Kansanmurha, jonka maailma unohti

Kävin katsomassa Agnieszka Hollandin ohjaaman Mr. Jonesin erikoisnäytöksessä viime vuoden marraskuussa, epäonnekseni kadotin tuolloin muistiinpanoni, joten lyhyen arvion kirjoittaminen jäi kirjoittamatta. Tuolloin en uskonut, että elokuva koskaan tulisi teatterilevitykseen Suomeen, jos edes myyntiinkään, koska elokuvan ydinaihe – holodomor (ukr. Голодомор) – ei ole laajalti tunnettu Suomessa. Sittemmin Agnieszka Hollandin Mr. Jones on nähty niin elokuvateatterissa kuin myös myyntiversionakin kaupoissa, joten pääsin verestämään muistiani ja palauttelemaan mieleeni elokuvan ohella edes aavistuksen siitä tunnelmasta, jonka koin erikoisnäytöksessä syksyisenä iltapäivänä viime vuonna, näytöksessä, jossa vieraana oli elokuvan käsikirjoittajiin kuulunut Andrea Chalupa.

Ukrainan suurlähetystön isännöimän erikoisnäytöksen päätyttyä Chalupa kuvaili elokuvan käsikirjoitusprosessia kerraten samalla oman sukunsa historiaa ja juuriaan, jotka ulottuvat Ukrainan Donbassin mustaan multaan. Andrea Chalupan isoisä koki holodomorin, Stalinin puhdistukset ynnä totalitaarisen järjestelmän kidutuksen ennen pakoaan länteen.

Mr. Jones, dvd-kotelon kansi.

Käsikirjoittaja-tuottaja Andrea Chalupa vieraana Helsingissä.

Agnieszka Hollandin Mr. Jones (pääosassa James Norton) kuvaa lyhyen episodin nuoren walesilaistaustaisen – idealistisenkin – toimittaja Gareth Jonesin elämästä – tämä lyhyt otos hänen elämästä on jäänyt varsin vähälle huomiolle läntisessä maailmassa, siitä huolimatta, että kyseessä on – historiallisesti – hyvin merkittävästä havainnosta. Gareth Jones oli ensimmäinen läntinen toimittaja, joka kirjoitti totuuden Stalinin johtamassa neuvostovaltiossa tapahtuvasta nälkään tappamisesta – holodomorista.

Palattuaan maaliskuussa 1933 Neuvostoliitosta Berliiniin, hän julkaisi päiväkirjojensa pohjalta lehdistötiedotteen useassa sanomalehdessä, mukaan luettuna The Manchester Guardian ja the New York Evening Post. Itse asiassa hänen raporttinsa sai tuolloin, aivan kuten elokuvassakin, ei-toivotun ja jopa vihamielisen vastaanoton. Maaliskuun 31. päivä 1933 The New York Times julkaisi Pulitzer-palkitun Walter Durantyn vastineen otsikolla “Russians Hungry, But Not Starving” kutsuen halventavasti Jonesin raporttia ”suureksi kauhukertomukseksi”.

Huhtikuun 13. päivä (1933) Gareth Jones julkaisi Financial Timesissa tarkan analyysin nälänhädästä Neuvosto-Ukrainassa, kuvaten pakkokollektivisoinnin; miljoonien kulakkien pakkosiirrot omilta mailtaan (yksistään yli miljoona kulakkia murhattiin ja tapettiin näissä pakkosiirroissa, jotka ajoittuivat aikaan ennen holodomoria); viljan ja karjan pakko-otot sekä ruoan viennin Neuvostoliitosta samaan aikaan kun maassa miljoonat kuolivat nälkään.

Kalle Kinnusen haastattelussa (SK 2. heinäkuuta 2019) elokuvan ohjaaja Agnieszka Holland toteaa elokuvasta seuraavaa:

”Elokuvassa tosiasioita järjestellään uudelleen, jotta tarina kulkee dramaattisemmin. Se ei ole minulle ongelma. Mitä hahmoihin tulee, tärkeää on sisäinen totuus”.

Elokuvassa ei käy ilmi se, että kyseinen matka (haastattelemaan Josif Stalinia) oli Gareth Jonesille jo kolmas matka Neuvostoliittoon; elokuvassa toisensa tapaavat Gareth Jones ja George Orwell eivät tiettävästi oikeasti tavanneet toisiaan; meillä ei myöskään ole vankkoja tietoja elokuvan kuvauksesta korruptoituneiden toimittajien hedonistisesta elosta Moskovassa – alkoholin ja huumeidentäyteisistä juhlista, joiden keskiössä (korruptoitunut ja itsensä myynyt) Walter Duranty oli ja eli.

En kuitenkaan näe tätä puutteena, kyse on kehyksestä elokuvalle, jonka keskiössä on arvoitukselliseksi jäävä Gareth Jones ja hänen houreiselta tuntuva matka Itä-Ukrainan tasangoille – Donbasiin, Stalinoon* ja sitä ympäröivälle maaseudulle, joka tuule ja tuiskun tuivertamina talvisina päivinä avautuu katsojalle lohduttomana ja ahdistavana. Viima kantaa korviin lasten nälän piinaaman laulun, kaipuun ruoan ja läheisten luo, tyhjät silmät ja sielut – toivottomuuden.

Ohjaaja Agnieszka Holland ei mässäile elokuvassa holodomorin kauhuilla; ei hän kuitenkaan jätä niitä kuvaamattakaan. Nälkä ja kuolema tuodaan esille monella tasolla, konkretiana ja fyysisenä tunteena mutta myös pitkälle edenneenä lohduttomuutena ja apatiana, joka on ottanut nälän uuvuttamat ihmiset haltuunsa. Katsoja saatellaan nälän kourissa kamppailevaan Ukrainaan junanvaunussa, jossa Gareth Jones, päällystakkinsa karistettuaan, ryhtyy syömään appelsiinia. Harmaa likainen juna tummanpuhuvine ihmisineen ja oranssinhehkuinen appelsiini. Kyse on yhdellä kertaa vertauskuvallisesta ja konkreettisesta matkasta maailmaan, jossa ihmisyys on kuolemassa. Maailmaan, jossa nälkä tappaa miljoonia. Tai asia täsmällisemmin ilmaistuna, maailmaan, jossa nälällä tapetaan miljoonia. Holodomorissa on konkreettisesti kyse nälällä tappamisesta ts. kyse on tarkoituksellisesta ja järjestelmällisestä tapahtumasta ei katovuoden tms. synnyttämästä tapahtumasarjasta.

Neuvostovaltiossa nälällä tapettiin miljoonia vuosina 1932 ja 1933 etenkin Ukrainan (SNT:n) alueella asuvia, ja sielläkin toimenpide kohdistui erityisen rajusti maaseutuväestöön ja alueille, joilla asui huomattavia määriä etnisesti ukrainalaisia. Nälkäkuolemia oli samaan aikaan runsaasti myös muualla Neuvostoliitossa, joista eräät alueet rajoittuivat Ukrainan SNT:aan ja joilla alueilla asui tuolloin runsaasti ukrainalaisia ja joille oli pakkosiirretty kulakkeja. Muualla Neuvostoliitossa nälkäkuolemat olivat ennemminkin seurausta epäonnistuneista kollektivisointikokeiluista sekä menetetystä sadosta, niistä puuttui yhteiskunnan organisoima terrori ja järjestelmällisyys, joka oli merkitsevää holodomorissa.

Ukrainalaisille holodomorin tekee vieläkin traagisemmaksi se, että sitä seuranneina vuosina nälän autioittamat ukrainalaiskylät asutettiin uudelleen venäläisillä ja idästä tuoduilla – ukrainalaiset kylät muuttuivat venäläisiksi ja holodomorin orvoiksi jättämät lapset uudelleen kasvatettiin venäläisiksi. Valtioterrori murhasi lasten vanhemmat ynnä suvun, kitkien lapsista heidän juuret ja kulttuurin kasvattaen heistä neuvostovaltion kansalaisia.

Holodomor museo, Kiova.

Toisin kuin holokaustista, holodomorista ei juurikaan ole tehty elokuvia – tällä vuosituhannella on tehty muutama holodomoria käsittelevä elokuva. Neuvostoliitossa holodomor pyyhittiin pois historiankirjoista, se lakkasi olemasta. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua historiaansa, tuolloin he joutuivat kohtaamaan myös holodomorin.

Kalle Kinnusen haastattelussa Agnieszka Holland toteaa, ettei kylmän sodan päättymisen jälkeen Neuvostoliiton historiaan liittyviä kriittisiä elokuvia ei ole tehty juuri lainkaan.

”Länsi tuntee syyllisyyttä Hitleristä, ei Stalinista.”

Ja kuten näemme, tänään Stalin on nostettu Venäjällä uudelleen jalustalle, joten ei ole odotettavissakaan, että Venäjä paneutuisi kriittisyydellä omaan (ja neuvostovaltion) historiaan. Toivottavasti edessä on aika, jolloin näin käy. Ukrainassa maan historian ja menneisyyden ruotiminen myös taiteen keinoin on kehittymässä, se on nousemassa alhosta, johon se on ajautunut menneinä vuosikymmeninä. Itse näen eräänä tekijänä nousulle Euromaidanin ja sen myötä ukrainalaisissa kasvaneen halun tutustua maansa rikkaaseen kulttuuriin ja pitkään historiaan.

Agnieszka Hollandin ohjaama Mr. Jones on onnistunut elokuva merkittävästä tapahtumasta historiassa, samalla on se on kiehtova, ajoittain houreisen unen kaltainen kuvaus julmuudesta, jolle ei löydy viime vuosisadalta montaakaan vertailukohtaa. Mutta, kuten edellä kirjoitin, toisin kuin holokausti holodomor on likimain täysin pyyhkiytynyt meidän kollektiivisesta muistista, jopa termin kansanmurha käyttöä monet välttelevät aivan kuin peläten sen käytön kautta leimaavansa Stalinin neuvostovaltion kansoja murhaavaksi hirviöksi, mitä se olikin ja mistä se ei konkreettisesti joutunut vastuuseen.

Holodomor on ukrainalaisia kohdannut tragedia, sen luonne (ja se, että lännessä todenpuhujia ei uskottu) tekee siitä muutakin kuin Ukrainaa kohdanneen tragedian. Entäpä sitten todenpuhuja Gareth Jones? Hän kuoli, epäselvissä olosuhteissa, Mongoliassa loppukesästä 1935.

Entäpä New York Timesin palkittu toimittaja Walter Duranty (elokuvassa vähäeleisen loistava Peter Sarsgaard)? Duranty ei menettänyt Pulitzeriaan, New York Times sentään myönsi vuonna 1990 Durantyn uutisoinnin Ukrainan nälänhädästä olleen lehden historian huonointa journalismia. Duranty itse kuoli Orlandossa Floridassa 1957, kaukana miljoonista neuvostoterrorin uhreista.

 

Marko

 

*: Nykyisenä Donetskina tunnettu taajama perustettiin vuonna 1869, brittiläisen liikemiehen John Hughesin perustettua metallurgian tehtaan ja hiilikaivoksia  Donbasiin Aleksandrovkan kasakka-alueen läheisyyteen. Kaupunkioikeudet John Hughesin mukaan nimetty taajama Juzovka (ukr. Ю́зівка) sai vuonna 1917.

Vuonna 1924 kaupunki nimettiin uudelleen Stalinoksi Josif Stalinin mukaan, seuraavan kerran kaupungin nimeä muutettiin vuonna 1961 osana destalinointikampanjaa, jolloin kaupunki sai nykyisen nimensä Donetsk, Donin sivujoen Donetsin mukaan nimetyn hiilikaivosalueen mukaan.

Kuvat Marko Enqvist.