Ei ammuta viestintuojaa –

 

eli havaintoja toimittaja Mika Mäkeläisen kohutuista Ukrainan asevoimia tarkastelleista raporteista

Yleisradiossa on julkaistu viime viikkoina pari laajaa, Ukrainan asevoimia ja sen taistelutapaa kriittisesti tarkastelevaa toimittaja Mika Mäkeläisen raporttia. Ensimmäisessä, 28. helmikuuta julkaistussa artikkelissa – Suomalaisupseerin mielestä Ukrainalta puuttuu taito hyökätä ja siksi sota päättyy katkeraan yllätykseen – ”Venäjä ei tätä sotaa häviä” – ääneen pääsi joukko Ukrainassa sotivia tai koulutusapua antavia suomalaisia, ja toisessa Brittiasiantuntija kirjoitti murskaraportin Ukrainan asevoimista – ukrainalaiseversti on samaa mieltä vain yhdestä asiasta. Jälkimmäiseen artikkeliin Yleisradio haastatteli Ukrainan asevoimien muutostarpeista raportin laatinutta brittiläistä sotilasasiantuntija Glen Grantia.

Ymmärrän sen, että Ukrainan ja ukrainalaisten urhean taistelun ollessa käynnissä sodankäyntiä tästä näkökulmasta tarkastelevien artikkeleiden julkaisu voi tuntua selkään puukottamiselta. Toisaalta samalla meidän on syytä muistaa se, että myös Ukrainassa on herätelty keskustelua puolustustaistelusta sekä esitetty vaatimuksia, joiden mukaan esim. tulevaisuudessa on tarkasteltava kriittisesti sotaan valmistautumista sekä sitä, mitä virheitä ratkaisevina viikkoina ja kuukausina ennen Venäjän offensiivia (24. helmikuuta 2022) tehtiin ja missä määrin puutteellinen valmistautuminen johtui poliittisista päätöksistä ja missä tapauksissa esim. kollaboraattoreiden tai myyrien toiminnasta. Ehkäpä ukrainalaisilla itsellään on laajemmat oikeudet käydä keskustelua ja esittää arvostelua valtiovaltaa kohtaan?

Ajattelin ensin jättää käynnissä olevan keskustelun omaan arvoonsa. En siksi, että nostaisin itseni sen yläpuolelle, vaan ettei viestiäni ymmärrettäisi väärin. Lopulta päädyin ratkaisuun kirjoittaa aiheesta, kuitenkin siten, että tuoda syytösten oheen yhden tekijän lisää. Muistuttaa meitä siitä, että Ukraina on Krimin niemimaan miehityksen ja etenkin keväällä 2014 Donbasissa, Venäjän masinoiman sodan alkamisen jälkeen esittänyt lukuisia kertoja kansainväliselle yhteisölle huolensa Venäjän siihen kohdistamasta uhasta. Kansainvälisen yhteisön toiminnan (reagoinnin) perusteella on helposti pääteltävissä, ettei se ottanut ukrainalaisten puheita riittävällä vakavuudella huomioon – etenkään suuret läntiseen yhteisöön kuuluvat maat eivät näin tehneet. Baltiassa ja Puolassa tilanne näytettiin nähdyn aivan toisella tavalla, realistisesti ja todellisuutta vastaavalla tavalla.

Nähdäkseni tässä on eräs syy sille, että sotaan valmistautuminen oli puutteellista mutta myös sille, ettei asevoimia ollut ehditty (kyetty) uudistamaan riittävästi sotavuosien kuluessa (vuodesta 2015 alkaen, jolloin Ukrainan asevoimille laadittiin uusi doktriini, jossa Venäjä määriteltiin sotilaalliseksi haastajaksi/ uhaksi). Uusi doktriini edellytti asevoimiin tehtäviä uudistuksia sekä luopumista neutraaliuspolitiikasta, jonka jälkeen Ukrainassa aloitettiin asevoimien uudistaminen, johon kuului myös turvautuminen ulkomaalaisiin kouluttajiin sekä puolustusyhteistyön syventäminen. Ukrainaan saapui yhteistyönmerkeissä kouluttajia ja ukrainalaisia on käynyt kouluttautumassa yhteistyökumppanimaissa. Kysymys kuuluukin, että saiko Ukraina parasta mahdollista koulutusapua tuolloin (kun tiedossa oli, että sen tosiasiallinen vihollinen on Venäjä).

Mäkeläisen ensimmäisenä julkaistussa artikkelissa todetaan: ”Yhdestä asiasta kaikki kolme suomalaista ovat samaa mieltä: suomalainen sotilaskoulutus [sodittaessa Venäjää vastaan] on maailman parasta ja siksi sitä pitäisi tarjota nyt myös Ukrainalle.” (1)

Nytpä voimmekin tiedustella, että mitä Suomi on tehnyt Ukrainan hyväksi tuolloin? (Huom. nyt tarkastelen aikaa ennen 24. helmikuuta 2022). Ukraina on asevoimien uudistusohjelman puitteissa joutunut turvautumaan niiden valtioiden apuun, jotka ovat vastanneet myöntävästi tiedusteluun yhteistyön lisäämisestä. Läheskään kaikki valtiot, joita Ukraina on lähestynyt viime vuosina, eivät vastanneet esitettyyn avunpyyntöön myöntävästi.

Tietojeni mukaan Ukrainassakin oli havaittu jo vuosia sitten tarve ryhtyä kouluttamaan maan suurta (mutta kehnosti koulutettua) reserviä, jolloin katse kohdistettiin niihin eurooppalaisiin valtioihin, joilla on suuri reservi ja joilla on kokemusta reserviläisten kouluttamisesta. Avunpyyntö esitettiin tällaisille maille, valitettavasti kaikki valtiot eivät tähänkään avunpyyntöön vastanneet myöntävästi. Ukrainan oli pärjättävä niillä mitä se sai, mikä – aivan varmasti – hidasti asevoimien uudistusprosessia mutta samalla tarkoitti myös sitä, että moni upseeri saattoi jatkaa entisessä tehtävässään. Tehtävässä, johon hänellä ei välttämättä ollut enää edellytyksiä (josko koskaan oli ollutkaan) – seuraus maksetaan nyt verellä rintamalla.

Itse asiassa, mikäli olen oikein ymmärtänyt, reservin koulutusta ei kunnolla ehditty aloittaa ennen koronapandemian alkua, jonka jälkeen kello alkoi käydä itseään vastaan. Ukrainan asevoimien kehittämisen osalta Petro Porošenkon presidenttiyden vaihtuminen, kansan tahdon mukaisesti, Volodymyr Zelenskyin kauteen saattoi myös olla kehitysprosessin kannalta askel taaksepäin, kun tilaa näytettiin annettavan enemmän neuvotteluille Normandia Formaatin muodossa, joka – mielestäni – kohteli Ukrainaa epätasa-arvoisesti suhteessa Venäjään. Asetelmaa tarkastellessani usein tuli mieleen, että kyseessä on yksi vastaan kolme neuvottelu eli Ukraina neuvotteli Venäjän, jota Ranska ja Saksa tukivat, kanssa. Minskin sopimukset, Normandia Formaatin neuvottelut muiden vaatimusten rinnalla paljastivat sen, ettei osa läntisestä yhteisöstä ymmärtänyt (tai ottanut todesta) Ukrainan turvallisuushuolia. Itä-Ukrainassa vuosien 2014 ja 2022 alun välillä käyty sota paljasti omalta osaltaan tämän karun todellisuuden. Donald Trumpin Ukrainan erityislähettilääksi nimittämä Kurt Volker oli tuolloin erittäin harmistunut Saksan ja Ranskan toiminnasta:

”Sen jälkeen tapasin ranskalaisia ja saksalaisia, ja kysyin heidän kantaansa siihen, miksi mikään ei ollut edennyt. He syyttelivät Ukrainaa siitä, että se ei ollut tehnyt erinäisiä asioita, eivätkä juurikaan paheksuneet Venäjää siitä, kuinka se oli jättänyt panematta täytäntöön Minskin sopimukset”. (2)

Olettaen Saksan (etenkin Angela Merkelin) ja Ranskan suhtautuminen Petro Porošenkoon oli nuivaa osin senkin tähden, koska tämän linja Venäjään oli tiukka. Ei siis ihme, että ”tyhjyydestä” esiin nousseeseen Volodymyr Zelenskyihin suhtauduttiin toisella tapaa, etenkin kun hän oli valmis ryhtymään neuvotteluihin Vladimir Putinin kanssa, mitä halukkuutta Putin käytti häikäilemättömästi hyväksi. Samalla tavalla Putin käytti hyväksi suurta joukkoa muitakin eurooppalaisia johtajia, jotka osoittivat halukkuutta vierailla Moskovassa ja istua samaan neuvottelupöytään. Donald Trumpin kohtelu Yhdysvaltojen presidenttinä oli kenties omaa luokkaansa – harvoin on nähty tilannetta, jossa maailman mahtavimman valtion päämies syö Putinin kädestä kuin koira konsanaan. Tästä voimmekin siirtyä takaisin Mika Mäkeläisen toimittamiin artikkeleihin.

Todennäköisesti kohtalainen osa artikkeleissa esitetystä kritiikistä pitää paikkansa, osassa näkemys voi perustua suppeahkoon näkökulmaan kokonaiskuvasta, osan havainnoista ollessa valitettavan yleispäteviä mitä tulee hierarkkisesti johdettuihin organisaatioihin – etenkin jos kulttuureista johtuvia eroavaisuuksia ei riittävästi huomioida. Ukrainan taakkana tässä kamppailussa on vieläpä neuvostoperintö ja neuvostomentaliteetti, jota vastaan maassa on vasta ryhdytty toden teolla taistelemaan.

Niin sotilasasiantuntija Glen Grant kuin myös ensimmäiseen artikkeliin haastatellut suomalaiset kertovat Ukrainan asevoimien koulutuksessa ja osaamisessa olevan yhä suuria puutteita, suomalaisupseerin kuvatessa kokemustaan:

”Koulutuksessa upseeri on tosin törmännyt yllättävän kovaan ongelmaan: Uusien oppien omaksuminen on Ukrainassa todella vaikeaa.

– Ukrainalaisille jos alkaa kertoa toista vaihtoehtoa, niin ukrainalaiset pitävät sitä arvosteluna, ja alkavat heti puolustelemaan. Kritiikin vastaanottokyky on tosi huono, upseeri kertoo.” (3)

Eikä vain Ukrainassa, tähän samaan törmää käytännössä kaikissa hierarkkisissa organisaatioissa – toisissa enemmän, toisissa vähemmän – jos ryhdyt ulkopuolelta arvostelemaan toimintametodeja jne. ensimmäinen mitä kohtaat, on todennäköisimmin vastarinta yhdistettynä ajatukseen ”Näin meillä on aina tehty”. Suomessa on vuosien (vuosikymmenten) ajan käyty keskustelua terveydenhuoltosektorin ongelmista, joiden korjaamista monin paikoin hierarkkinen rakenne vaikeuttaa – näyttää tekevän jopa mahdottomaksi. Tästä minulla on riittämiin omakohtaista kokemusta.

Samaa on havaittavissa Suomessa myös maanpuolustuksesta tai laajemmin turvallisuuspolitiikasta keskusteltaessa. Ei ole pitkäkään aika siitä, kun Suomessa valtiojohdon taholta ripitettiin (valtiovallan mielestä) liian innokkaita keskustelijoita (vaikka alansa ammattilaisia olivatkin). Valitettavaa on, että toimintakulttuurit eivät muutu nopeasti. Eivät edes kriisien aikana, jolloin silloinkin, oman edun tavoittelijoita on liikkeellä puhumattakaan henkilöistä, jotka työskentelevät ulkoisten voimien laskuun.

Muutosprosessit vaativat aikaa, etenkin rakenteissa, jotka ovat jämähtäneet niille sijoilleen vuosikymmeniksi – tai joiden alkuperäinen ideologia/ toiminta-ajatus on ollut täysin toinen. Ukrainassa ”jämähtäneisyyden aikaa” kesti 90-luvun alun itsenäistymisestä aina vuoteen 2014, jolloin havahduttiin muutosprosessin tarpeeseen ja jonka jälkeen sitä ryhdyttiin toteuttamaan ensin doktriinimuutoksella vuoden 2015 puolella. Prosessi lähti tuolloin liikkeelle mutta kirjoitukseni alkupuolella olen kuvaillut niitä haasteita, joita Ukraina, Donbasissa käytännössä Venäjää vastaan käydyn sodan, rinnalla kohtasi vuosien ajan länsimaiden kuin myös kansainvälisten organisaatioiden (kuten ETYJ) taholta. Ongelmat on tunnustettava. Grant on ehdottomasti oikeassa siinä, että ongelmista vaikeneminen pelaa Venäjän pussiin. (4) Toisaalta samalla on pidettävä mielessä se, kuinka asiansa esittää.

Uudistusten tekoa vaadittaessa törmätään ongelmaan, jonka ukrainalaistutkija Oleksi Melnyk nostaa esille Mäkeläisen toisessa artikkelissa:

”Hän on täysin oikeassa [viitatessaan Grantiin], ja hänen suosituksensa ovat järkeviä. Useimmat asioista eivät ole asiantuntijoille tai sotilaille uusia. Suurin haaste on käydä sotaa ja tehdä tarpeelliset muutokset samaan aikaan”. (5)

Kuinka tehdä samalla tarpeellisia muutoksia romahduttamatta koko organisaatiota ja sen myötä kykyä puolustaa maataan? Voi olla, että Ukrainassa on havahduttu siihen tosiasiaan, ettei sillä ole toistaiseksi kykyä liikkuvaan moderniin sodankäyntiin, joten aikaa on ostettava verellä ts. kuluttavalla puolustussodalla ja sen rinnalla toteutettava vastahyökkäykset omia (ja käytettävissä olevan aseistuksen) vahvuuksia hyödyntäen.* Ei kaunista, mutta vallitsevassa tilanteessa riittävän tehokasta Venäjää vastaan!

Eniten minua Mäkeläisen toimittamissa artikkeleissa häiritsi kuitenkin ukrainalaisia kouluttavan suomalaisupseerin asenne. Artikkelin perusteella hän on yllättävän heppoisin perustein valmis ehdottamaan antautumista, sillä siitähän alueluovutuksista ja Venäjän voitosta olisi kyse: ”Ei tämä Ukrainan loppu ole, mutta raja muuttuu. Se täytyy hyväksyä, kuten meilläkin talvisodassa. Sille ei voi mitään, upseeri ennustaa”. (6)

Toteamuksessa hän jättää huomiotta sen, ettei Venäjä ole valloittamassa vain osaa Ukrainasta. Venäjän tavoite on koko Ukraina sekä Ukrainan kansallisen ja kulttuurisen identiteetin tuhoaminen. Venäjä on osoittautunut hyvin epäluotettavaksi sopimuskumppaniksi, se ei etsi ratkaisua, jossa kumpikin (tai kaikki osapuolet) saavat jotain – haastateltu suomalaisupseeri näyttää unohtaneen tyystin sen, ettei Venäjään ole luottaminen. Venäjälle kyse on nollasummapelistä: joko me voitamme tai he voittavat. Tässä pelissä ”he” on Ukraina ja Ukrainaa tukeva yhteisö. Vallitsevassa tilanteessa ei myöskään voida ajatella, että Venäjä saisi hyökkäyssodalla jotain itselleen.  Rauha nyt tarkoittaa uutta sotaa tuonnempana. Siksi on tärkeää viestiä selkeästi ja suoraan Venäjän suuntaan – Venäjä on nujerrettava Ukrainassa!

Kyseenalaista on myös se, kuinka suomalaisupseeri viestii ydinaseiden käytöstä: ”Venäjä ei tätä sotaa häviä, koska Venäjä on ydinasevaltio. Jos Ukraina aloittaisi suurhyökkäyksen Krimiä vastaan, niin Venäjä todennäköisesti käyttäisi taktista ydinasetta, upseeri sanoo”. (7) Eivätkä hänen väitteensä venäläisten oppimisesta viimeaikaisten näyttöjen perusteella pidä paikkaansa. (8) Mikäli Venäjä olisi ottanut opiksi, he tuskin olisivat toistaneet Vuhledarissa Butšan taisteluiden virhettä.

Luonnollisesti erilaisissa sotapeleissä on otettava huomioon taktisen ydinaseen käyttö mutta lähtöolettamus ei voi olla se, että ydinaseet takaavat a) voiton b) että niitä käytetään, vaikka sellainen löytyy arsenaalista. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei ydinasekiristyksen edessä pidä taipua. Mikäli näin tehdään, luo se ennakkotapauksen, jota mahdollisesti jokin toinen valtio koettaa seuraavaksi hyödyntää tavoitteidensa saavuttamiseksi. Mutta asiaan liittyy toinenkin huomioitava asia. Taipuminen ydinasekiristyksen edessä voi johtaa siihen, että useampikin valtio näkee ydinaseen kehittämisen ja hankinnan turvallisuuspoliittisena ratkaisuna itselleen. Ukrainassakin on käynnissä keskustelu siitä, oliko ydinaseista luopuminen vastineena Budapestin sopimuksessa luvatusta alueellisen koskemattomuuden takaamisesta järkevää.

Allekirjoittajavaltioista Venäjä rikkoi sopimusta v. 2014 miehittäessään Krimin niemimaan, muiden valtioiden reagoimattomuus – kyvyttömyys riittäviin vastatoimiin – johti sotaan Ukrainan itäosassa ja myöhemmin (24. helmikuuta 2022) Venäjän laajaan hyökkäyssotaan koko Ukrainan valtiota vastaan. Tällaisen eksistentiaalisen uhan olemassaolosta ukrainalaiset olivat muistuttaneet lukuisia kertoja Krimin niemimaan miehitystä ja Ukrainan itäosissa alkanutta sotaa seuranneina vuosina. Josta päästäänkin kirjoitukseni alkupuolen ajatukseen, miksi läntinen yhteisö – Yhdysvallat ja Barack Obaman hallinto etunenässä – ei suhtautunut riittävällä vakavuudella ukrainalaisten viesteihin? Totuus Venäjän osallisuudesta sotaan Donbasissa oli tiedossa jo kesän 2014 koittaessa:

”Saksan lähetystön sotilasattasea, joka oli huippuammattilainen, oli käynyt avustajineen Venäjän ja Ukrainan rajalla. Hän oli nähnyt siellä kokonaisen kolonnan tunnuksettomia panssarivaunuja ja panssariajoneuvoja. Ne ajoivat Venäjälle Ukrainan alueelta, jonka Venäjä oli käytännössä miehittänyt”. Ote Saksan Venäjän-suurlähettilään Rüdiger von Fritschin haastattelusta ranskalaisdokumentista ”Putinin pitkä tie sotaan”. (9) Haastattelussa Fritsch kuvaa tapahtumaa touko-kesäkuulta 2014.

Ukrainan asevoimien osaamisen (kykyjen) tasoon kohdistuva kritiikki on varmasti monelta osin perusteltua, toisaalta kritiikki tulisi myös suhteuttaa tilanteeseen ja huomioida kokonaiskuva kaikilta osin. Samalla olisi ehkäpä syytä myös katsoa peiliin ja pohtia vakavasti edellä viittaamaani, suhtauduimmeko riittävällä vakavuudella Ukrainan turvallisuushuoliin? Mielestäni emme, mikä näkyi myös toistuvana siiman antamisena Venäjälle ja sen toimien katsomista läpi sormien, eikä vain Ukrainassa vaan monella muullakin kriisi ja sotatoimialueella.

Olen seurannut Ukrainan yhteiskunnallista tilannetta jo ajalta ennen Euromaidania, sen jälkeen erityisen tarkkaan aikaa Krimin niemimaan miehityksestä keväällä 2014 alkaneeseen sotaan Ukrainassa, jota Venäjä laajensi koko Ukrainaan kohdistuneeksi hyökkäyssodaksi reilu vuosi sitten helmikuussa. Kaikkina näinä vuosina olen pannut merkille, kuinka etenkin Saksa ja Ranska pyrkivät väheksymään Ukrainan turvallisuushuolia. Ja vaikka Ukraina oli käytännössä sodassa Venäjää vastaan v. 2014 eteenpäin, usein näytti siltä, että monet valtiot olivat valmiit kävelemään ukrainalaisten huolien yli – Viktor Medvedtšukille tuntui löytyvän puolustajia lännestä aina niin kauan, kunnes hänen nimensä pomppi esiin liian usein veroparatiisitutkimusten yhteydessä jne. Sama puolueellisuus oli havaittavissa ETYJ:n toiminnassa, jossa länsi alistui pelaamaan Venäjän ehdoilla. ETYJ:n Ukrainan monitorointimission toimintaan liittyvistä ongelmista olen kirjoittanut lukuisia lähteistettyjä blogeja. ETYJ:n toiminnan tarkoitus Ukrainassa varmasti oli hyvä, mutta lopulta Venäjä käytti sitäkin oman pelinsä välineenä romuttaen samalla organisaation arvovallan.

Ukrainan asevoimia ja sen koulutuksen tasoa arvostelleen Glen Grantin sanoissa on varmasti perää, mutta tästä kritiikistä ehkäpä useammankin eurooppalaisen – ruususen unta nukkuneen ja edelleen nukkuvan – valtion olisi syytä ottaa opiksi. Venäjän laaja ja brutaali hyökkäyssota koko Ukrainaa vastaan on kestänyt jo yli vuoden, mutta yhä edelleen moni eurooppalainen valtio painiskelee samojen puolustuspoliittisten ongelmien kanssa – paljon sanoja olemattoman vähän tekoja. Suomessa tilanne on hyvä, mutta aina se voisi olla parempi, mutta meidänkään ei pidä tuudittautua tähän vallitsevaan hyvänolontunteeseen. Läntisen yhteisön etu on se, että Venäjä nujerretaan Ukrainassa, että sen sodankäyntikyky lamautetaan vuosiksi, ja tämä aika meidän tulisi käyttää hyväksi. Valmistautua riittävän hyvin siihen mahdollisuuteen, että Venäjällä on jossain vaiheessa haluja ja kykyjä ryhtyä uuteen hyökkäyssotaan.

Marko 

Lähteet:

1. https://yle.fi/a/74-20019659 

2. https://areena.yle.fi/1-63493765  (Kurt Volkerin kommentti ajassa 32:50 eteenpäin).

3. https://yle.fi/a/74-20019659 

4. https://yle.fi/a/74-20021385 

5. https://yle.fi/a/74-20021385 

6. https://yle.fi/a/74-20019659 

7. https://yle.fi/a/74-20019659 

8. https://www.suomenmaa.fi/uutiset/venaja-toisti-aarimmaisen-tuskallisen-virheen-ja-menetti-130-tankkia/ 

9. https://areena.yle.fi/1-63493765  (Rüdiger von Fritschin kommentti ajassa 19:18 eteenpäin).

*: Rehellisyyden nimissä on myös tunnustettava, että Harkovan rintamalohkon vastahyökkäyksessä Ukrainan onnistui mielestäni hyödyntää Venäjän heikkouksia ja puutteita erinomaisesti, ja saavuttaa merkittäviä voittoja hyvin lyhyessä ajassa. Kyseisessä hyökkäyksessä Ukraina, kritiikistä huolimatta, nähdäkseni onnistui hyökkäyssodassa varsin hyvin. Samalla sen yhteydessä toteutettiin pitkäkestoisia harhautusoperaatioita jne., jotka ovat olennainen osa onnistunutta hyökkäyssotaa, ja joihin Venäjä myös lankesi.

#StandWithUkraine 

”Kansallismielisten” johdolla Suomi ajelehtisi harmaalle vyöhykkeelle

Suomen ja Euroopan kamppaillessa koronavirusta vastaan, Yhdysvaltojen näyttäytyessä nyt hetkittäin kaikkea muuta kuin johtavalta demokratialta – ennemminkin banaanitasavallalta – tuntuu perin hölmöltä kirjoitella (edes lyhyesti) suomalaisten ”kansallismielisten” toiveista ja haaveista. Mutta, itse asiassa, juuri edellä kirjoittamieni seikkojen tähden tämäkin aihe on huomioitava, kamppailu koronavirusta vastaan toimii osaltaan bensiininä näille ”kansallismielisille” aivan kuten polttoainetta moottoriin tarjoaa Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump – unohtamatta eurooppalaisia ”kansallismielisiä” laitaoikealle ajautuneita valtiojohtajia, kuten Unkarin Viktor Orbán, jonka sormenheristely ja suomalaiseen mediaan kohdistunut uhkailu näyttää herättävän tyytyväisyyttä näissä maamme ”kansallismielisissä”, mikä toki panee pohdituttamaan sitä, että kuinka kansallismielisiä he oikein ovatkaan ja millaista se heidän kansallismielisyytensä todellisuudessa on. Siksipä minulle, tämän viiteryhmän kansallismieliset ovat ”kansallismielisiä” – he eivät ole Suomen asialla, eivät ainakaan sen Suomen, jossa minä asun ja jollainen on, puutteistaan huolimatta, vaalimisen arvoinen maa.

Suomi ja Venäjä. *

Viime aikoina ”kansallismielisestä” kentästä on kuulunut, jälleen kerran, voimakasta EU:n arvostelua, arvostelun ohella vastustamista kuin myös ajatuksia erosta EU:sta. Äänekkäiden joukossa on – epäilemättä itseään kansallismielisenä pitävä – Paavo Väyrynen, joka näyttää viime päivinä kääntyneen euroeron kannattajasta myös EU:sta eroamisen kannattajaksi. Tilalle hän kaivaa naftaliinista Pohjolan yhteisön – Pohjoismaiden muodostaman talousyhteisön. (1)

Samalla äänenpainolla kirjoittelee Vastavalkeaan Olli Kotro, joka työskentelee tällä hetkellä Laura Huhtasaaren (perussuomalaiset) avustajana Brysselissä.  (2) Se, että Kotro kirjoittaa eurofederalismin tuhoisuudesta Suomelle, ei ole yllätys – eikä sitäkään enää pidä pitää yllätyksenä, että hän valitsee julkaisukanavakseen kaikista mahdollisista verkkojulkaisuista juuri Vastavalkean, joka on tunnettu kontroversiaalien näkemysten ynnä disinformaation ja propagandan julkaisukanavana ja jota luonnehdin seuraavalla tapaa blogissani ”Lyhyt katsaus suomalaisiin disinformaatio ja propagandasivustoihin” viime vuoden joulukuussa:

”Vastavalkea ry on rekisteröity Tauno Mehtälän nimiin. Se oli pidemmän aikaa ”telakalla”, kunnes vuosi sitten marraskuun alkupuolella aktivoitui. On mahdollista, että Vastavalkean aktivoituminen tauon jälkeen marraskuun alkupuolella oli sattumaa, ajallisesti se vain osuu hetkeen, jolloin useammassa eurooppalaisessa valtiossa venäläismieliset sivustot ja bottiverkostot kiihdyttivät toimintaansa.

Kuten edellä mainitsin, Vastavalkea on ulkoasultaan uskottava, jopa luottamusta herättävä. Sivuilla julkaistujen kirjoitusten taustalla on lukuisia, tunnettujakin, nimiä – kuten Sampo Ahto (yleisesikuntaeversti evp ja sotahistorioitsija) sekä kansanedustajana ja Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana toiminut demareiden Mikko Elo, joista jälkimmäinen on myös ollut mukana katalyyttina toimittaja Jessikka Aron häirinnässä useampaan otteeseen.” (3)

Eriasteisen disinformaation ynnä salaliittoteorioiden ohella Vastavalkea tarjoaa (toisinaan) lukijoilleen jopa ansioituneiden henkilöiden kirjoituksia, merkitsevää näille henkilöille on useimmiten se, että he ovat joutuneet omassa ryhmässään sivuraiteille, jolloin Vastavalkea voi tarjota heille uskottavalta tuntuvan julkaisukanavan.

Kotro ei omassa viiteryhmässään ole millään muotoa sivuraiteilla, mutta poliittisella kentällä perussuomalaiset ovat – suurista puolueista – yksin, jolloin Vastavalkean kaltainen vastamediajulkaisu voi näyttäytyä potentiaalisena kanavana, jotta kirjoitukselle saadaan suurin mahdollinen lukijakunta. On myös enemmän kuin todennäköistä, että Vastavalkean lukijakunnasta löytyy runsaasti otollista maaperää Kotron tekstille, ja onhan siellä hengenheimolaisia kirjoittajinakin, kuten muutaman kirjoituksen julkaissut Sakari Linden, joka toimii tällä hetkellä Europarlamentissa kansallismielisen identiteetti ja demokratia -ryhmän neuvonantajana – ryhmä, johon perussuomalaiset tällä hetkellä kuuluu.

Siinä missä Väyrynen tarjoaa Suomelle Pohjolan yhteisöä, ei Kotron ”tarjous” ole sen uskottavampi – oikeastaan kyse on vain tyhjistä sanoista ja nykyisten ratkaisuiden kritisointia ilman konkreettista ehdotusta talous- ja turvallisuuspoliittisten ongelmien ratkaisemiseksi. Vaikka EU ei olekaan sotilasliitto tai puolustusliitto, mutta niin kauan kuin Suomi ei ole NATO:n jäsenmaa, tarjoaa EU maallemme kuitenkin yhteisön tuen ohella turvallisuuspoliittista selkänojaa, ilman EU:ta Suomi olisi olennaisesti haavoittuvammassa asemassa, etenkin kun emme ole NATO:n jäsenmaa. Edellä mainitut kirjoittajat eivät tarjoa NATO-jäsenyyttä ratkaisuksi ongelmaan, heidän kuvitelmat (jollaiseksi lasken myös Väyrysen Pohjolan yhteisön) toteutuessaan johtaisivat Suomen turvallisuuspoliittisen aseman merkittävään muutokseen, tilanteeseen, jossa Venäjän olisi olennaisesti nykyistä helpompi kohdistaa Suomeen vaikutustoimenpiteitä. Ikävimmässä tapauksessa Suomi luisuisi tulevina vuosina syvälle harmaalle vyöhykkeelle, jolloin Venäjän johto laskisi maamme kuuluvan sen etupiiriin kohdellen Suomea sen mukaisella tavalla.

Sosiaalisen median viestinnän perusteella perussuomalainen europarlamentaarikko Laura Huhtasaari on Väyrysen linjoilla,

”EU ei ole ratkaisu, vaan ongelma. EU kurjistaa kaikki samalle tasolla, ennen sitä kutsuttiin kommunismiksi. Suomen olisi hyvä erota EU:sta yhdessä Ruotsin, Tanskan ja Hollannin kanssa.

Puavo haastaa asiaa.” (4)

Tähän päivään mennessä Huhtasaari ei mielestäni ole kyennyt antamaan konkreettista vastausta siihen, kuinka turvallisuuspoliittiset kysymykset ratkaistaisi tapauksessa, jossa Suomi eroaisi EU:sta – edelleen väännän rautalangasta, vaikka EU ei ole turvallisuuspoliittinen yhteisö, Suomelle EU on myös sitä. Sen puolen ohittaminen ilman konkreettista ratkaisu ehdotusta on vastuutonta. Huhtasaaren ollessa puolueen presidenttiehdokas, hän Nato-kantansa oli selkeä – Ei Natolle! Siihen en ota kantaa, olisiko se tyyliä ”kädet ylös, pienten vihreiden miesten ylittäessä rajan”.

Huhtasaaren myötä onkin perusteltua siirtyä ”kansallismielisen” laidan ”syvään päätyyn”. Tälle osalle joukkoa muun muassa Johan Bäckman tarjoaa toisinaan täkyjä, joihin tartutaan vaihtelevalla innolla. Väärinkäsitysten välttämiseksi, Bäckmanin toimintakenttää käsittää koko tämän viiteryhmän Kotrosta Huhtasaaren kautta sinne syvään päätyyn. Bäckmanin toiminta on tarkoituksellista, mikäli sitä kuvaisi mahdollisimman lyhyesti, toiminnan tarkoituksena on hajottaminen rakentamisen sijaan ja – vertauskuvallisesti – aseina disinformaatio, propaganda ja henkilöihin sekä ryhmiin kohdennetut operaatiot. Karkeana esimerkkinä voimme nostaa esiin Johan Bäckmanin päivityksen Twitteriin toukokuun 28. päivä kuluvaa vuotta:

”Voisiko olla niin, että Venäjän tuella Suomi nousee tulevaisuudessa taas takaisin itsenäiseksi?” (5)

Ei lainkaan ihme, että siihenkin tartuttiin ja vieläpä myötämielisellä otteella. James Hirvisaari ei kuitenkaan ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, sillä muutamaa vuotta aiemmin, vuonna 2016, Hirvisaari näki Venäjän ratkaisuna Suomen ongelmiin, mitä on perin vaikea pitää kansallismielisenä ajatteluna.

Teema toistui Bäckmanilla mukailtuna vielä samaisena päivänä uudelleen:

”Suomi sai oman valtion Venäjän yhteydessä 1809 ja itsenäisyyden Leniniltä 1917. Voi vain toivoa että Venäjä uudelleen auttaisi itsenäisyyden palauttamisessa.” (6)

Olisi helppoa ohittaa Hirvisaaren lausunnot olkia kohautellen, on kuitenkin todettava, että viime vuosina (vuoden 2015 jälkeen) tämä ”kansallismielinen” syväpääty – ja nykyään entistä useammin myös perussuomalaiset – näkevän ratkaisuiksi Suomen ongelmiin eron EU:sta ja siirtymisen jonkin sortin totalitaariseen yhteiskuntaan, jollaisten malleina esiintyvät Venäjän ohella Unkari ynnä muutama muu totalitaarinen, usein myös keskusjohtoinen, valtio. Kiinan toimintametodit näyttävät myös kelpaavan osalle perussuomalaisia.

Perussuomalaisten ja näiden laitapuolen ”kansallismielisten” sokea EU-vihamielisyys yhdistettynä kehnoihin turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin sopii erinomaisesti myös Venäjälle. Yhteistyöllä yksilötasolla voi olla monia ulottuvuuksia ja päämääriä, mutta kokonaisuus huomioiden, EU-vastaisella toiminnalla ja työllä perussuomalaiset on erinomainen ”kumppani” Venäjälle, vaikka laajemmin tarkasteltuna monissa kysymyksissä on varmasti eriäviä näkökantoja. Niin kauan kuin perussuomalaisten (puolueen) turvallisuuspoliittiset ratkaisut ovat lyhytjänteisiä ja toiminta yhteisöä hajottavaa, on varma, että Venäjä tulee kohdistamaan huomion puolueeseen ja puolueessa tulee pyörimään henkilöitä, joiden ”kansallismielisyys” kyseenalaistetaan, kuten pitääkin.

Nykyisellään perussuomalaiset kelpaa mitä parhaiten Venäjälle yhteistyökumppaniksi, ainakin, mikäli tarkastelemme toiminnan päämäärää – heikkoa Euroopan Unionia (ja siinä sivussa Eurooppaa, mutta pienen Suomen nimeen vannoville perussuomalaisille moinen tekijä tuntuu sivuseikalta). Kun palauttaa mieleen Aleksandr Duginin ajatuksen –

”The most important factor should not be whether these groups are pro-Russian or not. What they oppose is of much greater importance here. The enemy of my enemy is my friend. It is simple and easy to understand…”. (7)

On helppoa ymmärtää miksi perussuomalaiset, monen muun EU-kielteisen puolueen ohella, on Venäjälle sopiva yhteistyökumppani. Ja vaikka Venäjän viestintä näyttäytyy ristiriitaisena historian uudelleen kirjoittamisineen ja Suomeen kohdistuvine syytöksineen, taitaa sekin olla loogista ja ymmärrettävää – viestinnän on tarkoitus palvella ennen kaikkea sitä itseään, ja kolmansien maiden näennäisen ristiriitaiset lausunnot kumoutuvat muutamalla korulauseella ja eleellä. Ja tšuhna on hyvillään.

* * *

Perussuomalaisten piiristä kuuluu toki muitakin turvallisuuspoliittisia kannanottoja – Nato-jäsenyyteenkin suhtaudutaan myönteisesti, mutta niin kauan kuin hallitseva linja on vastuuton ajaen Suomea yksin ja erilleen viiteryhmästämme (läntiset demokratiat), ovat nämä harkitsevat turvallisuuspoliittiset kannanotot kärpäsen surinaa korvissani (ja sitä ne ovat myös Kremlin isännän korvissa). Ne ovat ja pysyvät merkityksettöminä, niin kauan kun niiden esittäjät eivät pontevasti seiso niiden takana ja johdata puoluetta uuteen suuntaan, jossa ymmärretään Suomen asema ja se, ettei tänään – herran vuonna 2020 – ole missään nimessä järkevää jättäytyä yksin, koska yksin ollessamme joudumme myös kohtaamaan merkittävimmän turvallisuuspoliittisen uhan yksin ilman suuremman ryhmän tuomaa turvaa. Venäjä on ja tulee olemaan merkittävin turvallisuuspoliittinen uhka, muille näkemyksille ja kuvitelmille on mahdotonta löytää tänään tukea.

Tässä kirjoituksessa en ota laajemmin kantaa perussuomalaisten, kuten en muidenkaan ”kansallismielisten”, vastenmieliseen flirttailuun äärioikeiston (jollaiseksi perussuomalaiset puolueena moni jo leimaa – minulle puolue on laitaoikeistoa) ja despoottien kanssa. Se on – vastenmielistä.

Marko

1. https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/paavovayrynen/suomen-eroaminen-euroopan-unionista/ 

2. https://vastavalkea.fi/2020/05/31/eurofederalismi-tarvitsee-venaja-uhkakuvan 

3. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/12/lyhyt-katsaus-suomalaisiin.html 

4. https://twitter.com/LauraHuhtasaari/status/1267852666924937216?s=20 

5. https://twitter.com/johanbek/status/1265754728811683840?s=20 

6. https://twitter.com/johanbek/status/1266046276245880836?s=20 

7. https://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda 

*: Kartan kuva Philip’s Concise World Atlas s. 46, muokkaus M. Enqvist.

Vastavalkeasta oivallisesti Rysky Riiheläinen blogissa ”Vastavalkea on disinformaation lähde”.

Kerran vielä LoveFM

Helsingin Sanomien taannoinen, jonkin asteista kuohuntaa herättänyt, uutisartikkeli ”Salaisuus kallion uumenissa – juuri kukaan ei tiedä, mitä tekee Puolustusvoimien Viestikoekeskus, mutta nyt HS:n saamat asiakirjat avaavat mysteerin” (1) palautti mieleeni pienimuotoisen mediakohun kesältä 2016, jolloin kuohunnan kohteena oli Love FM -radiokanava, etenkin sen Venäjä uutiset –”uutislähetys”. Love FM palautui mieleeni Helsingin Sanomien Puolustusvoimien Viestikoekeskus uutisessa mainitun paikkakunnan – Jyväskylän kyljessä lepäävän Tikkakosken – myötä, mutta ennen kuin siirrymme Keski-Suomeen, käännämme katseemme Tampereen suuntaan, koska juuri havainnot Pirkanmaalta nostattivat Love FM:n hetkeksi tietoisuuteemme.

Love FM nousi otsikoihin hyvin pian maanpuolustus.net-foorumilla avatun LOVE FM - Moskovan tiltu? -ketjun myötä, (2) foorumiaktiivien tarkkasilmäisyyden myötä hyvin pian kasaan saatiin kattavasti aineistoa tästä – perin hämäräperäiseksi jääneestä – radiokanavasta.

Tuolloin kävi ilmi, että Love FM lähetti lähetyksensä Nokialta samasta antennista Järviradion kanssa. Mediamonitorin ilmoituksen mukaan aseman omisti Love FM Oy, toisaalta Järviradion Markku Mäenpään ilmoituksen mukaan he vuokrasivat lähetinantennia Love FM:lle. Mitä tästä omistussuhteesta voi sitten seurata? Mikäli LoveFM:n edustajilla on vapaa pääsy mastoon suorittamaan lähetinasennuksia, heillä on mahdollisesti myös pääsy myös muihin tiloihin, mikäli sellaisia sijaitsee maston yhteydessä. Mastojen yhteyteen sijoitettuihin teletiloihin voi olla sijoitettuna esim. erilaisia runkoverkkojen palvelimia. Kyseinen lähetin sijaitsee Nokian Linnavuorella. (3) Kiinnostavaksi paikan tekee muun muassa se, että kyseisellä alueella toimi(i) myös Patria Aviation Oy:n konehuolto, jossa huolletaan myös ilmavoimien hävittäjämoottorit.

Järviradion levittäytyessä tuolloin ympäri Suomea, myös Love FM teki samaa, Järviradion levittäytyessä Keski-Suomeen (Jyväskylään) myös Love FM haki yhteistaajuutta alueelta – saamieni tietojen mukaan heidän tarkoituksena oli saada lähetin linkkimastoon, joka sijaitsi Jyväskylän Keljossa Puolustusvoimien järjestelmäkeskuksen naapurissa. Love FM:n osalta hanketta pyrittiin torppaamaan – näin minulle on asia ilmaistu.

Alku vuodesta uutisoitiin Johan Bäckmanin aikeista ostaa 95 % Love FM:n osakkeista, tuolloin Liikenne- ja viestintäministeriö pyysi mahdolliseen kauppaan lausuntoa myös Suojelupoliisilta (Supo):

”Suojelupoliisi on liikenne- ja viestintäministeriön siltä pyytämässä lausunnossa päätynyt siihen, että Love FM:n ohjelmistoluvan peruuttamatta jättäminen ilmeisellä tavalla vaarantaa kansallista turvallisuutta, jos ohjelmistoluvan määräysvalta muuttuu hakemuksessa esitetyllä tavalla, liikenne- ja viestintäministeriö kertoo tiedotteessa.” (4)

Asia selkeästi ilmaistuna, Suojelupoliisin kanta on se, että Johan Bäckmanin aietta ostaa 95 % Love FM:n osakkeita voidaan pitää kansallista turvallisuutta uhkaavana asiana.

Tässä kuviossa Järviradion rooli oli mielenkiintoinen, muutama vuosi sitten (v. 2014) Järviradion aikomuksena oli selvittää lupa- ja valvontaviranomaisten suhtautumisen Venäjä tänään -yhtiön eli Russia Todayn kanssa tehtävään yhteistyöhön. Tuolloin viestintäministeri Krista Kiurun kanta oli seuraava:

”Näkemyksemme on, että viranomaistoimilla ei pidä edistää vieraan valtion pyrkimyksiä ajavaa radiokanavaa tai ohjelma-aikaa ja sen syntymistä Suomeen.” (5)

Tästä pari vuotta eteenpäin ja Järviradio tekee ilmeistä yhteistyötä radiokanavan kanssa, jonka taustat ovat varsin hämärät, jonka päätoimittajasta ei saatu lukuisten tiedustelujen jälkeen selvyyttä. Laitoin myös itse sähköpostiviestin Järviradioon (1. elokuuta 2016), jossa tiedustelin Love FM-kuvioon liittyviä asioita saamatta kysymyksiini vastausta. Koska tuolloin Raimo Viljam Vistbacka toimi Järviradion hallituksen puheenjohtajana, laitoin tiedustelua myös Perussuomalaisiin, jonka puolueen jäsen Vistbacka vielä kesällä 2016 oli. (6) Tuolloin puolueen puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo vastasi esittämiini kysymyksiini. Perussuomalaiset r.p:llä ei ollut tuolloin mitään kytköksiä Järviradioon kuten ei mihinkään muuhunkaan radiokanavaan, joten kun Järviradion taholta kysymyksiini ei vastattu, eikä Perussuomalaisilla ollut puolueena olemassa olevaa kytköstä Järviradioon, kysymykseni jäivät vaille vastausta. Täten jäi myös selvittämättä se millainen suhde Järviradiolla ja Love FM:llä tuolloin oli; kuka on omistaja ja kuka vuokralainen, kuka vastaa asennuksesta etc.

Mediamonitorin mukaan aseman omistaa Love FM, Järviradion Mäenpään mukaan he vuokraavat lähetinantennia Love FM:lle.

* * *

Love FM radiokanavaan tuskin olisi nähdyssä määrin kiinnitetty huomiota, jollei sen kautta olisi päässyt ääneen kokojoukko ”bäckmanilaisia” eli henkilöitä, joilla on hyvin tiiviit suhteet kohudosentti Johan Bäckmaniin, kuten uutistenlukijanakin toiminut Jaana-Marika Kurtilla eli Jaana Koolla, joka työskenteli tuolloin propagandatehtävissä Donetskissa suomalaissyntyisen Janus Putkosen ”kipparoimassa” propagandayhtiö DONi Newsissä.

Jaana Koo mainostaa – sittemmin poistetussa – FB-päivityksessä rooliaan Venäjä uutisia -lähetyksessä.

Venäjällä asuva henkilö arveli tuolloin (elokuussa 2016), että Venäjä uutisten taustalla saattaisi olla venäläinen nationalistinen kansalaisjärjestö NOD eli National Liberation Movement/ Национально-Освободительное Движение – joiden kanssa Johan Bäckman on tekemisissä, tavaten muun muassa NOD:n puheenjohtaja Jevgeni Fjodorovin maaliskuussa 2015. Tämän päätelmän hän teki tutustuttuaan Venäjä uutisten uutisvirtaan, se oli hyvin pitkälti toisintoa NOD:in omasta uutisvirrasta - ei yksi yhteen mutta huomattavaa yhteneväisyyttä oli havaittavissa. NOD taasen on tietojeni mukaan levittäytynyt erilaisten medioiden kautta useampaankin maahan ja on pyrkinyt saamaan jalansijaa myös Suomesta. Oliko Love FM:n Venäjä uutiset NOD:in projekti – tai NOD:in ja Bäckmanin? Suomessa NOD:n koordinaattorina toimii Demla ry:n jäsen, lakimies – RuFi:ssakin luennoinut – Olga Tchijik-Kinnunen.

Suomessa LoveFM:n kuvio näyttää erehdyttävän paljon samalta kuin Virossa JumorFM:n pyrkimys työntyä Viron radioverkkoon. Viron Kaitsepolitseiamet eli Kapo vuosikatsauksessaan venäläisistä mediaprojekteista:

”Russian media projects are being created to influence the Russian-speaking people in foreign countries and also the policies of their countries of residence. Although the desired result is often not achieved, such attempts are not being waived but are rather becoming more consolidated.” (7)

Virossa vallitsevaa tilannetta käsittelin keväällä SSS-Radion blogissa ”Huumoriradio ja Rakkauden radio”. (8) Viron ja Suomen tilanne ei aivan suoraan ollut rinnastettavissa, koska Love FM:n uutiset ja lähetys olivat suomen kielisiä – emme kuitenkaan tiedä millaisia suunnitelmia Johan Bäckmanilla tuolloin oli, oliko hänen aikomuksena muokata radiokanavan toimintaa vielä enemmän venäjämielisemmäksi? Kaukaa viisaasti Suojelupoliisi sulki oven Bäckmanin nenän edessä.

Taajuushallinnon johtaja Jarno Ilmen mukaan Suomessa on käytännössä propagandistisessa tarkoituksessa harjoitettavaan toimintaan hankala puuttua. LoveFM:n tapauksessa omistussuhteen olennainen muutos oli tekijä, mikä sai Suojelupoliisin toimimaan – propagandaa sinänsä ei nähty uhkana, sen sijaan Johan Bäckman nähtiin. Olemmekohan me suomalaiset hiukan liian naiiveja tässä suhteessa? Tulisiko asettaa edes joitain vaatimuksia radio – tai tv-kanavan – ohjelmasisällölle? Iso-Britanniassa tiedotusvälineitä vahtii Ofcom niminen viranomainen ja sen Ofcom Broadcast Code vaatii enemmän, muun muassa objektiivisuutta ja reiluutta.

Love FM-kuviossa oli lukuisia kysymyksiä herättäviä tekijöitä, mieleen tulee myös ajatus siitä, että kyseessä oli koepallo – ei ensimmäinen, tuskin viimeinenkään. Omalta osaltaan se myös paljasti yhteiskuntamme haavoittuvuuden. Hetkittäin myös tuntuu siltä, että olemme hiukan liian naiiveja, ettemme kovinkaan mielellämme tunnusta sitä, että meihin on vaikutettu ja pyritään vaikuttamaan kaiken aikaa. Kuvittelemme suhteemme Venäjään jollain muotoa erityislaatuiseksi. Onko se kuitenkaan sitä, vai olemmeko vain hyväuskoisia hölmöjä (jälleen kerran)? Valhe ei kuitenkaan muutu todeksi, vaikka sitä miljoonasti toistaisimme – saatamme toki tulla sokeaksi valheelle ja ryhtyä itse uskomaan omaan erityislaatuisuuteemme.

Kaikki tämä palautui mieleeni joulukuun 16. lukiessani Helsingin Sanomissa julkaistua, Laura Halmisen ja Tuomo Pietiläisen, laatimaa artikkelia ”Salaisuus kallion uumenissa – juuri kukaan ei tiedä, mitä tekee Puolustusvoimien Viestikoekeskus, mutta nyt HS:n saamat asiakirjat avaavat mysteerin” – minä en omiin kysymyksiini Järviradion ja Love FM:n suhteesta saanut vastauksia, Raimo Vistbackan rooli jäi hiukan avoimeksi – sisältyykö siihen muutakin kuin toimiminen hallituksen puheenjohtajana? Toivottavasti HS-Gaten nostattamiin kysymyksiin – kuka on vuotaja ja miksi – saadaan vastaukset nopeammin, etteivät ne jää samalla tapaa avoimiksi mieltä kaihertamaan.

Marko

1. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005492284.html 

2. https://maanpuolustus.net/threads/love-fm-moskovan-tiltu.5239/ 

3. https://www.mediamonitori.fi/palvelut/taajuuslista/all.php 

4. https://yle.fi/uutiset/3-9437985 

5. https://yle.fi/uutiset/3-7421795 

6. https://www.finder.fi/Mainosmedioita/J%C3%A4rviradio/Alaj%C3%A4rvi/yhteystiedot/143144 

7. https://www.kapo.ee/en/content/annual-reviews.html (Media Projects s. 9)

8. http://www.sss-radio.ee/fi-blogi/kirjeenvaihtajamme-marko-enqvist-huumoriradio-ja-rakkauden-radio 

SSS-Radioon kirjoittamani blogit, joissa käsitelty tahi sivuttu Järviradiota ja Love FM:ää:

http://www.sss-radio.ee/fi-blogi/kirjeenvaihtajamme-marko-enqvist-jarviradiosta-ja-lovefm-sta 

http://www.sss-radio.ee/fi-blogi/article-9 

Valonkajastus pimeyteen

Edelliset presidentinvaalit käytiin aikana, jolloin Eurooppa ja sen myötä maailma ei ollut luisunut avoimeen Venäjän ja lännen välisen vastakkainasettelun aikaan, vaikka viitteitä voimistuvasta vastakkainasettelusta oli jo nähtävillä Venäjän käyttämän retoriikan ja lisääntyneen aggressiivisuuden tähden – Georgian ja Venäjän viiden päivän sodan elokuussa 2008 olisi pitänyt tässä tapauksessa toimia herättäjänä, mutta moni päättäjä lännessä jatkoi tyytyväisenä – vaiko itsetyytyväisenä – torkkumistaan. Kenties tämä asetelma heijasteli Suomeenkin siinä määrin, ettei edellisten presidentinvaalien aikaan nähty kiihkeitä turvallisuuspoliittisia keskusteluja, lähinnäkin huomio tuntui kiinnittyvän vähemmän merkittäviin asioihin, kuten ehdokas Haaviston seksuaaliseen suuntautumiseen ja vastaaviin tekijöihin. Nyt edessä ovat vaalit, joissa turvallisuuspoliittisten kysymysten tulisi nousta keskiöön – toivon, että media haastaa tulevat ehdokkaat ja asettaa heidät tarvittaessa vaikka selkä seinää vasten.

Tällä hetkellä 21 prosenttia suomalaisista on NATO-jäsenyyden kannalla, 51 prosenttia vastaa ehdottomasti ”EI” – sen sijaan 28 prosenttia ei osaa kertoa kantaansa. (1) Tästä olisi tavattoman helppoa vetää se johtopäätös, ettei NATO-kysymys ole ajankohtainen – ettei tulevissa vaaleissa ole järkeä kiinnittää huomiota tähän kysymykseen. Mutta onko asia lopultakaan näin? Ei välttämättä, jos tarkastellaan käynnissä olevaa turvallisuuspoliittista keskustelua, johon – ainakin osa – merkittävistä poliitikoistamme on haluttomia ottamaan suoraan kantaa, tai he asettelevat sanansa hyvin kryptisesti. Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on nähtävillä selkeitä pelinavauksia, kuten Vihreiden Heidi Hautalan lausunto (huom: Vihreiden ehdokas tulevissa presidentinvaaleissa on Pekka Haavisto):

– On ajan kysymys, milloin Suomi joutuu vakavasti käymään sen keskustelun ja hakeutumaan mahdollisesti Naton jäseneksi.

…

– Mutta me vihreät emme halua militarisoida EU-budjettia. Ei tarvita toista Natoa. Nato on jo olemassa, eikä EU:sta tarvitse tehdä puolustusliittoa. (2)

Onko tämä sitten suora kannanotto NATO:n puolesta vaiko toteamus, että parempi liittyä NATO:on ettei tarvitse militarisoida EU:ta, jolloin tämän voi linkittää viime aikojen keskusteluun, jossa EU:n oma puolustus on noussut entistä voimakkaammin esille ja jossa useampi NATOa vastustava poliitikko on antanut puoltavan äänensä EU:n yhteiselle puolustukselle. Onko Heidi Hautalan ajatuksen takana selkeä turvallisuuspoliittinen ajattelu, joka kumpuaa ajatuksesta, ettei tarvita kahta kilpailevaa organisaatiota EU:n alueelle tilanteessa, jossa valtaosa jäsenmaista on jo tehnyt turvallisuuspoliittisen valintansa, ja se on NATO? Vai onko taustalla ajatus siitä, että EU on parempi säilyttää yhteisönä, jolla ei ole puolustuspoliittista yhteyttä jäsenmaidensa välillä? Tähän en ota kantaa, mutta sikäli Hautalan näkemys on selkeä ja johdonmukainen, ei tarvita kahta rinnakkaista organisaatiota kilpailemaan keskenään.

Nyt asetelma on se, että tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Juha Sipilä tuntuvat tarkastelevan asiaa siltä kannalta, että EU:n puolustuksessa on käyttämätöntä potentiaalia. Onko heidän ajattelussa sitten eroa siinä kohdin kuinka aktiivisesti ja määrätietoisesti tätä päämäärää kohden pyritään? (3 ja 4) - Asia johon en ota kantaa. Tasavallan presidentti Niinistön ja pääministeri Sipilän kanssa samalla – turvallisella – linjalla on keskustalainen presidenttiehdokas Matti Vanhanen.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön sanoin:

”–Emme puhu ainakaan vielä yhteisestä puolustuksesta. Pohdimme kuitenkin yhä enemmän siitä, mitä voimme tehdä ja mitä meidän on pakko tehdä suojellaksemme kansalaisiamme sekä yhteisiä intressejämme ja arvojamme.”

Eli kärjistäen, ei puhuta mutta pohditaan ja ollaan tekevinämme, mutta todennäköisesti ei tehdä mitään merkittävää asian eteenpäin viemiseksi, asia, josta tulee mieleeni Saska Saarikosken tviitti 5. kesäkuuta 2017:

Mikäli maamme johto perustelisi asian riittävän selväsanaisesti ja ymmärrettävästi, seuraus olisi todennäköisesti se, että jääräpäinen kansa seuraisi johtajaansa ja antaisi tukensa NATO-jäsenyydelle. Mikäli tasavallan presidentti Sauli Niinistö asian arvojohtajana näin esittäisi ja perustelisi asian, enpä oikein usko, että kukaan – höyrypäitä lukuun ottamatta – pystyisi häntä syyttämään asemansa väärinkäyttämisestä. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että Sauli Niinistö antaa tukensa näin selkeästi NATOlle ainakaan ennen vaaleja, josta päästään asiassa eteenpäin, nimittäin NATO-kysymykseen tulevissa vaaleissa.

Keski-Uusimaa-lehdessä Matti Höök (VTM) esitti kannanottonsa NATO-kysymykseen muodossa ”Nato-kannattaja voisi pärjätä Niinistölle” (5) Höökin kirjoituksesta on suotavaa nostaa esille pari kohtaa:

”Poliittinen johto on kuitenkin ollut Venäjän-politiikassaan hyvin varovainen” ja ”On suotavaa, että lähestyvissä presidentinvaaleissa ehdokkaat ottavat selkeästi kantaa Nato-kysymykseen ja kertovat valitsijoille, missä päätetään Suomen ulkopoliittisesta linjasta”.

Allekirjoitan Höökin (VTM) arvion poliittisen johdon Venäjä-politiikasta, se on hyvin varovaista – karhua ei haluta ärsyttää. Yhtälailla toivoisin ehdokkailta selkeitä turvallisuuspoliittisia kannanottoja, kuin myös selkeät vastaukset NATO-kysymykseen. Kahdella jakkaralla istumisen aika on jo ohi, olisi pitänyt olla ohi jo reilu neljännesvuosisata sitten Neuvostoliiton hajottua.

Onko pimeydessä nähtävillä valonkajastusta?

Viikolla Piraattipuolueen varapuheenjohtaja Petrus Pennanen – Helsingin kaupunginvaltuutettu - teki kunnioitettavan keskustelunavauksen:

Juuri tällaisia rohkeita keskustelunavauksia tämä maa kaipaa, ja juuri siksi minä mielelläni allekirjoitan hänen kannatuskortin, mikäli sellaisia ryhdytään keräämään. Ei kiertelyä tai kaartelua, ei epävarmoja lupauksia tai puheita ”Suomen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta” – jälkimmäisestä tulee kaikella tapaa mieleen kylmän sodan aikainen hokema ”Suomen puolueettomuudesta”, jonka jatkuva hokeminen synnytti tunteen siitä, että meidän on jatkuvasti hoettava valhetta itsellemme, koska muutoin emme siihen usko. Tuolloin valehtelimme itsellemme (ja lännelle) olevamme puolueeton, vaikka olimme ”hirttäytyneet” neuvostovaltioon.

Näen Petrus Pennasen viestin valonkajastuksena pimeyteen, toivon tämän kajastuksen konkretisoituvan kannattajakorttien keräyksen myötä presidenttiehdokkuuteen saakka. Tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa sekin olisi jo ”puolivoittoa”, ehdokas, joka pelaa avoimin kortein ja josta – toivottavasti – seuraa se, että myös muut ehdokkaat joutuvat avaamaan kantojaan tarkemmin ja puhumaan asioista ymmärrettävästi. Mutta – kuten alussa kirjoitin - toivon, että media haastaa ehdokkaat vaatien heiltä selkeitä vastauksia puolivillaisten heittojen sijaan. On myös suotavaa, että median toimesta kriittisesti ruoditaan ehdokkaiden lausuntoja, onpa ehdokkaan asema millainen tahansa. Edes istuva presidentti ei voi ääneen ajatellen lausua ehdottomia lupauksia – näen maailman siten, että nyt ei voida antaa liian kattavia lupauksia kuten Neville Chamberlain aikoinaan teki Münchenistä palattuaan.

Suomi on läntinen demokratia, maamme on sitoutunut eurooppalaisiin arvoihin, niinpä tuntuu kummalta, että monissa kysymyksissä maamme on henkisesti metsäläinen kumartaen karhua idässä. Onko tämä läntisiin arvoihin ja arvopohjaan vetoaminen lopulta vain silmänlumetta, todellisuudessa olemme valmiit myymään itsemme jotta ”pahansisuinen” Kremlin isäntä ei herkeämättömäksi rupea? Suomi100 tarvitsee petruspennasia tuomaan valoa hämäryyteen!

Marko

1. https://yle.fi/uutiset/3-9458874 

2. https://www.verkkouutiset.fi/politiikka/hautala%20nato-66475 

3.  http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201706072200192558_u0.shtml 

4. https://yle.fi/uutiset/3-9663348 

5. Keski-Uusimaa 5.6.2017.

Saska Saarikosken ja Petrus Pennasen twiitit kuvakaappauksia. 

Ajatuksia Puolustusvoimain lippujuhlan jälkeen

Vietin sunnuntain Helsingissä, ohjelmassa oli Puolustusvoimain lippujuhlapäivän valtakunnallisen paraatin seuraamista, kalustonäyttelyssä vierailua sekä merivoimien aluksiin tutustumista. Ohjelmaa yhdelle päivälle oli enemmän kuin tarpeeksi, illalla saapuessa bussilla kotiin tunsin aavistuksen väsymystä jaloissa mutta mieli oli virkeä onnistuneesta päivästä. Päivän kruunasi aurinkoinen ilma ja raikas merituuli, jotka hellivät minua – meitä – koko päivän ajan.

Päivä alkoi marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaalta (4.6.2017).

Tämä oli toinen kerta jolloin seurasin lippujuhlapäivän valtakunnallista paraatia Helsingissä, edellisestä kerrasta onkin ehtinyt vierähtää jo tovi aikaa – tuolloin elettiin 90-luvun alkuvuosia, Neuvostoliitto oli juuri hajonnut ja maailmalle levisi toiveikas henkäys peruuttamattomasta muutoksesta – ehkäpä itsekin nielin kuvitelman muutoksesta koukkuineen päivineen. Tänään – vuonna 2017 – peruuttamaton muutos on haudattu jo aikaa sitten, Venäjästä ei tullut demokratiaa vaan se on luisunut Putinin alaisuudessa takaisin totalitaristiseksi valtioksi. Stalin on rehabilitoitu, maahan perustettua – käytännössä Vladimir Putinille alisteista - kansalliskaartia verrataan yksintein Stalinin kauden pahamaineiseen NKVD:hen. (1) Siitä huolimatta, että Euroopan taivaalla on runsas joukko synkkiä pilviä, sunnuntaina – Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä – auringon ja raikkaan merituulen helliessä minua, kyseiset ajatukset työntyivät hetkeksi taka-alalle lapsuuden innon vallatessa mieleni minun seuratessa paraatia, vieraillessa kalustonäyttelyssä sekä Eteläsatamassa merivoimien aluksia kuvaamassa ja niihin tutustumassa.

Etualalla merivoimien Hamina-luokan ohjusvene Hamina (80).

Muistan edelleen kuinka kävin ensimmäisen kerran sotilasparaatissa, kyseessä oli itsenäisyyspäivänparaati ja elettiin 70-lukua - taisin olla tuolloin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Siitä alkoi monivuotinen perinne, vuosi vuoden jälkeen pyöräilin joulukuun 6:s Lappeenrannan keskustaan katsomaan itsenäisyyspäivän paraatia, ja ottamaan - useimmiten epäonnistuneita - kuvia laatikkokamerallani. Jossain vaiheessa ohjelmaan tuli Puolustusvoimain lippujuhlapäivän paraatin seuraaminen kesäkuun 4.

Paraatit herättivät kiinnostuksen sotahistoriaan, kirjasto auttoi tähän nälkään kirjojen ja lukemattomien lehtien muodossa, vuosien vieriessä tämä kiinnostus kasvoi ja laajeni käsittämään muutakin kuin sotahistorian seuraamisen (sotilastekniikkaan tutustumisen ohella) – tuolloin 80-luvulla ei kansan keskuudessa juurikaan käytetty termiä ”turvallisuuspolitiikka” vaikka sitä se keskustelu, usein vajavaisin tiedoin, oli. Keskustelua turvallisuuspolitiikasta ja tietty keskustelua siitä kuinka sodassa kävisi jos Suomeen hyökättäisi – varsin usein kyse ei ollut ”jos” vaan ”kun”. Tästä olisi tavattoman helppoa siirtää kirjoitukseni turvallisuuspolitiikan saralle, mutta nyt en toimi näin – hetki vielä lippujuhlapäivän hengessä kuvien ja mieleen nousseiden tunnelmien kera ja kirjoitukseni loppuun lyhyt ajatuksenomainen viivähdys viimepäivien tapahtumissa.

Saksalaisvalmisteinen Leopard 2A6 Mannerheimintiellä.

Lapsesta lähtien panssarivaunut ovat vetäneet minua puoleensa magneetin lailla, muistan kuinka naapurin upseerismies vei meidät katsomaan panssarivaunuja – T-55:sia – ja miehistönkuljetusajoneuvoja (BTR-60) 70-luvun puolivälin kieppeillä Lappeenrannan silloiselle päällystöopistolle.

Kävin tavaatoman usein kavereiden kanssa leikkimässä Lappeenrannassa lentokentän laidalla panssarivaunun ”raadolla” – mikäli oikein muistan, kyseessä oli saksalainen PzKpfw IV (Ausf-J) –tyypin keskiraskas vaunu. Toisinaan nämä hetket kruunasi päällystöopistolta lähteneet T-55-vaunut, katseemme liimautui niihin, niiden ”möyrytessä” eteenpäin kentänlaidalla. Niistä lapsuuden hetkistä panssarivaunu on merkinnyt minulle voimaa, moottorin käynnistyminen on tuntunut tunteena luissa ja ytimissä.

Suomeen Etelä-Koreasta käytettynä ostettu K9 Thunder (suom. Moukari) panssarihaupitsi .

Toki Puolustusvoimain lippujuhlapäivän tarjonta oli muutakin kuin panssarivaunuja, panssarihaupitseja tahi merivoimien ohjusveneitä – se oli kokonaisuus, joka muodostaa maanpuolustuksemme selkärangan. Kokonaisuus, jossa jokainen tekijä – osa – on merkittävä, jossa minkään osasen panosta ei tule väheksyä vaikka usein katseemme kohdistuu siihen näkyvimpään osaan, jota edustavat ilmavoimat hävittäjineen, maavoimat panssarivaunuineen ja panssarihaupitseineen, merivoimat ohjusveneineen ja tulevaisuudessa Laivue 2020-alusten muodossa.
  

Minulle Puolustusvoimat edustaa tänään sitä luotettavinta valtiollista instituutiota – organisaatiota. Kiitokset Puolustusvoimille ja kiitokset sotiemme veteraaneille ja heille, jotka antoivat kalleimpansa tämän maan puolesta. Kiitokset jokaiselle, joka kantaa kortensa kekoon tämän maan puolesta, senkin voi tehdä monella tapaa – näkyvästi tahi näkymättömämmällä tavalla.

* * *

Maanantaina 5. kesäkuuta NATO sai uuden jäsenmaan piskuisen Montenegron muodossa, (2) sen myötä NATO kasvoi 29. maan muodostamaksi puolustusliitoksi.

Venäjä on vastustanut voimakkaasti liittolaisenaan pitämänsä Montenegron NATO-jäsenyyttä. Viime vuoden puolella maan NATO-jäsenyyttä kannattanut pääministeri yritettiin syrjäyttää epäonnistuneessa vallankaappauksessa, montenegrolaisen erikoissyyttäjä Milivoje Katnicin mukaan ”Venäjän valtiolliset elimet” olivat osallisia maassa tapahtuneessa vallankaappausyrityksessä viime vuoden lokakuussa. (3) Venäjä on esittänyt voimakkaita uhkauksia Montenegron suuntaan, mikäli maa liittyy NATO:on - onpa Venäjällä kehotettu kansalaisia olemaan matkustamatta maahan, maassa vallitsevan ”venäläisvastaisen hysterian” tähden. Montenegrossa käy vuosittain parisataatuhatta turistia Venäjältä, joten turistivirtojen katkeamisella voi olla merkittävät vaikutukset turistielinkeinoon ja sen myötä piskuisen maan talouteen. 

Uhkailusta, pelottelusta ja suoranaisesta toiminnasta huolimatta päättäjät Montenegrossa osoittivat huomattavaa suoraselkäisyyttä ja rohkeutta viedessään maansa NATO:on. Venäjän maahan kohdistamaa suoraa ja välillistä painostusta ei voi jättää huomiotta, siitä huolimatta – vaiko kenties juuri siksi – päätös tehtiin. Samalla tämä osoitti jälleen sen, että Venäjä voi yrittää estää etupiiriinsä laskemiensa maiden länsi-integroitumiset – myös sotilaalliset integroitumiset, mutta että päättäväinen toiminta heikentää olennaisesti Venäjän mahdollisuuksia estää läntinen integroituminen taloudellisella tai sotilaallisella tasolla. NATO:n (ja EU:n) jäsenvaltiot vastaavasti voivat omilla toimillaan helpottaa integroitumista ja heikentää Venäjän mahdollisuuksia vaikuttaa ja vaikeuttaa integroitumista. Se mitä tapahtui Montenegrossa, on syytä huomioida myös täällä Suomessa, mikäli päättäjiltämme löytyy rohkeutta saman liikkeen tekemiseen, on syytä tiedostaa se, että Venäjä kohdistaa eriasteisia painostus- ja vaikutustoimenpiteitä Suomeen, mutta sellaisten edessä ei pidä alistua ja nöyrtyä, niiden ei pidä antaa vaikuttaa päätöksentekoprosessiin.

Lattiamattoa kohdellaan lattiamattona, Montenegro ei alistunut lattiamatoksi, entäpä Suomi? Mikäli Sauli Niinistö valitaan toiselle kaudelle, hänellä on ennennäkemätön tilaisuus laajaa kansansuosiota nauttivana presidenttinä johdattaa maamme NATO:on – Niinistön ei tuolloin enää tarvitse piitata uudelleen valinnasta, hänen ei tarvitse vältellä kiperiä aiheita, hän voi halutessaan viitoittaa Suomen osaksi läntistä puolustusliitto NATO:a johon suurin osa EU:n jäsenvaltioista jo tällä hetkellä kuuluu, jonka tuomaa turvaa ei voi – Trumpin toimista huolimatta – aliarvioida.

Tällä hetkellä Suomi istuu kahdella jakkaralla, tasapainoilee idän ja lännen välillä samalla tapaa kuin kylmän sodan aikaan. Entistä useammin kuulee muistutettavan Suomen olevan sotilaallisesti liittoutumaton – ilmeisesti muistuttajat haluavat, että se sellaisena Suomi myös pysyykin. Retoriikka vaan on kovin samaa kuin kylmän sodan aikana, jolloin muistutettiin toistuvasti Suomen olevan puolueeton, aivan kuin meidän olisi itse itsellemme sitä pitänyt jatkuvasti uskotella, koska muutoin emme valheeseen olisi uskoneet. Valehtelemmeko nyt itsellemme samalla tapaa, toistamalla mantraa ”Suomen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta” kun emme enää voi toistaa mantraa ”Suomen puolueettomuudesta” tai ”liittoutumattomuudesta” – puolemme olemme jo EU:hun liittymällä valinneet. Olemme luopuneet puolueettomuudesta liittyessämme EU:hun. Miksemme siis luopuisi ”sotilaallisesta liittoutumattomuudesta” ja valitsisi NATOa?

Marko

1. https://www.rferl.org/a/daily-vertical-the-new-nkvd/28528938.html 

2. https://yle.fi/uutiset/3-9651338 

3. http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005095725.html 

Montenegron epäonnistuneesta vallankaappauksesta:

https://www.bellingcat.com/news/uk-and-europe/2017/04/25/montenegro-coup-suspect-linked-russian-backed-ultranationalist-organisation/

https://www.nytimes.com/2016/11/26/world/europe/finger-pointed-at-russians-in-alleged-coup-plot-in-montenegro.html?_r=0 

http://www.politico.eu/article/prosecutor-russia-behind-attempted-montenegro-coup/ 

https://www.rferl.org/a/montenegro-coup-plot-suspect-instagram-lavrov-ristic/28176472.html  

Huom: blogin kuvat bloginpitäjän kokoelmista.