Venäjä dehumanisoi vihollisiaan kärsien itse kollektiivisesta muistinmenetyksestä

Ajatus tämän havainnon kirjoittamisesta lyhyen blogin muotoon on kytenyt päässäni muutaman päivän ajan, oikeastaan siitä lähtien, kun Venäjän federaation tutkintakomitea ilmoitti käynnistettävästä rikostutkinnasta, joka kohdistuu epäilyyn Suomen suorittamasta joukkotuhonnasta (eli kansanmurhasta) Itä-Karjalassa jatkosodan aikana (v. 1941-44) suomalaisten perustamilla keskitysleireillä. (1) Näille leireille eristettiin ”epäkansallista” eli syntyperältään ei-suomensukuista väestöä sekä poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen asukkaita (tarkoittaen suomensukuisia ja ei-suomensukuisia asukkaita) sekä poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä. Vuoden 1943 aikana Itä-Karjalaan perustettuja ryhdyttiin suomalaisten toimesta kutsumaan keskitysleirien sijaan siirtoleireiksi.

Jo tuolloin huhtikuussa niin ulkoministeriö kuin myös Kansallisarkisto antoivat vastauksensa Venäjän uusimpaan, suomalaisiin kohdistuneeseen syytökseen. Tuolloin Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva muistutti venäläisiä siitä, että –

”kaikki suomalainen arkistotieto Itä-Karjalan siviili- ja sotavankileireistä on täysin avointa ja keskeiset tietokannat esimerkiksi leireillä kuolleista löytyvät internetistä vapaasti ja jopa venäjän kielellä”. (2)

Suomessa käytyä keskustelua seuranneena, olen huomannut joidenkin hämmästelleen Venäjän toiminnan ohella sen käyttämää kieltä. Samanaikaisesti joukkotuhontasyytteiden rinnalla esitetään Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB:n toimesta uusia arkistodokumentteja, joiden perusteella venäläismedioihin laadittiin otsikoita, kuten ”Karjalan alueella toimi suuren isänmaallisen sodan aikana 14 suomalaisten perustamaa kuolemanleiriä” (3), jossa keskitysleirin synonyymina toimiikin kuolemanleiri – jossa rinnastuksessa näen selkeän tarkoitushakuisuuden, jolla pyritään luomaan disinformatiivinen ja propagandistinen mielikuva siitä, että suomalaisten perustamat keskitysleirit olivatkin itse asiassa kuolemanleirejä, jolloin monen mieliin tulevat kuvat saksalaisten perustamista kuolemanleireistä kaasukammioineen ja miljoonine tapettuine ihmisineen. Moni ihmettelee Venäjän motiiveja, koska ne näyttävät (meistä katsoen) järjettömiltä ja kenties jopa ilkeämielisiltä.

Tällainen toiminta ei kuitenkaan ole lainkaan uutta tämän päivän Venäjällä, jossa valtiojohtoisesti on ryhdytty kirjoittamaan, eräiltä osin, uudelleen Neuvostoliiton historiaa. Tähän uudelleenkirjoittamiseen olennaisena osana kuuluu Josif Vissarionovitš Džugašvilin, paremmin tunnettu nimellä Josif Stalin, valkopesu, jossa siinäkin suomalaisilla näyttää olevan oma pieni roolinsa, kun Stalinin kauden puhdistuksissa Sandarmohissa teloitetuille ja sinne haudatuille tuhansille puhdistusten uhreille (joukossa sadoittain suomalaistaustaisia) on löydettävä uusi ”syyllinen” ja tämä ”syyllisen” rooli lankeaa – ainakin osittain – suomalaiselle sotilaalle. Tätä tarinaa saattelee eteenpäin myös Johan Bäckman.

Josif Stalinin valkopesun rinnalla kulkee vieläkin suuremman tarinan uudelleenkirjoittaminen, johon siihen nivoutuu olennaisella tapaa suomalaiset toiminnan epäinhimillistäminen jatkosodan aikana miehitetyssä Itä-Karjalassa. Tämän tarinan uudelleenkirjoittamisessa on kyse Venäjälle jo vuosien ajan rakennetun voitonkultin kiillottamisesta hohtavan kirkkaaksi, jossa puna-armeijan sotilas taisteli tiensä pahuuden pesään, Berliiniin ja jossa neuvostovaltio taisteli (yksin) fasistivaltioita vastaan – ja tähän fasistivaltioiden joukkoon Suomikin sijoitetaan. Tätä täydentää se, että puna-armeija on nostettu kaiken arvostelun yläpuolelle, siinä sivussa lännestä saatu mittava apu (Lend and lease) häivytetään taustalle – liki unohduksiin. Tämä kollektiivinen unohtaminen kohdistetaan myös ikäviin asioihin, kuten laajaan yhteistyöhön natsi-Saksan kanssa, johon sisältyy Molotov-Ribbentrop sopimus.

Saksalainen ja neuvostoliittolainen upseeri kättelevät valloitetussa Puolassa, syksyllä 1939.*

Itse näen Venäjän eräänä tarkoituksena esittää Neuvostoliiton (johon Venäjä rinnastuu) silloinen vihollinen ultimaattisena pahana, jota vastaan taistellessa kaikki keinot olivat sallittuja ja tässä taistelussa tarkoitus pyhittää keinot ja tästä johtuen – siitä huolimatta, että Suomen vastuuta sotatapahtumista käsiteltiin jo heti jatkosodan jälkeen sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä, 15. marraskuuta 1945 – 21. helmikuuta 1946. Näitä oikeudenkäyntejä valvoi Suomessa ollut liittoutuneiden valvontakomissio, jossa Neuvostoliitto oli edustettuna ja jota johti Andrei Zhdanov. 

On siis enemmän kuin todennäköistä, mikäli Suomi olisi jatkosodassa syyllistynyt Itä-Karjalan keskitysleireillä (siirtoleireillä) huomattaviin etnisiin puhdistuksiin ja joukkotuhontoihin, Neuvostoliitto oli nostanut aiheen esille ja siitä olisi langetettu mittavat tuomiot vastuullisille. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä Suomessa aiheen tutkimisen myötä ole paljastunut mitään, mikä antaisi aihetta olettaa, suomalaisten syyllistyneen mittaviin raakuuksiin (esim. joukkotuhontaan), on todennäköisintä se, että nyky-Venäjän toiminnan tarkoitus liittyy maassa käynnissä olevaan historian uudelleen kirjoittamiseen ja voitonkultin kirkastamiseen, jonka eräänä ilmentymänä voidaan pitää toukokuun 9. vietettävää voitonpäivää, ja josta näyttää muotoutuvan ortodoksisuuden rinnalla Venäjää kannatteleva valtioideologia. 

Venäjän voitonideologian ilmentymää, kuolemattoman rykmentin marssi.**

Venäjän, Suomeen kohdistamassa, epäinhimillistävässä retoriikassa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Se voi meistä suomalaisista tuntua oudolta, joutua (päätyä) tällaisen kampanjoinnin kohteeksi, mutta tarkastellessamme Venäjän toimia viime vuosina, on havaittavissa samaa dehumanisoivaa retoriikkaa käytettävän systemaattisesti silloin, kun kansan (venäläisten) mielipiteitä ja mielialoja jostain valtiosta tai kansallisuudesta on ohjattava johonkin suuntaan. Retoriikan ollessa epäinhimillistävän (dehumanisoivan), tarkoitusperät ovat poikkeuksetta ilkeät, tällöin myös viestinnässä totuus menettää merkityksensä.

Viime syksynä tuli kuluneeksi toisen maailmansodan alkamisesta 80 vuotta, tuolloin Venäjän lähetystöt lukuisissa maissa osallistuivat, selkeästi valtiojohtoiseen, kampanjaan, jossa Venäjälle (Neuvostoliitolle) rakennettiin sivustaseuraajan roolia unohtaen täysin maan rooli Puolan jakajana ja Puolaan hyökkääjänä. Syksyn jälkeen Venäjän valtiotoimijat sekä Vladimir Putin ovat toistuvasti rakentaneet kampanjoita, joissa kohdemaat esitetään hyvin ikävässä valossa – niihin kohdistetaan syytteitä, kuten Puolaan, (4) ja samalla toistuvasti korostetaan sitä, kuinka Neuvostoliitto (johon Venäjä retoriikassa yhdistetään) vapautti Baltian maat, Puolan ja lukemattoman joukon maita natsimiehityksestä. Samalla kuitenkin jätetään kertomatta se olennainen, puna-armeijan tuloa ei suinkaan seurannut vapautus vaan neuvostomiehitys sen synnyttämine uhreineen, uhriluvun noustessa miljooniin, tarkastellessamme koko aluetta, jonka puna-armeija miehitti ja jotka joko liitettiin Neuvostoliittoon tai joista tuli – vastentahtoisesti ja pakolla – neuvostovaltion satelliitteja.

Mutta samaa dehumanisoivaa retoriikkaa Venäjä käyttää myös tämän päivän vihollisistaan, josta selkein ja konkreettisen esimerkki löytyy Ukrainasta.

Jo Euromaidanin aikaan eli selvästi ennen Ukrainan silloisen presidentin Viktor Janukovitšin kukistumista, venäläismediat ryhtyivät maalailemaan uhkakuvilla, joita seuraisi, jos valta Euromaidanin myötä Ukrainassa vaihtuisi fasistien noustessa valtaan – tämän uhkakuvan ylläpitoon myös Venäjän valtiojohto ryhtyi. Eli jo tuolloin Venäjä kaivoi keinovalikoimastaan dehumanisoinnin, jossa Venäjän (valtio) intressien vastaista toimintaa seurasi propagandakampanja, jossa kohde pyrittiin likaamaan – haluttiin muodostaa ja ylläpitää kuvaa täysin epäinhimillisestä kohteesta (vihollisesta, jollaiseksi kohde hyvin pian muuttui).

Venäläinen propaganda noudattaa tässä täysin Neuvostoliitossa luotuja suuntaviivoja, joissa valtion kannalta merkittävä vihollinen nimetään fasisteiksi, riippumatta onko vihollisella mitään tekemistä fasismin kanssa. Useimmiten ei edes ole. Euromaidaniin osallistuneista häviävän pieni osa oli äärioikeistoon kuuluvia, suurimman osan ollessa tavallisia ukrainalaisia ikään ja sukupuoleen katsomatta – kansalaisia, jotka halusivat maalle uuden suunnan.

Ennen Janukovitšin pakoa Kiovasta, Venäjällä pistettiin propagandassa ja epäinhimillistämisessä uusi vaihde silmään. Tuolloin, etenkin Itä-Ukrainaan, kohdistettiin kampanja-aaltoja, joissa levitettiin huhuja keskitysleireistä, joille alueen venäläisväestö siirrettäisi, mikäli Ukrainassa valta vaihtuisi. Erilaiset mediat julkaisivat myös ”haastatteluja”, joissa haastatellut kertoivat ukrainalaisten suorittamista julmuuksista, rakenteilla olevista keskitysleireistä, kadonneista ihmisistä – kukaan ei tuolloin pysähtynyt miettimään sitä, olivatko tarinat totta, tai edes sitä, olivatko ihmiset sitä, mitä väittivät olevansa. Totuus paljastui vasta myöhemmin, mutta Venäjän rakentama tarina venäläisistä uhreina oli jo myyty maailmalle – ikävä kyllä tämä tarina on edelleen monelle totuus. Tällaiset propagandatarinat keskitysleireistä eivät kuitenkaan ole uusia, niitä esiintyi myös Ukrainassa järjestetyn Oranssin vallankumouksen aikana kohdistettuna maan itäisiin osiin, ja kampanjaluonteisesti muinakin aikoina, joko Venäjältä toimitettuina tarinoina tai paikallisten kollaboraattorien rakentamina uhkakuvina.

Toisinaan tarinaa keskistysleireistä muunnellaan, jotta venäläisten propagandakoneisto voi hyödyntää sitä erilaisessa asiayhteydessä. Tällaisesta muuntelusta esimerkkinä kuva alla. Kuvassa miehitetyssä Itä-Ukrainassa majaileva suomalaispropagandisti Janus Putkonen yhdistää omassa somepäivityksessä Ukrainan, EU:n ja keskitysleirit toisiinsa piittaamattomasti ja totuudenvastaisesti. Tarkoitus pyhittää keinot!

Ehkäpä joku tässä vaiheessa pitää arveluttavana vihollinen-sanan käyttöä otsikossa. Mielestäni sille on kuitenkin perusteet, ja ne on johdettavissa Venäjän omista, tämän hetken, toimista – Venäjä kokee olevansa vihollisten piirittämä. Osan liittyessä sitten maan omaan historian uudelleenkirjoittamiseen, jolloin monille toimille on löydettävä peruste ja erääksi perusteeksi käy sopiva viholliskuva.

Tämän päivän toiminnassa kyse on puhtaasta kokemuksesta – tunteesta, joka on seurausta siitä, että Kremlissä tarkastellaan maailmaa eri näkökulmasta käsin ja tällä tunteella on toki pidempi historia kuin muutama viime vuotta. Kuten Keir Giles teoksessaan Moskovan opit toteaa –

”Kautta historian Venäjän maailmankuvan yhtenä määrittävänä piirteenä on ollut oletus, että ulkovallat juonittelevat valloitusta…” (5)

…jollaisena Venäjä näkee Euromaidania seuranneen vallanvaihdon Ukrainassa (laajemmin värivallankumoukset), jollaisen se pelkää kohtaavan myös Venäjää. Tässä on myös huomioitava se, että Moskovasta katsoen eräät läntiset – itsenäiset valtiot – ovat osa sen vaikutuspiiriä, johon Kremlillä tulisi olla etuoikeus. Painotan, edellinen on toteamus, en todellakaan itse hyväksy Kremlin ekspansiivista politiikkaa.

Teoksessaan Keir Giles avaa näkemystään syvällisemmin, johdattaa lukijansa tarkastelemaan maailmaa siten, kuten Kreml sen näkee, jolloin ymmärrämme paremmin sen, miksi Venäjä toimii tavalla, joka tuntuu meistä epärationaaliselta. Tuolloin myös ymmärrämme sen, miksi Venäjä luo ja pitää yllä perusteettomia uhkakuvia. Ja miksi tässäkin kirjoituksessa esiintyy otsikossa sana ”vihollinen”, vaikka harva meistä suomalaisista kokee Suomen olevan Venäjän vihollinen. Kremlistä katsoen seisomme kuitenkin samassa rintamassa, joka voi toimia sillanpääasema hyökkäykselle.

Marko

1. https://sledcom.ru/news/item/1456550/ 

2. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006482333.html 

3. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006480585.html 

4. https://www.theatlantic.com/ideas/archive/2020/01/putin-blames-poland-world-war-ii/604426/ 

5. Keir Giles: Moskovan opit, mikä saa Venäjän vastustamaan länttä s. 76.

*: Kuvan lähde:

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/99/Spotkanie_Sojusznik%C3%B3w.jpg 

**: Marko Enqvistin kokoelmista, kuolemattoman rykmentin marssi Helsingissä toukokuussa 2019. 

Huomautus, kirjoituksessa Venäjällä viittaan hallintoon kollektiivina en kansaan.

Aihetta käsitelty Johan Bäckmanin toiminnan kautta blogissa ”Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta Itä-Karjalan keskitysleireille”. 

Vapautetut Slovjansk ja Kramatorsk (syyskuussa 2019)

Kirjoitan tätä Kramatorskissa, itä-ukrainalaisessa teollisuuskaupungissa, jonka asukkaat ovat ehtineet kokea käynnissä olevan sodan aikana miehityksen julmuuksineen, ja vapautuksen heinäkuussa 2014. 

Ukrainassa käynnissä olevan sodan ensitahdit lyötiin reilut viisi vuotta sitten huhtikuussa 2014, jolloin Venäjän operaattoreiden johdolla Ukrainan itäosissa Donetskin ja Luhanskin alueilla ryhdyttiin valloittamaan hallintorakennuksia sekä merkittävinä pidettäviä kohteita.

Kaaoksen alkuvaiheessa Venäjältä tulleiden agitaattoreiden johdolla mielenosoittajat miehittivät Donetskissa osia kaupungin aluehallintorakennuksesta, maaliskuun 6. Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n joukot siivosivat rakennuksen mielenosoittajista. 

Donetskissa paikallisia mielenosoittajia alkoi kerääntyä kaupungin keskustaan Leninin aukiolle yhdessä Venäjältä saapuneiden ”Putinin turistien” sekä venäläisagitaattoreiden kanssa, maaliskuun ensimmäisen puoliskon jälkeen väkimäärät aukiolla alkoivat huveta – kuun toisella puoliskolla viikonvaihteen mielenilmauksiin saapui korkeintaan tuhatkunta mielenosoittajaa ja joitain satoja uteliaita paikallisia seuraamaan tilanteen kehittymistä. Tuolloin Ukrainan hallintoa tukeviin mielenosoituksiin osallistui enemmän ihmisiä kuin näihin Ukrainan ulkopuolelta johdettuihin mielenosoituksiin kaupungin keskustassa.

Huhtikuun 6. 2014 reilut tuhat mielenosoittajaa vaati Donetskissa järjestettäväksi ”kansanäänestystä” alueen tulevaisuudesta. Miljoonan asukkaan kaupungista löytyi tuhatkunta mielenosoittajaa ynnä päälle jokunen bussilastillinen ”Putinin turisteja” Venäjältä vaatimaan ”kansanäänestystä”. Donetskissa torialue Маяк keskustasta luoteeseen oli todennäköisesti yksi keskeisiä kohteita venäläisten värväystoiminnan kannalta, alueella vaikutti ennen sotaa muun muassa rihkamakauppias Oleh ”Shamaani” Frolov, joka osallistui taisteluihin Donetskin lentokenttäalueella osaston komentajana, ja joka jo ennen sotaa vieraili aktiivisesti koulutusleireillä Venäjällä.

Samaan aikaan huhtikuun alussa Luhanskissa noin tuhat mielenosoittajaa ja Venäjän operaattoria hyökkäsi Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n päämajaan miehittäen sen.

Tämän jälkeen tapahtumat etenivät entistä nopeammalla tahdilla Ukrainan itäosissa, huhtikuun 12. 2014 oli tulevien tapahtumien kannalta merkittävä päivä. Tuolloin Venäjän GRU:n tiedustelu-upseeri Igor ”Strelkov” Girkinin ryhmä aloitti operaation Slovjansk-Kramatorsk -alueella, miehittäen parissa päivässä kummankin kaupungin avainkohteet. Girkinin ryhmä siirtyi Itä-Ukrainaan Venäjän aiemmin miehittämältä, Ukrainalle kuuluvalta, Krimin niemimaalta.

Saapuminen idän suunnalta Slovjanskiin, tällä paikalla otettiin rajusti yhteen alkukesästä 2014. 

Samana päivänä 12. huhtikuuta tunnuksettomat joukot miehittivät Donetskissa sisäministeriön rakennuksen ilman merkittävää vastarintaa. Rakennuksen miehittäjät saivat tukea, Ukrainan Venäjälle paenneelle ex. presidentille Viktor Janukovytšille lojaaleilta, sisäministeriön Berkut-mellakkapoliisin upseereilta.

”Ei sotaa osannut omalle kohdalle ajatella, se oli jotain, jota näin uutisissa, jotain, josta katsoin elokuvia tahi luin kirjoja – ei sitä osannut kuvitellakaan omalle kohdalle osuvan, sitten tuli Krimin miehitys ja huhtikuussa (tarkoittaen vuotta 2014) Slovjansk miehitettiin. Elämä muuttui hetkessä täysin, ja samalla elämää oli kuitenkin jatkettava.” Sodan ja miehityksen Donetskissa keväällä ja kesällä 2014 kokenut L.

Sota alkoi huhtikuun 12. 2014 – Ukrainan käynnistämä operaatio nimettiin tuolloin Anti-Terrorist Operation’iksi ATO:ksi, mutta hyvin pian kävi selväksi, että kyseessä on paljon enemmän kuin pienimuotoinen terrorisminvastainen operaatio – kyseessä on kahden valtion välinen sota, jossa Venäjä, alkuun proxy-joukkojaan hyödyntäen, hyökkäsi Ukrainan itäisiin osiin miehittäen osia Donbasista. Mitä pidemmälle kesä eteni, sitä ilmeisemmäksi kävi Venäjän osallisuus sotatoimissa, kyse ei ollut enää vain proxy-joukoista vaan myös Venäjän asevoimien yksiköistä.

Kevään ja kesän 2014 alun kuluessa Mariupolin ohella merkittävimmät taistelut käytiin Slovjanskin ja Kramatorskin alueilla. Slovjansk ja Kramatorsk olivat Igor Strelkovin komentamien joukkojen hallinnassa 12. huhtikuuta ja 5. heinäkuuta välisen ajan, Strelkovin komentamien proxy-joukkojen vetäytyessä – paetessa – kaupungeista 4. ja 5. heinäkuuta välillä M03 ja N20 eli P19 pikateitä myöten Artemivskin (nyk. Bakhmut) ja Kostiantynivkan kautta Horlivkaan ja Donetskiin, alueille, jotka olivat tuolloin Strelkovin komentamien joukkojen hallinnassa, kaupungit palasivat Ukrainan hallintaan – ne vapautettiin miehityksestä. Heinäkuun 5. 2014 Ukrainan lippu liehui jälleen kaupungeissa.

Reilut kaksi kuukautta ja kolme viikkoa kestänyt miehitys koetteli kaupunkien siviiliväestöä, miehitetyillä alueilla otettiin tuolloin käyttöön Igor Strelkovin määräyksestä Stalinin ajan sotatilalait vuodelta 1941, jotka johtivat teloituksiin Strelkovin joukkojen kontrolloimilla alueilla. 

Huhtikuun 13. ja toukokuun 26. päivän välillä Slovjanskissa ja Kramatorskissa kuoli sotatoimien ja väkivaltaisuuksien seurauksena vajaat 30 siviiliä. Toukokuun 27. ja kaupunkien vapautuksen, 5. heinäkuuta 2014, välillä sotatoimien ja väkivaltaisuuksien vuoksi kuolleiden siviileiden lukumäärä ei ole tiedossa. Miehityksen aikana 17 siviiliä ja ulkomaalaista toimittajaa tms. kaapattiin, osa siviileistä on edelleen kateissa. 

Kesäkuun 9. 2014 neljä helluntaiseurakuntaan kuulunutta teloitettiin militanttien toimesta. Helluntaiseurakuntalaiset teloittaneet militantit kuuluivat ”Russian Orthodox Armyyn”. 

Venäläinen toimittaja sekä italialainen kuvaaja menehtyivät alueella sotatoimien seurauksena.

Alueen vapautuksen jälkeen, helmikuun 10. 2015 Kramatorskin aluetta pommitettiin venäläisjoukkojen toimesta 32 raketilla. Iskussa menehtyi yhdeksän siviiliä 35 siviilin vammautuessa tulituksessa. Iskun ensimmäinen aalto osui Kramatorskin kaakkoispuolella, lentokentän alueella, sijainneeseen ATO:n esikuntaan, jolloin menehtyi kahdeksan sotilasta 29:n haavoittuessa.

Ukrainan asevoimien ja sitä tukeneiden vapaaehtoisjoukkojen ja muiden turvallisuusorganisaatioiden tappiot Slovjanskin ja Kramatorskin taisteluissa kuuteenkymmeneen kaatuneeseen, kymmenien sotilaiden ja vapaaehtoisten jäädessä vangeiksi. Ukrainalaisjoukot menettivät myös jonkin verran kalustoa, maan ilmavoimat vastaavasti lukuisia lentokoneita ja helikoptereita, joista osa oli maavoimien ilmarynnäkköjoukoille alistettuna – kuten menetetyt Mil Mi-24 taisteluhelikopterit ja Mil Mi-8 keskiraskaat kuljetushelikopterit.

Vapaassa Kramatorskissa

Tänään Ukrainan lippu liehuu hallintorakennuksen katolla, kaupunki näyttää toipuneen lyhyestä miehityksestä ja sodasta – jossain pinnan alla on havaittavissa aavistus jännitystä ja epävarmuutta, epäilemättä Kramatorskin päätymisellä raketti-iskun kohteeksi helmikuussa 2015 on vaikutusta asiaan, kuin myös sillä, että rintama on kuitenkin vain 45 kilometrin päässä eli kaupunki on edelleen tykistön ja raketinheittimien ulottuvilla. Se mikä tapahtui helmikuun 10. 2015 voi toistua. Mutta leimaavaa kaupungissa vallitsevalle hengelle näyttää olevan toivo paremmasta tulevaisuudesta. 

Nämä syyskuiset päivät tuovat mieleeni aiemmat vierailuni, vuosia sitten, Donetskissa ja Donbasin alueella. Auringon paahtama maa, kuuma - hetkittäin, jopa "aavikkoinen" - tuuli, joka ei virkistä lainkaan ja korkealle kaartuva taivas. Näitä maisemia olen kaivannut vuosia, junan tuodessa minut Kramatorskiin, tuntui kuin olisin saapunut kotiin.

Jos Kramatorskissa voi aavistaa toivon paremmasta, kaupungista etelään ja kaakkoon, lähempänä rintamaa, toivoa kuvastaa kasvava uusi sukupolvi, ilman heitä tulevaisuus saattaisi näyttäytyä liiankin lohduttomalta Toretskin (ent. Dzeržinsk) kaltaisissa kaupungeissa, joissa elämä on elämistä kranaatinheittimen kantaman piirissä. Sota on konkreettinen osa elämää, siihen on sopeuduttava - tai on lähdettävä, ja moni on lähtenyt. Lopullisesti. 

Toretsk, Ukraina syyskuussa 2019, sodan tuhoamia ja arpeuttamia rakennuksia. Tuhoutuneesta hallintorakennuksesta on muotoutunut kaupunkiin sodan järjettömyyden muistomerkki. Rakennus syttyi tuleen venäläis-proxyjen tulituksen seurauksena. Rintamalinjalle ja "Mordorin" miehittämään alueeseen Donbasia on matkaa alle kymmenen kilometriä.

Laajemmin havainnoista, keskusteluista ja kokemuksista rintaman tuntumassa kotiuduttuani takaisin Suomeen. 

Haaveena miehityksestä vapaa Donetsk, Donbas ja yhtenäinen Ukraina. 

Marko

Raportti Kramatorskin raketti-iskusta 10. helmikuuta 2015:

https://www.civicmonitoring.org/rockets-hit-residential-area-in-kramatorsk-ukraine/  

Kuvat: Marko Enqvist. 

Havainnollistava karttakuva: Marko Enqvist, pohjana halotrust.maps.

Kuulumisia terrorihallinnon miehittämästä Donetskista

Suomalaisen median välittämien uutisten perusteella saattaisi kuvitella, että sota Ukrainassa on lakannut olemasta, että melkoinen osa Ukrainaa ei enää ole terrorihallinnon miehittämää – Krim on edelleen miehitetty aivan kuten on osia Itä-Ukrainastakin. Terrorihallinnolla viittaan aivan suoraa Venäjään, Venäjän tämänhetkisestä hallinnosta on hyvä käyttää juuri sitä nimeä, jonka he ansaitsevatkin, sillä niin paljon kauhua ja kuolemaa Vladimir Putinin hallintokoneisto on kylvänyt Venäjälle sekä erityisesti maan rajojen ulkopuolelle viime vuosina. Kyse on totalitarismiin luisuvasta, ehkäpä jo luisuneesta, hallinnosta, jonka työkalupakissa näyttää olevan vain yksi työkalu ongelmien ratkaisuun – turvautuminen väkivaltaan. Viimeisten viikkojen kuluessa olemme saaneet jälleen hiukan uutisia Donetskista, joten on vaihteeksi hyvä kertoa ihmisille siitä, millaista tavallisten asukkaiden arki miehitetyssä kaupungissa on.

Asemiehiä Donetskissa "Bakiny'issa" (Бакинах) lokakuussa 2018. 

Ensin yleisluontoisesti mielialasta ja tilanteesta Donetskissa

Olemme olleet muutamien viime päivien kuluessa tiiviimmin yhteydessä läheisiimme ja ystäviimme Donetskissa. Heidän mukaan mieliala kaupungissa on heikentynyt entisestään – ihmiset ovat surullisia ja ahdistuneita. Kaupungin ”henkeä” voisi kuvata tällä hetkellä matalaksi ja ilottomaksi, ihmisiä on liikkeellä vähän – myös keskusta vaikuttaa siellä harvemmin vierailevien mielestä todella autiolta verrattuna aikaan ennen sotaa. Tilannetta heikentää kehno taloudellinen tilanne, hinnat ovat nousseet entisestään – vaikka kaupoissa olisikin ostettavaa, tavallisten kansalaisten ostovoima on heikentynyt hintojen nousun sekä palkkojen että eläkkeiden maksuongelmien myötä niin paljon, että rahat riittävät juuri ja juuri elämän perustarpeiden täyttämiseen. Eräät tuttumme eivät ole ostaneet vaatteita tämän vuoden puolella ollenkaan.

Ongelmia lisää infrastruktuurin rapistuminen esim. monin paikoin Donetskin alueella vesijohtoverkko on kuvainnollisesti sekä konkreettisesti romahtamistilassa, veden saannissa on ongelmia sen ohella, että vesi on paikoin täysin juomakelvotonta. Muun muassa osassa Donetskia talousvesi haisee voimakkaasti ”lääkkeiltä”, vettä ei voi käyttää muuhun kuin siivous- ja pyykinpesuvetenä. Kaikki juotavaksi tai ruoan laittoon tarkoitettu vesi on joko ostettava tai hankittava muualta.

Moni toivoi, että syksyn koitettua tilanne kohentuisi edes hiukan, että vettä olisi käyttöön edes hiukan enemmän, mutta kesään verrattuna mikään ei ole muuttunut paremmaksi.

Minun on mahdotonta sanoa millainen tilanne on koko Donetskissa, mutta taannoin Makiivkassa, Donetskin itäpuolella, sadat ihmiset hakeutuivat hoitoon juotuaan huonolaatuista vesijohtovettä, josta voisi päätellä, että vesihuolto kautta koko Donetskin alueen on surkeassa kunnossa. Makiivkassa syyksi joukkosairastumisille paljastui puutteellinen vedenpuhdistus.

Donetskin pohjoinen vedenpuhdistamo sijaitsee käytännössä demarkaatiolinjalla, se on kärsinyt vaurioita sodassa sekä on usein poissa käytöstä sotatoimien seurauksena.

* * *

Meille on myös kerrottu, kuinka tyhjilleen jätettyihin asuntoihin on muuttanut uusia asukkaita. Asuntojen oikeat omistajat ovat aikaa sitten poistuneet kaupungista, kuka minnekin, mutta tämän vuoden puolella uusia ”naamoja” on muuttanut entistä enemmän tyhjinä olleisiin. L:n kotitaloon on ilmaantunut uutena asukkaana sotilasasuun sonnustautunut henkilö. Kukaan ei tiedä hänen nimeä, pukeutumisesta ja varustuksesta sekä aksentista päätellen hän on alueelle saapunut ”venäläissotilas” (todennäköisemmin upseeri) – yksi niistä sadoista, joille miehitettyjen alueiden ”hallinto” on luovuttanut rikollisesti takavarikoimansa asunnon käyttöön.

”Poliittisesta” tilanteesta Donetskissa

Viime aikoina Donetskin ”poliittinen” tilanne on herättänyt keskustelua, tässä on toki syytä todeta jo alkuun se, että ”poliittista” tilannetta donetskilaiset tuttumme ja läheisemme, niiltä osin kuin se heitä kiinnostaa, ovat nimittäneen teatteriksi, mikä kuvaa parhaiten sikäläisiä tapahtumia. Donetskin ja laajemmin miehitettyjen alueiden ”politiikka” on teatteria, jossa jokainen – uskoakseni – tietää sen, että kyse on vain kulisseista, joiden avulla yritetään synnyttää kuvaa jostain, jota ei alueella miehityksen alun jälkeen ole edes ollut.

Venäläistahojen nostettua Denis Pushilin valtaan militanttikomentaja Aleksandr Zahartšenkon likvidoinnin jälkeen, on Donetskiin saapunut Venäjältä uusia ”viranomaisia” sekä neuvonantajia. ”Korkeimman oikeuden puheenjohtajaksi” nimitettiin venäläinen Andrei Kim,* hänen jälkeen Venäjältä on saapunut muun muassa Aleksandr Kazinovits – hänkin mitä ilmeisimmin ”oikeuslaitoksen” palvelukseen.

Se, että hallintoon tuodaan uusia miehiä Venäjältä, kertoo ennen kaikkea siitä, että ”Zahartšenkon klaanista” halutaan päästä eroon. Aleksander Zahartšenkon likvidoinnin jälkeen tämän lähipiiriin kuulunut ”talous- ja veroministeri” Aleksander Timofe'ev sekä Zahartšenkon neuvonantaja ja ”poliittinen ideologi” Aleksandr Kazakhov poistuivat Venäjälle.

Edellistä alleviivaa Venäjältä tihkuvat tiedot, joiden mukaan Denis Pushilin raivasi pois Zahartšenkon rikollissyndikaatin. Tietenkin, jos tarkkoja ollaan, ei Pushilin häntä raivannut pois vaan henkilöt/tahot Venäjällä päättivät poistaa päiviltä omapäisenä pidetyn Aleksandr Zahartšenkon, ja samalla pöytää puhdistettiin muutenkin Zahartšenkon lähipiirin poistuessa Venäjälle. Suomalaisittain kiinnostava juonne tässä on se, että muuttuuko propagandisti Putkosen palvoma Zahartšenko jossain vaiheessa myös hänen teksteissä rikollissyndikaatin johtajaksi ”kansallissankarin” sijaan?

Yleisesti ottaen, vielä on liian aikaista tehdä johtopäätöksiä siitä mihin suuntaan tilanne Itä-Ukrainassa jatkossa etenee. Todennäköisesti emme ole vielä nähneet kaikkia Zahartšenkon puhdistuksen jälkeisiä henkilömuutoksia. Valmistautuminen näytösluonteisiin marraskuun 11. ”vaaleihin” on ainakin alkanut.

Jaettu donetskilaisiin koteihin lokakuussa 2018.

Marko

*: uutisoitu myös:

https://censor.net.ua/blogs/3092606/grajdanskaya_voyina?fbclid=IwAR2AiaOvkCLzbgZ6dhUsdOrXJq214YjSIBiKyAZMUBdSXZuWCL5P4jcYGQE 

Kuvat via @hochu_dodomu ja @loogunda. 

Attentaatti ”kansantasavalloissa” (eli tapettujen militanttikomentajien lista saa jatkoa)

Elokuun 31. päivänä Venäjän rahoittaman ja varustaman sekä aseistaman – Ukrainalta miehitetyille alueille perustetun – Donetskin ”kansantasavallan” militanttikomentaja Aleksandr Zahartšenko kuoli häntä vastaan tehdyssä pommiattentaatissa. Zahartšenkon tappanut pommi räjähti tämän vieraillessa kotinsa lähistöllä sijainneessa ”Cepar”-kahvilassa. Paikalla oli samanaikaisesti myös kokojoukko muita vieraita, kuten Zahartšenkon varamiehenä pidetty Aleksander Timofe’ev, joka loukkaantui iskussa vakavasti. Zahartšenkon ohella hänen henkivartija kuoli attentaatissa. Tämän pommi-iskun teknisiin detaljeihin voimme palata myöhemmin, sen sijaan luokaamme seuraavaksi katsaus ”elämän sattumanvaraisuuteen” näissä ”kansantasavalloissa” eli siihen, kuinka yksi jos toinen militanttikomentaja tahi -johtaja on päättänyt päivänsä ennenaikaisesti – ja väkivaltaisesti.

"Kansansa" "rakastama" Zahartšenko (asemiesten keskellä).

Aleksandr Zahartšenko ei suinkaan ole ensimmäinen väkivaltaisen kuoleman kokenut militanttikomentaja, uskallan myös todeta, että hän ei ole viimeinenkään. Gennadi Tsyplakov, Arseni ”Motorola” Pavlov, Jevgeni Zhilin, Valeri Bolotov, Oleg Anashenko, Mikhail ”Givi” Tolstykh – he kaikki ovat väkivaltaisen tahi yllättävän kuoleman kohdanneita militanttikomentajia tahi -taistelijoita Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla. Zahartšenkon tappaneessa pommiattentaatissa vammautui vakavasti Aleksander Timofe’ev, joka selvisi täten hengissä jo toisesta pommi-iskusta vuoden sisään. Viime vuoden syyskuun 23. kello 8:30 – Donetskissa räjähti kaksi pommia, joiden kohteena oli Donetskin ”kansantasavallan” ”vero- ja rahoitusministeri” Aleksander ”Taškent” Timofe’ev. (1)

Gennadi Tsyplakovin kuolema nivoutuu suurella varmuudella Luhanskin ”kansantasavallan” sisäiseen valtakamppailuun, hän kuoli epäselvissä olosuhteissa ollessaan pidätettynä Luhanskin ”kansantasavallan” ”viranomaisten” toimesta. Virallinen kuolinsyy on hirttäytyminen selliin, eri lähteiden mukaan hänen ruumiissa oli kuitenkin pahoinpitelyn merkkejä. Tsyplakovin kuolema ajoittuu Luhanskin ”kansantasavallan” ”johtajan” Igor Plotnitskin salamurhayritykseen loppukesästä 2016, jolloin hänen autonsa räjäytettiin pommilla. Plotnitski selviytyi iskusta hengissä.  (2)

Moskovassa "sydänkohtaukseen" (!) kuollut ex. komentaja Valeri Bolotov Luhanskin suunnalta esitti väitteen, jonka mukaan Igor Plotnitski lavasti häneen kohdistuneen pommi-iskun saadakseen syyn perusteellisemmalle puhdistukselle. Tätä vaihtoehtoa voi sulkea pois, kun huomioimme mitä Tsyplakoville tapahtui hyvin pian Plotnitskiin kohdistetun pommiattentaatin jälkeen. Lavastus -> syytös salaliitosta -> oletettujen vastustajien pidätyksiä ja jopa kuolemia. Plotnitskin oma kohtalo toisaalta kertoo sen, että mikään valta-asema ei ole pysyvä – viime syksynä hänet syrjäytettiin Luhanskin ”kansantasavallan” johdosta, tänään hän elää maanpakolaisena Venäjällä. Plotnitskin syrjäyttämisestä kirjoitin blogissa ”Luhanskilainen”joulusiivous” eli pieniä vihreitä miehiä Luhanskissa”. 

Tsyplakov kuoli epäselvissä olosuhteissa syyskuussa 2016, samaisen vuoden lokakuussa Arseni Pavlov, paremmin ”Motorola”-nimellä tunnettu sotarikollinen kuoli pommi-iskussa. Hänet tappoi hänen asuintalonsa hissikuilun vierellä kulkeneeseen roskakuiluun asennettu kaukolaukaistu pommi. Syy hänen(kin) kuolemasta vieritettiin paikallisen tavan mukaan ukrainalaisten ”sabotoorien” harteille. Kuinka todennäköistä tämä on? Uskallan väittää, että hyvin epätodennäköistä. Tiedetään, että "Sparta" pataljoonan komentaja Motorolalla oli runsaasti vihollisia ja vihamiehiä myös miehitetyillä alueilla operoivissa Venäjän varustamissa joukoissa. Motorolan kuoleman yhteydessä esiin on noussut sikäläisen Pyatnashka prikaatin komentaja Akhra ” Abkhaz” Avidzba. Väitteiden mukaan Motorola oli astunut väärille varpaille, syntyneiden eturistiriitojen seurauksena Avidzba olisi saanut luvan Motorolan raivaamiseksi pois pelistä. Tähän väitteeseen on kuitenkin syytä suhtautua tietyllä varauksella. Yhtä lailla eräänä syyllisenä on mainittu Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB.

Jevgeni Zhilin ammuttiin ravintolassa Moskovassa tunnistamattoman henkilön toimesta syyskuussa 2016. Zhilin, entinen poliisiupseeri, on Itä-Ukrainassa ”kansantasavaltojen” riveissä sotivan, terroristiorganisaatioksi nimetyn "Oplot" pataljoonan perustaja, ollen salamurhan aikaan vielä eräs ”Oplot” pataljoonan rahoittajista sidosryhmiensä kautta. Oplot pataljoonan historia ulottuu vuoteen 2010, jolloin se perustettiin toimimaan Ukrainassa pro-Venäjä liikkeenä. Ukrainan viranomaiset ovat esittäneet Zhiliniä kohtaan syytteitä osallisuudesta lukuisiin rikoksiin, kuten kidnappaukseen sekä kidutukseen.

Luhanskin ”kansantasavallan” militanttikomentajiin kuuluneen Valeri Bolotovin kuolinsyy virallisesti on sydänkohtaus (4) – mikä tuntuu olevan tavanomainen kuolinsyy lukuisille militanttikomentajille sekä Venäjän asevoimien korkeille upseereille, etenkin sellaisille, jotka ovat olleet mukana kyseenalaisissa – laajalti tuomituissa – miehitysoperaatioissa Krimillä ynnä Itä-Ukrainassa. Bolotov on myös eräässä haastattelussa arvellut militanttijoukkojen tulittaneen kesällä 2014 Luhanskin kaupunkia tarkoituksellisesti, näin saatiin propaganda-aineistoa Ukrainan asevoimia ja sitä tukevia vapaaehtoispataljoonia vastaan, jota aineistoa Kreml hyödynsi omassa propagandassaan. Valeri Bolotov toimi Luhanskin ”kansantasavallan” johdossa ennen Igor Plotnitskia.

Hyvin pian Bolotovin kuoleman jälkeen Venäjän varustamien ja komentamien Luhanskin ”kansantasavaltojen” joukoissa taistellut sotilaskomentaja Oleg Anashenko kuoli pommi-iskussa. (5) Hänen autonsa räjäytettiin helmikuussa 2017. Sikäläisen tavan mukaan syy pommi-iskusta vieritettiin välittömästä Ukrainan hallinnon niskaan. Tässäkään tapauksessa totuutta tuskin saadaan selville, ainakaan niin kauan, kun alueella vallitsee miehitys ja sota. Sen sijaan venäläispropaganda tarttui tapahtuneeseen hyvin hanakasti hämmentymisen tahi vaikenemisen sijaan, mikä yleensä indikoi sitä, että Moskovalla on tavalla tai toisella näppinsä mukana tapahtumissa.

Vuoden 2016 loppu ja seuraavan vuoden (2017) alku olivat myrskyisää aikaa Itä-Ukrainan miehitetyille alueille Venäjän toimesta perustetuissa ”kansantasavalloissa”. Bolotovin ja Anashenkon kuolemaa seurasi 8. helmikuuta 2017 Donetskin ”kansantasavaltojen” riveissä taistelleen – myös sotarikoksiin syyllistyneen – ”Somali” pataljoonan komentajan Mikhail ”Givi” Tolstykh kuolema attentaatissa Makiivkassa hänen toimistoon suoritetussa iskussa. (6) Useiden lähteiden mukaan iskussa käytettiin RPO-A Schmel termobaarisia raketteja ampuvaa singonkaltaista asetta. Palaneesta ”toimistosta”, joka sijaitsee vankoin betoniaidoin ympäröidyssä rakennuskompleksissa, on julkaistu video- ja kuva-aineistoa. Todennäköisesti tekijällä on ollut sisäpiirin tietoa siitä, milloin ”Givi” on toimistossa, jotta isku on kyetty ajoittamaan oikeaan hetkeen. Havaintojen ja kuva-aineiston perusteella toimiston lähistöllä oli tapahtuma-aikoihin Venäjän asevoimien taktisin tunnuksin varustettu Ural-kuorma-auto.* Myös ”Givin” kuoleman jälkeen on esiintynyt voimakasta uutisointia, jossa syy on vieritetty ”Kiovan hallinnon niskaan” – tavanomainen kuvio siis toistuu tässäkin tapauksessa, attentaattia seuraa voimakas propagandansävyttämä syyttely.

”Givin” toimisto attentaatin jälkeen, paareilla peiteltynä todennäköisesti juuri Givin ruumis.**

Prizrak prikaatin, jossa nykyään taistelee suomalaislähtöinen militantti Petri Viljakainen, komentajana toiminut – omapäinen ja kiistelty, siviileille kenttäoikeuksia järjestänyt – Aleksei  Mozgovoi kuoli väijytyksessä Luhanskin ja Alchevskin välillä toukokuussa 2015. Samassa iskussa menehtyi lehdistösihteeri, ajaja sekä kuusi Mozgovoin henkivartijaa. Iskun taustalla oli mahdollisesti ukrainalainen kommando-osasto, mutta jo ennen tätä Mozgovoita kohtaan oli tehty useita – epäonnistuneita – attentaatteja. Omapäisen Mozgovoin sanottiin olevan ”kivi” monen militanttikomentajan kengässä.

Kaikki epäsuosioon joutuneet eivät kuitenkaan ole päättäneet päiviään epäselvissä olosuhteissa, osa on – kehotuksen saatuaan – siirtynyt sivuun, jopa poistunut alueelta, näin kävi Andrei Purginille, joka kuului kesästä 2014 alkaen ensimmäisen vuoden ajan Donetskin ”kansantasavallan” kärkikaaderiin ollen ”kansanneuvoston” puhemies. Vuodesta 2016 Purgin on järjestänyt joitain konferensseja Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla ynnä Rostovin ja Voronezhin alueilla Venäjällä uuden organisaationsa «Юг России» -nimissä.

Joitain päätelmiä

Edellä en ole käynyt läpi läheskään kaikkia epäselvissä olosuhteissa kuolleita/ menehtyneitä militanttikomentajia, puhumattakaan Venäjän asevoimien upseereista, kyseessä on ennemminkin eräänlainen läpileikkaus muutaman viime vuoden tapahtumista Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, siitä kuinka syystä tai toisesta johtuen ihmisiä tulee ja menee.

Uskallan sanoa sen, että valtaosa näistä kuolemista jää selvittämättä niin kauan, kun todellista halua siihen ei ole Venäjällä tahi miehitettyjen alueiden – Venäjän pystyttämällä – hallinnolla. Käytännössä kyse on Venäjän halusta ja tahdosta.

Ukrainan viranomaisilla on olemassa olevasta tilanteesta johtuen motiivi poistaa muonavahvuudesta vihollisen komentajia, onkin todennäköistä, että eräissä tapauksissa ukrainalaiset kommandot ovat onnistuneet tehtävässään, mutta kokonaisuus huomioiden, Venäjän rooli on hyvin merkittävä. Putinin hallinnon toimintakulttuuriin näyttää kuuluvan ”joukkojen pitäminen varpaillaan” – Putinin lähipiirissä se merkitsee sitä, että kenenkään asema ei ole täysin turvattu. Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla tämä ”varpaillaan pitäminen” on johtanut siihen, että henkilöitä on vaihdettu tarpeen mukaan – toisinaan ongelma on ratkaistu attentaatilla. Koko kuviossa on myös huomioitava paikallisten militanttikomentajien tapa ratkoa keskinäisiä ongelmiaan, äärimmilleen vietynä se on johtanut attentaatteihin ja väkivallan käyttöön. Riittävän korkealle hierarkiassa noustessa, ongelman ratkaisuun tarvittaneen suostumus – riittävän korkealta taholta – Kremlistä.

Kieleni voi tuntua tylyltä, mutta näille militanttikomentajille, joista valtaosa on syyllistynyt huomattavaan rikoksiin käynnissä olevan – Venäjän masinoiman – sodan kuluessa, ihmiset ja tilanteet näyttäytyvät ongelmina, jotka on tavalla tai toisella ratkaistava. Kun moraalikoodisto on täysin ”nyrjähtänyt”, ongelmat ratkaistaan keinoin, jotka ovat brutaaleja (ja sivistyneessä maailmassa ehdottoman tuomittavia). Itsekin näkisin mieluiten nämä tapetut henkilöt oikeudessa vastaamassa teoistaan. Mutta joillekin, sellaisen ihmisen tappaminen, joka tietää liikaa, on hyväksyttävä teko – sellaisia henkilöitä näyttää olevan Venäjän johdossa.

Paluu detaljeihin

Pommi-iskun tapahtumapaikassa ”Cepar”-kahvilassa Aleksandr Zahartšenkon tapana oli tavata muita militanttikomentajia sekä korkea-arvoisia vieraita tahi heidän ”juoksupoikia”. Välitettyjen tietojen mukaan ”Cepar”-kahvila kuului Zahartšenkon turvallisuuspäällikön omistukseen, joten paikan luonne ja omistussuhde huomioiden, moni on sitä mieltä, että pommin asentaminen onnistui vai ”omien” toimesta. Tällä hetkellä Zahartšenkon lähipiiriä käydään täikammalla läpi. Edellä mainitut seikat ynnä Moskovan käyttäytyminen huomioiden, on hyvinkin todennäköistä, että omapäisenä kuin myös voimapolitiikkaa kannattavana Zahartšenko on nähty liian vaikeasti hallittavana komentajana, joten ”hän sai mennä”. Onpa esim. Moskovan suunnitelma tulevaisuuteen mikä tahansa, heille parasta on kuuliainen komentaja, jota ”tanssii” heidän pillin mukaan.

Arvioiden mukaan Zahartšenkon ja hänen henkivartijan tappanut, ja 12 paikalla ollutta vammauttanut, pommi laukaistiin kännykällä.

Pommiattentaatissa kuolleen militanttikomentaja Zahartšenkon hautajaisiin on tietojen mukaan osallistunut kymmeniä tuhansia paikallisia. Paikallisten lähteiden mukaan lähikaupungeista, kuten Horlivkasta, hautajaisiin tuotiin busseilla tuhansia ihmisiä.

Tälläkin kertaa Donetskin alueen julkisensektorin työntekijöitä sekä koululaisia ja opiskelijoita määrättiin osallistumaan hautajaisiin. Näiltä osin toimintakulttuuri ei ole muuttunut miksikään, myös attentaateissa kuolleiden Motorolan sekä Givin hautajaisiin alueen työntekijöitä ja opiskelijoita pakotettiin rangaistuksen uhalla. Samaa taktiikkaa paikallinen ”hallinto” on toteuttanut myös erilaisten demonstraatioiden kohdalla, lapsia, koululaisia sekä julkisen sektorin työntekijöitä on pakotettu osallistumaan tilaisuuksiin, eräissä tapauksissa ”poliisin” edustajia on kehotettu vaihtamaan työvaatteensa siviilivaatteisiin, jotta toiminta ei olisi niin läpinäkyvää.

Aleksander Timofe'ev Zahartšenkon hautajaisissa.

Zahartšenkon hautajaisiin saapui vieraita Venäjältä sekä Georgialle kuuluvilta, miehitetyiltä, Abhasian ja Etelä-Ossetian alueilta, kuin myös Venäjän miehittämältä Krimiltä, josta tilaisuuteen saapui muun muassa Sergei Aksjonov. Zahartšenkon hautajaiset järjestettiin Donetskin teatteri- ja oopperatalossa kaupungin ydinkeskustassa.

Marko

1. http://vartiopaikalla.blogspot.com/2017/10/pommi-iskuja-kansantasavalloissa-tyynta.html 

2. https://themoscowtimes.com/articles/plotnitsky-assassination-attempt-struggle-for-power-or-provocation-54895 

3. https://themoscowtimes.com/news/ukrainian-separatist-murdered-in-moscow-restaurant-55399 

4. https://www.rferl.org/a/russia-ukraine-luhansk-bolotov-dead/28263899.html 

5. http://euromaidanpress.com/2017/02/05/donbas-separatist-field-commander-killed-in-car-explosion-lnr-onashchenko/ 

6. https://www.rferl.org/a/ukraine-donetsk-separatis-leader-givi-killed/28297344.html 

*:

**: kyseessä kuvakaappaus videolta, alkuperäinen youtube-video on jo poistettu.

Venäjällä koulutetaan eurooppalaisia ekstremistejä

Kirjoittaessani blogia suomalaisten ”’Kansallismielisten”puolueprojektit haiskahtavat…” mielessäni viipyili ajatus tarkastella sitä millaista koulutustukea Venäjä antaa – välittää – eurooppalaisille, kansallismielisinä itseään pitäville, ääriryhmille. Teemaan on olemassa myös Pohjoismaita koskettava linkki, ruotsalaisia Pohjoismaiseen Vastarintaliikkeeseen kuuluvia uusnatseja on käynyt kouluttautumassa Venäjällä, ja vieläpä Pietarissa yrityksessä (keskuksessa), jossa koulutetaan taistelijoita/ palkkasotilaita sotimaan Itä-Ukrainaan Ukrainan hallintoa vastaan – todennäköisesti joukkoja on myös lähtenyt Syyriaan. Olen jo aiemmin kirjoittanut ruotsalaisten uusnatsien ja venäläisten välisestä laajahkosta yhteistyöstä, mutta EuroMaidan Pressissä julkaistun artikkelin (1) myötä palaset loksahtelivat lopullisesti paikalleen ja tiedostin, mihin tällä ”Partizanilla” ruotsalaisissa uutisissa reilun vuoden takaa viitataan.

Näin alkuun on kuitenkin syytä painottaen todeta, että tämä ei ole kattava katsaus. Kaikkia mahdollisia yhteistyökumppaneja on mahdotonta nostaa esille, yksistään niiden suuri määrä toimii rajoittavana tekijänä. Enkä myöskään käy läpi koko Eurooppaa, vaan kohdistan katseeni muutamaan ydinalueeseen. On kuitenkin syytä muistaa, että Venäjän suorittaman Krimin niemimaan miehityksen sekä Itä-Ukrainaan synnyttämän sodan myötä, Venäjälle on siirtynyt suurin joukoin vapaaehtoisia taistelemaan Ukrainan hallintoa vastaan. On hyvin todennäköistä, että tämä sota toimii myös radikalisoivana tekijänä, militanttitaistelijat, palattuaan kotiseudulle, voivat muodostaa aivan yhtä suuren uhan kuin Lähi-idän terroristiorganisaatioissa, kuten ISIS, taistelleet terroristit.

Jotta saamme juonesta kiinni, lainaus ruotsalaisen Expressenin uutisesta kesäkuulta 2017:

”Här poserar bombnazisterna från Göteborg med vapen vid en paramilitär utbildning hos en ultranationell rörelse i Ryssland.

Kort senare inleds den serie sprängattentat som de två utbildade, Anton Thulin, 20, och Viktor Melin, 23, nu åtalas för inblandning i.

…

Före dåden uppges Viktor Melin och Anton Thulin ha genomgått en militär utbildning på rysk mark.

Bland annat förekommer de båda på bilder som den ryska paramilitära organisationen Partizan lagt upp på deltagare på den ryska motsvarigheten till Facebook.

–  Vi kan konstatera att de har varit på en militär utbildning i Ryssland och på bilderna är de iförda uniform och står med kalasjnikovs. Det ligger då inom ramen att de också lärt sig att tillverka bomber av de slag som använts på gatorna i Göteborg, säger åklagaren Mats Ljungqvist och tillägger:” (2)

The Local uutisoi aiheesta lyhyesti englanniksi, jättäen mainitsematta koulutusorganisaation (Partizan) nimen:

”Two of three suspected neo-Nazis facing trial over Gothenburg bomb attacks on left-wing activists and a refugee home received military training in Russia shortly before the attacks, according to the prosecutor.

…

"Rather, there are indications that they were dissatisfied with the leadership within the Nordic Resistance Movement for not wanting to use violence to the same extent as they wanted to," said Ljungqvist.

"We can also see that two of the suspects shortly before the attacks received military training in Russia’." (3)

Anton Thulin ja Viktor Melin Venäjällä, kuvankaappaus expressen.se.

Uskallan väittää, että Expressenin uutisessa mainittu “paramilitära organisationen Partizan” on venäläisen – Itä-Ukrainassakin sotineen – Denis Vasilyevin yritys Partisan Center (Центр Партизан). (1 ja 4)

Kuvankaappaus: ruspartizan.com.*

Ruotsalaisten Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsenten yhteistyö venäläisten kanssa ei ole uusi asia. Anton Shekhovtsov julkaisi syyskuun 19. 2015 blogin ”Russian fascist militants give money to Swedish counterparts”, jossa hän kirjoitti seuraavaa:

“Most importantly, however, the Swedish report on the meeting states that, during its visit to Sweden, the Russian delegation has donated money to the Swedish fascists as a contribution to the building of a political party on the basis of the "Nordic Resistance".” (5)

Ja

“The first key player is Denis Gariev, a member of the RID and the head of its paramilitary club "Imperial Legion" that holds "Partisan" military courses.”

EuroMaidan Pressin artikkelissa mainitaan Partizan keskuksen kouluttaneen noin 400 militanttia tällaiseen palvelukseen, tarkoittaen sotimista Itä-Ukrainassa venäläisjoukoissa Ukrainan hallintoa vastaan.

Ukrainalaisen Myrotvorets centerin mukaan Denis Vasilyevin ”erityislaatuinen sukulainen” on Shekhovtsovin blogissakin esiintyvä ”Denis Gariev”. (6) Denis Vasilyevin äidin sukunimi on Garieva, veli (?) vastaavasti Vlad Gariev, joten onko Denis Gariev ja Denis Vasilyev yksi ja sama henkilö. Todennäköisesti näin on. No, tämä on epäolennainen asia tämän kirjoituksen kannalta, joten en uhraa tälle sivupolulle tämän enempää aikaa.

On hyvinkin mahdollista, että syyskuun 2015 tapaamisen myötä RID:n eli Russkoe Imperskoe Dvizhenien (engl. Russian Imperial Movement) ja NR:n eli Nordic Resistance Movement (Pohjoismainen Vastarintaliike) sopivat rahalahjoituksen ohella myös käytännön yhteistyöstä, jonka seurauksena ainakin kaksi NR:n ruotsalaisjäsentä kävi kouluttautumassa Venäjällä. Koulutus tapahtui vain vähän aikaa ennen Ruotsissa tehtyjä iskuja.

Laajemmassa kuviossa Pohjoismaat ovat sivunäyttämö, joskin meitä kotinurkillamme tapahtuva toiminta kiinnostanee eniten. Luodaan seuraavaksi lyhyt katsaus tähän laajempaan kuvioon.

Radio Free Europen – Radio Libertyn verkkosivuilla julkaistiin ”Wolves In Sheep's Clothing? Putin's Biker Pals Set Up Military-Style Camp In Slovakia” -artikkeli (7) huolestuttavasta kehityksestä Slovakiassa, kuinka venäläinen – Putinin suosiossa oleva – moottoripyöräjengi Yön Sudet on ottamassa jalansijaa maassa. Yön Susien presidentti on ”Kirurgi” nimellä tunnettu Aleksandr Zaldostanov. Radio Free Europen artikkelissa mainitusta Dolná Krupán leiristä (kuva alla) on omistajan mukaan, tarkoitus tehdä sotamuseo – eräiden paikallisten tutkivien journalistien ja bloggareiden mielestä vastaus on epäuskottava.

Lennokkikuvaa Dolná Krupán leiristä, jossa Yön susilla on toimintaa. Kuva via @Fbeyeee.**

Yön Susien tiedetään tekevän yhteistyötä slovakialaisen puolisotilaallisen, kansallismieliseksi lasketun, Slovenski brancin kanssa. Slovenski brancin jäseniä on käynyt aiemmin Venäjällä koulutusleireillä, leirit lienee samankaltaisia, jollaisille värvättiin Venäjän toimesta Ukrainasta esktremistejä jo vuosia ennen keväällä 2014 Venäjän aloittamaa sodaksi edennyttä ”separatismia”. Näille leireille osallistui itäukrainalaisia, kuten Andriy Purgin ja Oleh Frolov, jotka hetken aikaa keväällä ja kesällä olivat toiminnan keskiössä. Sitä, kuinka Alexander Duginin ideoimaa neo-eurasianismia suunniteltiin ja millaista toimintaa tämä piti sisällään, avaa Anton Shekhovtsov blogissaan ”How Alexander Dugin's Neo-Eurasianists geared up for the Russian-Ukrainian war in 2005-2013” tammikuulta 2016. (8) Slovakiassa Slovenski Brancin ohella Slovenske Hnutie obrodylla tiedetään olevan tiiviit välit venäläisiin ääriryhmiin.

Slovakian naapurissa Unkarissa, äärioikeistolaiseen Jobbikiin liitetty, Legion of Saint Stephen on lähettänyt merkittäviä määriä taistelijoita sotimaan venäläisjoukkoihin Itä-Ukrainaan. Organisaatiolla tiedetään olevan muutenkin tiiviit välit kansallismielisiin venäläisryhmiin. Puolassa venäläisvastaisuus on tunnetusti kovaa, tästä huolimatta osa puolalaisista ääriryhmistä on verkostoitumassa venäläisten kanssa.

Yön Sudet ovat olleet aktiivisia Slovakian lisäksi myös Balkanilla, jossa jengin jäsenet järjestivät ns. Yön susien Balkanin -kiertoajelun ja onpa jengi yrittänyt ajaa voitonpäivänä myös Berliiniin. Jengiä on käytetty myös väkivaltaisempaan ekstremismiin. Ukrainassa Euromaidanin aikana Yön susien jäseniä tuki silloisen – Putinin suojatin – Viktor Janukovytšin hallintoa. Venäläisjoukkojen miehittäessä Krimin niemimaan Ukrainalta helmikuun 2014 lopulla, jengin jäseniä tuli niemimaalle tukemaan Venäjän miehitystoimia – heidän tiedetään käyttäneen alueella väkivaltaa miehitystoimia vastustaneita tahoja vastaan, käyttivät siis samoja otteita, joihin turvautuivat muun muassa Kiovassa hyökätessään Janukovytšin hallinnon vastustajien kimppuun. Krimillä he ovat myös syyllistyneet vainoon.

Venäjän toimet Balkanilla, alueen kaikissa valtiossa, ansaitsisi aivan oman kirjoituksensa, niin laajat verkostot alueelle on muodostettu – verkostoissa aktiivisena mukana myös Venäjän valtion toimijoita, kuten GRU. Balkanin alueella Venäjä on erittäin aktiivinen EU-valtioiden ohella myös ei-EU-valtioissa, kuten perinteisessä liittolaisessa Serbiassa. Erilaista tukea kohdennetaan poliittisen kentän kumpaankin äärilaitaan, esim. Bulgariasta äärioikeistolainen Ataka ja vastaavasti Kreikasta äärivasemmistolainen Syriza, mutta tässä yhteydessä on syytä painottaa, että tuki ei välttämättä kaikissa tapauksissa pidä sisällään puolisotilaallista koulutusta tms. toimintaa.

Aiemmin mainittu Yön sudet on kuitenkin, vain yksi ryhmä, jota Venäjän valtio hyödyntää väkivaltaisen ääriajattelun ja toiminnan levittämisessä EU-maihin – länteen. Venäjältä löytyy lukuisia kansallismielisiä, ultranationalistisia, ryhmittymiä – kuten ruotsalaisten kanssa yhteistyötä tehnyt (mahdollisesti edelleen tekevä) Russkoe Imperskoe Dvizhenien eli RID (engl. Russian Imperial Movement), joka organisaationa tukee Venäjän Ukrainan sotaa materiaaliavun sekä vapaaehtoisten muodossa.

Palataan loppuun takaisin Pohjolaan, Pohjoismainen Vastarintaliike toimii usean valtion alueella, myös Suomessa, kysymys kuuluukin, että onko suomalaisia Vastarintaliikkeen jäseniä osallistunut vastaaviin koulutuksiin Venäjällä tai onko heillä sellaisia aikeita?

Tiedossa on, että suomalaisten ”kansallismielisten” ryhmittymien kanssa yhteistyötä tekevä Johan Bäckman on värvännyt suomalaisia sotimaan Itä-Ukrainaan Venäjän joukkoihin – hänen kautta värväytyneistä ainakin osa on esittäytynyt antifasisteina. Petri Viljakainen on jakanut, ja jakaa mahdollisesti edelleen, vasemmistolaisen aatemaailman. Bäckmanin värväämät henkilöt ovat, ymmärtääkseni, saaneet koulutuksensa Rostov-na-Donun sekä Itä-Ukrainan alueella, mutta ei pidä sulkea pois sitä mahdollisuutta, että koulutusta on annettu myös muualla Venäjällä – onko Pietarissa?

Venäläinen, Putinin hallintoa tukeva, NOD – Kansallinen vapautusliike (ven. Narodnoe Osvoboditel'noe Dviženie engl. National Liberation Movement) on verkostoitunut myös Suomeen, Olga Tshiznik-Kinnunen (RuFin ex. asiantuntija-avustaja) esittäytyy NOD:n Suomen koordinaattorina. Johan Bäckmanilla vastaavasti tiedetään olevan Venäjällä toimivat verkostot NOD:n suuntaan, onhan hän myös tavannut NOD:n puheenjohtajana toimineen Jevgeni Fjodorovin. (9) Venäjällä NOD:n jäsenistö on kohdistanut lukuisia väkivallantekoja Putinin hallinnon vastustajiin.

Venäläisen Russkoe Imperskoe Dvizhenien eli RID:n sekä Yön susien toiminta omalta osaltaan kuvaa, kuinka venäläistahot pyrkivät horjuttamaan läntisiä yhteiskuntarakenteita. Ennen Krimin miehitystä ja sotaa Ukrainassa, Venäjällä oli vastaavia operaatioita kohdistettuna Ukrainaan – paikallisia etnisesti venäläisiä tai Venäjää tukevia värvättiin militantteihin ja koulutettiin jo vuosia ennen sotaa. Se, että Venäjä näyttää kohdistavan samoja toimia myös länsimaihin ei suinkaan tarkoita, että tulos on kaikkialla sama kuin Ukrainassa, eikä välttämättä edes sitä, että Venäjä toivoo saavuttavansa saman lopputuloksen. Nämä toimet ovat Venäjälle todennäköisesti vain yksi väline keinojen valikoimassa, jolla läntisiä yhteiskuntarakenteita yritetään horjuttaa tai niiden kestoa – vakautta – testataan.

Kiintoisaa on myös huomata se, että etenkin EU:n itäisten jäsenmaiden alueilla toimivat, kansallismielisinä itseään pitävät, ryhmittymät näyttävät hakeutuvan hyvinkin tiiviiseen, jopa aseelliseen, yhteistyöhön venäläistahojen kanssa. Eikö historia ole opettanut mitään, vai onko saatu oppi jo unohdettu? Vai ajattelevatko kyseisten ryhmien edustajat (ryhmien ydin) raadollisesti viholliseni vihollinen on ystäväni, ymmärtämättä sitä, että yhteistyössä Venäjän kanssa on tarjolla vain ”jämäsijoja”. Toki aiheellista kysyä, että kuinka moni on kompromoitu (ven. компромат).

Marko

1. http://euromaidanpress.com/2018/06/16/three-largest-russian-militant-training-facilities-identified/ 

2. https://www.expressen.se/gt/militarutbildades-i-ryssland-precis-fore-bombdaden/ 

3. https://www.thelocal.se/20170609/gothenburg-sweden-two-men-charged-over-refugee-home-bomb-attack-received-military-training-in-russia 

4. https://www.obozrevatel.com/crime/ne-tolko-molkino-gde-rossiya-gotovit-boevikov.htm 

5. http://anton-shekhovtsov.blogspot.com/2015/09/russian-fascist-militants-give-money-to.html 

6. https://myrotvorets.center/criminal/vasilev-denis/ 

7. https://www.rferl.org/a/night-wolves-putin-bikers-slovakia-military-camp-/29385437.html 

8. http://anton-shekhovtsov.blogspot.com/2016/01/how-alexander-dugins-neo-eurasianists.html 

9. https://kohudosentti.blogspot.com/2015/03/informaatiosodassa-venaja-on.html 

*: https://www.ruspartizan.com/ 

**: Slovakian asevoimat vaatii Dolná Krupássa olevia panssariajoneuvoja takaisin itselleen, ne on tietojeni mukaan kaupan ehtojen vastaisesti luovutettu kolmannelle osapuolelle.