Reissaten ristiin rastiin Ukrainaa (syyskuussa 2019)

Kesäinen Ukraina vaihtui eilen (17. syyskuuta) syksyisen viileään Suomeen. Lähtiessämme pari viikkoa sitten reissuun, eteläistä Suomeakin helli vielä kesäisen lämpimät säät – ulkona tarkeni vallan mainiosti shortseissa ja t-paidassa, eilen koneesta astuttuani platalle takki ja pitkät housut eivät olleet lainkaan liikaa syksyisen tuulen pyyhkiessä pitkin lentokentän pintaa. Sillä hetkellä teki mieli kääntyä takaisin ja palata pian lähtevällä paluulennolla takaisin Ukrainan lämpöön.

Tämä kirjoitukseni saa luvan olla eräänlainen yhteenveto ja summaus näkemästäni ja kokemastani. Eräisiin kiinnostaviin aiheisiin ja havaintoihin palaan vielä erillisten kirjoitusten muodossa tulevien viikkojen kuluessa täydentäen näin kokonaisuuden, johon on laskettava reissussa julkaisemani blogi ”Vapautetut Slovjansk ja Kramatorsk (syyskuussa 2019)” (1)

Menneisiin, Ukrainassa viettämiini, pariin viikkoon mahtuu paljon kokemuksia, uusia ihmisiä – osaa heistä voinee kutsua ”ammatillisiksi” kontakteiksi, joiden kanssa toivon voivani vaihtaa havaintoja ynnä kokemuksia vastaisuudessa; näin ja koin uusia paikkakuntia Ukrainassa, kuten Pultavan – ja koin paluu Donbasiin. Edellisen kerran vierailin Donbasissa elokuussa 2013, kesän 2014 vierailu peruuntui viimemetreillä sodan syttymisen seurauksena – olikin jo aika palata Donbasiin.

Ymmärrettävistä syistä johtuen en päässyt käymään Donetskissa, kaupunki oli niin lähellä mutta silti niin kaukana. Lähimmillään ”Mordorin” eli Venäjän ja heidän proxy-joukkojen miehittämiä alueita olin ollessani Toretskissa (ent. Dzeržinsk) reilun kahdeksan kilometrin päässä demarkaatiolinjasta, mikä tarkoittaa kyseisellä lohkolla sotatoimialuetta myös rintamalinjaa miehitetyn Horlivkan länsi- ja luoteispuolella.

Mutta lienee parasta palata matkan alkuun ja siihen, kuinka laskeuduin Embraer 145 lentokoneesta (lento Helsinki – Kiova) Kiova-Borispylin lentokentälle tuntien jo hetimmiten ensiaskeleilla kuuman tuulen hivelevän kehoani, ilmassa leijaili aavistus (kaipaamaani) paahteista tuoksua, johon sekoittui aavistus savun hajua, jota kantautui kentälle ympäröivällä seudulla tapahtuvista kulotuksista ynnä oksien ja korsien poltosta. Lukuisilla pienillä ja hiukan suuremmillakin pelloilla poltetaan sadonkorjuun jälkeen maissinkorret tms. Olin vihdoinkin Ukrainassa, vuosi erossa tuntui pitkältä – aivan liian pitkältä ajalta. Mieleni valtasi lämpimät ajatukset, lämpimämmät kuin minua hyväilevä kuuma tuulahdus:

Я люблю Україну!

Toretsk, Ukraina

Ukrainan matkamme alkoi vauhdikkaasti, vauhdikkaammin kuin odotinkaan, sillä jo saapumistamme seuraavana päivänä teimme pikaisen visiitin Umaniin, Tšerkasyn alueelle, jossa kohteenamme oli puolalaisen kreivi Stanislaw Szczesny Potockin  vaimolleen rakennuttama Sofijivkan puisto. Umanissa on nykyään Ukrainan kansallisen yliopiston kasvitieteiden osasto, puiston ollessa dendrologian osaston alaisuudessa. Dendrologia eli puulajitiede tarkoittaa puuvartisten kasvien tutkimista.

Sofijivkan puisto, Uman.

Toisen maailmansodan aikana kesällä 1941 alueella käytiin tärkeä Umanin taistelu (15. heinäkuuta – 8. elokuuta). Taistelussa saksalaiset saartoivat Neuvostoliiton 6. ja 12. armeijan vangiten yli 100 000 kaupunkia puolustanutta puna-armeijan sotilasta ja upseeria, mukaan lukien yhtymien komentajia, kuolleiden lukumäärän noustessa reilusti suuremmaksi.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että reissumme ensihetket toimivat kuitenkin vain lämmittelynä, matkamme alkoi todenteolla aloittaessamme matkan uudella Intercity-junalla Kiovasta Kramatorskiin – vapaaseen Donbasiin. Matka eteni vaihtelevalla nopeudella halki Ukrainan, ensin Kiovasta kaakon suuntaan, kunnes Pultavassa rata alkoi viedä meitä kohti itää ja lopullista kohdettamme Kramatorskia, jonka asukkaat ehtivät kokea käynnissä olevan sodan aikana miehityksen julmuuksineen keväällä ja kesällä 2014, ynnä vapautuksen heinäkuussa 2014. 

Hallintorakennus vapaassa Kramatorskissa.

Vieraillessamme kaupungissa Ukrainan lippu liehui hallintorakennuksen katolla, ulkoisesti kaupunki näyttää toipuneen lyhyestä miehityksestä ja sodasta – jossain pinnan alla on havaittavissa aavistus jännitystä ja epävarmuutta, epäilemättä Kramatorskin päätymisellä raketti-iskun kohteeksi helmikuussa 2015 on vaikutusta asiaan, kuin myös sillä, että rintama on kuitenkin vain 45 kilometrin päässä eli kaupunki on edelleen tykistön ja raketinheittimien ulottuvilla. Se mikä tapahtui helmikuun 10. 2015 voi toistua, mutta leimaavaa kaupungissa vallitsevalle hengelle näyttää olevan toivo paremmasta tulevaisuudesta. Uusia yrityksiä on avattu, asuntoja on vuokrattava majoituspalveluiden kautta kohtuuhintaan (voisin kuvitella, että osa syynä laadukkaaseenkin tarjontaan on alueella työnsä puolesta vierailevilla ulkomaalaisilla kuin myös Ukrainan viranomaisilla). Itse vuokrasimme kohtuuhintaisen ja jopa pohjoismaisesti sisustetun huoneiston aivan keskustan tuntumasta – en voi kuin kiittää Mira Apartment’ia hyvästä palvelusta ja joustavuudesta!

Minulle vierailu Kramatorskissa oli muutakin kuin ”huvimatka”, mitä se ei todellisuudessa ollut kenellekään meistä, jo kaupunkiin ja samalla vapaaseen Donbasiin saapuminen oli koskettava hetki. Tuntui kuin olisin tullut kotiin maisemien ollessa tutut ja vuosia kaipaamiani. Ja öisen äänimaailman hyönteisten äänineen tuntuessa tavattoman tutulta, joltain, jota Suomessa ei koe.

Tapasimme kaupungissa ystäviämme, jotka asuvat miehitetyillä alueilla, ja joiden kanssa käymämme keskustelut olivat antoisia mutta samalla tavattoman surullisia – hetkittäin jopa surullisia. Vaikka olenkin seurannut sotaa ja elämää miehitetyillä alueilla käytännössä päivittäin näiden reilun viiden vuoden ajan, ja vaikka olen kuullut miehitetyillä alueilla asuvilta kuulumisia säännöllisesti, heidän kanssa keskustelu ja tarvittaessa tarkentavien ja syventävien kysymysten teko ja heidän olemuksen havainnointi kertoi minulle verrattomasti enemmän kuin yksikään keskustelu tätä ennen. Meillä elämään kuuluvat perusasiat ovat heille ylellisyyttä, meillä olevaa vapautta ei heillä ole – vaikka suomalaisetkin propagandistit koettavat muuta uskotella.

Propaganda ja psykologinen terrori ulottuvat miehitetyillä alueilla halki yhteisöjen lasten joutuessa sen uhreiksi päiväkodeissa ja kouluissa, ja aikuisten työelämässä. Valitettavasti media lännessä on kirjoittanut aivan liian vähän miehityksen tästä puolesta, se on heräämässä Venäjän harjoittamaan sortoon miehittämällään Krimin niemimaalla, mutta miehitetty itäinen Ukraina on vielä suunnaton ”musta-aukko”, josta läntisen median on vaikea saada luotettavaa tietoa, niinpä yliedustettuna ovat erilaisten propagandamedioiden ja toimijoiden välittämä kuva ”kansantasavaltalaisesta” todellisuudesta juhlaparaateineen ja ulkomaalaisine vieraineen – tässä häpeilemättömässä toiminnassa ovat myös suomalaiset propagandistit Janus Putkosen ja Johan Bäckmanin johdolla mukana.

Tähän teemaan palaan jatkossa tarkemmin oman erillisen blogikirjoituksen muodossa, aihe on liian tärkeä jätettäväksi näin vähälle huomiolle, ja niin tärkeä, että se tarvitsee oman kirjoituksensa. Kyseisessä kirjoituksessa myös tarkemmin vierailustani rintaman tuntumaan ja havainnoistani vierailulla, josta seuraavaksi vain pintaraapaisu.

Jos Kramatorskissa voi aavistaa toivon paremmasta, kaupungista etelään ja kaakkoon, lähempänä rintamaa, toivoa paremmasta kuvastaa korkeintaan kasvava uusi sukupolvi, ilman heitä tulevaisuus saattaisi näyttäytyä liiankin lohduttomalta Toretskin (entinen Dzeržinsk) kaltaisissa pienissä kaupungeissa, joissa elämä on elämistä kranaatinheittimen kantaman piirissä. Sota on konkreettinen osa elämää, siihen on sopeuduttava - tai on lähdettävä, ja moni on lähtenyt. Lopullisesti!

Toretsk, Ukraina syyskuussa 2019, sodan tuhoamia ja arpeuttamia rakennuksia. Tuhoutuneesta hallintorakennuksesta on muotoutunut kaupunkiin sodan järjettömyyden muistomerkki. Rakennus syttyi tuleen venäläis-proxyjen tulituksen seurauksena. Rakennusta tulitettiin miehitetyn Horlivkan suunnalta, ammutuista kranaateista osa osui samalla linjalla oleviin asuinrakennuksiin – itsessään kaupunkia ja sitä ympäröivää aluetta on tulitettu säännönmukaisesti käynnissä olevan sodan aikana, ei kuitenkaan aivan viimeaikoina. Merkillepantavaa Toretskissa on se, että lukuisten rakennusten ikkunat on muurattu umpeen, hajonneita ikkunalaseja ei ole järkeä vaihtaa uusiin, koska ne voivat seuraavan iskun – koske se isku kuitenkin joskus tulee – osuessa kohdalle hajota jälleen. 

Päivän, ennalta suunnilteltu ja huolellisesti valmisteltu, tutustuminen rintama-alueeseen päättyi Slovjanskiin, jossa kävin oppaideni kanssa parissa avainkohteessa, paikoissa, joissa keväällä ja kesällä 2014 käytyjä taisteluita on kuvattu merkittäviksi tai ratkaiseviksi.

Tie Slovjanskiin.

Kramatorsk-Slovjansk -alueella olimme muutaman päivän ajan, löysimme Kramatorskista viehättävän, erinomaista ukrainalaista ruokaa tarjoavan ravintolan Chumatskyy Shlyah’in, jossa kävimme illallisella useamman kerran. Kramatorskista juna vei meidät halki Donbasin laakion länteen Pultavaan, jossa viivähdimme jonkun päivän ajan huomaten kaupungin olevan kovin ”kahtijakoinen”. Yhtäältä keskustasta löytyi viehättäviä rakennuksia ja aavistus historiaa – vaikka Pultavan taistelun (v. 1709) jäljet olivatkin jo pyyhkiytyneet pois, toisaalta kaupunki oli esimerkillinen kokonaisuus vuosikymmeniä sitten päättynyttä neuvostoaikaa ränsistyvine rakennuksineen, hylättyine tehtaine ja sotilastukikohtineen. Kaupunki näytti kuin se olisi vasta astumassa tälle vuosituhannelle.

Vierailumme kaupungissa vei meidät Pultavan taistelusta ja alueen historiasta kertovaan museoon kuin myös Pultavan taistelun muistomerkille. Museo oli erinomaisen kiintoisa paikka vierailla, tarjoten minulle(kin) runsaasti tietoa, joita ammentaa ”haalimastani” aineistosta. 

Pultavan taistelun muistomerkillä.

Oma aikansa kului sitten kylmänsodan aikaisen Poltava-4 -lentotukikohdan alueella olevassa ilmailumuseossa, jonka järeintä antia olivat neuvostoaikaiset strategiset pommikoneet, joista osa ehti myös palvella itsenäisen Ukrainan ilmavoimissa ennen koneiden poistamista käytöstä, ja osan romuttamista, 90-luvulla ja tämän vuosituhannen alkupuolella. Tukikohdassa vierailusta laadin oman, pääasiassa kuva-aineistoa sisältävän, blogin lähipäivinä sen mukaan miten aikatauluni antaa periksi.

Ukrainan ilmavoimien väreissä ollut Tupolev Tu-22M3.

Tupolev Tu-22.

Museoalueella on myös varsin suuri käynnissä olevan sodan museo, joka alkaa Euromaidanin tapahtumien kertauksella päätyen lopulta sodan tuhansiin uhreihin. Suuri joukko Pultavan alueelta kotoisin olevia on palvellut sodassa, alueelle sijoitettujen maavoimien helikopterijoukkojen kuljetushelikoptereita otti osaa sotaan sen ensimmäisenä kesänä. Luonnollisesti, kun entisessä lentotukikohdassa ollaan, sodassa menehtyneitä Ukrainan ilmavoimien lentäjiä ei ole unohdettu.

Auringon laskiessa jätimme hyvästit Pultavalle ja ystävillemme Pultavassa, ystävillemme, jotka sota on ”heittänyt” Donetskista Pultavaan, pikajunan kiidättäessä meidät takaisin Kiovaan.

Kiovassa meillä oli vihdoinkin aikaa enemmän ystävillemme, toki tärkeitä tapahtumia unohtamatta. Olimme kaupungissa samaan aikaan tasavallan presidentti Sauli Niinistön kanssa onnistuen kuitenkin välttämään hänet, vaikka Mariinski-palatsia ympäröivässä puistossa oleilimmekin vain hetkeä ennen Niinistön saapumista tapaamaan Ukrainan presidenttiä Volodymyr Zelenskyi'ä.

Oma ohjelmamme ystävien tapaamisen ohella Kiovassa piti sisällään muistohetken Muistojen hallissa sodassa kaatuneiden sotilaiden muistotilaisuudessa, sieltä matka vei meidät Ukrainan kansalliseen sotahistorian museoon, ja erityisesti sen Donbasissa käynnissä olevan, Venäjän masinoimaan, sodan osastolle, jossa saimme nauttia opastetusta kierroksesta, johon sisältyi alustus Ukrainan sotahistoriasta edeten kasakkavaltion ajoista tähän hetkeen. Tämän alustuksen ja käynnissä olevan sodan osaston esittelyn aikana kävi erinomaisen karmaisevalla tavalla esille se, kuinka Ukrainan itsenäistyttyä 90-luvulla maan asevoimille ei luotu (historiasta kumpuavaa) omaa identiteettiä. Käytännössä sellaisen luominen aloitettiin vasta keväällä ja kesällä 2014 maan jouduttua sotaan Venäjän kanssa ja vapaaehtoisten ynnä sotilaiden ymmärtäessä, etteivät he voi jakaa sitä identiteettiä, joka on neuvostoaikojen ja miehittäjän – puna-armeijan ja sen myötä osa hyökkääjän eli Venäjän asevoimien identiteettiä.

Ilovaiskista vetäytyneiden ukrainalaisjoukkojen ajoneuvojen ”raatoja” rekisterikilpineen.

Samalla tavalla kuin Ukrainan asevoimien identiteetin luominen jätettiin väliin, jäi väliin kansallisen identiteetin synnyttäminen maan itsenäistyttyä. Oranssi vallankumous vuosituhannen alkupuolella synnytti häivähdyksen siitä, mutta vasta Euromaidan ja sitä seurannut kansallinen kamppailu on nähdäkseni merkittävällä tapaa ollut synnyttämässä kansallista – ukrainalaista – identiteettiä. Ennen sotaa ja Viktor Janukovytšin aikaa siitä on näkynyt, korkeintaan häivähdys, osissa Karpaattien aluetta ja läntistä Ukrainaa, mutta nyt kansallinen identiteetti, johon liittyvät omat kansalliset juhlapäivät ja vyshyvankat, ovat levinneet kaikkialle vapaaseen Ukrainaan. Vielä vuosikymmen sitten vyshyvankan julkinen pukeminen saattoi johtaa syvään paheksuntaan ja leimaamiseen nationalistiksi – fasistiksi, jota retoriikkaa venäläispropaganda edelleen toistaa Ukrainan kansalliseen kulttuuriin liittyvästä esineistöstä ja vaatetuksesta, ja jota retoriikkaa tarkoituksella tahi ymmärtämättömyyttään toistetaan myös lännessä.

Ukrainalaisen identiteetin ja kulttuurin sivuamisen myötä onkin hyvä huomioida vierailu Baturinissa ynnä O:n kylässä Tšernihivin alueella. Baturinissa minuun teki, uudelleen rakennettua linnoitusta, suurimman vaikutuksen vierailu Kirilo Rozumovskyn, Dneprin itärannan viimeisimmän hetmanin, palatsissa. Toki uudelleen rakennettu Baturinin historiallinen linnake oli vaikuttava ilmestys, mutta minua kiinnosti enemmän restauroitu ja entisaikojen loistoon palautettu monisatavuotinen palatsi.

Kirilo Rozumovskyn palatsi.

Kaiken uuden näkemisen ja kokemisen vastapainoksi hetket O:n rauhallisessa ja perin uneliaassa kylässä olivat mieltä oivallisella tapaa rauhoittavia ja rentouttavia, tuumasinkin siellä ollessani, että täällä viihtyisin mieluusti, vaikka parikin viikkoa – miksei koko kesän peltotöitä tehden. Ei internettiä, ei puhelinta, vain maaseudun työteliästä arkea ja nukahtaminen tumman yötaivaan alla kaukana valosaasteesta ja kiihkeästä kaupunkielämästä – ei ihme, että tämän jälkeen palattuani Suomeen haikeus ynnä kaipuu täytti mieleni. Reissulla sain paljon mutta osa minusta jäi Ukrainaan, mutta niin se kai pitääkin olla. Sitä on elämä!

Слава Україні!

Marko

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/09/vapautetut-slovjansk-ja-kramatorsk.html

Huom. kuvia rajattu tarkoituksellisesti siten, ettei ihmisiä näy tunnistettavina kohteina. 

Suomi on hiljaa – hiljaisuuskin on kannanotto

Luen otsikoita:

”Sweden to Russia: Release hunger-striking Ukraine filmmaker”. (1)

”France's Macron to raise hunger striker Oleg Sentsov in call with Putin: Elysee”. (2)

“Urgence pour le cinéaste ukrainien Oleg Sentsov”. (3)

Oleg Sentsov Venäjän vankileiriensaaristossa.*

Siteeraan seuraavaksi joulukuun 14. 2016 SSS-Radion blogiin kirjoittamaani tekstiä ”Ihmisoikeuksien mallimaa Suomi on hiljaa, vol. 2”:

”Suomi markkinoi itseään ihmisoikeuksien mallimaana, yleisesti ottaen väitettä voidaan pitää totena – Suomessa ihmisoikeuksien kunnioittaminen on korkeassa kurssissa, voidaan sanoa, että niiden kunnioittamista pidetään itsestään selvänä asiana. Minun on vaikea kuvitella, että marginaalissa olevia ryhmiä lukuun ottamatta, kukaan olisi sitä mieltä, että ihmisoikeuksia ei pitäisi kunnioittaa, että niillä ei ole kokonaiskuvan kannalta merkitystä. Ihmisoikeuksien kunnioittamisen kannalta voidaan pitää merkityksellisenä Amnestyn Suomen sivuilta löytyvää tietoiskua:

”53% suomalaisista haluaa, että valtionjohto nostaa ihmisoikeuskysymykset esiin senkin uhalla, että se vaarantaa maiden väliset suhteet’.”

Josta tulee mieleen se, mitä tasavallan presidentti Sauli Niinistö sanoi taannoin, Suomessakin laajalti lainatussa, Financial Timesin haastattelussa: Suomalaiset eivät tue (Nato-jäsenyyttä) ja minä olen suomalainen.

Niin, että miten se nyt on tasavallan presidentti, oletteko te suomalainen ja nostatte tulevalla Venäjän vierailulla esille ihmisoikeuskysymykset, vai poimitteko vain rusinoita pullasta?

Oleg Sentsovin serkun Natalia Kaplanin mukaan 89 vuorokautta nälkälakossa olleen Sentsovin kunnon olevan katastrofaalisen huonon – hänen loppu on lähellä. Kaplanin mukaan Sentsov elää tällä hetkellä “informational vacuum” eikä hän tiedä, mitä maailmalla tapahtuu. Hän ei myöskään saa luettavaksi hänelle lähetettyjä kirjeitä.

Sentsovin lakimiehen Dmitri Dinzen mukaan Sentsovin terveydentila on huono, tämän kärsiessä sydänongelmista sekä anemiasta.

Ukrainalainen Krimillä asunut Oleg Sentsov on yksi kymmenistä Venäjän vangitsemista ja näytösoikeudenkäynneissä tuomitsemista poliittisista vangeista – elokuvaohjaaja Sentsov istuu 20-vuoden tuomiota Venäjän Arktisella alueella Jamalin Nenetsiassa sijaitsevassa vankisiirtolassa. Nyky-Venäjällä on ukrainalaisten ohella suuri joukko muitakin poliittisia vankeja – yhteensä 158 poliittisten syiden vangittua, venäläinen Memorial Human Rights Center on julkaissut tiedoston heistä. (3)

Läntinen naapurimme Ruotsi, jolle usein naureskelemme ivallisesti, vaatii Venäjää vapauttamaan Oleg Sentsovin. Eteläisen naapurimme Viron presidentti Kersti Kaljulaid vaatii Venäjää vapauttamaan Sentsovin. Ja mitä tekee Suomi? Tasavallan presidentti on hipi-hiljaa, poliittinen johtomme on yhtä lailla hiljaa, arvojohtajana esiintynyt Tarja Halonen on niin ikää hiljaa. Onneksi Suomestakin löytyy ihmisiä, jotka avaavat suunsa vaatien Sentsovia – ja muitakin poliittisia vankeja – vapautettavaksi. Trumpin ja Putinin tapaamisen yhteydessä järjestettiin myös PENin tilaisuus Espalla, jossa Sofi Oksanen luki Sentsovia. Aki Kaurismäki, yhdessä muiden Euroopan elokuva-akatemian jäsenten kanssa, on lähettänyt kirjeen Vladimir Putinille.

Sofi Oksanen lukee Sentsovia Espalla.

Sen sijaan, että maamme johto sanoisi ääneen #FreeSentsov – Niinistö matkustaa seurueineen Sotšiin tapaamaan Venäjän johtajaa. Tätä näytelmää täydentänee – irvokas – kiekko-ottelu, (5) jolla on kiekon kanssa tekemistä tasan yhtä paljon, kuin oli Kim Jong-ilin golfin peluulla tekemistä golfin kanssa. Jatkakaatten vaan rusinoiden poimimista pullasta, teidän (tarkoitan koko konkkaronkkaa) toimintanne on johdonmukaista ja linjakasta vain yhdessä asiassa, ja se on Moskovan tahdon myötäilyssä.

Oma sukupolveni kritisoi isovanhempiaan siitä, että he eivät tehneet mitään 30-luvulla pysäyttääkseen Hitlerin Saksan, toivottavasti lastemme lapsien ei tarvitse kysyä meiltä ”Miksi ette tehneet mitään?”

Marko

1. http://thechronicleherald.ca/artslife/1589720-sweden-to-russia-release-hunger-striking-ukraine-filmmaker#.W2xfJMNKmKI.facebook 

2. https://www.reuters.com/article/us-france-russia-sentsov/frances-macron-to-raise-hunger-striker-oleg-sentsov-in-call-with-putin-elysee-idUSKBN1KU1TB 

3. https://www.lemonde.fr/idees/article/2018/08/09/urgence-pour-le-cineaste-ukrainien-oleg-sentsov_5340811_3232.html 

4. https://www.greens-efa.eu/files/greens_efa/wmrussia/List_of_Political_Prisoners_en.pdf 

5. https://www.is.fi/jaakiekko/art-2000005784514.html 

*: Kuva via Ljudmila Denisova (Ukrainan ihmisoikeusasiamies). Kuvaan Sentsov käskettiin seisomaan vankilanjohdon taholta.

Trump ei ole ongelma, vaan seuraus ongelmasta

Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin ja Venäjän johtajan – presidentti Vladimir Putinin – tuleva tapaaminen Helsingissä on viipyillyt otsikoissa jo useamman päivän ajan. On ymmärrettävää, että tuleva tapaaminen herättää paljonkin keskustelua, lähtien jo siitä, että miksi he tapaavat Helsingissä ja päätyen Trumpiin ja Putiniin henkilöinä.

Keskustelu sosiaalisen median alustoilla sekä erilaisilla keskustelufoorumeilla on hyvinkin jakautunutta, paikoin tunteet ovat ottaneet vallan – onpa keskusteluun liittynyt haluja ynnä toiveita presidentillisestä väliintulosta ja Helsingin Sanomien ankaranpuoleisesta nuhtelusta HS:n Nyt-liitteen julkaistua Identtiset palstalla provosoivana pidetyn – joskin mielestäni idealtaan heikohkon – Trumpin ja sian rinnastuksen. Todennäköisesti rinnastuksella haettiin muutakin kuin ”ulkonäöllistä” rinnastusta, eiköhän näiltä osin ole syytä ulottaa katse pintaa syvemmälle orwellilaiseen maailmaan. Tarkoitukseni ei nyt ole uhrata lukijoideni kallista aikaa kirjoittamalla latteuksia Nyt-liitteen kuvaparista.

Yleisesti keskustelussa kuin myös median kirjoittelussa minua vaivaa eräs tekijä – yllättävänkin moni tuntuu näkevän Amerikan Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin suurimpana ongelmana, ja kun teemme näin, jää havaitsematta se todellinen ongelma, se, johon huomio tulisi keskittää.

Ymmärrän sen, että ristiriitainen, konservatiivisia ynnä alt-right-voimia kosiskeleva – mediaa voimakkaasti ja valheellisestikin leimaava – Donald Trump nostattaa voimakkaita tunteita, että ihmisillä on tavattoman kova halu vastustaa häntä. Lähteä kaduille marssimaan hänen ajamia – kovia – arvoja vastaan!

Niin on minullakin halu vastustaa häntä tämän kirjoituksen luonteesta huolimatta. Paljon mieluummin olisin nähnyt republikaanien ehdokkaana jonkun muun kuin Trumpin, mutta minun toiveilla ja haluilla ei ole paljoa merkitystä. Donald Trump ”Make America Great Again” -sloganeista huolimatta ei mielestäni ole tekemässä Yhdysvalloista jälleen suurta, jos nyt ei pientäkään, mutta ei hän mielestäni ole sovelias läntisen maailman johtajaksi. Korkeintaan jonkun syvän etelän pikkukylän, jossa kaikki tuntevat toisensa ja ovat serkkuja toistensa kanssa…

Mutta palatkaamme nyt siihen merkittävimpään teemaan tämän – lyhyen – harhapolun jäljiltä.

Tämän kirjoituksen otsikko kuuluu ”Trump ei ole ongelma, vaan seuraus ongelmasta” – se todellinen ongelma tässä asiayhteydessä on tapaamisen toinen vieras, Venäjän presidentti, Vladimir Putin. Fokuksen tulisi keskittyä häneen, mutta tuntuu siltä, että aivan liian monella Putin jää taka-alalle huomion kohdistuessa Donald Trumpiin, joka ei kuitenkaan ole tämän globaalin maailman suurin ongelma – hän on vain seuraus, joskin ikävä, näistä olemassa olevista ongelmista. Jos suomalaiset eivät pidä Putinista, vielä vähemmän he pitävät Trumpista. (1)

Näen Vladimir Putinin sinä suurimpana ongelmana – uhkana – en Trumpia, vaikka moni onkin valmis korottamaan hänet ”suurimmaksi saatanaksi” päällä maan. Käyttääkseni latteaa lääketieteellistä rinnastusta, niin kauan kuin sairauden alkuperäiseen syyhyn ei puututa, joudumme kärsimään myös seurauksista. Onpa sairaus mikä tahansa, halutessamme pysyviä tuloksia, on siihen alkuperäiseen syyhyn pureuduttava, pelkkä oireiden hoitaminen ei pidemmän päälle ole järkevä hoitopolku.

Trump tulee olemaan Yhdysvaltojen presidenttinä maksimissaan kaksi kautta, toivottavasti vain tämän yhden. Uskoakseni viimeistään tämän jälkeen alkaa kurssin reivaus läntisen yhteisön ryhtyessä etsimään sitä yhteistä säveltä. Näiden vuosien kuluessa epäilemättä moni asia menee ”rikki” – mikäli saamme nauttia näennäisestä rauhasta – jolla tarkoitan sitä, ettei suursotaa syty, en kuitenkaan usko minkään rikkoutuneen peruuttamattomasti.

Aikanaan Trump saa seuraajan, voimme siis odotella toiveikkaina sitä aikaa, sen sijaan Venäjällä Putinin regiimi on sementoinut itsensä valta-asemaan. Putin tietänee itsekin se, ettei hän voi luopua vallasta ilman jonkin laista sopimusta, jolla suojaa selustansa – henkensä. On suorastaan naiivia kuvitella, että kaiken sen jälkeen mitä Putin valtakautensa – tarkoituksellisesti yksikkö, vaikka Dmitri Medvedev hetken presidenttinä olikin – aikana on tehnyt, hän voi noin vain lähteä Kremlistä viettämään rauhallisia eläkepäiviä. Ehei, näin ei tule käymään, ja jo yksin tämä tarkoittaa sitä, että Putin tulee olemaan ongelmanamme tulevaisuudessa epämääräisen ajan verran, ja mikäli emme tee todelliselle ongelmalle mitään konkreettista, saamme nauttia näistä seurauksista – jollaisena pidän Donald Trumpiakin – myös jatkossa.

Mielestäni olisi jo aika herätä ruususen unesta, lopettaa naiivit kuvitelmat dialogin hyödyllisyydestä. Vladimir Putin on jo vuosia sitten osoittanut, että hän ei pyri rehelliseen dialogiin, että hän on valmis repimään jokaisen allekirjoittamansa sopimuksen, mikäli se vain hyödyttää ennen kaikkea häntä itseään ja tukijoitaan. Olen aiemmissa kirjoituksissani nostanut esille keinoja, joilla Venäjä pyrkii rikkomaan länsimaiden (jotakuinkin) yhtenäistä rintamaa, kuinka Putin pyrkii kahdenkeskisiin sopimuksiin hajottaessaan liittoumia ja yhteisöjä, ja kuinka jokainen tapaaminen, jota käydään hänen ehdoilla, on sellainen, joka hyödyttää ennen kaikkea häntä ja Venäjää, joten en nyt näihin teemoihin uppoudu tässä kirjoituksessa. Näimme 30-luvulla sen mihin dialogi ja sopimukset diktaattorin kanssa yli ja ohi pienten maiden johti – jää nähtäväksi onko Helsinki 2000-luvun München vaiko jotain muuta?

* * *

Putinin ja Trumpin tapaamisen ajalle on suunnitteilla lukuisia mielenilmauksia, mitä olen sivusilmällä seurannut suunnitteilla olevia mielenilmauksia, niin minut on vallannut tunne, että ollaanko liikkeellä nyt vastustamassa ennen kaikkea Donald Trumpia. Niin vastenmielinen kuin Trump onkin, niin sen fokuksen pitäisi olla kohdistettuna Vladimir Putiniin, erityisesti jos mielenosoitusten kantavina teemoina ovat ihmisoikeudet ja rauha! Tässä suhteessa vaihtoehdon tarjoaa Suomalais-venäläinen yhdistys RuFi, Helsinki Loves Trumpista en sano mitään – kaipa hekin vakavissaan ovat liikkeellä.

Rufilaisessa mielikuvituksessa #TrumpPutinSummit-mielenosoitukset ovat muuttuneet "russofobiaksi".

Marko

P.S. Toivoakseni ennakolta suurimmassa mielenosoituksessa – Helsinki Calling!:in järjestämässä – ei nähdä punalippuja tahi Che Guevara banderolleja, olisihan se perin ikävää, jos mielenosoittajat leimautuisivat kymmeniä miljoonia murhauttaneeseen ideologiaan tahi terroristiin, josta leivottiin ”vapaustaistelija”.

1. https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/seuran-tutkimus-yli-90-prosenttia-suomalaisnaisista-suhtautuu-trumpiin-kielteisesti-murskatulos/  

”Kultakorttia” ei ole, eikä tule

Suomessa järjestetään presidentinvaalien ensimmäinen kierros (ensimmäinen vaali) kuluvan vuoden tammikuun 28. päivä (ennakkoäänestys Suomessa 17. – 23. tammikuuta) – käynnissä olevan vaalikampanjan aikana turvallisuuspoliittiset kysymykset ovat saaneet varsin paljon näkyvyyttä, ehdokkaista ainoastaan Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen (RKP:n) Nils Torvalds avoimesti kannattaa NATO-jäsenyyttä, erottuen näin muista ehdokkaista, joiden suhtautuminen NATO-jäsenyyteen on joko ehdottoman kielteinen tai he vastaavat siihen kierrellen ja kaarrellen, ollen kuitenkin tällä hetkellä sitä mieltä, että Suomen ei pidä anoa NATO:n jäsenyyttä.

Ehdokkaiden suhtautumista NATO-jäsenyyteen on tiedusteltu niin tenteissä kuin myös erilaisissa kyselyissä, unohtamatta vaalikoneitakaan. Käynnissä olevan vaalikampanjan aikana Ruotsissa käydään omaa NATO-keskusteluaan, mikä ei kuitenkaan ole toistaiseksi näkynyt Suomessa käynnissä olevassa vaalikampanjassa niin paljon kuin olisin toivonut – media tuntuu jättäneen huomiotta eräiltä osin Ruotsissa käytävän keskustelun, niinpä ehdokkaille ei ole esitetty seuraavaa – yksinkertaista – kysymystä: Tulisiko Suomen hakea NATO-jäsenyyttä, mikäli Ruotsi jättää jäsenhakemuksen NATO:on?

Kysymys tässä muodossa on tällä hetkellä perusteltu kuin myös tärkeä, koska kansalaisten on syytä saada tietää ehdokkaiden kanta NATO-jäsenyyteen siinä tapauksessa, jos (tai kun) Ruotsi oman hakemuksensa jättää sisään. Ruotsissa vastaavasti NATO-jäsenyyden kannatus on Aftonbladetin julkaiseman uusimman mielipidetutkimuksen mukaan noussut 43 prosenttiin vastustajia ollessa 37 prosenttia – 20 prosenttia kyselyyn osallistuneista ei kertonut kantaansa tai ei tiedä. (1)

Tässä yhteydessä on myös syytä huomioida Ruotsin kokoomusjohtaja Ulf Kristerssonin toteamus: On vain ajan kysymys, ennen kuin sosiaalidemokraatit muuttavat Nato-kantansa. (2)

Ruotsin tämänhetkisen pääministerin Stefan Löfvenin mukaan, Ruotsin sosialidemokraattisen työväenpuolueen kanta on se, että Ruotsi on liittoutumaton maa.

(Huom. tiedossani ei ole sanatarkka lausunto, ajatus pohjautuu Ylen uutiseen Ruotsin kokoomusjohtaja Ulf Kristersson Ylelle: On vain ajan kysymys, ennen kuin sosiaalidemokraatit muuttavat Nato-kantansa, jossa kirjoitetaan Ruotsista ”liittoutumattomana” maana).

Ulf Kristerssonin lausunnolla on sikäli painoarvoa, että hän on porvariblokin johtajana Stefan Löfvenin haastaja ja mahdollinen tuleva pääministeri. Kristerssonin mukaan Ruotsi menee NATOn jäseneksi riippumatta siitä, miten Suomi toimii.

Kysymys on sikälikin tärkeä, koska Sälenin turvallisuuspoliittisessa konferenssissa puhunut NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenberg totesi NATOn sitoutuneen puolustamaan vain omia jäseniään. (3) Asia toisin ilmaisten puolustusliiton turvatakuut eivät ulotu sen kumppanimaihin, joihin Suomikin Ruotsin ohella kuuluu.

Suomessa moni on tuudittautunut siihen uskoon, että kumppanuus NATO:n kanssa tuo maallemme tarvittavat turvatakuut, ettei ole tarvetta hakea NATO:n jäseneksi – ainakaan vielä. Onpa tasavallan presidentti Sauli Niinistö nostanut esille ajatuksen siitä, että kriisin hetkellä liittoutumia kyllä syntyy – voi syntyä, mutta millaisin ehdoin ja kenen kanssa?

NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenbergin – ja samalla NATOn – kanta on selkeä, vain jäsenet pääsevät nauttimaan ”sateenvarjon” tarjoamasta suojasta eli mitään ”kultakorttia” ei ole, eikä tule. Kansalaisten harhaanjohtaminen kultakortti-puheilla on syytä lopettaa, asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä. Ei ole mitään ”välitilaa”, jossa pääsemme nauttimaan eduista antamatta mitään vastalahjaksi. Joko olemme NATO:ssa tahi emme ole.

Kuva David Parkins.

Äänestäjillä on oikeus tietää ehdokkaiden NATO-kanta kaikissa tapauksissa, myös tapauksessa, jossa Ruotsi tekee oman – Suomesta riippumattoman – päätöksensä hakien jäsenyyttä, jonka jälkeen Suomi olisi Pohjolan ainoa sotilaallisesti liittoutumaton maa. Suomi olisi tuolloin EU:n jäsenmaa, mutta sotilaallisesti liittoutumaton toisin kuin Baltian maat etelässä ja Norja sekä NATO-jäsenyyttä hakenut Ruotsi ja valtaosa EU:n jäsenmaista.

Tällä hetkellä ehdokkaista vain Nils Torvalds on NATO-jäsenyyden kannalla, minua kiinnostaa tietää, mikä muiden ehdokkaiden kanta on, koska seuraavan kuuden vuoden kuluessa Ruotsi tullee tekemään merkittäviä turvallisuuspoliittisia päätöksiä, joihin sisältyy todennäköisesti myös NATO-jäsenyyden hakeminen. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö sopisi hyvin pelinavaajaksi kertomalla oman kantansa. Mikäli kansa äänestää hänet presidentiksi, onko hän valmis johdattamaan Suomen NATO:on tilanteessa, jossa Ruotsi hakee jäsenyyttä?

Marko

1. https://www.aftonbladet.se/a/1k7jml 

2. https://yle.fi/uutiset/3-10023463 

3. https://www.verkkouutiset.fi/jens-stoltenberg-nato-on-sitoutunut-puolustamaan-vain-omia-jaseniaan/ 

Saammeko sähköä presidenttipeliin?

Ennen viime sunnuntaita ja Nils Torvaldsin ulostuloa, tulevien presidentinvaalien turvallisuuspoliittinen keskustelu oli suorastaan näivettynyttä. Kannattajakorttejaan keräävä Petrus Pennanen oli aikapäivää sitten ilmoittanut myönteisen NATO-kantansa, ehdolle asettuneiden joko pantatessa kantaansa tai suhtautuessa NATO-jäsenyyteen kielteisesti.

Kuvakaappaus Petrus Pennanen twitter.

Pennasen ilmoittaessa NATO-myönteisen kantansa kirjoitin blogiin:

”Juuri tällaisia rohkeita keskustelunavauksia tämä maa kaipaa, ja juuri siksi minä mielelläni allekirjoitan hänen kannatuskortin, mikäli sellaisia ryhdytään keräämään. Ei kiertelyä tai kaartelua, ei epävarmoja lupauksia tai puheita ”Suomen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta” – jälkimmäisestä tulee kaikella tapaa mieleen kylmän sodan aikainen hokema ”Suomen puolueettomuudesta”, jonka jatkuva hokeminen synnytti tunteen siitä, että meidän on jatkuvasti hoettava valhetta itsellemme, koska muutoin emme siihen usko. Tuolloin valehtelimme itsellemme (ja lännelle) olevamme puolueeton, vaikka olimme ”hirttäytyneet” neuvostovaltioon.” (1)

Sunnuntaina Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen asettama ehdokas Nils Torvalds avasi omalta osaltaan pelin ilmaisemalla – mitään kiertelemättä – myönteisen NATO-kannan. (2) Torvaldsin perustelu on hyvin yksiselitteinen (ja rehellinen):

”Suomen ja Euroopan turvallisuuspoliittisessa ympäristössä tapahtuu nyt suuria muutoksia”.

Torvaldsin mukaan kyllä tai ei -keskustelu on tätä nykyä vanhentunutta. Tiivistäen voidaan todeta Torvaldsin sanoneen seuraavaa, jos Suomi haluaa olla mukana niissä päätöksissä, jotka koskevat Suomen sekä Euroopan turvallisuutta, ja jotta olisimme täysivaltainen jäsen tässä keskustelussa, on meidän liityttävä NATO:on.

Toivon, että Petrus Pennanen saa kerättyä tarvittavan määrän kannattajakortteja määräaikaan mennessä, jotta vaaleissa olisi edes kaksi myönteisesti NATO:on suhtautuvaan ehdokasta – kuviossa ainoa negatiivinen puoli on se, että kumpikin ehdokas, mikäli Pennanen ehdolle pääsee, kuuluu ainakin toistaiseksi marginaaliehdokkaiden joukkoon.

Siitä huolimatta, että lasken ainakin vielä Nils Torvaldsin marginaaliehdokkaaksi (kannatus 1 %, Taloustutkimus 22.-23. elokuuta 2017) kannatuksellaan, on hänen suorittamaa keskusteluavausta syytä pitää huomionarvoisena ja se toivottavasti johtaa siihen, että myös muut ehdokkaat joutuvat avaamaan turvallisuuspoliittisia kantojaan ja mahdollisesti kertomaan oman NATO-kantansa kiertelyn ja kaartelun sijaan – tai kahdella pallilla istuskelun sijaan. Itse kuitenkin pidän presidentinvaalikampanjaa sellaisena, jossa huomio on kiinnitettävä myös päivänpolitiikan ulko- ja yläpuolella oleviin asioihin – turvallisuuspoliittisia kysymyksiä ei pidä työntää sivuun, mitä ei pidä myöskään tehdä ulkopoliittisille kysymyksille.

Monelle Nils Torvalds, entinen kommunisti ja nykyinen RKP:n meppi sekä ehdokas, voi olla taustaltaan sellainen, jolle on mahdotonta antaa ääntä. Tästä syystä johtuen en usko, että hän tosiasiallisesti tulee uhkaamaan nykyistä tasavallan presidentti Sauli Niinistöä, mutta on mahdollista, että rohkea ja selkeä turvallisuuspoliittinen kanta nostattaa hänet varteenotettavaksi kandidaatiksi kamppailuun toisesta sijasta ja sen myötä pääsystä toiselle kierrokselle, mikäli sijoituksella nyt on lopulta merkitystä. Tarkoitan tällä sitä, että ei ole poissuljettua sekään, etteikö vauvailmoituksen julkaissut Sauli Niinistö valita hoitamaan presidentintointa toiselle kaudelleen jo ensimmäisellä kierroksella.

Torvaldsin nykyinen puolue ei välttämättä se suurin kynnyskivi ole, meidän on hyvä muistaa, että samaisen puolueen Elisabeth Rehn oli 90-luvulla lähellä nousta presidentiksi ensimmäisenä naisena. Torvaldsin kohdalla vasemmistolainen tausta saattaa olla se suurin epävarmuustekijä, joka karsii potentiaalisia NATO-myönteisiä äänestäjiä. Omalla kohdalla Torvalds on varteenotettavin ehdokas ensimmäisellä kierroksella, mikäli Petrus Pennanen ei saa kerättyä riittävästi kannattajakortteja.

Kuusi vuotta sitten Niinistö marssi lopulta voittoon – Vihreiden Pekka Haaviston kiri ei riittävä ollut, nyt toisen kierroksen paikka ei ole hänelle kirkossa kuulutettu. Turvallisuuspolitiikassa, niitä merkittävimpiä kysymyksiä joiden perusteella teen päätökseni – jollei merkittävin juuri nyt, Haavisto on luonut katseensa länteen mutta ei NATO:on. Entäpä sitten muut varteenotettavat ehdokkaat ja Paavo Väyrynen?

Populistinen perussuomalainen Laura Huhtasaari ei ole toistaiseksi loistanut turvallisuuspoliittisissa kannanotoissaan, itse asiassa päinvastoin, hän kuuluu niiden ehdokkaiden joukkoon, joiden harjoittamaa politiikkaa pidän Suomelle turmiollisena niin kauan, kun turvallisuuspoliittisesti olemme yksin. EU ero, jota Huhtasaari ajaa ilman pätevää turvallisuuspoliittista ratkaisua eli esim. NATO-jäsenyyttä, siirtäisi Suomen vääjäämättä Venäjän kainaloon ja samaan viiteryhmään Valko-Venäjän ja useamman Keski-Aasian valtion kanssa. Tuolloin olisimme yksin ja Venäjän painostukselle vieläkin alttiimpia.

Perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari twitterissä kesäkuun 15. 2016.

Yksittäisen someviestinnän perusteella ei tietenkään pidä mennä tekemään kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä, Huhtasaaren kohdalla kyse ei kuitenkaan ole ”yksittäistapauksesta” vaan turvallisuuspoliittisessa keskustelussa hänelle näitä huteja on tullut useita. Kuinka uskottava hän olisi ylipäällikkönä – tähän retoriseen kysymykseen jokainen muodostakoon oman mielipiteensä. Minun on vaikea ottaa häntä vakavasti otettavana ehdokkaana, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tänä ”totuuden jälkeisenä aikana” hänet ole syytä ottaa ehdokkaana vakavasti. Ja, että miksi? Vastaukseksi riittää Donald Trump.

Laura Huhtasaari ei suinkaan ole ainoa tulevien vaalien ehdokkaista, joiden en toivo pääsevän ensimmäistä kierrosta pidemmälle. Minulla ne syyt liittyvät turvallisuuspoliittisiin kantoihin, siihen millaista linjaa ehdokkaat – silmissäni – näyttävät ajavan eteenpäin.

Keskustan presidenttiehdokkaan Matti Vanhasen kannatus ei tällä hetkellä nouse paria prosenttiyksikköä korkeammaksi (3) – joten jo tässä vaiheessa voitaneen sanoa, että Vanhanen tulee jäämään marginaaliehdokkaaksi tulevissa vaaleissa. En nimittäin jaksa uskoa, että keskustalaiset onnistuvat nyt yhdistämään rivinsä Vanhasen taakse, ja että hän tulisi saamaan merkittävästi tukea yli puoluerajojen, päästäkseen toiselle kierrokselle. Huomioitavaa on se, että keskustalaisistakin Vanhaselle antoi tukensa syyskuussa julkaistussa mielipidemittauksessa vain 12 prosenttia. Se, että Vanhanen on tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa marginaalissa ehdokkaana, on enemmän kuin positiivinen asia. Vanhasen, aivan kuten koko puolueen, tämänhetkinen linja on kuin suoraan 70-luvulta – suomettuneeseen Suomeen kuuluvat narratiivit esiintyvät tavan takaa poliittisessa retoriikassa. Merkittävimpien keskustalaispoliitikkojen poliittista sanailua kuunnellessa, väistämättä herää kysymys siitä, että kenen etua he ajavat. Suomen vaiko Venäjän? Tätä Venäjä-narratiivia toistavaa rumpua paukuttaa myös presidenttipeliin mukaan lähtenyt – Keskustan kunniapuheenjohtaja – Kansalaispuolueen perustaja, Paavo Väyrynen, jonka kannattajakorttien kerääminen taitaa kuitenkin olla pahasti kesken. Kannattajakorttien keräystä hoitavan Seppo Hauta-ahon elokuisen arvion mukaan kortteja on kerätty tuhannesta kahteen tuhanteen. Taitaa Paavolle tulla kiire…

Aivan kuten Keskustan Vanhanen sosiaalidemokraattien ehdokas Tuula Haatainen kuuluu tällä hetkellä kannatuksen perusteella marginaaliin – vaikea kuvitella, että kolmen prosenttiyksikön kannatus tässä vaiheessa johtaisi nosteeseen, jonka seurauksena Haatainen pääsisi edes toiselle kierrokselle, mikäli sellaista edes tarvitaan. Haataisen ongelmana liene myös se, että merkittäviä demarivaikuttajia – kuten Erkki Tuomioja ja Eero Heinäluoma – liputtaa avoimesti Sauli Niinistön puolesta. Turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä demareiden vaikuttajat näyttävät toistavan ”Mutt kun Yhdysvallat” -mantraa, joka sellaisenaan on ollut tukahduttamaan turvallisuuspoliittista keskustelua Suomessa. Tähän kun yhdistetään puolueessa turvallisuuspolitiikan saralla tapahtunut (ideologinen) siirtymä vasemmalle, niin päästään asetelmaan, jossa myönteiset NATO-kannanotot ovat tavattoman harvinaisia, eivät kuitenkaan poissuljettuja. Kokenut demaripoliitikko Liisa Jaakonsaari edustaa puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä oikeaa laitaa, josta johtuu, että tämän hetken demareissa hänen mielipiteensä näyttävät olevan vääriä. Turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä demareissa näyttää vallalla olevan ideologinen painotus rationaalisen tarkastelun sijaan. Tosiasioiden tunnustamisen sijaan pää painetaan pensaaseen!

Huhtasaaren, Vanhasen ja Haataisen kanssa samassa sarjassa painii tällä hetkellä myös Vasemmistoliiton ehdokas Merja Kyllönen, yhteensä heidän kannatus nousee kymmeneen prosenttiin. (HS gallup 16.syyskuuta 2017). Nelikkoa näyttää yhdistävän etenkin turvallisuuspoliittisissa, kuin myös ulkopoliittisissa kysymyksissä varsin näkyvä Venäjän haluja ja toiveita myötäilevä linja. Näyttää siltä, että päätöksissään he huomioivat hyvin voimakkaasti Venäjää myötäilevän linjan – osansa tähän lienee Venäjän Suomeen kohdistamalla informaatiovaikuttamisella, jonka seurauksena tekemänsä päätökset eivät välttämättä aina ole Suomen edun mukaisia. Huhtasaarella soppaan tuo oman mausteensa voimakas EU-vastaisuus, toimivaa vaihtoehtoa hän ei kuitenkaan kykene Suomelle esittämään. Kuten todettu, yksin jääminen ei ole toimiva vaihtoehto.

Istuvan presidentin Sauli Niinistön etumatka on tällä hetkellä niin huomattava, että on vaikea kuvitella syntyvän vastaliikettä, jollainen kirittäisi jonkun ehdokkaista Niinistön varteenotettavaksi kilpailijaksi. Tällä kertaa Vihreiden ehdokas Pekka Haavistokaan ei taida kyetä samaan kuin kuusi vuotta sitten. Syyskuisen HS-gallupin mukaan Haaviston kannatus on 13 prosentin luokkaa. Hän on yhtä selkeästi toisena, mitä Niinistö on 68 prosentin kannatuksella ensimmäisenä. Mikäli Haavistoa verrataan YYA-Suomen poteroissa istuvaan nelikkoon (Huhtasaari, Haatainen, Kyllönen ja Vanhanen), on hän sentään tältä vuosituhannelta, vaikka turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä hän on Nils Torvaldsia varovaisemmalla linjalla tyytyessään hakemaan turvatakuut Ruotsin ja Norjan suunnalta. (4) Herää kuitenkin kysymys, että onko NATO-maa Norjalla intressejä antaa Suomelle turvatakuita, edes minimaalisia sellaisia.

Niinistö ei tämän hetkisten näyttöjen perusteella olisi oma-aloitteisesti nostanut NATO-jäsenyyttä esille, näiltä osin Nils Torvaldsin avaus on erinomainen. Tulevien presidentinvaalien turvallisuuspoliittinen peli on myös avattu ja vieläpä siten, että NATO-keskustelua on tavattoman hankala enää työntää takaisin komeroon, jossa – epäilemättä – suurin osa ehdokkaista olisi toivonut sen pysyvänkin vaalitaiston ajan. Torvaldsin avauksen myötä on suotavaa, että myös media haastaa ehdokkaat turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä – myös Sauli Niinistön.

Sauli Niinistö on presidenttinä ollut pettymys, mitä tulee tärkeään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Ulkopolitiikan johtajana hän on toiminut tehokkaasti – eri asia on se, onko tehokas hyvää toimintaa. Sen sijaan hän on omalta osaltaan ollut hautaamassa turvallisuuspoliittista, ja etenkin NATO-keskustelua, kaappiin kätkettyjen luurankojen joukkoon. Hän olisi voinut arvojohtajana, jollaisen presidentin toivoin olevan, viitoittaa turvallisuuspoliittista keskustelua aiempia vuosia rohkeammalle tielle, näin ei kuitenkaan ole ikävä kyllä käynyt. Sen sijaan Niinistö on ajoittain vaikuttanut hermostuneen pelokkaalta, kun Venäjää on ryhdytty suomimaan kovinkin ankaralla kädellä.

Tulevissa vaaleissa on tällä hetkellä yksi NATO-ehdokas, Haavisto ja kokojoukko ”juoppohullua” isäntää pelkääviä perheväkivallan uhreja. Toivottavasti saamme lisää edistyksellisiä turvallisuuspolitiikan suunnannäyttäjiä ehdolle, ilman heitä valinta on helppo. Ei Nils Holgersson vaan Nils Torvalds.

Marko

1. http://vartiopaikalla.blogspot.fi/2017/06/valonkajastus-pimeyteen.html 

2. https://yle.fi/uutiset/3-9872116 

3. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005370145.html 

4. https://yle.fi/uutiset/3-9703011