Venäjän sotarikoksista Ukrainassa –

 

yli yhdeksääkymmentä prosenttia ukrainalaisista sotavangeista kidutetaan venäläisten toimesta  

Elämme herranvuotta 2024, naapurimaamme Venäjän sotilaat upseereidensa käskystä leikkaavat ukrainalaisten sotavankiensa päät iskien ne seipäännokkaan pelotteeksi. Tämä on totuus Venäjän rikollisesta hyökkäyssodasta Ukrainaan mutta kuinka tähän pisteeseen on päädytty ja miksi me hyväksymme tämän kaiken?

Edellä kertomani tapahtumakuvaus on totta. Juuri näin toimivat Venäjän laivaston kaartin 155. merijalkaväenprikaatin sotilaat, jotka upseerinsa käskystä katkaisivat päät neljältä vangitulta iskien päät näytille ja pelotteeksi seipäiden nokkaan Ukrainan ja Venäjän rajaseudulla Kolotilovkan raja-aseman alueella viikonpäivät sitten. Ainakin yksi uhreista oli Ukrainan asevoimien upseeri. (1) Mutta kuinka olemme päätyneet tähän pisteeseen ja miksi me hyväksymme tämän kaiken?

Tunnustan, että on mahdotonta vastata yksiselitteisesti mutta kuitenkaan yksinkertaistamatta liikaa edellä esittämääni moraalisfilosofiseen kysymykseen. En edes yritä sitä! Sen sijaan palaan ajassa takaisin vuosikymmenen verran avatakseni käynnissä olevan sodan taustaa ja kertoakseni lukijoilleni, ettei Venäjän toiminnassa Ukrainassakaan ole mitään uutta. Venäjän julmuudet, joita se on jo reilun vuosikymmenen verran harjoittanut eivät vain saaneet ansaitsemiaan otsikoita eurooppalaisessa mediassa kevään 2014 ja talven 2022 välillä, siksipä tuntuukin kovin absurdilta, että tänään (venäläisten murhatessa ja raiskatessa Ukrainassa) viikoittain joudumme lukemaan perinteisen median ”hyvä venäläinen”-juttuja, jollaisten julkaisemisessa erityisesti Helsingin Sanomat kunnostautuu mutta eivät muutkaan merkittävät perinteisen median edustajat puhtain paperein selviä.

Venäjän miehittäessä Krimin niemimaan helmi-maaliskuussa 2014, Venäjän erikoisjoukkojen rinnalla niemimaalla operoi erilaisia asejoukkoja ja puolisotilaallisia ryhmittymiä, jotka pääasiassa hoitivat venäläisjoukkojen puolesta likaisen työn pelotellessaan tai tarvittaessa kiduttaessaan ja murhatessaan miehityksen vastustajia. Eli Venäjän toteuttaman miehityksen rinnalla alkoi esiintyä välittömästi laittomuuksia, joissa mahdollisia miehityksen vastustajia peloteltiin ja tarvittaessa poistettiin päiviltä. Nämä toimet harvoin nousivat otsikoihin miehitystoimien rinnalla, tai jos ne lännessä huomioitiinkin, Venäjän narratiivi puski tavattoman usein läpi ja niin voimakkaasti, että siitä muodostui totuus. Totuuden lopulta tullessa ilmi, aikaa on jo vierinyt niin kauan, etteivät ihmiset enää yhdistä asioita toisiinsa. Näin kävi venäläisten kaappaaman ja kidutusmurhaaman krimintataari Reşat Amet’in kohdalla – ihmisten mielissä niemimaan miehitys oli veretön kaappaus, vaikka todellisuudessa niemimaan miehitykseen liittyy yhteenottoja, venäläisten toteuttamia kaappauksia ja murhia sekä satoja näytösoikeudenkäynneissä tuomittuja miehityksen vastustajia. Ihmisiä, jotka vaativat perusoikeuksiensa toteutumista.

Se, mikä tapahtui Krimin niemimaalla, toistui viikkoja myöhemmin Itä-Ukrainassa venäläisen tiedustelu-upseeri Igor Girkinin johtamien joukkojen toimiessa sodan airuena Donbasissa. Siinä missä Krimin niemimaalla miehittäjän julmuuksista vastasivat puolisotilaalliset joukot, Donbasissa nämä joukot kantoivat vastuun taisteluiden ohella väestön terrorisoinnista. Tässä on kuitenkin syytä todeta, joukkojen olleen kaikkea muuta kuin homogeeninen koostumukseltaan. Donbasissa Venäjän proxy-joukot koostuivat sotilaskoulutuksen saaneiden kokeneiden taistelijoiden ohella erilaisista vapaaehtoisista ja ukrainalaisista kollaboraattoreista. Kokonaisuuden tuli kuitenkin näyttää siltä, että kyseessä oli sisäsyntyistä toimintaa, jota vapaaehtoiset Venäjältä vain tukivat (mutta jossa Kremlillä tai maan väkivaltakoneistolla ei ollut osaa eikä arpaa). Tämä narratiivi upposi yllättävänkin hyvin läntiseen yhteisöön, sitä ei riittävässä määrin kyseenalaistettu, vaikka todisteita Venäjän laajemmastakin osallisuudesta sodan syttymiseen ja voimistumiseen alkoi löytyä enenevissä määrin kesän koitettua.

Toistuvasti kevään ja kesän 2014 aikana Girkinin johtamien joukkojen harjoittama julmuus ja väestöön kohdistama terrorisointi ohitettiin kuittauksella sisällissodasta. Se oli helppoa mutta se oli toden vastaista, samalla se oli juuri sitä, mihin Venäjä pyrkikin. Venäjällä erilaiset mediat valtakunnallisista ja valtiorahoitteisista aina ääriryhmien omiin julkaisuihin vahvistivat omilla tarinoillaan virallista narratiivia venäläisväestön vainoista Ukrainasta. (2) Keväällä ja kesällä 2014 läntisiin medioihin saakka eteni tarinoita ukrainalaisten harjoittamista julmuuksista. Medioihin harvemmin päätyi kuukausia jäljessä edennyt faktantarkastus, joissa lukuisat venäläismedioiden kertomat tarinat ukrainalaisten toimeenpanemista vainoista paljastuivat räikeiksi valheiksi. Nimittäin oli tavallista, että venäläismediat lavastivat tapahtumia ja haastatteluissa käytettiin venäläisnäyttelijöitä, jotka esittivät uhreja tai silminnäkijöitä. (3)

Nähdäkseni näiden tarinoiden eräs seuraus oli se, että lännessä kummankin osapuolen uskottiin syyllistyvän samanmoisiin julmuuksiin ja kun Venäjän kertomien väkivaltakuvausten rinnalla maalailtiin kuvaa Ukrainan vajoamisesta fasismin käsiin, monella ei tuntunut edes olevan kiinnostusta faktantarkastukseen. Ei edes heillä, joilla olisi oman ammattinsa puolesta tullut olla. Suomesta löytyi lukuisia rauhanaktivisteja, jotka ryhtyivät tuolloin jakamaan varauksetta Venäjän propagandaa, mikä ei lainkaan parantanut Ukrainan asiaa. (4) Osalla oli vieläpä niin paljon uskottavuutta omassa viiteryhmässään, että heitä pidettiin jonkin sortin auktoriteetteina ja heidän puolestansa ryhdyttiin tulevina vuosina kampanjoimaan, vaikka kampanjoinnin sijaan heidät olisi tullut vaatia tilille vihan ja propagandan kylvämisestä. (5 ja 6)

Minun täytyy tunnustaa, että kaikesta kyynistymisestäni huolimatta olin hämmentynyt siitä, kuinka vähän huomiota kesällä 2021 julkaistu Itä-Ukrainan-ihmisoikeusraportti sai osakseen, vaikka raportin mukaan kidutus on järjestelmällistä ja päivittäistä Venäjän miehittämillä Itä-Ukrainan alueilla. (7) Niinpä pidinkin melkoisena hurskasteluna pöyristymisiä, joita saimme poliitikoiltamme nähdä venäläisten tekemien julmuuksien alkaessa paljastua keväällä 2022 Ukrainan vapauttaessa Butšan ja Irpinin ympäristöineen Kiovan luoteispuolella. (8)

Väistämättä tuli tunne, että monelle tuntui tulevan yllätyksenä se, että Venäjä pystyi tällaisiin julmuuksiin eurooppalaisella sotatantereella. Yllätyksenä sen ei olisi pitänyt siksikään tulla, koska Venäjä oli syyllistynyt asevoimillaan vastaaviin julmuuksiin vuosien ajan Syyriassa läntisten medioiden raportoidessa niistä ja proxyjoukoillaan lukuisilla sotatantereilla kautta maailman. Mutta, mikä tärkeintä, Venäjä oli syyllistynyt vastaaviin julmuuksiin myös miehittämällään Krimin niemimaalla Itä-Ukrainan ohella. Näihin julmuuksiin kansainvälinen yhteisö oli kiinnittänyt vuosien ajan olemattoman vähän huomiota. Suomessa lukuisat poliitikot jopa paheksuivat sitä, että Euroopan parlamentissa järjestettiin yksittäisiä tilaisuuksia, joissa osoitettiin tukea niille ukrainalaisille, joita Venäjä oli kaapannut ja tuominnut hyvinkin pitkiin vankeusrangaistuksiin näytösoikeudenkäynneissä. Muistamme FreeSentsov-kampanjat, joihin Heidi Hautalaa lukuun ottamatta yksikään suomalainen meppi ei (tainnut) avoimesti osallistua. (9)

Onpa Jussi Halla-ahosta mitä mieltä tahansa, hän kuului niihin harvoihin eturivin suomalaispoliitikkoihin, joka osoitti tukensa Ukrainalle aikana, jolloin Venäjä-pelon tai ”ei keikuteta venettä”-syyn tähden poliitikkomme olivat hiljaa kuin kusisukassa. Toisaalta perussuomalaiset puolueesta löytyi hyvinkin paljon eturivin poliitikkoja, jotka aina Venäjän suurhyökkäyksen alkuun saakka toistivat Venäjän narratiivia. (10) Puolueen taholta tämän narratiivin levittämiseen ei juurikaan puututtu. Ihmisoikeusaktivistina esittäytynyt presidentti Tarja Halonen kuului heihin, jotka valitsivat julkisen vaikenemisen esiintymisen sijaan. En pidä vaikenemisen valinneita päättäjiämme ”epäpoliittisia venäläisiä” parempina. Päättäjillämme oli mahdollisuus – itse asiassa heillä olisi ollut velvollisuus – pysäyttää Venäjä silloin kun se vasta testasi, kuinka helposti tikari uppoaa lännen lihaan.

 

Venäjän sotarikoksista Ukrainassa

Tämän alustuksen jälkeen Venäjän Ukrainassa tehtailemiin sotarikoksiin, joista mediat Suomessa ja maailmalla kirjoittavat mielestäni aivan liian vähän. En voi välttyä ajatukselta, että kirjoittamattomuuteen vaikuttaa omalta osaltaan se, ettei Venäjää mielletä samalla tapaa imperialistiseksi valtioksi kuin eurooppalaiset siirtomaavallat vaikka Venäjä nimenomaan on imperialistinen valtio, joka ei ole vieläkään tehnyt tiliään menneisyytensä kanssa ja jonka väestöstäkin huomattava osa on edelleen sitä mieltä, että maalla on oikeus alueisiin, jotka ovat olleet osa imperiumia jossain vaiheessa.

”…, cut the heads of these four people and put them on the sticks. Copy that, it is an order”, nauhoite venäläisupseerin käskystä katkaista päät neljältä ukrainalaiselta ja iskeä päät seipäännokkaan keskiaikaiseen tapaan. (11)

Kiinnittämällä huomioni Venäjän Ukrainassa helmikuun 2022 jälkeen tekemiin sotarikoksiin ja laajoihin ihmisoikeusrikkomuksiin en tee oikeutta niille Venäjän uhreille, jotka päätyivät venäläisten tai heidän proxy-joukkojensa käsiin ennen suurhyökkäyksen alkua. Heitä on valitettavan paljon, koska murhaaminen ja ihmisoikeusrikkomukset alkoivat samanaikaisesti sodan kanssa. Pelottelu, väkivalta, ihmisten kaappaus ja lopulta kiduttaminen ynnä murhaaminen kulkivat käsikädessä sodankäynnin kanssa Venäjän miehittämillä alueilla aivan kuten se kulki niilläkin alueilla, jotka Venäjä miehitti suurhyökkäyksen alun jälkeen.

Venäläisten terrori kohdistui laajojen kansanosien ohella myös niihin hallinnon edustajiin, jotka vastustivat miehitystä tai kieltäytyivät yhteistyöstä miehittäjän kanssa. Näin kävi Melitopolissa, jossa venäläiset kaappasivat maaliskuun 11. päivä 2022 kaupunginjohtaja Ivan Fedorovin, joka kieltäytyi yhteistyöstä miehittäjän kanssa. (12) Edellisenä päivänä asemiehet olivat kidnapanneet Melitopolissa sijaitsevan Ukrainan kulttuurimuseon johtajan, Krimin tataari, Leyla Ibragimovan, joka oli myös alueparlamentin jäsen. (13) Miehityksestä selvinneet siviilit ovat myös kertoneet venäläisten harjoittamasta julmuudesta ja toimeenpanemista rikoksista siviilejä kohtaan. Kidutus ja seksuaalinen väkivalta tai niillä pelottelu kuuluvat tavanomaisiin venäläisten hyödyntämiin metodeihin. Toisinaan vangeiksi jääneet Venäjän asevoimien sotilaat kertovat tekemistään raakuuksista:

”Helmikuun 8. 2024 löysimme naisen kahden lapsen kanssa kellarista Avdijivkan esikaupunkialueella. Löysimme 38-vuotiaan naisen ja 11- sekä 13-vuotiaat lapset. Kysyimme heiltä mitä he tekevät täällä, miksi he eivät ole lähteneet. He vastasivat, ettei heillä ole paikkaa mihin mennä. Saimme käskyn laittaa heille suukapulat, jottei heitä kuultaisi. [Käskyn antoi heidän komentajansa.] Teippasimme heidän kaikkien suut, jonka jälkeen kävimme heidän kimppuun [konteksti huomioiden, kyse on raiskaamisesta] aloittaen naisesta.” Tätä jatkui kaksi tuntia, jonka jälkeen kolmikko vietiin seinää vasten ja ammuttiin. (14) Samainen sotavanki kertoo myös toisista vastaavista tapauksista Avdijivkassa. He raiskasivat kaksi aikuista naista sekä yhden 10-vuotiaan tytön ampuen heidät lopuksi. Haastattelijoille sotavanki kertoo heidän raiskanneet Avdijivkassa yhteensä kolme poikaa, viisi tyttöä ja kuusi naista.

Lukijan on hyvä tietää, että raiskaaminen tai seksuaalisella väkivallalla uhkaaminen on venäläisille Ukrainassa normaalia toimintaa – kyse ei ole poikkeuksesta vaan toiminnasta, joka on tavallista ja selvästi hyväksyttyä. Butšan, Irpinin ja moni muu paikkakunta todistavat myös sen puolesta, ettei sillä lopultakaan ole eroa onko kyseessä valioyksikkö vaiko epämääräisemmästä miehistöstä koottu joukko-osasto, kumpaankin ryhmään kuuluvat joukko-osastot syyllistyvät siviileihin, sotilaisiin tai sotavankeihin kohdistettuihin julmuuksiin (esim. kidutus, seksuaalinen väkivalta, murhaaminen).

Haasteltaessa Itä-Ukrainan sodan alkupuolen uhreja (v. 2014 ja 2015) kuvaukset seksuaalisen väkivallan käytöstä olivat uhrien kertomuksissa poikkeuksia. Tuolloin tämän arveltiin johtuvan seksuaalisen väkivallan ja raiskausten muodostamasta häpeästä (miesten oli naisiakin vaikeampi antaa aiheesta lausuntoja), joka johti siihen, etteivät vankeudesta vapautuneet ukrainalaiset kertoneet niistä. Seuranneiden vuosien kuvauksissa seksuaalisen väkivallan käyttö mainitaan osana kidutusta olennaisesti useammin. Todennäköisesti syynä oli tietoisuuden lisääntyminen sekä se, että osa vapautetuista uskaltautui antamaan tarkempia kuvauksia venäläisten ja heidän proxyjensa harjoittamasta julmuudesta mukaan lukien raiskaaminen ja seksuaalinen väkivalta osana kiduttamista tai alistamista. Nyt (24. helmikuuta 2022 jälkeen) seksuaalinen väkivalta on venäläisten yleisesti käyttämä ase miehittämiensä alueiden väestön pelottelemisessa ja alistamisessa: lapsia raiskataan vanhempien silmien alla ja toisin päin, vanhempia kiristetään lastensa raiskauksella yhteistyöhön miehittäjän kanssa jne. Kesäkuussa 2022 ETYJ:n pääsihteeri Helga Maria Schmid vaati Venäjää pikaisesti lopettamaan raiskausten ja seksuaalirikosten käytön sodankäynnin aseena Ukrainassa. (15)

Oma lukunsa on Venäjän ottamiinsa sotavankeihin kohdistama fyysinen ja psyykkinen kidutus sekä niistä erotettava väkivalta ja seksuaalinen väkivalta. YK:n sekä Ukrainan valtiollisten organisaatioiden julkaisemien aineistojen mukaan yli 90 prosenttia ukrainalaisista sotavangeista on sotavankeudessa ollessaan kohdannut kidutusta venäläisten taholta. (16) Tuoreimpien kyselyiden perusteella kidutusta kokeneiden sotavankien lukumäärä on noussut jopa 95 prosenttiin. Kidutus on joko fyysistä tai psyykkistä, tai niiden yhdistelmää. Venäjä pitää sotavankejaan myös tarkoituksellisesti nälässä sekä evää sotavangeilta sairaanhoidon.

Merkittävä osa ukrainalaisista sotavangeista ei tavannut sotavankeusaikanaan Kansainvälisen punaisenristin edustajia tai saanut ilmoittaa kohtalostaan omaisilleen. Venäjä ei myöskään ole ilmoittanut Ukrainalle kaikkia ottamiaan sotavankeja. Venäjä on myös tarkoituksellisesti murhauttanut ukrainalaisia sotavankeja. (Esim. venäläisten isku ylläpitämälleen Olenivkan suodatusleirille, iskun tarkoitus oli ilmeisesti peitellä järjestelmällisen kidutuksen jälkiä tappamalla kymmenittäin ukrainalaisia sotavankeja). (17)

Venäjältä vapauteen päässeitä ukrainalaisia sotavankeja, sotavankeus on jättänyt ikuiset arvet heihin. 

Päätän kirjoitukseni pariin kuvatiedostoon, joissa karuja lukuja Venäjän rikollisen sodan uhreista. Muistutan lukijoita siitä, että käytännössä tiedostoissa esitetyt luvut ovat kaikissa tapauksissa minimi. Tarkkoja tietoja on saatavilla vain alueilta, jotka ovat Ukrainan kontrollissa. Venäjän miehittämiltä alueilta ei ole tarkkoja tietoja tai mitään luotettavia tietoja saatavilla, esim. Mariupolissa arvioidaan kuolleen Venäjän hyökkäysvaiheen aikana tai välittömästi sen jälkeen kymmeniä tuhansia siviilejä. Mariupolin hautausmaille on kaivettu kevään 2022 jälkeen tuhansia hautoja, joista osa on joukkohautoja kymmenine tai satoine siviiliuhreineen. (18)

Marko

 

Lähteet:

1. https://kyivindependent.com/ukraine-appeals-to-un-red-cross-over-alleged-footage-of-beheaded-ukrainian-soldier/

2. ”Russia’s application includes multiple alleged violations and blames Kyiv for killing civilians during the 2014 Euromaidan protests as well as for killings and abductions in the following period, a restriction on the use of the Russian language and attacks against Russian embassies and consulates. - - -

Therefore, Moscow’s decision to speak about genocide and ethnic cleansing both before 2014 and amid the February 2022 invasion serves propaganda aims only.”

https://factcheck.ge/en/story/40776-disinformation-ukraine-was-committing-genocide-in-donbas-for-eight-years

3. https://www.stopfake.org/en/russian-disinfo-patterns-same-actors-different-sets/ 

4. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2018/03/kun-antaa-pirulle-pikkusormen.html

5. https://journalistiliitto.fi/fi/ukrainan-aarioikeisto-maalittaa-oksana-chelyshevaa/

6. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/07/rauhanpuolustajat-puolueellista.html

7. https://www.verkkouutiset.fi/a/yk-kidutus-jarjestelmallista-ita-ukrainassa/#6a6aad62

8. https://www.ohchr.org/en/press-releases/2022/12/un-report-details-summary-executions-civilians-russian-troops-northern

9. https://www.gfbv.de/en/news/sakharov-prize-for-oleg-sentsov-is-encouragement-to-human-rights-activists-in-crimea-9459-1/

10. https://yle.fi/a/3-12306993 

11. https://x.com/PStyle0ne1/status/1824551478997959121

12. https://x.com/Mariia_Zolkina/status/1503487266718638083

13. https://bylinetimes.com/2022/03/11/ukrainian-museum-director-arrested-inattack-on-culture/

14. https://x.com/SlavaUk30722777/status/1824821812573962323

15. https://www.osce.org/secretariat/520670

16. https://news.un.org/en/story/2024/03/1148026 

17. https://kyivindependent.com/2-years-after-ukrainian-pows-killed-in-olenivka-camp-explosion-no-one-prosecuted/ 

18. https://www.bbc.com/news/world-europe-63536564 

Taustatyössä olen hyödyntänyt lukuisi raportteja ja artikkeleja (kuten A, B ja C) Venäjän sotarikoksista ja ihmisoikeusrikkomuksista vuonna 2014 alkaneen sodan aikana. 

Venäjän kunniaton sota Ukrainassa

 

Venäjä laajentaessa sotaa Ukrainaa vastaan aamuyöstä 24. helmikuuta, sen eräänä tavoitteena oli Ukrainan pääkaupungin Kiova valtaus muutamassa päivässä, todennäköisten tavoitteiden joukkoon kuului myös Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin ja muiden merkittävimpien poliitikkojen vangitseminen ja eräänlaisen pseudovaltion muodostaminen tuhotun Ukrainan tilalle. Suunnitelman epäonnistuttua sodankuvassa tapahtui muutos, ja jos tarkkoja olemme, suunnitelma epäonnistui jo ensimetreillä Ukrainan ryhdyttyä taistelemaan vastaan ja taistellessa jokaisesta metristä maata, jonka jälkeen silmiemme eteen alkoi vyöryä kuvia ja videoita tapahtumista, jotka olivat meille tuttuja Venäjän käymistä sodista Tšetšeniasta ja Syyriasta sekä pienimuotoisemmassa mitassa Itä-Ukrainasta.

Ensin näimme välähdyksiä venäläisen tykistön tuhoamista kortteleista Harkovassa, kerrostalojen tuhoutumisesta ilmapommituksissa Ukrainan pohjoisosissa, venäläistä tykistöä ja panssarijoukkoja moukaroimassa Mariupolia, ja aivan kuin tässä ei olisi ollut painajaiskuvia jo tarpeeksi, näkymä alkoi muuttua entistä mustanpuhuvammaksi –

On käynyt useamman kerran ilmi, ettei sana ”Дети” – lapsia, tuo turvaa vaan vetää venäläisten tulta puoleensa, maaliskuun 16. päivä venäläiset pommittivat Mariupolissa teatteria, jonka suojissa oli jopa tuhat siviiliä. Teatteria ympäröivälle puistomaiselle aukiolle oli kirjoitettu kahteen kertaan ”Дети” – lapsia, kertomaan venäläisille keitä teatterin suojissa on. Vaan sana oli ja on kuin magneetti, joka veti ja vetää tulta puoleensa (ja propagandisteja suoltamaan valheitaan).

Sairaaloiden, koulujen, päiväkotien ja teattereiden pommittaminen – siviili-infrastruktuurin järjetön tuhoaminen, kokonaisten kaupunkien ja kylien järjestelmällinen tuhoaminen toi monien mieleen hyvin henkilökohtaisia muistikuvia ja muistoja, moni suomalainen on kokenut ja nähnyt saman. He ovat nähneet kotiensa palavan, punaisten liekkien kohoavan korkeuksiin – Ukrainan julmuudet ovat meitä niin lähellä, että ne koskettavat meitä enemmän kuin samankaltaiset julmuudet, jotka tapahtuvat tuhansien kilometrien päässä. Tämä on inhimillistä, kokemuksen tekee koskettavammaksi vielä se, että moni meistä oli kaikesta huolimatta tuudittautunut uskoon, ettei tällaista voi tapahtua Euroopassa tällä vuosituhannella – olimme olleet sokeita, koska emme nähneet (tai halunneet nähdä) sitä, mitä tapahtui silmiemme edessä Venäjän toimesta toistuvasti tämän vuosituhannen puolella.

Kaikesta painajaismaisuudestaan huolimatta ukrainalaisten kaupunkien ja kylien tuhoaminen oli vasta alkusoittoa painajaisnäytelmälle, jonka Venäjä on meille päättänyt tarjoilla. Maalis-huhtikuun vaihteessa Venäjä vetäytyi ensin Kiovan alueelta ja hyvin pian Tšernihivin alueelta, tuskin olimme ehtineet huokaista helpotuksesta kun korviimme kantautui ensin kuiskauksena Kiovan suurkaupunkialueella sijaitsevan kaupungin nimi – Butša.

Kidutettuja ja teloitettuja ihmisiä, raakalaismaisesti piinattuja äitejä ja lapsia: raiskauksia, raajojen katkomisia, elossa olevien yli ajamisia: ruumiiden hävittämistä polttamalla, kaivoihin upottamalla, metsään hautaamalla, hylkäämällä niille sijoilleen eläinten syötäväksi.

Sama toistui lukuisilla paikkakunnilla Kiovan länsi ja luoteispuolella, samankaltaisia uutisia kantautui korviimme seuraavina päivinä ja viikkoina Tšernihivin ja Sumyn alueilta, seuduilta, joilta Venäjä oli joutunut pakenemaan – jossa ukrainalaiset olivat lyöneet puna-armeijan perillisen, joka näyttää myös omineen puna-armeijassa vallinneen kulttuurin, josta muun muassa Antony Beevor kirjassaan Berliini 1945 kirjoitti, ja jonka nyky-Venäjän johto kieltää:

”Koska kaikki ikkunat oli räjäytetty, berliiniläiset muistavat huutojen kuuluneen joka yö. Berliinin kahden pääsairaalan arviot raiskauksen uhreista vaihtelivat 95 000:sta 130 000:een. Eräs lääkäri päätteli, että Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta noin 10 000 kuoli, useimmat tekivät itsemurhan. Kuolleisuuden arveltiin olleen paljon korkeampi 1,4 miljoonan naisen keskuudessa, jotka raiskattiin Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa. Kaikkiaan vähintään 2 miljoonan saksalaisnaisen arvellaan joutuneen raiskatuksi, ja huomattava vähemmistö, ellei peräti enemmistö, oli raiskattu moneen kertaan”. (1)

Ylläolevan lainauksen kirjoittamalla syyllistyn todennäköisesti puna-armeijan kunnian loukkaamiseen, mikä nyky-Venäjällä on merkittävä rikos. Huomautanpa vaan, että ensin on oltava kunnia, ennen kuin sitä voi loukata ja puna-armeijan lailla Venäjän armeija tekee kyllä parhaansa, jotta sille ei kertyisi kunniaa, jota vetää lokaan.

Beevor lainauksesta pääsemmekin siihen, että Ukrainassa Venäjä käyttää raiskausta aseena. Sen perusteella kuinka venäläiset toimivat, mihin valtiollinen propagandakoneisto yllyttää ja kuinka Putin ukaaseillaan palkitsee ja kuinka Ukrainasta on kirjoitettu ja kirjoitetaan edelleen, raiskaus on samalla tapaa ase kuin on pommit ja kranaatit –

”Over 400 Ukrainians raped by russian soldiers since 24/02. Reports from Ombudswoman Liudmyla Denisova. Getting the victims to talk to investigators and open cases is the biggest challenge.” (2)

Se on yksilöä mutta samalla myös yhteisöä vastaan käytetty ase. Luonnollisesti yksilölle raiskaus on trauma, jonka käsittely voi viedä vuosia mutta joka silti on osa minuutta ja psyykettä elämän loppuun asti, yksilön kokemusten rinnalla kulkee myös kollektiivinen trauma, jonka tällainen laajamittainen seksuaalinen väkivalta aiheuttaa ja jonka kohteiksi on joutunut äitejä kuin myös lapsia. Ikävä kyllä myös taaperoikäisiä pienokaisia, johon tekoon on syyllistynyt ainakin Pihkovassa, Venäjällä, palvellut Aleksei Bytškov, joka videoi taaperoikäisen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja raiskaukseen jakaen videon taistelutovereilleen ja ladaten sen pimeään verkkoon. Todennäköisesti teosta noussut kohu, vastaanpanemattomat todisteet, pakottivat Venäjän reagoimaan ja lopulta pidättämään Bytškovin, joka pidätyksen jälkeen katosi julkisuudesta. (3) En myöskään sulkisi pois sitäkään vaihtoehtoa, että näennäisellä toiminnalla Venäjä voi valtiona ”puhdistaa kruununsa”: todistaa toimineensa ja rankaisseen tällaiseen pahuuteen syyllistynyttä, ja näin syytökset valtiotason piittaamattomuudesta – puhumattakaan rikollisiin tekoihin kannustamisesta – voidaan ohittaa merkityksettöminä. 

Aleksei Bytškovin VK-sivulta, kuva lokakuulta 2017.

Se kuinka venäläiset sotilaat ovat käyttäytyneet ja kuinka he ovat puhuneet raiskaamilleen ja kiduttamilleen äideille, tyttärille ja lapsille antaa ymmärtää, että toimintaan on vähintäänkin yllytetty upseeriston taholta. Kuvaavaa on myös se, että Vladimir Putin on ukaasillaan antanut ”kaartin” arvon  Butšassa moraalittomasti ja rikollisesti toimineelle, joukkosurmiin syyllistyneelle, erilliselle 64. mekanisoidulle prikaatille (sotilasyksikkö 51460), jonka komentajana toimii everstiluutnantti Azatbek A. Omurbekov. (4) Prikaatin sijoituspaikka rauhan aikana on Knjaze-Volkonskojen kylässä, Habarovskin alueella Venäjän Kaukoidässä. On liki mahdoton kuvitella, että läntisissä demokratioissa palkittaisi sotarikoksiin syyllistynyt prikaati vastaavalla tapaa – jotain tämäkin kertoo Venäjän asennoitumisesta Ukrainan sotaan. Voimmekin todeta, että prikaati palkittiin, koska se toteutti ainakin eräiltä osin sille asetetun tehtävän. Se osallistui ukrainalaisten joukkotuhontaan, mikä on selkeästi Venäjän eräs tavoite. Tuhota Ukraina valtiona ja kansana – tehtävä, jossa se ei kuitenkaan tule onnistumaan mutta joka tavoitteena on noussut esille viimeisimpien viikkojen kuluessa niin monella taholla ja sellaisissa yhteyksissä lausuttuna, että voimme ymmärtää kyseessä olevan valtakunnan tahtotilan herran vuonna 2022. Painakaamme ajatus uudelleen pääkoppaamme, Euroopassa on vuonna 2022 vallinnut valtiollinen tahtotila Venäjällä toiseen kansaan kohdistetun kansanmurhan suorittaminen. Mihin unohdimme sen ”ei enää ikinä”?

Ukrainan syyttäjäviranomaisten mukaan tähän mennessä (25. huhtikuuta), Venäjän 24. helmikuuta alkaneen offensiivin kuluessa on menehtynyt reilut 3800 siviiliä –

“Confirmed: 3,818 UKR civilians dead and over 4,000 injured since the beginning of the invasion. The current figures are not accurate, however, since they disregard the besieged Mariupol and parts of Kyiv oblast. Only identified bodies included. - Prosecutor General”. (5)

Meidän on muistettava, että luku ei ole kattava. Lukuun sisältyvät vain tunnistetut ruumiit, lisäksi Ukrainassa on alueita, joilta ei ole mahdollista saada tarkkoja tietoja sodan tai miehittäjän toimien seurauksena. Huomiomme kohdistuu piiritettyyn Mariupoliin, jossa sodan seurauksena on menehtynyt tuhansia siviilejä. kaupungista ja kaupungin ympäristöstä on löydetty satelliittikuvia tutkimalla useita mahdollisia joukkohautoja, suurimpiin on saatettu haudata tuhansia kuolleita. Mariupolin ohella lukuisat muut paikkakunnat Itä-Ukrainan sotatoimialueella ovat pyyhkiytyneet kartalta venäläisten sotatoimien seurauksena – Novotoshkivske on kuin Mariupol pienoiskoossa, jäljellä on enää tykkitulen tuhoamia taloja ja kivikasoja. Vastaavia venäläistykistön ja panssarijoukkojen tuhoamia pikkukaupunkeja ja kyliä löytyy Ukrainan itäisistä osista jo kymmeniä. Tuhansia kuolleita lisää, ja miksi? Russkij Mir…

Novotoshkivsken kylä venäläisten tykkitulen pyyhittyä sen ylitse. Ennen helmikuun offensiivia Novotoshkivske oli Ukrainan hallinnassa, sijaitsen reilun kilometrin päässä rintamalinjasta, sittemmin kylä päätyi venäläisten haltuun. Nyt se on raunioitunut ja eloton.*

 

Marko 

 

Lähteet:

1. Antony Beevor, Berliini 1945 s. 460.

2. https://twitter.com/lesiavasylenko/status/1519212112798699523 

3. https://www.thesun.ie/news/8634354/russian-soldier-rapes-baby-ukraine-war-arrested/ 

4. https://twitter.com/Andrew__Roth/status/1516075783084777474 

5. https://twitter.com/StratcomCentre/status/1518594426368581636 

Kuvakaappaukseen, Butša, upotettujen lainausten lähteitä: Kyiv Independent, Volunteer Info, CNN, ABC, Mediazone ja Meduza.

*: Kuva Novotoshkivskesta, kuvakaappaus miehitetyn Luhanskin alueen ”viranomaisten” kuvaamasta videosta.

#BuchaMassacre 

Unohdettu Donbas, elämää miehitetyillä alueilla

Toukokuun 18. päivä 1944 alkoi Krimin tataarien karkottaminen (krimin tataariksi Qırımtatar halqınıñ sürgünligi), käytännössä kyseessä oli etninen puhdistus, joka kohdistui kaikkiin Krimin niemimaalla asuviin Krimin tataareihin riippumatta yksilön taustasta ja historiasta.

Karkotuksen toimeenpani NKVD, määräyksen tullessa Neuvostoliiton ylimmältä johdolta – kyseessä oli Stalinin käsky, joka perustui puolustuskomitean aiemmin toukokuun 11. päivä antamaan päätöslauselmaan.

Kolmen päivän ajan Krimin tataareja lastattiin karjajuniin, joiden määränpää oli kaukana idässä Uzbekistanissa – osan matkatessa Siperiaan ja. Karkotusvaiheessa tuhansia Krimin tataareja menehtyi, tulevina vuosina karkotuksessa menehtyi vähintään kymmeniätuhansia Krimin tataareja, joidenkin arvioiden mukaan jopa 46,2 prosenttia kaikista Krimin tataareista menehtyi karkotuksessa.

Tänään Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla elävät Krimin tataarit ovat etnisen ja uskonnollisen vainon kohteina, vainoajina ovat Venäjän hallinnon turvallisuuselimet, Krimin ”aluepuolustusjoukot”, erilaiset Venäjän hallinnolle työskentelevät ”vapaaehtoisjoukot” sekä PMC-organisaatiot. Vainon kohdistuessa yksilöihin, etniseen ryhmään ja Krimin tataarien solidaarisuusliikkeeseen; ihmisiin kohdistuvan vainon rinnalla Venäjä vaikeuttaa uskonnon ja kulttuurin harjoittamista, on tuhonnut uskonnollisia ja kulttuurikohteita jne. Tämä siis järjestelmällisenä sortona alkaen helmi-maaliskuussa 2014, ja jatkuen edelleen (ja jonka me – täällä lännessä – tunnumme täysin unohtaneen).

Miehityksen ensimmäisiä uhreja oli Krimin tataari Reşat Amet, jonka asemiehet vangitsivat Simferopolissa kesken rauhanomaisen, miehityksen vastaisen, mielenosoituksen 3. maaliskuuta 2014. Hänen runneltu ja kidutettu ruumiinsa löytyi 15. maaliskuuta 2014. Ketään ei ole rangaistu murhasta, itse asiassa sitä tuskin on edes tutkittu Venäjän viranomaisten toimesta – ja miksikö nostan aiheen esille?

Aiheen vakavuudesta huolimatta tämä toimii vain alustuksena tälle (lyhyelle) kirjoitukselle, sillä vaikka miehitetyn Krimin niemimaan mittavista ihmisoikeusrikkomuksista ja miehittäjän (eli Venäjän) harjoittamasta mielivallasta oli kirjoittamista vaikka kuinka, haluan tällä kirjoitelmalla muistuttaa lukijoita (sekä suomalaisia mediataloja) siitä, että Venäjän miehittämän Krimin niemimaan rinnalla Venäjän miehitysvallan suojeluksessa syyllistytään mittaviin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin Ukrainan itäisissä osissa, niissä Donbasin osissa, joita maa miehittää.

Vaalitodellisuutta Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla.

Läntiset mediat kiinnittävät varsin vähän huomiota miehitetyn Itä-Ukrainan ihmisoikeusrikkomuksiin ja laajoihin kaltoinkohteluihin – nähdäkseni suomalaisten mediatalojen kiinnostus on vieläkin vähäisempää, josta seuraa se, että tuolloin erilaisten disinformatiivisten sivujen vaikutus voi nousta varsin suureksi, jota vielä edesauttaa sivujen taustalla olevien henkilöiden aktiivisuus ja intomielisyys, viestin leviämistä kasvattaessa heidän verkostoituneisuutensa. (Jätän nyt tarkoituksellisesti mainitsematta eräät aktiivisimmista operaattoreista).

Aivan kuten Krimin niemimaalta, niin samoin miehitetystä Itä-Ukrainasta on hankalahkoa saada (nopeasti) yksityiskohtaisia todisteita ihmisoikeusrikkomuksista, tietoa kertyy hitaasti vuosien kuluessa, johtuen useista syistä, joista Itä-Ukrainassa merkittäväksi syyksi näen sen, ettei ole samalla tavalla selkeää vainon kohteeksi joutunutta ihmisryhmään kuin Krimillä, jossa Krimin tataarit ovat käytännössä joutuneet kollektiivisen vainon kohteeksi. Itä-Ukrainassa on vainottu miehityksen ensihetkistä lukien asukkaita, jotka vastustavat miehitystä, tukevat yhtenäistä Ukrainaa – haluavat olla ukrainalaisia näyttäen myös tämän. Tälle tunnutaan olevan sokeita, josta väistämättä herää se ajatus, että nämä ”sokeat” ovat nielleet koukkuineen ja kohoineen venäläispropagandan tarinan ”sisällissodasta” ja ”kansanäänestyksestä”, josta seuraa se, ettei todellisia tapahtumia ymmärretä – tai uskottelemalle itselleen sadun ”sisällissodasta” ja ”kansanäänestyksestä”, on helpompaa sulkea silmät ja olla hiljaa. Osalla taustalla on todennäköisesti lisänä ideologisia tai psykologisia syitä/ vaikuttimia silmien sulkemiselle.

Kuitenkin todisteita näistä rikkomuksista on olemassa (ja nyt jätän sotilaisiin kohdistuvat sotarikokset huomioimatta sekä Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottamisen), niitä on kertynyt sodan ensihetkistä lukien – aloittakaamme Volodymyr Rybakista, ukrainalaisesta, joka vastusti huhtikuussa 2014 ”kansanmiliisin” toimia Horlivkassa. Hänet vangittiin ”kansanmiliisin” toimesta, siirrettiin Slovjanskiin venäläisen tiedustelu-upseeri Igor ”Strelkov” Girkinin joukkojen hoteisiin, joiden toimesta hänet kidutettiin kuoliaaksi. (1) Dmytro Gordonin taannoisessa haastattelussa Igor Girkin tunnusti olevansa henkilökohtaisesti vastuussa ainakin neljän ukrainalaisen teloittamisesta antaessaan teloitusmääräyksen, teloitettujen joukossa oli myös siviilejä. (2)

Sodan ja miehityksen ensiviikkojen ja kuukausien mielipuolisiin rikoksiin kuuluu ehdottomasti Ukrainaa tukeneen nuoren aktivistin (ja jalkapalloilijan) Stepan Tšubenkon raakalaismainen murha. (3) Murhaajat, joukko Venäjän proxy-joukkojen jäseniä, piilottelevat tänään joko Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla tai Venäjällä.

Seuraavaksi muutamia otsikoita ja uutiskatsausten alkuja tältä keväältä, kaikki miehitetyiltä alueilta (osa kuvailluista tapahtumista saanut alkunsa vuosia sitten, päätöksen tultua – muodossa tai toisessa – vasta tänä keväänä):

Ukrainian prosecutors in Luhansk region have identified about 600 victims who have suffered torture in Russia-occupied Donbas.

Donbas children deployed as weapons in Russia’s hybrid warfare against Ukraine.

Torture and 15-year ‘sentence’ for insulting tweets about Russian-controlled Donbas militants.

Donbas militants sentence doctor to 13 years for pro-Ukraine Twitter posts.

Russian proxy Donbas republic sentences charity worker with HIV to 11 years.

Taiteilija Sergei Zaharov lähestyi miehitystä omien kokemusten pohjalta sarjakuvateoksessa ”Діра”, jonka kuvitus kuvaa muun muassa miehittäjien mielivaltaa ja julmia otteita vangittuja kohtaan. Zaharov vangittiin myös miehitystä vastustavan – rauhanomaisen – taideaktivisminsa seurauksena. Vangittuna hän koki ja näki julmuudet ja kidutuksen.

Miehittäjien mielivaltaa Donetskissa, kuva Sergei Zaharovin teoksesta ”Діра”.

Palataan Krimille, miehittäjänä Venäjä polkee rajusti miehittämänsä niemimaan asukkaiden oikeuksia, lasten militarisointi ja siihen liittyvät teemat (propagandakasvatus jne.) kuuluvat myös toimiin, jotka ovat tuomittavia ja laittomia:

Halya Coynash: Crimean children trained to want to fight for Russia.

Toisinaan Suomessakin muistetaan hetkellisesti miehitetyn Itä-Ukrainan tapahtumat, tänä vuonna – ehkäpä hiukan yllättäen – Rauhanpuolustajat nosti esille poliisimielivallan Donetskissa. (4) Toisaalta heidän kohdalla pätee sanonta, sokeakin kana löytää toisinaan jyvän, vaa’an toisessa kupissa on sitten silmien totaalista sulkemista, veljeilyä Venäjän imperialistisen politiikan ja Krimin miehityksen tunnustajien kanssa (ja heitä löytyy liikkeenkin piiristä), disinformatiivista tiedottamista ja tilan antoa propagandalle ynnä kyvyttömyyttä tai haluttomuutta ymmärtää ”venäläisen maailman” todellisuutta – ideologista soopaa siis. Mutta aivan liian usein ääni annetaan tahoille, joiden ei kuuluisi saada positiivista huomiota Suomessa, tähän sortui myös Yleisradio (kritiikitön ja jopa disinformatiivinen kirjoitelma Artek-leirikeskuksesta, jota täydennettiin fakta-laatikolla vasta viikkoja kirjoituksen julkaisun jälkeen). (5)

Marko

1. https://en.odfoundation.eu/a/6114,kidnaping-and-assassination-of-volodymyr-rybak-terrorists-have-cruelly-dealt-with-a-member-of-horlivka-city-council/ 

2. https://www.kyivpost.com/ukraine-politics/russian-terrorist-girkin-admits-summary-executions-in-donbas.html 

3. http://khpg.org/en/index.php?id=1589334807 

4. https://rauhanpuolustajat.org/poliisimielivaltaa-donetskissa/ 

5. https://yle.fi/uutiset/3-10786805 

Oleksandra Matviychuk kirjoitti aiheesta laajahkon artikkelin joulukuussa 2015 ”War crimes in occupied Donbas: every second prisoner tortured, 16% witnessed executions”.