidaan todeta Torvaldsin sanoneen seuraavaa, jos Suomi haluaa olla mukana niissä päätöksissä, jotka koskevat Suomen sekä Euroopan turvallisuutta, ja jotta olisimme täysivaltainen jäsen tässä keskustelussa, on meidän liityttävä NATO:on.

Toivon, että Petrus Pennanen saa kerättyä tarvittavan määrän kannattajakortteja määräaikaan mennessä, jotta vaaleissa olisi edes kaksi myönteisesti NATO:on suhtautuvaan ehdokasta – kuviossa ainoa negatiivinen puoli on se, että kumpikin ehdokas, mikäli Pennanen ehdolle pääsee, kuuluu ainakin toistaiseksi marginaaliehdokkaiden joukkoon.

Siitä huolimatta, että lasken ainakin vielä Nils Torvaldsin marginaaliehdokkaaksi (kannatus 1 %, Taloustutkimus 22.-23. elokuuta 2017) kannatuksellaan, on hänen suorittamaa keskusteluavausta syytä pitää huomionarvoisena ja se toivottavasti johtaa siihen, että myös muut ehdokkaat joutuvat avaamaan turvallisuuspoliittisia kantojaan ja mahdollisesti kertomaan oman NATO-kantansa kiertelyn ja kaartelun sijaan – tai kahdella pallilla istuskelun sijaan. Itse kuitenkin pidän presidentinvaalikampanjaa sellaisena, jossa huomio on kiinnitettävä myös päivänpolitiikan ulko- ja yläpuolella oleviin asioihin – turvallisuuspoliittisia kysymyksiä ei pidä työntää sivuun, mitä ei pidä myöskään tehdä ulkopoliittisille kysymyksille.

Monelle Nils Torvalds, entinen kommunisti ja nykyinen RKP:n meppi sekä ehdokas, voi olla taustaltaan sellainen, jolle on mahdotonta antaa ääntä. Tästä syystä johtuen en usko, että hän tosiasiallisesti tulee uhkaamaan nykyistä tasavallan presidentti Sauli Niinistöä, mutta on mahdollista, että rohkea ja selkeä turvallisuuspoliittinen kanta nostattaa hänet varteenotettavaksi kandidaatiksi kamppailuun toisesta sijasta ja sen myötä pääsystä toiselle kierrokselle, mikäli sijoituksella nyt on lopulta merkitystä. Tarkoitan tällä sitä, että ei ole poissuljettua sekään, etteikö vauvailmoituksen julkaissut Sauli Niinistö valita hoitamaan presidentintointa toiselle kaudelleen jo ensimmäisellä kierroksella.

Torvaldsin nykyinen puolue ei välttämättä se suurin kynnyskivi ole, meidän on hyvä muistaa, että samaisen puolueen Elisabeth Rehn oli 90-luvulla lähellä nousta presidentiksi ensimmäisenä naisena. Torvaldsin kohdalla vasemmistolainen tausta saattaa olla se suurin epävarmuustekijä, joka karsii potentiaalisia NATO-myönteisiä äänestäjiä. Omalla kohdalla Torvalds on varteenotettavin ehdokas ensimmäisellä kierroksella, mikäli Petrus Pennanen ei saa kerättyä riittävästi kannattajakortteja.

Kuusi vuotta sitten Niinistö marssi lopulta voittoon – Vihreiden Pekka Haaviston kiri ei riittävä ollut, nyt toisen kierroksen paikka ei ole hänelle kirkossa kuulutettu. Turvallisuuspolitiikassa, niitä merkittävimpiä kysymyksiä joiden perusteella teen päätökseni – jollei merkittävin juuri nyt, Haavisto on luonut katseensa länteen mutta ei NATO:on. Entäpä sitten muut varteenotettavat ehdokkaat ja Paavo Väyrynen?

Populistinen perussuomalainen Laura Huhtasaari ei ole toistaiseksi loistanut turvallisuuspoliittisissa kannanotoissaan, itse asiassa päinvastoin, hän kuuluu niiden ehdokkaiden joukkoon, joiden harjoittamaa politiikkaa pidän Suomelle turmiollisena niin kauan, kun turvallisuuspoliittisesti olemme yksin. EU ero, jota Huhtasaari ajaa ilman pätevää turvallisuuspoliittista ratkaisua eli esim. NATO-jäsenyyttä, siirtäisi Suomen vääjäämättä Venäjän kainaloon ja samaan viiteryhmään Valko-Venäjän ja useamman Keski-Aasian valtion kanssa. Tuolloin olisimme yksin ja Venäjän painostukselle vieläkin alttiimpia.

Perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari twitterissä kesäkuun 15. 2016.

Yksittäisen someviestinnän perusteella ei tietenkään pidä mennä tekemään kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä, Huhtasaaren kohdalla kyse ei kuitenkaan ole ”yksittäistapauksesta” vaan turvallisuuspoliittisessa keskustelussa hänelle näitä huteja on tullut useita. Kuinka uskottava hän olisi ylipäällikkönä – tähän retoriseen kysymykseen jokainen muodostakoon oman mielipiteensä. Minun on vaikea ottaa häntä vakavasti otettavana ehdokkaana, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tänä ”totuuden jälkeisenä aikana” hänet ole syytä ottaa ehdokkaana vakavasti. Ja, että miksi? Vastaukseksi riittää Donald Trump.

Laura Huhtasaari ei suinkaan ole ainoa tulevien vaalien ehdokkaista, joiden en toivo pääsevän ensimmäistä kierrosta pidemmälle. Minulla ne syyt liittyvät turvallisuuspoliittisiin kantoihin, siihen millaista linjaa ehdokkaat – silmissäni – näyttävät ajavan eteenpäin.

Keskustan presidenttiehdokkaan Matti Vanhasen kannatus ei tällä hetkellä nouse paria prosenttiyksikköä korkeammaksi (3) – joten jo tässä vaiheessa voitaneen sanoa, että Vanhanen tulee jäämään marginaaliehdokkaaksi tulevissa vaaleissa. En nimittäin jaksa uskoa, että keskustalaiset onnistuvat nyt yhdistämään rivinsä Vanhasen taakse, ja että hän tulisi saamaan merkittävästi tukea yli puoluerajojen, päästäkseen toiselle kierrokselle. Huomioitavaa on se, että keskustalaisistakin Vanhaselle antoi tukensa syyskuussa julkaistussa mielipidemittauksessa vain 12 prosenttia. Se, että Vanhanen on tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa marginaalissa ehdokkaana, on enemmän kuin positiivinen asia. Vanhasen, aivan kuten koko puolueen, tämänhetkinen linja on kuin suoraan 70-luvulta – suomettuneeseen Suomeen kuuluvat narratiivit esiintyvät tavan takaa poliittisessa retoriikassa. Merkittävimpien keskustalaispoliitikkojen poliittista sanailua kuunnellessa, väistämättä herää kysymys siitä, että kenen etua he ajavat. Suomen vaiko Venäjän? Tätä Venäjä-narratiivia toistavaa rumpua paukuttaa myös presidenttipeliin mukaan lähtenyt – Keskustan kunniapuheenjohtaja – Kansalaispuolueen perustaja, Paavo Väyrynen, jonka kannattajakorttien kerääminen taitaa kuitenkin olla pahasti kesken. Kannattajakorttien keräystä hoitavan Seppo Hauta-ahon elokuisen arvion mukaan kortteja on kerätty tuhannesta kahteen tuhanteen. Taitaa Paavolle tulla kiire…

Aivan kuten Keskustan Vanhanen sosiaalidemokraattien ehdokas Tuula Haatainen kuuluu tällä hetkellä kannatuksen perusteella marginaaliin – vaikea kuvitella, että kolmen prosenttiyksikön kannatus tässä vaiheessa johtaisi nosteeseen, jonka seurauksena Haatainen pääsisi edes toiselle kierrokselle, mikäli sellaista edes tarvitaan. Haataisen ongelmana liene myös se, että merkittäviä demarivaikuttajia – kuten Erkki Tuomioja ja Eero Heinäluoma – liputtaa avoimesti Sauli Niinistön puolesta. Turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä demareiden vaikuttajat näyttävät toistavan ”Mutt kun Yhdysvallat” -mantraa, joka sellaisenaan on ollut tukahduttamaan turvallisuuspoliittista keskustelua Suomessa. Tähän kun yhdistetään puolueessa turvallisuuspolitiikan saralla tapahtunut (ideologinen) siirtymä vasemmalle, niin päästään asetelmaan, jossa myönteiset NATO-kannanotot ovat tavattoman harvinaisia, eivät kuitenkaan poissuljettuja. Kokenut demaripoliitikko Liisa Jaakonsaari edustaa puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä oikeaa laitaa, josta johtuu, että tämän hetken demareissa hänen mielipiteensä näyttävät olevan vääriä. Turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä demareissa näyttää vallalla olevan ideologinen painotus rationaalisen tarkastelun sijaan. Tosiasioiden tunnustamisen sijaan pää painetaan pensaaseen!

Huhtasaaren, Vanhasen ja Haataisen kanssa samassa sarjassa painii tällä hetkellä myös Vasemmistoliiton ehdokas Merja Kyllönen, yhteensä heidän kannatus nousee kymmeneen prosenttiin. (HS gallup 16.syyskuuta 2017). Nelikkoa näyttää yhdistävän etenkin turvallisuuspoliittisissa, kuin myös ulkopoliittisissa kysymyksissä varsin näkyvä Venäjän haluja ja toiveita myötäilevä linja. Näyttää siltä, että päätöksissään he huomioivat hyvin voimakkaasti Venäjää myötäilevän linjan – osansa tähän lienee Venäjän Suomeen kohdistamalla informaatiovaikuttamisella, jonka seurauksena tekemänsä päätökset eivät välttämättä aina ole Suomen edun mukaisia. Huhtasaarella soppaan tuo oman mausteensa voimakas EU-vastaisuus, toimivaa vaihtoehtoa hän ei kuitenkaan kykene Suomelle esittämään. Kuten todettu, yksin jääminen ei ole toimiva vaihtoehto.

Istuvan presidentin Sauli Niinistön etumatka on tällä hetkellä niin huomattava, että on vaikea kuvitella syntyvän vastaliikettä, jollainen kirittäisi jonkun ehdokkaista Niinistön varteenotettavaksi kilpailijaksi. Tällä kertaa Vihreiden ehdokas Pekka Haavistokaan ei taida kyetä samaan kuin kuusi vuotta sitten. Syyskuisen HS-gallupin mukaan Haaviston kannatus on 13 prosentin luokkaa. Hän on yhtä selkeästi toisena, mitä Niinistö on 68 prosentin kannatuksella ensimmäisenä. Mikäli Haavistoa verrataan YYA-Suomen poteroissa istuvaan nelikkoon (Huhtasaari, Haatainen, Kyllönen ja Vanhanen), on hän sentään tältä vuosituhannelta, vaikka turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä hän on Nils Torvaldsia varovaisemmalla linjalla tyytyessään hakemaan turvatakuut Ruotsin ja Norjan suunnalta. (4) Herää kuitenkin kysymys, että onko NATO-maa Norjalla intressejä antaa Suomelle turvatakuita, edes minimaalisia sellaisia.

Niinistö ei tämän hetkisten näyttöjen perusteella olisi oma-aloitteisesti nostanut NATO-jäsenyyttä esille, näiltä osin Nils Torvaldsin avaus on erinomainen. Tulevien presidentinvaalien turvallisuuspoliittinen peli on myös avattu ja vieläpä siten, että NATO-keskustelua on tavattoman hankala enää työntää takaisin komeroon, jossa – epäilemättä – suurin osa ehdokkaista olisi toivonut sen pysyvänkin vaalitaiston ajan. Torvaldsin avauksen myötä on suotavaa, että myös media haastaa ehdokkaat turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä – myös Sauli Niinistön.

Sauli Niinistö on presidenttinä ollut pettymys, mitä tulee tärkeään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Ulkopolitiikan johtajana hän on toiminut tehokkaasti – eri asia on se, onko tehokas hyvää toimintaa. Sen sijaan hän on omalta osaltaan ollut hautaamassa turvallisuuspoliittista, ja etenkin NATO-keskustelua, kaappiin kätkettyjen luurankojen joukkoon. Hän olisi voinut arvojohtajana, jollaisen presidentin toivoin olevan, viitoittaa turvallisuuspoliittista keskustelua aiempia vuosia rohkeammalle tielle, näin ei kuitenkaan ole ikävä kyllä käynyt. Sen sijaan Niinistö on ajoittain vaikuttanut hermostuneen pelokkaalta, kun Venäjää on ryhdytty suomimaan kovinkin ankaralla kädellä.

Tulevissa vaaleissa on tällä hetkellä yksi NATO-ehdokas, Haavisto ja kokojoukko ”juoppohullua” isäntää pelkääviä perheväkivallan uhreja. Toivottavasti saamme lisää edistyksellisiä turvallisuuspolitiikan suunnannäyttäjiä ehdolle, ilman heitä valinta on helppo. Ei Nils Holgersson vaan Nils Torvalds.

Marko

1. http://vartiopaikalla.blogspot.fi/2017/06/valonkajastus-pimeyteen.html 

2. https://yle.fi/uutiset/3-9872116 

3. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005370145.html 

4. https://yle.fi/uutiset/3-9703011 

Valonkajastus pimeyteen

Edelliset presidentinvaalit käytiin aikana, jolloin Eurooppa ja sen myötä maailma ei ollut luisunut avoimeen Venäjän ja lännen välisen vastakkainasettelun aikaan, vaikka viitteitä voimistuvasta vastakkainasettelusta oli jo nähtävillä Venäjän käyttämän retoriikan ja lisääntyneen aggressiivisuuden tähden – Georgian ja Venäjän viiden päivän sodan elokuussa 2008 olisi pitänyt tässä tapauksessa toimia herättäjänä, mutta moni päättäjä lännessä jatkoi tyytyväisenä – vaiko itsetyytyväisenä – torkkumistaan. Kenties tämä asetelma heijasteli Suomeenkin siinä määrin, ettei edellisten presidentinvaalien aikaan nähty kiihkeitä turvallisuuspoliittisia keskusteluja, lähinnäkin huomio tuntui kiinnittyvän vähemmän merkittäviin asioihin, kuten ehdokas Haaviston seksuaaliseen suuntautumiseen ja vastaaviin tekijöihin. Nyt edessä ovat vaalit, joissa turvallisuuspoliittisten kysymysten tulisi nousta keskiöön – toivon, että media haastaa tulevat ehdokkaat ja asettaa heidät tarvittaessa vaikka selkä seinää vasten.

Tällä hetkellä 21 prosenttia suomalaisista on NATO-jäsenyyden kannalla, 51 prosenttia vastaa ehdottomasti ”EI” – sen sijaan 28 prosenttia ei osaa kertoa kantaansa. (1) Tästä olisi tavattoman helppoa vetää se johtopäätös, ettei NATO-kysymys ole ajankohtainen – ettei tulevissa vaaleissa ole järkeä kiinnittää huomiota tähän kysymykseen. Mutta onko asia lopultakaan näin? Ei välttämättä, jos tarkastellaan käynnissä olevaa turvallisuuspoliittista keskustelua, johon – ainakin osa – merkittävistä poliitikoistamme on haluttomia ottamaan suoraan kantaa, tai he asettelevat sanansa hyvin kryptisesti. Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on nähtävillä selkeitä pelinavauksia, kuten Vihreiden Heidi Hautalan lausunto (huom: Vihreiden ehdokas tulevissa presidentinvaaleissa on Pekka Haavisto):

– On ajan kysymys, milloin Suomi joutuu vakavasti käymään sen keskustelun ja hakeutumaan mahdollisesti Naton jäseneksi.

…

– Mutta me vihreät emme halua militarisoida EU-budjettia. Ei tarvita toista Natoa. Nato on jo olemassa, eikä EU:sta tarvitse tehdä puolustusliittoa. (2)

Onko tämä sitten suora kannanotto NATO:n puolesta vaiko toteamus, että parempi liittyä NATO:on ettei tarvitse militarisoida EU:ta, jolloin tämän voi linkittää viime aikojen keskusteluun, jossa EU:n oma puolustus on noussut entistä voimakkaammin esille ja jossa useampi NATOa vastustava poliitikko on antanut puoltavan äänensä EU:n yhteiselle puolustukselle. Onko Heidi Hautalan ajatuksen takana selkeä turvallisuuspoliittinen ajattelu, joka kumpuaa ajatuksesta, ettei tarvita kahta kilpailevaa organisaatiota EU:n alueelle tilanteessa, jossa valtaosa jäsenmaista on jo tehnyt turvallisuuspoliittisen valintansa, ja se on NATO? Vai onko taustalla ajatus siitä, että EU on parempi säilyttää yhteisönä, jolla ei ole puolustuspoliittista yhteyttä jäsenmaidensa välillä? Tähän en ota kantaa, mutta sikäli Hautalan näkemys on selkeä ja johdonmukainen, ei tarvita kahta rinnakkaista organisaatiota kilpailemaan keskenään.

Nyt asetelma on se, että tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Juha Sipilä tuntuvat tarkastelevan asiaa siltä kannalta, että EU:n puolustuksessa on käyttämätöntä potentiaalia. Onko heidän ajattelussa sitten eroa siinä kohdin kuinka aktiivisesti ja määrätietoisesti tätä päämäärää kohden pyritään? (3 ja 4) - Asia johon en ota kantaa. Tasavallan presidentti Niinistön ja pääministeri Sipilän kanssa samalla – turvallisella – linjalla on keskustalainen presidenttiehdokas Matti Vanhanen.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön sanoin:

”–Emme puhu ainakaan vielä yhteisestä puolustuksesta. Pohdimme kuitenkin yhä enemmän siitä, mitä voimme tehdä ja mitä meidän on pakko tehdä suojellaksemme kansalaisiamme sekä yhteisiä intressejämme ja arvojamme.”

Eli kärjistäen, ei puhuta mutta pohditaan ja ollaan tekevinämme, mutta todennäköisesti ei tehdä mitään merkittävää asian eteenpäin viemiseksi, asia, josta tulee mieleeni Saska Saarikosken tviitti 5. kesäkuuta 2017:

Mikäli maamme johto perustelisi asian riittävän selväsanaisesti ja ymmärrettävästi, seuraus olisi todennäköisesti se, että jääräpäinen kansa seuraisi johtajaansa ja antaisi tukensa NATO-jäsenyydelle. Mikäli tasavallan presidentti Sauli Niinistö asian arvojohtajana näin esittäisi ja perustelisi asian, enpä oikein usko, että kukaan – höyrypäitä lukuun ottamatta – pystyisi häntä syyttämään asemansa väärinkäyttämisestä. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että Sauli Niinistö antaa tukensa näin selkeästi NATOlle ainakaan ennen vaaleja, josta päästään asiassa eteenpäin, nimittäin NATO-kysymykseen tulevissa vaaleissa.

Keski-Uusimaa-lehdessä Matti Höök (VTM) esitti kannanottonsa NATO-kysymykseen muodossa ”Nato-kannattaja voisi pärjätä Niinistölle” (5) Höökin kirjoituksesta on suotavaa nostaa esille pari kohtaa:

”Poliittinen johto on kuitenkin ollut Venäjän-politiikassaan hyvin varovainen” ja ”On suotavaa, että lähestyvissä presidentinvaaleissa ehdokkaat ottavat selkeästi kantaa Nato-kysymykseen ja kertovat valitsijoille, missä päätetään Suomen ulkopoliittisesta linjasta”.

Allekirjoitan Höökin (VTM) arvion poliittisen johdon Venäjä-politiikasta, se on hyvin varovaista – karhua ei haluta ärsyttää. Yhtälailla toivoisin ehdokkailta selkeitä turvallisuuspoliittisia kannanottoja, kuin myös selkeät vastaukset NATO-kysymykseen. Kahdella jakkaralla istumisen aika on jo ohi, olisi pitänyt olla ohi jo reilu neljännesvuosisata sitten Neuvostoliiton hajottua.

Onko pimeydessä nähtävillä valonkajastusta?

Viikolla Piraattipuolueen varapuheenjohtaja Petrus Pennanen – Helsingin kaupunginvaltuutettu - teki kunnioitettavan keskustelunavauksen:

Juuri tällaisia rohkeita keskustelunavauksia tämä maa kaipaa, ja juuri siksi minä mielelläni allekirjoitan hänen kannatuskortin, mikäli sellaisia ryhdytään keräämään. Ei kiertelyä tai kaartelua, ei epävarmoja lupauksia tai puheita ”Suomen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta” – jälkimmäisestä tulee kaikella tapaa mieleen kylmän sodan aikainen hokema ”Suomen puolueettomuudesta”, jonka jatkuva hokeminen synnytti tunteen siitä, että meidän on jatkuvasti hoettava valhetta itsellemme, koska muutoin emme siihen usko. Tuolloin valehtelimme itsellemme (ja lännelle) olevamme puolueeton, vaikka olimme ”hirttäytyneet” neuvostovaltioon.

Näen Petrus Pennasen viestin valonkajastuksena pimeyteen, toivon tämän kajastuksen konkretisoituvan kannattajakorttien keräyksen myötä presidenttiehdokkuuteen saakka. Tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa sekin olisi jo ”puolivoittoa”, ehdokas, joka pelaa avoimin kortein ja josta – toivottavasti – seuraa se, että myös muut ehdokkaat joutuvat avaamaan kantojaan tarkemmin ja puhumaan asioista ymmärrettävästi. Mutta – kuten alussa kirjoitin - toivon, että media haastaa ehdokkaat vaatien heiltä selkeitä vastauksia puolivillaisten heittojen sijaan. On myös suotavaa, että median toimesta kriittisesti ruoditaan ehdokkaiden lausuntoja, onpa ehdokkaan asema millainen tahansa. Edes istuva presidentti ei voi ääneen ajatellen lausua ehdottomia lupauksia – näen maailman siten, että nyt ei voida antaa liian kattavia lupauksia kuten Neville Chamberlain aikoinaan teki Münchenistä palattuaan.

Suomi on läntinen demokratia, maamme on sitoutunut eurooppalaisiin arvoihin, niinpä tuntuu kummalta, että monissa kysymyksissä maamme on henkisesti metsäläinen kumartaen karhua idässä. Onko tämä läntisiin arvoihin ja arvopohjaan vetoaminen lopulta vain silmänlumetta, todellisuudessa olemme valmiit myymään itsemme jotta ”pahansisuinen” Kremlin isäntä ei herkeämättömäksi rupea? Suomi100 tarvitsee petruspennasia tuomaan valoa hämäryyteen!

Marko

1. https://yle.fi/uutiset/3-9458874 

2. https://www.verkkouutiset.fi/politiikka/hautala%20nato-66475 

3.  http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201706072200192558_u0.shtml 

4. https://yle.fi/uutiset/3-9663348 

5. Keski-Uusimaa 5.6.2017.

Saska Saarikosken ja Petrus Pennasen twiitit kuvakaappauksia.