Reissaten ristiin rastiin Ukrainaa (syyskuussa 2019)

Kesäinen Ukraina vaihtui eilen (17. syyskuuta) syksyisen viileään Suomeen. Lähtiessämme pari viikkoa sitten reissuun, eteläistä Suomeakin helli vielä kesäisen lämpimät säät – ulkona tarkeni vallan mainiosti shortseissa ja t-paidassa, eilen koneesta astuttuani platalle takki ja pitkät housut eivät olleet lainkaan liikaa syksyisen tuulen pyyhkiessä pitkin lentokentän pintaa. Sillä hetkellä teki mieli kääntyä takaisin ja palata pian lähtevällä paluulennolla takaisin Ukrainan lämpöön.

Tämä kirjoitukseni saa luvan olla eräänlainen yhteenveto ja summaus näkemästäni ja kokemastani. Eräisiin kiinnostaviin aiheisiin ja havaintoihin palaan vielä erillisten kirjoitusten muodossa tulevien viikkojen kuluessa täydentäen näin kokonaisuuden, johon on laskettava reissussa julkaisemani blogi ”Vapautetut Slovjansk ja Kramatorsk (syyskuussa 2019)” (1)

Menneisiin, Ukrainassa viettämiini, pariin viikkoon mahtuu paljon kokemuksia, uusia ihmisiä – osaa heistä voinee kutsua ”ammatillisiksi” kontakteiksi, joiden kanssa toivon voivani vaihtaa havaintoja ynnä kokemuksia vastaisuudessa; näin ja koin uusia paikkakuntia Ukrainassa, kuten Pultavan – ja koin paluu Donbasiin. Edellisen kerran vierailin Donbasissa elokuussa 2013, kesän 2014 vierailu peruuntui viimemetreillä sodan syttymisen seurauksena – olikin jo aika palata Donbasiin.

Ymmärrettävistä syistä johtuen en päässyt käymään Donetskissa, kaupunki oli niin lähellä mutta silti niin kaukana. Lähimmillään ”Mordorin” eli Venäjän ja heidän proxy-joukkojen miehittämiä alueita olin ollessani Toretskissa (ent. Dzeržinsk) reilun kahdeksan kilometrin päässä demarkaatiolinjasta, mikä tarkoittaa kyseisellä lohkolla sotatoimialuetta myös rintamalinjaa miehitetyn Horlivkan länsi- ja luoteispuolella.

Mutta lienee parasta palata matkan alkuun ja siihen, kuinka laskeuduin Embraer 145 lentokoneesta (lento Helsinki – Kiova) Kiova-Borispylin lentokentälle tuntien jo hetimmiten ensiaskeleilla kuuman tuulen hivelevän kehoani, ilmassa leijaili aavistus (kaipaamaani) paahteista tuoksua, johon sekoittui aavistus savun hajua, jota kantautui kentälle ympäröivällä seudulla tapahtuvista kulotuksista ynnä oksien ja korsien poltosta. Lukuisilla pienillä ja hiukan suuremmillakin pelloilla poltetaan sadonkorjuun jälkeen maissinkorret tms. Olin vihdoinkin Ukrainassa, vuosi erossa tuntui pitkältä – aivan liian pitkältä ajalta. Mieleni valtasi lämpimät ajatukset, lämpimämmät kuin minua hyväilevä kuuma tuulahdus:

Я люблю Україну!

Toretsk, Ukraina

Ukrainan matkamme alkoi vauhdikkaasti, vauhdikkaammin kuin odotinkaan, sillä jo saapumistamme seuraavana päivänä teimme pikaisen visiitin Umaniin, Tšerkasyn alueelle, jossa kohteenamme oli puolalaisen kreivi Stanislaw Szczesny Potockin  vaimolleen rakennuttama Sofijivkan puisto. Umanissa on nykyään Ukrainan kansallisen yliopiston kasvitieteiden osasto, puiston ollessa dendrologian osaston alaisuudessa. Dendrologia eli puulajitiede tarkoittaa puuvartisten kasvien tutkimista.

Sofijivkan puisto, Uman.

Toisen maailmansodan aikana kesällä 1941 alueella käytiin tärkeä Umanin taistelu (15. heinäkuuta – 8. elokuuta). Taistelussa saksalaiset saartoivat Neuvostoliiton 6. ja 12. armeijan vangiten yli 100 000 kaupunkia puolustanutta puna-armeijan sotilasta ja upseeria, mukaan lukien yhtymien komentajia, kuolleiden lukumäärän noustessa reilusti suuremmaksi.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että reissumme ensihetket toimivat kuitenkin vain lämmittelynä, matkamme alkoi todenteolla aloittaessamme matkan uudella Intercity-junalla Kiovasta Kramatorskiin – vapaaseen Donbasiin. Matka eteni vaihtelevalla nopeudella halki Ukrainan, ensin Kiovasta kaakon suuntaan, kunnes Pultavassa rata alkoi viedä meitä kohti itää ja lopullista kohdettamme Kramatorskia, jonka asukkaat ehtivät kokea käynnissä olevan sodan aikana miehityksen julmuuksineen keväällä ja kesällä 2014, ynnä vapautuksen heinäkuussa 2014. 

Hallintorakennus vapaassa Kramatorskissa.

Vieraillessamme kaupungissa Ukrainan lippu liehui hallintorakennuksen katolla, ulkoisesti kaupunki näyttää toipuneen lyhyestä miehityksestä ja sodasta – jossain pinnan alla on havaittavissa aavistus jännitystä ja epävarmuutta, epäilemättä Kramatorskin päätymisellä raketti-iskun kohteeksi helmikuussa 2015 on vaikutusta asiaan, kuin myös sillä, että rintama on kuitenkin vain 45 kilometrin päässä eli kaupunki on edelleen tykistön ja raketinheittimien ulottuvilla. Se mikä tapahtui helmikuun 10. 2015 voi toistua, mutta leimaavaa kaupungissa vallitsevalle hengelle näyttää olevan toivo paremmasta tulevaisuudesta. Uusia yrityksiä on avattu, asuntoja on vuokrattava majoituspalveluiden kautta kohtuuhintaan (voisin kuvitella, että osa syynä laadukkaaseenkin tarjontaan on alueella työnsä puolesta vierailevilla ulkomaalaisilla kuin myös Ukrainan viranomaisilla). Itse vuokrasimme kohtuuhintaisen ja jopa pohjoismaisesti sisustetun huoneiston aivan keskustan tuntumasta – en voi kuin kiittää Mira Apartment’ia hyvästä palvelusta ja joustavuudesta!

Minulle vierailu Kramatorskissa oli muutakin kuin ”huvimatka”, mitä se ei todellisuudessa ollut kenellekään meistä, jo kaupunkiin ja samalla vapaaseen Donbasiin saapuminen oli koskettava hetki. Tuntui kuin olisin tullut kotiin maisemien ollessa tutut ja vuosia kaipaamiani. Ja öisen äänimaailman hyönteisten äänineen tuntuessa tavattoman tutulta, joltain, jota Suomessa ei koe.

Tapasimme kaupungissa ystäviämme, jotka asuvat miehitetyillä alueilla, ja joiden kanssa käymämme keskustelut olivat antoisia mutta samalla tavattoman surullisia – hetkittäin jopa surullisia. Vaikka olenkin seurannut sotaa ja elämää miehitetyillä alueilla käytännössä päivittäin näiden reilun viiden vuoden ajan, ja vaikka olen kuullut miehitetyillä alueilla asuvilta kuulumisia säännöllisesti, heidän kanssa keskustelu ja tarvittaessa tarkentavien ja syventävien kysymysten teko ja heidän olemuksen havainnointi kertoi minulle verrattomasti enemmän kuin yksikään keskustelu tätä ennen. Meillä elämään kuuluvat perusasiat ovat heille ylellisyyttä, meillä olevaa vapautta ei heillä ole – vaikka suomalaisetkin propagandistit koettavat muuta uskotella.

Propaganda ja psykologinen terrori ulottuvat miehitetyillä alueilla halki yhteisöjen lasten joutuessa sen uhreiksi päiväkodeissa ja kouluissa, ja aikuisten työelämässä. Valitettavasti media lännessä on kirjoittanut aivan liian vähän miehityksen tästä puolesta, se on heräämässä Venäjän harjoittamaan sortoon miehittämällään Krimin niemimaalla, mutta miehitetty itäinen Ukraina on vielä suunnaton ”musta-aukko”, josta läntisen median on vaikea saada luotettavaa tietoa, niinpä yliedustettuna ovat erilaisten propagandamedioiden ja toimijoiden välittämä kuva ”kansantasavaltalaisesta” todellisuudesta juhlaparaateineen ja ulkomaalaisine vieraineen – tässä häpeilemättömässä toiminnassa ovat myös suomalaiset propagandistit Janus Putkosen ja Johan Bäckmanin johdolla mukana.

Tähän teemaan palaan jatkossa tarkemmin oman erillisen blogikirjoituksen muodossa, aihe on liian tärkeä jätettäväksi näin vähälle huomiolle, ja niin tärkeä, että se tarvitsee oman kirjoituksensa. Kyseisessä kirjoituksessa myös tarkemmin vierailustani rintaman tuntumaan ja havainnoistani vierailulla, josta seuraavaksi vain pintaraapaisu.

Jos Kramatorskissa voi aavistaa toivon paremmasta, kaupungista etelään ja kaakkoon, lähempänä rintamaa, toivoa paremmasta kuvastaa korkeintaan kasvava uusi sukupolvi, ilman heitä tulevaisuus saattaisi näyttäytyä liiankin lohduttomalta Toretskin (entinen Dzeržinsk) kaltaisissa pienissä kaupungeissa, joissa elämä on elämistä kranaatinheittimen kantaman piirissä. Sota on konkreettinen osa elämää, siihen on sopeuduttava - tai on lähdettävä, ja moni on lähtenyt. Lopullisesti!

Toretsk, Ukraina syyskuussa 2019, sodan tuhoamia ja arpeuttamia rakennuksia. Tuhoutuneesta hallintorakennuksesta on muotoutunut kaupunkiin sodan järjettömyyden muistomerkki. Rakennus syttyi tuleen venäläis-proxyjen tulituksen seurauksena. Rakennusta tulitettiin miehitetyn Horlivkan suunnalta, ammutuista kranaateista osa osui samalla linjalla oleviin asuinrakennuksiin – itsessään kaupunkia ja sitä ympäröivää aluetta on tulitettu säännönmukaisesti käynnissä olevan sodan aikana, ei kuitenkaan aivan viimeaikoina. Merkillepantavaa Toretskissa on se, että lukuisten rakennusten ikkunat on muurattu umpeen, hajonneita ikkunalaseja ei ole järkeä vaihtaa uusiin, koska ne voivat seuraavan iskun – koske se isku kuitenkin joskus tulee – osuessa kohdalle hajota jälleen. 

Päivän, ennalta suunnilteltu ja huolellisesti valmisteltu, tutustuminen rintama-alueeseen päättyi Slovjanskiin, jossa kävin oppaideni kanssa parissa avainkohteessa, paikoissa, joissa keväällä ja kesällä 2014 käytyjä taisteluita on kuvattu merkittäviksi tai ratkaiseviksi.

Tie Slovjanskiin.

Kramatorsk-Slovjansk -alueella olimme muutaman päivän ajan, löysimme Kramatorskista viehättävän, erinomaista ukrainalaista ruokaa tarjoavan ravintolan Chumatskyy Shlyah’in, jossa kävimme illallisella useamman kerran. Kramatorskista juna vei meidät halki Donbasin laakion länteen Pultavaan, jossa viivähdimme jonkun päivän ajan huomaten kaupungin olevan kovin ”kahtijakoinen”. Yhtäältä keskustasta löytyi viehättäviä rakennuksia ja aavistus historiaa – vaikka Pultavan taistelun (v. 1709) jäljet olivatkin jo pyyhkiytyneet pois, toisaalta kaupunki oli esimerkillinen kokonaisuus vuosikymmeniä sitten päättynyttä neuvostoaikaa ränsistyvine rakennuksineen, hylättyine tehtaine ja sotilastukikohtineen. Kaupunki näytti kuin se olisi vasta astumassa tälle vuosituhannelle.

Vierailumme kaupungissa vei meidät Pultavan taistelusta ja alueen historiasta kertovaan museoon kuin myös Pultavan taistelun muistomerkille. Museo oli erinomaisen kiintoisa paikka vierailla, tarjoten minulle(kin) runsaasti tietoa, joita ammentaa ”haalimastani” aineistosta. 

Pultavan taistelun muistomerkillä.

Oma aikansa kului sitten kylmänsodan aikaisen Poltava-4 -lentotukikohdan alueella olevassa ilmailumuseossa, jonka järeintä antia olivat neuvostoaikaiset strategiset pommikoneet, joista osa ehti myös palvella itsenäisen Ukrainan ilmavoimissa ennen koneiden poistamista käytöstä, ja osan romuttamista, 90-luvulla ja tämän vuosituhannen alkupuolella. Tukikohdassa vierailusta laadin oman, pääasiassa kuva-aineistoa sisältävän, blogin lähipäivinä sen mukaan miten aikatauluni antaa periksi.

Ukrainan ilmavoimien väreissä ollut Tupolev Tu-22M3.

Tupolev Tu-22.

Museoalueella on myös varsin suuri käynnissä olevan sodan museo, joka alkaa Euromaidanin tapahtumien kertauksella päätyen lopulta sodan tuhansiin uhreihin. Suuri joukko Pultavan alueelta kotoisin olevia on palvellut sodassa, alueelle sijoitettujen maavoimien helikopterijoukkojen kuljetushelikoptereita otti osaa sotaan sen ensimmäisenä kesänä. Luonnollisesti, kun entisessä lentotukikohdassa ollaan, sodassa menehtyneitä Ukrainan ilmavoimien lentäjiä ei ole unohdettu.

Auringon laskiessa jätimme hyvästit Pultavalle ja ystävillemme Pultavassa, ystävillemme, jotka sota on ”heittänyt” Donetskista Pultavaan, pikajunan kiidättäessä meidät takaisin Kiovaan.

Kiovassa meillä oli vihdoinkin aikaa enemmän ystävillemme, toki tärkeitä tapahtumia unohtamatta. Olimme kaupungissa samaan aikaan tasavallan presidentti Sauli Niinistön kanssa onnistuen kuitenkin välttämään hänet, vaikka Mariinski-palatsia ympäröivässä puistossa oleilimmekin vain hetkeä ennen Niinistön saapumista tapaamaan Ukrainan presidenttiä Volodymyr Zelenskyi'ä.

Oma ohjelmamme ystävien tapaamisen ohella Kiovassa piti sisällään muistohetken Muistojen hallissa sodassa kaatuneiden sotilaiden muistotilaisuudessa, sieltä matka vei meidät Ukrainan kansalliseen sotahistorian museoon, ja erityisesti sen Donbasissa käynnissä olevan, Venäjän masinoimaan, sodan osastolle, jossa saimme nauttia opastetusta kierroksesta, johon sisältyi alustus Ukrainan sotahistoriasta edeten kasakkavaltion ajoista tähän hetkeen. Tämän alustuksen ja käynnissä olevan sodan osaston esittelyn aikana kävi erinomaisen karmaisevalla tavalla esille se, kuinka Ukrainan itsenäistyttyä 90-luvulla maan asevoimille ei luotu (historiasta kumpuavaa) omaa identiteettiä. Käytännössä sellaisen luominen aloitettiin vasta keväällä ja kesällä 2014 maan jouduttua sotaan Venäjän kanssa ja vapaaehtoisten ynnä sotilaiden ymmärtäessä, etteivät he voi jakaa sitä identiteettiä, joka on neuvostoaikojen ja miehittäjän – puna-armeijan ja sen myötä osa hyökkääjän eli Venäjän asevoimien identiteettiä.

Ilovaiskista vetäytyneiden ukrainalaisjoukkojen ajoneuvojen ”raatoja” rekisterikilpineen.

Samalla tavalla kuin Ukrainan asevoimien identiteetin luominen jätettiin väliin, jäi väliin kansallisen identiteetin synnyttäminen maan itsenäistyttyä. Oranssi vallankumous vuosituhannen alkupuolella synnytti häivähdyksen siitä, mutta vasta Euromaidan ja sitä seurannut kansallinen kamppailu on nähdäkseni merkittävällä tapaa ollut synnyttämässä kansallista – ukrainalaista – identiteettiä. Ennen sotaa ja Viktor Janukovytšin aikaa siitä on näkynyt, korkeintaan häivähdys, osissa Karpaattien aluetta ja läntistä Ukrainaa, mutta nyt kansallinen identiteetti, johon liittyvät omat kansalliset juhlapäivät ja vyshyvankat, ovat levinneet kaikkialle vapaaseen Ukrainaan. Vielä vuosikymmen sitten vyshyvankan julkinen pukeminen saattoi johtaa syvään paheksuntaan ja leimaamiseen nationalistiksi – fasistiksi, jota retoriikkaa venäläispropaganda edelleen toistaa Ukrainan kansalliseen kulttuuriin liittyvästä esineistöstä ja vaatetuksesta, ja jota retoriikkaa tarkoituksella tahi ymmärtämättömyyttään toistetaan myös lännessä.

Ukrainalaisen identiteetin ja kulttuurin sivuamisen myötä onkin hyvä huomioida vierailu Baturinissa ynnä O:n kylässä Tšernihivin alueella. Baturinissa minuun teki, uudelleen rakennettua linnoitusta, suurimman vaikutuksen vierailu Kirilo Rozumovskyn, Dneprin itärannan viimeisimmän hetmanin, palatsissa. Toki uudelleen rakennettu Baturinin historiallinen linnake oli vaikuttava ilmestys, mutta minua kiinnosti enemmän restauroitu ja entisaikojen loistoon palautettu monisatavuotinen palatsi.

Kirilo Rozumovskyn palatsi.

Kaiken uuden näkemisen ja kokemisen vastapainoksi hetket O:n rauhallisessa ja perin uneliaassa kylässä olivat mieltä oivallisella tapaa rauhoittavia ja rentouttavia, tuumasinkin siellä ollessani, että täällä viihtyisin mieluusti, vaikka parikin viikkoa – miksei koko kesän peltotöitä tehden. Ei internettiä, ei puhelinta, vain maaseudun työteliästä arkea ja nukahtaminen tumman yötaivaan alla kaukana valosaasteesta ja kiihkeästä kaupunkielämästä – ei ihme, että tämän jälkeen palattuani Suomeen haikeus ynnä kaipuu täytti mieleni. Reissulla sain paljon mutta osa minusta jäi Ukrainaan, mutta niin se kai pitääkin olla. Sitä on elämä!

Слава Україні!

Marko

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/09/vapautetut-slovjansk-ja-kramatorsk.html

Huom. kuvia rajattu tarkoituksellisesti siten, ettei ihmisiä näy tunnistettavina kohteina.