Johan Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta verkkovaikuttamiseen

Viime aikoina sosiaalisessa mediassa huomioni, kuten monen muunkin huomio, on kiinnittynyt maamme ”kansallismielisten” toimintaan, joka pitää sisällään erilaisia toiminnanmuotoja verkkohäirinnästä mielenilmauksiin ja disinformatiivisten ynnä propagandististen yhdistysten toiminnan ylläpitämiseen – unohtamatta erilaisten lokajulkaisujen ylläpitoa. Näiden ryhmien kautta toistetaan myös hyvin selkeästi venäläistä narratiivia tukevaa näkemystä neuvostovaltion historiasta, etenkin Josif Stalinin kaudella 30-luvulta toisen maailmansodan loppuun, näiltä osin mukana on tavattoman usein ”yhteiskuntatieteilijä, valtiotieteiden tohtori ja oikeussosiologian sekä kriminologian dosentti” Johan Bäckman. Niinpä tässä kirjoituksessa tarkastelen Johan Bäckmanin aikaansaannoksia viime joulukuun ja helmikuun alun välillä – en kuitenkaan etene kronologisessa järjestyksessä, vaan huomioin eräiltä aihepiireiltä merkittävimpiä tapahtumia, joku saattaisi kutsua niitä operaatioiksi tai laajempien operaatioiden osiksi.

Johan Bäckman Helsingin käräjäoikeudessa kesäkuussa 2018, kuva: Marko Enqvist.

Viime vuoden lokakuussa kirjoitin Johan Bäckmanista ja hänen suhtautumisesta Sandarmohin hiekkakankaiden vainajiin, ja kuinka Johan Bäckman Publications on julkaissut Sergei Veriginin ja Armas Mashinin teoksen Sandarmohin arvoitus Osa I: Hiekkakankaiden salatut vainajat, ja koskapa Sandarmoh on yhä edelleen hyvin voimakkaasti esillä Johan Bäckmanin toiminnassa esitelmien pidosta haastatteluihin ja verkkovaikuttamiseen, ei aihetta voi sivuuttaa tässäkään kirjoituksessa.

Petroskoissa on järjestetty Sandarmohin arvoitus-teoksen esittely ja jonkin sortin keskustelutilaisuus, teos esittelytilaisuuksineen on myös saanut näkyvyyttä Venäjällä myös valtakunnallisella televisiokanavalla sekä Youtubessa. (1)

Viime vuosina Venäjällä on ryhdytty urakalla valkopesemään Josif Stalinia, Sandarmohin synkeää historiaa tutkineita, kuten Juri Dmitrieviä, vainotaan, joten tässä kontekstissa asetan julkaistun teoksen, jossa spekuloidaan suomalaisten syyllisyydellä Sandarmohin uhreihin, siihen kategoriaan julkaisuja, jotka tukevat Venäjän valtiollista narratiivia.

Sandarmohin hiekkakankailta Bäckman on ehtinyt kulkea myös Puolaan, (2) laskemaan seppeleen miehittäjän eli puna-armeijan muistomerkille ja pistämään pystyyn – ehtaan punakaartin tapaan – huutoäänestyksen siitä, pitäisikö Suomen maksaa korvauksia Leningradin saarron uhreille sekä Petroskoin keskitysleirin lapsiurheille. 

Syksyllä Johan Bäckman vieraili Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, Luhanskissa. Tuolloin hän luennoi Luhanskin ”kansallisen yliopiston” ”Suomi-keskuksessa” aiheesta uudet informaatiouhat ja hybridisodat. Joulukuussa Bäckman vierailu vuorostaan miehitetyssä Donetskissa, nyt vuorossa oli luennoitsijana toimiminen Donetskin ensimmäisellä ”diplomaattikurssilla”. Sanojensa mukaan Bäckman luennoi tuleville ”diplomaateille” muun muassa Suomen ja Euroopan tilanteesta Kekkosesta kertomisen oheen.

Minulle on arvioitu tällaisen ”diplomaattikurssin” erään tarkoituksen olevan yhteiskunnallisen epävakauden lisääminen Ukrainaan, toiminnan vaikeuttaessa mahdollista rauhanprosessia. Käytännössä epävakauden luoja on Venäjä, sillä toiminta ”kansantasavalloissa” on voimakkaasti sidoksissa Venäjän toimiin ja intresseihin.

Johan Bäckman ”luennoimassa” Donetskissa, kuva Johan Bäckmanin Instagram-tililtä. (3)

Eri sosiaalisen median alustoilla Johan Bäckman on antanut näkyvyyttä erilaisille ääriajattelijoille ja toimijoille Tiina Wiikistä alkaen silakkaliikkeen vastaisiin toimijoihin, unohtamatta Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla majailevia henkilöitä, kuten MV-lehden nykyistä päätoimittelijaa Janus Putkosta ja suomalaismilitantti Petri Viljakaista.

Erityisen näkyvänä toimintana voidaan pitää viime vuoden lopulla perustetun Silakka-liikkeen vastaista kampanjointia viestein –

#Silakkaliike on suvakkien Sturmabteilung (SA), digitaalinen katutappeluosasto. Ihan joka puolella nettiä on silakoiden julkisia uhkauksia pahoinpidellä ja jopa tappaa usein nimettyjä henkilöitä (4)

Mitä jengi puhuu jostakin #silakkaliike vastamielenosoituksesta. Siellähän oli muutama oodini yksityishenkilöinä viettämässä grilli-iltapäivää teemalla silakoita uuniin. (5)

Jälkimmäisessä lainauksessa on maininta ”oodineista” eli laitaoikeiston katujengi Soldiers of Odineista* yksityishenkilöinä, joka mielessäni rinnastuu Venäjän valtion väitteisiin Ukrainassa sotivien venäläissotilaiden olevan ”vapaaehtoisia yksityishenkilöitä”, joiden kanssa Venäjän valtiolla ei ole mitään tekemistä.

Ja kuvin, jolloin on myös promottu erilaisia valemedioita, kuten disinformaation ja propagandan jakoon käytettyä – miehitetyssä Itä-Ukrainassa Janus Putkosen toimesta tuotettua – MV-lehteä.

Silakkaliikkeen vastainen kampanjointi, eikä yksin Bäckmanin osalta, vaan laajemmin ”kansallismielisten” taholta on niin näkyvää ja paikoin aggressiivistakin, että voi päätellä tämän laitaoikeiston tukijoineen pitävän Silakkaliikettä vihollisenaan. En käytä sanaa vastavoima, vaan ”vihollinen”, koska viestinnän ja termien perusteella kyse on ennemminkin viholliskuvan luonnista – ehkäpä jopa ”silakoiden” dehumanisoinnista.

Viime vuoden joulukuussa aloitti toimintansa vale- ja vastamedioiden tuottajiin yhdistettävä ”Toimittajaliitto” ja vaikka kyseisen ”liiton” taustalla olevien – näkyvien – henkilöiden joukossa ei Johan Bäckmania löydykään, niin näyttöjen perusteella voidaan todeta ”toimittajaliiton” jälkien johtavan aina Johan Bäckmaniin saakka. Tämän ns. toimittajaliiton taustalla oleva Suomen vapaa sana riippumaton toimittajayhdistys ry on rekisteröity joulukuussa 2016, tuolloin yhdistyksen puheenjohtajana toimi Pispalan Radion perustaja Pasi Komsi, varapuheenjohtajana Komsin yhteistyökumppanina toiminut parkanolainen Kauko Kallioniemi ja sihteerinä eräs Johan Bäckman. Joulukuussa perustetusta ”Toimittajaliitosta” enemmän blogissani ”Vastamedioista pseudotoimittajien ’toimittajaliittoon’.”

Tietyissä tapauksissa näkymättömyys voi toimia huutomerkkinä. ”Toimittajaliiton” ohella Bäckman on verhoutunut ”näkymättömyysviittaan” MV-lehden perustajan Ilja Janitskinin kuoleman jälkeen, jonka hän on julkisesti sosiaalisessa mediassa jättänyt huomioimatta. Uskallanpa väittää tämän toiminnan olevan tarkoituksellista, mutta omalla tavallaan huomiota herättävää. 

Olen huomannut monen pitävän Johan Bäckmania jonkin sortin ”pellenä” – etten sanoisi harmittomana tapauksena, itse en tällaista arviota missään nimessä allekirjoita. Kyse on hänen kohdalla ennemminkin hyvin laskelmoidusta toiminnasta, jolla on selkeä päämäärä, jota voisi lyhyesti kuvata tarkoitukseksi  horjuttaa yhteiskunnallista vakautta Suomessa. Ehkäpä kuitenkin ilmaisisin tarkoituksen päinvastoin eli epävakauden kylvämisen Suomeen.

Marko

1. https://www.youtube.com/watch?v=8LXQi_6lT68&feature=youtu.be&t=580&fbclid=IwAR3J1M9TY7ANz15GtbdpKSNMIWn6XPUAhmslQZm65zWComhJ4Uz1APVjE8E 

2. https://ria.ru/20200117/1563539330.html?fbclid=IwAR0O-XD777vXxp2gVZGsYRoS9Q_y-d-O9NEBc4HG6fY97L6GBpCTOFXQWOo 

3. https://www.instagram.com/p/B55yHoDhMek/?igshid=29064h354rdn 

4. https://twitter.com/johanbek/status/1224067339592794112?s=20 

5. https://twitter.com/johanbek/status/1223713841797894144?s=20 

*: Tässä yhteydessä on syytä selventää muutamalla sanalla Soldiers of Odin -liikettä. Kyseessä on uusnatsistisen Pohjoismaiden Vastarintaliikkeen aktiivin Mika Rannan lokakuussa 2015 perustama organisaatio, jolla on saksalaistietojen mukaan myös yhteydet sikäläiseen äärioikeistolaiseen ryhmään, joka suunnitteli moskeijaiskuja Saksassa. Soldiers of Odin markkinoi itseään “katupartiona”, käytännön toimet ovat osoittaneet ryhmän olevan luonteeltaan ekstremistisen. 

Antifasismista silakkaliikkeeseen

Viime vuoden loppua hallitsi – ainakin omassa twitter-keskustelussa – kaksi keskeistä teemaa, antifasismi sekä silakkaliike. Toki edellisiin linkittyi muitakin teemoja, kuten perussuomalaisten luisuminen entistä syvemmälle laitaoikeistoon – joidenkin mielestä käytännössä puolueena äärioikeistoon; MV-lehden oikeudenkäynti siihen liittyvine teemoineen, kuten häirinnän ja uhkailun erilaiset muodot, maalittaminen, vihapuhe ja sananvapauden kaventuminen, ja nimenomaan siten, että MV-lehden oikeudenkäynnissä syytettyinä olleet ovat omalla toiminnallaan kaventaneet muiden, kuten toimittaja Jessikka Aron sananvapautta.

Eräisiin käytettyihin termeihin, kuten juuri antifasismi, liittyy hyvin voimakas omiminen ynnä ehdottomuus (josta ei kaukana ole sekään ajatus, että henkilö, joka kieltäytyy olevansa, antifasisti on tuolloin fasisti) ja samalla kyvyttömyys ymmärtää sitä, miksi joku ei sijoita itseään kyseisen termin rajaamaan viiteryhmään, vaikka käytännössä vastustaakin esim. juuri fasismia ja fasistisia liikkeitä. Suvi Auvisen Twitter-päivitys joulukuun 28. päivä herätti jonkin verran keskustelua – toimien myös eräänä kimmokkeena kirjoitukselleni:

”Täällä on tuntunut olevan epäselvyyttä siitä, kuka nyt on antifasisti ja onko sellainen hyvä juttu.

Rakkaat ihmiset: antifasisteja ovat kaikki, jotka vastustavat fasisteja. Ja jokainen järkevä ihminen, joka koskaan on lukenut historiaa, vastustaa fasisteja ihan itsesuojeluna.” (1)

Mikäli asia olisi näin yksinkertainen, useimpien olisi varmasti – ilman leimautumisen pelkoa – helppoa tunnustaa olevansa antifasisti, vaikka silti aukkokohtia jäisi jo yksin sen tähden, että termiä antifasisti hyödynnetään kovin kirjavalla tavalla ja äärimmäisen politisoituneet, unohtamatta sitten termiin liittyviä neuvostopropagandan synnyttämiä ja ylläpitämiä, edelleen eläviä, nyansseja.

Seuraavaksi sitten twiitti Auvisen avaamasta keskustelusta:

”Niin, senhän nimessä vastustetaan fasismin lisäksi mm. homofobiaa, sovinismia, xenofobiaa ja kapitalismia, jotka kaikki tosin ovat olennainen osa fasismia.

Hirviäähän se...”. (@OwlHeretic’in twiitti – 2)

Vaikka kyseessä on vain yksittäisen henkilön mielipide antifasisteista kapitalismin vastustajina (ymmärtääkseni ajatus laajalti jaetaan kyseisessä viiteryhmässä, josta lisätodisteena kuva alempana), niin enpä ihmettele, että antifasismi koetaan terminä ynnä viiteryhmänä sellaiseksi, johon ei ole halua leimautua ja kuulua. En minäkään halua, mutta omalla kohdalla on muita – vielä painavampia – syitä sille miksi koen vieraaksi itseni liittämisen antifasistien leiriin, vaikka moni varmasti pitää toimintaani (kirjoittelua) jopa antifasistisena, enkä väitä vastaan. Itse kullakin on oikeus mielipiteeseensä.

Helsinki ilman natseja -mielenosoitus, joulukuu 2017, kuva Vasen Kaista. (3)

Lukija varmasti jo päättelee, että vierastan termiä antifasisti, enkä koe kuuluvani ryhmään, jonka jäsenet kutsuvat itseään antifasisteiksi. Syitä minulla tähän ajatteluun ja toimintaan on muitakin syitä kuin yllä esille nostamani esimerkit siitä mitä antifasistit vastustavat, vaikka pidänkin sitä ajatusta vieraana, että antifasistina pitäisi automaattisesti vastustaa kapitalismia, joka puutteistaan huolimatta on talousjärjestelmänä toimivampi kuin vaikkapa sosialismi tai kommunismi. Edellisessä oikeastaan nähdään yksi antifasismiin liittyvä ongelma, se liittyy voimakkaasti vasemmistoon, mutta samalla – ainakin nykyään – näyttää siltä, että osa antifasisteista haluaa unohtaa historiaan liittyvän punaisen häivähdyksen (tai eihän kyse ole mistään häivähdyksestä vaan verenpunasta) osan vastaavasti viljellessä neuvostoterminologiasta johdettua ajatusta fasismista ja sen vastustamisesta, jossa fasisteja ovat etenkin ihmiset, jotka toimillaan vastustavat totalitaarisen nyky-Venäjän toimia. Absurdilla tavalla tämä ilmenee Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, joissa antifasisteina itseään pitävät henkilöt, kuten italialaisen kommunistipuolue Partito della Rifondazione Comunistan (PRC:n) entinen meppi Eleonora Forenza (meppinä 2014-2019), vierailevat suoltaen suustaan Venäjän propagandaa taistelusta fasismia vastaan:

”Ukrainasta on valitettavasti tullut uusfasististen järjestöjen laboratorio Euroopan sydämessä… Toisaalta Euroopan toimielimet tukevat edelleen Kiovan äärioikeistolaista – banderismia nostalgisoivaa – natsien kanssa yhteistyötä tekevää hallintoa…”. (Eleonora Forenza miehitetyssä Luhanskissa toukokuussa 2017).

PRC:n Eleonora Forenza tervehtii murhaaja Leniniä.

Antifasisteja Euroopasta ja Etelä-Amerikasta miehitetyssä Donetskissa, 5/2017. (4)

Itä-Ukrainassa ja Venäjän miehittämällä Krimillä nämä antifasisteiksi itsensä korottaneet patsastelevat yhdessä venäläisten miehitysviranomaisten ja äärioikeiston jäsenten sekä venäläisten imperialistien kanssa, tilaisuuksien saadessa jopa absurdeja piirteitä, joissa eurooppalaiseen laita- ja äärioikeistoon kuuluvia palkitaan yhdessä eurooppalaiseen äärivasemmistoon kuuluvien kanssa kamppailusta fasismia vastaan. Näin kävi Venäjän miehittämällä Krimillä viime kesänä, jolloin ”antifasistiseen kongressiin” osallistunut Vaihtoehto Saksalle eli AfD puolueen Gunnar N. Lindemann palkittiin taistelustaan fasismia vastaan.

Tässä kohdin on hyvä lainata kohta Timothy Snyderin teoksesta Musta maa – holokausti: tapahtumat, opetukset, joka kuvaa tätä tilannetta oivallisella tapaa:

”Vaikka Puolan armeija, päinvastoin kuin puna-armeija, ei ollut koskaan taistellut saksalaisten rinnalla, neukuille ei tuottanut vaikeuksia nähdä puolalaisia fasisteina. Stalinistisen maailman diskurssissa ”fasisti” oli sellainen, joka stalinistisen hallinnon mielestä ei toiminut Neuvostoliiton etujen mukaisesti”. (s. 300)

Käytännössä saman propagandistisen toimenpiteen kuvasi minulle ukrainalainen L. Hän totesi minulle Venäjän Ukrainan operaation alettua vuonna 2014 muuttuneensa yhdessä yössä fasistiksi, ja tämän jälkeen samaa termiä – ukrainalaisista fasisteina – ryhtyivät papukaijoina toistamaan myös eurooppalaiseen laitavasemmistoon kuuluvat Eleonora Forenzan hengenheimolaiset, joihin olen törmännyt suomalaisten kommunistien ja Johan Bäckmanin hengenheimolaisten ohella myös Rauhanpuolustajissa. Niinpä termin täysin kritiikitön toistaminen ja kohdistaminen kollektiivisesti kaikkiin ukrainalaisiin pistää minut kyllä tuumimaan tarkoitusperiä ja koko termin mielekkyyttä, josta seuraa se, että haluan pitää kunnon hajuraon suomalaisiin antifasisteihin – myös heihin, jotka aidosti ja vilpittömästi haluavat taistella fasismia vastaan kuvaten itseään antifasisteiksi.

Todennäköisesti minulle heristetään nyt sormea, syytetään kollektiivisesta leimaamisesta, mutta mielestäni tässä yhteydessä tämä leimaaminen on perusteltua, koska vasemmisto on monella tapaa ”omistanut” termin ”antifasismi” tekemättä kuitenkaan, kollektiivista, pesäeroa omaan hurmeiseen historiaan, jossa aidosti tekisivät tiliä menneisyytensä kanssa. Toiseksi eurooppalaisen vasemmiston piiristä löytyy runsaasti heitä, jotka edelleen – eri syistä johtuen – sympatisoivat totalitaarista Venäjää ja sen imperialistisia pyrkimyksiä, mikä näkyy Venäjän suorittaman Krimin niemimaan miehityksen ja Itä-Ukrainaan kylvetyn sodan myötä maan toimien tukemisena sanoin ja teoin, tai vähintäänkin ymmärtämällä Venäjää ja hyväksymällä sen laajenemispyrkimykset. Tämä näkyy myös europarlamentissa, jossa Venäjään suhtaudutaan myötämielisimmin kahdessa ryhmässä – Euroopan yhtynyt vasemmisto/ Pohjoismaiden vihreä vasemmisto, johon kuuluu Suomesta Vasemmistoliitto, sekä Identiteetti ja demokratia -ryhmässä, johon Perussuomalaiset, ja aiemmin mainittu Vaihtoehto Saksalle, kuuluvat.

En lainkaan epäile, etteikö moni ole toimissaan vilpitön, halua kamppailla fasismia vastaan, mutta niin kauan kuin antifasismi herättää mielikuvia punalipuista, leimautuu totalitaariseen – ihmisarvoa kunnioittamattomaan – neuvostovaltioon, ja varsin usein sen perilliseen, totalitaariseen ja historiansa kieltävään, nyky-Venäjään, löytyy runsaasti kaltaisiani, joiden on mahdotonta kuvitella sijoittavansa itsensä ryhmään nimeltä ”antifasistit” vaikka fasistisia voimia vastaan kamppailemmekin.

”Parvessa on voimaa – ’Silakat’”

Itse toivoin, ja toivon edelleen, joulukuun lopulla perustetun Silakkaliikkeen kasvavan sellaiseksi voimaksi, johon voivat vapaasti liittyä eritaustaiset henkilöt puoluekantaan katsomatta jakaessaan liikkeen arvomaailman. Tällä hetkellä liikkeen piirissä kuohuu, todennäköisesti kyse on kuitenkin alkukankeudesta ja uuden – voimakkaasti kasvaneen – liikkeen syntykivuista, tai toivon, että tästä on kyse, nimittäin muutoin moni voi pettyä liikkeeseen hyläten sen, mikä olisi samalla ikävä kolaus niille arvokkaille asioille, joiden puolesta liike kuvailee kamppailevansa. Ja itse olisi ottanut lähtöasetelmaksi juuri sen minkä puolesta kamppaillaan, korostamatta sitä, mitä vastaan toiminta kohdistetaan. 

Tällainen positiivinen ”minkä puolesta kamppaillaan” -henki on aistittavissa Johannes Kosken 25. joulukuuta kirjoittamassa blogissa ”Parvessa on voimaa — “Silakat” on rivikansalaisten vastalause rasismille, populismille ja vihaa lietsovalle politiikalle”. (5) Valitettavasti Facebookin ryhmäkeskustelussa tämä henki pääsi hiukan rapistumaan, mutta toivottavasti joulun välipäivät ovat tasapainottaneet tilanteen ja ryhmässä ymmärretään vastakkainasettelun (meihin ja heihin) nakertavan ryhmän uskottavuutta, kun niihin ”heihin” leimataan kuuluvaksi sivistysporvareita öyhöttäjien ohella.

Omasta puolestani toivon hyvää alkanutta vuotta silakoille, Suomi tarvitsee rasismin ja populismin vastaisia voimia – ihmisiä, jotka ovat valmiit kehittämään yhteiskuntaamme ja puuttumaan epäkohtiin, auttamaan heikkoja ja sorrettuja.

Marko

1. https://twitter.com/suviauvi/status/1210818670311526401?s=20 

2. https://twitter.com/OwlHeretic/status/1210977968849346560?s=20 

3. https://vasenkaista.fi/2017/12/helsinki-ilman-natseja-mielenosoitus-haastoi-aarioikeiston-itsenaisyyspaivan-kulkueet/
4. http://eu.eot.su/2017/05/04/anti-fascists-from-europe-and-latin-america-arrived-to-the-donetsk-peoples-republic/ 

5. https://medium.com/@johanneskoski/silakkaliike-on-rivikansalaisten-vastalause-rasismia-ja-vihaa-lietsovalle-populismille-f6e68d2cd9f4