Venäjä: Historialla on väliä

Toukokuun 8. päivä tuli kuluneeksi 75 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä Euroopan mantereella natsi-Saksan antauduttua liittoutuneille toukokuussa 1945. Vastarinta ei päättynyt välittömästi antautumiseen, Saksan Keskustan armeijaryhmä ei alkuun hyväksynyt antautumista vaan jatkoi vastarintaa Tšekkoslovakiassa 11. toukokuuta 1945 saakka. Valitettavan usein kertomus päättyy tähän, kuvaukseen Euroopan vapautumisesta natsimiehityksestä, mutta tuolloin unohdamme sen, että natsi-Saksan lyöminen ei tuonut vapautusta kaikille, sitä seurasi terrorin vaihtuminen toiseen ja usein tämä terrorikoneisto oli toimissaan – vähintään – yhtä julma kuin Hitlerin Saksa. Neuvostomiehitys koetteli toisen maailmansodan jälkeen kymmeniä miljoonia itäeurooppalaisia, osassa Neuvostoliittoon pakolla liitetyt alueet, pakko liitettiin siihen uudelleen ja eräissä tapauksissa uudet valtiot ja kokonaiset kansat kahlittiin neuvostovaltioon satelliitteina.

Toukokuu 1945 herättää siis kovin kahtiajakoisia tunnelmia sen suhteen onko kyse vapautuksesta vaiko miehityksen vaihtumisesta toiseen, ja tänään – Venäjän toimien myötä – tämä tunne on entistä voimakkaammin läsnä. Venäjän levittäessä laajalla rintamalla disinformaatiota ja propagandaa, kohdistaessa syytöksiä naapureihinsa – myös Suomeen, ja siinä sivussa peitellessä oman menneisyytensä ”mustia-aukkoja”, monien on vaikea nähdä tässä hetkessä mitään hyvää. Me suomalaiset emme ehkä ymmärrä sitä, kuinka rikollista Venäjän toiminta on ja kuinka halveksuttavana se näyttäytyy tänään miljoonien silmissä Baltiassa, Puolassa, Ukrainassa – muitakaan alueita unohtamatta. Me selvisimme, ainakin ulkoisesti, loppujen lopuksi kovin vähällä, koska meitä ei koetellut vuosikymmenten miehitys tahi alistaminen satelliitiksi – vaikka ei omakaan osamme helppo ollut, luopuessamme paljosta suomettuneisuuden vuosikymmeninä. Hetkittäin tulen kysyneeksi itseltäni, ymmärrämmekö me edes kuinka paljosta luovuimme (ja osin täysin vapaaehtoisesti) alistuessamme Kremlin ohjailuun? Ehkäpä emme ymmärrä, ja siksi katsomme yli olkain naapureidemme kamppaillessa Venäjän historian uudelleenkirjoittamista vastaan?

Toukokuun 8. on vaikea juhlia siksikään, kun tänään Euroopassa käydään sotaa ja sodan toisena osapuolena – hyökkääjänä ja valloittajana – on Venäjä, joka pyrkii omimaan itselleen neuvostovaltion historiasta kaiken glorian, pyrkiessään samalla häivyttämään kaiken sen pahuuden ja terrorin, johon totalitaarinen neuvostovaltio syyllistyi, viimeisimpänä pyrkiessään häivyttämään muiston Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan yhteistyöstä ja liittoutumisesta jo ajalta ennen sotaa; yhteistyöstä ja liittoutumisesta, jota kesti aina 22. kesäkuuta 1941 saakka. Neuvostoliitto vetäytyi vastuusta Katynin joukkomurhaan vuosikymmenten ajan, tänään Venäjä – neuvostovaltion glorian omineena – koettaa häivyttää jäljet osallisuudestaan puolalaisten murhaan, Tverissä paikallishallinnon siunauksella entisen NKVD:n rakennuksen seinästä poistettiin vuonna 1991 asennetut muistolaatat, joilla haluttiin kunnioittaa Ostaškovin vankileirillä olleiden yli 6000 Katynissa murhatun puolalaisen muistoa. (1) Katynissa murhattiin NKVD:n toimesta yhteensä lähes 22 000 puolalaisupseeria ja Puolan älymystön jäsentä keväällä 1940.

Haluan kuitenkin todeta, että tätä kirjoitusta ei pidä ottaa hyökkäyksenä venäläisiä kohtaan, tarkoituksenani ei ole halveksua talonpojan ja tehdastyöläisen kärsimyksiä. Tahi väheksyä heidän uhrauksia, jotka totisesti olivat mittaamattoman suuret. Tämä ei myöskään ole hyökkäys ketään neuvostovaltion rajojen sisäpuolella asunutta tavankansalaista vastaan, jotka vapaaehtoisesti tahi pakotettuna päätyivät sotimaan neuvostovaltion todellisia ja kuviteltuja vihollisia vastaan.

Tätä kirjoitusta pitänevät hyökkäyksenä ja provokaationa puna-armeijaa ja neuvostovaltiota kohtaan korkeintaan ne, jotka ovat sokeita historialle; jotka eivät halua tarkastella historian tapahtumia kriittisesti; jotka eivät halua hyväksyä sitä, että voitto ”saavutettiin” myös viattomien kansojen verellä. Mutta erityisesti provokaationa ja hyökkäyksenä tätä kirjoitusta pitävät ne, jotka kritiikittä toistavat Kremlin maalaamaa tarinaa voittamattomasta ja puhtoisesta puna-armeijasta, jonka saavutusten harteilla nyky-Venäjä ratsastaa (todennäköisesti kohti auringonlaskua). Tämä on hyökkäys ja provokaatio korkeintaan sellaisten ihmisten toimesta, joiden mielestä menneisyydestä on välitettävä vain yksi kuva, se, mikä pönkittää Venäjän valtiojohtoa ja mahdollistaa omalta osaltaan heidän haluamansa narratiivin toistamisen propagandan oloisesti kansalle – ja rakentaa valtiojohtoisesti ortodoksisuuden ja voiton yhdistävän kultin, jota palvoa. Miljoonilla venäläisillä on oikeus tutustua historiaan, tarkastella sitä eri näkökulmista ja sen perusteella – vapaasti – muodostaa oma kuva puna-armeijasta ynnä valtiojohdosta, joka johdatti miljoonia ihmisiä turhaan kuolemaan unohtaessaan ihmisen ainutlaatuisuuden ja ainutkertaisuuden.

Yksi kuva sodasta, saksalaisupseerit ja puna-armeijan upseeri Brest-Litovskissa. (2)

Suomalais-venäläisen yhdistyksen RuFi:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov kirjoitti vuosi sitten virheellisesti ”Emme anna uudelleen kirjoittaa historiaa”, kun hänen olisi tullut kirjoittaa ”uudelleen kirjoitamme historiaa” sillä juuri sitä nyky-Venäjällä tehdään ja tähän tehtävään Skippari-Smirnovin ohella intomielisesti moni osallistuu – Venäjän rajojen ulkopuolellakin. Edellistä ei pidä ymmärtää siten, että on jokin muuttumaton kuva historiasta, ei suinkaan. Edellisellä tarkoitan sitä, että historiaa ei pidä kirjoittaa mieleisekseen, havaintojen tulee perustua todellisuuteen eikä valtiojohtoisen propagandan mallintamaan kuvaan, jota toistetaan kritiikittä. 

Kuvakaappaus Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI:n FB-sivulta.

Mutta palatkaamme toukokuusta 1945 syyskesään 1939 – hetkiin ennen toisen maailmansodan alkua.

Historialliset tapahtumat, joihin usein kiinnitämme huomiota, näyttäytyvät meille usein yksinkertaisempina mitä ne todellisuudessa ovat. Moni tapahtumasarja, jolla on vaikutusta tarkastelemaamme tapahtumaan (esim. 23. elokuuta 1939 solmittu Molotov-Ribbentrop-sopimus ja sen salainen lisäpöytäkirja) jää lopulta mielissämme huomiotta tai se jää maininnaksi sivulauseeseen, jolloin näemme tapahtuman todellisuutta yksinkertaisempana – enkä tällä todellakaan tarkoita sitä, että edellä mainittu tapahtuma – Molotov-Ribbentrop-sopimus – muuttuisi millään muotoa hyväksyttävämmäksi vaikka huomioisimme kaikki sen hetken nyanssit eri valtioiden välisine lähentymisyrityksineen ja kuinka lopulta kaksi totalitaarisen valtion edustajaa päätyi allekirjoittamaan tämän sopimuksen salaisine lisäpöytäkirjoineen. Me kuitenkin voimme tästä tapahtumasta keskustella vapaasti ymmärtäen sopimuksen seuraukset monille kansoille, joita koitti sopimusta seuranneina vuosina moninkertainen miehitys ja osalla kansoista (valtioista) tämä miehitys päättyi vasta 90-luvulla neuvostovaltion – viimein – romahdettua omaan mahdottomuuteensa.

Me emme välttämättä hahmota kunnolla sitä, mitä kokonaisvaltainen vuosia kestänyt, miehitys merkitsee miehityksen kokeneille alueille (valtioille) – emme vaikka Suomestakin osia oli miehitettynä (pakkoliitettynä) Neuvostoliittoon talvisodan ja jatkosodan välillä (ja on edelleen liitettynä Venäjään).

Erinomaisessa holokaustia käsittelevässä teoksessa Musta maa historioitsija Timothy Snyder käy myös läpi useampaan kertaan miehitettyjen valtioiden ja alueiden haavoittuvuutta, kuinka miehitykset lisäävät alttiutta yhteiskunnallisten instituutioiden romahtamiselle, joiden seurauksia nähtiin alueilla, jotka päätyivät Molotov-Ribbentrop-sopimuksen myötä allekirjoittajavaltioiden miehittämiksi kesäkuun 22. päivään 1941, jolloin Operaatio Barbarossan alkamisen myötä sopimus käytännössä raukesi. Operaatio Barbarossan myötä osa miehitetyistä alueista muuttui sotatoimialueiksi, kunnes selustaan jäätyään, olivat jälleen miehityshallinnon alaisia aina siihen saakka, kun puna-armeija valloitti alueet ottaen ne haltuunsa (ja käytännössä natsi-Saksan miehitys vaihtui neuvostomiehitykseksi).

Valtioiden loppu merkitsi valtion suojeluksen loppua* – Itä-Euroopan miehityksen kokeneista valtioista monen kohdalla miehitys merkitsi samalla muodossa tai toisessa valtion loppua, tai valtiollisten instituutioiden loppua. Valtion suojeluksen loppu mahdollisti alueilla sorron ja väkivallan – samaa näemme Euroopassa edelleen niillä alueilla, joita Venäjä suoraan tai välikäsien kautta miehittää. Yksin Ukrainassa miljoonat ihmiset elävät alueilla, joilla vallitsee miehitys ja joissa valtiolliset instituutiot eivät suojele kaikkia.

Neuvostoliitto ei tehnyt kunnolla tiliä menneisyytensä kanssa, neuvostovaltioon pakkoliitetyissä valtioissa tämä prosessi on käynnistymässä tai jo käynnistynyt; Neuvostoliiton satelliiteissa tilanne on samansuuntainen, sen sijaan Venäjällä kalenteri näytetään siirretyn (pysyväluonteisesti) toukokuuhun 1945, joten ei ihme, että maassa halutaan lakaista maton alle suuri joukko historian synkeitä tapahtumia Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta alkaen. Itse asiassa nyky-Venäjällä moni kiistää itse sopimuksen kuin myös sen, että Neuvostoliitto ja natsi-Saksa tekivät yhteistyötä toisen maailmansodan alla ja sen alkuvaiheessa aina kesäkuuhun 1941 ja aiemmin mainitun Operaatio Barbarossan alkuun saakka – kieltäjien joukkoon kuuluu muun muassa Venäjän valtiollisen propagandan levittäjänä ja likaisen työn tekijänä toimivan, ”motoristijengi” Yön susien, presidentti Aleksandr Zaldostanov.

Viime syyskesästä lukien Venäjän valtio on systemaattisesti propagandassaan ja disinformaatiossaan pyrkinyt kiistämään osallisuutensa toisen maailmansodan alkuun, Puolan miehittämiseen – toimea on kuvattu, irvokkaasti, puolustukselliseksi. Tämän vuoden puolella on toistuvasti muistutettu puna-armeijan sankaruudesta, siitä kuinka se taisteli tiensä läpi fasistivaltion Berliiniin, kukistaen natsit. Oman menneisyyden kanssa ei olla sujut, sen kanssa ei olla tehty tiliä, sen sijaan toisen maailmansodan puna-armeijasta on rakennettu osa valtiollista voitonkulttia, josta on seurannut myös se, että puna-armeijan julmuudet lakaistaan systemaattisesti piiloon katseilta. Venäjällä ei haluta muistella, itse asiassa siellä ei saisi muistella, puna-armeijan (ja muiden valtiollisten organisaatioiden) rikoksia toisen maailmansodan aikana.

Puna-armeija halutaan esittää  reipashenkisenä ylväänä joukkona, jollainen se ei kuitenkaan ollut – sen riveissä taisteli ja soti erilaisia ihmisiä, joista verrattoman moni osallistui – ymmärrettävien mutta ei hyväksyttävien syitten takia – julmuuksiin sodan kuluessa ja etenkin sen viimeisinä viikkoina ja kuukausina sekä Saksan antautumisen jälkeen valloittamillaan alueilla.

”Koska kaikki ikkunat oli räjäytetty, berliiniläiset muistavat huutojen kuuluneen joka yö. Berliinin kahden pääsairaalan arviot raiskauksen uhreista vaihtelivat 95 000:sta 130 000:een. Eräs lääkäri päätteli, että Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta noin 10 000 kuoli, useimmat tekivät itsemurhan. Kuolleisuuden arveltiin olleen paljon korkeampi 1,4 miljoonan naisen keskuudessa, jotka raiskattiin Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa. Kaikkiaan vähintään 2 miljoonan saksalaisnaisen arvellaan joutuneen raiskatuksi, ja huomattava vähemmistö, ellei peräti enemmistö, oli raiskattu moneen kertaan”. (3)

Mutta mitä voi odottaa sotilailta, joista monet oli revitty juuriltaan, jotka olivat paatuneet mieleltään näkemistään julmuuksista, ja jotka olivat jo ennen sotaa oppineet olemaan piittaamatta yksilön inhimillisestä kärsimyksestä, joita oli ruokittu propagandalla ja joita paikoin yllytettiin kostamaan saksalaisille kansansa kärsimykset? Ihminen on inhimillinen olento, itärintaman sota oli sen alkuhetkistä lukien ollut julmaa ja brutaalia – armotonta ideologioiden välistä sotaa loppuun saakka (jatkuen kostoretkenä sodan päättymisen jälkeenkin), joten brutaali kostaminen on enemmän kuin odotettua hetkenä, jolloin pidäkkeitä eikä kontrollia ollut, eikä ihmishengelle nähty suurtakaan arvoa – valta oli sillä, jolla oli ase.

Koska rauhanpuheista huolimatta Euroopassa soditaan tänään ja tämä sota Ukrainassa on suoraa seurausta Venäjän imperialistisesta ja ekspansiivisesta politiikasta, jota valtiojohtoinen voitonpäivän-ideologia pönkittää, on ollut perusteltua muistuttaa – edes lyhyelti – tämän ideologisen palvonnan taustalle jäävistä asioista, juuri niistä, jotka Venäjä haluaa häivyttää olemasta. Venäjällä menneisyyden (historian) määrittely ja suojelu otetaan tosissaan, toiminnan ulottuessa paljon akateemista keskustelua ja opetustoimintaa laajemmalle tasolle:

”Venäjän tuoreimmassa kansallisen turvallisuuden strategiassa luetellaan ’kulttuurin piiriin kuuluvina kansallisen turvallisuuden uhkina’ ’yritykset väärentää Venäjän historiaa ja maailmanhistoriaa’” ja ”Venäjän sotilaallisessa doktriinissa taas mainitaan yhtenä ’suurena sisäisenä sotilaallisena riskinä’ ’kumoukselliset informaatiotoimet… jotka tähtäävät kotimaan puolustukseen liittyvien historiallisten, hengellisten ja patrioottisten perinteiden horjuttamiseen’.” (4)

Mikäli Venäjä valtiona olisi käynyt läpi menneisyytensä ollen sinut historiansa kanssa, ei tällaiselle valtiollisen – faktan ja fiktion sekoittavan – tarinan suojelulle olisi tarvetta.

Sen ohella, että Venäjä valtiojohtoisesti pyrkii muodostamaan tarinaansa sopivan menneisyyden ja korottaessaan kansana venäläiset jalustalle (osana sankarimyyttiään), se aktiivisesti unohtaa tai häivyttää taustalle muiden osuuden taistelussa natsi-Saksaa vastaan; sama unohtamisen politiikka näyttää ulottuvan myös muiden kansojen mittaviin kärsimyksiin – taistelut itärintamalla koettelivat ankarimmin Valko-Venäjän ja Ukrainan alueiden asukkaita sodan vyöryessä ensin lännestä itään ja lopulta idästä länteen Saksan sotaonnen loputtua. Sodan eri vaiheiden miehitykset tuottivat alueiden siviiliväestölle myös mittavia inhimillisiä kärsimyksiä, eivätkä nämä kärsimykset suinkaan päättyneet puna-armeijan valloitettua alueet takaisin. Itse asiassa monin paikoin kärsimyksen määrä tuntui vakiolta, miehittäjän asepuku vain vaihtui yhdestä toiseen.

Miehitysten, totaalisen sodan luonteen, miljoonien pakkotyövankien sekä lopulta neuvostovaltion luonteen tähden ihmisuhrien määrään kohdalla on suuri vaihteluväli, riippuen lähteestä (ja arvioijasta), voidaan päätellä Ukrainan SNT:n alueella asuneista sodan ja miehityksen aikana menehtyneen 6,85 miljoonasta jopa yli 8 miljoonaan ihmiseen – lisäksi yli kaksi miljoonaa asukasta vietiin Saksaan työleireille, heistä kaikki eivät palanneet takaisin. Valko-Venäjän SNT:n alueella sodan ja miehityksen aikana kuoli jopa 2,3 miljoonaa kansalaista, tiedossani ei ole kuinka moni alueen asukkaista pakotettiin pakkotyöhön Saksaan.

Mutta kuten tiedämme, Ukrainan, Valko-Venäjän, Baltian maiden, Tšetšenia ja lukemattomien muiden Neuvostoliiton alueiden asukkaiden kärsimykset jatkuivat saksalaismiehityksen päätyttyä miehittäjän vaihtuessa neuvostovaltion sortokoneistoon. Miehitys ja sorto ulottuivat kuitenkin neuvostovaltion rajojen ulkopuolelle Itä-Eurooppaan Neuvostoliiton satelliittivaltioihin.

Baltian alueen tapahtuneet väestösiirrot ovat useimmille meistä ainakin jollain tasolla, vastaavia väestösiirtoja ja kollektiivisia karkotuksia, osassa oli kyse etnisistä puhdistuksista, tapahtui muuallakin ja sellaisista voimme nostaa esille Puolan itä- ja kaakkoisosissa suoritetut mittavat väestösiirrot. Jo sodan aikana mutta etenkin sotaa seuranneina vuosina 1944-1946, yhteensä noin puolimiljoonaa etnisesti ukrainalaista siirrettiin Puolan itä- ja kaakkoisosista itään – Neuvostoliittoon, vastaavasti nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueilta reilut miljoona puolalaistaustaista sekä Puolan juutalaista pakkosiirrettiin länteen. Edellä kuvattuja pakkosiirtoja seurasi merkittävä Operaatio Vistula (Akcja ”Wisła”), jossa yli 140 000 ukrainalaistaustaista asukasta pakkosiirrettiin itään. Tämä kolmikuukautinen operaatio alkoi 28. huhtikuuta 1947. Vastaavasti nykyisen Ukrainan alueelta neuvostohallinto siirsi puolalaisia ja puolan-juutalaisia länteen.

Siinä missä Saksa pantiin aikanaan tilille rikoksistaan ihmisyyttä vastaan, ei Neuvostoliittoa pantu vastaavista rikoksista missään vaiheessa vastuuseen. Ikävä kyllä osaan neuvostovaltion julmuuksista on suhtauduttu ymmärtäen ja hyväksyen – niitä on jopa pidetty oikeutettuina sotaa seuranneina vuosina ja vuosikymmeninä. Tausta huomioiden, Venäjän nykyistä menneisyyden valkopesua ja uudelleen kirjoittamista ei pidä hyväksyä, ei kenenkään – ei suomalaistenkaan, sillä kohdistuvathan nämä toimet myös Suomeen kansanmurhasyytöksineen. Mielestäni – ei vain suomalaisten – vaan kaikkien toimien pitäisi olla tiukempia ja Venäjän toimet ankarammin tuomitsevia.

Se, joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, George Santayana kirjoitti. En kuitenkaan väitä, että Venäjällä historia kirjaimellisesti toistaisi itseään, mutta rehellisyyden nimissä on todettava Venäjä olevan huolestuttavalla tiellä, vääristellessään historiaa; militarisoidessaan lapsia;  miehittäessään itsenäisten valtioiden alueita ja ulottaessaan vainon kokonaisiin kansoihin – näin on tapahtunut Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, jossa Venäjä kollektiivisesti vainoaa Krimin tataareja tuhoten heidän kulttuuriaarteita ja uskonnollisia kohteita.

Marko

1. http://khpg.org/en/index.php?id=1588896084 

2. https://en.wikipedia.org/wiki/German%E2%80%93Soviet_military_parade_in_Brest-Litovsk#/media/File:Armia_Czerwona,_Wehrmacht_22.09.1939_wsp%C3%B3lna_parada.jpg 

Kuvassa saksalaiset, kenraaliluutnantti Mauritz von Wiktorin ja panssarikenraali Heinz Guderian sekä puna-armeijan prikaatinkomentaja Semjon Krivoshein, kuva otettu 22. syyskuuta 1939.

3. Antony Beevor, Berliini 1945 s. 460.

4. Keir Giles, Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä s. 179.

*: Lainaus Timothy Snyderin teoksesta Musta maa (s. 271) asiayhteydestä erotettuna, soveltuen kuitenkin kuvaamaan tapahtumien henkeä tässä yhteydessä.

Kirjoituksen otsikon osa ”Historialla on väliä” on suora lainaus Keir Gilesin teoksen Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä kolmannen osan ”Venäjän perintö” väliotsikosta.

Puna-armeija toi vuosikymmenten miehityksen vapauden sijaan

Viime syksynä Venäjän valtiolliset toimijat – suurlähetystöt etunenässä – häpeilemättä kirjoittivat historiaa uusiksi pyyhkien olemasta Neuvostoliiton ja Saksan välisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja etenkin sen salaisen – raskauttavan – lisäpöytäkirjan. Nyt vuoden vaihduttua näemme samalla tapaa häpeilemätöntä toimintaa Venäjän valtiollisten edustajien ja heidän operaattoreidensa, joiden joukosta löytyy myös suomalaisia, kuten Johan Bäckman, tarmokkaasti nostavan esille sen, kuinka puna-armeija vapautti Puolan saksalaismiehityksestä, tuoden samalla vapauden keskitysleirille toisensa perään päättäen näin juutalaisten kärsimykset.

Tarinassa on totta toinen puoli, puna-armeija todellakin päätti saksalaismiehityksen Puolassa, kuten laajoilla alueilla entistä neuvostovaltiota ennen puna-armeijan hyökkäyskärkien etenemistä Puolaan ja lännemmäs, mutta tarinasta unohtuu mainita se, että puna-armeijan saapuminen alueelle ei tuonut vapautta, siinä vain vaihtui miehittäjän saapas toiseen. On syytä muistaa, että neuvostoretoriikassa (ja samalla propagandassa) mielikuvilla oli suuri merkitys, sanoilla oli – asiayhteydestä riippuen – eri merkitys, ”vapauttamisen” tarkoittaessa lähinnä sitä, että tämä ”vapautettu” alue, joko liitettiin neuvostovaltioon tai päätyi, muodossa tai toisessa, Moskovan tiukkaan ohjaukseen.

Johan Bäckman laskemassa seppelettä miehittäjän muistomerkille Puolassa. (1)

Edellinen huomioiden, meidän pitäisi olla sen verran valistuneita, että ymmärtäisimme sen, ettei natsi-Saksan miehityksen päättyminen puna-armeijan saapuessa suinkaan tuonut vapautta, siten kuten me sanan vapauden ymmärrämme, vaan se toi Moskovan tiukan ohjauksen ja kontrollin – vuosikymmeniä kestäneen miehityksen, johon liittyi valtionvihollisiksi julistettujen vainoamista. Käytännössä tämä valtionvihollinen (toisinaan turvauduttiin vielä brutaalimpaan termiin – fasisti) tarkoitti henkilöä, joka ei hyväksynyt miehitysarmeijaa ja sen valtaan nostamaa nukkehallintoa. Jälleen on ymmärrettävä se, että neuvostoretoriikassa itsenäisyyttä haluavat nähtiin vihollisina – kansallisuusaate oli aina ekstremististä toimintaa. Mitä se on edelleenkin Venäjällä, silloin kun se kohdistuu Venäjään (separatismi on lailla kiellettyä), maan kuitenkin tukiessa järjestelmällisesti sellaisia ja liikkeitä, jotka hajottavat (sisäisesti) maan vihollisia.

Jos nyt jätämme huomioimatta sodankäyntiin sidoksissa olevat julmuudet ja miehitysjoukkojen ensihetkien siviileihin kohdistamat raakuudet, joista erityisesti ”vapautetut” saksalaiset pääsivät osallisiksi, vaan tarkastelemme tätä ”vapautusta” Puolassa ja neuvostovaltioon liitetyillä alueilla, niin on joltisenkin absurdia käyttää termiä vapautus, vaan kyseessä on ”rautasaappaan” vaihtuminen yhdestä toiseen.

Tätä ”vapautusta” seurasi aiemmin kuvailemani toiminta, joko alueet liitettiin neuvostovaltioon tai ne joutuivat Moskovan kontrolliin, ja tällöin miehittäjä näki kaikki kansalliset ajatukset ja toimet valtion vastaisena toimintana, jotka tukahdutettiin rajuin ottein seuranneiden vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Baltiassa metsäveljet taistelivat miehittäjää vastaa aktiivisesti 50-luvulle saakka, yksittäiset taistelijat aina neuvostovaltion loppuhetkiin asti. Viimeisiä virolaisia vapaustaistelijoita oli 69-vuotias August Sabbe, joka hukuttautui Võhandu-jokeen 28. syyskuuta 1978 KGB:n agenttien ollessa saamassa hänet kiinni. (2)

Ukrainassa UPA (ukr. Українська повстанська армія) taisteli eri miehittäjäarmeijoita vastaan Ukrainan läntisissä osissa vuosien 1942 ja 1956 välillä, joskin vuosien 1949-1956 välillä taistelu Neuvostoliiton turvallisuuselimiä vastaan oli enää hyvin paikallista erillisten ryhmien käydessä alivoimaista taistelua runsaslukuista miehittäjää vastaan. UPA otti yhteen, ainakin paikallisesti, myös saksalaisjoukkojen kanssa helmikuusta 1943 lukien. Toisen maailmansodan päätyttyä UPA taisteli miehittäjäjoukkoja vastaan Ukrainan alueiden länsiosissa historiallisten Volynian, Polesian ja Galitsian sekä Podolian ja Karpaattien alueilla – viimeisimmät vastarintaryhmät nujerrettiin joskus 1956.

Toisen maailmansodan aikaiset joukkosurmat ja puhdistukset, joihin myös UPA:n yksiköitä osallistui Saksalaisten miehittämässä Ukrainassa, luovat edelleen jännitettä Ukrainan ja Puolan väleihin – jännitettä ruokitaan myös ulkovaltojen (etenkin Venäjä) ja sen operaattoreiden toimesta.

Ikäluokalleni peruskoulussa opetettiin puna-armeijan vapauttaneen itäisen Keski-Euroopan natsien miehityksestä, aktiivinen koululainen saattoi ymmärtää, muun lukemansa valistamana, miehittäjän vain vaihtuneen toiseen. Todennäköisesti osa opettajista kertoi totuuden koululaisille jo koulun seinien sisäpuolella, siitä huolimatta, että se oli vastoin ”virallista totuutta”. Kasvoin siis aikakaudella, jolloin lapset ja nuoret Suomessakin näkivät, kuinka puna-armeija nosti punalipun Berliinin ytimeen, ja lukivat kuinka puna-armeija uhrauksista (ts. ihmishengistä) piittaamatta marssi voittoon. Ja jos joku uskottelee itselleen minun ryhtyvän panettelemaan niitä sotilaita, jotka puna-armeijaan olivat värväytyneet tai jotka siihen oli enemmän tai vähemmän pakolla värvätty, niin julmuuksista huolimatta minun on mahdotonta syyllistää heitä kollektiivina, ja vielä vähemmän he ovat syyllisiä neuvostovaltion palvontaan puhumattakaan nyky-Venäjän toimista, jossa heidät on kollektiivina nostettu jalustalle. Tai oikeastaan vieläkin enemmän, Venäjän nykyjohto ei vain tyydy nostamaan puna-armeijaa jalustalle vaan samalla puna-armeijasta ja Suuren Isänmaallisen sodan voittamisesta on muokattu pyhä kertomus, jota ei pidä häpäistävän (ja johon tätä kirjoittaessani syyllistynen, koska olen esittänyt paikkansa pitäviä syytöksiä julmuuksista ja muusta kataluudesta). Ja puna-armeijan sekä voitetun sodan ohella jalustalle on nostettu ”Isä aurinkoinen” – Josif Stalin, mikä sekin palvelee Venäjän nykyjohtoa – etenkin Vladimir Putinia.

Stalinin muistomerkin paljastus miehitetyssä Luhanskissa joulukuussa 2015. (3)

Kun katsomme mitä Venäjällä tapahtuu tänään, historian uudelleen kirjoittamista, oman menneisyyden valkopesua, häikäilemätöntä ja häpeilemätöntä valehtelua historiallisten tapahtumien yhteydessä, yhteiskunnan militarisointia ja julkeaa – naapureihin kohdistettua – propagandaa ynnä disinformaatiota, niin enpä lainkaan ihmettele sitä, että monessa maassa Venäjää ei nähdä yhteistyökumppanina vaan vainoajana, joka on jälleen ottanut sotaretoriikan käyttöönsä. Ja kun Venäjä on omilla teoillaan ja julkeudellaan luonut jännitettä, tulehduttanut valtioiden välisiä suhteita, en lainkaan ihmettele, ettei maan kanssa haluta olla tekemisissä tilanteissa, joissa muistetaan toisen maailmansodan päättymistä, natsimiehityksen loppua jne. Suhtautuminen olisi epäilemättä toinen, jos Venäjä olisi tehnyt tiliä menneensä kanssa, olisi sinut historian kanssa kyeten tarkastelemaan myös niitä synkeitä kohtia ja tuomitsemaan omat tekonsa, mutta tällaisessa täydellisessä maailmassa emme elä, vaan olemme ja elämme maailmassa, jossa Vladimir Putin politisoi holokaustin muistojuhlan uudelleen kirjoittaen historiaa. Surullisinta tässä on se, että tämän despootin edessä merkittävät läntiset johtajat ovat kuin hiiriä…

Puolalla on montakin syytä katsoa karsaasti nyky-Venäjän toimia, ne kun väistämättä muistuttavat tapahtumista sukupolvia sitten. Oikeastaan meidän pitäisi luoda katse aikaan ennen toista maailmansotaa, esimerkiksi vuoden 1920 elokuuhun, jolloin Mihail Tuhatševskin johtamat Neuvosto-Venäjän joukot lyötiin Varsovan porteilla Józef Piłsudskin johtamien puolalaisten toimesta, mutta en nyt tämän suurempaa huomiota tälle tapahtumalle anna. Elokuun 23. 1939 allekirjoitettu Molotov-Ribbentrop-sopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen kuitenkin oli sellainen ”tikarin pisto” kylkiluiden väliin, joka omalta osaltaan oli sinetöimässä puolalaisten kohtaloa.

Saksalaiset von Wiktorin ja Guderian sekä puna-armeijan Krivoshein Brest-Litovskissa. (4)

Saksan hyökkäys Puolaan alkoi syyskuun 1. päivä 1939, puna-armeija hyökkäsi idästä Puolaan 17. syyskuuta 1939 miehittäen maan itäosat. Puolan jakaneet miehittäjät järjestivät yhteisen voitonparaatin Brest-Litovskissa 22. syyskuuta Puolan valtaamisen kunniaksi. Miehitettyään osan maasta neuvostojohto murhautti vuonna 1940 tuhansia puolalaisia upseereja ja älymystöä, Katynista muodostui vuotava haava, josta vieläpä vuosikymmenten ajan syytettiin neuvostopropagandassa saksalaisia – ja saamme ”kiittää” Venäjän johtoa siitä, että tämä haava on jälleen auki.

Kesällä 1944 puna-armeija eteni Puolan rajalle. Varsovan kansannousu saksalaisia vastaan alkoi 1. elokuuta 1944, syyskuussa Veiksel-joen saavuttanut puna-armeija pysähtyi Stalinin käskystä. Stalin ei luottanut Puolan pakolaishallituksen ja kansanarmeijan liittoutumattomuuteen, ennemminkin hän piti Varsovan kansannousua ”Neuvostovastaisen politiikan rikollisena toimena”. Lokakuun 2. päivä puolalaiset antautuivat saksalaisille, Varsovan kansannousu oli nujerrettu.

Sodan päätyttyä miehityksen ensimmäisinä vuosina Puolan kommunistihallinto yhdessä Neuvostoliiton miehittäjäjoukkojen kanssa pani täytäntöön lukuisia operaatioita, joissa satoja tuhansia ihmisiä siirrettiin pakolla kotiseuduiltaan. Puolan itäosista siirrettiin yhteensä yli satatuhatta ukrainalaistaustaista rajan toiselle puolen Neuvostoliittoon – siirrettyjen kohtalo ei välttämättä ollut kehuttava. Näitä pakkosiirtoja on, oikeutetusti, kutsuttu etniseksi puhdistukseksi, merkittävin niistä oli Puolan kaakkoisosissa vuonna 1947 toteutettu Operaatio Vistula (Akcja ”Wisła”), jossa yli 140 000 ukrainalaistaustaista asukasta pakkosiirrettiin itään. Tämä kolmikuukautinen operaatio alkoi 28. huhtikuuta 1947. Vastaavasti nykyisen Ukrainan alueelta neuvostohallinto siirsi puolalaisia ja puolan-juutalaisia länteen.

Sodan kuluessa ja etenkin sotaa seuranneina vuosina yhteensä noin puolimiljoonaa etnisesti ukrainalaista siirrettiin Puolan itä- ja kaakkoisosista itään – Neuvostoliittoon, vastaavasti nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueilta reilut miljoona puolalaistaustaista sekä Puolan juutalaista pakkosiirrettiin länteen. Nämä pakkosiirrot ajoittuivat vuosille 1944-1946 eli ajalle ennen Operaatio Vistulaa.

Olen keskustellut Operaatio Vistulan sukuun jättämistä jäljistä ukrainalaisen L:n kanssa, hänen isänsä suku pakkosiirrettiin Puolan kaakkoisosista 40-luvun toisella puoliskolla puolalaisten turvallisuusjoukkojen ja NKVD:n toimesta itään – hänen ja sukunsa kohdalla tragedia tavallaan toistui, sillä syyskesästä 2014 L. joutui itse poistumaan miehitetystä Donetskista muutamaa kapsäkkiä kantaen, samalla tapaa kuin isänsä oli joutunut oman kotiseutunsa nuorukaisena jättämään. Isänsä, kuten muutkin pakkosiirrettävät, saivat tunnin aikaa lähtöön ja ottaa matkaansa yhden laukun – määränpäätä heille ei kerrottu samaan tapaan kuten ei kerrottu juutalaisillekaan natsi-Saksassa. Mutta kerron nyt hiukan tarkemmin synkeistä hetkistä miehitetyssä Puolassa, jolloin ihmiset elivät pelossa ja punaisen terrorin alla.

L:n isän suku on lähtöisin nykyisen Puolan itäosista, Lublinin alueelta, jossa he olivat asuttaneet suurta taloa kasvattaen hevosia. Eivät he rikkaita olleet, mutta varakkaita kuitenkin – varakkuudesta ei kuitenkaan ollut hyötyä väestösiirtojen alettua. Vaino kohdistui ensin henkilöihin ja sukuihin, joiden tiedettiin tukeneen aktiivista vastarintatoimintaa – heitä kyyditettiin kauas itään, osan päätyessä hyytäviin oloihin taivasalle Kazakstaniin ja joidenkin Siperiaan taigan keskelle jätettynä niine hyvineen. Myöhemmin alkoivat laajamittaiset väestövaihdot – etniset puhdistukset Puolan itä- ja kaakkoisosissa sekä Neuvostoliitossa Ukrainan länsiosissa. Puolan alueilta siirrettiin itään ukrainalaisia sekä boikosien (ukr. Бойки) ja lemkosien (ukr. Лемки) vähemmistöihin kuuluneita, vastaavasti Ukrainan SNT:n alueelta siirrettiin länteen puolalaisia ja Puolan juutalaisia.

Väestöä siirrettiin kylittäin, tavallisesti varhain aamulla kommunistien turvallisuusjoukot yhdessä NKVD:n joukkojen kanssa saartoivat kylät estäen asukkaiden pakenemisen. Tavallisesti ukrainalaisille annettiin pieni hetki aikaa pakata mukaansa henkilökohtaista omaisuutta, sen verran mitä jaksoivat kantaa, sillä usein heidät marssitettiin kylistä ja kaupungeista vähintäänkin kilometrien matkan rautatieasemille, joissa heidät lastattiin juniin. Junia tavallisempaa oli kuitenkin marssittaa ihmisiä jalkapatikassa kymmenien tai jopa satojen kilometrien matkan, näin kävi L:n isän suvulle, jotka Lublinin alueelta marssitettiin jalkapatikassa reilun parinsadan kilometrin matkan itään.

Taakse oli jätettävä iso talo, hevoslauma – perillä odotti pieni maalattiainen mökki, jonne suku ahtautui asumaan, L:n isovanhemmat lapsineen ja sisaruksineen. Sinne L:n isäkin asettui teini-ikäisenä useammaksi vuodeksi, kunnes muutti itään Donbasin alueelle, jossa oli teollisuuden myötä työtä tarjolla kaivoksissa, terästehtaissa, koneistamoissa jne.

Josef Stalinin väitetään sanoneen ”Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa tilastotieto”* – kenties sadat tuhannet kotiseuduiltaan siirretyt ja tuhannet siirroissa kuolleet ovat tilastotietoa, yksittäisen ihmisen kuoleman ollessa tragedian, joten jos näin on, on tämä kirjoitus syytä päättää tragediaan –

Kapteeni (pl. rotmistrz) Witold Pileckin patsas Gdanskissa, kuva M. Enqvist.

Kapteeni Witold Pilecki oli puolalainen vastarintataistelija ja sotilas. Vastarintaliikkeen saadessa tietää saksalaisten rakentavan uutta leiriä Puolaan, Pilecki ehdotti, että hän soluttautuisi rakenteilla olevalle leirille keräämään tietoja ja järjestämään vastarintaa. Pilecki pidätettiin syyskuussa 1940 ja päätyi vankileirille, joka nykyään tunnetaan nimellä Auschwitz. Leirillä Pileckin perustaman armeijan nimeksi tuli Zwiazek organizacji wojskowych eli sotilaallisten organisaatioiden liitto, ZOW.

Auschwitzista Pilecki pakeni kahden muun vangin kanssa huhtikuussa 1943, tämän jälkeen hän toimi Puolan Kotiarmeijan tiedustelijana osallistuen myös Varsovan kansannousuun 1944.

Puolan kommunistihallinnon agenttien onnistui vangita Pileckin 8. toukokuuta 1947. Vangittua Pileckiä kidutettiin toistuvasti ennen näytösoikeudenkäyntiä, joka järjestettiin 3. maaliskuuta 1948. Kapteeni Witold Pilecki teloitettiin yhdessä kolmen toverinsa kanssa ampumalla 25. toukokuuta 1948 pahamaineisessa Mokotów’n vankilassa Varsovassa. Witold Pilecki ei tunnustanut syyllistyneensä yhteenkään rikokseen, josta Puolan hallinto häntä syytti.

Puna-armeijan tuoma ”vapautus” oli miehitystä, sortoa, pakkosiirtoja, vainoa – kauniit sanat tahi propaganda ei totuutta muuksi muuta.

Marko

1. https://ria.ru/20200117/1563539330.html?fbclid=IwAR0O-XD777vXxp2gVZGsYRoS9Q_y-d-O9NEBc4HG6fY97L6GBpCTOFXQWOo 

2. Mart Laar: Unohdettu sota.

3. https://112.ua/ato/boeviki-lnr-i-delegaciya-rf-otkryli-pamyatnik-stalinu-279849.html 

4. https://en.wikipedia.org/wiki/German%E2%80%93Soviet_military_parade_in_Brest-Litovsk#/media/File:Armia_Czerwona,_Wehrmacht_22.09.1939_wsp%C3%B3lna_parada.jpg 

*: Arkistotietoa lausahduksesta ei kuitenkaan ole tietääkseni jäänyt, samankaltainen sitaatti asetettiin ranskalaisen diplomaatin sanomaksi parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Wiltold Pileckin elämätarina ”Vapaaehtoisena Auschwitziin: vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina” on suomennettu Minerva Kustannuksen toimesta 2016.