Selkä nöyränä Moskovan suuntaan (osa II)

Entinen Puolustusvoimain komentaja kenraali Gustav Hägglund lausui seuraavaa Vakaus vaakalaudalla -kirjan julkistamistilaisuudessa NATO:n laajenemisesta Itä-Eurooppaan ja siitä kuinka tämä laajeneminen on saanut Venäjän reagoimaan nähdyllä tapaa:

 ”Siinä on käynyt kuin koiralle, joka ajetaan nurkkaan. Se murisee aikansa, sitten se puree. Jos sen sijaan, että lähdettiin laajenemaan olisi tyydytty kumppanuuteen, maailma olisi hyvin erilainen tällä hetkellä. Ei olisi näitä kriisejä. Ei Itämerellä eikä monessa muussakaan paikassa” (1)

Hägglundin arvio on lopulta täysin tyhjänpäiväinen, koska se lähtee liikkeelle olettamasta, että Venäjän kasvaneen aggressiivisuuden syynä on NATO:n itälaajeneminen. Mutta onko asia sitten näin, onko NATO se aggressiivinen osapuoli, joka on laajentunut Venäjän kynnykselle, vai onko se vain tekosyy, jolla Venäjä perustelee toimiaan? Ajatus Venäjästä uhrina on ongelmallinen, koska kyseessä on ollut rauhanomainen ja ehdottomaan vapaaehtoisuuteen perustuva laajeneminen, jolla on täytetty puolustuksellisia tarpeita, kyse on ollut itsenäisten valtioiden vapaasta halusta liittyä läntisten demokratioiden muodostamaan puolustusliittoon NATO:on. On myös löydettävissä runsaasti perusteita sille, että neuvostomiehityksestä vapautuneet valtiot, tunsivat olonsa – vähintäänkin – epävarmoiksi itsenäistyttyään ja että tämä tunne on omalta osaltaan vaikuttanut siihen, että ne ovat halunneet sitoutua länteen niin voimallisesti kuin mahdollista.

Liittyminen EU:hun oli useille maille keino sitoutua länteen taloudellisesti, vastaavasti NATO-jäsenyys oli ainoa uskottava keinoa hakea turvaa sotilaallisesti –  neuvostomiehitys vaikutti väistämättä näiden maiden haluun ottaa etäisyyttä Venäjään, joka ei kuitenkaan yhteiskunnallisesti ollut tehnyt merkittävää pesäeroa neuvostovaltioon. Venäjä ei sanoutunut riittävän voimakkaasti irti neuvostovaltion rikoksista, rikoksista, joihin kuuluivat myös rikokset ihmisyyttä vastaan sekä kokonaisiin kansoihin kohdistuneet joukkotuhonnat. Venäjä ei myöskään käynyt omaa historiaansa läpi, ei suorittanut dekommunisaatiota, neuvostovaltion turvallisuuselinten jäänteitä ei romutettu – niiden henkilökunnan osallisuutta rikoksiin ei perattu. Neuvostoliiton hajottua Venäjällä lopulta yllättävänkin moni neuvostovaltioon kuulunut elementti jatkoi muodossa tai toisessa toimintaansa, mikä varmasti synnytti epävarmuutta osassa rajanaapureita.

Monilta, kenties myös Hägglundilta, jää tyystin huomiotta se, että Venäjä ryhtyi jo 90-luvun puolella voimakkaasti tukemaan separatistisia liikkeitä maan rajojen ulkopuolella. Ilman Venäjän voimakkaita toimia, Moldovaan tuskin olisi syntynyt jäätynyttä kriisiä Transnistrian epävaltion syntymisen myötä. Venäjä oli myös osallisena suoraan ja epäsuorasti 90-luvulla Georgian alueella käydyissä sodissa, joissa separatistiset liikkeet pyrkivät erottamaan Abhasian ja Etelä-Ossetian emämaasta, Etelä-Ossetiassa 90-luvun alkupuolella käydyn sodan seurauksena alueelle sijoitettiin venäläisiä ”rauhanturvaajia”, joita ei kuitenkaan voi verrata YK:n rauhanturvaajiin, niin erilainen näiden venäläisjoukkojen rooli lopulta oli. Epäilemättä myös kaksi sotaa Tšetšeniassa mittavine ihmisoikeusrikkomuksineen on osaltaan vaikuttanut siihen, että Venäjän hyväntahtoisuuteen ei ole suhtauduttu suurella luottamuksella, joista ensimmäinen alkoi vuonna 1994 ja seuraava Venäjällä vuonna 1999 tapahtuneiden kerrostaloihin kohdistuneiden pommi-iskujen sarjan jälkeen, joiden taustalla on Aleksandr Litvinenkon ja historioitsija Juri Felštinskin kirjoittaman kirjan – Venäjä kuilun partaalla – turvallisuuspalvelut demokratian uhkana – mukaan Venäjän turvallisuuspalvelu FSB.

Suomestakin löytyy kokojoukko poliitikkoja ja yhteiskunnallisia vaikuttajia, ja jopa upseereita (evp), jotka toistavat Venäjän narratiivia siitä, että Venäjä on kaltoin kohdeltu uhri ja että länsi on paha, ikään kuin Venäjän omilla toimilla ei olisi ollut mitään vaikutusta siihen, että huomattava osa Venäjän läntisistä naapurimaista on hakeutunut puolustusliitto NATO:n jäseniksi. Mutta jo lyhyt kertaus historiaan paljastaa sen, että Venäjän omat toimet eivät kuitenkaan ole olleet sellaisia, jotka indikoisivat pitkäkestoista demokratiakehitystä.

Vladimir Putinin sementoitua oman valta-asemansa vuosituhannen alkupuolella Venäjällä, maa on entistä voimakkaammin sekaantunut naapurimaidensa tapahtumiin. Georgiassa tapahtunut Ruusujen vallankumous vuonna 2003 herätteli Putinia mutta Ukrainassa Oranssi vallankumous seuraavan vuoden puolella toimi Putinille itselleen merkkinä siitä, että valta ei ole ikuista, että värivallankumous voi yltää Moskovaankin. Tämän havainnon jälkeen Venäjä on entistä aggressiivisemmin pyrkinyt vaikuttamaan naapurimaihinsa, Ukrainassa tämä nähtiin Venäjän kohdistaessa voimakasta tukea Viktor Janukovitšille sekä hänen tukijoilleen. Venäjä ei yksin pyrkinyt lisäämään poliittista vaikutusvaltaan sekaantumalla naapurimaidensa vaaleihin, sen tarkoituksena oli lisätä myös taloudellista vaikutusvaltaa ja käyttää esim. energiaa aseena ja/ tai kiristyskeinona.

Suomen lähialueilla, Viroa vuonna 2007 kohdannut Pronssisoturi-kiista, käy myös esimerkkinä tapahtumasta, johon Venäjältä toimivat tahot sekaantuivat. Virossa vironvenäläiset perustivat Yövartio-liikkeen vastustamaan Pronssisoturi-patsaan siirtoa, Moskovassa Putinia tukenut Naši-nuorisojärjestö järjesti laajoja mielenosoituksia Viron Venäjän-suurlähetystön edustalla Venäjän uhatessa Viroa diplomaattisuhteiden katkaisulla. (2) Pronssisoturi-kiistan aikaan Viro oli jo NATO:n jäsenmaan, maa liittyi NATO:on 29.3.2004 NATO:n viidennen laajenemisen yhteydessä. Voidaan pohtia, että kuinka voimakkaasti Venäjä olisikaan tuolloin painostanut Viroa, mikäli maa ei olisi ollut NATO:n jäsenmaa?

Kävin tarkoituksellisesti läpi vain muutamia varhaisempia tapahtumia, joissa Venäjä on tavalla tai toisella pyrkinyt vaikuttamaan naapurimaidensa harjoittamaan politiikkaan ja kuinka Venäjä on käytännössä 90-luvun alkupuolelta lähtien pyrkinyt vaikuttamaan naapurimaidensa harjoittamaan politiikkaan pyrkien sitouttamaan niitä itseensä ja laskien ne omaan etupiiriinsä kuuluviksi. Venäjän toiminta alkoi muuttua aggressiivisemmaksi tämän vuosituhannen puolella, merkittävänä tekijänä voidaan pitää öljyn maailmanmarkkinahinnan huomattavaa nousua, jonka myötä Venäjän taloudellinen tilanne kohentui ja sen myötä maan oli mahdollista sijoittaa varoja entistä enemmän varusteluun ja asevoimien modernisoitiin sekä turvallisuusorganisaatioiden rahoitukseen. Venäjän aggressiivisuus lisääntyi sen myötä mitä enemmän Putinin hallinnolla on ollut rahaa käytettävissään. (Huom. lasken Dmitri Medvedevin presidenttikauden Putinin hallintoaikaan, syystä, että pääministeriydestään huolimatta Putin oli tuolloin Venäjän tosiasiallinen johtaja).

Näen koko kuvion täysin päinvastaisena mitä Gustav Hägglund – tai presidentti Tarja Halonen väittäessään Viron kärsivän posttraumaattisesta stressistä neuvostomiehityksen jälkeen. En myöskään voi sanoa allekirjoittavani Erkki Tuomiojan Venäjä tai NATO-näkemystä, joissa niissäkin on nähtävillä lisääntyvä Venäjä-narratiivin toisto NATO:sta epävakauden lisääjänä Itämeren alueella samalla kuitenkin lähes kategorisesti jättäen huomiotta sen, että NATO:n toimet ovat vastatoimia Venäjän lisääntyneelle aggressiivisuudelle mukaan luettuna Venäjän suorittama Krimin niemimaan miehitys ja Itä-Ukrainaan ”separatismin” varjolla masinoima sota.

Hägglundin mukaan: ”Meidän referenssiryhmämme on ollut Ruotsi, Sveitsi, Itävalta ja Irlanti. Mikään niistä ei ole liittynyt Natoon. Ne, jotka ovat jäseniksi hakeutuneet ovat entisiä kommunistimaita.”

Meidät (Suomen) erottaa Hägglundin mainitsemasta referenssiryhmästä eräs merkittävä tekijä, se on maantiede, mikä omalta osaltaan selittää sen, miksi referenssiryhmäämme kuuluvien maiden ei ole tarvinnut hakeutua NATO-sateenvarjon alle. Ruotsissa maan asemaa on ruvettu tarkastelemaan olennaisesti kriittisemmin Venäjän lisääntyneen aggression myötä, Ruotsissa on varmuudella tarkasteltu myös karttaa ja tehty sen perusteella päätelmiä Itämeren ja Gotlannin suhteen.

Piirroksessaan David Parkinsin kuvaa oivallisesti Suomen ja Ruotsin aseman maailman myrskyissä NATO-sateenvarjon ulkopuolella ”karhun” levitellessä kouriaan Euroopan ylle.

Piirros David Parkins 

Suomea ja osaa näistä ”entisistä kommunistimaista” – mielestäni Hägglundilta kaikella tapaa halventava nimitys ”entinen kommunistimaa” – sen sijaan yhdistää maantiede ja Venäjän läheisyys, joten ehkäpä meidän olisi syytä ottaa lakki kouraa sen sijaan, että leikimme ylimielisiä sulkiessamme samalla silmämme todellisuudelta.

Vakaus vaakalaudalla – ajatuksiamme turvallisuuspolitiikkamme suunnasta teosta voidaan pitää Hägglundin luonnehdinnan mukaan ”Suomen NATO-jäsenyyteen vähintäänkin varauksellisesti suhtautuneiden kirjoittamaksi” – tosin kirjoittajajoukkoa tarkasteltaessa, uskaltaisin väittää suurimman osan suhtautuvan maamme NATO-jäsenyyteen kielteisesti – tai jopa vihamielisesti – varauksellisuuden sijaan. Ikävä kyllä tämä ryhmä kykenee omalta osaltaan ohjaamaan Suomea takaisin menneisyyteen toistaessaan puhki kuluneita, Venäjän haluja ja toiveita myötäileviä, fraaseja.

He retorisin keinoin, osin puolueen pää-äänenkannattajien avustamana, saavat avointa NATO-keskustelua kaipaavat näyttäytymään ”kiihkoilijoina” tahi ”haukkoina”, mikä heijastelee keskustelunavauksiin, vaikuttaen samalla voimakkaasti mielipideilmastoon. Turvautuessaan ”whataboutismiin” eli ”mutkutteluun” he ohjaavat keskustelua sivuun, tähän keskustelumuotoon Roman Skaskiw viittasi artikkelissaan ”Nine Lessons of Russian Propaganda” (3) eräänä keinona tuhota keskustelu tai johtaa keskustelu harhapolulle. Suomea koskettavassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ”mutkuttelu” jarruttaa keskustelua vieden sitä samalla harhapolulle. Aivan samalla tapaa kuin avoin trollaus, myös ”mutkuttelu” myrkyttää keskustelua ja keskusteluilmapiiriä, mikä taasen sopii paremmin kuin hyvin Venäjälle.

NATOsta on hyvä käydä keskustelua, jäsenyyden hyvistä ja huonoista puolista on keskusteltava – Suomen turvallisuuspoliittisista ratkaisuista on syytä käydä asiallista keskustelua Moskova-kortin heiluttelun sijaan. Kylmä sota meni jo, Suomi ei ole enää puolueeton.

Marko

1. https://demokraatti.fi/kenraali-hagglund-pitaa-naton-laajentumista-virheena-siina-on-kaynyt-kuin-koiralle-joka-ajetaan-nurkkaan/ 

2. http://www.academia.edu/9062696/Muistomerkkej%C3%A4_ja_t%C3%B6rm%C3%A4%C3%A4vi%C3%A4_tulkintoja._Vuoden_2007_pronssisoturikiista_ja_yhteis%C3%B6jen_kulttuuriset_ty%C3%B6kalut 

3. http://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda 

Selkä nöyränä Moskovan suuntaan (osa I)

Pääministerit Juha Sipilä ja Dmitri Medvedev tapasivat toinen toisensa viikolla Pietarissa, epäilemättä suomalaisdelegaatio on ollut tapaamisen jälkeen ”onnesta soikeana” Suomen saadessa runsain mitoin kiitoksia Venäjän pääministeri Medvedeviltä normaalista suhtautumisesta Itämeren kaasuputkeen (valmisteilla oleva Nord Stream 2):

”Haluan kiittää Suomea hyvin käytännöllisestä, rakentavasta ja normaalista suhtautumisesta kaasuputkihankkeeseen”. (Lainaus Helsingin Sanomat 21.9.2017 / 1)

Suomessa Nord Stream 2 -kaasuputkihanketta pidetään ympäristökysymyksenä sekä Venäjän ja Saksan välisenä hankkeena, sitä ei nähdä samalla tavaa Venäjän pyrkimyksenä sitouttaa läntisen Euroopan valtioita Venäjän energiaan, toisin kuin Baltiassa ja Puolassa nähdään.

Pietarissa Sipilä tyytyi toteamaa, ettei ”Suomi ei ole putken asiakas, joten taloudelliset seikat eivät meille kuulu.” (1)

Tässä kohdin on kuitenkin pakko pohdiskella, että onko putki sittenkin myös jotain muuta kuin – paljon hoettu – ympäristökysymys myös Suomelle?

Syyskuun 21. 2017 Maaseuduntulevaisuudessa uutisoitiin ”Fortumista tulee Uniper-kaupan toteutuessa kiistanalaisen Nord Stream 2 -kaasuputken suurrahoittaja”. (2)

Lainaan selvyyden vuoksi uutista:

”Energiayhtiö Fortum vahvisti keskiviikkona käyvänsä pitkälle edenneitä keskusteluja saksalaisen Uniperin osakkeiden ostosta. Yrityskaupan toteutuessa, Fortum ostaisi saksalaiselta E.ONilta 47 prosentin omistusosuuden Uniperista. Fortum maksaa osakkeista lähes 3,8 miljardia euroa tarjouksen osakekohtaisen 22 euron kokonaisarvon mukaisesti. Koko Uniperin arvo olisi näin noin kahdeksan miljardia euroa.

Uniperilla on Saksassa, Ruotsissa ja Venäjällä sähköntuotantoa. Lisäksi yhtiö käy mittavaa trading-kauppaa kaasulla, sähköllä ja öljyllä.

Yrityskaupan toteutuessa Fortumista tulee samalla välillisesti Uniperin omistuksen kautta kiistanalaisen Itämeren alittavan kaasuputkihankkeen, Nord Stream 2:n, suurrahoittaja.”

Minun on vaikea kuvitella, etteikö pääministeri Sipilä olisi ollut tietoinen näistä – valtioenemmistöisen Fortumin käymistä – neuvotteluista. Viimeistään kauppojen toteutuessa Nord Stream 2 on Suomelle muutakin kuin ympäristökysymys. Mitä se, mielestäni, on jo nyt, vaikka poliittiset päättäjämme pyrkivät välttelemään keskustelua Nord Stream 2 putken muista ulottuvuuksista, kuten siitä, että putki vääjäämättä on turvallisuuspoliittinen kysymys. Se on ensisijaisesti turvallisuuspoliittinen kysymys ja vasta toissijaisesti ympäristökysymys.

Venäjällä laadittiin jo reilu vuosikymmen sitten ”energiasupervalta” strategian luonnokset, suunniteltu konseptio miellytti Vladimir Putinia suuresti.

Mihail Zygar – Putinin sisäpiiri, ”energiasupervallasta” s. 163.

Strategiaa ei välttämättä toteutettu kirjaimellisesti, mutta tämän päivän Venäjän toiminnassa on nähtävillä piirteitä tuolloin laaditusta strategiasta. Suomikin näyttää sisäistäneen roolinsa oivallisesti – eipä pahemmin kommentoida, ainakaan liian kriittiseen sävyyn, Venäjän toistuvia ihmisoikeusloukkauksia, puhumattakaan Tšetšeniassa esiintyvistä seksuaalisiin vähemmistöihin kohdistuneista vainoista. 

Herää tietenkin kysymys, että miksi Suomi haluaa suoraan ja välillisesti sitoutua Venäjän ajamiin energiaratkaisuihin kaventaen näin omaa liikkumatilaansa? Naapurustossamme pyritään pääsemään irti venäläisestä energiasta, tästä esimerkkinä Baltian maiden ja Puolan nesteytetyn kaasun toimitukset, sen sijaan Suomessa trendi näyttää olevan päinvastainen. Fennovoiman ydinvoimahanke Pyhäjoella on venäläisten ”värittämä”, laitoksen toimittaa Venäjän valtion ydinenergiayhtiö Rosatom, tarkemmin sanoen sen tytäryhtiö Rusatom Energy International. Ja kuten tiedämme, kaiken maailman Migrit Solarna Energija -sekoiluiden jälkeen, Fortum Oyj ”päätti” osallistua 6,6 prosentin osuudella Fennovoiman ydinvoimahankkeeseen elokuussa 2015. (4) Mikäli Rakennusliiton varapuheenjohtaja Kyösti Suokkaan esittämä väite – Rosatomin halusta tehdä Pyhäjoen ydinvoimala venäläisvoimin – pitää paikkansa, tulee myös kyseenalaistetuksi voimalahankkeen alueellinen suora työllistävä vaikutus, välillisesti se tietenkin virkistää alueen elinkeinoelämää. (5)

Miksi Suomi haluaa suoraan ja välillisesti sitoutua Venäjän ajamiin energiaratkaisuihin kaventaen näin omaa liikkumatilaansa? – on tietty retorinen kysymys. Minusta vastaus on ikävällä tapaa itsestään selvä, se käy omalta osaltaan selville tarkasteltaessa suomalaisten entisten poliitikkojen ja talousvaikuttajien Venäjä-sitoumuksia, nimilistalta löytyy seuraavia henkilöitä Paavo Lipponen, Esko Aho, Harry Harkimo. Venäjän ääni pääsee myös kuuluviin kautta koko yhteiskunnallisten vaikuttajien kentän presidentti Tarja Halosesta alkaen ja päätyen marginaaliin luisuneisiin poliitikkoihin, kuten Paavo Väyrynen.

Ja miksi tilanne on sitten tämä? Kyetäksemme vastaamaan tähän kysymykseen, on katse kohdistettava 90-luvun alkupuolella Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin. Neuvostoliiton hajottua, osassa itsenäistyneitä valtioita tehtiin selkeä pesäero menneisyyteen – suoritettiin lustraatio sekä dekommunisaatio, jota Suomessa ei – syystä tai toisesta – tehty. Baltian maat, joissa toimenpiteisiin ryhdyttiin, on kyetty tekemään selkeä pesäero Venäjään, siitä huolimatta, että alueen valtioissa asuu huomattavia venäläisvähemmistöjä. Maat ovat kyenneet tekemään selkeitä ja määrätietoisia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja, niille liittyminen NATO:on en ensisijaisesti tällainen teko, mutta liittymistä EU:hun voidaan pitää talouspoliittisen ratkaisun ohella toissijaisesti myös turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. 

Suomessa 90-luvulla ei suoritettu lustraatiota, suomettuneisuuden aikakautta ei käyty läpi, omaa likasankoa ei tutkittu vaan koko roska piilotettiin kaappiin, toivoen, että ”suuri ja mahtava naapuri” ei enää palaa kummittelemaan. Toive ei toteutunut, Venäjä ei valinnut läntiseen demokratiaan johtavaa tietä, vaan suuntasi Putinin kaudella – merkittävältä osin energiarahoilla – takaisin menneisyyteen. Sen myötä Suomen liikkumavara on kaventunut, sen myötä, maamme poliittinen retoriikka on muuttunut entistä enemmän Moskovaa myötäilevämmäksi. Tämän hetken Suomi muistuttaa päivä päivältä enemmän 80-luvun ”puolueettomuuspolitiikkaa” toteuttavaa Suomea, 90-luvun länteen katsovan vapaudesta nauttimaan ryhtyvän Suomen sijaan.

Asioiden kieltäminen ei muuta asiaa toiseksi, Nord Stream 2 kuten ei Fennovoiman Hanhikivikään, lakkaa olemasta turvallisuuspoliittinen kysymys sanomalla, että se ei sellainen ole. Niinpä ensiarvoisen tärkeää on kiertelemättä käyttää oikeita termejä ja uskallettava puhua asioista niiden oikeilla nimillä, siitä huolimatta, että tosiasioiden tunnustamisesta voi seurata se, että Moskovasta ei sadakaan kiitoksia. Että lakkaamme olemasta se "mallioppilas".

Näin loppuun pieni kevennys. Pietarissa Venäjän pääministeri Dmitri Medvedev onnitteli satavuotiasta Suomea – kylläpä nämä onnittelusanat sitten lämmittävätkin paljon, yhtä paljon kuin talvella housuihin kuseminen…

Marko

Lisäys: Pidän Suomen – aivan kuten Saksankin – harjoittamaa politiikkaa itsekkäänä, juuri sellaisena, mikä edesauttaa Venäjää toteuttamaan omaa ”hajota ja hallitse” -politiikkaa.

1. http://www.hs.fi/paivanlehti/22092017/art-2000005377505.html 

2. http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/talous/fortumista-tulee-uniper-kaupan-toteutuessa-kiistanalaisen-nord-stream-2-kaasuputken-suurrahoittaja-1.206891 

3. http://www.lngworldnews.com/lithuania-gets-its-first-lng-cargo/ 

4. https://www.fortum.com/fi/media/pages/fortum-osallistuu-fennovoima-hankkeeseen-66-lla-tgc-1n-uudelleenjarjestelya-koskevissa-neuvotteluissa-ei-tahan.aspx 

5. http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/3659528/Rakennusliitto+paheksuu+Rosatom+haluaa+tehda+Pyhajoen+ydinvoimalan+taysin+venalaisvoimin