Lukašenkan tie, kollektiivitilan puoluesihteerin paikalta Putinin puudeliksi

 

Alkuun huomautus lukijoille, kirjoitukseni hetkittäisestä ironisesta sävystä huolimatta en millään muotoa halua vähätellä Euroopan viimeiseksi diktaattoriksikin nimetyn Aljaksandr Ryhoravitš Lukašenkan vastenmielisiä tekoja. (Lukašenka piti hallussaan titteliä ”Euroopan viimeinen diktaattori” aina siihen saakka, kun Vladimir Putin kadotti lopullisesti todellisuudentajunsa eristäessään itsensä maailmalta koronavirusepidemian aikana).

Tuskainen Lukašenka (keskellä) seuraamassa romahtavan suurvallan viimeistä voitonpäivän paraatia?

Neuvostoliiton käydessä kuolinkamppailuaan 90-luvun alkupuolella,  Valko-Venäjä julistautui vastahakoisesti suvereeniksi heinäkuun 27. päivä 1990, ja siitä tuli virallisesti Valko-Venäjän tasavalta seuraavan vuoden elokuussa, 25. elokuuta 1991. Maan päämiehenä toimi itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina markkinatalousuudistuksia ajanut Stanislau Šuškevitš, jota vuoden 1993 lopulla parlamentin korruption vastaisen komitean puhemies Aljaksandr Lukašenka syytti kymmenien virkamiesten ohella korruptiosta ja valtionvarojen kavaltamisesta. Lukašenkan syytökset johtivat epäluottamusäänestykseen, jonka Šuškevitš hävisi. Kuinka ollakaan, myöhemmissä tutkimuksissa Šuškevitšia vastaan kohdistetut syytökset osoitettiin vääriksi. Seuraavana vuonna (1994) Valko-Venäjällä järjestettiin maan ensimmäiset presidentinvaalit Neuvostoliiton hajoamisen ja itsenäistymisen jälkeen, vaalien suosikkina pidettiin Šuškevitšin tilalle pääministeriksi noussutta Vjatšaslau Kebitšiä. Vaalin voitti 45 prosentin äänisaaliilla Aljaksandr Lukašenka, Kebitšin äänisaaliin jäädessä 15 prosenttiin ja Šuškevitšin 10 prosenttiin – loppujen ehdokkaiden jäädessä marginaaliin.

Lukašenkan valta sementoitui vuoden 1996 kansanäänestyksessä, jonka myötä hänen presidenttikautensa jatkui vuoteen 2001. Niin kiinnostavaa kuin olisikin kerrata Valko-Venäjän historiaa en sitä tässä kirjoituksessa ryhdy tekemään. Aihe, kiinnostavuudestaan huolimatta, ei ole relevantti tämän kirjoituksen teeman näkökulmasta tarkasteltuna, vaikka se tarkentaisikin kuvaa siitä, kuinka Lukašenkan onnistui ottaa kokonainen valtio kuristusotteeseensa ja avaisi sitä, kuinka olemme päätyneet vallitsevaan tilanteeseen, jossa Venäjä samanaikaisesti käy brutaalia hyökkäyssotaa Ukrainassa ja on kahlinnut Valko-Venäjän kohtalon omaansa.   

Lukašenkan hallintokaudella Valko-Venäjästä muotoutui ensin kansalaistensa oikeuksia polkenut autoritaarinen valtio, jota [Valko-Venäjää] Yhdysvalloissa syytettiin Irakin sodan (v. 2003-) alun jälkeen kaupasta ”pahan akselin” kanssa nimittäen Lukašenkaa samalla ”Euroopan viimeiseksi diktaattoriksi”, (1) ja kuinka maa lopulta ajautui suhteessa Venäjään vasallivaltion asemaan. Lukašenka haaveili Valko-Venäjän ja Venäjän valtioliitosta jo 90-luvun puolella, epäilen hänen kuitenkin nähneen itsensä jossain muussa, kuin nöyrän – isäntäänsä tottelevan – puudelin asemassa. Siinä missä moni muu Vladimir Putiniin alisteisessa asemassa ollut naapurivaltion johtaja on onnistunut ottamaan etäisyyttä isäntäänsä Venäjän ”erikoisoperaation” mahalaskun myötä, Aljaksandr Lukašenka ei ole tässä onnistunut. Ennemminkin näyttää siltä, että lieka isännän ja puudelin välillä on entisestään kiristynyt – vai onko mahdollista, että asetelma keikahtaa vielä toisin päin. Tähän retoriseen kysymykseen en nyt suoraan vastaa, kirjoitukseni perusteella on ehkäpä mahdollista päätellä jotain tulevista suuntaviivoista.

Tämän verkkaisesti edenneen alustuksen jälkeen onkin syytä käydä kiinni itse asiaan eli tarkastella sitä mikä Aljaksandr Lukašenkan ja hänen johtamansa valtion asema Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaan on. Tarkastellessamme Valko-Venäjän roolia (asemaa) Venäjän Ukrainaan kohdistuneessa hyökkäyssodassa, meidän ei pidä unohtaa sitä, että Valko-Venäjä näytteli hyvin merkittävää roolia syksyllä 2021, jolloin Aljaksandr Lukašenkan rikollinen hallinto kävi Venäjän kanssa hybridisotaa EU:ta vastaan, jossa yhtenä välikappaleena olivat pakolaiset ja siirtolaiset, joita lennätettiin Valko-Venäjälle useasta eri lähtömaasta (ja useiden eri lentoyhtiöiden koneilla). (2)

Huomio kirjoitan kanssa, en tuella, koska nähdäkseni ilman Kremlin hyväksyntää operaation toteuttaminen nähdyssä laajuudessa ei olisi ollut mahdollista, joten pidän todennäköisenä, että operaation suuntaviivat piirrettiin Minskin sijaan Moskovassa. Myös se, että Venäjän kaukotoimintailmavoimien Tupolev Tu-22M3 strategiset pommikoneet suorittivat näyttävän demonstraatiolennon Valko-Venäjän ilmatilassa maan ilmavoimien hävittäjien saattamana, alleviivaa sitä, että operaatiossa on kyse muustakin kuin Valko-Venäjän itsenäisestä hybridisodankäynnin-operaatiosta länttä vastaan. Kyseisen syksyn ja syystalven tapahtumia Valko-Venäjällä voi myös tarkastella osana laajempaa kokonaisuutta, paria kuukautta myöhemmin maat aloittivat yhteisen Union Resolve-2022-sotaharjoituksen. Lukašenka antoi hyväksyntänsä maassa järjestettävälle Valko-Venäjän ja Venäjän yhteiselle sotaharjoitukselle tammikuun puolivälin (v. 2022) tietämillä. Tammikuun 17. 2022 Kalodzištšyssä kuvattiin venäläiskalustoa ja joukkoja kuljettanut tavarajuna, seuranneina päivinä lisää joukkoja ja kalustoa alkoi virrata Brjanskin alueelta Venäjältä Valko-Venäjälle. Kaksivaiheisen harjoituksen aktiivinen vaihe pidettiin 10.-22. helmikuuta 2022 Valko-Venäjällä, pääasiassa maan länsi- ja lounaisosissa mutta myös Ukrainaan rajoittuvilla alueilla. (3) Kaksi päivää harjoituksen päättymisen jälkeen (aamuyöllä 24. helmikuuta 2022) Venäjä hyökkäsi laajalla rintamalla Ukrainaan – osa hyökkäykseen osallistuvista joukoista lähti liikkeelle Valko-Venäjän eteläosista Ukrainaan rajoittuvilta alueilta. Venäjän ilmavoimat tuki offensiivia tukeutuen myös lentotukikohtiin Valko-Venäjällä, Kiovan ja Tšernihivin alueisiin Ukrainassa kohdistettiin myös epäsuoraa tulta Valko-Venäjän maaperältä.

Vaikka Valko-Venäjä ei osallistunut aktiivisesti sotatoimiin Ukrainassa*, maa oli sodan osapuoli alusta alkaen antaessaan tukikohtiaan Venäjän käyttöön ja suodessaan Venäjälle mahdollisuuden toteuttaa operaatioita syvälle Ukrainaan alueensa kautta. Valko-Venäjän tämänhetkinen asema suhteessa Venäjään tarkoittaa myös sitä, että Ukrainaan kohdistuu kaiken aikaa (ainakin teoreettinen) uhka myös pohjoisesta. Venäjä on painostanut Lukašenkan hallintoa avaamaan uuden pohjoisen rintaman ja hyökkäämään Ukrainaan, onnistumatta painostustoimissa. Lukašenka todennäköisesti tietää tällaiseen hyökkäykseen sisältyvät riskit ja täten välttelee sellaiseen ryhtymistä viimeiseen saakka, mutta teoreettinenkin uhka pohjoisen suunnalta tarkoittaa sitä, että Ukrainan on pidettävä ylimääräisiä joukkoja maansa pohjoisosien – etenkin Kiovan alueen – suojana.

Lukašenkan vastentahtoisuus uuden rintaman avaamiseen voi johtaa Kremlin taholta toimiin uppiniskaiseksi käyvää diktaattoria vastaan. Ei siis ihme, että voitonpäivänparaatia tuskaisena seuranneen Lukašenkan ympärillä on vellonut enemmänkin spekulaatioita hänen terveydentilasta. (4) Vaan saavuttaisiko Vladimir Putin tavoitteensa poistamalla Lukašenkan laudalta? Se voisi myös johtaa siihen, että kansa lähtisi uudelleen Valko-Venäjällä kadulle vaihtaakseen vallan Minskissä, tai estääkseen Venäjää vetämästä Valko-Venäjää entistä syvemmälle turmioon! Ennustettavuutta vaikeuttaa myös se, että minkä roolin turvallisuuskoneisto tai asevoimat ottaisi tilanteessa, jossa Lukašenka päättäisi päivänsä ja jonka seurauksena maa ajautuisi kaaokseen, ja Kremlin haltuun.  

Valko-Venäjä ei ole pelkästään antanut alueitaan ja tukikohtiaan Venäjän käyttöön, Venäjän on myös ollut mahdollista harjoittaa ja kouluttaa joukkojaan sen alueella (johtuuko tämä siitä, että Venäjällä on hyökkäyssodan synnyttämien runsaiden tappioiden seurauksena puutetta kouluttajista?). Edellisten lisäksi Venäjä on myös saanut Valko-Venäjältä aseita, ammuksia sekä materiaaliapua, jotta sen olisi mahdollista jatkaa sotaa samalla intensiteetillä. (5) Toukokuun 2023 loppuun mennessä Venäjä on varmistetustikin menettänyt hyökkäyssodassa Ukrainaan 2000 taistelupanssarivaunua, todellisen luvun ollessa olennaisesti suuremman, (6) joten Venäjän Valko-Venäjältä saama aseistus ja muu varustus omalta osaltaan mahdollistaa rikollisen hyökkäyssodan jatkamisen siihen liittyvine julmine piirteineen (sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan). Näin maalaisjärjellä tuumailtua, olisi luonnollista, että valtiojohdon tulisi kantaa vastuunsa teoistaan kansainvälisessä oikeudessa.

Toisaalta näyttää siltä, että Valko-Venäjän ylin johto joutuu kaikissa tapauksissa vastuuseen Venäjän hyökkäyssotaan liittyvissä tapahtumissa sen ohella, että maan johto (viimekädessä Aljaksandr Lukašenka) on syyllistynyt suureen joukkoon ihmisoikeusrikoksia omia kansalaisiaan kohtaan vallassa olo aikanaan. (7) Yksistään elokuussa 2020 alkaneiden, Lukašenkan vastaisten mielenosoitusten aikana maan hallinto syyllistyi ihmisoikeusrikkomuksiin, systemaattiseen kiduttamiseen ja murhiin vaalien varastamisen ohella, joten jo yksin niiden tähden olisi enemmän kuin suotavaa, että Lukašenkan johdolla maan ylimmät turvallisuusviranomaiset päätyisivät jokin päivä Haagiin (tai muuhun kansainväliseen tribunaaliin). (8) Toimittaja Tommi Nieminen seurasi Valko-Venäjän kansannousua satojen vuorokausien ajan Lukašenkan varastettua vaalit, jotka hän elokuussa 202 hävisi. Niemisen päivittäiset twiitit ja muut havainnot piirsivät erittäin tarkan kuvan kansannoususta ja brutaaliudesta, jolla se tukahdutettiin. (9 ja 10)

Valko-Venäjän turvallisuusjoukkojen kansalaisia vastaan käyttämän väkivallan jälkiä. 

Viimeisimpien raporttien mukaan Lukašenkan hallinto on sekaantunut Venäjän Ukrainassa toteuttamiin lapsikaappauksiin, Venäjän siirtäessä Ukrainalta miehittämiltään alueilta lapsia erilaisille leireille myös Valko-Venäjän alueelle. (11) Venäjällä Vladimir Putinin ohella myös maan lapsiasiainvaltuutettu Marija Lvova-Belovasta annettiin kansainvälinen pidätysmääräys Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen eli ICC:n toimesta tämän vuoden maaliskuussa. (12) Pidätysmääräys perusteena on Venäjän toteuttamat ukrainalaislasten kaappaukset ja pakkosiirrot miehittämillään alueilla. Mikäli raportit Valko-Venäjän osuudesta Venäjän toteuttamissa lapsikaappauksissa ja lasten pakkosiirroissa pitävät paikkansa, uskoisin kansainvälisen rikostuomioistuimen reagoivat tähän myös jossain vaiheessa. Toivottavasti valkovenäläiset saavat tulevaisuutta oikeutta Lukašenkan hallinnon päätyessä oikeuteen rikoksistaan, joiden juuret ulottunevat 90-luvulle ja syytöksiin, jotka kohdistettiin Stanislau Šuškevitšiin.

 

Marko

 

Lähteet:

1. http://news.bbc.co.uk/2/hi/europe/116265.stm

2. Aiheesta lähteistettynä blogissani Tasavallan presidentti: ”Olemme menettäneet kyvyn olla kova kovaa vastaan”.

3. https://motolko.help/en-news/belarusian-ministry-of-defense-drills-pose-no-threat-to-europe-and-neighbors/ 

4. https://yle.fi/a/74-20031926 

5. https://www.intellinews.com/belarus-prime-minister-confirms-weapons-exports-to-russia-245625/

6. https://www.thedefensepost.com/2023/06/01/russia-lost-tanks-ukraine/ 

7. https://www.hrw.org/europe/central-asia/belarus 

8. https://www.ohchr.org/en/press-releases/2021/07/belarus-massive-human-rights-violations-unprecedented-scope-and-gravity-says 

9. https://twitter.com/TommiHNieminen/status/1474793243091079171 

10. https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000008516185.html  (maksumuurin takana).

11. https://tvpworld.com/70048217/belarus-aided-russia-in-deporting-ukrainian-children-report-says 

12. https://yle.fi/a/74-20022970 

Muina lähteinä käytetty muun muassa NEXTA tv:tä, Belarusian Hajun project’ia, Länsi-Savoa, Alexander Lukashenko (artikkeli) ja oryxspioenkop.com-verkkosivua. Kuvakaappaus Lukašenkasta Moskovassa 9.toukokuuta 2023 @CRUXnews.

*: On spekuloitu, että valkovenäläisiä erikoisjoukkojen sotilaita olisi osallistunut Venäjän 24. helmikuuta 2022 alkaneeseen hyökkäykseen Kiovan alueella. Arveluita ei ole kyetty vahvistamaan. Valkovenäläisiä palkkasotilaita on kyllä osallistunut sotaan Ukrainassa Venäjän riveissä. 

Putinin ”puudelit” ”vaalitarkkailijoina” Krimillä, ja muita ”kansanäänestyksen” merkillisyyksiä

Venäjällä farssimainen äänestys perustuslaista on vihdoin ohi, tämä farssi – tragedia joillekin – piti sisällään eräitä merkillisyyksiä, jotka huomioin lyhyelti tässä kirjoituksessa.

Toki jokaisen on syytä tiedostaa se, että käytännössä Venäjällä järjestetty ”kansanäänestys” oli silkkaa teatteria, merkityksetön tapahtuma, jolla vain näennäisesti haettiin legimiteettiä Venäjän perustuslakiin tehtäville muutoksille. Teatteria, jonka jälkeen maan johto pääsee ”patsastelemaan” ja toteamaan noudattavansa kansan tahtoa, jokaisen asioihin perehtyneen kuitenkin ymmärtäessä vaalien olleen vilpillisten ja lopputuloksen ennalta määritellyn – kyse oli lähinnäkin siitä, että kuinka räikeästi valtiojohto valehtelee ja huijaa (ja huijasihan se, mutta meidän on käytännössä mahdotonta sanoa kuinka räikeä tämä huijaus oli).

Venäjän valtiojohto – viime kädessä Vladimir Putin – ei uskaltanut tälläkään kerralla mitata suosiotaan vapaissa ja rehellisissä vaaleissa, vaan vaalit olivat jo lähtöasetelmaltaan manipuloidut, koska koko perustuslakimuutos oli nivottu yhdeksi paketiksi, halutessasi hyväksyä eläkemuutokset, tulit samalla hyväksyneeksi presidentin (eli Putinin) valtakausien nollauksen. Näytelmän ollessa näin kehnosti järjestetyn, onkin suorastaan irvokasta, että Venäjän onnistui jälleen kerran saada joukon ulkomaisia, Kremlin tukijoita ja myötäjuoksijoita, esiintymään ”vaalitarkkailijoina” ja ”asiantuntijoina” – toisaalta lännestä löytynee aina opportunisteja tahi kompromoituja palvelemaan diktaattoreja (ja myymään sielunsa saatanalle).

Osa näistä ulkomaalaisista ”vaalitarkkailijoista” ulotti vierailunsa aina Venäjän Ukrainalta miehittämälle Krimin niemimaalle saakka. Merkittävä osa miehitetyllä Krimillä vierailleista ”vaalitarkkailijoista” kuului eurooppalaiseen äärioikeistoon – joukossa oli myös ranskalaisia europarlamentin jäseniä Thierry Marianin johdolla. Venäjän juoksupoikana usein nähty Thierry Mariani on Marine Le Penin johtaman Kansallisen liittouman (Rassemblement national) edustaja.

Thierry Mariani ranskalaiskollegojen kanssa Venäjän miehittämällä Krimillä. *

Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla ”vaalitarkkailijoina” ja ”asiantuntijoina” vierailivat seuraavat poliitikot tahi tunnetut henkilöt: Lyubomira Gancheva ja Martin Raychev Bulgariasta; Thierry Mariani (MEP), Virginie Joron (MEP), Herve Juvin (MEP), Jean-Lin Lacapelle (MEP) ja Philippe Olivier (MEP) Ranskasta; Vaihtoehto Saksalle puolueen Gunnar N. Lindemann; ruotsalaistaustainen, Budapestissä asuva, Erik Almqvist.

Tietojeni mukaan suomalaisia ei osallistunut ”vaalitarkkailuun” Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, sen sijaan RISI:ssä Pohjois-Euroopan edustajana ollut (edelleen oleva?) Johan Bäckman toimi ”vaalitarkkailijana” Moskovan ohella Pietarissa, antaen myös haastatteluita lukuisille venäläismedioille, kuten RIA Novostille, Regnum’ille, Baltnews’ille – haastattelu päätyi myös Rossija 1 -kanavan pääuutislähetykseen.

Bäckman "vaalitarkkailemassa" Pietarissa. **

Mikäli tarkastelemme vain Venäjää, emmekä miehitettyä Krimiä, Bäckmanin lailla maassa oli ”vaalitarkkailijoita” Venäjän kutsumana lukuisista eri valtioista, Suomen ohella muun muassa Latviasta, Serbiasta, Saksasta ja Italiasta. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa, että samalla Venäjän keskusvaalilautakunta kielsi kansainvälisten tarkkailijoiden tulon maahan, eli maalle riitti se, että Venäjälle saapui joukko sille myötämielisiä ”asiantuntijoita” ja ”vaalitarkkailijoita” valvomaan näytelmää – farssia ja antamaan isäntien kaipaamia hyväksyviä lausuntoja, muu oli merkityksetöntä.

Anton Shekhovtsov tarkastelee katsauksessaan “European politicians to legitimize constitutional changes in Russia” (1) ilmiötä, jossa Kreml-myönteiset poliitikot, aktivistit, toimittajat ja lobbaajat – joihin Johan Bäckmankin kuuluu – toimivat Venäjän käsikassarana, pyrkien samalla tuomaan uskottavuutta Venäjän vaaliteatterille. Venäjä on turvautunut vastaavaan toimintaan aiemminkin, esim. keväällä 2014 Krimin kansanäänestyksen aikaan; Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla järjestetyissä ”vaaleissa” useammankin kerran (joissa on ollut Bäckmanin ohella muitakin suomalaisia ”vaalitarkkailijoina”, kuten Jarmo Ekman ja edesmennyt Jon Hellevig); vuoden 2018 presidentinvaaleissa, jonka aikana suomalaisdelegaatio vieraili näkyvästi Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, osallistuen useisiin propagandistisiin tilaisuuksiin; ja nyt ”perustuslakikansanäänestyksen” yhteydessä. Krimin ja Donbasin ohella myös muilla Venäjän miehittämillä alueilla on järjestetty ”vaaleja”, joihin maa on kutsunut ulkomaalaisia tarkkailijoita, myös Johan Bäckmanin, (tällainen vaali järjestettiin miehitetyssä Etelä-Ossetiassa viime kesänä).

Se, ettei Venäjä hyväksynyt ”tarkkailijoiksi” muita kuin sen myötäjuoksijoita, ei lainkaan vähennä vaaleihin kohdistuvia epäilyjä – ennemminkin päinvastoin. Fyysikko Sergei Shpilkin arvioi tilastollisen jakauman perusteella ”kansanäänestyksessä” annetun 22,4 miljoonaa epäilyttävää ääntä (vrt. vuoden 2018 presidentinvaaleissa annettiin 10 miljoonaa epäilyttävää ääntä). (2)  

Riippumaton vaalitarkkailujärjestö Golos raportoi sadoista vaalivilppiepäilyistä. (3) Vaaleista on myös julkaistu videoita, joissa virkailijat lisäävät ennalta täytettyjä lipukkeita vaaliuurniin. (4) Eikä uskottavuutta ja luottamusta lisää sekään, että äänestää on voinut parkkipaikoilla ja puistoissa, paikoissa, joissa vaalisalaisuuden säilyttäminen on hyvin vaikeaa – samalla kyseeseen tulevat paikat, jotka mahdollistavat kaikenmoisen vaalivilpin ja manipuloinnin. Eräiden toimittajien on onnistunut äänestää kahdesti; toisaalta osa kansalaisista on kertonut, kuinka vaalivirkailijat epäsivät äänestämisen, sillä verukkeella, että he olivat jo äänestäneet.

Härskiydessään Venäjän toimissa oma luku on Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla asuvien, Venäjän passin saaneiden paikallisten, kuljettaminen äänestämään Venäjälle. (5) Erityisen härskiksi toiminnan tekee se, että miehitetyssä Itä-Ukrainassa asuvia on painostettu ottamaan Venäjän passi, monien ”valtion palveluksessa” olevien on ollut suoranainen pakko ottaa Venäjän passi – näin on käynyt myös opettajille ja lasten parissa työskenteleville, ei yksin ”turvallisuusviranomaisille” jne. Käytännössä emme voi tietää kuinka vapaaehtoisesti nämä Venäjällä äänestämässä käyneet ovat toimineet, vai onko ihmisiä velvoitettu käymään ”äänestämässä”. Venäjällä opettajia, valtion virastoissa työskennelleitä, sairaaloiden henkilökuntaa, turvallisuusorganisaatioiden jäseniä käskettiin käymään äänestämässä, ja käskettiin äänestämään oikein, josta voi päätellä, kuinka ”vapaaehtoista” näiden Ukrainalta miehitettyjen alueiden asukkainen äänestäminen saattoi olla.

Miehitetystä Donbasista bussilla ”äänestämään” Venäjälle. (5)

Että sellaiset vaalien irvikuvat Venäjällä, lyhyesti ilmaistuna VMP! ”Vaalien” myötä Venäjän asema totalitaarisena valtiona vain vahvistuu.

Marko

1. https://www.epde.org/en/news/details/european-politicians-to-legitimize-constitutional-changes-in-russia.html (document)

2. https://twitter.com/jakluge/status/1278584014585188352?s=20 

3. https://yle.fi/uutiset/3-11428709 

4. https://twitter.com/MBKhMedia/status/1278432088295964678?s=20 

5. https://www.radiosvoboda.org/a/vichnyi-putin-golosuvannya-donbas/30704212.html 

*: Thierry Mariani.

**: Johan Bäckman. 

Varastaako diktaattori show’n?

Pyeongchangin talviolympialaisten avajaisia vietettiin muutama päivä sitten helmikuun 9. jo ennen kisojen avajaisia urheilijoitakin suurempaa huomiota saivat Pohjois-Korean diktaattorin Kim Jong-un’in kisoihin lähettämät ”cheerleaderit”. Paikoin heidän saama huomio on naiivin ihailevaa, jossa huomio kiinnittyy ulkoiseen olemukseen, heidän täsmällisiin liikkeisiin ja ”antaumukselliseen” kannustamiseen – mitä muuta he voivat tehdä kuin kannustaa ”antaumuksellisesti”, sillä onhan tämä ennen kaikkea propagandanäytöstä, kauniiseen ”karkkipaperiin” toki käärittyä!

Useamman päivän ajan olen pohdiskellut tätä ilmiötä. Suomessakin nämä ”cheerleaderit” ovat saaneet joltisenkin huomiota, mutta kaikkiaankin varsin rajallisesti verrattuna moneen muuhun maahan, eikä huomiokaan ole välttämättä ollut niin yliampuvaa tahi ylitsevuotavan ihailevaa mitä se monessa muussa maassa on ollut. Tämän näytöksen alkumetreillä näyttää vahvasti siltä, että diktatuuri vie länsimaista mediaa puhtaasti kuusi nolla. Rumempia termejä en tässä yhteydessä tohdi käyttää.

Nämä ”cheerleaderit” ovat vankeina kultaisessa häkissä – eliittiä, hyvien perheiden tyttäriä, propaganda ja musiikkiryhmien jäseniä. Koko tätä pohjoiskorealaista kiristysnäytelmää kuvailisin yhdellä sanalla – irvokas.

Olen seurannut suomalaisen median ohella eniten englannin kielistä mediaa, tällä hetkellä niissä näyttää yhdistyvän samalla kertaa – toisinaan vieläpä samoissa artikkeleissa – naiivi lapsenusko parempaan tulevaan, samalla kuitenkin annetaan rutkasti palstatilaa propagandalle (usein tahattomasti) ja loppuun päädytään typerryttävällä tavalla ihailemaan diktatuurin toimintaa.

Uskovatko nämä median edustajat ja heidän lainaamansa asiantuntijat siihen mitä meille kirjoittavat? Kuvittelevatko he todellakin Kim Jong-un’in olevan vilpittömin mielin liikkeellä, että tästä alkaa ”uusi aika”? Ovatko he unohtaneet ne opit, joita he ovat – kantapään kautta kerryttäneet – viime vuosien aikana totutellessaan toimimaan venäläispropagandan kyllästyttämässä ympäristössä?

Saamme nähdä, että kisat eivät muuta maailmaa, että tämä on vain mediapeliä ja propagandaa, jolla Pohjois-Korean diktaattori kiillottaa omaa kuvaansa käyttäen hyväksi olympialaisia ja olympia-aatetta –

tämä koko teatteri palauttaa mieleen helmikuisen Sotšin 2014 ja kuinka tuolloin eräs diktatorisesti valtaan takertunut hallitsija paistatteli valokeilassa nauttien saamastaan julkisuudesta, nyt julkisuuskuvaansa kiillottava diktaattori ei edes ole kisaisäntä (onneksi!) mutta elkeet ovat samat –

kun olympiatuli on sammunut, on aika palata arkeen. 

Berliinin olympialaiset, 1936.

Millaisia ihailevia otsikoita media tänään kirjoittaisikaan Berliinin olympiatunnelmasta? Kuinka ihaillen viivasuorista riveistä kirjoitettaisi, kuinka lapsenuskoisesti tarkasteltaisi Adolf Hitleriä tervehtivää yleisömerta, jossain sivulauseessa huomautettaisi maan kehnosta ihmisoikeustilanteesta.

Moskovan olympialaiset – kyynelehtivä Miska-karhu päättäjäisissä, 1980.

Moskovan kisojen aikaan olin kymmenen ikäinen, muistikuvissa on kisojen päättäjäisissä kyyneliä vuodattanut Miska-karhu – millaista draamaa siitä tänään – herran vuonna 2018 – saataisi mediaan, ja kuinka neuvostovaltion todellisuus häipyisi jonnekin taustalle?

Eihän tämä pohjoiskorealainen Pyeongchangissa Etelä-Koreassa esitettävä teatteri eroa millään muotoa Berliinistä tahi Moskovasta. Halutaan tunkeutua ihmisten mieliin, herättää tunteita ja niiden avulla muokata kuvaa todellisuudesta. Hetken diktaattori Kim on parrasvaloissa, hetkeksi hänen onnistuu varastaa show – tehdä olympialaisilla politiikkaa. Ei siis mitään uutta auringon alla!

Arki koittaa, maailma palautuu ennalleen, dialogin luonne muuttuu mutta joidenkin mieliin on kylvetty itävä siemen ”ei se Pohjois-Korea niin paha voi olla”. Naiivia lapsenuskoista perunanenää vedetään höplästä, hän ehkäpä kuvittelee, että ”totuus on jossain siellä välillä”, että Kim Jong-un’in kanssa on mahdollista keskustella – harrastaa dialogia.

Dialogi diktaattorin kanssa on turhauttavaa – ehkäpä jopa turhaa, koska se ei perustu keskinäiselle luottamukselle. Kuinka luottaa keskustelukumppaniin, joka ei ole vastuussa muuta kuin itselleen? Pohjois-Korean kanssa neuvotellessa olemme nähneet, ties kuinka monta kertaa sen, että sopimusten lopullisena tarkoituksena tuntuu olevan vain ja ainoastaan ajan pelaaminen ei sopimusten kunnioittaminen. Tämä irvokas – olympiahengen vastainen – näytelmä, josta nyt pääsemme osalliseksi, on osa tätä ajan pelaamista, tämä on asia, mikä meidän on syytä pitää mielessä sen sijaan, että antautuisimme haaveillemme.

Ei olympiahengen mukaisesti citius, altius, fortius vaan veni, vidi, vici.

Marko