Ukrainan matkakertomukseni
otsikko on ote Eino Leinon edelleen ajankohtaisen runon ’Terve
Ukraina’ ensimmäisestä kappaleesta. (1) Leino kirjoitti voimakkaan ja
kantaaottavan runon kesällä 1917, jolloin Ukraina kävi itsenäisyystaistelua heikentyneestä
Venäjän keisarikunnasta ensimmäisen maailmansodan taisteluiden ollessa
käynnissä. Runon on säveltänyt lauluksi Olli Saari ja se esitettiin julkisesti
ainakin helmikuussa 2022 Venäjän suurlähetystön edustalla Tehtaankadulla
Ukrainan sodan vastaisessa mielenosoituksessa. (2)
Siitä huolimatta, että olisi
houkuttelevaa alustaa tätä kirjoitusta pidemmällä kertauksella Ukrainan
kansalliseen heräämiseen ja itsenäisyystaisteluun, en kuitenkaan ryhdy tähän
vaan kehotan Ukrainasta ja sen historiasta kiinnostuneita tarttumaan kirjaan,
vaikkapa Johannes Remyn teokseen ’Ukrainan historia’.
Tšernivtsi Karpaattien
kainalossa
Matka autolla kohti Ukrainan “pikku-Wieninäkin”
tunnettua Tšernivtsiä alkoi paahtavan auringon alla satoja kilometrejä
etelämpänä Bukarestista. Iltapäivän ja illan myötä matka eteni kohti Ukrainaa –
moottoritie vaihtui kapeaksi mutta runsasliikenteiseksi kyliä ja kaupunkeja
halkovaksi väyläksi. Etelän laajat tasangot muuttuivat kumpuilevaksi maastoksi,
hiekanharmaassa horisontissa kohoili jyrkkenevien maininkien lailla Karpaattien
Romanian puoleinen etelää hivuttava osa.
Auringon laskiessa horisonttiin
saavuimme Romanian ja Ukrainan väliselle rajalle: avoimesta ikkunasta kantautui
erilaisten sirkkojen ja muiden hyönteisten synnyttämä ’sinfonia’, savun ja maan
tuoksujen kietoutuessa toisiinsa. Kaikki oli tuttua ja turvallista – äänien,
tuoksujen ja hajujen maisema, jota olin kaivannut jo pidemmän aikaa. Rajan
ylitettyämme auto kiisi pimeitä teitä myöten Tšernivtsiin ystävillemme, jotka
jo odottivat meitä. Vieraanvarainen vastaanotto myöhäisen illallisen kera:
kaikki näytti erehdyttävästi samalta kuin edellisellä vierailullamme viime
vuosikymmenen puolella, mutta vain näytti olematta sitä.
Ohi vierineiden vuosien aikana
Itä-Ukrainan sota oli laajentunut Venäjän suurhyökkäyksen seurauksena
suursodaksi. Venäjän suurhyökkäyksen seurauksena ystäväperheen pään V:n äiti
oli evakuoitunut idästä heille asumaan: hän eli elämänsä viimeiset vuodet
poissa kotoa (jonka venäläisten pommit tuhosivat) kunnes sairaudet lopulta
mursivat hänet. Kyse on kuitenkin moninkertaisesta tragediasta, nimittäin
ystäväperheemme joutui itse evakuoitumaan idästä Donetskin alueelta länteen Tšernivtsiin
kevättalvella 2015 heidän kotinsa jäädessä rintamalinjan väärälle puolelle.
Tänään heidän kodissaan miehitetyn Donetskin kupeessa asuu vieraita ihmisiä –
miehittäjiä ja varkaita, jotka riistävät toiselta turvan ja rakkaudella
vaalimansa kodin.
Tšernivtsi on historiallisen Bukovinan
eli ’Pyökkien maa’ suurin kaupunki. Tänään tämä Karpaattien
pohjoisrinteillä ja niitä ympäröivillä tasangoilla sijaitseva alue jakautuu
Ukrainan ja Romanian kesken. Alueen nimi viittaa seudulla yleisiin
pyökkimetsiin (pyökki = buk) ja sen historia ulottuu vuosisatojen päähän
1300-luvulle. Asutetun Tšernivtsin historia ulottuu vieläkin kauemmas, lähes
tuhannen vuoden taa. Kaupunki on eräs Ukrainan sisämaan vanhimpia, pysyvää
asutusta alueella on ollut 1100-luvulta lähtien. Kaupungin linnoitus on
perustettu 1200-luvulla, kirjallisissa lähteissä Tšernivtsi mainitaan
kaupunkina vuonna 1408. Vuosisatojen aikana Tšernivtsi ympäröivine alueineen on
vaihtanut omistajaa lukuisia kertoja. Se on kuulunut turkkilaisille, mutta jo
1300-luvulla alue oli Moldavian hallinnassa. Itävaltaan alue liitettiin 1775,
kaupungin historiallinen (ja kaunis) keskusta on Itävallan ja Itävalta-Unkarin
aikakaudella rakennettu ja säilynyt menneet vuosisadat varsin hyvin, edes
Romanian aikaa seurannut neuvostoaika ei koitunut historiallisen Tšernivtsin
kohtaloksi.
 |
Tšernivtsin keskustaa. |
Viime vuosisadalla Tšernivtsin
alue siirtyi tiuhaan tahtiin valtiolta toiselle sotien ja valtioiden
murentumisten tähden. Ensimmäisen maailmansodan häviäjiin kuulunut
Itävalta-Unkari hajosi itse ja Romania miehitti Tšernivtsin ja Bukovinan alueen
kokonaisuudessaan – kaupunki ympäristöineen säilyi vallan vaihtumisesta
huolimatta etnisesti pääosin ukrainalaisena. Kesäkuussa 1940 puna-armeija
marssi Bukovinan pohjoisosiin, Tšernivtsi ympäristöineen liitettiin
Neuvostoliittoon, mutta jo seuraavan vuoden puolella valta kaupungissa vaihtui
jälleen. Romania natsi-Saksan liittolaisena liitti alueet itseensä operaatio
Barbarossan alkua seuranneina kuukausina. Muutamaa vuotta myöhemmin
puna-armeija eteni alueelle uudelleen, 1944 Bukovinan pohjoisosat eli Tšernivtsin
alue (oblast) oli puna-armeijan hallussa ja toisen maailmansodan päättymistä
seuranneina vuosina (1947) alue liitettiin uudelleen ja Ukrainan SNT. ja
Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton hajottua joulukuussa 1991 alue jäi osaksi
itsenäistynyttä Ukrainaa. (3) Ukrainan itsenäistymiskansanäänestyksessä 1.
joulukuuta 1991 92 prosenttia alueen äänioikeutetuista kannatti itsenäistä
Ukrainaa.
Vierailu runoilija-kirjailija
Ivan Frankon kaupungissa
Ukrainan kiertueemme alkupuolen
pysähdys Tšernivtsissä oli lyhyt, jo muutaman päivän kuluttua matkamme jatkui
linja-autolla kohti Ivano-Frankivskia.
Ivano-Frankivsk perustettiin
1662, ja se sai Magdeburgin kaupunginoikeudet samana vuonna, jolloin kaupungin
nimeksi tuli Stanisławów alueen maita hallinneen puolalaisen suvun
edustajan etunimen mukaan. Kaupungista käytettiinkin aina vuoteen 1962 asti Stanyslaviv-nimeä,
jolloin sai nykyisen nimensä Ivano-Frankivsk runoilija-kirjailija Ivan
Frankon mukaan.
Aivan kuten Tšernivtsi,
Ivano-Frankivsk on kuulunut menneinä vuosisatoina useaan eri kuningaskuntaan
tai valtioon. Vuonna 1918 kaupunki lähiseutuineen kuului lyhyen aikaa vasta
perustettuun Länsi-Ukrainan kansantasavaltaan, jonka pääkaupunkina
silloinen Stanyvlaviv toimi. Termiä ’kansantasavalta’ ei pidä sekoittaa Venäjän
miehitettyyn Itä-Ukrainaan perustamiin ’kansantasavaltoihin’, jotka olivat yhtä
paljon ’kansantasavaltoja’ kuin DDR oli ’kansandemokratia’. Länsi-Ukrainan
kansantasavalta oli de jure parlamentaarinen tasavalta.
Kaupunki alueineen kuului Saksan Ukrainan-kuvernementtiin
kesäkuusta 1941 lokakuun alkuun 1944. Toisen maailmansodan aikana Ivano-Franskivskin
noin 30000 hengen suuruinen juutalaisyhteisö tuhottiin saksalaisten toimesta
lähes täysin. Toista maailmansotaa seuranneissa rajajärjestelyissä Puolan
itäosat liitettiin Neuvostoliittoon, jolloin Stanivlaviv liitettiin Ukrainan
SNT:aan. Alueen väestöstä enemmistö oli etnisesti ukrainalaisia.
Sodan aikana ja sen jälkeen (vuosina
1944–46) Josif Stalinin Neuvostoliitto ja Puolaan perustetut
Neuvostoliiton tukemat ’hallinnot’ toimeenpanivat laajoja väestönsiirtoja,
joissa satojatuhansia ihmisiä siirrettiin mielivaltaisesti kotiseuduiltaan
kansallisen taustan perusteella. Puolan rajojen sisäpuolelle, esim. Lublinin
alueelle jääneitä ukrainalaisia pakkosiirrettiin Neuvostoliittoon, suurimman
osan päätyessä tuhansien kilometrien päähän kotiseuduiltaan. Ihmisiä
siirrettiin myös neuvostovaltiosta Puolaan. Myös Puolan rajojen sisäpuolella
toimeenpantiin laajoja väestön pakkosiirtoja.
Monen ukrainalaisen ystäväni suku
on menettänyt omaisuuttaan tai läheisiään näissä pakkosiirroissa, ja tänään
Venäjän rikollisen hyökkäyssodan seurauksena ukrainalaiset ovat jälleen
pakotettu kodeistaan. Ivano-Frankivskissa vietimme päivät ystäviemme seurassa,
jotka olivat muuttaneet kaupunkiin viime vuosikymmenellä miehitetystä
Donetskista. Jälleen lisää perhetragedioita ihmisistä, jotka käytännössä joutuivat
jättämään koko omaisuutensa muuttaessaan pakon edessä maan toiselle puolelle
pieniin asuntoihin ja hyvin usein paljon köyhempiin oloihin, kuin mistä olivat
lähteneet.
Eikä heitä kaikkia otettu silloin
viime vuosikymmenen puolella lämmöllä vastaan – moni kohtasi jopa vihamielisen
ja syyllistävän vastaanoton. Noina vuosina tuhannet Ukrainan sisäiset evakot
kantoivat suurta syyllisyyden takkaa harteillaan sodasta, jota ei nimitetty
sodaksi ja menetetyistä maista. Suhtautuminen Venäjän suurhyökkäystä (24.
helmikuuta 2022) seuranneeseen sisäiseen pakolaisuuteen Ukrainassa on toista,
kuin evakkoihin, jotka jättivät kotinsa ”venäläistä kevättä” 2014
seuranneina kuukausina ja vuosina. Toki Ukrainassa on merkittäviä alueellisia
eroja, hyvä työllisyystilanne tekee evakkojen asettumisen alueelle helpommaksi,
iällä on myös merkitystä – onnekseen ystävämme lähestyvät jo eläkeikää, joten
heitä ei kohdeltu ’rintamakarkureina’.
Tämän sinänsä ymmärrettävän
toistensa syyttelyn tekee traagiseksi se, että ukrainalaisilla hautausmailla on
satoja ja taas satoja sankarihautoja, joihin on haudattu Donetskin ja Luhanskin
alueilla syntyneitä Donbasin eli Itä-Ukrainan sodassa kevään 2014 jälkeen
kaatuneita yhtenäistä Ukrainaa puolustaneita miehiä ja naisia. Entä kuinka moni
ukrainalainen kuoli tai katosi ”venäläisen kevään” myötä miehitetyssä
Donbasissa? Satoja, mutta heistä ei puhu tai kirjoita juuri kukaan – ainakaan
lännessä. Surulliseksi tapahtuneen tekee se, että Venäjä propagandallaan
onnistui mustaamaan näiden murhattujen ja kadonneiden maineen syyllistämällä
heitä valheellisesti natseiksi ja valkopesemällä murhaajat. Tämänkin
valheellisen tarinan levittämiseen Venäjä sai tukea lännen viidenneltä
kolonnalta.
 |
| "Neuvostobrutalismia" Ivano-Frankivskissa. |
Ivano-Frankivskin esittävien taiteiden teatterin teatterirakennus on “neuvostobrutalismia” parhaimmillaan tai pahimmillaan, miten sen nyt ottaa. Teatterin ikkunan banderollissa lukee: “Будь Голосом Полонених” (suom. Ole vankien ääni).
Karpaatit ja vuoren valloitus
Harmaa taivas Ivano-Frankivskin
yllä, pitkä dieselveturin vetämä juna laiturissa on valmiina nytkähtämään
liikkeelle kohti määränpäätään Karpaateilla: Ukrzaliznytsia eli Ukrainan
rautatiet vie perille.
Istuessani junassa Venäjän
hyökkäyssodan kohteeksi joutuneessa Ukrainassa en voinut olla pohtimatta sitä,
millainen olisi raideliikenteen kriisikestävyys Suomessa, mikäli maamme
rataverkkoa ja junia pommitettaisi viikosta toiseen vuosien ajan kuten Venäjä
on Ukrainassa tehnyt?
Ivano-Frankivsk on näennäisesti
selustassa, mutta Venäjän muutettua taktiikkaa raideliikenteen kohtaama uhka on
kasvanut merkittävästi myös läntisessä osassa Ukrainaa. Lähempänä rintamaa
rataverkko ja raideliikenne kohtaavat merkittävästi suurempia ongelmia. Iskut
rataverkkoon ja juniin ovat säännöllisiä. Näillä alueilla vetureihin on
jouduttu asentamaan lisäsuojaa droonien varalta, mikä on osaltaan johtanut
siihen, että venäläiset iskevät veturin sijaan matkustajavaunuihin silloin kun
kohteena on matkustajajuna. Veturin sijaan iskut vaunuihin maksimoivat
siviiliuhrien määrän, mikä on venäläisten tarkoituskin.
Tasanko vaihtuu kumpuilevaksi
metsämaisemaksi, laajoin kaarroksin juna nousee rinnettä ylemmäs.
Loivapiirteiset kukkulat vaihtuvat jyrkkärinteisiin vuoriin – lehtipuiden
sijaan ikkunasta näkyy entistä useammin taivaita hipovia kuusia. Kylät kohoavat
taloryppäinä vuorten rinteille, kirkkojen kultaiset kupolit kimaltavat
auringossa – pilvet jäivät jonnekin Ivano-Frankivskia ympäröivälle tasangolle.
Juna jyskyttää kapeiden siltojen ja viaduktien yli, lopulta olemme syvällä
Karpaattien ytimessä: ympärillämme kohoavat vuoret, aurinko helottaa kuulaan
siniseltä taivaalta ja matalampien huippujen takana kohoaa tavoitteemme,
Ukrainan korkein vuori Hoverla (2061 metriä).
Periaatteessa Hoverlalle
kiipeämiseen ei tarvita muuta kuin riittävän hyvä kunto ja ripaus sisua. Kiipeäminen
vie kuitenkin useamman tunnin lyhyintäkin reittiä myöten, joten on syytä
varautua säätilan mahdolliseen muutokseen mutta myös siihen, että vuoren huipun
ympärillä mikroilmasto voi tehdä tepposensa: nousuvaiheen aurinkoinen sää
voikin vaihtua viimeisen puolen kilometrin aikana kosteisiin sumupilviin,
hyytävään viimaan ja voimakkisiin tuulenpuuskiin – kuten nousumme aikana kävi.
Ensimmäiset tunnit olivat mukavaa
vaeltamista ja nousua ensin kuusimetsän siimeksessä ja lopulta matalamman
pensaiston ja niittymäisten aukioiden kautta kulkien kohti jyrkempää, reilun
puolenkilometrin loppunousua. Aurinko lämmitti vielä meitä, tuuli oli leppeä –
olimme ”huviretkellä” Hoverlalle. Näimme jo ensimmäisten kosteiden
sumipilviriekaleiden nousevan vuorenselän yli laskeutuen rinteelle. Tuulessa
alkoi tuntua luihin tunkeutuvaa vilakkuutta – oli aavistettavissa, ettei nousun
toisesta puoliskosta tulisikaan niin helppo, kuin kuvittelimme.
 |
| Hoverlan huippu lähestyy. |
”Hoverla 800 metriä” –
tarkoittaako tämä, että huipulle on vielä nousua 800 metriä vai että huipulle
on matkaa 800 metriä: kaksi eri asiaa. Hetken saatoin edetä helpommin, nousu
oli loivaa ja maasto miellyttävää edetä. Iloa kesti hetken vain: rinne
jyrkkeni, kivet ja savinen maa muuttuivat liukkaammiksi, puuskittainen tuuli
horjutti ihmisiä. Näin vanhahkon naisen istuutuvan kostealle ruohomättäälle ja
kaivavan taskustaan tupakkaa, joku nuori yritti aikansa edetä, kunnes kääntyi
takaisin – hän ei valloittaisi Hoverlaa, tänään.
Olin vielä voimieni tunnossa,
yritin pitää yllä säännöllistä rytmiä – levähtää saa mutta ei pysähtyä ja
istuutua alas. Nouseminen maasta on aina vaikeampaa. Moni istuutui ja levähti
jatkamatta enää matkaa ylös. Näkyvyyttä oli paikoin vain muutama metri, sade
vihmoi kasvoja ja tuuli paukutti takkia: mummokin kiipeäisi Hoveralle,
oli joku sanonut. Ehkä leppeässä kesäsäässä, mutta tänään sää oli aivan toinen.
Jos olisi pitänyt kulkea
tasaisella, tiedä minne olisin päätynyt sakeassa sumupilvessä; jyrkkä rinne
osoitti kuitenkin suunnan ylös. Mutta miten kauan nousu vielä jatkuisi, paksussa
sumussa huippua ei nähnyt – näki vain ihmisiä, jotka yrittivät könytä ylös tai
hoippua alas. Vasen keuhkoni veteli viimeisiään – kiitos sairastamani koronan,
se ei ole enää sen jälkeen ollut entisensä. Olin oikeasti luovuttaa, koska en
ollut varma, kuinka pitkään minun pitäisi vielä jaksaa jatkaa. Kuulin sumusta
epämääräistä huutoa, rinne näytti loivenevan – viimeinen rutistus kuvittelin
(ja olin oikeassa): sumussa näkyi ’sotilas’ ja sitten tajusin olevani
huipulla – me olimme huipulla.
 |
Huipulla 2061 metriä
merenpinnan yläpuolella. |
Huipulla vietimme minuutin
hiljaisen hetken kunnioittaaksemme kaikkia, jotka ovat antaneet henkensä
puolustustaistelussa Ukrainan puolesta. Muistin myös kaikkia suomalaisia
vapaaehtoisia, jotka ovat taistelleet Ukrainassa tai ovat taistelemassa
Ukrainassa Ukrainan mutta myös Euroopan vapauden puolesta: Hakkaa päälle –
Slava Ukraïni!
Paluu sinikeltaiseen Tšernivtsiin
Lopulta oli aika sanoa
Karpaateille “До побачення” ja jatkaa matkaa kohti Tšernivtsiä, jossa
viettäisimme Ukrainan matkamme viimeiset päivät. Aamuvarhaisella vuoriston
herätessä uuteen päivään hurjakyytinen bussimatka Tšernivtsiin alkoi, edessä
olisi vielä monta tunteellista hetkeä ystävien parissa. Eikä päivien
tunteellisuutta lainkaan vähennä se, että elokuun 23. päivä ukrainalaiset
viettivät Ukrainan kansallislipun päivää ja seuraavana päivänä oli vuorossa
Ukrainan 35. itsenäisyyspäivä.
Ukrainan kansallislipun päivänä
Tšernivtsi kietoutui Ukrainan lipun väreihin, aamusta lähtien ‘Kunnian kujan’
muistomerkkialueen korkeassa lipputangossa liehui suurikokoinen Ukrainan sinikeltainen
lippu. ’Kunnian kujan’ muistomerkkialueelta (ukr. Меморіал «Алея Слави») löytyy
yli 300 huhtikuuhun 2024 mennessä kaatuneen Tšernivtsin alueelta kotoisin
olleen sotilaan muotokuvat ja tarinat. Merkittävä osa kaatuneista on keväällä
2014 Venäjän ja sen operaattoreiden aloittamasta Itä-Ukrainan sodasta, alueen
laajentamisen jälkeen Venäjän laajamittaisen hyökkäyssodan sankarivainajien
muotokuville ja tarinoille on tilaa.
 |
Tšernivtsissä Ukrainan kansallislipun päivänä
ja itsenäisyyspäivänä. |
Ukrainan viettäessä 24. elokuuta
2026 35. itsenäisyyspäiväänsä maa jatkoi yli vuosikymmenen kestänyttä
puolustustaistelua Venäjää vastaan. Unohdamme usein sen, että Ukrainan
puolustustaistelu alkoi Sotšin olympialaisten jälkimainingeissa helmikuussa
2014 Venäjän miehittäessä Krimin niemimaan ja käynnistäessä operaattoreidensa
johdolla sodan Itä-Ukrainassa muutamaa viikkoa myöhemmin huhtikuussa 2014.
Istuimme iltaa, nostimme maljoja
Ukrainalle ja Ukrainan asevoimille. Sota oli läsnä hiljaa ja äänekkäänä:
muistin lippurivistöt kaupungin hautausmaalla. Sankarivainajia yli
vuosikymmenen ajalta – nuoria ja vähän iäkkäämpiäkin miehiä ja naisia. Tšernivtsistä
lähti nuoria opiskelijoita sotaan jo viime vuosikymmenen puolella, moni heistä
ei palannut elävänä tai ehjänä takaisin.
Silmieni ohi lipui kuvien
sarja eiliseltä. Harjoittelin tourniqueten käyttöä, opastajana minua nuorempi
mies paksuine viiksineen. Tutustuin verenvuodon tyrehdyttämiseen
ampumahaavasta, sirpaleen repimästä haavasta, siistireunaisesta tai
repaleisesta haavasta. Välineitä ja haavahoitotarvikkeita – viereisellä
pöydällä malleja miinoista ja erilaisista räjähteistä, joita venäläiset
käyttävät. Mies viiksineen astuu taaksepäin – näyttää hyväksyvästi peukaloa –
hänen jalkansa on amputoitu. Kiitän opastuksesta!
Ukraina on onnistunut taistelussaan siitä huolimatta, että liian usein sen liittolaiset ovat teoillaan avustaneet Venäjää Ukrainaa enemmän. Länsi on ollut heikko, arka ja pelokas. Muistuttaakseni läntisiä johtajia mahdollisuuksista, joiden ei pidä antaa valua käsistä lainaa Itškerian tšetšeenitasavallan ensimmäistä presidenttiä Džohar Dudajevia. Hänen elämään jäänyt “ennusteensa” Ukrainan vapautumisen mahdollisuuksista on hyvä pitää kristallin kirkkaana mielessä: “When the sun of freedom will rise in Ukraine, the end of the Russian empire will come”. (4)
Слава Україні!
Marko
Lähteet:
1. https://www.kainuuneinoleinoseura.fi/eino-leinon-runoja/historia-aiheisia-runoja/terve-ukraina/
3. https://www.britannica.com/place/Bukovina
4. https://www.kyivpost.com/opinion/4854
Kuvat Marko Enqvist Ukrainassa 2026.
