Emme unohda tapahtumia Moskovassa 23. elokuuta 1939

 

Tällä viikolla Euroopassa muistetaan toisen maailmansodan uhreja, aseet hiljenivät Euroopan rintamilla toukokuussa 1945 Saksan antauduttua liittoutuneille. Meillä Suomessa sodan uhrien muistamisella toukokuun 8. (tai venäläisten voitonpäivänä toukokuun 9.) ei ole perinteitä, koska Suomea ankarasti kurittaneet sodat päättyivät aiemmin – jatkosota syyskuun 19. 1944 ja Lapin sota 27. huhtikuuta 1945, jona päivämääränä vietämme kansallista veteraanipäivää.

Alun perin tarkoituksenani oli tyytyä huomioimaan sodan päättyminen Euroopan rintamilla lyhyellä päivityksellä, mutta koskapa useilla eri sosiaalisen median kanavilla venäläisten rinnalla lukuisat henkilöt ja ryhmät muista maista ovat nostaneet esille voitonpäivän Venäjän narratiivin hengessä, katsoin paremmaksi muistuttaa hiukan pidemmän kirjoituksen myötä hyödyllisiä idiootteja ynnä Venäjän auliita apureita toimintansa näköalattomuudesta ja historiattomuudesta. Silmissäni nämä Venäjän tunnuksia, punalippuja ja banderolleja kantavat ihmiset näyttävät samalla kertaa koomisilta kaikessa totisuudessaan kuin myös vastenmielisiltä kaikessa julkeudessaan.

Kuulun sukupolveen, joka kävi peruskoulunsa 1970- ja 80-luvuilla, ja joille opetettiin toisen maailmansodan taisteluiden päättyneen Euroopan mantereella 8. toukokuuta 1945 natsi-Saksan antautumiseen. (Huom. Neuvostoliitossa, kuten edelleen Venäjälläkin, voitonpäivää juhlitaan 9. toukokuuta, koska Saksan antautumisen astuessa voimaan 8. toukokuuta 1945 klo. 23:01, vuorokausi Moskovassa oli jo ehtinyt vaihtua). Tässä tarinassa (käytän tarkoituksellisesti sanaa ’tarina’) länsiliittoutuneet vapauttivat läntisen Euroopan natsi-Saksan miehityksestä ja Neuvostoliitto vapautti itäisen Euroopan. Painotan sanaa ’vapautti’, niin meille opetettiin suomettuneessa Suomessa, että myös itäisen Euroopan kansat kokivat vapautuksen puna-armeijan marssiessa heidän maille. Todennäköisesti jo tuolloin yksittäisissä suomalaiskouluissa poikettiin opetussuunnitelmasta sen verran, että kerrottiin saksalaismiehityksen vaihtuneen neuvostomiehitykseen vapauttamisen sijaan.

Valitettavasti edelleen aivan liian usein toisen maailmansodan tarina Euroopan rintamalla päättyy kuvaukseen natsimiehityksen päättymisestä ja vapauden koittamisesta, jolloin unohdamme sen, ettei natsi-Saksan lyöminen tuonut vapautta kaikille eurooppalaisille kansoille. Käytännössä terrorikoneisto monessa valtiossa vaihtui vain toiseen, eikä punainen terrori ollut toimissaan yhtään natsi-Saksan terrorikoneistoa lempeämpi. Neuvostomiehitys koetteli toisen maailmansodan jälkeen kymmeniä miljoonia itäeurooppalaisia: eräissä tapauksissa Neuvostoliittoon aiemmin pakolla liitetyt alueet, pakkoliitettiin siihen uudelleen sodan päätyttyä ja eräissä tapauksissa uudet valtiot ja kokonaiset kansat kahlittiin neuvostovaltioon satelliitteina vuosikymmeniksi. Näitä pakkoliitoksia ja miehityksiä seurasi laajamittaisia kansalaisten pakkosiirtoja sekä karkotuksia, jotka erityisesti kohdistuivat neuvostovaltion vihollisina pitämiinsä henkilöihin ja kansanosiin – jopa kokonaisiin kansoihin. Eräissä tapauksissa nämä kansanosiin ja kansoihin kohdistetut toimet alkoivat jo ennen natsi-Saksan kukistumista ja rauhaa.

Emme voi kieltää sitä, etteikö toukokuu 1945 herätä siis kovin kahtiajakoisia tunnelmia eurooppalaisten keskuudessa riippuen siitä onko kyse lännen kokemasta vapautuksesta vaiko miehityksen vaihtumisesta toiseen. Tänään tämä tunne on aiempaa voimakkaammin läsnä Venäjän käydessä brutaalia tuhoamissotaa Ukrainassa ja ripustautuessaan kirjoittamaansa – sepitteelliseen tarinaan – jossa todellisuus korvautuu houreisella sadulla. Houreisella sadulla, jossa kunnia natsien kukistamisesta näyttää lankeavan yksinomaa venäläisille, aivan kuin miljoonat ukrainalaiset tai valkovenäläiset eivät olisi menettäneet henkeään sodassa. Tai aivan kuin Neuvostoliitto olisi taistellut voittoon natsi-Saksasta yksin, ilman mittavaa apua läntisiltä liittoutuneilta. Niinpä onkin syytä muistuttaa historian uudelleen kirjoittajia karusta todellisuudesta.

 

Prosessi historiankirjoituksen muokkaamisen taustalla

Venäjällä on pyritty vuosien ajan käymään läpi historiaa hyvin valikoiden, nyky-Venäjän osalta lähtölaukauksena voidaan pitää toukokuussa 2009 Venäjällä perustettua komissiota, jonka tehtävänä oli tutkia ”Venäjän intressin vastaista historian vääristämistä”. (1) Samaan aikaan Vladimir Putinin puolue Yhtenäinen Venäjä ehdotti lakia ”natsismin rehabilitointia vastaan”, lain mukaan ”toisen maailmansodan aikana tapahtuneen historiallisen muiston vahingoittaminen” oli (on) rangaistava teko. (2) Näissä toimissa on nähtävillä selkeällä tapaa halu puuttua tapahtumiin maan rajojen ulkopuolella. Muistamme Viron ja Venäjän välisen pronssipatsas-kiistan syksyn 2006 ja kevään 2007 välillä, joka sai alkunsa Viron päätöksestä siirtää kiistelty Pronssisoturi-patsas sijaintipaikaltaan Kesklinnan Tõnismäeltä. (3) Kiistan yhteydessä Venäjä kohdisti Viroon huomattavan voimakasta vaikuttamista sekä kyberhyökkäyksiä, Tallinnassa nähtiin vironvenäläisten organisoimina laajoja mellakoita kahtena huhtikuisena yönä (v. 2007). Samoihin aikoihin Moskovassa, Kremliä lähellä olevat järjestöt organisoivat  27. huhtikuuta – 4. toukokuuta 2007 välisenä aikana Viron Moskovan suurlähetystön saarron. Saartoon osallistui Našin eli ’meikäläisten’ johdolla Yhtenäisen Venäjän Nuori Kaarti (Molodaja Gvardija), Kremlin luoma Rossija Molodaja-järjestö sekä Mestnye, mikä sekin on Kremlin luomuksia.

Krimin niemimaan rikollisen miehityksen nostattaman kansallisen humalan myötävaikutuksella toukokuussa 2014 säädetty ”muistilaki” käytännössä suojasi lainvoimalla Stalinin ajan tulkinnan suuresta isänmaallisesta sodasta. (4) Kyseisen lain mukaan puna-armeijan kunniakkaan taistelun häpäiseminen on rikollista. Edellinen tarkoittaa samalla myös sitä, että historiallisen tapahtuman kertomisen voidaan katsoa olevan puna-armeijan häpäisemistä, tai väärän informaation levittämistä. Niinpä on rikollista todeta puna-armeijan sotilaiden raiskanneen miljoonia naisia miehittämillään alueilla. Todennäköisesti sekin, että kutsun alueita, joille neuvostojoukot etenivät ”puna-armeijan miehittämiksi” on samalla puna-armeijan häpäisemistä, joten edellisellä syyllistyin samalla rikolliseen tekoon.

Moskova 23. elokuuta 1939 – Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittaminen

Edelliseen nivoutuu olennaisella tapaa se, että Molotov-Ribbentrop-sopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen on historiallinen tapahtuma, jota Venäjällä ei nykyään haluta muistella. Osan venäläisistä jopa kiistäessä Neuvostoliiton koskaan olleen liittolaissuhteen kaltaisessa suhteessa natsi-Saksan kanssa. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen eräs, meitä suomalaisiakin koskettava seuraus on se, ettei Venäjällä muistella toisen maailmansodan ensimmäisiä vuosia. Talvisotakin oli heille vain vähäinen rajakahakka neuvostovaltion ja Suomen välillä. Venäjällä talvisotakaan ei ole enää niin yksiselitteinen tapahtuma, maassa on osin jo palattu stalinistiseen historiankirjoitukseen, jossa Neuvostoliitto ei enää toiminutkaan rikollisesti vaan korkeintaan korjasi vain aiempia rajavirheitä. Muisti on valikoiva Venäjällä, historialliset tapahtumat kieltävä, niinpä tapahtumat on sovitettava hyväksyttyyn historiankirjoitukseen, josta seuraa se, että toinen maailmansota ei alkanut syyskuussa 1939 vaan natsi-Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Venäjällä Neuvostoliiton tapaan sodasta käytetään suuri isänmaallinen sota-nimeä oman erityislaatuisuuden korostamiseksi, joka samalla häivyttää ajan ennen operaatio Barbarossan alkua ja totalitaaristen Saksan ja Neuvostoliiton keskinäistä liittoa.

Edellisestä seuraa myös se, että Puolan itäosien miehittämisen kehyskertomuksena ja mahdollistajana toimivat syytökset, joita Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajan Pravdan sivuilta kohdistettiin 14. syyskuuta 1939 Puolan ”johtaviin piireihin”, syyttäen heitä vähemmistökansallisuuksien sortamisesta. Samalla Pravda muistutti lukijoitaan Puolassa asuvista miljoonista ukrainalaisista ja valkovenäläisistä. Muutamaa päivää myöhemmin (17. syyskuuta 1939) puna-armeija aloitti Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa Neuvostoliiton etupiiriksi määritellyn Puolan itäisten osien miehitykseen tähdänneen operaation, ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin julistaessa neuvostohallituksen velvollisuutena olevan ”heimoveljien” suojelun. (5) Kuinka tuttu onkaan tämä tarina, jolla rikollisia toimia perustellaan, muistuttaen meitä samalla Venäjän Ukrainaan kohdistamista perusteettomista syytöksistä!

Chicago Sunday Tribune 17. syyskuuta 1939: Reds Invade Poland.

Minun ei ole järkevää nyt huomioida Venäjän jokaista valheellista narratiivia, jonka varaan se historiaansa ja tulevaisuuttaan rakentaa. Ei, vaikka onkin väärin jättää huomiotta se, kuinka merkittävässä roolissa Lend-Lease-apu Neuvostoliitolle oli. (6) Tai kuinka Venäjä omiessaan puna-armeijan kunnian voitosta, tietoisesti jättää huomiotta puna-armeijan nimissä tehdyt mittavat sotarikokset, joista siviileihin kohdistuneet ryöstöt ja väkivallanteot sekä miljoonien naisten ja tyttölasten raiskaukset olivat vasta jäävuoren huippu. (7) Ja muistuttaessamme puna-armeijan vähemmän kunniakkaasta menneisyydestä, tulemme häpäisseeksi puna-armeijan kunniaa… venäläisten silmissä.

* * *

Venäläiset osallistuvat kollektiivisesti valtionsa historian uudelleen kirjoittamiseen, pyyhkien samalla tietoisuudesta miljoonat vainojen ja pakkosiirtojen uhrit, häpeälliset hetket ja tapahtumat, kokonaisten kansojen tuhoamiset tahi kansoihin kohdistuvat kollektiiviset rankaisutoimet. Julminta näissä toimissa on se, että pyyhkiessään historiankirjoituksesta pois nämä häpeälliset tapahtumat, he toistavat uudelleen juuri samoja rikollisia tekoja kautta laajan Venäjänmaan mutta myös valtakunnan rajojen ulkopuolella viedessään maailmalle ”venäläistä maailmaa” ja siirtäessään ”kansanvihollisia” kotoaan valtakunnan syrjäseuduille.

Toukokuun 18. 1944 alkoi Krimin tataarien karkottaminen (krimintataariksi: Qırımtatar halqınıñ sürgünligi). Kolmen päivän aikana Krimin tataarit lastattiin NKVD:n toimesta karjavaunuihin ja vietiin tuhansien kilometrien päähän kotiseudultaan Keski-Aasiaan, pääasiassa Uzbekistanin alueelle. Pakkosiirron kohteena olivat kaikki Krimin tataarit taustaan katsomatta, se kohdistui niin puna-armeijassa taistelleisiin kuin myös sitä vastaan kapinoineisiin ja saksalaisten kanssa yhteistyöhön ryhtyneisiin Krimin tataareihin. Karkotukset kohdistuivat kaikkiin sylilapsista isovanhempiin. Tänään Venäjä toimii samoin Ukrainalta miehittämillään alueilla, myös Krimin niemimaalla, kymmeniä tuhansia ukrainalaisia on viety pakolla kodeistaan. Monien olinpaikka on tuntematon, osa on kenties murhattu ja haudattu joukkohautoihin Venäjän miehittämille alueille tai Venäjälle.

Tämä historian vääristely ja uudelleen kirjoittaminen ei pysy yksin Venäjän rajojen sisäpuolella, vaan näemme maan rajojen ulkopuolellakin osallistuttavan valheelliseen historiankirjoitukseen ja disinformaation levittämiseen. Johan Bäckman osallistui jo viime vuosikymmenellä aktiivisesti Venäjän hallinnon näkemystä tukevan, valheellisen historianarratiivin tuottamiseen ja levittämiseen. Hänen kustantama ilmestyi Armas Mashinin ja Sergei Veriginin kirjoittama ’Sandarmohin arvoitus’ – kirjasen tarkoituksena oli tukea ns. Suomi-teoriaa, jonka mukaan Sandarmohiin on haudattu suomalaisten jatkosodassa teloittamia sotavankeja. (8) Alleviivaten totean kyseisen teorian olevan sepitettä. Sandarmohin hiekkakankaille on haudattu tuhansia Stalinin terrorin uhreja. Joukkoteloitukset alkoivat Sandarmohissa elokuun 11. 1937 jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7 000 henkeä: työläisiä, talonpoikia, virkailijoita, kulttuurityöntekijöitä, taiteilijoita, pappeja ja sotilaita.

Bäckman ei suinkaan ole ainoa historian valkopesuun venäläisten eduksi ryhtynyt. Viime vuosikymmenen puolella muutaman vuoden ajan aktiivisena toimineen Suomalais-venäläisen RuFi ry:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnovin kynästä lähti lukuisia Venäjän narratiivia tukevia kommentteja. Venäjän suurhyökkäyskään ei muuttanut asetelmaa, edelleen löytyy heitä, jotka vääristelevät historiaa yrittäessään saada Venäjän näyttämään edullisessa valossa. Mielestäni tähän joukkoon on syytä laskea kaikki ne, jotka Venäjän rikollisen hyökkäyssodan aikana osallistuvat Venäjän tai Venäjää tukevien kansalaisjärjestöjen tapahtumiin, joissa osoitetaan suoraa tukea Venäjän hallinnolle ja sitä kautta sen rikollisille toimille. Tietääkseni Suomessa ei järjestetä näkyviä Venäjää tukevia paraateja voitonpäivän tienoilla, toisin, kuin lukuisissa eurooppalaisissa kaupungeissa on järjestetty tai tullaan järjestämään. Eikä tämä hulluus pysy Euroopassa, myös Washingtonissa liehuivat punaliput viikonpäivät sitten. Toisaalta moni suomalainen on jo ilmaissut kiitollisuutensa Venäjälle, kuten Suomen Uusi Strategia ry:n puheenjohtaja Jussi Särkelä kirjoittaessaan Facebook-sivullaan:

”Kahden viikon kuluttua tulee kuluneeksi 81 vuotta saksalaisesta natsismista ja eurooppalaisesta fasismista saadusta voitosta. Myös suomalaiset oppivat juhlimaan Voiton päivää eli juhlimaan omaa tappiotaan sodassa. Ellei Saksaa ja sen liittolaisia olisi Neuvostoliiton johdolla voitettu, ei Suomessa olisi voitu toteuttaa hyvinvointivaltioon johtanutta sisäpolitiikkaa ja rauhan ulkopolitiikkaa. - - - Minulle oli suuri kunnia Suomen Uusi Strategia ry:n puheenjohtajana saada Venäjän Federaation Suurlähettiläs Pavel Kuznetsovilta kutsu Suuren Isänmaallisen sodan Voiton 81-vuotispäivävastaanotolle Venäjän suurlähetystöön. – Tämä kirjoitukseni on minun osani fasismin vasaisessa taistelussa.”

Huomioidessamme edellä kirjoittamani ja muistaessamme sen, että Euroopassa on sodittu Venäjän käynnistämää ja alkuun operaattoreillaan käymää sotaa jo huhtikuusta 2014, ja että kesän koitettua se puuttui asevoimillaan sotaan Ukrainassa suoremmin. Alkuun vaikuttamalla tykistöllään rajan yli kohteisiin Ukrainassa ja vielä suoremmin elokuussa 2014 lähettämällä useita asevoimiensa taisteluosastoja rajan yli Itä-Ukrainaan (arvioiden mukaan yli 3500 sotilasta), olemme yllättävänkin pitkämielisiä antaessamme punalippujen ja Venäjän imperialististen tunnusten täyttää katumme päivänä, jonka pitäisi muistuttaa meitä vapautumisesta hirmuhallinnosta: natsi-Saksa on kukistettu, taistelkaamme rusismia – punaista fasismia – vastaan sen kukistumiseen saakka!

 

Marko

 

Lähteet:

1. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 316.

2. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 316.

3. https://www.ts.fi/a/1074172934

4. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 317.

5. https://eng.ipn.gov.pl/en/digital-resources/articles/7258,The-Mirror-Cracked-from-Side-to-Side-Poland-from-the-perspective-of-Soviet-autho.html

6. https://seura.fi/ilmiot/historia/voitonpaiva-yhdysvaltain-tuella/

7. Esimerkiksi Antony Beevor teoksessaan Berliini 1945 s. 460.

8. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006210665.html

9. https://x.com/U24_gov_ua/status/2052834286093373767 

Pariisi 8. toukokuuta 2026: viesti on selkeä. (9) 

Todelliset historian väärentäjät uudelleen kirjoittavat historiaa

 

Tällä viikolla Euroopassa muistettiin toisen maailmansodan uhreja, aseet hiljenivät Euroopan rintamilla toukokuussa 1945 Saksan antauduttua liittoutuneille. Meillä Suomessa sodan uhrien muistamisella toukokuun 8. (tai venäläisten voitonpäivänä toukokuun 9.) ei ole perinteitä, sillä päättyiväthän Suomea ankarasti kurittaneet sodat aiemmin – jatkosota syyskuun 19. 1944 ja Lapin sota 27. huhtikuuta 1945, jolloin vietämme kansallista veteraanipäivää. Euroopassa on sodittu jo useampana toukokuuna peräkkäin, ei vain tänä ja viime vuonna sillä alkoihan sota Itä-Ukrainassa Venäjän operaattoreiden kylvämänä huhtikuussa 2014. Monena vuonna eurooppalaiset ovat muistaneet suursodan päättymistä todeten samalla Never Again, sulkien samalla silmänsä siltä todellisuudelta, että se Never Again tapahtui kaiken aikaa uudelleen meidän silmien alla vuosien ajan.

Venäjällä on pyritty vuosien ajan käymään läpi historiaa hyvin valikoiden, nyky-Venäjän osalta lähtölaukauksena voidaan pitää toukokuussa 2009 Venäjällä perustettua komissiota, jonka tehtävänä oli tutkia ”Venäjän intressin vastaista historian vääristämistä”. (1) Samaan aikaan Vladimir Putinin puolue Yhtenäinen Venäjä ehdotti lakia ”natsismin rehabilitointia vastaan”. Lain mukaan ”toisen maailmansodan aikana tapahtuneen historiallisen muiston vahingoittaminen” oli (on) rangaistava teko. (2) Krimin niemimaan rikollisen miehityksen nostattaman kansallisen humalan myötävaikutuksella toukokuussa 2014 säädetty ”muistilaki” käytännössä suojasi lainvoimalla Stalinin ajan tulkinnan suuresta isänmaallisesta sodasta. (3) Kyseisen lain mukaan puna-armeijan kunniakkaan taistelun häpäiseminen on rikollista. Edellinen tarkoittaa samalla myös sitä, että historiallisen tapahtuman kertomisen voidaan katsoa olevan puna-armeijan häpäisemistä, tai väärän informaation levittämistä. Niinpä on rikollista todeta puna-armeijan sotilaiden raiskanneen miljoonia naisia miehittämillään alueilla. Todennäköisesti se, että kutsun kyseisiä alueita ”puna-armeijan miehittämiksi” on samalla puna-armeijan häpäisemistä, joten edellisellä syyllistyin samalla rikolliseen tekoon.

Kuvakaappaus videolta Molotov-Ribbentrop Pact.

Molotov-Ribbentrop-sopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen on historiallinen tapahtuma, jota Venäjällä ei tänään haluta muistella, osa venäläisistä jopa kiistää Neuvostoliiton koskaan toimineen liittolaissuhteen kaltaisessa suhteessa natsi-Saksan kanssa. Venäjän valtiollisen propagandan levittäjänä ja likaisen työntekijänä toimivan Yön susien presidentti Aleksandr Zaldostanov on kiistänyt moisen liiton olemassaolon. Sopimuksen eräs, hyvin merkittävä seuraus on se, ettei Venäjällä muistella toisen maailmansodan ensimmäisiä vuosia – talvisota oli vain vähäinen rajakahakka neuvostovaltion ja Suomen välillä. Nyky-Venäjällä talvisotakaan ei ole enää niin yksiselitteinen tapahtuma, ollaan palaamassa – osin jo palattu – stalinistiseen historiankirjoitukseen, jossa Neuvostoliitto ei enää toiminut rikollisesti vaan korjasi vain aiempia rajavirheitä. Venäjällä muisti on valikoiva, historialliset tapahtumat kieltävä, niinpä toinen maailmansota ei alkanut syyskuussa 1939 vaan natsi-Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Kas kun syksyn ’39 muisteleminen saattaisi herättää ikäviä kysymyksiä neuvostovaltion toiminnasta tuolloin. Sen sijaan, että historiallisia tapahtumia tarkasteltaisi kriittisesti, on Venäjä valinnut toisen tien – unohtamisen ja historian väärentämisen.

Tämä historian unohtaminen – eräissä tapauksissa uudelleen kirjoittaminen – ei jää yksin Venäjän rajojen sisäpuolelle, nykyään sen rajojen ulkopuolellakin tätä uudelleen kirjoittamista tapahtuu, vaikkakin tapahtuma kieltäen. Näin toimittiin  Suomalais-venäläisen RuFi yhdistyksen puheenjohtajan Daria Skippari-Smirnovin toimesta hänen kirjoittaessa Facebookiin vuosia sitten ”Emme anna uudelleen kirjoittaa historiaa”. Samaa piittaamattomuutta historiallisista ynnä Venäjän tämän hetken rikollisista toimista osoittavat Venäjää tai puna-armeijaa glorifioivat paraatit, joita Euroopassa on järjestetty lukuisilla paikkakunnilla 24. helmikuuta 2022 jälkeen. Viime vuonna Suomessakin nähtiin Suomalais-venäläisen RuFi yhdistyksen organisoima autoparaati, joka samalla symbolisella tasolla nosti puna-armeijan perillisineen (Venäjän asevoimat) jalustalle. (4) Samaa jalustalle nostoa ja historian unohtamista näkyi lukuisissa marsseissa ympäri läntistä Eurooppaa tämän vuoden toukokuussa. (5 ja 6)

Voitonpäivän juhlintaa Saksassa venäläisten toimesta, toukokuussa 2023.

Venäläiset osallistuvat kollektiivisesti valtionsa historian uudelleen kirjoittamiseen, samalla he pyyhkivät tietoisuudesta miljoonat vainojen ja pakkosiirtojen uhrit, häpeälliset hetket ja tapahtumat, kokonaisten kansojen tuhoamiset tahi kansoihin kohdistuvat kollektiiviset rankaisutoimet. Julminta näissä toimissa on se, että samalla kun he pyyhkivät historiankirjoituksesta pois nämä häpeälliset tapahtumat, he toistavat uudelleen juuri näitä rikollisia tekoja kautta laajan Venäjänmaan mutta myös suuren valtakunnan rajojen ulkopuolella viedessään maailmalle ”venäläistä maailmaa” ja siirtäessään ”kansanvihollisia” kotoaan valtakunnan syrjäseuduille.

Toukokuun 18. 1944 alkoi Krimin tataarien karkottaminen (krimintataariksi: Qırımtatar halqınıñ sürgünligi). Kolmen päivän aikana Krimin tataarit pakkosiirrettiin NKVD:n toimesta karjajunilla Keski-Aasiaan, pääasiassa Uzbekistanin alueelle. Pakkosiirron kohteena olivat kaikki Krimin tataarit taustaan katsomatta, sen kohteeksi joutuivat niin puna-armeijassa taistelleet kuin myös sitä vastaan kapinoineet ynnä saksalaisten kanssa yhteistyöhön ryhtyneet Krimin tataarit. Karkotukset kohdistuivat kaikkiin – sylilapsista vaareihin. Tänään Venäjä toimii samoin Ukrainalta miehittämillään alueilla, myös Krimin niemimaalla, kymmeniä tuhansia ukrainalaisia on viety pakolla kodeistaan. Useiden olin paikka on tuntematon, osa on kenties murhattu ja haudattu joukkohautoihin Venäjän miehittämille alueille tai Venäjälle.

 

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Venäjällä on lisääntynyt myös suuntaus, jossa Neuvostoliiton saavuttamasta voitosta natsi-Saksasta häivytetään muiden neuvostotasavaltojen uhraukset Venäjän uhrausten korostuessa, jolloin jää väistämättä huomioimatta se, että taistelut itärintamalla koettelivat erityisen kovin nykyisen Valko-Venäjän ja Ukrainan alueita. Arvioiden mukaan toisen maailmansodan kuluessa reilut viisi miljoonaa ukrainalaista menehtyi sotatoimissa tai suoraan sodan seurauksena. Historioitsija Orest Subtelnyn mukaan noin 5,3 miljoonaa ukrainalaista kuoli tai katosi sodassa, lisäksi 2,3 miljoonaa ukrainalaista vietiin Saksaan pakkotyöhön miehitysvuosien kuluessa. (7) Huomioitavaa on se, että toisen maailmansodan jälkeen NKVD yhdessä puna-armeijan kanssa jatkoi taistelua neuvostovaltiota vastustavia ryhmiä vastaan Ukrainan alueella aina 50-luvulle saakka. Vielä Ukrainaakin ankarammin toinen maailmansota koetteli nykyistä Valko-Venäjän aluetta. Taisteluissa ja natsi-Saksan miehitysvuosina Valko-Venäjän alueen asukkaista menehtyi noin kaksi miljoonaa, miljoona pakkosiirrettiin natsi-Saksaan, joiden lisäksi siviilejä yksinkertaisesti katosi. (8) Toisen maailmansodan päätyttyä Valko-Venäjää kohtasi sama kuin Ukrainaakin, vainoissa ja pakkosiirroissa menehtyi tuhansia ihmisiä – vielä suuremmat ihmisjoukot pakotettiin jättämään kotinsa ja kotiseutunsa. Kuten minulle eräs ukrainalainen, Tšernivtsin alueella asuva ystäväni on todennut – toisen maailmansodan jälkeen neuvostojohto jatkoi siitä, mihin saksalaiset lopettivat. Tarkoittaen tällä sitä, että Stalinin hallinnon toimesta juutalaisten kyydittämiset jatkuivat, samoin hallinnon vastustajien ja kaikkien epäiltyjen vainot.

Samalla kun Venäjän merkitystä natsi-Saksan voittajana korostetaan entisestään, länsiliittoutuneiden merkitystä natsi-Saksan kukistumiseen väheksytään entistä enemmän. Löytyypä viimeviikoilta lausuntoja, joissa kuvaillaan Venäjän taistelleen yksin natsi-Saksaa vastaan. Enää ei siis jätetä mainitsematta Neuvostoliiton lännestä saama runsas materiaaliapu Lend-Leasen muodossa, vaan nyt häivytetään olemasta läntisten liittoutuneiden mittavat sotaponnistelut mukaan lukien Normandian maihinnousu, niin olemme päässeet jo todella pitkälle historian vääristelyssä.

Minun ei ole järkevää nostaa esiin kaikkia mahdollisia taulukoita, tai ryhtyä spekuloimaan sillä, kuinka merkittävässä roolissa Lend-Lease-apu Neuvostoliitolle oli. Riittää, että totean avun olleen mittavaa ja auttaneen omalta osaltaan Neuvostoliittoa selviämään sodan ensimmäisistä vuosista. Kun muistetaan, että Yhdysvaltojen toimittama apu käsitti noin 43 prosenttia kaikista Neuvostoliiton autonrenkaista, tai, että Yhdysvalloista toimitettiin Neuvostoliittoon yli 375 000 kuorma-autoa unohtamatta kymmeniä tuhansia muita ajoneuvoja, panssarivaunuja, lentokoneita tahi vetureita, ei apua sovi väheksyä. Yhdysvaltojen Neuvostoliittoon toimittama kuorma-autojen lukumäärä oli niin suuri, että sen avulla puna-armeijan logistiikka siirtyi pyörille. Lend-Lease apua virtasi Neuvostoliittoon niin Yhdysvalloista kuin myös Iso-Britanniasta ja Kanadasta vuoden 1942 alusta lukien (huom. Pre Lend-Lease maksettiin Neuvostoliitolle kullassa kesäkuun lopun ja syyskuun lopun 1941 välillä). Tämän avun huomioiminen ei millään muotoa vähennä puna-armeijan riveissä taistelleen sotilaan ja upseerin uhrauksen mittaamatonta inhimillistä arvoa – sitä vähentää verrattomasti enemmän historian vääristely ja historiallisten tapahtumien valkopesu, johon Venäjällä syyllistytään.

Nyky-Venäjän historiankirjoituksessa Lend-Leasen merkityksen unohtaminen tai häivyttäminen taustalle on kuitenkin sivujuonne, inhimillisesti tarkasteltuna merkittävämpää on se, että puna-armeijan ja neuvostovaltion toimien kriittinen tarkastelu on käytännön toimin tehty hyvin vaikeaksi – lähes mahdottomaksi. Kirjoittaessamme puna-armeijan sotilaiden toteuttamista julmuuksista toisen maailmansodan kuluessa, tai puna-armeijan sotilaiden suorittamista miljoonien naisten raiskauksista, syyllistymme rikolliseen tekoon. Brittiläinen historioitsija Antony Beevor päätyi Kremlin mustalle listalle kirjoitettuaan todenmukaisesti puna-armeijan toteuttamista julmuuksista ja raiskauksista toisen maailmansodan viimeisinä kuukausina sekä sodan jälkeen miehittämillään alueilla. (9) 

"Vapautusmonumentti" Schwarzenberg Platzilla, Wienissä.

Kävin keväällä Wienissä, Itävallassa, kaupungin keskustan tuntumassa, Schwarzenberg Platzilla, sijaitsee puna-armeijan sotilaiden kunniaksi vuonna 1945 pystytetty monumentti. Se pystytettiin puna-armeijan toimesta Wienin vapautumisen muistoksi, joten sitä kutsutaankin usein ”vapautusmonumentiksi”. Kaupungin asukkaita monumentti muistuttaa kuitenkin miehityksen ankaruudesta. Muistamme sen, että puna-armeija menetti noin 17 000 sotilasta Wienin taistelussa. Wieniläiset sitä vastoin muistavat neuvostojoukot siitä, että ne harjoittivat systemaattista naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa Neuvostoliiton saavuttaman voiton jälkeen.

Siviileihin kohdistunut väkivaltarikollisuus vahingoitti puna-armeijan mainetta siinä määrin, että Moskova antoi 28. syyskuuta 1945 käskyn, jolla kiellettiin väkivaltaiset kuulustelut. Puna-armeijan joukkojen moraali laski, kun sotilaat valmistautuivat lähetettäväksi kotiin; taisteluyksiköiden korvaaminen marsalkka Ivan Konevin vakituisilla miehitysjoukoilla vähensi vain marginaalisesti ”huonoa käytöstä”.

Vuosien 1945 ja 1946 ajan kaikki Neuvostoliiton komentotasot yrittivät hillitä ryöstöjä ja muita rikollisia toimia. Itävallan poliisin vuoden 1946 tietojen mukaan yli 90 prosentissa rekisteröidyistä rikoksista, tekijät olivat ”Neuvostoliiton univormuun pukeutuneita miehiä”, jotka yleensä olivat humalassa (vrt. yhdysvaltalaisten sotilaiden osuus oli 5–7 %).

Huomioitavaa on myös se, että samaan aikaan Neuvostoliiton miehitysviranomaiset vastustivat Itävallan poliisivoimien laajentamista ja aseistamista. Ei siis vain Berliini tai Itä-Preussi, puna-armeijan sotilaat raiskasivat ja kohtelivat väestöä julmasti myös Itävallassa, aivan kuten muillakin miehittämillään alueilla.

Muistan kuolemattoman rykmentin marssin Helsingissä jokunen vuosi sitten, kuinka suikka päässä ja ”mantteli” päällä Skippari-Smirnov, rinnassaan Donbassin puolustajan mitali, veti kulkuetta Helsingin halki. Kuinka kyseisen marssin kuluessa isoäiti lausui lapsenlapselleen, viitaten omaan isäänsä kantaessaan tämän kuvaa – Isä marssii nyt fasismista vapautetun Helsingin katuja. Mikäli puna-armeija olisi joskus marssinut Helsingin kaduilla, olisimme totisesti päässeet nauttimaan tästä ”vapaudesta” samaan tapaan kuin muutkin puna-armeijan ”vapauttamat” kansat.

Surullista tässä valkopesun ja valehtelun saagassa on se, että meille kaikille uskoteltiin puna-armeijan ja neuvostovaltion olleen vapauttajan todellisuuden ollessa jotain aivan muuta. Kyse oli yhden miehittäjän korvaamisesta toisella, jossa ”vapauttaja” vain alisti ”vapauttamansa” maat rautasaappaan ja miehityksen alle vuosikymmeniksi, orjuuttaen samalla kokonaisia kansoja pyrkien tuhoamaan kansallisen identiteetin ohella näiden kansojen kunniakkaan historian. Venäjän ja venäläisten on tulevaisuudessa käytävä menneisyytensä läpi, muussa tapauksessa tulee jälleen koittamaan aika, jolloin he ammentavat voimaa imperialistisille pyrkimyksilleen historiasta kuten nyt tekevät kuvitellen olevansa vapauttajia miehittäjän sijaan.

Останови красный фашизм!

 

Marko 

 

Lähteet:

1. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 316

2. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 316.

3. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 317.

4. https://yle.fi/a/3-12436052

5. https://www.youtube.com/watch?v=-FVcqYFAmfw&t=552s 

6. https://twitter.com/AlexKokcharov/status/1655331487338692610 

7. http://www.infoukes.com/history/ww2/page-18.html 

8.  https://www.iwm.at/blog/belarus-15-the-worst-war 

9. Esimerkiksi Antony Beevor teoksessaan Berliini 1945 s. 460.

Venäjä: Historialla on väliä

Toukokuun 8. päivä tuli kuluneeksi 75 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä Euroopan mantereella natsi-Saksan antauduttua liittoutuneille toukokuussa 1945. Vastarinta ei päättynyt välittömästi antautumiseen, Saksan Keskustan armeijaryhmä ei alkuun hyväksynyt antautumista vaan jatkoi vastarintaa Tšekkoslovakiassa 11. toukokuuta 1945 saakka. Valitettavan usein kertomus päättyy tähän, kuvaukseen Euroopan vapautumisesta natsimiehityksestä, mutta tuolloin unohdamme sen, että natsi-Saksan lyöminen ei tuonut vapautusta kaikille, sitä seurasi terrorin vaihtuminen toiseen ja usein tämä terrorikoneisto oli toimissaan – vähintään – yhtä julma kuin Hitlerin Saksa. Neuvostomiehitys koetteli toisen maailmansodan jälkeen kymmeniä miljoonia itäeurooppalaisia, osassa Neuvostoliittoon pakolla liitetyt alueet, pakko liitettiin siihen uudelleen ja eräissä tapauksissa uudet valtiot ja kokonaiset kansat kahlittiin neuvostovaltioon satelliitteina.

Toukokuu 1945 herättää siis kovin kahtiajakoisia tunnelmia sen suhteen onko kyse vapautuksesta vaiko miehityksen vaihtumisesta toiseen, ja tänään – Venäjän toimien myötä – tämä tunne on entistä voimakkaammin läsnä. Venäjän levittäessä laajalla rintamalla disinformaatiota ja propagandaa, kohdistaessa syytöksiä naapureihinsa – myös Suomeen, ja siinä sivussa peitellessä oman menneisyytensä ”mustia-aukkoja”, monien on vaikea nähdä tässä hetkessä mitään hyvää. Me suomalaiset emme ehkä ymmärrä sitä, kuinka rikollista Venäjän toiminta on ja kuinka halveksuttavana se näyttäytyy tänään miljoonien silmissä Baltiassa, Puolassa, Ukrainassa – muitakaan alueita unohtamatta. Me selvisimme, ainakin ulkoisesti, loppujen lopuksi kovin vähällä, koska meitä ei koetellut vuosikymmenten miehitys tahi alistaminen satelliitiksi – vaikka ei omakaan osamme helppo ollut, luopuessamme paljosta suomettuneisuuden vuosikymmeninä. Hetkittäin tulen kysyneeksi itseltäni, ymmärrämmekö me edes kuinka paljosta luovuimme (ja osin täysin vapaaehtoisesti) alistuessamme Kremlin ohjailuun? Ehkäpä emme ymmärrä, ja siksi katsomme yli olkain naapureidemme kamppaillessa Venäjän historian uudelleenkirjoittamista vastaan?

Toukokuun 8. on vaikea juhlia siksikään, kun tänään Euroopassa käydään sotaa ja sodan toisena osapuolena – hyökkääjänä ja valloittajana – on Venäjä, joka pyrkii omimaan itselleen neuvostovaltion historiasta kaiken glorian, pyrkiessään samalla häivyttämään kaiken sen pahuuden ja terrorin, johon totalitaarinen neuvostovaltio syyllistyi, viimeisimpänä pyrkiessään häivyttämään muiston Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan yhteistyöstä ja liittoutumisesta jo ajalta ennen sotaa; yhteistyöstä ja liittoutumisesta, jota kesti aina 22. kesäkuuta 1941 saakka. Neuvostoliitto vetäytyi vastuusta Katynin joukkomurhaan vuosikymmenten ajan, tänään Venäjä – neuvostovaltion glorian omineena – koettaa häivyttää jäljet osallisuudestaan puolalaisten murhaan, Tverissä paikallishallinnon siunauksella entisen NKVD:n rakennuksen seinästä poistettiin vuonna 1991 asennetut muistolaatat, joilla haluttiin kunnioittaa Ostaškovin vankileirillä olleiden yli 6000 Katynissa murhatun puolalaisen muistoa. (1) Katynissa murhattiin NKVD:n toimesta yhteensä lähes 22 000 puolalaisupseeria ja Puolan älymystön jäsentä keväällä 1940.

Haluan kuitenkin todeta, että tätä kirjoitusta ei pidä ottaa hyökkäyksenä venäläisiä kohtaan, tarkoituksenani ei ole halveksua talonpojan ja tehdastyöläisen kärsimyksiä. Tahi väheksyä heidän uhrauksia, jotka totisesti olivat mittaamattoman suuret. Tämä ei myöskään ole hyökkäys ketään neuvostovaltion rajojen sisäpuolella asunutta tavankansalaista vastaan, jotka vapaaehtoisesti tahi pakotettuna päätyivät sotimaan neuvostovaltion todellisia ja kuviteltuja vihollisia vastaan.

Tätä kirjoitusta pitänevät hyökkäyksenä ja provokaationa puna-armeijaa ja neuvostovaltiota kohtaan korkeintaan ne, jotka ovat sokeita historialle; jotka eivät halua tarkastella historian tapahtumia kriittisesti; jotka eivät halua hyväksyä sitä, että voitto ”saavutettiin” myös viattomien kansojen verellä. Mutta erityisesti provokaationa ja hyökkäyksenä tätä kirjoitusta pitävät ne, jotka kritiikittä toistavat Kremlin maalaamaa tarinaa voittamattomasta ja puhtoisesta puna-armeijasta, jonka saavutusten harteilla nyky-Venäjä ratsastaa (todennäköisesti kohti auringonlaskua). Tämä on hyökkäys ja provokaatio korkeintaan sellaisten ihmisten toimesta, joiden mielestä menneisyydestä on välitettävä vain yksi kuva, se, mikä pönkittää Venäjän valtiojohtoa ja mahdollistaa omalta osaltaan heidän haluamansa narratiivin toistamisen propagandan oloisesti kansalle – ja rakentaa valtiojohtoisesti ortodoksisuuden ja voiton yhdistävän kultin, jota palvoa. Miljoonilla venäläisillä on oikeus tutustua historiaan, tarkastella sitä eri näkökulmista ja sen perusteella – vapaasti – muodostaa oma kuva puna-armeijasta ynnä valtiojohdosta, joka johdatti miljoonia ihmisiä turhaan kuolemaan unohtaessaan ihmisen ainutlaatuisuuden ja ainutkertaisuuden.

Yksi kuva sodasta, saksalaisupseerit ja puna-armeijan upseeri Brest-Litovskissa. (2)

Suomalais-venäläisen yhdistyksen RuFi:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov kirjoitti vuosi sitten virheellisesti ”Emme anna uudelleen kirjoittaa historiaa”, kun hänen olisi tullut kirjoittaa ”uudelleen kirjoitamme historiaa” sillä juuri sitä nyky-Venäjällä tehdään ja tähän tehtävään Skippari-Smirnovin ohella intomielisesti moni osallistuu – Venäjän rajojen ulkopuolellakin. Edellistä ei pidä ymmärtää siten, että on jokin muuttumaton kuva historiasta, ei suinkaan. Edellisellä tarkoitan sitä, että historiaa ei pidä kirjoittaa mieleisekseen, havaintojen tulee perustua todellisuuteen eikä valtiojohtoisen propagandan mallintamaan kuvaan, jota toistetaan kritiikittä. 

Kuvakaappaus Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI:n FB-sivulta.

Mutta palatkaamme toukokuusta 1945 syyskesään 1939 – hetkiin ennen toisen maailmansodan alkua.

Historialliset tapahtumat, joihin usein kiinnitämme huomiota, näyttäytyvät meille usein yksinkertaisempina mitä ne todellisuudessa ovat. Moni tapahtumasarja, jolla on vaikutusta tarkastelemaamme tapahtumaan (esim. 23. elokuuta 1939 solmittu Molotov-Ribbentrop-sopimus ja sen salainen lisäpöytäkirja) jää lopulta mielissämme huomiotta tai se jää maininnaksi sivulauseeseen, jolloin näemme tapahtuman todellisuutta yksinkertaisempana – enkä tällä todellakaan tarkoita sitä, että edellä mainittu tapahtuma – Molotov-Ribbentrop-sopimus – muuttuisi millään muotoa hyväksyttävämmäksi vaikka huomioisimme kaikki sen hetken nyanssit eri valtioiden välisine lähentymisyrityksineen ja kuinka lopulta kaksi totalitaarisen valtion edustajaa päätyi allekirjoittamaan tämän sopimuksen salaisine lisäpöytäkirjoineen. Me kuitenkin voimme tästä tapahtumasta keskustella vapaasti ymmärtäen sopimuksen seuraukset monille kansoille, joita koitti sopimusta seuranneina vuosina moninkertainen miehitys ja osalla kansoista (valtioista) tämä miehitys päättyi vasta 90-luvulla neuvostovaltion – viimein – romahdettua omaan mahdottomuuteensa.

Me emme välttämättä hahmota kunnolla sitä, mitä kokonaisvaltainen vuosia kestänyt, miehitys merkitsee miehityksen kokeneille alueille (valtioille) – emme vaikka Suomestakin osia oli miehitettynä (pakkoliitettynä) Neuvostoliittoon talvisodan ja jatkosodan välillä (ja on edelleen liitettynä Venäjään).

Erinomaisessa holokaustia käsittelevässä teoksessa Musta maa historioitsija Timothy Snyder käy myös läpi useampaan kertaan miehitettyjen valtioiden ja alueiden haavoittuvuutta, kuinka miehitykset lisäävät alttiutta yhteiskunnallisten instituutioiden romahtamiselle, joiden seurauksia nähtiin alueilla, jotka päätyivät Molotov-Ribbentrop-sopimuksen myötä allekirjoittajavaltioiden miehittämiksi kesäkuun 22. päivään 1941, jolloin Operaatio Barbarossan alkamisen myötä sopimus käytännössä raukesi. Operaatio Barbarossan myötä osa miehitetyistä alueista muuttui sotatoimialueiksi, kunnes selustaan jäätyään, olivat jälleen miehityshallinnon alaisia aina siihen saakka, kun puna-armeija valloitti alueet ottaen ne haltuunsa (ja käytännössä natsi-Saksan miehitys vaihtui neuvostomiehitykseksi).

Valtioiden loppu merkitsi valtion suojeluksen loppua* – Itä-Euroopan miehityksen kokeneista valtioista monen kohdalla miehitys merkitsi samalla muodossa tai toisessa valtion loppua, tai valtiollisten instituutioiden loppua. Valtion suojeluksen loppu mahdollisti alueilla sorron ja väkivallan – samaa näemme Euroopassa edelleen niillä alueilla, joita Venäjä suoraan tai välikäsien kautta miehittää. Yksin Ukrainassa miljoonat ihmiset elävät alueilla, joilla vallitsee miehitys ja joissa valtiolliset instituutiot eivät suojele kaikkia.

Neuvostoliitto ei tehnyt kunnolla tiliä menneisyytensä kanssa, neuvostovaltioon pakkoliitetyissä valtioissa tämä prosessi on käynnistymässä tai jo käynnistynyt; Neuvostoliiton satelliiteissa tilanne on samansuuntainen, sen sijaan Venäjällä kalenteri näytetään siirretyn (pysyväluonteisesti) toukokuuhun 1945, joten ei ihme, että maassa halutaan lakaista maton alle suuri joukko historian synkeitä tapahtumia Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta alkaen. Itse asiassa nyky-Venäjällä moni kiistää itse sopimuksen kuin myös sen, että Neuvostoliitto ja natsi-Saksa tekivät yhteistyötä toisen maailmansodan alla ja sen alkuvaiheessa aina kesäkuuhun 1941 ja aiemmin mainitun Operaatio Barbarossan alkuun saakka – kieltäjien joukkoon kuuluu muun muassa Venäjän valtiollisen propagandan levittäjänä ja likaisen työn tekijänä toimivan, ”motoristijengi” Yön susien, presidentti Aleksandr Zaldostanov.

Viime syyskesästä lukien Venäjän valtio on systemaattisesti propagandassaan ja disinformaatiossaan pyrkinyt kiistämään osallisuutensa toisen maailmansodan alkuun, Puolan miehittämiseen – toimea on kuvattu, irvokkaasti, puolustukselliseksi. Tämän vuoden puolella on toistuvasti muistutettu puna-armeijan sankaruudesta, siitä kuinka se taisteli tiensä läpi fasistivaltion Berliiniin, kukistaen natsit. Oman menneisyyden kanssa ei olla sujut, sen kanssa ei olla tehty tiliä, sen sijaan toisen maailmansodan puna-armeijasta on rakennettu osa valtiollista voitonkulttia, josta on seurannut myös se, että puna-armeijan julmuudet lakaistaan systemaattisesti piiloon katseilta. Venäjällä ei haluta muistella, itse asiassa siellä ei saisi muistella, puna-armeijan (ja muiden valtiollisten organisaatioiden) rikoksia toisen maailmansodan aikana.

Puna-armeija halutaan esittää  reipashenkisenä ylväänä joukkona, jollainen se ei kuitenkaan ollut – sen riveissä taisteli ja soti erilaisia ihmisiä, joista verrattoman moni osallistui – ymmärrettävien mutta ei hyväksyttävien syitten takia – julmuuksiin sodan kuluessa ja etenkin sen viimeisinä viikkoina ja kuukausina sekä Saksan antautumisen jälkeen valloittamillaan alueilla.

”Koska kaikki ikkunat oli räjäytetty, berliiniläiset muistavat huutojen kuuluneen joka yö. Berliinin kahden pääsairaalan arviot raiskauksen uhreista vaihtelivat 95 000:sta 130 000:een. Eräs lääkäri päätteli, että Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta noin 10 000 kuoli, useimmat tekivät itsemurhan. Kuolleisuuden arveltiin olleen paljon korkeampi 1,4 miljoonan naisen keskuudessa, jotka raiskattiin Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa. Kaikkiaan vähintään 2 miljoonan saksalaisnaisen arvellaan joutuneen raiskatuksi, ja huomattava vähemmistö, ellei peräti enemmistö, oli raiskattu moneen kertaan”. (3)

Mutta mitä voi odottaa sotilailta, joista monet oli revitty juuriltaan, jotka olivat paatuneet mieleltään näkemistään julmuuksista, ja jotka olivat jo ennen sotaa oppineet olemaan piittaamatta yksilön inhimillisestä kärsimyksestä, joita oli ruokittu propagandalla ja joita paikoin yllytettiin kostamaan saksalaisille kansansa kärsimykset? Ihminen on inhimillinen olento, itärintaman sota oli sen alkuhetkistä lukien ollut julmaa ja brutaalia – armotonta ideologioiden välistä sotaa loppuun saakka (jatkuen kostoretkenä sodan päättymisen jälkeenkin), joten brutaali kostaminen on enemmän kuin odotettua hetkenä, jolloin pidäkkeitä eikä kontrollia ollut, eikä ihmishengelle nähty suurtakaan arvoa – valta oli sillä, jolla oli ase.

Koska rauhanpuheista huolimatta Euroopassa soditaan tänään ja tämä sota Ukrainassa on suoraa seurausta Venäjän imperialistisesta ja ekspansiivisesta politiikasta, jota valtiojohtoinen voitonpäivän-ideologia pönkittää, on ollut perusteltua muistuttaa – edes lyhyelti – tämän ideologisen palvonnan taustalle jäävistä asioista, juuri niistä, jotka Venäjä haluaa häivyttää olemasta. Venäjällä menneisyyden (historian) määrittely ja suojelu otetaan tosissaan, toiminnan ulottuessa paljon akateemista keskustelua ja opetustoimintaa laajemmalle tasolle:

”Venäjän tuoreimmassa kansallisen turvallisuuden strategiassa luetellaan ’kulttuurin piiriin kuuluvina kansallisen turvallisuuden uhkina’ ’yritykset väärentää Venäjän historiaa ja maailmanhistoriaa’” ja ”Venäjän sotilaallisessa doktriinissa taas mainitaan yhtenä ’suurena sisäisenä sotilaallisena riskinä’ ’kumoukselliset informaatiotoimet… jotka tähtäävät kotimaan puolustukseen liittyvien historiallisten, hengellisten ja patrioottisten perinteiden horjuttamiseen’.” (4)

Mikäli Venäjä valtiona olisi käynyt läpi menneisyytensä ollen sinut historiansa kanssa, ei tällaiselle valtiollisen – faktan ja fiktion sekoittavan – tarinan suojelulle olisi tarvetta.

Sen ohella, että Venäjä valtiojohtoisesti pyrkii muodostamaan tarinaansa sopivan menneisyyden ja korottaessaan kansana venäläiset jalustalle (osana sankarimyyttiään), se aktiivisesti unohtaa tai häivyttää taustalle muiden osuuden taistelussa natsi-Saksaa vastaan; sama unohtamisen politiikka näyttää ulottuvan myös muiden kansojen mittaviin kärsimyksiin – taistelut itärintamalla koettelivat ankarimmin Valko-Venäjän ja Ukrainan alueiden asukkaita sodan vyöryessä ensin lännestä itään ja lopulta idästä länteen Saksan sotaonnen loputtua. Sodan eri vaiheiden miehitykset tuottivat alueiden siviiliväestölle myös mittavia inhimillisiä kärsimyksiä, eivätkä nämä kärsimykset suinkaan päättyneet puna-armeijan valloitettua alueet takaisin. Itse asiassa monin paikoin kärsimyksen määrä tuntui vakiolta, miehittäjän asepuku vain vaihtui yhdestä toiseen.

Miehitysten, totaalisen sodan luonteen, miljoonien pakkotyövankien sekä lopulta neuvostovaltion luonteen tähden ihmisuhrien määrään kohdalla on suuri vaihteluväli, riippuen lähteestä (ja arvioijasta), voidaan päätellä Ukrainan SNT:n alueella asuneista sodan ja miehityksen aikana menehtyneen 6,85 miljoonasta jopa yli 8 miljoonaan ihmiseen – lisäksi yli kaksi miljoonaa asukasta vietiin Saksaan työleireille, heistä kaikki eivät palanneet takaisin. Valko-Venäjän SNT:n alueella sodan ja miehityksen aikana kuoli jopa 2,3 miljoonaa kansalaista, tiedossani ei ole kuinka moni alueen asukkaista pakotettiin pakkotyöhön Saksaan.

Mutta kuten tiedämme, Ukrainan, Valko-Venäjän, Baltian maiden, Tšetšenia ja lukemattomien muiden Neuvostoliiton alueiden asukkaiden kärsimykset jatkuivat saksalaismiehityksen päätyttyä miehittäjän vaihtuessa neuvostovaltion sortokoneistoon. Miehitys ja sorto ulottuivat kuitenkin neuvostovaltion rajojen ulkopuolelle Itä-Eurooppaan Neuvostoliiton satelliittivaltioihin.

Baltian alueen tapahtuneet väestösiirrot ovat useimmille meistä ainakin jollain tasolla, vastaavia väestösiirtoja ja kollektiivisia karkotuksia, osassa oli kyse etnisistä puhdistuksista, tapahtui muuallakin ja sellaisista voimme nostaa esille Puolan itä- ja kaakkoisosissa suoritetut mittavat väestösiirrot. Jo sodan aikana mutta etenkin sotaa seuranneina vuosina 1944-1946, yhteensä noin puolimiljoonaa etnisesti ukrainalaista siirrettiin Puolan itä- ja kaakkoisosista itään – Neuvostoliittoon, vastaavasti nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueilta reilut miljoona puolalaistaustaista sekä Puolan juutalaista pakkosiirrettiin länteen. Edellä kuvattuja pakkosiirtoja seurasi merkittävä Operaatio Vistula (Akcja ”Wisła”), jossa yli 140 000 ukrainalaistaustaista asukasta pakkosiirrettiin itään. Tämä kolmikuukautinen operaatio alkoi 28. huhtikuuta 1947. Vastaavasti nykyisen Ukrainan alueelta neuvostohallinto siirsi puolalaisia ja puolan-juutalaisia länteen.

Siinä missä Saksa pantiin aikanaan tilille rikoksistaan ihmisyyttä vastaan, ei Neuvostoliittoa pantu vastaavista rikoksista missään vaiheessa vastuuseen. Ikävä kyllä osaan neuvostovaltion julmuuksista on suhtauduttu ymmärtäen ja hyväksyen – niitä on jopa pidetty oikeutettuina sotaa seuranneina vuosina ja vuosikymmeninä. Tausta huomioiden, Venäjän nykyistä menneisyyden valkopesua ja uudelleen kirjoittamista ei pidä hyväksyä, ei kenenkään – ei suomalaistenkaan, sillä kohdistuvathan nämä toimet myös Suomeen kansanmurhasyytöksineen. Mielestäni – ei vain suomalaisten – vaan kaikkien toimien pitäisi olla tiukempia ja Venäjän toimet ankarammin tuomitsevia.

Se, joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, George Santayana kirjoitti. En kuitenkaan väitä, että Venäjällä historia kirjaimellisesti toistaisi itseään, mutta rehellisyyden nimissä on todettava Venäjä olevan huolestuttavalla tiellä, vääristellessään historiaa; militarisoidessaan lapsia;  miehittäessään itsenäisten valtioiden alueita ja ulottaessaan vainon kokonaisiin kansoihin – näin on tapahtunut Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, jossa Venäjä kollektiivisesti vainoaa Krimin tataareja tuhoten heidän kulttuuriaarteita ja uskonnollisia kohteita.

Marko

1. http://khpg.org/en/index.php?id=1588896084 

2. https://en.wikipedia.org/wiki/German%E2%80%93Soviet_military_parade_in_Brest-Litovsk#/media/File:Armia_Czerwona,_Wehrmacht_22.09.1939_wsp%C3%B3lna_parada.jpg 

Kuvassa saksalaiset, kenraaliluutnantti Mauritz von Wiktorin ja panssarikenraali Heinz Guderian sekä puna-armeijan prikaatinkomentaja Semjon Krivoshein, kuva otettu 22. syyskuuta 1939.

3. Antony Beevor, Berliini 1945 s. 460.

4. Keir Giles, Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä s. 179.

*: Lainaus Timothy Snyderin teoksesta Musta maa (s. 271) asiayhteydestä erotettuna, soveltuen kuitenkin kuvaamaan tapahtumien henkeä tässä yhteydessä.

Kirjoituksen otsikon osa ”Historialla on väliä” on suora lainaus Keir Gilesin teoksen Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä kolmannen osan ”Venäjän perintö” väliotsikosta.

Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta Itä-Karjalan keskitysleireille

Toimittaja Arja Paananen kirjoitti eilen Ilta-Sanomissa Venäjällä käynnistettävästä rikostutkinnasta, joka kohdistuu epäilyyn Suomen suorittamasta joukkotuhonnasta (eli kansanmurhasta) Itä-Karjalassa jatkosodan aikana (v. 1941-44) suomalaisten perustamilla leireillä. (1)* Näille leireille eristettiin ”epäkansallista” eli syntyperältään ei-suomensukuista väestöä sekä poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen asukkaita (tarkoittaen suomensukuisia ja ei-suomensukuisia asukkaita) sekä poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä. Vuoden 1943 aikana Itä-Karjalaan perustettuja ryhdyttiin keskitysleirien sijaan kutsumaan siirtoleireiksi. (2)

Tänään Arja Paananen palasi aiheeseen katsauksella Suomen (Kansallisarkisto ja ulkoministeriö) vastauksesta Venäjän tuoreimpaan maahamme kohdistuneeseen kansanmurhasyytökseen. Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva muistutti venäläisiä siitä, että –

”kaikki suomalainen arkistotieto Itä-Karjalan siviili- ja sotavankileireistä on täysin avointa ja keskeiset tietokannat esimerkiksi leireillä kuolleista löytyvät internetistä vapaasti ja jopa venäjän kielellä” – (3)

Nuortevalle aihe ei suinkaan ole uusi. Venäjä julkaisi jo viime syksynä suomalaisten perustamia leirejä koskevia asiakirjoja, tuolloin Nuorterva arvioi suomalaisten harjoittaneen Itä-Karjalassa etnistä erottelua, mutta suomalaisten sotilasviranomaisten toimintaa ei kuitenkaan voi pitää etnisenä puhdistuksena (ts. ei siis myöskään kansanmurhana). (4)

Nyt esille nousseesta aiheesta tekee kiinnostavamman se, että suomalainen, Venäjälle työskentelevä, propagandisti Johan Bäckman on nostanut aiheen esille lukuisia kertoja. Hänen osalta aiheen käsittely sosiaalisessa mediassa sekä lukuisissa venäläismedioissa alkoi viime vuoden puolella, viittauksenomaisesti mahdollisesti aiemminkin. Eräänlaisena aloituksena voidaan pitää hänen kustantamaa, toimittaja Armas Mashinin ja historioitsija Sergei Veriginin kirjoittamaa teosta Sandarmohin arvoitus (I osa), jossa heitetään epäilys, että suomalaiset olisivat Sandarmohin joukkosurmien taustalla, että suomalaiset olisivat haudanneet Sandarmohiin toisessa maailmansodassa tappamiaan venäläisiä (sotavankeja).

Ei ole näyttöä siitä, että suomalaiset olisivat haudanneet Sandarmohiin ketään, ennemminkin on todennäköistä, että suomalaiset eivät edes olleet jatkosodan aikana tietoisia alueen joukkohaudoista. Sandarmohissa teloitettiin ja sinne haudattiin Josif Stalinin vainojen uhreja 30-luvun toisella puoliskolla. Joukkoteloitukset alkoivat Sandarmohissa 11. elokuuta 1937, jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7000 ihmistä – aikuisia ja lapsia; kymmenien kansallisuuksien edustajia – joukossa 762 suomalaista.

Sandarmohin historian uudelleen kirjoittaminen liittynee Venäjällä käynnissä olevaan kampanjaan, jossa uudelleen jalustalle nostettua (rehabilitoitavaa) Josif Stalinia on ryhdytty valkopesemään ja siinä sivussa Sandarmohin synkeää historiaa tutkineita, kuten Juri Dmitrijeviä, vainotaan ja heitä vastaan nostetaan oikeuskanteita neuvostoaikojen tyyliin. (5) Joten asetankin tämän Johan Bäckmanin perustaman kustannusyhtiön (Johan Bäckman Publications) kustantaman teoksen, jossa spekuloidaan suomalaisten syyllisyydellä Sandarmohin uhreihin, siihen kategoriaan julkaisuja, jotka tukevat Venäjän valtiollista narratiivia osallistuen hirmuhallitsijan valkopesuun, ja samalla totuudenpuhujien mustamaalaamiseen.

Viime syksynä (v. 2019) Johan Bäckman antoi Sandarmohista ynnä suomalaiskeskitysleireistä lukuisia haastatteluja venäläismedioille – haastatteluja on enemmän kuin alla olevat kuvakaappaukset antavat ymmärtää. Haastatteluissa kuin myös lukuisissa sosiaalisen median viesteissä Sandarmoh ja keskitysleirit kietoutuivat sujuvasti toisiinsa, asiaan perehtymätön saattaisi luulla niillä olevan historiallinen yhteys.

Samaiseen aiheeseen Bäckman palasi jälleen tammikuun lopussa. Tuolloin Petroskoissa (ent. Äänislinna) järjestettiin yleisötilaisuus, jolloin esiteltiin Sandarmohin arvoitus -kirjanen ja siinä esille tuotu – Venäjän virallista historiankirjoitusta tukeva – ajatus siitä, että Sandarmohiin on haudattu muita kuin Stalinin vainojen uhreja, eli tässä tapauksessa suomalaisten ylläpitämällä Karhumäen sotavankileirillä kuolleita tai teloitettuja (puna-armeijan sotilaita). Tilaisuutta seurasi myös kaksi televisiokanavaa. Tämänkin jälkeen Bäckman on sivunnut aihetta sosiaalisessa mediassa useita kertoja.

Kuvakaappaus @johanbek twitter-tili.

Helmikuun puolivälin tietämillä Bäckman järjesti, ehtaan punakaartin tapaan, huutoäänestyksen siitä, pitäisikö Suomen maksaa korvauksia Leningradin saarron uhreille sekä Petroskoin keskitysleirin lapsiurheille. Äänestyksessä 87,1 prosenttia äänestäneistä oli sitä mieltä, ettei pidä.

Bäckmanilla on ollut oma – selkeä – roolinsa tässä kuviossa. Hän on esiintynyt lukuisille venäläismedioille, tuoden esille niin Sandarmohin kuin myös suomalaisten perustamien keskitysleirien uhrit – epäilemättä tavalla, jossa Suomi ei ole esiintynyt edukseen. Moni varmaan tässä vaiheessa pohtii, että ”Miksi?”. Miksi kohdistaa Suomeen tällaista kiusaa valtiollisen operaattorin ynnä valtion taholta? Onko tarkoitus rakentaa tarinaa, joka tukee Venäjän virallista historiankirjoitusta, samalla valkopesten Stalinia? Vai sisältyykö tähän toimia, joilla halutaan kohdistaa – syystä tai toisesta – painetta Suomeen samaan tapaan kuin loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016, jolloin Suomen Lapissa itärajalle saapui suurin joukoin turvapaikanhakijoita Venäjältä; tai ilmatilanloukkauksiin verrattavalla tavalla; vai välittääkö Venäjä tällä toimella viestiä ulkomaiden ohella sen omille rajaseuduille; vai onko edes olemassa mitään perusteltua syytä – muuta kuin se, että Venäjä toimii näin koska se voi.

Olen huomannut useiden pitävän Johan Bäckmania jonkin sortin ”pellenä” – etten sanoisi harmittomana tapauksena. Itse en tällaista arviota missään nimessä allekirjoita, kyse on hänen kohdalla ennemminkin hyvin laskelmoidusta toiminnasta, jolla on selkeä päämäärä, jota voisi lyhyesti kuvata tarkoitukseksi horjuttaa yhteiskunnallista vakautta Suomessa eli asia päinvastaisesti ilmaisten – synnyttää Suomeen epävakautta. Ei Bäckman tätä tietenkään omaehtoisesti toteuta, vaan hän toimii operaattorina – työnantajansa työrukkasena tietäen varsin hyvin mitä tekee ja mihin on ryhtynyt.

Marko

1. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006480585.html 

2. https://fi.wikipedia.org/wiki/Itä-Karjalan_keskitysleirit 

3. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006482333.html 

4. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006289698.html 

5. http://khpg.org/en/index.php?id=1572281640&w 

*: Venäjän federaation tutkintakomitea aiheesta:

https://sledcom.ru/news/item/1456550/

Blogissa on hyödynnetty myös aiempia kirjoituksiani –

”Johan Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta verkkovaikuttamiseen” (18.2.2020) ja

”Johan Bäckman – Sandarmohin haudoilta Donbasin raunioille” (24.10.2019). 

”Postijunaa” katsomaan Parolaan, vierailu panssarimuseolla

Viime  kesänä suomalaiset panssarivaunujoukot viettivät sadan vuoden taivaltaan Parolannummella Hattulan kupeessa. Maamme panssarivaunujoukot syntyivät reilut sata vuotta sitten 30. kesäkuuta 1919 sotaministeri Rudolf Waldenin antaessa käskyn perustaa 15. heinäkuuta 1919 Hyökkäysvaunurykmentti – rykmentin kotitukikohtana toimi tuolloin Santahaminan varuskunta. Rykmentti käsitti kaksi patteristoa, jotka oli jaettu kahteen patteriin.

Panssarivaunuajattelu jakautui 1920-luvulla kahteen koulukuntaan, ranskalaisen ajattelun mukaan panssarivaunu on jalkaväen tulitukiase, kun taas englantilaisen ajattelun mukaan panssariaselaji voisi olla itsenäinen ratsuväen seuraaja. Suomessa ajateltiin vuonna 1919 panssarivaunujen olevan liikkuvaa tykistöä, mistä johtui hyökkäysvaunurykmentin jako kahteen patteristoon.

Rykmentille hankittiin Ranskasta 32 kappaletta Renault FT-17 -panssarivaunua, jotka kuuluivat tuolloin panssarikaluston ”eturintamaan” maailmassa.

Ranskalainen Renault FT-17 panssarivaunu.

Pari vuotta perustamisensa jälkeen vuonna 1921 Hyökkäysvaunurykmentti siirrettiin Santahaminan varuskunnasta Poltinahon varuskuntaan Hämeenlinnan kaupunkiin.

Suomessa panssarijoukot kokivat aselajina alasajon, ensiksi 1926 hyökkäysvaunupataljoonaksi, myöhemmin hyökkäysvaunukomppaniaksi. Kannattipa Suomen kenttätykistön ”isä” Vilho Nenonen hyökkäysvaunuaselajin lakkauttamista kokonaan.

Uudella vuosikymmenellä – 30-luvulla – Suomessa ryhdyttiin tutkimaan panssariaselajin uudistamista englantilaisen Vickers-Armstrongin kuuden tonnin panssarivaunun pohjalta. Talvisotaan mennessä niitä oli hankittu Suomelle vuoden 1919 hyökkäysvaunurykmentin tapaan 32 kappaletta. Niiden varustaminen käyttökelpoisilla aseilla oli kuitenkin kesken, eikä niihin oltu talvisotaan mennessä hankittu omia tykkejä eikä radioitakaan, joten niissä jouduttiin käyttämään Renault FT-17:n Puteaux-panssarivaunukanuunoita.

Panssarivaunut ensimmäistä kertaa sodassa – lyhyt silmäys panssariaseen historiaan

Panssarivaunu sai tulikasteensa rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa, 15. syyskuuta 1916 brittien joukot käyttivät Sommessa, Flers–Courceletteen taistelussa ensimmäisen kerran Mark I -panssarivaunua, joita briteillä oli yhteensä 40 kappaletta. Syyskuun 15. päivä alkaneeseen hyökkäykseen näistä Mark I -panssarivaunuista osallistui yhdeksän kappaletta, myöhemmin niiden avuksi saapui toiset yhdeksän vaunua.

Sommen taistelu oli ensimmäinen taistelu, jossa panssarivaunuja käytettiin niin, että sillä oli taktista merkitystä.

Marraskuussa 1917 käytiin ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla Cambrain taistelu (20. 11.–3.12.1917), jossa ympärysvallat käyttivät panssarivaunuja ensimmäisen kerran onnistuneesti. Ympärysvallat lähettivät taisteluun yhteensä yli 470 panssarivaunua, ja vaikka saksalaisten onnistui lopulta tekemään vastahyökkäyksellään Cambrain taistelun menestyksen tyhjäksi, panssarivaunujen käyttö sopivan tasaisessa maastossa – liikkumista rajoittavia räjähdekuoppia ei juurikaan ollut – yhdessä yllätyshyökkäyksen ja tehostuneen tykistönkäytön vuoksi toivat briteille alussa edun.

Kuten yllä viittasin, ensimmäisen maailmansodan jälkeen 20-luvulla, panssarivaunuajattelu jakautui kahteen koulukuntaan, ranskalaisen ajattelun mukaan panssarivaunu on jalkaväen tulitukiase, kun taas englantilaisen ajattelun mukaan panssariaselaji voisi olla itsenäinen ratsuväen seuraaja.

Saksassa ja Neuvostoliitossa ajattelu kulki mekanisoinnin suuntaan, johtuen osittain salaisesta koulutusyhteistyöstä, jota toimeenpantiin Neuvostoliitossa, koska panssarivaunut olivat Saksalta kiellettyjä Versailles’n rauhansopimuksen perusteella. Maiden välinen sotilasyhteistyö alkoi vuonna 1922 allekirjoitetun maidenvälisen Rapallon sopimuksen jälkeen. Seuranneina vuosina saksalaisia sotilaita lähetettiin harjoittelemaan neuvosto-Venäjälle, vastaavasti neuvosto-Venäjä koki hyötyvänsä saksalaisten harjoitusmenetelmien seuraamisesta.

Joulukuussa 1926 Saksa ja Neuvostoliitto allekirjoittivat sopimuksen panssarikoulun perustamisesta Neuvostoliittoon. Panssarikoulu avattiin 1929 Kazanin alueella, oppilaitos tunnettiin nimellä Kaman panssarikoulu (Panzerschule Kama), jossa panssarikoulutusta sai seuraavien vuosien kuluessa noin 30 saksalaisupseeria. Osa koulutuksessa olleista saksalaisupseereista osallistui myös neuvostoarmeijan sotaharjoituksiin.

Voidaan sanoa toisen maailmansodan muodostuneen panssarivaunujen ja niillä varustettujen joukkojen läpimurroksi – toisen maailmansodan alkupuolella nähtiin saksalaisten panssarijoukkojen tehokkuutta salamasodan muodossa, jolloin Luftwaffen tuella mahdollistui panssarijoukkojen nopea eteneminen syvälle vihollisen maaperälle. Toisaalta toisessa maailmansodassa nähtiin suurimmat koskaan käydyt panssaritaistelut, kuten Kurskin taistelu 4.–22. heinäkuuta 1943, joka alkoi saksalaisten Operaatio Zitadellen muodossa heinäkuun 4. päivä. Kurskin mutkassa käytyyn taisteluun puna-armeija heitti yli 1,9 miljoonaa miestä ja yli 5000 panssarivaunua sekä tuhansia lentokoneita, vastaavasti Saksalta osallistui Operaatio Zitadelleen noin 780 000 sotilasta, lähes kolme tuhatta panssarivaunua ja reilut kaksi tuhatta lentokonetta.

Neuvostoliito hankki menestystä vahvasti mekanisoitujen joukkojen avulla toisen maailmansodan alla alkaneessa Halhin-Golin taistelussa, joka käytiin 11. toukokuuta – 16. syyskuuta 1939 välillä. Halhin-Golin taistelut sodittiin Mongolian maaperällä puna-armeijan ja Japanin keisarilliseen armeijaan kuuluneen Kwantungin armeijan välillä. Taistelut alkoivat, kun Neuvostoliiton turvatakuita nauttivan Mongolian kansantasavallan sotilaat tunkeutuivat alueelle, jonka Japanin protektoraatti Mantšukuo katsoi itselleen kuuluvaksi. Halhin-Golissa kannuksiaan hankki myös, tuleva Neuvostoliiton marsalkka, Georgi Žukov. Halhin-Golin taisteluiden eräs seuraus oli Japanin vakuuttuminen Neuvostoliiton sotilaallisesta voimasta, mikä johti sen pidättäytymiseen hyökkäämästä sitä vastaan ja lopulta maiden väliseen hyökkäämättömyyssopimukseen huhtikuussa 1941.

Parolan panssarimuseolla Hattulassa

Parolan panssarimuseo on Hattulassa sijaitseva suomalaisia panssari- ja panssarintorjuntajoukkoja ja niiden historiaa esittelevä aselajimuseo, jossa on esillä kattava kokoelma itsenäisyyden ajan panssarivaunuja, -autoja ja panssarintorjunta-aseita sekä panssarijuna.

Museo avattiin paljaan taivaan alla männikköisessä rinteessä 18. kesäkuuta 1961, jolloin kokoelmissa oli 19 panssarivaunua ja 12 panssarintorjuntatykkiä. Sittemmin näyttelytilat ja kokoelmat ovat kehittyneet huomattavasti. Museota ylläpitää panssarimiesten ja -jääkäreiden maanpuolustusjärjestö Panssarikilta ry.

Museoon tutustuu vuosittain noin 30 000 kävijää, ja nykyään sen kokoelmiin kuuluu noin 70 panssarivaunua ja panssaroitua ajoneuvoa, 40 erilaista panssarintorjunta-asetta ja panssarijuna.

Panssarimuseon kokoelmat ovat ainutlaatuiset. Esimerkiksi neuvostoliittolaisista panssarivaunuista ei tiettävästi ole Venäjän ulkopuolella yhtä kattavaa kokoelmaa.  Erityisiä harvinaisuuksia ovat jatkosodan aikana kehitetty, japanilaisten fanittama, BT-42 rynnäkkötykki, ainoa laatuaan; T-50 kevyt panssarivaunu, joita on maailmassa jäljellä kaksi; ja panssariauto BA-10, joka on tiettävästi ainoa koko maailmassa.

BT-42 rynnäkkötykki.

T-50 kevyt panssarivaunu.

Sotasaaliiksi saatu BA-10 panssariauto.

On luonnollista, että Panssarimuseolla muistetaan aselajin historiaa Suomessa, vierailumme aikana museon vaihtuvissa näyttelyissä esiteltiin 100 vuotta sitten perustetun Hyökkäysvaunurykmentin vaiheita kuvin, tekstein ynnä esinein.

Vaihtuvassa näyttelyssä valotettiin myös Renault F.T. Modéle 1917 -panssarivaunun synty- ja käyttöhistoriaa. Hyökkäysvaunurykmentille hankittiin näitä ranskalaisia panssarivaunuja vuonna 1919 yhteensä 32 kappaletta (kuva vaunusta uudessa värityksessä kirjoituksen alkupuolella).

Eikä museo unohda talvisodan panssarintorjuntaa, huomio kiinnittyy erityisesti lähitorjuntamiesten toimintaan ja välineisiin.

Kasapanos ja kasapanoksen tarvikkeet rintamaoloissa.

Jatkosodassa Panssariyhtymän upseereista ja sotilaista moni nimitettiin ansioistaan Mannerheim-ristin ritariksi. Ensimmäiseksi Mannerheim-ristin ritariksi nimettiin eversti, myöhemmin kenraalimajuri, Ruben Lagus, joka siirrettiin asemasotavaiheen aikana kesäkuussa 1942, vasta perustetun Panssaridivisioonan komentajaksi. Lagus nimitettiin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi ansioistaan kesän -41 hyökkäyssotavaiheen  aikana johtamastaan offensiivista 5. divisioonan komentajana.

Panssariyhtymän Mannerheim-ristin ritarit.

BA-20M panssariauto.

Panssarimuseolta löytyi myös Panzerkampfwagen IV Ausführung J, panssarivaunutyyppi, joka oli minulle lapsuudestani kovin tuttu, sillä sijaitsihan vastaavan mallinen vaunu silloisen Lappeenrannan Päällystöopiston (eletään 70- ja 80-lukua) lähistöllä Lappeenrannan lentokentän kupeella. Vaunulla leikimme sotaa pojankloppeina monena kesänä ja talvena panssarikenraaleiksi itsemme kuvitellen.

Panzerkampfwagen IV Ausführung J Parolassa.

Vickers-Armstrongs 6 tn. tank, taustalla T-26 m 1933.

Lähikuva KV-1E:n tornista.

Sturmgeschütz III Ausf. G rynnäkkötykki (StuG III Ausf. G) eli "Sturmi".

Näkymä moottorihalliin.

Entäpä mikä otsikossa mainittu ”postijuna” on? Kyseessä on suomalaisten, neuvostoliittolaisesta T-28 panssarivaunusta käyttämä nimitys – suomalaiset kutsuivat T-28 vaunua nimillä ”postijuna” tai ”postivaunu”. Kutsumanimi johtui tiettävästi eräästä sotasaaliiksi saadusta vaunusta löytyneistä kenttäpostisäkeistä. 

Sotasaaliiksi saatu puna-armeijan T-28 panssarivaunu, "postijuna", Parolassa.

Parolan panssarimuseolla panssariaselajin esittely ei suinkaan pääty toisen maailmansodan aikaan – Suomen osalta talvisodasta jatkosodan kautta Lapin sotaan – vaan museolla on esitelty kattavasti puolustusvoimien panssarikalustoa toisen maailmansodan jälkeen aina tähän hetkeen saakka. Tässä kirjoituksessa pääpaino on kuitenkin historialla, joten toistaiseksi en tarjoa lukijoille kattavaa kattausta esillä olleista moderneimmista panssarivaunuista tahi -ajoneuvoista, alla kuitenkin pari kuvaa, joista ensimmäisessä ”kättä lyövät” saksalainen Leopard 2 A4 ja neuvostovalmisteinen T-72 M1.

Ja toisessa maavoimien tämänhetkiseen kalustoon kuuluva siltapanssarivaunu Leopard 2L (alla).

Taistelupanssarivaunujen ”kuolemaa” on povattu jo vuosikymmenten ajan, nykyisyys esim. Itä-Ukrainan sotanäyttämöllä on kuitenkin omalta osaltaan todistanut sen, että puheet panssariaseen kuolemasta aselajina ovat liioiteltuja. Panssarivaunun pahin vihollinen on toinen panssarivaunu.

”Meillä on käsky jyrkin

uhmata kuolemaa.

Voimalla panssarinyrkin

ruhjoa vastustajaa.

Meillä ei säikytä,

meillä ei surra

– iske ja murra!”

Panssarijoukkojen kunniamarssi, sanat runoilija Yrjö Jylhä, kirjoittaen ne Taipaleenjoella talvisodassa.

Kiitokset Panssarimuseolle!

Marko

Lähteinä käytetty muun muassa:

https://www.panssarimuseo.fi/

https://timoheinonen.fi/suomen-panssarivaunujoukot-100-vuotta-meilla-on-kasky-jyrkin-uhmata-kuolemaa-voimalla-panssarinyrkin-ruhjoa-vastustajaa-meilla-ei-saikyta-meilla-ei-surra-iske-ja-murra/

http://www.suomensotilas.fi/suomen-panssarivaunujoukot-100-vuotta/

https://www.hameensanomat.fi/kanta-hame/katso-video-surkeasta-sotakoneesta-tuli-japanilaisten-pyhiinvaelluskohde-174935/

https://maavoimat.fi/panssarivaunut

Kuvat Marko Enqvist.

Parolan panssarijuna, koottu neljästä eri junasta.