Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä: veteraanit ennen ja nyt

 

Toisen maailmansodan taistelut päättyivät Euroopan mantereella kahdeksan vuosikymmentä sitten, 8. toukokuuta 1945 natsi-Saksan antauduttua liittoutuneille. Antautumisen astuessa voimaan 8. toukokuuta 1945 klo. 23:01 – Moskovassa vuorokausi oli jo tuolloin ehtinyt vaihtua, elettiin toukokuun 9. päivää. Niinpä ei ole ihme, että olen pohdiskellut kerran ja toisenkin menneiden sukupolvien uhrauksia, sitä kuinka kokonainen kansan yhdistyi marraskuussa 1939 taisteluun vapauden puolesta – voinemme kirjoittaa ”koko kansa”, vaikka vähäinen joukko ihmisiä ei tarttunutkaan tuolloin aseeseen ideologisen tahi jonkin muun syyn tähden. Ja kuinka käytyä talvisotaa seurasi kesäkuussa 1941 alkanut jatkosota, joka päättyi 4. syyskuuta 1944 sovittuun aselepoon ja 19. syyskuuta 1944 allekirjoitettuun Moskovan välirauhaan, jonka yksi seuraus oli Lapin sota. Jatkosodan aselepoehtoihin kuului saksalaisjoukkojen karkottaminen Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä.

Suomenlinnassa, © Marko Enqvist. 

Lapin sotaa käytiin Suomen ja Saksan välillä 15. syyskuuta 1944–27. huhtikuuta 1945, jolloin viimeisetkin saksalaisjoukot olivat vetäytyneet Käsivarrenlapista Norjan puolelle. Lapinsodan ensimmäiset taistelut käytiin Pohjois-Pohjanmaa Pudasjärvellä syyskuun 28. päivä, merkittävämmät sotatoimet alkoivat muutamaa päivää myöhemmin uhkarohkean Tornion maihinnousun (Röytän maihinnousun) myötä 1. lokakuuta 1944. Sukuni on isäni puolelta Pohjanlahden perukoilta, Kemistä, josta taisteltiin lokakuun alkupuolella 1944. Historiankirjat tietävät kertoa, kaupungin siviiliväestön olleen pääosin taisteluiden keskellä, minun ei tarvinnut lukea tätä historiankirjoista vaan isän puoleisen sukuni ”sukukronikasta”, josta seuraavaksi lyhyt katkelma:

”…eukko tiellä haavoittui ja mökkejä syttyi palamaan. Pian tämä sotatapahtuma oli ohi ja K. rupesi keittelemään korviketta. Ilmeisesti savu oli kiinnittänyt sotilaiden huomiota, sillä pian saapasteli sisään mökkiin joku sotamies ihmettelemään, mitä siellä oikein tehtiin. ’Keitetään korviketta’, oli K. selittänyt totuudenmukaisesti. ’Heti pois täältä’, oli mies komentanut, ja selittänyt, että he olivat juuri kahden rintaman välissä ja pahempi rytinä voisi alkaa milloin tahansa.

Heidät oli häädetty metsään etelään päin ja siellä he olivat istuneet koko yön nuotion äärellä kääriytyneenä häthätää mukaan kerättyihin vaatteisiin ja joivat korviketta tietämättä mistään mitään. Aamulla oli vänrikki tullut kyselemään, olivatko he olleet siinä koko yön ja saatuaan myöntävän vastauksen oli kauhistuneena huudahtanut: ’Taivas, suoraan suomalaisen tykin edessä’.”

Kuvaus siviileiden elämästä sodan keskellä kuuluu niihin harvoihin isäni puoleisen suvun kuvauksiin sodasta, sodan sattumanvaraisuudesta. Moni kemiläinen kertoo Kemin taisteluiden osana Lapin sotaa jättäneen kaupunkilaisiin yli sukupolvien säilyneen syvän jäljen. Isän puoleisen sukuni kohdalle moista kokemusta ei kuitenkaan näytä kertyneen, kronikassakin kyseistä episodia kuvattiin seuraavasti:

”Ei olisi tarvinnut muuta kuin laukaista tykki niin hyvä osa Koivuharjun väestä olisi tullut passitetuksi mullan alle, mutta onneksi koivuharjulaisille, yöllä oli ollut rahallista. Kaikki tämä osoitti vain sitä sekasortoa, mikä Kemin ympäristössä oli silloin ollut”.

Itseäni harmittaa eniten se, etten nuoruudessa kokenut tarpeelliseksi keskustella sodan kokeneen ja nähneen sukupolven kanssa. Mikä on hiukan outoa, koska aiheina historia sekä sotahistoria kiinnostivat minua jo tuolloin todella paljon. Kiinnostus näkyi koululaisen työpöydällä lukuisina kirjastosta lainattuina historian ja sotahistorian kirjoina.

Olen jälkikäteen päätellyt keskustelemattomuuden johtuneen pääasiassa aikakauden ilmapiiristä Suomessa. Elin lapsuuteni ja nuoruuteni 70- ja 80-lukujen Suomessa, eikä kotinurkillani Kaakkois-Suomessa sen erityisemmin kannustettu peruskoulussa oman perheen tai suvun historian tutkintaan. Ja kun setäni laatima sukukronikka edes joiltakin osin antoi vastauksia mieltäni askarruttaneisiin pohdintoihin, niin enpä tullut koskaan esittäneeksi jatkokysymyksiä. Vai oliko minulla vääristynyt näkemys sodasta ja sotilaiden tekemistä sankariteoista, kun sellaisista ei tarinoita kerrottu, niin minulle riitti se, mitä kirjan kansien väliin oli kirjoitettu. Vasta myöhemmin – eli aivan liian myöhään – havahduin todellisuuteen, ymmärtäen, että aivan liian moni havainto ja kertomus oli jäänyt kirjaamatta muistiin. Ja aivan liian moni jatkokysymys jäänyt tekemättä. Niinpä nyt, kun veteraaneja ei suvussani enää ole elossa, eikä heitä seuranneelta sukupolvelta saa enää vastauksia kysymyksiin, painuvat nämä tarinat unholaan.

Isäni isä eli vaarini A. koki toisen maailmansodan ensihetket merillä. Syksyllä 1939 hän meni jälleen remonttimieheksi SS Kouraan, jossa A. oli jo aiemmin työskennellyt laivan kyntäessä merta aina Karibialle saakka.

”Siinä (SS Kourassa) oli silloin massalasti, joka oli tarkoitus viedä Bostoniin, mutta juuri kun he olivat päässeet Ahvenanmaan ohi tuli suunnitelmiin muutos, sillä saksalainen sotalaiva yhytti Kouran ja pakotti sen tykinlaukauksella pysähtymään. Ensin saksalainen sotalaiva ampui varoituslaukauksen Kouran keulan ohi, mutta koska suurta 5000 tonnin laivaa ei pysäytetä hetkessä, ehti sotalaiva ampua vielä toisenkin kerran ennen kuin laiva saatiin pysähtymään”.

Välikohtauksen jälkeen laivaan nousi saksalaissotilaita aseineen varmistamaan, että aluksen miehistö noudattaa annettuja ohjeita. SS Koura saateltiin saksalaisten toimesta Viinemyndiin, (huom. kyseessä on todennäköisesti Swinemünde, joka toisen maailmansodan jälkeen luovutettiin Puolalle, saaden nykyisen nimensä Świnoujście), josta se puolentoista kuukauden odottelun jälkeen jatkoi matkaa Kööpenhaminaan. Kööpenhaminasta haettiin punkraus eli otettiin kolit omaan käyttöön, proviantti eli ruokaa sekä tupakkaa tupakkamiehille. Kun SS Koura saatiin lastatuksi näillä tarvikkeilla, jatkoivat he matkaansa kohti Amerikkaa. Miinoitetun Juutinrauman läpi ohjattiin kerralla pitkä letka laivoja miinaluotsin avulla. Miinaluotsin ohjattua letkan Pohjanmerelle, suuntasi kukin alus omia reittejä määränpäähänsä. SS Kouralla se oli tuolloin Boston, Yhdysvaltojen itärannikolla.

Tämän kirjoituksen kannalta ei ole relevanttia kuvata SS Kouran ja sen miehistön sotajoulua talvisodan aikaan merellä New Yorkin edustalla, jonne alus saapui tyhjänä Bostonista; kuten ei ole merkityksellistä kuvata SS Kouran saapumista Eurooppaan lopputalvesta 1940 ja Le Havreen päättynyttä kierrosta, josta SS Koura miehistöineen lähti jälleen ylittämään Atlanttia tarkoituksenaan hakea Yhdysvaltojen Philadelphiasta 20 000 tynnyriä bensiiniä Suomeen. Teitä keitä nämä tapahtumat kiinnostavat, kehotan lukemaan kirjoitukseni joulukuulta 2020 – Talvisodan aikaan SS Kouran matkassa (aavan meren tuolla puolen).

SS Koura, v. 1940.*

SS Koura saapui Liinahamariin vajaalla miehistöllä vuoden 1940 toisella puoliskolla. Liinahamarissa, Jäämeren rannikolla, vaarini ja SS Kouran tiet erosivat. Saunakankaan varuskunta kutsui häntä seuraavan vuoden alkupuolella. Mitä mahtoi paljon kokenut mies miettiä tuolloin astuessaan aikamiehenä poikain keskelle miestenkouluun, aistiko hän tuulen suunnan muuttuvan?

Vaarini ei ollut kelvannut 30-luvun puolivälin kutsunnoissa sotaväkeen. Hänet oli laitettu silloiseen b-luokkaan, mikä todennäköisesti johtui isänsä Jaakko Enqvistin taustasta. Jaakko Enqvist oli tuomittu ”maanpetoksellisesta toiminnasta” vankeuteen ”Kallion leikkaukseen” liittyvässä oikeudenkäynnissä, jonka tuomio luettiin Turun hovioikeudessa kesäkuussa 1924. Tuomion Jaakko Enqvist istui Tammisaaren pakkotyölaitoksella. Isänsä tausta heitti epäilyksen varjon myös pojan ylle, mikä ei ollut aivan tavatonta tuohon maailmanaikaan.

Jatkosodan alkuvaiheessa joukko-osasto, johon vaarini kuului, laitettiin vartioimaan Sallan rajaa. Myöhemmin heidät siirrettiin Kuusamon Pistojoelle kahdennentoista jalkaväkirykmentin seitsemänteen komppaniaan, rykmentin komentajana eversti Puroma (eli Albert Aleksander Puroma, jolle myöhemmin myönnettiin Mannerheim-risti). Jalkaväkirykmentti 12. miehistö koostui osin asevelvollisista (kuten vaarini) ja osin talvisodan veteraaneista eli ns. Lapin jätkistä.

Vaarini osallistui Puroman komennossa olleissa joukoissa puna-armeijan hallussa olleiden kukkuloiden valloittamiseen.

”Yhdellä valloitusyrityksellä A. oli lähetetty 5–6 miehen kanssa K:n Tepon johdolla koukkaamaan joukkueen takaa, kun yllättäen avattu tulitus oli pysäyttänyt etenemisen siihen paikkaan. Kaksi luotia oli sattunut A. oikeaan jalkaan ennen kuin hän oli ehtinyt maastoutua. Hän oli ryöminyt lähellä olleen puskan taakse suojaan. Mukana olleet nuoret pojat olivat joutuneet pakokauhun valtaan ja juosseet pää kolmantena jalkana pakoon niin vaarallisesta paikasta välittämättä mistään. K:n Teppo oli yrittänyt huudella heille: ’Eihän tämä nyt käy. Ei saa juosta pakoon!’.”

Jonkin ajan kuluttua etulinjan suunnalta alkoi tulla vanhempia miehiä eli näitä Lapin jätkiä, joille vaarini A. oli huudellut: ”Kukahan se ottaisi minutkin matkaan”. Näitä Lapin jätkiä vaarini sai kiittää pelastumisestaan ja evakuoinnista selustaan, jossa joukkueen johtaja oli määrännyt hänet siirrettäväksi joukkosidontapaikalle. Joukkosidontapaikalta hänet oli siirretty Kiimasvaaran kenttäsairaalaan, ja lopulta Kuusamoon tilapaiseen sairaalaan. Kuusamosta A. siirrettiin Oulun vanhaan lääninsairaalaan useammaksi kuukaudeksi, josta tie kävi myöhemmin Kemiin.

Kesällä 1942 vaarini sai määräyksen astua jälleen palvelukseen, hakiessaan litteroita sairaalan komendantilta, puuttui kohtalo peliin. Sen sijaan, että komendantti olisi antanut vaarilleni litterat, hän olikin tiedustellut halukkuutta jäädä Kemin ammattikoululla pidettävän sotilassairaala 57:n lämmittäjäksi. Tämä sopi vaarilleni paremmin kuin hyvin, hänellä kun ei ollut enää haluja päästä rintamalle tekemään sankaritekoja, haavoittumaan, kaatumisesta puhumattakaan. Niinpä hän jatkoi tehtävässä, jota oli jo hoitanut parannellessaan sotavammoja. Siitä huolimatta, että vaarini toimitti lämmittäjän tehtävää sotilaana, voidaan todeta varsinaisten ”sotahommien” päättyneen hänen osalta jatkosodassa siihen. Aselepovuonna vaarini oli mennyt naimisiin K:n kanssa helmikuussa 1944. Syyskesällä 1944 aselevon aikaan sotilaita evakuoitiin Kemistä Raaheen, vaarini kuuluessa tähän joukkoon, tuoreen vaimonsa jäädessä Kemiin, ja kokiessa kirjoitukseni alkupuolen tapahtumat suomalaisten ja saksalaisten taistellessa Kemistä lokakuussa 1944. Myöhemmin tuore perhe sai lisäystä kolmen pojan myötä, pojista yksi oli luonnollisesti isäni, mutta tämä on aivan oma tarinansa. Entäpä äitini suvun kokemukset sodista?

Mummini (äidin äiti), ei juurikaan puhunut sota-ajasta muuta kuin niiltä osin, kun se kosketti miehensä eli äitini isän kaatumista. Sota kyllä koetteli äitini sukua, niin isän kuin hänen äitinsäkin puolelta. Äitini isä kuului veljessarjaan, jossa vain yksi kolmesta veljeksestä selvisi sodista hengissä. Äitini äidin eli mummini suvun puolelta jäljellä on vain kysymysmerkkejä. Äitini tiedot ovat kovin puutteelliset, eikä Savo-Karjalan korpimailla ole enää ajat muistavia sukulaisia hengissä. Oivaksi sotilaaksi ”haukuttu” mummini veli selvisi sodasta hengissä, rauhan aika koitui lopulta hänen kohtaloksi.

Äitini isä haavoittui Aleksandrovkan (kylä) alueelle kohdistuneessa lentopommituksessa jatkosodassa, syyskuussa 1943. Hän kuoli seuraavana päivänä haavoihinsa matkalla A/ 39 KS:ään (KS eli kenttäsairaala). Äitini oli tuolloin alle vuoden ikäinen. Hän ei itse muista itse isäänsä lainkaan, hänestä on otettu kuva isänsä sylissä joidenkin viikkojen ikäisenä vauvana loppuvuodesta 1942. Äitini oli isälleen hyvin tärkeä, muistaen toistuvasti kenttäpostissa esikoistytärtään. Minulle tuntemattomasta syystä, muutamaa korttia lukuun ottamatta kenttäposti, jonka äitini isä kotiin lähetti, on poltettu tuhkaksi kaatumisensa jälkeen.

Lappeenrannan Sankarihautausmaa, © Marko Enqvist 2024.

Äitini isän sotilaskantakortissa lukee pysäyttävät sanat: ”Haavoittunut x.x.43. Aleksandrovkassa keuhkoihin, reiteen ja käteen pommin sirpaleista. Kuoli matkalla A/ 39 KS:aan x.x.-43”. Hänet on haudattu isänmaan multiin.

* * *

Tänään sotiemme veteraaneja on joukossamme enää 1 400 (vuoden 2025 alussa), veteraaniemme keski-iän ollessa lähes sata vuotta. (1) Suomen käymissä sodissa, talvisota (1939—1940), jatkosota (1941—1944) ja Lapin sota (1944—1945), palveli noin 700 000 suomalaista. Heistä noin 600 000 oli miehiä ja loput 100 000 naisia. Veteraanien uhrausta isänmaamme hyväksi on muistettu vuodesta 1987 kansallisena veteraanipäivänä 27. huhtikuuta. Huhtikuun 27. päivä valikoitui kansalliseksi veteraanipäiväksi, syystä että tällä päivämäärällä vuonna 1945 Lapin sota päättyi viimeisten saksalaissotilaiden poistuttua Suomesta.

Nykyään myös rauhanturvaajat ja krisiinhallintaoperaatioihin (eli kriha-operaatiot) osallistuneet saavat veteraani-statuksen. Luonnollisesti siinä semanttinen ero, puhutaanko sotaveteraanista vaiko veteraanista, mutta mielestäni rauhanturvaajat ja kriha-operaatioihin osallistuneet ovat sen ansainneet. Tässä yhteydessä en myöskään unohtaisi sitä, että Euroopassa käynnissä olevassa suursodassa on tälläkin hetkellä sotimassa suomalaisia meille tärkeiden arvojen, kuten demokratian ja vapauden puolesta. Ukrainan riveissä on sotinut vuodesta 2014 pitkälti toistasataa suomalaista, joiden panosta ei mielestäni tule unohtaa. Aivan aiheellisesti on kysytty sitä, että kuinka heitä on kohdeltava heidän palatta kotiin – mielestäni puolustussota Ukrainassa on mitä enenevissä määrin myös meidän sota. Your Finnish Friends yhdistyksen puheenjohtaja Kasper Kannosto on muistuttanut meitä asian käsittelyn tarpeellisuudesta jo vuosien ajan. (2)

Tilannetta ei lainkaan paranna se, että aivan liian usein Ukrainasta kotiin Suomeen palanneet sotilaat putoavat tyhjän päälle. (3) Usein he joutuvat hakemaan apua (tai tukea) julkisen terveydenhoidon piiristä, jossa ei välttämättä ymmärretä heidän kaipaamansa avun erityispiirteitä – jos edes saavat mitään apua akuuttiin tarpeeseen. Julkisen terveydenhoidon rinnalla muutamat yhdistykset ovat erikoistuneet auttamaan Ukrainan sodasta palanneita.

Päätteeksi vielä kappaleen verran tekstiä ryhmästä, jolla on kokemusta sodasta mutta joka julkisessa keskustelussa usein unohdetaan puhuttaessa sodan kokeneista ja tässä tapauksessa heidän synnyttämästä riskistä, nimittäin Venäjän riveissä taistelleista suomalaisista tai Suomessa asuneista tai edelleen asuvista (kolmansien maiden) kansalaisista.  Osa edellä mainittuun joukkoon kuuluneista värväytyi Venäjän perustamiin ja varustamiin proxy-joukkoihin niinkin varhain kuin vuoden 2014 loppupuolella tai vuonna 2015 ja osallistuen sotaan Itä-Ukrainassa. Heistä osa on palannut takaisin Suomeen, viettäen tällä hetkellä todennäköisesti hyvinkin tavanomaista elämää siitä huolimatta, että ovat osallistuneet laittomaan sotaan Ukrainassa. Suomessa olisi myös syytä havahtua tämän ryhmän olemassa oloon ja mahdolliseen verkostoitumiseen rikollisryhmien tai muiden ääriryhmien kanssa. Tämän ryhmän teoista ja osallisuudesta Venäjän sotaan Ukrainassa on käyty yllättävänkin vähän keskustelua verrattuna lukuisiin saman viiteryhmän maihin, joista monissa on käyty oikeutta ja langetettu tuomioita näille vierastaistelijoille/ terroristeille. (4) Lukuisissa maissa on myös huomioitu näiden henkilöiden synnyttämä turvallisuusuhka, ja josta on käyty avointa keskustelua jo ennen Venäjän suurhyökkäyksen alkua helmikuussa 2022. Suomessa asian julkinen käsittely on toistaiseksi ollut olemattoman vähäistä, pois lukien muutamat ansiokkaat artikkelit. (5)

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://veteraanit.fi/ukk/

2. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/0dac6304-f876-4d59-9cde-f10762f1799f

3. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/598c2a52-00e7-4dd3-bdec-4fdb5450ad17

4. https://yle.fi/a/3-12153718

5. Suomessa aiheesta ovat kirjoittaneet seikkaperäisemmin ainakin Yleisradio ja Helsingin Sanomat. Linkit artikkeleihin: A, B, C.

*: Kuva A. Enqvistin muistiinpanoista, kuvan ottaja ei ole tiedossa.

Lähteenä hyödynnetty myös A. Enqvistin kirjoittamaa sukukronikkaa sekä Kansallisarkiston Astia-verkkosivua. Sukukronikan siteerauksissa olen tavanomaisuudesta poiketen muokannut nimet kirjaimiksi tai kirjainyhdistelmiksi. Vaarini joukko-osastotiedot on poimittu sukukronikasta.

Suomalaisista Venäjän proxy-joukoissa kirjoituksessani ”Suomalaismilitantit miehitetyssä Donbasissa – Osasto Karhu” ja Suomenvenäläisistä sotimassa Venäjän riveissä kirjoituksessani ”Ne ’tavalliset venäläiset’ sotimassa Venäjän riveissä”.

Talvisodan aikaan SS Kouran matkassa (aavan meren tuolla puolen)

Viime aikoina mieleeni on kummunnut päivä toisensa perään hajanaisia muistikuvia ja muistoja menneisyydestä – olen koettanut rakentaa palapeliä sukuni kokemuksista talvisodan kohtalokkailta päiviltä ja viikoilta, kuitenkaan onnistumatta siinä ja syykin tälle epäonnelle on ymmärrettävä. Suvussani, kuten todennäköisesti monessa muussakin suvussa, sodasta ei puhuttu – muistoja ei äidin suvun puolelta tallennettu ylös silloin kun sodan kokeneet vielä olivat hengissä. Isän puolelta näin on onneksi tehty, itse tosin en nuorena – sukukronikkaa lukiessani – ymmärtänyt tehdä riittävästi tarkentavia kysymyksiä, joten niinpä nämäkin muistot jäävät vaille tarkennusta.

Yleensä tällaisia muisteloita kirjoittavat ihmiset, joilla on jotain kerrottavaa, joiden suvun edesmenneet jäsenet ovat osallistuneet ratkaiseviin taisteluihin, ehkäpä jopa mainetekoja tehden (tai, jos ei niitä tehden, niin sellaisia nähden). Omalla kohdalla sankaritarinoiden kerronnalle ei ole sijaa, ei etenkään talvisodassa, jolloin yksikään sukumme jäsenistä ei rintamalle asti päässyt, eikä niitä merkittäviä muistoja löytynyt kotirintamalta – Suomestakaan. Kuten otsikkokin jo kertoo, kirjoitukseni talvisotamuisteloissa keskiöön nousee valtameri ja SS Koura miehistöineen mutta ennen kuin ajelehdimme merivirtojen (ja höyrykoneen) viemänä rannattomille ulapoille silmäys punaiseen Kemiin ja aikaan ennen talvisotaa.

SS Koura, v. 1940.*

Punaisesta Kemistä merille

Kirjoitin joulukuun 6. 2017 satavuotiaasta kansasta, joka eheytyi yhdeksi. Kyseinen kirjoitus oli samalla lyhyt luotaus isäni puoleiseen sukuun maamme itsenäistyessä vuonna 1917, kirjoitukseni kaari kantoi seuranneiden (myrskyisten) vuosien kautta 30-luvun alkuun, mielenkiintoni kohdistuessa edesmenneen vaarini isään, maanpetturuudesta tuomion saaneeseen kansanedustaja Jaakko Enqvistiin, mutta vähäisemmässä määrin myös vaariini, Aarneen.

Jaakko Enqvist oli matkapuhuja, kertoman mukaan Työväen ja Pienviljelijäin puolueeseen** kuulunut Jaakko oli oivallinen puhuja. Ehkäpä puhelahjat veivät hänet Tyrnävältä Kemiin, ja siellä Kemin maalaiskunnan kunnanvaltuustoon sekä 20-luvun alun myrskyisinä vuosina eduskuntaan Helsinkiin saakka. Mutta ennen näitä vuosia hänelle syntyi poika, Aarne, jonka ”talvisodan” me tässä kirjoituksessa elämme uudelleen. Talvisota on lainausmerkeissä olennaisesta syystä, koska vaarini elämä yhtyi SS Kouraan sodan alla ja sota-aikana ja ollaksemme jälleen runollisia, voimme sanoa hänen olleen aavan meren tuolla puolen kohtalokkaina sotakuukausina.

Lukemani mukaan Aarne oli jo pienenä poikana haaveillut merimieselämästä istuessaan Kemin sataman pollarin nokassa laivoja katsellen. Keväällä 1928 hänen elämänsä polku ristesi ”Kohtalon Iivarin” tien kanssa, joka sattui kysymään häneltä (tietämättä kaipuusta merille): ”Etkö sinä lähtisi laivaan”. Laiva, johon Aarne värväytyi, ei ollut kummoinen, jos sitä edes saattoi laivaksi kutsuakaan. Kyseessä oli 25 hevosvoiman moottorilla varustettu satamahinaaja Meriteeri, mutta 14-vuotiaalle merimieselämästä haaveilleelle pojanklopille sekin oli jo haavekuvaa konkreettisempi. Reilua vuosikymmentä ja monen monta hinaajaa ynnä ”pitkän linjan” laivaa myöhemmin, syksyllä 1939, Aarne meni jälleen remonttimieheksi SS Kouraan, jossa hän oli jo aiemmin työskennellyt laivan kyntäessä merta aina Karibialle saakka. Aarne nousi Kouraan Oulussa.

”Siinä (SS Kourassa) oli silloin massalasti, joka oli tarkoitus viedä Bostoniin, mutta juuri kun he olivat päässeet Ahvenanmaan ohi tuli suunnitelmiin muutos, sillä saksalainen sotalaiva yhytti Kouran ja pakotti sen tykinlaukauksella pysähtymään. Ensin saksalainen sotalaiva ampui varoituslaukauksen Kouran keulan ohi, mutta koska suurta 5000 tonnin laivaa ei pysäytetä hetkessä, ehti sotalaiva ampua vielä toisenkin kerran ennen kuin laiva saatiin pysähtymään”.

Välikohtauksen jälkeen laivaan nousi saksalaissotilaita aseineen varmistamaan, että aluksen miehistö noudattaa annettuja ohjeita. SS Koura saateltiin Viinemyndiin (kyseessä on todennäköisesti Swinemünde, joka toisen maailmansodan jälkeen luovutettiin Puolalle, saaden nykyisen nimensä Świnoujście), jossa se ankkuroitiin keskelle jokea muiden samalla tavalla takavarikoitujen laivojen viereen. SS Koura miehistöineen koki sodan ensihyöyn merellä saksalaisten päätellessä Puolan sotaansa – toisena maailmansotana tunnetuksi tullut sota oli Euroopassa alkanut. Swinemündessä SS Koura oli kuuden viikon verran, kunnes sen matka jatkui. Miehistölle koettelemus oli kuitenkin kova, koska siihen oli tarkoitus lastata vasta Kööpenhaminassa riittävästi ruokaa ja muita tarve-aineita tulevaa merimatkaa varten, joten etenkin tupakkamiehille kuusiviikkoinen odottelu oli ankaraa aikaa – saksalaissotilailta ostettu ”rehutupakka” ei aina riittänyt korvikkeeksi.

Swinemündestä matka jatkui Kööpenhaminaan, josta –

”haettiin punkraus eli otettiin kolit omaan käyttöön, proviantti eli ruokaa sekä tupakkaa tupakkamiehille. Kun laiva oli saatu lastatuksi näillä tarvikkeilla, suuntasivat he matkansa kohti Amerikkaa. Juutinrauma oli jo miinoitettu ja laivaan tuli miinaluotsi”.

Juutinrauman läpi ohjattiin kerralla pitkä letka laivoja, mikä välillä hirvitti laivojen miehistöä, koska jokaisen laivan oli tehtävä samanlaiset mutkat ja käännökset kuin edellä ajavan, eikä se ollut aivan helppoa 5000 tonnin rahtilaivalla. Miinaluotsin ohjattua letkan Pohjanmerelle, suuntasi kukin alus omia reittejä määränpäähänsä. SS Kouralla se oli tuolloin Boston, Yhdysvaltojen itärannikolla.

Sotajouluna 1939 SS Koura miehistöineen saapui Bostonista tyhjänä New Yorkiin. Joulupyhien tähden, laivan oli odotettava arkea kaupungin edustalla merellä. Toisin kuin nykyään, tuolloin laivojen lastaus ei tapahtunut hetkessä, New Yorkissakin SS Koura viipyi viikonpäivät lastattavana.

New York taivaita hipovine rakennuksineen jäi taakse vuoden vaihduttua, SS Kouran reitti Atlantin yli vei Lontooseen –

”Kanaalissa he joutuivat odottamaan miinaluotsia. Kanaali oli täynnä upotettuja laivoja, jotka kuin sodan muistomerkit törröttivät palaneina ja puoliksi veteen vajonneina meressä”. New Yorkissa, muutaman karkurin tilalle otetut filippiiniläiset, säikähtivät näkyä kanaalissa niin, että nukkuivat yönsä kannella pelätessään SS Kouran saavan saman kohtalon kuin hylyt.

Sota lännessä ei vielä varsinaisesti ollut alkanut, käytiin ns. valesotaa. Lontoon jälkeen SS Koura risteili läntisessä Euroopassa satamasta toiseen, se ankkuroitui Hollantiin, jossa Aarne näki ensimmäisen kerran uutisfilmin talvisodasta – köyhästä, huonosti varustellusta armeijasta, joka kävi puolustustaistelua puna-armeijaa vastaan. Aarne piti filmiä propagandafilminä, koska hän ei saattanut uskoa sotilaiden varustuksen olevan niin kehnoa, amatöörimaista. Kyse ei kuitenkaan ollut propagandasta, kyseessä oli karun totuuden paljastanut uutisfilmi. 

Hollannista SS Koura purjehti lyhyen tovin Belgiaan, Antwerpeniin, josta matka jatkui tyhjänä Ranskaan, Le Havreen, missä alus luovutettiin Suomen valtion käyttöön. Ranska oli luvannut Suomelle sotilasapua, niinpä Kouraan oli tarkoitus lastata I maailmansodan aikuisia tykkejä Le Havressa. Tykkien lastauksen ollessa käynnissä, annettiin vastakäsky, jonka jälkeen aselasti purettiin pois Kourasta ja lastattiin viereen ankkuroituneeseen Immo Ragnariin (elettiin maaliskuuta 1940, talvisota oli jo päättynyt). Immo Ragnar oli jääkäri Ragnar Nordströmin laiva.

Immo Ragnarin kuljettaessa ”tykkilastin” Suomeen, oli Koura miehistöineen jälleen vapaa purjehtimaan maailman merille. Ennen kuin Saksa aloitti sodan lännessä huhtikuussa 1940 SS Koura oli jo Atlantilla kohteenaan Savanna la Mar, Jamaikalla, josta Koura hakisi väripuulastin –

”ja koska oli sota-aika kokeiltiin Savanna la Mar’issa laivan pelastusveneitä ja kävi niin hupaisasti, - - - että jokainen noista veneistä vuoti kuin seula ja ne olisivat painuneet pohjaan, jolleivat olisi ollut köysillä kiinni laivassa. Täysin käyttökelvottomat pelastusveneet nostettiin takaisin paikoilleen ja niiden tehtävää toimittamaan rakennettiin pelastuslauttoja”.

Paluumatkalla Ranskaan, SS Koura oli viikon päässä Euroopan rannikosta, kun Ranska antautui Saksalle. Tieto Ranskan antautumisesta saatiin radiolla keskelle Atlanttia, missä odotettiin vuorokausi uusia ohjeita. SS Kouran uudeksi määränpääksi annettiin Chester Philadelphian kupeessa, jonne väripuulasti lopulta päätyi. Chesteristä alus purjehti tyhjänä Delaware jokea ylös Philadephiaan, jossa alukseen lastattiin kokonaista 22 000 tynnyriä bensiiniä lastiksi. Laivan miehistöön edelleen kuuluvat filippiiniläiset ottivat hatkat nähdessään aluksen lastin, heidän tilalle otettiin norjalaisia. Vaarallinen lasti oli tarkoitus viedä Liinahamariin. Talvisodassa Neuvostoliitto valloitti Liinahamarin, mutta Moskovan rauhassa 1940 alue jäi Suomelle. Välirauhan aikana Liinahamari oli sekä Suomen että Ruotsin ainoa vapaa huoltoreitti Saksan ja Neuvostoliiton valtapiirin ulkopuolelle.

SS Koura miehistöineen joutui odottamaan Philadelphiassa pari kuukautta ”lastin päällä” lupaa päästä lähtemään. Parin kuukauden viivyttelyn jälkeen englantilaiset antoivat alukselle luvan (tai määräyksen) mennä Kirkwalliin, Englantiin, josta he saisivat lopullisen luvan. Atlantin ylitykseen SS Koura liittyi osaksi saattuetta, keskellä Atlanttia saattueen rahtilaivojen kapteenit päättivät olla purjehtimatta Kirkwalliin, he päättivät kääntää laivojen kurssin kohti Islantia tarkoituksenaan kiertää saari ja mennä sen ”takaa” Liinahamariin.

Onnettomuudeksi Kouran kattila puhkesi kesken matkan ennen kuin he olivat ehtineet edes Islantiin, heidän oli jätettävä saattue korjatakseen vahingon. Koura kellui vuorokauden verran avuttomana keskellä valtamerta miehistön valmistellessa alusta korjaukseen ja Aarnen lopulta korjatessa kattilan.

”Ensin puhkeamaan porattiin reikä, ja sitten Aarne pesässä ollen ujutti pitkillä pihdeillä pultin reiän läpi, ja kun se oli onnistunut, kiristettiin ulkopuolelta ”paikka” mutterilla tiiviiksi.”

Korjausurakan jälkeen SS Koura, yksin, saattueesta jälkeen jääneenä, jatkoi matkaa kohti Islantia kiertääkseen saaren. Islannin pohjoispuolella Kouran matka keskeytyi, Royal Navy’n vahvuuteen kuuluvan sota-aluksen pysäytettyä aluksen, määrätessä sen seuraamaan itseään Reykjavikiin, jossa he joutuivat olemaan kolmisen viikkoa, josta heidän ohjattiin Färsaarille brittien tarkastusasemalle. Färsaarilla Kouralle värvätyt norjalaiset merimiehet internoitiin, loppumatkan Liinahamariin Koura ajoi vajaalla miehistöllä niin, että kokkikin joutui lämmittämään.

”Liinahamarin edustalla he joutuivat odottamaan luotsia, jota lupauksista huolimatta ei kuulunut missään säällisessä ajassa.

Odotettuaan aikansa luotsia tämän antamatta elonmerkkiä itsestään päätti kippari lähteä matkaan ilman luotsia niin vaarallista kuin se olisikin miinojen takia varsinkin bensiinilastissa. Onni oli ollut heille suosiollinen koko matkan eikä se jättänyt heitä tässä viimeisessäkään vaiheessa. Onnellisesti he pääsivät Liinahamariin, mihin bensiinilasti purettiin. Bensiinilastin ohella oli Jamaikalta asti tuotu sadan litran tynnyrillinen rommia, joka oli tarkoitettu laivanvarustajalle”.

Siitä ei ollut tietoa, kuinka monta litraa sadasta rommilitrasta loputa päätyi laivanvarustajalle, moni mies oli merellä ottanut ”näytteen” rommilastista.

Aarnen ja SS Kouran tiet erosivat Liinahamarissa. SS Koura*** suuntasi seuraavalla matkalla Etelä-Amerikkaan hakemaan kahvia, Aarne vastaavasti päätyi sotaväkeen. 30-luvun puolivälissä Aarne ei ollut kutsunnoissa kelvannut sotaväkeen, hänet oli laitettu silloiseen b-luokkaan, mikä todennäköisesti johtui isänsä Jaakko Enqvistin taustasta kommunistina – isänsä tausta heitti epäilyksen varjon myös pojan ylle.

Vuoden 1941 alkupuolella Saunakankaan varuskunta kutsui Aarnea, mitä mahtoi paljon kokenut mies miettiä tuolloin mennessään poikain keskelle miestenkouluun, aistiko tuulen suunnan muuttuvan?

Isäni äiti K. eli talvisodan aikaan aikuistuvan naisen elämää Perämeren rannikolla, Kemissä. Tiedossani ei ole, että hän olisi kokenut merkittäviä elämänmuutoksia tahi tapahtumia talvisodan kuluessa, todennäköisesti hän kävi töissä, sillä olihan hänkin aloittanut työnteon jo varsin nuorena – viisitoistakesäisenä, joitain vuosia ennen talvisodan alkua, osuuskaupassa Koivuharjulla.

Talvisodassa sotatoimet eivät tietojeni mukaan ulottuneet edes pommitusten muodossa Kemiin, sota kuitenkin oli läsnä päivittäisessä elämässä, sillä Kemin ja Keminmaan alueen reserviläisistä kootut joukko-osastot kokivat merkittäviä tappioita talvisodan aikana etenkin Suomussalmen ja Kuhmon taisteluissa.

Marko  

 

Lainaukset A. Enqvistin kirjoittamasta sukukronikasta.

Täsmennyksiä ja huomioita:

*: Kuva A. Enqvistin muistiinpanoista, kuvan ottaja ei ole tiedossa.

**: Jaakko Enqvist kuului eduskuntakaudellaan Suomen sosialistisen työväenpuolueen eduskuntaryhmään, johon ilmeisesti kuului edustajia  Suomen sosialistisen työväenpuolueen lisäksi Suomen Työväenpuolueesta sekä Sosialistisesta Työväen ja Pienviljelijöiden vaalijärjestöstä, joista viimeisimmän listoilta Jaakko Enqvist tietojeni mukaan valittiin eduskuntaan. Hän ehti istua eduskunnassa 05.09.1922–17.10.1923 välisen ajan. Syksyllä 1923 hänet pidätettiin 22 muun puolueen edustajan kanssa ja lopulta tuomittiin ”maanpetoksellisesta toiminnasta”. Tuomion hän istui Tammisaaren pakkotyölaitoksella.

***: Elokuussa 1941 SS Kouran saavuttua Kuubaan, saaren hallinto otti aluksen haltuunsa ja siirsi sen oman lippunsa alle, jolloin aluksen senhetkinen miehistö internoitiin Kuubaan. Toisen maailmansodan jälkeen, maaliskuussa 1947, alus palautettiin omistajayhtiö Kouran Laiva Oy:lle.

Kuva via Äänimeri.