Terve Ukraina! Kunnias soikoon, Huutona huomenen valkenevan!

 

Ukrainan matkakertomukseni otsikko on ote Eino Leinon edelleen ajankohtaisen runon ’Terve Ukraina’ ensimmäisestä kappaleesta. (1) Leino kirjoitti voimakkaan ja kantaaottavan runon kesällä 1917, jolloin Ukraina kävi itsenäisyystaistelua heikentyneestä Venäjän keisarikunnasta ensimmäisen maailmansodan taisteluiden ollessa käynnissä. Runon on säveltänyt lauluksi Olli Saari ja se esitettiin julkisesti ainakin helmikuussa 2022 Venäjän suurlähetystön edustalla Tehtaankadulla Ukrainan sodan vastaisessa mielenosoituksessa. (2)

Siitä huolimatta, että olisi houkuttelevaa alustaa tätä kirjoitusta pidemmällä kertauksella Ukrainan kansalliseen heräämiseen ja itsenäisyystaisteluun, en kuitenkaan ryhdy tähän vaan kehotan Ukrainasta ja sen historiasta kiinnostuneita tarttumaan kirjaan, vaikkapa Johannes Remyn teokseen ’Ukrainan historia’.

 

Tšernivtsi Karpaattien kainalossa

Matka autolla kohti Ukrainan “pikku-Wieninäkin” tunnettua Tšernivtsiä alkoi paahtavan auringon alla satoja kilometrejä etelämpänä Bukarestista. Iltapäivän ja illan myötä matka eteni kohti Ukrainaa – moottoritie vaihtui kapeaksi mutta runsasliikenteiseksi kyliä ja kaupunkeja halkovaksi väyläksi. Etelän laajat tasangot muuttuivat kumpuilevaksi maastoksi, hiekanharmaassa horisontissa kohoili jyrkkenevien maininkien lailla Karpaattien Romanian puoleinen etelää hivuttava osa.

Auringon laskiessa horisonttiin saavuimme Romanian ja Ukrainan väliselle rajalle: avoimesta ikkunasta kantautui erilaisten sirkkojen ja muiden hyönteisten synnyttämä ’sinfonia’, savun ja maan tuoksujen kietoutuessa toisiinsa. Kaikki oli tuttua ja turvallista – äänien, tuoksujen ja hajujen maisema, jota olin kaivannut jo pidemmän aikaa. Rajan ylitettyämme auto kiisi pimeitä teitä myöten Tšernivtsiin ystävillemme, jotka jo odottivat meitä. Vieraanvarainen vastaanotto myöhäisen illallisen kera: kaikki näytti erehdyttävästi samalta kuin edellisellä vierailullamme viime vuosikymmenen puolella, mutta vain näytti olematta sitä.

Ohi vierineiden vuosien aikana Itä-Ukrainan sota oli laajentunut Venäjän suurhyökkäyksen seurauksena suursodaksi. Venäjän suurhyökkäyksen seurauksena ystäväperheen pään V:n äiti oli evakuoitunut idästä heille asumaan: hän eli elämänsä viimeiset vuodet poissa kotoa (jonka venäläisten pommit tuhosivat) kunnes sairaudet lopulta mursivat hänet. Kyse on kuitenkin moninkertaisesta tragediasta, nimittäin ystäväperheemme joutui itse evakuoitumaan idästä Donetskin alueelta länteen Tšernivtsiin kevättalvella 2015 heidän kotinsa jäädessä rintamalinjan väärälle puolelle. Tänään heidän kodissaan miehitetyn Donetskin kupeessa asuu vieraita ihmisiä – miehittäjiä ja varkaita, jotka riistävät toiselta turvan ja rakkaudella vaalimansa kodin.  

Tšernivtsi on historiallisen Bukovinan eli ’Pyökkien maa’ suurin kaupunki. Tänään tämä Karpaattien pohjoisrinteillä ja niitä ympäröivillä tasangoilla sijaitseva alue jakautuu Ukrainan ja Romanian kesken. Alueen nimi viittaa seudulla yleisiin pyökkimetsiin (pyökki = buk) ja sen historia ulottuu vuosisatojen päähän 1300-luvulle. Asutetun Tšernivtsin historia ulottuu vieläkin kauemmas, lähes tuhannen vuoden taa. Kaupunki on eräs Ukrainan sisämaan vanhimpia, pysyvää asutusta alueella on ollut 1100-luvulta lähtien. Kaupungin linnoitus on perustettu 1200-luvulla, kirjallisissa lähteissä Tšernivtsi mainitaan kaupunkina vuonna 1408. Vuosisatojen aikana Tšernivtsi ympäröivine alueineen on vaihtanut omistajaa lukuisia kertoja. Se on kuulunut turkkilaisille, mutta jo 1300-luvulla alue oli Moldavian hallinnassa. Itävaltaan alue liitettiin 1775, kaupungin historiallinen (ja kaunis) keskusta on Itävallan ja Itävalta-Unkarin aikakaudella rakennettu ja säilynyt menneet vuosisadat varsin hyvin, edes Romanian aikaa seurannut neuvostoaika ei koitunut historiallisen Tšernivtsin kohtaloksi.

Tšernivtsin keskustaa.

Viime vuosisadalla Tšernivtsin alue siirtyi tiuhaan tahtiin valtiolta toiselle sotien ja valtioiden murentumisten tähden. Ensimmäisen maailmansodan häviäjiin kuulunut Itävalta-Unkari hajosi itse ja Romania miehitti Tšernivtsin ja Bukovinan alueen kokonaisuudessaan – kaupunki ympäristöineen säilyi vallan vaihtumisesta huolimatta etnisesti pääosin ukrainalaisena. Kesäkuussa 1940 puna-armeija marssi Bukovinan pohjoisosiin, Tšernivtsi ympäristöineen liitettiin Neuvostoliittoon, mutta jo seuraavan vuoden puolella valta kaupungissa vaihtui jälleen. Romania natsi-Saksan liittolaisena liitti alueet itseensä operaatio Barbarossan alkua seuranneina kuukausina. Muutamaa vuotta myöhemmin puna-armeija eteni alueelle uudelleen, 1944 Bukovinan pohjoisosat eli Tšernivtsin alue (oblast) oli puna-armeijan hallussa ja toisen maailmansodan päättymistä seuranneina vuosina (1947) alue liitettiin uudelleen ja Ukrainan SNT. ja Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton hajottua joulukuussa 1991 alue jäi osaksi itsenäistynyttä Ukrainaa. (3) Ukrainan itsenäistymiskansanäänestyksessä 1. joulukuuta 1991 92 prosenttia alueen äänioikeutetuista kannatti itsenäistä Ukrainaa.

 

Vierailu runoilija-kirjailija Ivan Frankon kaupungissa

Ukrainan kiertueemme alkupuolen pysähdys Tšernivtsissä oli lyhyt, jo muutaman päivän kuluttua matkamme jatkui linja-autolla kohti Ivano-Frankivskia.

Ivano-Frankivsk perustettiin 1662, ja se sai Magdeburgin kaupunginoikeudet samana vuonna, jolloin kaupungin nimeksi tuli Stanisławów alueen maita hallinneen puolalaisen suvun edustajan etunimen mukaan. Kaupungista käytettiinkin aina vuoteen 1962 asti Stanyslaviv-nimeä, jolloin sai nykyisen nimensä Ivano-Frankivsk runoilija-kirjailija Ivan Frankon mukaan.

Aivan kuten Tšernivtsi, Ivano-Frankivsk on kuulunut menneinä vuosisatoina useaan eri kuningaskuntaan tai valtioon. Vuonna 1918 kaupunki lähiseutuineen kuului lyhyen aikaa vasta perustettuun Länsi-Ukrainan kansantasavaltaan, jonka pääkaupunkina silloinen Stanyvlaviv toimi. Termiä ’kansantasavalta’ ei pidä sekoittaa Venäjän miehitettyyn Itä-Ukrainaan perustamiin ’kansantasavaltoihin’, jotka olivat yhtä paljon ’kansantasavaltoja’ kuin DDR oli ’kansandemokratia’. Länsi-Ukrainan kansantasavalta oli de jure parlamentaarinen tasavalta.

Kaupunki alueineen kuului Saksan Ukrainan-kuvernementtiin kesäkuusta 1941 lokakuun alkuun 1944. Toisen maailmansodan aikana Ivano-Franskivskin noin 30000 hengen suuruinen juutalaisyhteisö tuhottiin saksalaisten toimesta lähes täysin. Toista maailmansotaa seuranneissa rajajärjestelyissä Puolan itäosat liitettiin Neuvostoliittoon, jolloin Stanivlaviv liitettiin Ukrainan SNT:aan. Alueen väestöstä enemmistö oli etnisesti ukrainalaisia.

Sodan aikana ja sen jälkeen (vuosina 1944–46) Josif Stalinin Neuvostoliitto ja Puolaan perustetut Neuvostoliiton tukemat ’hallinnot’ toimeenpanivat laajoja väestönsiirtoja, joissa satojatuhansia ihmisiä siirrettiin mielivaltaisesti kotiseuduiltaan kansallisen taustan perusteella. Puolan rajojen sisäpuolelle, esim. Lublinin alueelle jääneitä ukrainalaisia pakkosiirrettiin Neuvostoliittoon, suurimman osan päätyessä tuhansien kilometrien päähän kotiseuduiltaan. Ihmisiä siirrettiin myös neuvostovaltiosta Puolaan. Myös Puolan rajojen sisäpuolella toimeenpantiin laajoja väestön pakkosiirtoja.

Monen ukrainalaisen ystäväni suku on menettänyt omaisuuttaan tai läheisiään näissä pakkosiirroissa, ja tänään Venäjän rikollisen hyökkäyssodan seurauksena ukrainalaiset ovat jälleen pakotettu kodeistaan. Ivano-Frankivskissa vietimme päivät ystäviemme seurassa, jotka olivat muuttaneet kaupunkiin viime vuosikymmenellä miehitetystä Donetskista. Jälleen lisää perhetragedioita ihmisistä, jotka käytännössä joutuivat jättämään koko omaisuutensa muuttaessaan pakon edessä maan toiselle puolelle pieniin asuntoihin ja hyvin usein paljon köyhempiin oloihin, kuin mistä olivat lähteneet.

Eikä heitä kaikkia otettu silloin viime vuosikymmenen puolella lämmöllä vastaan – moni kohtasi jopa vihamielisen ja syyllistävän vastaanoton. Noina vuosina tuhannet Ukrainan sisäiset evakot kantoivat suurta syyllisyyden takkaa harteillaan sodasta, jota ei nimitetty sodaksi ja menetetyistä maista. Suhtautuminen Venäjän suurhyökkäystä (24. helmikuuta 2022) seuranneeseen sisäiseen pakolaisuuteen Ukrainassa on toista, kuin evakkoihin, jotka jättivät kotinsa ”venäläistä kevättä” 2014 seuranneina kuukausina ja vuosina. Toki Ukrainassa on merkittäviä alueellisia eroja, hyvä työllisyystilanne tekee evakkojen asettumisen alueelle helpommaksi, iällä on myös merkitystä – onnekseen ystävämme lähestyvät jo eläkeikää, joten heitä ei kohdeltu ’rintamakarkureina’.

Tämän sinänsä ymmärrettävän toistensa syyttelyn tekee traagiseksi se, että ukrainalaisilla hautausmailla on satoja ja taas satoja sankarihautoja, joihin on haudattu Donetskin ja Luhanskin alueilla syntyneitä Donbasin eli Itä-Ukrainan sodassa kevään 2014 jälkeen kaatuneita yhtenäistä Ukrainaa puolustaneita miehiä ja naisia. Entä kuinka moni ukrainalainen kuoli tai katosi ”venäläisen kevään” myötä miehitetyssä Donbasissa? Satoja, mutta heistä ei puhu tai kirjoita juuri kukaan – ainakaan lännessä. Surulliseksi tapahtuneen tekee se, että Venäjä propagandallaan onnistui mustaamaan näiden murhattujen ja kadonneiden maineen syyllistämällä heitä valheellisesti natseiksi ja valkopesemällä murhaajat. Tämänkin valheellisen tarinan levittämiseen Venäjä sai tukea lännen viidenneltä kolonnalta. 

"Neuvostobrutalismia" Ivano-Frankivskissa.

Ivano-Frankivskin esittävien taiteiden teatterin teatterirakennus on “neuvostobrutalismia” parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa. Teatterin ikkunan banderollissa lukee: “Будь Голосом Полонених” (suom. Ole vankien ääni).

Karpaatit ja vuoren valloitus

Harmaa taivas Ivano-Frankivskin yllä, pitkä dieselveturin vetämä juna laiturissa on valmiina nytkähtämään liikkeelle kohti määränpäätään Karpaateilla: Ukrzaliznytsia eli Ukrainan rautatiet vie perille.

Istuessani junassa Venäjän hyökkäyssodan kohteeksi joutuneessa Ukrainassa en voinut olla pohtimatta sitä, millainen olisi raideliikenteen kriisikestävyys Suomessa, mikäli maamme rataverkkoa ja junia pommitettaisi viikosta toiseen vuosien ajan kuten Venäjä on Ukrainassa tehnyt?

Ivano-Frankivsk on näennäisesti selustassa, mutta Venäjän muutettua taktiikkaa raideliikenteen kohtaama uhka on kasvanut merkittävästi myös läntisessä osassa Ukrainaa. Lähempänä rintamaa rataverkko ja raideliikenne kohtaavat merkittävästi suurempia ongelmia. Iskut rataverkkoon ja juniin ovat säännöllisiä. Näillä alueilla vetureihin on jouduttu asentamaan lisäsuojaa droonien varalta, mikä on osaltaan johtanut siihen, että venäläiset iskevät veturin sijaan matkustajavaunuihin silloin kun kohteena on matkustajajuna. Veturin sijaan iskut vaunuihin maksimoivat siviiliuhrien määrän, mikä on venäläisten tarkoituskin.  

Tasanko vaihtuu kumpuilevaksi metsämaisemaksi, laajoin kaarroksin juna nousee rinnettä ylemmäs. Loivapiirteiset kukkulat vaihtuvat jyrkkärinteisiin vuoriin – lehtipuiden sijaan ikkunasta näkyy entistä useammin taivaita hipovia kuusia. Kylät kohoavat taloryppäinä vuorten rinteille, kirkkojen kultaiset kupolit kimaltavat auringossa – pilvet jäivät jonnekin Ivano-Frankivskia ympäröivälle tasangolle. Juna jyskyttää kapeiden siltojen ja viaduktien yli, lopulta olemme syvällä Karpaattien ytimessä: ympärillämme kohoavat vuoret, aurinko helottaa kuulaan siniseltä taivaalta ja matalampien huippujen takana kohoaa tavoitteemme, Ukrainan korkein vuori Hoverla (2061 metriä).

Periaatteessa Hoverlalle kiipeämiseen ei tarvita muuta kuin riittävän hyvä kunto ja ripaus sisua. Kiipeäminen vie kuitenkin useamman tunnin lyhyintäkin reittiä myöten, joten on syytä varautua säätilan mahdolliseen muutokseen mutta myös siihen, että vuoren huipun ympärillä mikroilmasto voi tehdä tepposensa: nousuvaiheen aurinkoinen sää voikin vaihtua viimeisen puolen kilometrin aikana kosteisiin sumupilviin, hyytävään viimaan ja voimakkisiin tuulenpuuskiin – kuten nousumme aikana kävi.

Ensimmäiset tunnit olivat mukavaa vaeltamista ja nousua ensin kuusimetsän siimeksessä ja lopulta matalamman pensaiston ja niittymäisten aukioiden kautta kulkien kohti jyrkempää, reilun puolenkilometrin loppunousua. Aurinko lämmitti vielä meitä, tuuli oli leppeä – olimme ”huviretkellä” Hoverlalle. Näimme jo ensimmäisten kosteiden sumipilviriekaleiden nousevan vuorenselän yli laskeutuen rinteelle. Tuulessa alkoi tuntua luihin tunkeutuvaa vilakkuutta – oli aavistettavissa, ettei nousun toisesta puoliskosta tulisikaan niin helppo, kuin kuvittelimme.

Hoverlan huippu lähestyy.

”Hoverla 800 metriä” – tarkoittaako tämä, että huipulle on vielä nousua 800 metriä vai että huipulle on matkaa 800 metriä: kaksi eri asiaa. Hetken saatoin edetä helpommin, nousu oli loivaa ja maasto miellyttävää edetä. Iloa kesti hetken vain: rinne jyrkkeni, kivet ja savinen maa muuttuivat liukkaammiksi, puuskittainen tuuli horjutti ihmisiä. Näin vanhahkon naisen istuutuvan kostealle ruohomättäälle ja kaivavan taskustaan tupakkaa, joku nuori yritti aikansa edetä, kunnes kääntyi takaisin – hän ei valloittaisi Hoverlaa, tänään.

Olin vielä voimieni tunnossa, yritin pitää yllä säännöllistä rytmiä – levähtää saa mutta ei pysähtyä ja istuutua alas. Nouseminen maasta on aina vaikeampaa. Moni istuutui ja levähti jatkamatta enää matkaa ylös. Näkyvyyttä oli paikoin vain muutama metri, sade vihmoi kasvoja ja tuuli paukutti takkia: mummokin kiipeäisi Hoveralle, oli joku sanonut. Ehkä leppeässä kesäsäässä, mutta tänään sää oli aivan toinen.

Jos olisi pitänyt kulkea tasaisella, tiedä minne olisin päätynyt sakeassa sumupilvessä; jyrkkä rinne osoitti kuitenkin suunnan ylös. Mutta miten kauan nousu vielä jatkuisi, paksussa sumussa huippua ei nähnyt – näki vain ihmisiä, jotka yrittivät könytä ylös tai hoippua alas. Vasen keuhkoni veteli viimeisiään – kiitos sairastamani koronan, se ei ole enää sen jälkeen ollut entisensä. Olin oikeasti luovuttaa, koska en ollut varma, kuinka pitkään minun pitäisi vielä jaksaa jatkaa. Kuulin sumusta epämääräistä huutoa, rinne näytti loivenevan – viimeinen rutistus kuvittelin (ja olin oikeassa): sumussa näkyi ’sotilas’ ja sitten tajusin olevani huipulla – me olimme huipulla. 

Huipulla 2061 metriä merenpinnan yläpuolella.

Huipulla vietimme minuutin hiljaisen hetken kunnioittaaksemme kaikkia, jotka ovat antaneet henkensä puolustustaistelussa Ukrainan puolesta. Muistin myös kaikkia suomalaisia vapaaehtoisia, jotka ovat taistelleet Ukrainassa tai ovat taistelemassa Ukrainassa Ukrainan mutta myös Euroopan vapauden puolesta: Hakkaa päälle – Slava Ukraïni!

 

Paluu sinikeltaiseen Tšernivtsiin

Lopulta oli aika sanoa Karpaateille “До побачення” ja jatkaa matkaa kohti Tšernivtsiä, jossa viettäisimme Ukrainan matkamme viimeiset päivät. Aamuvarhaisella vuoriston herätessä uuteen päivään hurjakyytinen bussimatka Tšernivtsiin alkoi, edessä olisi vielä monta tunteellista hetkeä ystävien parissa. Eikä päivien tunteellisuutta lainkaan vähennä se, että elokuun 23. päivä ukrainalaiset viettivät Ukrainan kansallislipun päivää ja seuraavana päivänä oli vuorossa Ukrainan 35. itsenäisyyspäivä.

Ukrainan kansallislipun päivänä Tšernivtsi kietoutui Ukrainan lipun väreihin, aamusta lähtien ‘Kunnian kujan’ muistomerkkialueen korkeassa lipputangossa liehui suurikokoinen Ukrainan sinikeltainen lippu. ’Kunnian kujan’ muistomerkkialueelta (ukr. Меморіал «Алея Слави») löytyy yli 300 huhtikuuhun 2024 mennessä kaatuneen Tšernivtsin alueelta kotoisin olleen sotilaan muotokuvat ja tarinat. Merkittävä osa kaatuneista on keväällä 2014 Venäjän ja sen operaattoreiden aloittamasta Itä-Ukrainan sodasta, alueen laajentamisen jälkeen Venäjän laajamittaisen hyökkäyssodan sankarivainajien muotokuville ja tarinoille on tilaa.

Tšernivtsissä Ukrainan kansallislipun päivänä ja itsenäisyyspäivänä.

Ukrainan viettäessä 24. elokuuta 2026 35. itsenäisyyspäiväänsä maa jatkoi yli vuosikymmenen kestänyttä puolustustaistelua Venäjää vastaan. Unohdamme usein sen, että Ukrainan puolustustaistelu alkoi Sotšin olympialaisten jälkimainingeissa helmikuussa 2014 Venäjän miehittäessä Krimin niemimaan ja käynnistäessä operaattoreidensa johdolla sodan Itä-Ukrainassa muutamaa viikkoa myöhemmin huhtikuussa 2014.

Istuimme iltaa, nostimme maljoja Ukrainalle ja Ukrainan asevoimille. Sota oli läsnä hiljaa ja äänekkäänä: muistin lippurivistöt kaupungin hautausmaalla. Sankarivainajia yli vuosikymmenen ajalta – nuoria ja vähän iäkkäämpiäkin miehiä ja naisia. Tšernivtsistä lähti nuoria opiskelijoita sotaan jo viime vuosikymmenen puolella, moni heistä ei palannut elävänä tai ehjänä takaisin.

Silmieni ohi lipui kuvien sarja eiliseltä. Harjoittelin tourniqueten käyttöä, opastajana minua nuorempi mies paksuine viiksineen. Tutustuin verenvuodon tyrehdyttämiseen ampumahaavasta, sirpaleen repimästä haavasta, siistireunaisesta tai repaleisesta haavasta. Välineitä ja haavahoitotarvikkeita – viereisellä pöydällä malleja miinoista ja erilaisista räjähteistä, joita venäläiset käyttävät. Mies viiksineen astuu taaksepäin – näyttää hyväksyvästi peukaloa – hänen jalkansa on amputoitu. Kiitän opastuksesta!

Ukraina on onnistunut taistelussaan siitä huolimatta, että liian usein sen liittolaiset ovat teoillaan avustaneet Venäjää Ukrainaa enemmän. Länsi on ollut heikko, arka ja pelokas. Muistuttaakseni läntisiä johtajia mahdollisuuksista, joiden ei pidä antaa valua käsistä lainaa Itškerian tšetšeenitasavallan ensimmäistä presidenttiä Džohar Dudajevia. Hänen elämään jäänyt “ennusteensa” Ukrainan vapautumisen mahdollisuuksista on hyvä pitää kristallin kirkkaana mielessä: “When the sun of freedom will rise in Ukraine, the end of the Russian empire will come”. (4)

Слава Україні!

Marko

 

Lähteet:

1. https://www.kainuuneinoleinoseura.fi/eino-leinon-runoja/historia-aiheisia-runoja/terve-ukraina/

2. https://lauluottaakantaa.fi/ajankohtaista/venajan-hyokkays-synnytti-laajan-musiikillisen-solidaarisuusliikkeen/

3. https://www.britannica.com/place/Bukovina

4. https://www.kyivpost.com/opinion/4854 

Kuvat Marko Enqvist Ukrainassa 2026.

Tšernivtsi ja Karpaatit, eli ikimuistoinen matka sinne ja takaisin

Moniviikkoinen matka Ukrainaan on takana – ollut jo hyvänaikaa sitten, mielessä pyörivät edelleen muistot, kokemukset ja kiinnostavat tapaamiset – unohtamatta tietenkään paikkoja, joissa vierailimme. Tämä kirjoitus on jotain matkakertomuksen ja muisteluhetken väliltä, ehkäpä enemmän tarkoitettu itselleni ja läheisilleni luettavaksi, mutta näin blogin kautta tämän(kin) kokemuksen jakaminen käy kätevästi.

”Asemapaikkamme” Ukrainassa oli Tšernivtsi Karpaattien kainalossa ”kivenheiton” päässä Romaniasta. Tšernivtsistä teimme tutustumisreissuja ympäristöön ja hiukan kauemmaksikin, kuten Taka-Karpatian (Zakarpattia) Užhorodiin Slovakian rajan tuntumaan, josta palasimme Karpaattien poikki ja yli kiemurrellen takaisin Tšernivtsiin – paluumatkaan varasimme useamman päivän verran aikaa, yöt vietimme hostelleissa vuorten keskellä, maaseudulla, hetkittäin tuntien olevamme 1900-luvun alkupuolella lehmien käyskennellessä aamuisin teitä myöten laitumelle ja illalla, samaa reittiä palaten, yöpymään navettaan. Mutta ennen kuin eksyn tyystin vuoristoon, paluu ajassa taaksepäin ja Tšernivtsiin saapumisen hetkeen.

Luonnonkaunis Sinevir (Synevyr) aamunrauhaisana hetkenä.

Karpaattien kupeessa lepäävään Tšernivtsiin (ukr. Чернівці́) saavuimme aamuvarhain yli yön kestäneen bussimatkan jälkeen hiukan rähjäisinä – bussimatka poikki läntisen Ukrainan ja Puolan eteläosien oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, johtuen lähinnä kehnohkosta bussista. Toisaalta monituntinen odottaminen Puolan ja Ukrainan rajalla, yöllinen ajaminen poikki Ukrainan Tšernivtsiin oli omanlainen kokemuksensa ja lopulta, kaikesta rähjäisyydestä ja hikisestä olosta huolimatta, ajan myötä, tämäkin kokemus asettuu omiin raameihinsa liittyen niihin kultaisiin muistoihin.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta Tšernivtsissä, viimeksi vierailimme kaupungissa toukokuussa 2016 – ilmastoltaan keväinen Tšernivtsi on suomalaiselle ehkäpä miellyttävämpi kuin elokuinen, paahteinen ja hetkittäin tukahduttavan kuuma, kaupunki. Toisaalta loppukesästä tuoksumaailma oli toinen, lämpimät tuulet toivat kukkuloiden ja vuoren juurten lomassa lepäävään kaupunkiin tutunoloisen tuoksun alavilta viljellyiltä mailta. Tumma paahteinen tuoksu muistutti minua Ukrainan itäisistä osista, kuuma ilma, paahteisen maan tuoksu, kastanjat ja akaasiat – silmät sulkemalla saatoin hetken kuvitella olevani Donbasin laajoilla aroilla ja tasangoilla – Donetskin kaduilla kesän myöhäisenä hetkenä.

Tšernivtsin historia ulottuu lähes tuhannen vuoden taa, kaupunki on eräs Ukrainan sisämaan vanhimpia, arkeologisissa tutkimuksissa pysyvää asutusta on ollut 1100-luvulta lähtien, linnoitus on perustettu 1200-luvulla, kirjallisissa lähteissä Tšernivtsi mainitaan kaupunkina vuonna 1408. Vuosisatojen aikana Tšernivtsi on vaihtanut omistajaa lukuisia kertoja, se on kuulunut turkkilaisille, mutta jo 1300-luvulla alue oli Moldavian hallinnassa. Itävaltaan alue liitettiin 1775, kaupungin historiallinen (ja kaunis) keskusta on Itävallan ja Itävalta-Unkarin aikakaudella rakennettu ja säilynyt menneet vuosisadat varsin hyvin, edes Romanian aikaa seurannut neuvostovalta ei koitunut historiallisen Tšernivtsin kohtaloksi.

Tšernivtsin 1847 valmistunut kaupungintalo.

Toisen maailmansodan myötä kaupunki päätyi pysyvästi osaksi Neuvostoliittoa aina neuvostovaltion hajoamiseen saakka, ollen tätä ennen osa Romaniaa. Tänään tämä ukrainalainen kaupunki on yllättävänkin vireä, se on sekoitus useita kansallisuuksia, uskontoja ja tapoja. Historiallisessa keskustassa näkyvät menneet vuosisadat ja valtakaudet, keskustan ympärillä levittäytyy uudempi Tšernivtsi, jota hallitsevat valtaosin neuvostoaikaiset rakennuskompleksit ja kolossit – mutta siellä täällä nostokurjet hipovat taivaita ja uutta rakennetaan (ja neuvostoaikaisia, huonokuntoisia kolosseja, puretaan). Samalla historiallisen Tšernivtsin restaurointi jatkuu, kaupunki alkaa olla kutsumanimensä ”Little Vienna” arvoinen. Historiallisessa keskustassa kävellessä, voi kuvitella olevansa Keski-Euroopassa, kielten sekamelskakin on melkoinen – ukrainan rinnalla kuulee saksaa, italiaa monen monen muun kielen, kuten venäjän, ohella. Nuorista moni osaa englantiakin.

Paluu reilun parin vuoden tauon jälkeen Tšernivtsiin oli miellyttävä, palasin takaisin jonnekin mitä olin kaivannut ja ikävöinyt näiden vuosien ajan – käyskennellessäni ul. Kobylyanskoilla, istahtaessani kahville ja nauttiessani ”kahvia wieniläisittäin” olin hetken jossain muualla, kaukana tästä maailmasta menneisyyden maailmassa, jonne on mahdollista palata enää muistoissa.

Kaupunki oli meille keskustaltaan tuttu, nyt siihen toi uuden ulottuvuuden asuminen tuttujemme luona kaupungin eteläisellä laidalla lähellä suurta hautuumaata, jossa lepää kymmeniä käynnissä olevan sodan uhreja – isiä ja miehiä, poikia ja äitejä – tyttäriä. Tšernivtsiläiset tuttumme olivat itsekin sodan uhreja, reilut kolme vuotta sitten – sodan ensimmäisenä talvena – he pakkasivat omaisuutensa autoon ja ajoivat toiselle puolelle Ukrainaa Tšernivtsiin Mari’inkasta Itä-Ukrainan sotatoimialueelta Donetskin kupeesta.

Heidän lailla moni muu evakko idästä on muuttanut sodan aikana Tšernivtsiin, tutuillamme on sikäli onnea, että ovat löytäneet töitä – elämä on silti tiukkaa, kaipuu kotiin on kova. Ilmassa leijuu toki kysymys siitä, että onko heillä enää kotia Mar’inkassa sodan päätyttyä, kaupunki kun sijaitsee demarkaatiolinjalla Venäjän varustamien ja johtamien joukkojen silmien alla Ukrainan hallinnassa olevalla alueella.

Mar’inkaa tulitetaan säännöllisesti raskailla aseilla venäläisten toimesta. Tuttujemme vieraillessa viimeksi kotipuolessa koti oli vielä pystyssä mutta sodan arpeuttama. Puutarhassa on kranaatinkuoppia, seinissä reikiä, kattotiiliä hajalla. Mustassa mullassa ikänsä möyrineen O:n on vaikea tottua ajatukseen asumisesta ja elämisestä ahtaassa huoneistossa kolossaalisessa neuvostoaikojen luomuksessa, kuitenkin tänään heidän koti on Tšernivtsissä – kaukana kotoa mutta myös kaukana sodasta.

Se, että saatoimme yöpyä heidän luona – olla vieraina ja nauttia vieraanvaraisuudesta antoi myös mahdollisuuden tutustua elämään aivan toisella tapaa, ja käydä keskusteluja olennaisesti syvällisemmin. Keskustelut olivat hetkittäin räiskyviäkin, mutta hyvässä hengessä käytyjä – kaikesta saattoi kuitenkin päätellä sen, että Euromaidanin myötä liikkeelle nytkähtänyttä pyörää on vaikea – kenties mahdoton – pysäyttää. Tšernivtsissä käydään keskustelua asukkaiden ja vallanpitäjien välillä, moni oligarkki ja korruptoitunut virkamies ynnä poliitikko on saanut kuulla kunniansa. Asukkaiden tuella osa poliitikoista, kaupungin johtoa myöten, on käynyt taistoon oligarkkeja (joista osa on ansainnut omaisuutensa kovin arveluttavin keinoin) ja korruptoitunutta koneistoa vastaan. Halu uudistaa kaupunkia ja samalla rauhoittaa sitä sekä tehdä siitä asukkaille turvallisempi ajaa ihmisiä eteenpäin. Romanian suuntaan soljuvaa liikennettä halutaan pois historiallisesta keskustasta, joukkoliikenne halutaan modernisoida ja ajantasaistaa (ja ollakseni rehellinen, joukkoliikenteessä totta vie on korjattavaa, mutta sekin kohenisi, jos ylimääräinen liikenne saataisi pois tukkimasta keskustan kapeita katuja – pullonkaulojen purkautuminen helpottaisi kummasti).

Karpaatit, täältä tullaan

Tšernivtsi oli ”asemapaikkamme”, mutta tältä matkalta odotin eniten Karpaatteja ja vuorilla oleilua. Parinvuoden takaisella reissulla oikeastaan vain piipahdimme Karpaateilla viettäessämme yhden päivän vuorilla, nyt halusin paljon enemmän – ja sainkin verrattomasti enemmän.

Karpaattien kiertueen onnistumisesta saamme kiittää tuttujamme sekä ”Toljaa”, ilman heidän ajankäyttöä ja apua olisi ollut mahdotonta päästä kaikkialle yhtä sujuvasti ja kokea ynnä nähdä kaikkea. Užhorod Slovakian rajan kupeessa olisi ollut tavoittamattomissa, aivan kuten olisi ollut Palanokin linna (Замок "Паланок") Mukatševessa. Linnojen ystävälle vierailu Užhorodin linnassa ja hiukan myöhemmin Palanokin linnassa Mukatševessa oli todella antoisa kokemus, etenkin Palanokin linna oli kertakaikkisen hieno vierailukohde. Toisaalta päivä ja ilta Užhorodissa oli kiehtova kokemus, kaupungin historiallisessa keskustassa oli häivähdys eurooppalaisuutta – toisaalla leimallista kaupungille ja koko Karpaattien lounais ja länsipuoliselle alueelle näytti olevan naapurimaa Unkarin vaikutus, osa puhui vain ja ainoastaan unkaria – eräät jopa kieltäytyivät opiskelemasta ukrainaa. Unkarin ja Viktor Orbánin vaikutusta en väheksyisi. Mielessäni pohdin, että kenen rahalla Unkari ja Orbán alueella lopulta operoivat. Venäjä on ehkäpä liiankin helppo vastaus, en lainkaan ihmettelisi, vaikka Unkari hyödyntäisi EU-tukia operoidessaan Ukrainan puolella samaan tapaan kuin Slovakiassa EU-vastaiset ryhmät ovat hyödyntäneet EU-rahoitusta toiminnassaan.

Jättäessämme lopulta Palanokin linnan ja Mukatševen taakseen paluumatkamme kohti Tšernivtsiä alkoi rauhallista tahtia. Ensimmäinen etappi oli Pilipetsin piskuinen kylä vuorten keskellä, yö solisevan vuoristojoen äärellä, herääminen sumuun ja aamukasteeseen – uudelleen liikkeelle lähteminen, Shypitin putouksella vierailu ja sieltä useampituntinen koukkaus vuorille polttavan auringon alle. Rivakkaa marssia rinnettä ylös, ja vielä ylemmäs, kunnes lopulta olimme tällä huipulla huippujen keskellä. 

Jossain Zakarpatian ja Lvivin alueen (oblast) rajamailla.

Iltapäivällä saavuimme tarunhohtoiselle Sinevirille, pienelle järvelle tuhannen metrin korkeudella merenpinnasta syvällä Karpaattien syleilyssä. Harmillista vaan, että meidän lisäksi ”miljoona” muuta turistia oli tehnyt päätöksen vierailla Sinevirillä juuri kyseisenä päivänä. Nautinnosta kohtalainen osa katosi nähdessäni ihmisvuon nousemassa järvelle – illalla rauhaa ja nautintoa oli mahdotonta saavuttaa, mutta seuraavana aamuna nukuttuamme yön mökissä vuoren kupeella ja herättyämme varhain ja noustuamme sumun hälvettyä järvelle saavutin sen rauhan ja tunteen, jota oli etsinyt ja hakenut. Meidän, minun ja L:n lisäksi tuolloin järven rannalla ei montaakaan ihmistä ollut, laskeutuessamme tuntia myöhemmin alaspäin, meitä vastaan nousi unisia ihmisiä – olimme tyytyväisiä oltuamme liikkeellä varhain ja saadessamme nauttia hetken rauhasta hektisen elämän rinnalla. Täyttää sydämemme tällä tunteella.

Paluumatkamme  Tšernivtsiin kävi koukkauksella Romanian rajan tuntumasta, Khust ohitettiin pikavauhtia, Rahivissa pysähdyimme syömään jatkaaksemme matkaa, Trufanetsin putouksella pysähdyimme pidemmäksi toviksi kuvaamaan ja kiipeilemään (märillä) kallioilla – kuumeesta huolimatta vältin horjahtamisen putoukseen.

Jablunetskyin huipun ylitettyämme jätimme Zakarpatian taaksemme ja saavuimme Ivano-Frankivskin alueelle. Jaremtšen ja Probiyn putoukset mieluusti unohtaisin komeasta näkymästä huolimatta. Liikaa ihmisiä, melua ja kaaosta ynnä – ikävää – eläinten hyväksikäyttöä. Edelleen löytyy tolvanoita, jotka haluavat pitää kotkaa tahi haukkaa käsivarrellaan – päästä samaan kuvaan sen kanssa. Lintu on kahlittuna idioottiin, joka kuvittelee tekevänsä palveluksen – jollekin – mutta kenelle? Se ei käynyt ilmi riitaisan sananvaihdon aikana. Pois, pois!

Karpaatit jäivät taakse, Kolomijan ohitimme vauhdilla ja yön koittaessa saavuimme takaisin Tšernivtsiin väsyneinä mutta samalla monta kokemusta rikkaimpana. Minulle Karpaatit antoi sitä mitä kaipasin ja etsin – upeita maisemia, vaeltelua vuorenrinteillä, rauhallisia ja idyllisiä hetkiä, jyrkkiä nousuja ja pitkiä kiemurtelevia laskuja, vuoristojokia ynnä lämpimien ilmavirtausten myötä kohti korkeuksia nousevia petolintuja, jotka olivat villejä ja vapaita vailla kahleita.

Tšernivtsissä, Ukrainan lippupäivä ja itsenäisyyspäivä

Matkamme ajalle osuivat myös Ukrainan lipun päivä 23. elokuuta sekä Ukrainan itsenäisyyspäivä 24. elokuuta. Ne väistämättä löivät leimansa matkaamme ja matkaohjelmaan, Ukrainan lipun sinikeltaiset värit olivat kaikkialla näkyvillä, itsenäisyyspäivänä sadat ihmiset kokoontuivat Tšernivtsin keskustaan laskemaan kukkaseppeleet Ukrainan kansallisrunoilija Taras Ševtšenkon patsaan jalkojen juureen. Näiden päivien aikana muistettiin myös niitä tuhansia ukrainalaisia, jotka taistelivat rintamalla kansansa vapauden puolesta, Tšernivtsin keskustassa – näkyvällä paikalla – oli ”memoriaali” kaupungin ja alueen asukkaista, jotka olivat antaneet kalleimpansa rintamalla itsensä, perheensä, kansansa ja maansa puolesta. 

Ukrainan itsenäisyyspäivänä Taras Ševtšenkon patsaan juurella.

Tapasimme itsekin vapaaehtoisia, jotka toimittavat apua rintamalle, apua elintarvikkeiden, naamioverkkojen ja -pukujen muodossa, moni käy itse rintaman tuntumassa auttamassa sotilaita, työskentelemässä varikoilla ja huollossa osaamisensa ja kykynsä mukaan. He tekevät yhtä lailla tärkeää työtä, etenkin sodan ensimmäisinä vuosina näiden vapaaehtoisten apu oli ensiarvoisen tärkeää, heidän kotitekoisten säilykkeiden ja ruokien ansiosta sotilaat saivat vaihtelua ruokavalioonsa ja heidän lähettämät lahjat ja käyttöesineet olivat monelle sotilaalle tärkeä side arkeen ja kotiseudulle. Vierailimme myös oppilaitoksessa, jonka oppilaista ja henkilökunnasta kuusi on palannut kotimaan multiin arkussa. Noina hetkinä mieleeni ei voinut olla palaamatta äitini kokemukset, kuinka hänellä ei ole muistikuvaa isästään, joka jatkosodassa – syksyllä 1943 – menehtyi tykistökeskityksessä saamiinsa vammoihin. Äitini oli tuolloin alle vuoden ikäinen. Euroopassa on käynnissä sota, jota meidän ei pidä unohtaa!

Blogisti testaa valmisteilla olevaa "kikimoria" (tarkka-ampujien naamiopuku, ghillie).

* * *

Viimeisten Tšernivtsissä viettämiemme päivien aikana vierailimme Tšetšenossa (Цецено) kaupungin länsipuolella . Kyseessä on vehreä kukkula, milteipä matala vuori, jolla sijainneesta linnoituksesta oli oivallinen näkyvyys kumpuilevalle seudulle Prut-joen molemmin puolin. Kiipeäminen ryteikköistä rinnettä ylös ja alas oli jälleen sitä mitä olin etsinyt ja kaivannut. Matalalla riippuvat sumupilvet kätkivät maiseman pitkälle päivään, pienet kylät Prutin varrella olivat ”siellä jossain” – iltapäiväinen kirkas auringonpaiste loi tälle kaikelle jyrkän vastakohdan, mutta tuolloin me olimme jo vaeltamassa toisaalla kiireisen Tšernivtsin ulkopuolella.

Paluumatkalla Suomeen viivähdimme päivän Lvivissä Puolan rajan tuntumassa. Jos olinkin kaivannut Tšernivtsiä aivan samanlainen tuntu valtasi minut saapuessamme Lviviin – kaksi pitkää vuotta oli kulunut edellisestä vierailusta, ja nyt sain jälleen – edes pienen hetken – käyskennellä tämän kauniin kaupungin katuja. Historiallinen keskusta inspiroi ja innoitti minua jo pari vuotta sitten, aivan kuten nytkin. Harmi vain, että nyt pysähdys oli lyhyt, sain nauttia kaupungista päivän, illan ja yön – kiihkeän vuorokauden kunnes oli jatkettava matkaa rajan yli Puolaan, Krakovaan ja sieltä sitten aikanaan kotiin.

Krakova ja Puola olivat oma maailmansa, hiukan enemmän Eurooppaa, toisaalta tuntui siltä, että he eivät kuitenkaan halua olla samalla tapaa Eurooppaa kuin osa meistä lännessä toivoo ja haluaa. He haluavat vaalia juuriaan ja kansallisuuttaan. Heillä, kuten ukrainalaisillakin, on pitkä historia miehitettynä olemisesta, se näkyy edelleen – asia, jota emme ehkäpä ole ymmärtäneet EU:n laajetessa itään. Emme ehkäpä ole ymmärtäneet sitä, että heille itsenäisyys ja kansallistunne ei ole samalla tapaa itseisarvo kuin meille, joten heillä on toinen halu pitää siitä tiukasti kiinni. Meidän silmissämme osa heidän toimista näyttää julkeilta ja äärimmäisiltä, mutta me emme olekaan eläneet sukupolvia ”rautasaappaan” alla.

Krakovasta ja Puolasta en nyt tohdi tämän enempää kirjoittaa. Haluamme kokea kaupungin toistamiseen, nähdä se kunnolla ja vierailla siellä ajan kanssa. Mutta aivan kuten Tšernivtsi ja Lviv myös Krakova jätti minuun poislähtemättömän jäljen. Se on hiukan kesytetympi kuin Tšernivtsi ja Lviv, mutta edelleen sen kaduilla voi aistia historian, vallan ja kuoleman.

Marko

Kuvat blogistin kokoelmista.