YK:n tuore tutkimus: venäläiset kiduttivat ukrainalaisvankeja kuoliaaksi

 

Ennen syvällisempää tutustumista Reutersin siteeraamaan Yhdistyneiden kansakuntien julkaisemaan tutkimukseen tahi Kyiv Independentin aineistoon paluu muutaman vuoden taa, heinäkuuhun 2021 eli aikaan ennen Venäjän suurhyökkäystä Ukrainaan. Tuolloin Yhdistyneiden kansakuntien apulaisihmisoikeusvaltuutettu Nada al-Nashif, esitellessään Genevessä uusimman Itä-Ukrainan-ihmisoikeusraportin sisältöä, totesi seuraavaa:

”Olemme erittäin huolisamme törkeästä kidutuksesta ja väärinkohtelusta Izoljatsia-keskuksessa Donetskissa sekä muissa pidätyskeskuksissa itsejulistettujen ’tasavaltojen’ hallitsemilla alueilla. Kidutusta tapahtuu päivittäin ja järjestelmällisesti. Näiden ihmisoikeusrikkomusten täytyy loppua.” (1)

Me emme voi sanoa, ettemmekö olisi tiennyt mitä Ukrainalta miehitetyillä alueilla tapahtui, surullisinta on se, että tiesimme mutta suljimme silmämme tuolloin käynnissä olevilta julmuuksilta. Niinpä pidän myös ihmeenä sitä, että joillekin päättäjillemme Venäjän Ukrainalta 24. helmikuuta 2022 jälkeen miehittämillään alueilla toimeenpanemat julmuudet tulevat yllätyksenä. En halua väittää, että he valehtelevat kuvaillessaan Venäjän pahuuden tulleen yllätyksenä. Syystä tai toisesta johtuen he eivät halunneet uskoa venäläisten ryhtyvän Euroopassa vastaaviin julmuuksiin, mihin he olivat ryhtyneet Syyriassa ja muilla taistelutantereilla. Tämä uskomus tarkoittaa samalla sitä, että heidän on tullut uskotella itselleen Venäjän roolin Itä-Ukrainassa vähäisemmäksi mitä se todellisuudessa oli – mutta tämä todellisuuden selittäminen itselleen parhain päin ei selitä sitä, miksi he sulkivat silmänsä venäläisten miehittämällään Krimin niemimaalla harjoittamalta julmuudelta? Ehkäpä heille halpa sähkö tai kaasu, turismi tai jotkin muut seikat olivat tärkeämpiä kuin venäläisten miehittämillään alueilla toimeenpanemat vainot ja rikolliset toimet.

YK:n raportin mukaan Venäjän miehittämillä Itä-Ukrainan alueilla kidutusta tapahtui päivittäin, Ukrainan viranomaislähteiden mukaan yli 3500 ukrainalaista oli laittomasti vangittuna miehitetyssä Donbasissa (kesällä 2021 julkaistun raportin mukaan). Niin ikää Ukrainan viranomaislähteiden mukaan 170 Donetskin kidutusvankilaan eli Izoliatsiaan joutunutta vangittua on tunnistettu, ja 15 laitoksessa työskennellyttä henkilöä on epäiltynä ihmisoikeusrikkomuksista ja sodankäynnin sääntöjen rikkomisesta, käytännössä siis sotarikoksista. (2) Tämä siis vuosia sitten, mutta kuinka moni meistä tuolloin todellakin havahtui ottamaan yhteyttä päättäjiimme luettuaan näistä uutisista ja vaatimaan heiltä ankaria toimenpiteitä Venäjää kohtaan?

Valitettavasti on todettava, ettei Ukrainan asia ollut tuolloin meidän asiamme. Ei Ukraina vetänyt väkeä mielenosoituksiin paria kymmentä enempää, jos aina sitäkään. Seisoin itse erinäisiä kertoja hyisinä talvipäivinä Tehtaankadulla kyseisinä vuosina ennen Venäjän suurhyökkäystä, meitä oli siellä parikymmentä vaatimassa Venäjää lopettamaan rikollinen sota ja miehitys Ukrainassa. Helmikuun 24. 2022 muutti tilanteen, mutta – ollakseni rehellinen – tuntuu siltä, etteivät ihmiset vieläkään ole henkisesti valmiit hyväksymään Venäjän tarkoitusperiä Ukrainassa. Kun ihmiset eivät ymmärrä sitä, että Venäjällä ei ole muuta tarkoitusta, kuin ukrainalaisten kansallisen identiteetin ja valtiorakenteiden tuhoaminen, niin on mahdollista kuvitella, että joku uskoo siihen, että on olemassa jokin ratkaisu, joka on muu kuin Venäjän lyöminen Ukrainassa.

Russkij mir – venäläinen maailma: kuolemaa ja tuhoa.

Erik Møse, Ukrainan tutkintakomission puheenjohtaja kertoi YK:n ihmisoikeusneuvostolle Genevessä, että hänen ryhmänsä oli –

“collected further evidence indicating that the use of torture by Russian armed forces in areas under their control has been widespread and systematic.” (3)

Pahoitteluni, mutta näissä kohdin väännän rautalangasta eli Erik Møsen johtaman ryhmän kokoamien todisteiden mukaan Venäjän asevoimien harjoittama kidutus niiden miehittämillä alueilla on ollut laajaa ja järjestelmällistä. Laajaa ja järjestelmällistä – muistetaan mitä YK:n apulaisihmisoikeusvaltuutettu Nada al-Nashif totesi heinäkuussa 2021 tilanteesta Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla: kidutusta tapahtuu päivittäin ja järjestelmällisesti.

Ukrainalaisen Kyiv Independentin sotarikostutkinnan pohjalta laadittu artikkeli – Investigative Stories from Ukraine: Russian soldiers deliberately, systematically kill Ukrainian children – piirtää kuvan venäläissotilaiden rikollisesta toiminnasta, jossa miehitettyjen alueiden siviileihin kohdistetut julmuudet ovat ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Julmuudet kohdistuvat kaikenikäisiin, myös lapsiin –

“A documentary by the Kyiv Independent’s War Crimes Investigations Unit reveals Russia’s systemic targeting of children in its war against Ukraine. - - -

More than 500 Ukrainian children have died since the start of the full-scale invasion. Dozens of them were gunned down with small arms at close range, - - -“. (4)

Venäjän helmikuussa 2022 aloittaman, koko Ukrainaan kohdistuneen hyökkäyssodan kuluessa on kuollut yli 500 lasta sodasta johtuvista syistä, ja kymmenet lapset on ammuttu lähietäisyydeltä. Voinemme todeta, että suurin osa näistä lapsista, jotka on ammuttu lähietäisyydeltä, on murhattu kylmäverisesti miehittäjän toimesta. Tässä kohdin meidän on huomioitava se, että tarkastelu kohdistuu vain niihin alueisiin, jotka eivät ole enää miehitettyjä. Ukrainan viranomaislähteiden mukaan 27. syyskuuta 2023 mennessä sotatoimien seurauksena on kuollut 504 lasta, vammautuneiden lukumäärän noustessa 1125 lapseen. (5)

Kukaan ei tiedä kuinka moni lapsi menehtyi kevättalven ja kevään 2022 kuluessa Mariupolissa. Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat paenneet Mariupolista kevään ja kesän 2022 kuluessa ja jotka yhtenevästi kuvailevat tapahtumia kaupungissa, kuinka vanhemmat hautasivat lapsiaan tai kuinka lapset vanhempansa. Kuinka rikki ammuttujen kerrostalojen pihoilla oli lukuisia hautoja, joihin oli haudattu lapsia ja aikuisia; kuinka kaikkia ei ehditty tai kyetty säällisesti hautaamaan ennen pakoa. Mariupol on kokoluokassaan Venäjän hyökkäyssodan tapahtumapaikoista poikkeuksellinen, samalla meidän on kuitenkin muistettava, että Mariupol ei ollut millään muulla tapaa poikkeus, vastaavia julmuuksia on tapahtunut kaikkialla Venäjän miehittämillä alueilla, mikä mielestäni indikoi myös sen puolesta, että toiminta oli tarkoituksellista ja suunnitelmallista. Kyse ei ollut yksittäisten ihmisten toimeenpanemista hirmuteoista, vaan järjestelmällisestä ja toistuvasta toiminnasta, johon ryhtymistä ennemminkin kannustettiin kuin kiellettiin. Kätensä vereen ovat tahranneet myös ne henkilöt, jotka yllyttivät julmuuksiin tai mahdollistivat ne, vaikka eivät itse olisikaan konkreettisesti murhanneet ukrainalaisia.

* * *

Viittasin kirjoitukseni alkupuolella julmuuksiin, joihin miehittäjän ja sen avustajien – kollaboraattoreiden – toimesta ryhdyttiin Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla. Jos kävikin niin, että Itä-Ukrainassa tapahtuneilta julmuuksilta oli mahdollista sulkea silmänsä, uskotella itselleen, että kyse on jostain muusta kuin Venäjän masinoimasta sodasta ja miehityksestä harjoitettuine julmuuksineen, niin samaa ei voi tehdä Venäjän miehittämän Krimin niemimaan kohdalla, jonka jälkeen herää kysymys, että miksi suljimme silmämme Venäjän toteuttamilta räikeiltä ihmisoikeusrikoksilta?

Tarinaa Venäjän toteuttamasta ”verettömästä sotilasoperaatiosta” toistetaan edelleen, vaikka siltäkin on pudonnut pohja jo aikaa sitten. Krimin tataari-taustainen Reşat Amet protestoi rauhanomaisesti Venäjän suorittamaa miehitystä vastaan helmi-maaliskuussa 2014. Maaliskuun 3. päivä aseistetut militantit kaappasivat hänet mukaansa Simferopolissa, jossa hän oli protestoimassa miehitystä vastaan. Amet’in ruumis löydettiin paria viikkoa myöhemmin. Ruumiissa oli jälkiä kidutuksesta, Reşat Amet’in silmät oli kaivettu päästä, kuolinsyynä oli aivovaurio. Reşat Amet oli ensimmäinen kadonnut ja kiduttamalla murhattu, mutta ei suinkaan viimeinen. (6) Hänen jälkeensä lukuisia Venäjän toteuttaman miehityksen vastustajia on pidätetty, pidätettäessä heiltä on kiduttamalla saatu ”tunnustuksia”, joiden perusteella pidätettyjä on tuomittu pitkiin vankeusrangaistuksiin. Ukrainan ja Venäjän välisten vankien vaihtojen jälkeen vapautetut ukrainalaiset ovat kertoneet oloista venäläisten pidätyskeskuksissa, venäläisten harjoittamasta julmuudesta ja systemaattisesta kaltoinkohtelusta sekä kiduttamisesta.

Kohtelustaan venäläisten käsissä kuvaa muistelmateoksessaan Піднятися Після Падіння ukrainalainen, Krimin niemimaalla syntynyt ja kasvanut kansalaisaktivisti Hennadi Afanasiev. (Lähteenäni on toiminut teoksen englanninnos Rise After a Fall, Hennadi Afanasiev).

Afanasiev vastusti Venäjän suorittamaa Krimin niemimaan miehitystä protestoimalla sekä tekemällä vapaaehtoistyötä ukrainalaisyhteisössä kevättalvella ja keväällä 2014. Kyseisen vuoden toukokuun 9. päivä Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB kaappasi hänet kadulta Simferopolissa. Kaava on sama kuin Reşat Amet’in tapauksessa, jossa kidutusmurhan todellisia tekijöitä ei koskaan saatu kiinni.

Samoihin aikoihin Afanasievin kanssa miehittäjä pidätti muitakin näkyviä kansalaisaktivisteja, kuten ukrainalaisen elokuvaohjaaja Oleg Sentsovin sekä Oleksandr Koltšenkon. Koltšenkon kohdalla kiinnostavaa on se, että hän oli antifasisti ja anarkisti, joka oli osallistunut korruption vastaiseen kansalaisaktivismiin jo ennen Euromaidania ja Viktor Janukovitšin hallinnon kaatumista. Aktivismistaan ja taustastaan huolimatta, tai kenties juuri sen tähden, venäläiset syyttivät häntä fasismista.

FSB kidutti vangittua Afanasieviä, puristaen häneltä tunnustuksen, jonka pitävyyden hän kiisti myös oikeudessa vedoten harjoitettuun kidutukseen. Häneen kohdistettiin myös psykologista manipulointia (kirjassaan hän nimitti toimintaa ”psykologiseksi kannibalismiksi”) toisten vankien taholta FSB:n pidätyskeskuksissa. Kyseinen toiminta oli todennäköisesti suunnitelmallista ja tarkoituksellista, jossa toiset vangit toimivat FSB:n välikätenä saadakseen itselleen etuja tehdessään Afanasievin elämän pidätyskeskuksissa mahdollisimman piinaavaksi.

Afanasiev oli Venäjällä ja sen miehittämillä alueilla erilaisissa vankioissa ja pidätyskeskuksissa kaikkiaan yli kaksi vuotta. Kyseistä aikaa hän kuvailee kirjassaan seuraavasti:

”An entire life had passed. I had an infernal burden of the seven hundred and sixty-seven terrifying days. Nothing good could seen in them, nothing kind could be found. No love, no joy, no happiness. The black opaque darkness that absorbs everything and is always insatiable. The best years of my life were lost, health was destroyed and psyche was damaged for good. But I do not regret anything, it is better this way than the silent fear of the occupants.” (7)

Hänet vapautettiin Ukrainan ja Venäjän välisessä vankienvaihdossa v. 2016 loppupuolella. Myöhemmin hän muutti perheineen Yhdysvaltoihin, josta hän palasi takaisin Ukrainaan Venäjän 24. helmikuuta 2022 aloittaman suurhyökkäyksen jälkeen liittyäkseen maan asevoimiin. Hennadi Afanasiev kaatui puolustaessa maataan joulukuussa 2022.

Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla tilanne ei ole muuttunut lainkaan paremmaksi miehitysvuosien kuluessa. Ihmisoikeusrikkomukset ovat niemimaalla päivittäisiä, ne kohdistuvat Krimin tataareiden ohella kaikkiin miehityksen vastustajiin sekä useisiin uskonnollisiin vähemmistöihin, kuten Jehovan todistajiin. Miehitysvuosien kuluessa toistasataa Krimin tataaria on tuomittu näytösoikeudenkäynneissä pitkiin vankeusrangaistuksiin, tunnustuksia ja todisteita syytettyjä vastaan hankitaan kiduttamalla. Ratsioita ja näytösoikeudenkäyntejä järjestetään edelleen, nyt nämä sortotoimet jäävät kuitenkin sodan jylyn alle.

Pitkien vankeusrangaistusten lisäksi Krimin tataareja ja muita miehittäjälle epämieluisten ryhmien jäseniä on viety epämääräisiksi ajoiksi pidätyskeskuksiin, joissa pidätettyjen kohtelu on usein hyvin epäinhimillistä. Pidätyskeskuksissa, aivan kuten vankiloissakin, venäläiset käyttävät ”rangaistusmuotona” lääkkeiden epäämistä sekä lääkäriin pääsyn estämistä. Hoitamattomat sairaudet ovat ajaneet useita pidätettyjä sekä tuomittuja hengenvaaralliseen tilaan. Tällaiset toimet ovat yksi keinoista, joilla venäläiset pyrkivät nujertamaan pidätetyn (tai vangitun) – toiminnan vastenmielisyyttä lisää vielä se, että näin toimimalla piinataan myös kohteen läheisiä ja muita omaisia.

Koko tapahtumaketjua tarkasteltaessa vastenmielisintä on se, että Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan ja myöhemmin aloitettua sodan Itä-Ukrainassa, päättäjämme lähestulkoon kollektiivisesti sulkivat silmänsä Venäjän toimeenpanemilta julmuuksilta. Kyse ei ollut mistään yhden päättäjän tai entisen poliitikon valinnasta vaan tähän osallistui aivan liian moni korkeassa asemassa ollut henkilö, mahdollistaen omalla toiminnallaan sen, että Venäjän oli mahdollista jatkaa räikeiden ihmisoikeusrikosten ja sotarikosten tekoa, eikä vain Ukrainassa vaan myös Syyriassa ja Libyassa sekä monella muulla taistelukentällä.

En lainkaan ihmettele, että meitä (läntisten demokratioiden asukkaita) pidetään tekopyhinä, jotka puhuvat yleviä ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta mutta jotka sulkevat silmänsä mitä räikeimmiltä rikoksilta, jos se vain edesauttaa omien taloudellisten tavoitteiden saavuttamista. Edellistä kirjoittaessani en ajattele syyttävästi vain Saksaa vaan myös melkoista joukkoa suomalaisia poliitikkoja, alkaen entisistä pääministereistä Paavo Lipponen (demarit) ja Esko Aho (keskusta). Samaan joukkoon lasken kuuluvaksi ”laskiaisliukkaita” toivotelleen presidentti Tarja Halosen.

 

Ei enää koskaan – sanahelinää 

Melitopolissa vangittu Oleksandr Žukov näytösoikeudenkäynnissä Venäjällä. (8)

Natsi-Saksan toimeenpaneman holokaustin ja siihen liittyneen teollisen tappamisen kauhujen paljastuttua toisen maailmansodan päätyttyä Euroopassa, parahdimme ”Ei enää koskaan”! Tosin saman tein silmät suljettiin siltä mitä tapahtui Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeillä tai Neuvostoliitossa, mutta jos nyt häivytämme nämä kärsimykset kollektiivisesta muististamme, niin Ei enää koskaan paljastui sanahelinäksi viimeistään 90-luvulla ja Jugoslavian hajoamissodissa. Jos tuolloin olimme haluttomia puuttumaan liian varhain toimeenpantuihin julmuuksiin, niin nyt – ydinasevalta Venäjän – tuhotessa kokonaista kansaa ja valtiota länsi on aseeton mutta monella tapaa myös haluton tunnustamaan käynnissä olevan sodan luonnetta! Kyse on Venäjän osalta tuhoamissodasta, ja vastaavasti Ukrainan kohdalla kyse on eloonjäämiskamppailusta. Jos haluamme, että Ukraina voittaa tämän eloonjäämiskamppailun, on meidän ravisteltava itsemme hereille ja tehtävä kaikkemme, jotta Venäjä nujerretaan taistelukentällä ja sen jälkeen sotarikoksiin ja muihin rikoksiin syyllistyneet toimitetaan oikeuteen.

Meidän on todellakin syytä muistaa, että Venäjä on pannut täytäntöön lähes kaikenlaisia sotarikoksia, ja että Venäjä tekee sotarikoksia järjestelmällisesti ja paljon. Venäjän sotarikokset kohdistuvat käytännössä kaikkiin ihmisryhmiin, mukaan lukien erilaiset vähemmistöt ja suojeluntarpeessa olevat henkilöt.

”Russian occupiers tortured Ukrainians so brutally that some of their victims died, and forced families to listen as they raped women next door.” (9)

Venäjä ei myöskään kohtele sotavankejaan Geneven sopimusten mukaisella tavalla, lähes kaikki Venäjän vapauttamat ukrainalaiset sotavangit kertovat joko todistaneensa kidutusta (silminnäkijöinä) tai heitä on kidutettu venäläisten toimesta sotavankeudessa. Sotavangit kohtaavat myös seksuaalista väkivaltaa vangitsijoidensa taholta. Heiltä evätään sairaanhoitoa ja tarvitsemiaan lääkkeitä; kansainvälisen punaisen ristin edustajat eivät ole päässeet tapaamaan heitä, vastaavasti Venäjän punaisenristin edustajat ovat todisteiden mukaan osallistuneet sotavankien kaltoinkohteluun. Edelliseen huomiona, Venäjän punainen risti on käytännössä maan hallinnolle lojaali, sen edustajat ovat osallistuneet väestön pakkosiirtoihin ja lapsikaappauksiin jne. eli se, että hekin osallistuvat sotavankien kehnoon kohteluun ei ole lopultakaan yllätys.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://www.verkkouutiset.fi/a/yk-kidutus-jarjestelmallista-ita-ukrainassa/#194c9420

2. https://archive.kyivpost.com/ukraine-politics/more-than-3500-ukrainians-illegally-imprisoned-in-donbas.html 

3. https://www.reuters.com/world/europe/russia-tortured-some-ukrainian-victims-death-un-inquiry-says-2023-09-25/ 

4. https://kyivindependent.com/investigative-stories-from-ukraine-russian-soldiers-deliberately-systematically-kill-ukrainian-children/ 

5. Syyskuun 27. 2023 julkaistu Venäjän Ukrainassa tekemiä sotarikoksia ja ihmisoikeusrikkomuksia käsittelevä tiedote: “RUSSIAN WAR CRIMES AND HUMAN RIGHT VIOLATIONS IN THE WAR AGAINST UKRAINE”.  

6. https://khpg.org/en/1551563339 

7. Hennadi Afanasiev: Rise After a Fall (ukr. Піднятися Після Падіння) s. 341.

8. https://bbcrussian.substack.com/p/melitopol-five-russia-charges-with-terror-plot 

9. https://www.reuters.com/world/europe/russia-tortured-some-ukrainian-victims-death-un-inquiry-says-2023-09-25/ 

Taustoituksessa hyödynnetty myös Ukrainan julkaisemia tiedotteita ja informaatiota, esim. Ukrainan Valtakunnansyyttäjänvirasto sekä heinäkuussa 2021 kirjoittamaani blogia YK:n raportin mukaan kidutus on päivittäistä Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla lähteineen.

Holodomor – kansanmurha, jonka maailma unohti

 

Holodomor (ukr. Голодомор) tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse – miljoonat ihmiset näännytettiin nälkään. Kokonaiset kylät tyhjenivät väestä: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui väkeä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston aiemmista asukkaista, heidän tavoista ja kulttuurista, yrittäen tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Mikä voi olla enää pahempi tuhoamisen muoto, kuin tappaa ensin ihmiset ja tämän jälkeen pyyhkiä tapettujen kulttuuri olemattomiin – tai jos tähän ei pysty, omia kulttuurin jäänteet ja sulauttaa osaksi omaa kulttuuriperimää?

Se on osa venäläistä imperialismia, venäläistä maailmaa, josta Venäjän rajanaapurit ovat päässeet nauttimaan, ja jonka Venäjä on ”vienyt” Ukrainaan monia kertoja. Aivan kuten se on toimillaan aiheuttanut nälänkin Ukrainaan monen monta kertaa.

Kirjoituksen otsikossa esiintyy termi ”kansanmurha”, on siis syytä antaa määritelmä sille. Tieteen termipankissa kansanmurha määritellään seuraavalla tapaa –

”kansanmurha, joukkotuhonta:

Määritelmä yleiskielinen, myös historiankirjoituksessa käytetty termi, joka vastaa oikeustieteellistä joukkotuhonnan käsitettä; tarkoituksellinen toiminta kokonaisen kansan tai sen osan tuhoamiseksi”. (1)

Luonnollisesti termin määritelmää ja historiallista taustaa avataan artikkelissa tarkemmin. Käsitteen ”kansanmurha” (engl. genocide) kehitti puolanjuutalaista taustaa oleva lakimies Raphael Lemkin, termi esiintyi ensimmäisen kerran hänen vuonna 1944 julkaisemassa kirjassa ”Axis Rule in Occupied Europe”. Aluksi termillä viitattiin armenialaisten kansanmurhaan ensimmäisen maailmansodan aikana sekä 1944 käynnissä olleeseen juutalaisten kansanmurhaan eli holokaustiin. Kansanmurhiksi luokiteltavia joukkotuhontoja tiedetään tapahtuneen useita ihmiskunnan historiassa antiikin ajasta lähtien, niitä on toteutettu myös holokaustin jälkeen Euroopassakin, Bosnian kansanmurha.

Holodomorin muistotilaisuudesta Ukrainan suurlähetystöllä Helsingissä.

Holodomor on seurausta Josif Stalinin ja Neuvostoliiton sekä Ukrainan SNT:n ylimmän johdon määrätietoisista toimista, jotka kohdistuivat Ukrainan talonpoikaisväestön rinnalla ukrainalaisten keskuudessa heräävän kansallisen vapautusliikkeen tukahduttamiseen. (2) Aiemmin Stalinin kaudella toimeenpannun kulakkien tuhonnasta ja pakkosiirroista huolimatta tai kenties juuri heistä johtuen vainoharhainen neuvostovaltion johto näki talonpojat vihollisinaan.

Holodomorissa tapettiin nälkään näännyttämällä miljoonia ihmisiä Ukrainan (SNT:n) alueella vuosina 1932 ja 1933. (3) Toimenpide kohdistui erityisen rajusti maaseutuväestöön ja alueille, joilla asui huomattavia määriä etnisesti ukrainalaisia, kuten Kubanin alueelle, jonka väestöstä yli 65 prosenttia oli tuolloin etnisesti ukrainalaisia. Nälkäkuolemia oli 30-luvun alkupuolella runsaasti myös muualla Neuvostoliitossa. Nämä nälänhädät olivat ennemminkin seurausta epäonnistuneista kollektivisointikokeiluista ja sen seurauksena menetetyistä sadoista, niistä puuttui yhteiskunnan organisoima terrori rangaistuksineen ja järjestelmällisyys, joka oli merkitsevää holodomorissa.

Ukrainalaisille holodomorin tekee vieläkin traagisemmaksi se, että sitä seuranneina vuosina nälän autioittamat ukrainalaiskylät asutettiin uudelleen venäläisillä ja idästä tuoduilla – ukrainalaiset kylät muuttuivat venäläisiksi ja holodomorin orvoiksi jättämät lapset kasvatettiin leireillä venäläisiksi. Valtioterrori murhasi lasten vanhemmat ynnä suvun, kitkien lapsilta heidän juuret ja kulttuurin kasvattaen heistä neuvostovaltion kansalaisia. Mikä ainakin oman aikakauteni kouluopetuksessa jätettiin huomiotta, neuvostovaltio ei ollut mikään kansojen tasa-arvoinen koti vaan lopulta muut olivat alisteisia venäjälle, mikä näkyi esim. juuri kansallisten kulttuurien kukistamisena ja venäläiselle ”kulttuurille” alistamisena.

 

Kansanmurha tänään

Ukrainaa on kohdannut viime vuosisadalla useampi Moskovan tavalla tai toisella aiheuttama joukkotuhonta. Holodomor, jota tämän kirjoituksen alkupuolella käsittelin, on niistä tunnetuin, vaikka sekin on jäänyt Suomessa hyvin vähälle käsittelylle – etenkin aikana ennen vuotta 2014 ja Euromaidania seurannutta vallan vaihtoa Ukrainassa, Venäjän toteuttamaa Krimin niemimaan miehittämistä helmi-maaliskuussa 2014 ja samaisena keväänä Venäjän masinoimaa sotaa Ukrainassa. Edellä kuvailtujen tapahtumien myötä Ukraina on noussut aivan toisella tapaa otsikoihin, ukrainalainen kulttuuri on saanut jalansijaa myös Suomessa ja samalla maan historiasta aletaan löytää muitakin tapahtumia kuin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus sekä se, että Ukrainan alueilla on sodittu viime vuosisadalla useaan otteeseen, ja että maan ”horisontista horisonttiin” ulottuvien arojen kautta saksalaisen panssarijoukot ovat edenneet.

Silti moni tapahtuma on ohitettu suomalaisessakin peruskoulussa muutaman sanan maininnalla. Kävin peruskouluni 70- ja 80-luvuilla, tuolloin elettiin kylmää sotaa ja naapurissamme oli Neuvostoliitto. Muistan kuinka koulussa käsitellessämme historiantunneilla Neuvostoliiton ensimmäisiä vuosia, esille nousi kulakkeihin kohdistunut vaino ja kuinka retorisesti kikkaillen opettaja sai kulakit näyttäytymään epäedullisessa valossa, nimittäessään heitä ”rikkaiksi maanomistajiksi”, jotka eivät suostuneet neuvostovaltion sanelemiin viljanmyyntiehtoihin, ja jotka täten kurittivat köyhää työväestöä ja uunituoretta – sortoon perustuvaa – neuvostovaltiota. Näin opettajamme (taatusti opetussuunnitelman mukaisesti) vääristi kuvaa ihmisryhmästä värittäen historiaa, retorisen kikkailun avulla murhaaminen yritettiin saada näyttäytymään hyväksyttävänä tai vähintäänkin ymmärrettävänä asiana. Mietinpä vaan, jos samoin retorisin keinoin juutalaisiin kohdistunutta holokaustia olisi selitelty parhain päin.

Meidän aikanamme, reilut kolme vuosikymmentä sitten, holodomor jätettiin oppitunneillamme huomiotta – luonnollisesti, koska Neuvostoliittokaan ei ollut tapahtunutta joukkotuhontaa tunnustanut. Niin julma kuin holodomor onkin ollut, se on kuitenkin vain ja ainoastaan yksi lukuisista neuvostohallinnon Ukrainan alueella toimeenpanemista joukkotuhonnan mitat täyttävistä tapahtumista.

Jo ennen holodomoria suuri joukko ”rikkaita talonpoikia” eli kulakkeja oli murhattu tai siirretty tuhansien kilometrien päähän kotoaan kuolemaan taivasalle Keski-Aasian aroille tai Siperian mittaamattomien havumetsien keskelle. (4) Eivätkä nämä ”rikkaat talonpojat” meidän käsityksen mukaan rikkaita olleet. He olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää. Neuvostovaltio murhautti reilut miljoona kulakkia, satojatuhansia perheenjäseniä ja sukulaisia pakkosiirrettiin kauas kotoa.

Vainoharhaisella 30-luvulla holodomoria seurasi julmuuksia, jotka kukin omalla tapaa vaikuttivat ukrainalaiseen  kulttuuriin ja ukrainalaisten kansalliseen identiteettiin. Vuonna 1932 Josif Stalinin käskystä Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin raa’asti. Myöhemmin Stalinin toimeenpanemien puhdistusten seurauksena tuhansittain ukrainalaisia teloitettiin ja murhattiin, Sandarmoh on ukrainalaisille samalla tapaa tuttu kuin se on suomalaisillekin. Joukkoteloitukset Sandarmohissa alkoivat elokuun 11. 1937 jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7 000 henkeä: työläisiä, talonpoikia, virkailijoita, kulttuurityöntekijöitä, taiteilijoita, pappeja ja sotilaita. Lähteiden mukaan Sandarmohissa teloitettiin 493 ukrainalaista, joukossa kirjailijoita, taiteilijoita, älymystön edustajia. (5) (Karjalan Sivistysseura on julkaissut Sandarmohissa teloitettujen suomalaisten nimilista, listalla on yhteensä 963 nimeä). (6)

40-luvulla Ukrainan aluetta kuritti ensin toinen maailmansota. Venäjä omassa historiankirjoituksessaan korostaa omaa rooliaan natsi-saksan kukistajana muistuttaen neuvostovaltion menettäneen kymmeniä miljoonia miehiä ja naisia sekä lapsia sodassa, samalla he tarkoituksellisesti unohtavat valkovenäläisten ja ukrainalaisten kärsimykset ja maksamat uhrit. Alueiden poikki vyöryneitä taisteluita seurasi rauha, mikä oli korkeintaan vain nimellinen, sillä senkin aikana sortoon ja terroriin perustunut neuvostovaltio karkotti yhteensä miljoonia ihmisiä kodeistaan – näin kävi Ukrainankin alueella, Krimin tataareiden kansa ajettiin käytännössä viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen karkotukseen. Ja viljavaan maahan saapui jälleen nälkä ja kuolema. 1946–1947 nälkä tappoi jälleen Neuvostoliiton länsiosissa, erityisen rajusti se koetteli Ukrainan ja Moldovan sosialistisia neuvostotasavaltoja, joissa nälkään kuoli yhteensä reilun vuoden aikana 400 000–500 000 ihmistä. (7)

Itse pidän kokonaisuutta, joka alkaa oikeastaan jo ajasta ennen kulakkien murhaamista ja karkotuksia, edeten holodomorin miljoonien kuolonuhrien ynnä sen myötä orvoiksi jääneiden lasten uudelleen kasvatuksen (venäläistämisen) kautta kobzareiden murhaamiseen 1932, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja organisoituna kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana. Toimenpiteenä ei vain ollut tarkoitus tuhota kansaa vaan tuhota kokonainen kulttuuri – pyyhkiä merkit siitä olemattomiin ja älymystön tuhonnalla estää kansallisen identiteetin uusi nousu.

Ja kun seuraamme Venäjän johdon ja maan medioiden suoltamaa propagandaa ja ukrainalaisten dehumanisointia, jonka toistoon suuret kansanryhmät vapaaehtoisesti ovat liittyneet, meidän ei pitäisi olla yllättyneitä siitä, millaisiin julmuuksiin Venäjä tänään Ukrainassa syyllistyy. Kun valtion johto kieltää Ukrainan valtion ja kansan olemassa olon, ja kun se samalla tarjoaa välineet tuhonnan toteuttamiseen, niin eikö tämä juuri ole kehotus tappaa ja tuhota kaikki ne ukrainalaiset, jotka eivät nöyrry Kremlin tahtoon? Kyllä, juuri sitä se on, ja niinpä on perusteltua kuvata Venäjän tavoitteita oikein termein. Tavoitteena on ukrainalaisten tuhoaminen, eikä vain ihmisten vaan myös identiteetin ja historian – kokonaisen kansakunnan, mikä käy ilmi Venäjän poliittisen johdon asenteista ja lausunnoista, joissa jopa kiistetään Ukrainan olemassa olo.

Venäjän tuhoamissotaa Ukrainassa,  23. marraskuuta 2022 ohjushyökkäyksen tuhoama kerrostalo Vyšhorodissa. (8)

Marko 

 

Lähteet:

1. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Historia:kansanmurha 

2. The Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932 – 1933, s. 4 – 5.

3. The Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932 – 1933, s. 2.

4. Johannes Remy, Ukrainan historia s. 181.

5. http://monuments.karelia.ru/ob-ekty-kul-turnogo-nasledija/katalog-golubaja-doroga-ot-petrozavodska-do-pudozha/medvezh-egorskij-rajon/zahoronenie-zhertv-massovyh-repressij-1937-1938-gg 

6. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006195728.html 

7. https://cepr.org/voxeu/columns/famines-wwii 

8. Kuva via Anton Gerashchenko.

Kobzarit olivat sokeita runonlaulajia, jotka säestivät lauluaan joko kobzarilla tai banduralla. 

Kuva Ukrainan suurlähetystöltä Marko Enqvist.

Kansanmurha, jonka maailma unohti

Kävin katsomassa Agnieszka Hollandin ohjaaman Mr. Jonesin erikoisnäytöksessä viime vuoden marraskuussa, epäonnekseni kadotin tuolloin muistiinpanoni, joten lyhyen arvion kirjoittaminen jäi kirjoittamatta. Tuolloin en uskonut, että elokuva koskaan tulisi teatterilevitykseen Suomeen, jos edes myyntiinkään, koska elokuvan ydinaihe – holodomor (ukr. Голодомор) – ei ole laajalti tunnettu Suomessa. Sittemmin Agnieszka Hollandin Mr. Jones on nähty niin elokuvateatterissa kuin myös myyntiversionakin kaupoissa, joten pääsin verestämään muistiani ja palauttelemaan mieleeni elokuvan ohella edes aavistuksen siitä tunnelmasta, jonka koin erikoisnäytöksessä syksyisenä iltapäivänä viime vuonna, näytöksessä, jossa vieraana oli elokuvan käsikirjoittajiin kuulunut Andrea Chalupa.

Ukrainan suurlähetystön isännöimän erikoisnäytöksen päätyttyä Chalupa kuvaili elokuvan käsikirjoitusprosessia kerraten samalla oman sukunsa historiaa ja juuriaan, jotka ulottuvat Ukrainan Donbassin mustaan multaan. Andrea Chalupan isoisä koki holodomorin, Stalinin puhdistukset ynnä totalitaarisen järjestelmän kidutuksen ennen pakoaan länteen.

Mr. Jones, dvd-kotelon kansi.

Käsikirjoittaja-tuottaja Andrea Chalupa vieraana Helsingissä.

Agnieszka Hollandin Mr. Jones (pääosassa James Norton) kuvaa lyhyen episodin nuoren walesilaistaustaisen – idealistisenkin – toimittaja Gareth Jonesin elämästä – tämä lyhyt otos hänen elämästä on jäänyt varsin vähälle huomiolle läntisessä maailmassa, siitä huolimatta, että kyseessä on – historiallisesti – hyvin merkittävästä havainnosta. Gareth Jones oli ensimmäinen läntinen toimittaja, joka kirjoitti totuuden Stalinin johtamassa neuvostovaltiossa tapahtuvasta nälkään tappamisesta – holodomorista.

Palattuaan maaliskuussa 1933 Neuvostoliitosta Berliiniin, hän julkaisi päiväkirjojensa pohjalta lehdistötiedotteen useassa sanomalehdessä, mukaan luettuna The Manchester Guardian ja the New York Evening Post. Itse asiassa hänen raporttinsa sai tuolloin, aivan kuten elokuvassakin, ei-toivotun ja jopa vihamielisen vastaanoton. Maaliskuun 31. päivä 1933 The New York Times julkaisi Pulitzer-palkitun Walter Durantyn vastineen otsikolla “Russians Hungry, But Not Starving” kutsuen halventavasti Jonesin raporttia ”suureksi kauhukertomukseksi”.

Huhtikuun 13. päivä (1933) Gareth Jones julkaisi Financial Timesissa tarkan analyysin nälänhädästä Neuvosto-Ukrainassa, kuvaten pakkokollektivisoinnin; miljoonien kulakkien pakkosiirrot omilta mailtaan (yksistään yli miljoona kulakkia murhattiin ja tapettiin näissä pakkosiirroissa, jotka ajoittuivat aikaan ennen holodomoria); viljan ja karjan pakko-otot sekä ruoan viennin Neuvostoliitosta samaan aikaan kun maassa miljoonat kuolivat nälkään.

Kalle Kinnusen haastattelussa (SK 2. heinäkuuta 2019) elokuvan ohjaaja Agnieszka Holland toteaa elokuvasta seuraavaa:

”Elokuvassa tosiasioita järjestellään uudelleen, jotta tarina kulkee dramaattisemmin. Se ei ole minulle ongelma. Mitä hahmoihin tulee, tärkeää on sisäinen totuus”.

Elokuvassa ei käy ilmi se, että kyseinen matka (haastattelemaan Josif Stalinia) oli Gareth Jonesille jo kolmas matka Neuvostoliittoon; elokuvassa toisensa tapaavat Gareth Jones ja George Orwell eivät tiettävästi oikeasti tavanneet toisiaan; meillä ei myöskään ole vankkoja tietoja elokuvan kuvauksesta korruptoituneiden toimittajien hedonistisesta elosta Moskovassa – alkoholin ja huumeidentäyteisistä juhlista, joiden keskiössä (korruptoitunut ja itsensä myynyt) Walter Duranty oli ja eli.

En kuitenkaan näe tätä puutteena, kyse on kehyksestä elokuvalle, jonka keskiössä on arvoitukselliseksi jäävä Gareth Jones ja hänen houreiselta tuntuva matka Itä-Ukrainan tasangoille – Donbasiin, Stalinoon* ja sitä ympäröivälle maaseudulle, joka tuule ja tuiskun tuivertamina talvisina päivinä avautuu katsojalle lohduttomana ja ahdistavana. Viima kantaa korviin lasten nälän piinaaman laulun, kaipuun ruoan ja läheisten luo, tyhjät silmät ja sielut – toivottomuuden.

Ohjaaja Agnieszka Holland ei mässäile elokuvassa holodomorin kauhuilla; ei hän kuitenkaan jätä niitä kuvaamattakaan. Nälkä ja kuolema tuodaan esille monella tasolla, konkretiana ja fyysisenä tunteena mutta myös pitkälle edenneenä lohduttomuutena ja apatiana, joka on ottanut nälän uuvuttamat ihmiset haltuunsa. Katsoja saatellaan nälän kourissa kamppailevaan Ukrainaan junanvaunussa, jossa Gareth Jones, päällystakkinsa karistettuaan, ryhtyy syömään appelsiinia. Harmaa likainen juna tummanpuhuvine ihmisineen ja oranssinhehkuinen appelsiini. Kyse on yhdellä kertaa vertauskuvallisesta ja konkreettisesta matkasta maailmaan, jossa ihmisyys on kuolemassa. Maailmaan, jossa nälkä tappaa miljoonia. Tai asia täsmällisemmin ilmaistuna, maailmaan, jossa nälällä tapetaan miljoonia. Holodomorissa on konkreettisesti kyse nälällä tappamisesta ts. kyse on tarkoituksellisesta ja järjestelmällisestä tapahtumasta ei katovuoden tms. synnyttämästä tapahtumasarjasta.

Neuvostovaltiossa nälällä tapettiin miljoonia vuosina 1932 ja 1933 etenkin Ukrainan (SNT:n) alueella asuvia, ja sielläkin toimenpide kohdistui erityisen rajusti maaseutuväestöön ja alueille, joilla asui huomattavia määriä etnisesti ukrainalaisia. Nälkäkuolemia oli samaan aikaan runsaasti myös muualla Neuvostoliitossa, joista eräät alueet rajoittuivat Ukrainan SNT:aan ja joilla alueilla asui tuolloin runsaasti ukrainalaisia ja joille oli pakkosiirretty kulakkeja. Muualla Neuvostoliitossa nälkäkuolemat olivat ennemminkin seurausta epäonnistuneista kollektivisointikokeiluista sekä menetetystä sadosta, niistä puuttui yhteiskunnan organisoima terrori ja järjestelmällisyys, joka oli merkitsevää holodomorissa.

Ukrainalaisille holodomorin tekee vieläkin traagisemmaksi se, että sitä seuranneina vuosina nälän autioittamat ukrainalaiskylät asutettiin uudelleen venäläisillä ja idästä tuoduilla – ukrainalaiset kylät muuttuivat venäläisiksi ja holodomorin orvoiksi jättämät lapset uudelleen kasvatettiin venäläisiksi. Valtioterrori murhasi lasten vanhemmat ynnä suvun, kitkien lapsista heidän juuret ja kulttuurin kasvattaen heistä neuvostovaltion kansalaisia.

Holodomor museo, Kiova.

Toisin kuin holokaustista, holodomorista ei juurikaan ole tehty elokuvia – tällä vuosituhannella on tehty muutama holodomoria käsittelevä elokuva. Neuvostoliitossa holodomor pyyhittiin pois historiankirjoista, se lakkasi olemasta. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua historiaansa, tuolloin he joutuivat kohtaamaan myös holodomorin.

Kalle Kinnusen haastattelussa Agnieszka Holland toteaa, ettei kylmän sodan päättymisen jälkeen Neuvostoliiton historiaan liittyviä kriittisiä elokuvia ei ole tehty juuri lainkaan.

”Länsi tuntee syyllisyyttä Hitleristä, ei Stalinista.”

Ja kuten näemme, tänään Stalin on nostettu Venäjällä uudelleen jalustalle, joten ei ole odotettavissakaan, että Venäjä paneutuisi kriittisyydellä omaan (ja neuvostovaltion) historiaan. Toivottavasti edessä on aika, jolloin näin käy. Ukrainassa maan historian ja menneisyyden ruotiminen myös taiteen keinoin on kehittymässä, se on nousemassa alhosta, johon se on ajautunut menneinä vuosikymmeninä. Itse näen eräänä tekijänä nousulle Euromaidanin ja sen myötä ukrainalaisissa kasvaneen halun tutustua maansa rikkaaseen kulttuuriin ja pitkään historiaan.

Agnieszka Hollandin ohjaama Mr. Jones on onnistunut elokuva merkittävästä tapahtumasta historiassa, samalla on se on kiehtova, ajoittain houreisen unen kaltainen kuvaus julmuudesta, jolle ei löydy viime vuosisadalta montaakaan vertailukohtaa. Mutta, kuten edellä kirjoitin, toisin kuin holokausti holodomor on likimain täysin pyyhkiytynyt meidän kollektiivisesta muistista, jopa termin kansanmurha käyttöä monet välttelevät aivan kuin peläten sen käytön kautta leimaavansa Stalinin neuvostovaltion kansoja murhaavaksi hirviöksi, mitä se olikin ja mistä se ei konkreettisesti joutunut vastuuseen.

Holodomor on ukrainalaisia kohdannut tragedia, sen luonne (ja se, että lännessä todenpuhujia ei uskottu) tekee siitä muutakin kuin Ukrainaa kohdanneen tragedian. Entäpä sitten todenpuhuja Gareth Jones? Hän kuoli, epäselvissä olosuhteissa, Mongoliassa loppukesästä 1935.

Entäpä New York Timesin palkittu toimittaja Walter Duranty (elokuvassa vähäeleisen loistava Peter Sarsgaard)? Duranty ei menettänyt Pulitzeriaan, New York Times sentään myönsi vuonna 1990 Durantyn uutisoinnin Ukrainan nälänhädästä olleen lehden historian huonointa journalismia. Duranty itse kuoli Orlandossa Floridassa 1957, kaukana miljoonista neuvostoterrorin uhreista.

 

Marko

 

*: Nykyisenä Donetskina tunnettu taajama perustettiin vuonna 1869, brittiläisen liikemiehen John Hughesin perustettua metallurgian tehtaan ja hiilikaivoksia  Donbasiin Aleksandrovkan kasakka-alueen läheisyyteen. Kaupunkioikeudet John Hughesin mukaan nimetty taajama Juzovka (ukr. Ю́зівка) sai vuonna 1917.

Vuonna 1924 kaupunki nimettiin uudelleen Stalinoksi Josif Stalinin mukaan, seuraavan kerran kaupungin nimeä muutettiin vuonna 1961 osana destalinointikampanjaa, jolloin kaupunki sai nykyisen nimensä Donetsk, Donin sivujoen Donetsin mukaan nimetyn hiilikaivosalueen mukaan.

Kuvat Marko Enqvist. 

World Without Nazism – venäläistä vaikuttamista

On aika penkoa arkistoja ja palauttaa mieleeni aiemmin kirjoittamani blogikirjoitus World Without Nazism ja SAFKA, joka on julkaistu ensimmäisen kerran SSS-Radiossa parisen vuotta sitten – miksi palaan tähän aiheeseen, se käy selville hiukan myöhemmin.

World Without Nazism (Maailma ilman natsismia) – kuinka ylevä ja hieno päämäärä, jota moni on valmis tukemaan ja jota moni tavoittelee, mutta onko venäläinen World Without Nazism (ven. Мир без нацизма) jotakin muuta mitä ylevä nimi antaa ymmärtää? Kaikessa lyhyin mahdollisin vastaus on – kyllä on! Mutta ehkäpä tämä vastaus kaipaa hiukan lihaa luidensa ympärille.

World Without Nazism’in perustaja ja presidentti on Boris Spiegel, venäläinen poliitikko – duuman jäsen ja oligarkki, käytän tässä yhteydessä mieluummin nimitystä oligarkki kuin liikemies, koska sanana oligarkki kuvaa häntä olennaisesti paremmin, kuin sivistyneemmän oloinen liikemies. Boris Spiegelillä on tiiviitä yhteyksiä Kremliin, israelilaisen Haaretzin mukaan Boris Spiegel on ”closely tied to the Kremlin”. (1) Meille suomalaisille Spiegelin nimi on tutumpi Johan Bäckmanin tukijana, vuosia sitten Spiegelin on sanottu kuuluneen Bäckmanin merkittävimpiin tukijoihin, Bäckmanin toiminnan taustalla olevaksi henkilöksi. Elokuussa 2011 julkaistussa uutisessa Johan Bäckman sanoi ”Spiegel on henkilökohtaisesti minulle erittäin tärkeä yhteistyökumppani ja tapaamme säännöllisesti.” (2) Tänään Spiegelin vaikutus Bäckmaniin on todennäköisesti vähäisempi.

Johan Bäckman ja Boris Spiegel (kuva: Wikimedia Commons).

Sen ohella, että Spiegel on perustanut World Without Nazismin, hän toimii myös puheenjohtajana Venäjän juutalaisten maailmankongressissa ja tätä kautta hänellä tiedetään olevan kontakteja myös Israelin venäjänjuutalaisten yhteisöön. The Jewish Chroniclen mukaan Venäjän juutalaisten maailmankongressi eli World Congress of Russian Jewry (WCRJ) ”works on behalf of the Kremlin”. (2) Tässä kohdin on hyvä huomioida se, että antisemitistisiä ryhmiä voimakkaasti tukeva Vladimir Putinin johtama Venäjä on onnistunut saamaan ”oman miehensä” Moshe Vjatseslav Kantorin Euroopan juutalaisten kongressin (European Jewish Congress) johtoon. (3)

World Without Nazismia kuvataan GONGO:ksi eli “government-organized non-governmental organization” eli kyseessä on valtion perustama NGO (non-governmental organization), joka käytännössä on epäitsenäinen organisaatio, jollaisia autoritaariset tai diktatoriset yhteiskunnat käyttävät oman asiansa ajamiseen. GONGO:a voidaan käyttää hyödyksi propagandaoperaatioissa, World Without Nazismia on hyödynnetty myös neuvostotyylisissä ”aktiivisten toimenpiteiden” suorittamisissa. (5)

Viron suojelupoliisi eli Kaitsepolitseiamet (KAPO) kuvasi vuosiraportissaan kuinka World Without Nazism jäsenet ovat osallistuneet esim. Krimin niemimaan ”kansanäänestyksen” valvontaan ”kansainvälisinä tarkkailijoina” 16. maaliskuuta 2014, ja myöhemmin samaisen vuoden kuluessa Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla järjestetyn ”kansanäänestyksen” valvojana yhdessä venäläisten ETYJ:n monitorointimission tarkkailijoiden kanssa. (6) Latvian turvallisuuspalvelu luokittelee World Without Nazismin organisaatioksi, jolla pyritään lisäämään Venäjän vaikutusvaltaa.

World Without Nazism on katto-organisaatio yli 130 eri organisaatiolle, siihen kuuluvat ryhmät toimivat kymmenissä eri valtioissa useammalla mantereella Venäjältä Yhdysvaltoihin. Katto-organisaation nimestä huolimatta, organisaation merkittävimpiin tehtäviin kuuluu venäläisen version vahvistaminen historiankulusta, erityisesti koskien Baltian maiden miehittämistä sekä Ukrainaa Stalinin kaudella – 1930-luvun alussa – koskettanutta holodomoria – miljoonien ukrainalaisten tappamista nälkään neuvostovaltion toimesta. Venäläistä chauvinismia edistävät Maksim Reva ja Andrei Zarenkov edustivat Viroa World Without Nazismin hallintoneuvostossa – nykyään Zarenkov on organisaation presidiumin jäsen. (7 ja 8) Johan Bäckman on myös kuulunut organisaation hallintoneuvostoon ja presidiumiin. Bäckmanin perustama Suomen Antifasistinen Komitea eli SAFKA, jonka ytimeen kuuluu myös Juha Molari, Leena Hietanen ja Petri Krohn, kuuluu myös World Without Nazismiin.

Boris Spiegelin johdolla World Without Nazismin delegaatio matkusti helmikuussa 2014 Kiovaan tapaamaan Ukrainan silloista presidenttiä Viktor Janukovytšia, Spiegel tarjosi organisaationsa täyttä apua taistelussa ”extremismiä ja natsismia” eli Euromaidanin protestoijia, jotka halusivat irrottautua Venäjän lieasta, vastaan. (5) Organisaatio on tukenut voimakkaasti Venäjän hallinnon toimia Itä-Ukrainassa ennen sotaa ja sodan kuluessa – sen toimialaan on kuulunut propagandan levittäminen. Vietettäessä Stalingradin taistelun 72. vuosipäivää, Spiegel ilmoitti ukrainalaisten uusnatsien kokevan akselivaltojen kohtalon.

Spiegelin oma retoriikka, aivan kuten organisaation nimissä annetut lausunnot, tukevat kaikella tapaa Venäjän hallinnon virallista linjaa, ei siis ihme, että Viron suojelupoliisi (Kaitsepolitseiamet) on määritellyt organisaation propagandaorganisaatioksi, jonka tehtäviin kuuluu ”neuvostonäkökulman välittäminen toisesta maailmansodasta”, johon sisältyy nyky-Venäjällä hyvin voimakas historian uudelleen kirjoittaminen kuin myös puna-armeijan hirmutekojen kieltäminen. Ei ihme, että World Without Nazism organisaatiossa toistaa termejä, joita Venäjän hallinto käyttää retoriikassaan, kuten ”ukrainalaisnatsit”, ”fasistit” – fasismi on rinnastettavissa täydelliseen pahaan nyky-Venäjällä (tosin aivan ymmärrettävistä syistä johtuen) ja sitä voidaan pitää kuvaavana terminä valtion viholliselle. Sanalla ”fasisti” on sen leimaavuuden vuoksi hyvin voimakas propaganda-arvo, nyky-Venäjällä baltit ovat leimallisesti fasisteja, aivan kuten ukrainalaisetkin. Ei siis ihme, että Johan Bäckman nimittää virolaisia sumeilematta fasisteiksi – sen lauluja laulat, kenen leipää syöt.

Ennen Ukrainan sotaa länsimaisen median edustajat eivät välttämättä ymmärtäneet, eivätkä tiedostaneet, sitä kuinka Venäjä pyrki vaikuttamaan eri kanavien kautta, kuinka näennäisen viattomilta vaikuttavat organisaatiot olivatkin aivan jotain muuta. Ei World Without Nazismin tärkein tehtävä ole natsismin vastainen taistelu, vaan Venäjän vaikutuksen lisääminen globaalisti.

Se, että median edustajat eivät välttämättä tiedostaneet erilaisia tarkoitusperiä on jollain tapaa ymmärrettävää, siitä huolimatta, että viimeistään Georgian sodan olisi pitänyt toimia herättäjänä, mutta tähän ansaan on langennut kokojoukko globaaleja vaikuttajia. Hillary Clinton lähetti tukikirjeensä organisaatiolle sen perustamiskokoukseen, epäilen, ettei Clinton vastaavaa virhettä enää tänään tekisi.

Tämän vuoden tammikuussa Simon Wiesenthal -keskuksen Jerusalemin toimiston johtaja – historioitsija – tohtori Efraim Zuroff on päätynyt otsikoihin keskuksen pyydettyä tasavallan presidentti Sauli Niinistöä teettämään suomalaisten SS-vapaaehtoisten toimista virallisen selvityksen. (9) Zuroff on myös tehnyt yhteistyötä World Without Nazismin kanssa, hän on todennut Daily Beastiin kirjoittavalle James Kirchickille:

”You never know where the concern about history ended and the Russian political interests began,” – “In my opinion, Putin very much wanted this issue to be adopted and led by a Jewish NGO.” (5)

World Without Nazism perustamiskokous Kiovassa ja sen väliaikainen presidium (kesäkuu 2010). Kuvassa 1. Johan Bäckman ja 2. Efraim Zuroff.

* * *

Niin tärkeää kuin se onkin kamppailla nousevaa natsismin aaltoa, aivan kuten holokaustin kieltäjiäkin vastaan, en kuitenkaan näe venäläistä GONGO:a – kuten World Without Nazism – tällaisessa taistelussa kovinkaan luotettavana liittolaisena. Itse asiassa se on täysin epäluotettava liittolainen. Sen agenda ei käy yksiin läntisten yhteisöiden tavoitteiden kanssa, sen toimintaa ohjaa loppujen lopuksi eniten Kremlissä harjoitettu politiikka – sen tärkeimpänä tavoitteena voidaan pitää venäläisen maailmankuvan – historian – vaalimista, muistuttaa meitä puna-armeijan voitokkuudesta häivyttäen samalla näköpiiristä ne miljoonat siviiliuhrit, joita tämä voitokas armeija jätti jälkeensä. Aivan kuten Venäjän johto, sekin kieltää niiden olemassa olon – puna-armeijan gloriaa ei saa viedä: tuhota.

Itse asiassa World Without Nazism ja kaltaisensa organisaatiot muistuttavat meitä siitä, että Venäjä on jättänyt oman historiansa kriittisen tarkastelun tekemättä, se mitä 90-luvulla alkoi, on jo aikaa sitten päättynyt, tunnustusten sijaan on siirrytty – jälleen – valehtelun ja historian uudelleen kirjoittamisen tilaan, tämä olisi oman kirjoituksensa aihe, joten tälle ajatukselle, joka ei tule Putinin valtakaudella saamaan Venäjällä tilaa, en uhraa tämän enempää aikaa.

Ukrainassa on sodittu keväästä 2014 alkaen, eiköhän lännessä olisi vihdoin ja viimein viisainta avata silmät ja suhtautua terveellä kriittisyydellä tehtyyn yhteistyöhön Venäjällä valtiollista suojelua nauttivien organisaatioiden kanssa. Ne ovat näennäisesti non-governmental organizationeja, huomattavan osan ollessa todellisuudessa Venäjän valtion työkaluja omien intressiensä ajamisessa.

Marko 

1. https://www.haaretz.com/1.5015814 

2. http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011080514162367_uu.shtml 

3. https://en.wikipedia.org/wiki/Boris_Spiegel 

4. https://www.haaretz.com/jewish/MAGAZINE-how-putin-s-man-made-his-way-to-the-top-of-european-jewry-1.5395939 

5. https://www.thedailybeast.com/anti-nazi-group-secretly-helping-kremlin-rebuild-russian-empire 

6. https://www.kapo.ee/en/content/annual-reviews.html  (v. 2014 s. 5).

7. https://www.kapo.ee/en/content/annual-reviews.html  (v. 2010 s. 13).

8. https://en.wikipedia.org/wiki/World_Without_Nazism 

9. https://yle.fi/uutiset/3-10025148 

Holodomor – kansanmurha

Tänään Ukrainassa muistetaan holodomorin (ukr. Голодомор) miljoonia uhreja, holodomor tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse – miljoonat ihmiset näännytettiin nälkään. Kokonaiset kylät tyhjenivät väestä: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui väkeä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston aiemmista asukkaista, heidän tavoista ja kulttuurista, yrittäen tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Venäläiset – katsapit (Кацапьі) – tulivat.

En nyt kuitenkaan ryhdy kirjoittamaan uudelleen holodomorin historiaa, sen sijaan kirjoitan omista tuntemuksistani ja ajatuksistani mitä sana holodomor ja kyseinen kansanmurhana nostaa mieleeni.

Гірка пам'ять дитинства eli Lapsuuden karvas muisto Holodomor museolla Kiovassa kesäkuussa 2014.

Holodomor – Голодомор

Kiovassa aivan Kiovan luolaluostarin eli Petšerskin lavran (Kiev Pechersk Lavra) tuntumassa sijaitsee Holomodorin uhrien muistomerkki. Itsessään museo on hyvin intiimi ja tiivis, sisätilat eivät ole suuret – ne ovat ennemminkin käsin kosketeltavat, tuntuu, että yhdellä silmäyksellä on mahdollista hahmottaa kokonaisuus. Mutta… kun tähän intiimiin ja hyvin tiivishenkiseen museoon kävelee, hiljenee vääjäämättä – kiireiset ajatukset jäävät taakse ja katon suunnaton paino alkaa tuntua harteilla.

Museoon ei päivä paista, sen sijaan lukuisista kirjoista huokuu kuolema – sivu sivun jälkeen kuolleita ihmisiä, perheitä, kokonaisia sukuja. Kirjat nimilistoineen ovat valokuviakin pysäyttävämpiä, sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kirjoissa, joissa on tuhansien ja tuhansien, ei vaan lopulta miljoonien kuolleiden nimet kertoo enemmän kuin yksikään kuva kuolleesta riutuneesta lapsesta tai kadulle uupuneesta aikuisesta. Nämä kirjat miljoonine tarinoineen kertovat kokonaisen kansan tuskasta.

Vieraillessani museolla viimeksi keväällä 2016 seuralaiselleni nimien lukeminen oli tuskallinen kokemus – raastava henkisesti, sillä hänen äitinsä suku oli kokenut holodomorin kauhut. Niissä kirjoissa oli hänenkin kaukaisia sukulaisia, sukulaisia joita hän ei koskaan saanut nähdä, joita hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Niissä kirjoissa kerrottiin nimien kautta kansakunnan historiaa ja kansallisen itsetunnon heräämisen julmaa tukahduttamista. Ne kirjat kuvastivat omalla julmalla tavallaan neuvostovaltiota, jossa ihmishenki oli arvoton – miljoonat kansalaiset voitiin pyyhkiä olemattomiin. Jäljet kokonaisista suvuista katosivat, niiden historia murskattiin – toivottiin, että ihmiset unohtaisivat historiansa, juurensa kasvaen neuvostokansalaisiksi. Näin ei käynyt – miljoonatkaan murhat eivät pyyhkineet kansankuntia olemattomiin. Liekki jäi kytemään tuoden lopulta valon – vapauden – pimeyteen.

Nykyään kokojoukko valtioita on tunnustanut holodomorin kansanmurhaksi – Suomi ei ole näiden valtioiden joukossa – naapuristamme Viro, Latvia ja Liettua ovat tunnustaneet holodomorin kansanmurhaksi, aivan kuten Itämeren etelärannalla Puola on tehnyt. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että holodomorissa on kyse kansanmurhasta – tarkoitus oli tuhota yksilöiden ohella kansa. Moni väittää vastaan esittämällä perusteen, että tuolloin nuoren neuvostovaltion alueella kuoli muuallakin mahdollisesti jopa miljoonia kansalaisia nälkään ja tauteihin. Niin kuoli, mutta holodomorissa käytännössä kohteena oli koko kansa – holodomor ulottui kaikkialle Ukrainaan. Holodomor oli julmaa jatkumoa ukrainalaisten vainolle.

Jo ennen holodomoria suuri joukko ”rikkaita talonpoikia” eli kulakkeja oli murhattu tai siirretty tuhansien kilometrien päähän kotoaan kuolemaan taivasalle Keski-Aasian aroille tai Siperian mittaamattomien havumetsien keskelle. Eivätkä nämä ”rikkaat talonpojat” meidän käsityksen mukaan rikkaita olleet. He olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää.

Muistan kuinka koulussa käsitellessämme historian tunnilla Neuvostoliiton alkuvuosia, esille nousi kulakkeihin kohdistunut vaino ja kuinka retorisesti kikkaillen opettaja sai kulakit näyttäytymään epäedullisessa valossa, kun heitä nimitettiin ”rikkaiksi maanomistajiksi”, jotka eivät suostuneet neuvostovaltion sanelemiin viljanmyyntiehtoihin, ja jotka täten kurittivat köyhää työväestöä ja uunituoretta – sortoon perustuvaa – neuvostovaltiota. Näin Suomessa muokattiin kuvaa ihmisryhmästä ja väritettiin historiaa, ja yritettiin saada murhaaminen näyttäytymään hyväksyttävänä tai vähintäänkin ymmärrettävänä asiana. Mietinpä vaan jos samoin retorisin keinoin juutalaisiin kohdistunutta holokaustia olisi selitelty parhain päin. Tästä suomalaisessa peruskoulussa suoritetusta neuvostovaltion joukkosurmien valkopesusta on aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Holodomor jätettiin oppitunneillamme huomiotta.

Todennäköisesti yli miljoona kulakkia murhattiin, sadat tuhannet perheenjäsenet ja sukulaiset pakkosiirrettiin kauas kotoa. Ukrainan alueella, jota kulakkien vaino erityisen rajusti kohteli, seurasi holodomor eli ”nälällä tappaminen”. Ajallisesti holodomor kesti vajaan vuoden myöhäissyksystä 1932 vuoden 1933 puolelle, tämä vajaan vuoden mittainen aika oli tuhoisa kokonaisille kylille ja pikkukaupungeille – neuvostovaltion suorittama joukkomittainen nälällä tappaminen vei ihmisiä, kokonaisia perheitä ja sukuja, kokonaisista kylistä ei jäänyt kukaan henkiin.

Kuolleita oli paljon, mittaamattomasti, niitä oli enemmän kuin miljoona, enemmän kuin kaksi miljoonaa, itse asiassa tähän päivään mennessä ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kuinka monta miljoonaa – pääasiassa ukrainalaista – holodomorin aikana kuoli. Virallisestikin puhutaan 4-6 miljoonasta kuolleesta, mutta todennäköisesti kuolleiden lukumäärä on tätäkin korkeampi ja kaikki tämä vajaassa vuodessa.

Holodomorin sekä kulakkien murhaamisten, että pakkosiirtojen vaikutus Ukrainan alueella oli monella tapaa tätä merkittävämpi. Holodomorin seurauksena satoja pieniä kyliä ja kaupunkeja jäi likimain tyhjilleen ja näihin kyliin muutti miljoonittain venäläisiä ja muihin kansallisuuksiin kuuluvia – ei välttämättä vapaaehtoisesti vaan yhteiskunnan käskystä ja näin lukuisat sydän-Ukrainan seudut muuttivat etnisesti luonnettaan ja samalla Moskova saattoi huokaista helpotuksesta. He kuvittelivat tuhonneensa orastavan ukrainalaisten kansallisen itsetunnon lopullisesti, että kymmenistä miljoonista ukrainalaisista ei enää koituisi uhkaa neuvostoyhteiskunnalle. Josif Stalin – kaiken arkkitehti – elätteli näitä uskomuksia, mutta kuinka väärässä hän olikaan.

Holodomorin seurauksena orvoiksi jäi suuri joukko lapsia – pitkälti yli miljoona – tiedä sitten oliko hengissä selviäminen heille suurikin onnenpotku. Suurin osa heistä päätyi leireille, joissa heistä kasvatettiin ”neuvostonuorten” uusi sukupolvi – heidän menneisyys ja historia, heidän suku ja perhe tuhottiin näin lopullisesti yhteiskunnan toimesta. Ja kuin kaiken kruunuksi yhteiskunta päätti pyyhkiä holodomorin pois olemasta, se muuttui tapahtumattomaksi asiaksi, sitä ei ollut enää olemassakaan. Siitä ei mainittu sanaakaan neuvostohistoriankirjoituksessa, kukaan ei kyseenalaistanut tapahtunutta, kukaan ei virallisesti ihmetellyt sitä, mihin 30-luvun alussa miljoonat ukrainalaiset olivat ”kadonneet”. Holodomor lakkasi olemasta olemassa. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua historiaansa, tuolloin he joutuivat kasvokkain tämän todellisuuden kanssa.

Itse pidän kokonaisuutta, joka alkaa oikeastaan jo ajasta ennen kulakkien murhaamista ja karkottamista, ja etenee holodomorin miljoonien kuolleiden ynnä uudelleen leireillä kasvatettujen lasten kautta kobzareiden** murhaamiseen 1932, jolloin Josif Stalinin käskystä Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin raa’asti, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja organisoituna kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana. Toimenpiteenä ei vain ollut tarkoitus tuhota kansaa vaan tuhota kokonainen kulttuuri – pyyhkiä se olemattomiin. 

Marko

*: Katsapit (Кацапьі) venäläisistä käytettävä halventava nimitys.

**: Kobzarit olivat sokeita runonlaulajia, jotka säestivät lauluaan joko kobzarilla tai banduralla.