Ajatus tämän havainnon kirjoittamisesta lyhyen blogin
muotoon on kytenyt päässäni muutaman päivän ajan, oikeastaan siitä lähtien, kun
Venäjän federaation tutkintakomitea ilmoitti käynnistettävästä rikostutkinnasta,
joka kohdistuu epäilyyn Suomen suorittamasta joukkotuhonnasta (eli
kansanmurhasta) Itä-Karjalassa jatkosodan aikana (v. 1941-44) suomalaisten
perustamilla keskitysleireillä. (1) Näille leireille eristettiin ”epäkansallista”
eli syntyperältään ei-suomensukuista väestöä sekä poliittisesti epäluotettavia
sotilashallintoalueen asukkaita (tarkoittaen suomensukuisia ja
ei-suomensukuisia asukkaita) sekä poikkeustapauksissa muitakin
sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä. Vuoden 1943 aikana
Itä-Karjalaan perustettuja ryhdyttiin suomalaisten toimesta kutsumaan keskitysleirien
sijaan siirtoleireiksi.
Jo tuolloin huhtikuussa niin ulkoministeriö kuin myös
Kansallisarkisto antoivat vastauksensa Venäjän uusimpaan, suomalaisiin
kohdistuneeseen syytökseen. Tuolloin Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi
Nuorteva muistutti venäläisiä siitä, että –
”kaikki suomalainen arkistotieto Itä-Karjalan siviili- ja
sotavankileireistä on täysin avointa ja keskeiset tietokannat esimerkiksi leireillä
kuolleista löytyvät internetistä vapaasti ja jopa venäjän kielellä”. (2)
Suomessa käytyä keskustelua seuranneena, olen huomannut
joidenkin hämmästelleen Venäjän toiminnan ohella sen käyttämää kieltä. Samanaikaisesti
joukkotuhontasyytteiden rinnalla esitetään Venäjän federaation
turvallisuuspalvelu FSB:n toimesta uusia arkistodokumentteja, joiden
perusteella venäläismedioihin laadittiin otsikoita, kuten ”Karjalan alueella
toimi suuren isänmaallisen sodan aikana 14 suomalaisten perustamaa
kuolemanleiriä” (3), jossa keskitysleirin synonyymina toimiikin kuolemanleiri
– jossa rinnastuksessa näen selkeän tarkoitushakuisuuden, jolla pyritään
luomaan disinformatiivinen ja propagandistinen mielikuva siitä, että
suomalaisten perustamat keskitysleirit olivatkin itse asiassa kuolemanleirejä,
jolloin monen mieliin tulevat kuvat saksalaisten perustamista kuolemanleireistä
kaasukammioineen ja miljoonine tapettuine ihmisineen. Moni ihmettelee Venäjän
motiiveja, koska ne näyttävät (meistä katsoen) järjettömiltä ja kenties jopa
ilkeämielisiltä.
Tällainen toiminta ei kuitenkaan ole lainkaan uutta tämän
päivän Venäjällä, jossa valtiojohtoisesti on ryhdytty kirjoittamaan, eräiltä
osin, uudelleen Neuvostoliiton historiaa. Tähän uudelleenkirjoittamiseen
olennaisena osana kuuluu Josif Vissarionovitš Džugašvilin, paremmin
tunnettu nimellä Josif Stalin, valkopesu, jossa siinäkin suomalaisilla
näyttää olevan oma pieni roolinsa, kun Stalinin kauden puhdistuksissa Sandarmohissa
teloitetuille ja sinne haudatuille tuhansille puhdistusten uhreille (joukossa
sadoittain suomalaistaustaisia) on löydettävä uusi ”syyllinen” ja tämä
”syyllisen” rooli lankeaa – ainakin osittain – suomalaiselle sotilaalle.
Tätä tarinaa saattelee eteenpäin myös Johan Bäckman.
Josif Stalinin valkopesun rinnalla kulkee vieläkin suuremman
tarinan uudelleenkirjoittaminen, johon siihen nivoutuu olennaisella tapaa
suomalaiset toiminnan epäinhimillistäminen jatkosodan aikana miehitetyssä
Itä-Karjalassa. Tämän tarinan uudelleenkirjoittamisessa on kyse Venäjälle jo
vuosien ajan rakennetun voitonkultin kiillottamisesta hohtavan kirkkaaksi,
jossa puna-armeijan sotilas taisteli tiensä pahuuden pesään, Berliiniin ja
jossa neuvostovaltio taisteli (yksin) fasistivaltioita vastaan – ja tähän
fasistivaltioiden joukkoon Suomikin sijoitetaan. Tätä täydentää se, että
puna-armeija on nostettu kaiken arvostelun yläpuolelle, siinä sivussa lännestä
saatu mittava apu (Lend and lease) häivytetään taustalle – liki unohduksiin.
Tämä kollektiivinen unohtaminen kohdistetaan myös ikäviin asioihin, kuten laajaan
yhteistyöhön natsi-Saksan kanssa, johon sisältyy Molotov-Ribbentrop sopimus.
Saksalainen ja neuvostoliittolainen upseeri kättelevät
valloitetussa Puolassa, syksyllä 1939.*
|
Itse näen Venäjän eräänä tarkoituksena esittää
Neuvostoliiton (johon Venäjä rinnastuu) silloinen vihollinen ultimaattisena
pahana, jota vastaan taistellessa kaikki keinot olivat sallittuja ja tässä
taistelussa tarkoitus pyhittää keinot ja tästä johtuen – siitä
huolimatta, että Suomen vastuuta sotatapahtumista käsiteltiin jo heti
jatkosodan jälkeen sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä, 15. marraskuuta 1945 – 21.
helmikuuta 1946. Näitä oikeudenkäyntejä valvoi Suomessa ollut liittoutuneiden
valvontakomissio, jossa Neuvostoliitto oli edustettuna ja jota johti Andrei
Zhdanov.
On siis enemmän kuin todennäköistä, mikäli Suomi olisi
jatkosodassa syyllistynyt Itä-Karjalan keskitysleireillä (siirtoleireillä)
huomattaviin etnisiin puhdistuksiin ja joukkotuhontoihin, Neuvostoliitto oli
nostanut aiheen esille ja siitä olisi langetettu mittavat tuomiot
vastuullisille. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä Suomessa aiheen tutkimisen
myötä ole paljastunut mitään, mikä antaisi aihetta olettaa, suomalaisten
syyllistyneen mittaviin raakuuksiin (esim. joukkotuhontaan), on todennäköisintä se, että nyky-Venäjän
toiminnan tarkoitus liittyy maassa käynnissä olevaan historian uudelleen
kirjoittamiseen ja voitonkultin kirkastamiseen, jonka eräänä ilmentymänä
voidaan pitää toukokuun 9. vietettävää voitonpäivää, ja josta näyttää
muotoutuvan ortodoksisuuden rinnalla Venäjää kannatteleva valtioideologia.
Venäjän voitonideologian ilmentymää, kuolemattoman rykmentin marssi.** |
Venäjän, Suomeen kohdistamassa, epäinhimillistävässä
retoriikassa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Se voi meistä suomalaisista tuntua
oudolta, joutua (päätyä) tällaisen kampanjoinnin kohteeksi, mutta
tarkastellessamme Venäjän toimia viime vuosina, on havaittavissa samaa
dehumanisoivaa retoriikkaa käytettävän systemaattisesti silloin, kun kansan
(venäläisten) mielipiteitä ja mielialoja jostain valtiosta tai kansallisuudesta
on ohjattava johonkin suuntaan. Retoriikan ollessa epäinhimillistävän
(dehumanisoivan), tarkoitusperät ovat poikkeuksetta ilkeät, tällöin myös
viestinnässä totuus menettää merkityksensä.
Viime syksynä tuli kuluneeksi toisen maailmansodan
alkamisesta 80 vuotta, tuolloin Venäjän lähetystöt lukuisissa maissa
osallistuivat, selkeästi valtiojohtoiseen, kampanjaan, jossa Venäjälle
(Neuvostoliitolle) rakennettiin sivustaseuraajan roolia unohtaen täysin maan
rooli Puolan jakajana ja Puolaan hyökkääjänä. Syksyn jälkeen Venäjän
valtiotoimijat sekä Vladimir Putin ovat toistuvasti rakentaneet
kampanjoita, joissa kohdemaat esitetään hyvin ikävässä valossa – niihin
kohdistetaan syytteitä, kuten Puolaan, (4) ja samalla toistuvasti korostetaan sitä,
kuinka Neuvostoliitto (johon Venäjä retoriikassa yhdistetään) vapautti Baltian
maat, Puolan ja lukemattoman joukon maita natsimiehityksestä. Samalla kuitenkin
jätetään kertomatta se olennainen, puna-armeijan tuloa ei suinkaan seurannut
vapautus vaan neuvostomiehitys sen synnyttämine uhreineen, uhriluvun noustessa
miljooniin, tarkastellessamme koko aluetta, jonka puna-armeija miehitti ja
jotka joko liitettiin Neuvostoliittoon tai joista tuli – vastentahtoisesti ja
pakolla – neuvostovaltion satelliitteja.
Mutta samaa dehumanisoivaa retoriikkaa Venäjä käyttää myös
tämän päivän vihollisistaan, josta selkein ja konkreettisen esimerkki löytyy
Ukrainasta.
Jo Euromaidanin
aikaan eli selvästi ennen Ukrainan silloisen presidentin Viktor Janukovitšin
kukistumista, venäläismediat ryhtyivät maalailemaan uhkakuvilla, joita
seuraisi, jos valta Euromaidanin myötä Ukrainassa vaihtuisi fasistien
noustessa valtaan – tämän uhkakuvan ylläpitoon myös Venäjän valtiojohto ryhtyi.
Eli jo tuolloin Venäjä kaivoi keinovalikoimastaan dehumanisoinnin, jossa
Venäjän (valtio) intressien vastaista toimintaa seurasi propagandakampanja,
jossa kohde pyrittiin likaamaan – haluttiin muodostaa ja ylläpitää kuvaa täysin
epäinhimillisestä kohteesta (vihollisesta, jollaiseksi kohde hyvin pian muuttui).
Venäläinen propaganda noudattaa tässä täysin
Neuvostoliitossa luotuja suuntaviivoja, joissa valtion kannalta merkittävä
vihollinen nimetään fasisteiksi, riippumatta onko vihollisella mitään tekemistä
fasismin kanssa. Useimmiten ei edes ole. Euromaidaniin osallistuneista häviävän
pieni osa oli äärioikeistoon kuuluvia, suurimman osan ollessa tavallisia
ukrainalaisia ikään ja sukupuoleen katsomatta – kansalaisia, jotka halusivat
maalle uuden suunnan.
Ennen Janukovitšin pakoa Kiovasta, Venäjällä pistettiin
propagandassa ja epäinhimillistämisessä uusi vaihde silmään. Tuolloin, etenkin
Itä-Ukrainaan, kohdistettiin kampanja-aaltoja, joissa levitettiin huhuja
keskitysleireistä, joille alueen venäläisväestö siirrettäisi, mikäli Ukrainassa
valta vaihtuisi. Erilaiset mediat julkaisivat myös ”haastatteluja”, joissa
haastatellut kertoivat ukrainalaisten suorittamista julmuuksista, rakenteilla
olevista keskitysleireistä, kadonneista ihmisistä – kukaan ei tuolloin
pysähtynyt miettimään sitä, olivatko tarinat totta, tai edes sitä, olivatko
ihmiset sitä, mitä väittivät olevansa. Totuus paljastui vasta myöhemmin, mutta
Venäjän rakentama tarina venäläisistä uhreina oli jo myyty maailmalle – ikävä
kyllä tämä tarina on edelleen monelle totuus. Tällaiset propagandatarinat keskitysleireistä
eivät kuitenkaan ole uusia, niitä esiintyi myös Ukrainassa järjestetyn Oranssin
vallankumouksen aikana kohdistettuna maan itäisiin osiin, ja
kampanjaluonteisesti muinakin aikoina, joko Venäjältä toimitettuina tarinoina
tai paikallisten kollaboraattorien rakentamina uhkakuvina.
Toisinaan tarinaa keskistysleireistä muunnellaan, jotta
venäläisten propagandakoneisto voi hyödyntää sitä erilaisessa asiayhteydessä. Tällaisesta
muuntelusta esimerkkinä kuva alla. Kuvassa miehitetyssä Itä-Ukrainassa
majaileva suomalaispropagandisti Janus Putkonen yhdistää omassa
somepäivityksessä Ukrainan, EU:n ja keskitysleirit toisiinsa piittaamattomasti
ja totuudenvastaisesti. Tarkoitus pyhittää keinot!
Ehkäpä joku tässä vaiheessa pitää arveluttavana vihollinen-sanan
käyttöä otsikossa. Mielestäni sille on kuitenkin perusteet, ja ne on
johdettavissa Venäjän omista, tämän hetken, toimista – Venäjä kokee olevansa
vihollisten piirittämä. Osan liittyessä sitten maan omaan historian
uudelleenkirjoittamiseen, jolloin monille toimille on löydettävä peruste ja
erääksi perusteeksi käy sopiva viholliskuva.
Tämän päivän toiminnassa kyse on puhtaasta kokemuksesta –
tunteesta, joka on seurausta siitä, että Kremlissä tarkastellaan maailmaa eri
näkökulmasta käsin ja tällä tunteella on toki pidempi historia kuin muutama
viime vuotta. Kuten Keir Giles teoksessaan Moskovan opit toteaa –
”Kautta historian Venäjän maailmankuvan yhtenä
määrittävänä piirteenä on ollut oletus, että ulkovallat juonittelevat
valloitusta…” (5)
…jollaisena Venäjä näkee Euromaidania seuranneen
vallanvaihdon Ukrainassa (laajemmin värivallankumoukset), jollaisen se pelkää
kohtaavan myös Venäjää. Tässä on myös huomioitava se, että Moskovasta katsoen
eräät läntiset – itsenäiset valtiot – ovat osa sen vaikutuspiiriä, johon
Kremlillä tulisi olla etuoikeus. Painotan, edellinen on toteamus, en
todellakaan itse hyväksy Kremlin ekspansiivista politiikkaa.
Teoksessaan Keir Giles avaa näkemystään syvällisemmin,
johdattaa lukijansa tarkastelemaan maailmaa siten, kuten Kreml sen näkee,
jolloin ymmärrämme paremmin sen, miksi Venäjä toimii tavalla, joka tuntuu
meistä epärationaaliselta. Tuolloin myös ymmärrämme sen, miksi Venäjä luo ja
pitää yllä perusteettomia uhkakuvia. Ja miksi tässäkin kirjoituksessa esiintyy
otsikossa sana ”vihollinen”, vaikka harva meistä suomalaisista kokee Suomen
olevan Venäjän vihollinen. Kremlistä katsoen seisomme kuitenkin samassa
rintamassa, joka voi toimia sillanpääasema hyökkäykselle.
Marko
5. Keir Giles: Moskovan opit, mikä saa Venäjän
vastustamaan länttä s. 76.
*: Kuvan lähde:
**: Marko Enqvistin kokoelmista, kuolemattoman rykmentin
marssi Helsingissä toukokuussa 2019.
Huomautus, kirjoituksessa Venäjällä viittaan hallintoon kollektiivina
en kansaan.
Aihetta käsitelty Johan Bäckmanin toiminnan kautta blogissa ”Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta Itä-Karjalan keskitysleireille”.
Erinomainen kirjoitus.
VastaaPoista