Sokeiden valtakunnassa, yksisilmäinen on kuningas

 

Katsellessani surullisena kuvia ja videoita murhatuista siviileistä paikkakunnilta, jotka Kiovan länsi- ja luoteispuolella on vapautettu Venäjän miehityksestä, en voi olla muistelematta mennyttä.

Kirjoitin joulukuussa 2018 seuraavaa: ”Entäpä mitä tekee länsi? Ostaa rauhaa meidän ajaksemme? Toivon vaan, etteivät lapsemme ja lapsiemme lapset joudu esittämään syytöksiä meille: Näitte mitä oli tulossa, joten miksi ette tehneet mitään?” (1)

Ei tarvinnut odottaa aikaa, jolloin lapsemme esittäisivät nämä kysymykset meille; me voimme esittää ne päättäjillemme. En missään nimessä väitä olevani ennustaja, joka Erasmus Rotterdamilaisen tapaan saattaisi todeta ”sokeiden valtakunnassa, yksisilmäinen on kuningas” – tai seisoneeni eturintamassa varoittamassa tulevasta – sillä olen vain seurannut kaukonäköisempiä, kuten Garri Kasparovia, joka yhdessä Mig Greengardin kanssa kirjoittamassa kirjassa ”Talvi tulee” varoitti meitä tulevasta –

”Länsimailla oli nykyistä enemmän vaikutusvaltaa Putinin ensimmäisen presidenttikauden alussa, jolloin hän vielä kokeili, mistä kaikesta voi selvitä ilman sanktioita. Kuin kuka hyvänsä itsevaltiaaksi syntynyt, Putin kunnioittaa ainoastaan voimaa. Hän ottaa askeleen, katselee ympärilleen, nuuhkii ilmaa, ja jos kielteisiä seurauksia ei ilmaannu, hän ottaa seuraavan askeleen. Jokaisen askeleen jälkeen hän saa lisää itseluottamusta ja häntä on vaikeampi pysäyttää. Diplomaattien ja ulkoministerien vaimeat huolenilmaisut käyvät Putinin kaltaiselle ihmiselle vihreästä valosta. Hänen tulkitsemanaan sen kaltainen jaarittelu on täysin merkityksetöntä.” (2)

Irpin, Kiovan alue, ukrainalaisten vapauttajien ensimmäinen tehtävä, murhattujen siviileiden laitto ruumispusseihin.

Hävitystä E-40 moottoritiellä venäläisten paettua alueelta. Toimittajat laskivat lyhyeltä matkalta toistakymmentä ampumalla murhattua siviiliä. (3)

Teloitettuja siviilejä Butšassa.

Se mitä nyt tapahtuu Ukrainassa on vastenmielisen brutaalia käytöstä Venäjän asevoimilta (joka käyttäytyy kuin lauma barbaareja) ja muassa seuranneilta joukoilta – joiden käytös on samaa luokkaa. Mutta jos päättäjämme olisivat pitäneet silmänsä auki ja luopuneet naiiveista kuvitelmistaan vuosia sitten, niin ehkäpä tämä joukkotuhonta, jota nyt Ukrainassa näemme olisi ollut vältettävissä. Ehkä…

Toki se minkä nyt näemme tapahtuvan silmiemme edessä on mittakaavaltaan puistattava, mutta ei sen pitäisi yllättää meitä millään muotoa, jos muistamme mihin Venäjän asevoimat on syyllistynyt Tšetšenian sodissa tai Syyriassa, tai mitä on tapahtunut Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla – jossa mittakaava on toki pienempi, ruumisröykkiöitä silmiemme eteen ei ole tarjottu, mutta jossa Venäjä on systemaattisesti tuhonnut Krimin tataarien yhteisöjä, vanginnut ja näytösoikeudenkäynneissä tuominnut näkyviä miehityksen, rauhanomaisia, vastustajia ja tataariyhteisön merkittäviä jäseniä pitkiin vankeusrangaistuksiin, ja jossa Venäjän turvallisuusjoukot ja niitä avustavat ns. aluepuolustusjoukot sekä venäläiskasakat ovat murhanneet lukuisia siviilejä; tai mitä on tapahtunut Venäjän miehittämillä Itä-Ukrainan alueilla keväästä 2014 eteenpäin, jossa ihmisiä ryhdyttiin vainoamaan heidän ukrainalaisuutensa tai Ukrainan tukemisen tähden, jossa yhteensä satoja siviilejä on vangittu ja tuomittu näytösoikeudenkäynneissä pitkiin vankeusrangaistuksiin, moni tuomittu on passitettu Izolyatsiaan tai sen kaltaisiin kidutuskeskuksiin – kadonneiden tarkkaa lukumäärää kukaan ei tiedä, jossa ei-ortodokseja on vainottu ja kidutettu, jossa alueelta pakenevia siviilejä on uhkailtu ja autoja tulitettu jopa tykistöllä ja raketinheittimillä; joilla kummallakin alueella – niin Krimin niemimaalla kuin myös Itä-Ukrainassa – Venäjä on systemaattisesti ryhtynyt militarisoimaan lapsia ja nuoria, opettanut heidät vihaamaan Ukrainaa ja länttä, tuhoten täten propagandalla ja vihalla tulevien sukupolvien elämän.

Muistamme myös kuinka Venäjän johto on syöttänyt mieliimme disinformaatiota ja propagandaa vuosien ajan, kuinka Vladimir Putin väitti joulukuussa 2018 seuraavaa –

”Ukrainan sota jatkuu niin kauan kuin maan nykyinen hallitus on vallassa”. (4)

Tuolloin Ukrainan presidenttinä oli Petro Porošenko, jota Vladimir Putin syyllisti haluttomuudesta sodan päättämiseen – valitettavasti tämänkin tarinan moni läntinen päättäjä nieli koukkuineen päivineen vaatien Ukrainalta toistuvasti myönnytyksiä ja vastaantuloa, vaikka todellinen syyllinen sodan ja väkivallan kierteen jatkumiseen löytyi ja löytyy Kremlistä, (tai missä tuo ”Окурок”, jolla nimellä Putinia kutsuttiin nuoruudessa, tällä hetkellä piileskeleekään).

Yksi kymmenistä Venäjän miehittämällään Krimin niemimaalla järjestämistä ratsioista, jotka kohdistuivat miehityksen vastustajiin ja etenkin Krimin tataareihin. Venäjällä on edelleen vangittuna sekä erilaisissa laitoksissa yli sata Krimin niemimaalla ratsioissa kiinni otettua ja näytösoikeudenkäynneissä vangittua.

Miehitetty Itä-Ukraina kesällä 2014, Ukrainaa tukevia pidätettiin ja vainottiin maailman katsellessa sivusta hiljaa – samalla Venäjän propaganda puski lännessä läpi hämärtäen tilannetta entisestään.

Miehitetty Donetsk, Izolyatsian keskitysleiri/ kidutuskeskus ja sen ”ulkoilualue”, (5) jossa oli miehityksen ensimmäisinä vuosina kaiken aikaa noin sata ukrainalaista vangittuna. Siitä ei ole tarkkaa tietoa kuinka monta ukrainalaista on ollut yhteensä vangittuna Izolyatsiaan tai kuinka monta vankia siellä on tällä hetkellä. 

Tätä on lapsuus miehitetyssä Itä-Ukrainassa.

Ennen helmikuista laajaa invaasiota Venäjän hallinnon puheet olivat samaa laatua, syytösten kohde vain oli vaihtunut Porošenkosta ja hänen hallinnosta presidentti Volodymyr Zelenskyin hallintoon mutta samalla Venäjä entistä ponnekkaammin mitätöi Ukrainan valtiollista olemassa oloa ja kansalaisten oikeutta omaan maahansa. Venäjän valtion edustajien taholta pyrittiin kaikella tapaa de-humanisoimaan ukrainaisia, puhuttiin ”denatsifikaatiosta” peitellen leimaavalla termillä toiminnan todellisia tarkoitusperiä – ukrainalaisten kansallisen identiteetin murskaamista, toimintaa, jonka jäljet paljastuvat nyt Kiovan länsi- ja luoteispuolen pienissä kaupungeissa ja kylissä: Butša ja Irpin monien muiden paikkakuntien ohella tulevat jäämään historiaan paikkoina, joissa tapahtui juuri se, jota emme ole toivoneet tapahtuvan natsi-Saksan toteuttaman kansanmurhan jälkeen, mutta jollaisia olemme joutuneet seuraamaan 90-luvulla Jugoslaviassa ja silmämme lähes totaalisesti sulkien Venäjän sodissa Tšetšeniassa.

Näyttää siltä, että toistamme kerta toisensa jälkeen samat virheet. Nyt tekemämme virheet tuntuvat ymmärrettäviltä, koska meitä on kollektiivisesti uhattu ydinsodalla, jos toimitamme Ukrainalle merkittävää apua – vaan, ehkäpä Venäjä omilla toimillaan ylitti sen punaisen viivan ja enää vain ja ainoastaan kysymme ukrainalaisilta: mitä ja kuinka paljon?!

Painotan, että jokaisen tulisi viimeistään nyt ymmärtää (ja tiedostaa) se, että Venäjän ei voi antaa voittaa – se on ajettava Ukrainasta ja sen hallinto on pakotettava vaihtoon. Mikä tahansa sopimus Venäjän kanssa tarkoittaa kansanmurhaa sen miehittämillä alueilla.

Вова, мы так рады видеть тебя в Гааге!

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2018/12/olemme-tyrmistyneita-sanoja-jotka-ovat.html 

2. Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset, s. 39.

3. https://www.youtube.com/watch?v=HNTPyAsMmxs 

4. https://yle.fi/uutiset/3-10535722 

5. https://euromaidanpress.com/2021/12/18/multimedia-project-izolyatsia-must-speak-sheds-light-on-infamous-donetsk-concentration-camp/ 

Lukijalle tiedoksi, avainsanoissa linkkejä lähteisiin/ tausta-aineistoon.

Venäjä dehumanisoi vihollisiaan kärsien itse kollektiivisesta muistinmenetyksestä

Ajatus tämän havainnon kirjoittamisesta lyhyen blogin muotoon on kytenyt päässäni muutaman päivän ajan, oikeastaan siitä lähtien, kun Venäjän federaation tutkintakomitea ilmoitti käynnistettävästä rikostutkinnasta, joka kohdistuu epäilyyn Suomen suorittamasta joukkotuhonnasta (eli kansanmurhasta) Itä-Karjalassa jatkosodan aikana (v. 1941-44) suomalaisten perustamilla keskitysleireillä. (1) Näille leireille eristettiin ”epäkansallista” eli syntyperältään ei-suomensukuista väestöä sekä poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen asukkaita (tarkoittaen suomensukuisia ja ei-suomensukuisia asukkaita) sekä poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä. Vuoden 1943 aikana Itä-Karjalaan perustettuja ryhdyttiin suomalaisten toimesta kutsumaan keskitysleirien sijaan siirtoleireiksi.

Jo tuolloin huhtikuussa niin ulkoministeriö kuin myös Kansallisarkisto antoivat vastauksensa Venäjän uusimpaan, suomalaisiin kohdistuneeseen syytökseen. Tuolloin Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva muistutti venäläisiä siitä, että –

”kaikki suomalainen arkistotieto Itä-Karjalan siviili- ja sotavankileireistä on täysin avointa ja keskeiset tietokannat esimerkiksi leireillä kuolleista löytyvät internetistä vapaasti ja jopa venäjän kielellä”. (2)

Suomessa käytyä keskustelua seuranneena, olen huomannut joidenkin hämmästelleen Venäjän toiminnan ohella sen käyttämää kieltä. Samanaikaisesti joukkotuhontasyytteiden rinnalla esitetään Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB:n toimesta uusia arkistodokumentteja, joiden perusteella venäläismedioihin laadittiin otsikoita, kuten ”Karjalan alueella toimi suuren isänmaallisen sodan aikana 14 suomalaisten perustamaa kuolemanleiriä” (3), jossa keskitysleirin synonyymina toimiikin kuolemanleiri – jossa rinnastuksessa näen selkeän tarkoitushakuisuuden, jolla pyritään luomaan disinformatiivinen ja propagandistinen mielikuva siitä, että suomalaisten perustamat keskitysleirit olivatkin itse asiassa kuolemanleirejä, jolloin monen mieliin tulevat kuvat saksalaisten perustamista kuolemanleireistä kaasukammioineen ja miljoonine tapettuine ihmisineen. Moni ihmettelee Venäjän motiiveja, koska ne näyttävät (meistä katsoen) järjettömiltä ja kenties jopa ilkeämielisiltä.

Tällainen toiminta ei kuitenkaan ole lainkaan uutta tämän päivän Venäjällä, jossa valtiojohtoisesti on ryhdytty kirjoittamaan, eräiltä osin, uudelleen Neuvostoliiton historiaa. Tähän uudelleenkirjoittamiseen olennaisena osana kuuluu Josif Vissarionovitš Džugašvilin, paremmin tunnettu nimellä Josif Stalin, valkopesu, jossa siinäkin suomalaisilla näyttää olevan oma pieni roolinsa, kun Stalinin kauden puhdistuksissa Sandarmohissa teloitetuille ja sinne haudatuille tuhansille puhdistusten uhreille (joukossa sadoittain suomalaistaustaisia) on löydettävä uusi ”syyllinen” ja tämä ”syyllisen” rooli lankeaa – ainakin osittain – suomalaiselle sotilaalle. Tätä tarinaa saattelee eteenpäin myös Johan Bäckman.

Josif Stalinin valkopesun rinnalla kulkee vieläkin suuremman tarinan uudelleenkirjoittaminen, johon siihen nivoutuu olennaisella tapaa suomalaiset toiminnan epäinhimillistäminen jatkosodan aikana miehitetyssä Itä-Karjalassa. Tämän tarinan uudelleenkirjoittamisessa on kyse Venäjälle jo vuosien ajan rakennetun voitonkultin kiillottamisesta hohtavan kirkkaaksi, jossa puna-armeijan sotilas taisteli tiensä pahuuden pesään, Berliiniin ja jossa neuvostovaltio taisteli (yksin) fasistivaltioita vastaan – ja tähän fasistivaltioiden joukkoon Suomikin sijoitetaan. Tätä täydentää se, että puna-armeija on nostettu kaiken arvostelun yläpuolelle, siinä sivussa lännestä saatu mittava apu (Lend and lease) häivytetään taustalle – liki unohduksiin. Tämä kollektiivinen unohtaminen kohdistetaan myös ikäviin asioihin, kuten laajaan yhteistyöhön natsi-Saksan kanssa, johon sisältyy Molotov-Ribbentrop sopimus.

Saksalainen ja neuvostoliittolainen upseeri kättelevät valloitetussa Puolassa, syksyllä 1939.*

Itse näen Venäjän eräänä tarkoituksena esittää Neuvostoliiton (johon Venäjä rinnastuu) silloinen vihollinen ultimaattisena pahana, jota vastaan taistellessa kaikki keinot olivat sallittuja ja tässä taistelussa tarkoitus pyhittää keinot ja tästä johtuen – siitä huolimatta, että Suomen vastuuta sotatapahtumista käsiteltiin jo heti jatkosodan jälkeen sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä, 15. marraskuuta 1945 – 21. helmikuuta 1946. Näitä oikeudenkäyntejä valvoi Suomessa ollut liittoutuneiden valvontakomissio, jossa Neuvostoliitto oli edustettuna ja jota johti Andrei Zhdanov. 

On siis enemmän kuin todennäköistä, mikäli Suomi olisi jatkosodassa syyllistynyt Itä-Karjalan keskitysleireillä (siirtoleireillä) huomattaviin etnisiin puhdistuksiin ja joukkotuhontoihin, Neuvostoliitto oli nostanut aiheen esille ja siitä olisi langetettu mittavat tuomiot vastuullisille. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä Suomessa aiheen tutkimisen myötä ole paljastunut mitään, mikä antaisi aihetta olettaa, suomalaisten syyllistyneen mittaviin raakuuksiin (esim. joukkotuhontaan), on todennäköisintä se, että nyky-Venäjän toiminnan tarkoitus liittyy maassa käynnissä olevaan historian uudelleen kirjoittamiseen ja voitonkultin kirkastamiseen, jonka eräänä ilmentymänä voidaan pitää toukokuun 9. vietettävää voitonpäivää, ja josta näyttää muotoutuvan ortodoksisuuden rinnalla Venäjää kannatteleva valtioideologia. 

Venäjän voitonideologian ilmentymää, kuolemattoman rykmentin marssi.**

Venäjän, Suomeen kohdistamassa, epäinhimillistävässä retoriikassa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Se voi meistä suomalaisista tuntua oudolta, joutua (päätyä) tällaisen kampanjoinnin kohteeksi, mutta tarkastellessamme Venäjän toimia viime vuosina, on havaittavissa samaa dehumanisoivaa retoriikkaa käytettävän systemaattisesti silloin, kun kansan (venäläisten) mielipiteitä ja mielialoja jostain valtiosta tai kansallisuudesta on ohjattava johonkin suuntaan. Retoriikan ollessa epäinhimillistävän (dehumanisoivan), tarkoitusperät ovat poikkeuksetta ilkeät, tällöin myös viestinnässä totuus menettää merkityksensä.

Viime syksynä tuli kuluneeksi toisen maailmansodan alkamisesta 80 vuotta, tuolloin Venäjän lähetystöt lukuisissa maissa osallistuivat, selkeästi valtiojohtoiseen, kampanjaan, jossa Venäjälle (Neuvostoliitolle) rakennettiin sivustaseuraajan roolia unohtaen täysin maan rooli Puolan jakajana ja Puolaan hyökkääjänä. Syksyn jälkeen Venäjän valtiotoimijat sekä Vladimir Putin ovat toistuvasti rakentaneet kampanjoita, joissa kohdemaat esitetään hyvin ikävässä valossa – niihin kohdistetaan syytteitä, kuten Puolaan, (4) ja samalla toistuvasti korostetaan sitä, kuinka Neuvostoliitto (johon Venäjä retoriikassa yhdistetään) vapautti Baltian maat, Puolan ja lukemattoman joukon maita natsimiehityksestä. Samalla kuitenkin jätetään kertomatta se olennainen, puna-armeijan tuloa ei suinkaan seurannut vapautus vaan neuvostomiehitys sen synnyttämine uhreineen, uhriluvun noustessa miljooniin, tarkastellessamme koko aluetta, jonka puna-armeija miehitti ja jotka joko liitettiin Neuvostoliittoon tai joista tuli – vastentahtoisesti ja pakolla – neuvostovaltion satelliitteja.

Mutta samaa dehumanisoivaa retoriikkaa Venäjä käyttää myös tämän päivän vihollisistaan, josta selkein ja konkreettisen esimerkki löytyy Ukrainasta.

Jo Euromaidanin aikaan eli selvästi ennen Ukrainan silloisen presidentin Viktor Janukovitšin kukistumista, venäläismediat ryhtyivät maalailemaan uhkakuvilla, joita seuraisi, jos valta Euromaidanin myötä Ukrainassa vaihtuisi fasistien noustessa valtaan – tämän uhkakuvan ylläpitoon myös Venäjän valtiojohto ryhtyi. Eli jo tuolloin Venäjä kaivoi keinovalikoimastaan dehumanisoinnin, jossa Venäjän (valtio) intressien vastaista toimintaa seurasi propagandakampanja, jossa kohde pyrittiin likaamaan – haluttiin muodostaa ja ylläpitää kuvaa täysin epäinhimillisestä kohteesta (vihollisesta, jollaiseksi kohde hyvin pian muuttui).

Venäläinen propaganda noudattaa tässä täysin Neuvostoliitossa luotuja suuntaviivoja, joissa valtion kannalta merkittävä vihollinen nimetään fasisteiksi, riippumatta onko vihollisella mitään tekemistä fasismin kanssa. Useimmiten ei edes ole. Euromaidaniin osallistuneista häviävän pieni osa oli äärioikeistoon kuuluvia, suurimman osan ollessa tavallisia ukrainalaisia ikään ja sukupuoleen katsomatta – kansalaisia, jotka halusivat maalle uuden suunnan.

Ennen Janukovitšin pakoa Kiovasta, Venäjällä pistettiin propagandassa ja epäinhimillistämisessä uusi vaihde silmään. Tuolloin, etenkin Itä-Ukrainaan, kohdistettiin kampanja-aaltoja, joissa levitettiin huhuja keskitysleireistä, joille alueen venäläisväestö siirrettäisi, mikäli Ukrainassa valta vaihtuisi. Erilaiset mediat julkaisivat myös ”haastatteluja”, joissa haastatellut kertoivat ukrainalaisten suorittamista julmuuksista, rakenteilla olevista keskitysleireistä, kadonneista ihmisistä – kukaan ei tuolloin pysähtynyt miettimään sitä, olivatko tarinat totta, tai edes sitä, olivatko ihmiset sitä, mitä väittivät olevansa. Totuus paljastui vasta myöhemmin, mutta Venäjän rakentama tarina venäläisistä uhreina oli jo myyty maailmalle – ikävä kyllä tämä tarina on edelleen monelle totuus. Tällaiset propagandatarinat keskitysleireistä eivät kuitenkaan ole uusia, niitä esiintyi myös Ukrainassa järjestetyn Oranssin vallankumouksen aikana kohdistettuna maan itäisiin osiin, ja kampanjaluonteisesti muinakin aikoina, joko Venäjältä toimitettuina tarinoina tai paikallisten kollaboraattorien rakentamina uhkakuvina.

Toisinaan tarinaa keskistysleireistä muunnellaan, jotta venäläisten propagandakoneisto voi hyödyntää sitä erilaisessa asiayhteydessä. Tällaisesta muuntelusta esimerkkinä kuva alla. Kuvassa miehitetyssä Itä-Ukrainassa majaileva suomalaispropagandisti Janus Putkonen yhdistää omassa somepäivityksessä Ukrainan, EU:n ja keskitysleirit toisiinsa piittaamattomasti ja totuudenvastaisesti. Tarkoitus pyhittää keinot!

Ehkäpä joku tässä vaiheessa pitää arveluttavana vihollinen-sanan käyttöä otsikossa. Mielestäni sille on kuitenkin perusteet, ja ne on johdettavissa Venäjän omista, tämän hetken, toimista – Venäjä kokee olevansa vihollisten piirittämä. Osan liittyessä sitten maan omaan historian uudelleenkirjoittamiseen, jolloin monille toimille on löydettävä peruste ja erääksi perusteeksi käy sopiva viholliskuva.

Tämän päivän toiminnassa kyse on puhtaasta kokemuksesta – tunteesta, joka on seurausta siitä, että Kremlissä tarkastellaan maailmaa eri näkökulmasta käsin ja tällä tunteella on toki pidempi historia kuin muutama viime vuotta. Kuten Keir Giles teoksessaan Moskovan opit toteaa –

”Kautta historian Venäjän maailmankuvan yhtenä määrittävänä piirteenä on ollut oletus, että ulkovallat juonittelevat valloitusta…” (5)

…jollaisena Venäjä näkee Euromaidania seuranneen vallanvaihdon Ukrainassa (laajemmin värivallankumoukset), jollaisen se pelkää kohtaavan myös Venäjää. Tässä on myös huomioitava se, että Moskovasta katsoen eräät läntiset – itsenäiset valtiot – ovat osa sen vaikutuspiiriä, johon Kremlillä tulisi olla etuoikeus. Painotan, edellinen on toteamus, en todellakaan itse hyväksy Kremlin ekspansiivista politiikkaa.

Teoksessaan Keir Giles avaa näkemystään syvällisemmin, johdattaa lukijansa tarkastelemaan maailmaa siten, kuten Kreml sen näkee, jolloin ymmärrämme paremmin sen, miksi Venäjä toimii tavalla, joka tuntuu meistä epärationaaliselta. Tuolloin myös ymmärrämme sen, miksi Venäjä luo ja pitää yllä perusteettomia uhkakuvia. Ja miksi tässäkin kirjoituksessa esiintyy otsikossa sana ”vihollinen”, vaikka harva meistä suomalaisista kokee Suomen olevan Venäjän vihollinen. Kremlistä katsoen seisomme kuitenkin samassa rintamassa, joka voi toimia sillanpääasema hyökkäykselle.

Marko

1. https://sledcom.ru/news/item/1456550/ 

2. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006482333.html 

3. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006480585.html 

4. https://www.theatlantic.com/ideas/archive/2020/01/putin-blames-poland-world-war-ii/604426/ 

5. Keir Giles: Moskovan opit, mikä saa Venäjän vastustamaan länttä s. 76.

*: Kuvan lähde:

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/99/Spotkanie_Sojusznik%C3%B3w.jpg 

**: Marko Enqvistin kokoelmista, kuolemattoman rykmentin marssi Helsingissä toukokuussa 2019. 

Huomautus, kirjoituksessa Venäjällä viittaan hallintoon kollektiivina en kansaan.

Aihetta käsitelty Johan Bäckmanin toiminnan kautta blogissa ”Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta Itä-Karjalan keskitysleireille”. 

Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta Itä-Karjalan keskitysleireille

Toimittaja Arja Paananen kirjoitti eilen Ilta-Sanomissa Venäjällä käynnistettävästä rikostutkinnasta, joka kohdistuu epäilyyn Suomen suorittamasta joukkotuhonnasta (eli kansanmurhasta) Itä-Karjalassa jatkosodan aikana (v. 1941-44) suomalaisten perustamilla leireillä. (1)* Näille leireille eristettiin ”epäkansallista” eli syntyperältään ei-suomensukuista väestöä sekä poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen asukkaita (tarkoittaen suomensukuisia ja ei-suomensukuisia asukkaita) sekä poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä. Vuoden 1943 aikana Itä-Karjalaan perustettuja ryhdyttiin keskitysleirien sijaan kutsumaan siirtoleireiksi. (2)

Tänään Arja Paananen palasi aiheeseen katsauksella Suomen (Kansallisarkisto ja ulkoministeriö) vastauksesta Venäjän tuoreimpaan maahamme kohdistuneeseen kansanmurhasyytökseen. Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva muistutti venäläisiä siitä, että –

”kaikki suomalainen arkistotieto Itä-Karjalan siviili- ja sotavankileireistä on täysin avointa ja keskeiset tietokannat esimerkiksi leireillä kuolleista löytyvät internetistä vapaasti ja jopa venäjän kielellä” – (3)

Nuortevalle aihe ei suinkaan ole uusi. Venäjä julkaisi jo viime syksynä suomalaisten perustamia leirejä koskevia asiakirjoja, tuolloin Nuorterva arvioi suomalaisten harjoittaneen Itä-Karjalassa etnistä erottelua, mutta suomalaisten sotilasviranomaisten toimintaa ei kuitenkaan voi pitää etnisenä puhdistuksena (ts. ei siis myöskään kansanmurhana). (4)

Nyt esille nousseesta aiheesta tekee kiinnostavamman se, että suomalainen, Venäjälle työskentelevä, propagandisti Johan Bäckman on nostanut aiheen esille lukuisia kertoja. Hänen osalta aiheen käsittely sosiaalisessa mediassa sekä lukuisissa venäläismedioissa alkoi viime vuoden puolella, viittauksenomaisesti mahdollisesti aiemminkin. Eräänlaisena aloituksena voidaan pitää hänen kustantamaa, toimittaja Armas Mashinin ja historioitsija Sergei Veriginin kirjoittamaa teosta Sandarmohin arvoitus (I osa), jossa heitetään epäilys, että suomalaiset olisivat Sandarmohin joukkosurmien taustalla, että suomalaiset olisivat haudanneet Sandarmohiin toisessa maailmansodassa tappamiaan venäläisiä (sotavankeja).

Ei ole näyttöä siitä, että suomalaiset olisivat haudanneet Sandarmohiin ketään, ennemminkin on todennäköistä, että suomalaiset eivät edes olleet jatkosodan aikana tietoisia alueen joukkohaudoista. Sandarmohissa teloitettiin ja sinne haudattiin Josif Stalinin vainojen uhreja 30-luvun toisella puoliskolla. Joukkoteloitukset alkoivat Sandarmohissa 11. elokuuta 1937, jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7000 ihmistä – aikuisia ja lapsia; kymmenien kansallisuuksien edustajia – joukossa 762 suomalaista.

Sandarmohin historian uudelleen kirjoittaminen liittynee Venäjällä käynnissä olevaan kampanjaan, jossa uudelleen jalustalle nostettua (rehabilitoitavaa) Josif Stalinia on ryhdytty valkopesemään ja siinä sivussa Sandarmohin synkeää historiaa tutkineita, kuten Juri Dmitrijeviä, vainotaan ja heitä vastaan nostetaan oikeuskanteita neuvostoaikojen tyyliin. (5) Joten asetankin tämän Johan Bäckmanin perustaman kustannusyhtiön (Johan Bäckman Publications) kustantaman teoksen, jossa spekuloidaan suomalaisten syyllisyydellä Sandarmohin uhreihin, siihen kategoriaan julkaisuja, jotka tukevat Venäjän valtiollista narratiivia osallistuen hirmuhallitsijan valkopesuun, ja samalla totuudenpuhujien mustamaalaamiseen.

Viime syksynä (v. 2019) Johan Bäckman antoi Sandarmohista ynnä suomalaiskeskitysleireistä lukuisia haastatteluja venäläismedioille – haastatteluja on enemmän kuin alla olevat kuvakaappaukset antavat ymmärtää. Haastatteluissa kuin myös lukuisissa sosiaalisen median viesteissä Sandarmoh ja keskitysleirit kietoutuivat sujuvasti toisiinsa, asiaan perehtymätön saattaisi luulla niillä olevan historiallinen yhteys.

Samaiseen aiheeseen Bäckman palasi jälleen tammikuun lopussa. Tuolloin Petroskoissa (ent. Äänislinna) järjestettiin yleisötilaisuus, jolloin esiteltiin Sandarmohin arvoitus -kirjanen ja siinä esille tuotu – Venäjän virallista historiankirjoitusta tukeva – ajatus siitä, että Sandarmohiin on haudattu muita kuin Stalinin vainojen uhreja, eli tässä tapauksessa suomalaisten ylläpitämällä Karhumäen sotavankileirillä kuolleita tai teloitettuja (puna-armeijan sotilaita). Tilaisuutta seurasi myös kaksi televisiokanavaa. Tämänkin jälkeen Bäckman on sivunnut aihetta sosiaalisessa mediassa useita kertoja.

Kuvakaappaus @johanbek twitter-tili.

Helmikuun puolivälin tietämillä Bäckman järjesti, ehtaan punakaartin tapaan, huutoäänestyksen siitä, pitäisikö Suomen maksaa korvauksia Leningradin saarron uhreille sekä Petroskoin keskitysleirin lapsiurheille. Äänestyksessä 87,1 prosenttia äänestäneistä oli sitä mieltä, ettei pidä.

Bäckmanilla on ollut oma – selkeä – roolinsa tässä kuviossa. Hän on esiintynyt lukuisille venäläismedioille, tuoden esille niin Sandarmohin kuin myös suomalaisten perustamien keskitysleirien uhrit – epäilemättä tavalla, jossa Suomi ei ole esiintynyt edukseen. Moni varmaan tässä vaiheessa pohtii, että ”Miksi?”. Miksi kohdistaa Suomeen tällaista kiusaa valtiollisen operaattorin ynnä valtion taholta? Onko tarkoitus rakentaa tarinaa, joka tukee Venäjän virallista historiankirjoitusta, samalla valkopesten Stalinia? Vai sisältyykö tähän toimia, joilla halutaan kohdistaa – syystä tai toisesta – painetta Suomeen samaan tapaan kuin loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016, jolloin Suomen Lapissa itärajalle saapui suurin joukoin turvapaikanhakijoita Venäjältä; tai ilmatilanloukkauksiin verrattavalla tavalla; vai välittääkö Venäjä tällä toimella viestiä ulkomaiden ohella sen omille rajaseuduille; vai onko edes olemassa mitään perusteltua syytä – muuta kuin se, että Venäjä toimii näin koska se voi.

Olen huomannut useiden pitävän Johan Bäckmania jonkin sortin ”pellenä” – etten sanoisi harmittomana tapauksena. Itse en tällaista arviota missään nimessä allekirjoita, kyse on hänen kohdalla ennemminkin hyvin laskelmoidusta toiminnasta, jolla on selkeä päämäärä, jota voisi lyhyesti kuvata tarkoitukseksi horjuttaa yhteiskunnallista vakautta Suomessa eli asia päinvastaisesti ilmaisten – synnyttää Suomeen epävakautta. Ei Bäckman tätä tietenkään omaehtoisesti toteuta, vaan hän toimii operaattorina – työnantajansa työrukkasena tietäen varsin hyvin mitä tekee ja mihin on ryhtynyt.

Marko

1. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006480585.html 

2. https://fi.wikipedia.org/wiki/Itä-Karjalan_keskitysleirit 

3. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006482333.html 

4. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006289698.html 

5. http://khpg.org/en/index.php?id=1572281640&w 

*: Venäjän federaation tutkintakomitea aiheesta:

https://sledcom.ru/news/item/1456550/

Blogissa on hyödynnetty myös aiempia kirjoituksiani –

”Johan Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta verkkovaikuttamiseen” (18.2.2020) ja

”Johan Bäckman – Sandarmohin haudoilta Donbasin raunioille” (24.10.2019).