”Tavallisen venäläisen” toive: Median pitäisi lännessä kertoa Ukrainan sodasta myös Venäjän näkökulma

 

Siitä hetkestä lähtien, kun Venäjä laajensi sotaansa Ukrainassa helmikuussa 2022, meitä muistutettiin toistuvasti siitä, kuinka kyseessä on Vladimir Putinin sota – Venäjän johdon sota Ukrainaa vastaan. Venäläisten paetessa mobilisointiuhan alla naapurimaihinsa ja niiden kautta vieläkin kauemmas turvaan valtiokoneiston toteuttamalta mobilisoinnilta, väitettiin meille Vladimir Putinin ja sodan vastustajien pakenevan sotaa ja uhkaavaa rintamalle joutumista kotimaastaan. Väitteessä piti paikkansa korkeintaan sentään se, että nämä ihmiset – pääasiassa nuoremmat miehet – pakenivat sitä, etteivät joutuisi rintamalle. Huomioimatta jäi se, etteivät nämä ”rintamakarkurit” välttämättä olleet Vladimir Putinin hallinnon tai edes sodan vastustajia. Todellisuudessa nämä Venäjältä paenneet eivät olleet valmiit uhraamaan omaa henkeään epäonnistuneen ”erikoisoperaation” tähden. Epäilen kuitenkin, että tavattoman moni tästä suuresta joukosta oli mieluusti nauttinut Venäjän hallinnon suomista eduista – ehkäpä jopa rikastuneetkin jonkin verran. He olivat kenties humaltuneet Krimin niemimaan miehittämisen nostattamasta kansallishuumasta ja tunteneet ylpeyttä siitä, ettei Venäjää enää nöyryytetty. He eivät piitanneet siitä, että tuhansittain venäläisiä oli jo kuollut sodassa, jota Venäjä oli käynyt Itä-Ukrainassa keväästä 2014 lähtien. He eivät myöskään piitanneet siitä, että maansa oli ajautunut totalitarismiin – heille riitti, että rahaa tuli, ulkomaille pääsi ja Moskovasta tahi Pietarista löysi ulkomaisia luksustuotteita. Mitä siitä, että suurin osa venäläisistä saattoi vain haaveilla moisista, että miljoonilla venäläisillä ei ollut edes sisävessaa ja juoksevaa vettä. Niin, olivatko he vain syyttömiä sivullisia uhreja, jotka brutaali hallinto yritti lähettää teuraaksi kuin lampaat vai olivatko he ratas koneistossa, joka mahdollisti Putinin hallinnon jatkumisen ja kehittymisen entistä totalitaarisempaan suuntaan?

Entäpä olimmeko täällä lännessä hiukan naiiveja päästäessämme heidät Venäjältä, samalla kun maalailimme heistä kuvajaista, jonka sokea reettakin näki olevan falski valhe?

Kirjoituksessani en vastaa suoraan edellä esittämiini kysymyksiin, mutta uskoisin, että tekstistäni käy ilmi mitä mieltä olen venäläisten (kansalaiset) syyttömyydestä tahi syyllisyydestä kuin myös siitä, mitä mieltä olen päättäjiemme reaktioista ja toimista täällä lännessä.

Luonnollisesti yli 140 miljoonan asukkaan kansaan mahtuu lukuisia eri mielipiteitä, on ihmisiä, jotka vastustavat sotaa – syystä tai toisesta, kuten on myös heitä, jotka kannattavat sotaa. Tämän kirjoituksen kannalta ei ole merkitsevää se, mikä on syy esim. sodan vastustamiselle. Mielestäni sen perusteella kannattaako henkilö Venäjällä sotaa vai vastustaako hän sitä, ei voida suoraan päätellä sitä, tukeeko hän Vladimir Putinin hallintoa vaiko ei; kuten ei sitäkään, millaisena hän näkee Venäjän tulevaisuuden.

Venäjällä on runsaasti erilaisia Venäjän imperialismia tukevia ja väkivaltaan turvautuvia ryhmiä, jotka suhtautuvat Venäjän hallintoon vieroksuen – jopa kielteisesti. Toisaalta Vladimir Putinin hallinto on sietänyt lukuisia ekstremistisiä ryhmiä, kuten Russian Imperial Movement’ia, koska hallinto on kyennyt käyttämään niitä oman politiikkansa edistämiseen Venäjällä ja maan rajojen ulkopuolella. Näitä ryhmiä on myös siedetty Venäjällä, niin kauan kun ne eivät toiminnallaan uhkaa Putinin hallintoa. Kyse on eräänlaisesta yhteiskuntasopimuksesta, mutta mikään ei takaa sitä, että Venäjän hallinto noudattaa tällaisia (hiljaisia) yhteiskuntasopimuksia. Laajalla hyökkäyssodalla Ukrainaan Kreml rikkoi yhden tällaisen ns. sopimuksen Venäjän keskiluokan kanssa.

Meillä lännessä on myös hiukan idealistinen kuva eräistä venäläisistä oppositiopoliitikoista, johtuen luonnollisesti siitä, että nämä poliitikot tukiryhmineen – kuten Aleksei Navalnyi tukijoineen – ovat joutuneet hallinnon hampaisiin, näiden poliitikkojen henkeä on uhattu ja toimintaan osallistuvia vainottu. Ei siis ihme, että me näemme näiden poliitikkojen tukijoineen seisovan samassa joukossa meidän kanssa. Tässä kohdin olemme ehkäpä hiukan liian naiiveja kuvitellessamme, ettei meidän ja heidän välillä voi olla mitään ristiriitoja. Edellisellä en missään nimessä tarkoita sitä, mihin usein on vedottu, kun Putinia ei haluttu arvostella ja ryhtyä hänen edessä poikkiteloin – ”vaikka Vladimir Putin on autoritaarinen, niin seuraajansa voi olla vieläkin pahempi”. Ei! Tarkoitan sitä, että tilanne Venäjällä ei ole niin yksinkertainen kuin kuvittelemme, johtuen osaltaan siitä, että Vladimir Putin hallintoineen on myrkyttänyt Venäjää ja venäläisten mieliä jo yli parin vuosikymmenen ajan, kuin myös siitä, etteivät venäläiset ole oikeasti kohdanneet historiaansa ja käyneet läpi imperialistista menneisyyttään. Edelleen miljoonat venäläiset, olivatpa he Vladimir Putinista mitä mieltä tahansa, näkevät ja kokevat Venäjän olevan suuremman kuin sen nykyiset maantieteelliset rajat. Tällaista ajattelua ilmenee myös ulkovenäläisissä, mikä nyt purskahtelee pintaan öykkärimäisenä käyttäytymisenä tai loputtomana uhriutumisena, jossa venäläiset nähdään uhreina, joita länsi kohtelee kaltoin. Heiltä puuttuu kyky arvioida kriittisesti omien tekemistensä ohella myös hallintonsa tekemisiä! Mikä näkyy myös siinä, ettei kanneta vastuuta omista tekemistä, itse asiassa moni venäläinen ei edes kykene hahmottamaan tekojensa seurauksia! Vetäytyminen vastuusta, toteamalla ”ettei ole poliittinen henkilö” ei enää riitä. Hiljaisuuskin on teko, valinta, jota edeltää päätös olla hiljaa! Kantaaottamattomuus on siis valinta, kannanotto!

Entinen kiekkosuuruus Aleksandr Barkov senior ei pääse luistelemaan vastuusta toteamuksellaan, jonka hän lausui Ilta-Sanomien haastattelussa tammikuun 1. päivänä.

”Mitä ajattelet Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan?

– En halua mennä hirveän syvälle, mutta vastustan kaikkia sotia, mitä maailmassa tapahtuu, hän sanoo ja pysähtyy.

- - -

Barkov ei koe, että hänellä olisi asiantuntemusta arvioida maailmanpolitiikkaa, mutta murheissaan hän selvästi on.

– Kyllä se on huono juttu. Haluan maailmalle parasta. On poliitikkojen tehtävä ratkaista nämä asiat.” (1)

Barkoviahan ei pyydetty ottamaan kantaa maailmanpolitiikkaan, vaan kertomaan mielipide rikollisesta hyökkäyssodasta, jossa Venäjä pommittaa siviilikohteita, ja jossa sen sotilaat kiduttavat ja murhaavat ukrainalaisia. Jos Aleksandr Barkov on mieluummin hiljaa kuin ottaa kantaa, niin lappeenrantalainen – venäläistaustainen – kunnallispoliitikko Ekaterina ’Katja’ Marova (vasemmistoliitto) ei tyydy pelkästään olemaan hiljaa vaan toistaa kannanotoissaan Venäjän narratiivia, toivoessaan tiedotusvälineiltä uutisia, joissa kerrottaisiin myös Venäjän näkemyksiä sodan taustoista, kuten Naton laajentumisen pelosta. (2) Tällaisen toivomuksen taustalla täytyy olla, ainakin jollain tasolla, usko siitä, että Venäjän irrationaalinen pelko Naton hyökkäyksestä Venäjälle on paikkansa pitävä.

Siinä vaiheessa, kun Ekaterina Marova peukuttaa satasella someviestille, jossa epäillään, etteivät venäläiset olisikaan syyllisiä Butšan verilöylyyn viime vuonna, niin on jo astuttu sovinnaisuuden rajan yli. Butša vapautettiin maalis-huhtikuussa 2022, hetkenä, jolloin Marova kommentoi peukuttamalla todisteet Venäjän syyllisyydestä olivat murskaavat. Kyse ei ollut enää yksittäisistä siviiliuhreista – sodankäynnin synnyttämistä kuolemista – vaan joukkoteloituksista, vankien murhista, sotarikosepäilyistä jne. Marova vahvistaa narratiivia Butšan lavastuksesta, sen sijaan Valta kuuluu kansalle kansanedustajaehdokkaanakin ollut, venäläistaustainen, Sofia Kazakov levittää avoimesti Venäjän propagandaa.

Venäjän narratiivi toistuu näissä Suomessa asuvien venäläistaustaisten vaikuttajien viesteissä.

Ja kuten lukijani saattoivat huomata, kirjoitukseni otsikon ”tavallinen venäläinen” on Suomessa asuva venäläistaustainen henkilö, joka on elänyt läntisen median viestien kyllästämässä maailmassa mutta silti hänen toiveista kuultaa läpi Kremlin narratiivi. Ehkäpä aiheellista myös kysyä, että mitä meillä Suomessa on tehty väärin? Ja ovatko suomalaismediat tarjonneet Marovan lailla ajatteleville venäläisille riittävästi ajantasaista tietoa ja haastaneet heidät tarkastelemaan tapahtumia kriittisesti?*

Minulle Marovan lailla ajatteleva Suomessa asuva venäläinen ei tule yllätyksenä. Näennäisesti he ovat kotoutuneet Suomeen, mutta heidän henkinen koti ei ole Suomessa. He eivät välttämättä hae tietoa suomalaisista (läntisistä) medioista, monen sulkiessa silmänsä hallintonsa tekemisiltä, koska sen myötä elämä on helpompaa täällä Suomessa. Ja kun tarpeeksi moni tekee näin, niin omalta osaltaan se hiljentää soraääniä (hallinnon vastustajia) lisää. Lopulta merkittävä osa valitsee olla hiljaa ja olla epäpoliittinen henkilö, jolloin pienehkön, äänekkään ja aggressiivisen ryhmän on helpompaa ohjailla kannanottoja, mielipiteitä jne.

Suomessa asuvat venäläiset ovat myös syyllistyneet ukrainalaisten häirintään sekä tarkoituksellisten valheiden levittämiseen, esim. vuosi sitten keväällä terveydenhoitoalalla yrittäjänä työskennellyt venäläistaustainen nainen levitti valheita ukrainalaispakolaisten käyttäytymisestä. (3) Kyseinen Helsingissä yrittäjänä työskentelevä nainen ei todellisuudessa työskennellyt vastaanottokeskuksessa Juuassa, jossa hän väitti työskennelleensä ja kohdanneensa ukrainalaispakolaisia.

Vuosi sitten Suomessa järjestettiin Suomalais-venäläisen RuFi ry:n toimesta autoparaati voitonpäivän kunniaksi. (4) Aiemmin kyseinen yhdistys on järjestänyt Suomessa Kuolemattoman rykmentin marsseja, ensimmäisen toukokuun 9. 2017. Helsingin Sanomien haastattelussa yhdistyksen puheenjohtajaksi yhdistysrekisteriin merkitty Daria Skippari-Smirnov puolusteli Venäjän hyökkäyssodan synnyttämiä siviiliuhreja, levittäen samassa haastattelussa ehtaa Kreml-propagandaa –

”Totta kai kun on sota, pommi saattaa osua jonnekin muuallekin. Siltä ei voi välttyä…”. (5)

Vuodentakaisen autoparaatin edellä suomenvenäläisten WhatsApp-ryhmässä keskusteltiin aseiden tuomisesta autokulkueeseen, samaisessa ryhmässä lietsottiin myös vihaa ukrainalaisia vastaan. (6)

Tietojeni mukaan tänä vuonna Suomessa ei järjestetä Kuolemattoman rykmentin marssia, kuten ei autokulkuettakaan. Toisaalta tässä noudatetaan Kremlin määrittelemää linjaa, Kuolemattoman rykmentin marssien ollessa pannassa Venäjälläkin.

Oma lukunsa Suomessa asuvien venäläisten tai suomenvenäläisten kohdalla on osallistuminen Venäjän Ukrainassa käymään sotaan. Heitä on värväytynyt Venäjän varustamiin vapaaehtoisjoukkoihin vuodesta 2014 lähtien jonkin verran, mutta tiedossani on myös yksittäisiä venäläisiä, jotka ovat palanneet Venäjälle 24. helmikuuta 2022 jälkeen ainoana tarkoituksenaan värväytyminen Venäjän asevoimiin tai muiden turvallisuusorganisaatioiden joukkoihin. Tähän teemaan ja havaintoihin palaan tuonnempana, ennen vuodenloppua kuitenkin.

Kirjoituksessani  olen käsitellyt teemaa – venäläisten kollektiivisesta vastuusta sotaan Ukrainassa – yksilöitävien esimerkkien kautta. Tässä kohdin minun olisi tavattoman helppoa käyttää todisteina mielipidekyselyitä, jotka todistavat Vladimir Putinilla olevan edelleen vankkaa kannatusta Venäjällä, josta voi päätellä sodalla (venäläisittäin siis erikoisoperaatiolla) olevan edelleen vankan kannatuksen maassa. Tämä siitä huolimatta vaikka 24. helmikuuta 2022 jälkeen Venäjä on tapattanut sotilaitaan Ukrainassa kymmenin tuhansin – kaatuneiden ja kuolleiden sekä kadonneiden kokonaismäärän noustessa jo pitkälle yli sadan tuhannen. Tässä tapauksessa näen mielipidekyselyt kaikesta huolimatta toisarvoisena todisteena, vaikka ne todistavatkin suurimman osan venäläisistä seisovan valtiojohtonsa tekojen takana. Sen sijaan henkinen ilmapiiri Venäjällä kuin myös ulkovenäläisten keskuudessa osoittaa sen, että itsetutkiskelua ei ole pahemmin harrastettu kuten ei itsekritiikkiäkään – jota esimerkit Suomestakin omalta osaltaan tukevat.

Sosiaalisen median alustat paljastavat omalla karulla tavallaan sen, kuinka ”tavalliset venäläiset” suhtautuvat maanmiestensä julmuuksiin Ukrainassa. Tällöin on toki huomioitava erilaisissa ryhmissä liikkuvien kommentoijien yksiulotteinen otanta koko kansasta. Miljoonilla venäläisillä ei ole mahdollisuutta päästä säännöllisesti nettiin, toisaalta tämä joukko on pääasiassa Venäjän valtiollisten televisiokanavien viestinnän varassa, joten on enemmän kuin todennäköistä, että he suhtautuvat myötämielisesti sotaan kuin myös ukrainalaisten brutaaliin murhaamiseenkin. Alla kuvakollaasi selityksineen avaamaan venäläisten suhtautumista maanmiestensä Ukrainassa toteuttamiin julmuuksiin. 

Kuvakollaasin esimerkkien kaltaisia viestejä venäläisiltä löytyy telegramista, YouTubesta ja monelta muulta somekanavalta huomattavan paljon. Viestit välittävät kuvan maasta ja kansasta, joka on moraalisesti täysin rappeutunut. Vastaavan kaltaisen Venäjän sotaa, kansanmurhaa, tukevan mutta sisällöltään erilaisen performanssin näimme taannoin Australiassa, jossa paikalliset sekä venäläistaustaiset osoittivat tukea Venäjän sodalle Ukrainassa venäläiskuoron konsertissa sonnustautuessaan Z-paitoihin ja Yrjön nauhoihin. (7) Venäjälle kuin myös venäläisille kulttuuri on edelleen osa vaikuttamiskeinoja, soft power’ia, josta seuraa se, että näennäisen viattomallakin tapahtumalla voi olla piilotettuja tarkoitusperiä tai se on voitu valjastaa osaksi vaikuttamisoperaatiota ilman, että ulkopuolisilla on tästä tietoa. Meidän ei pitäisi suhtautua liian naiivisti puheisiin kulttuuriyhteistyön jatkamisesta ja lisäämisestä.

Venäläisten ja heitä tukevien ylimielisyys ynnä halveksuttava käytös ei enää edes hämmästytä minua. Reilu vuosi sitten kuvittelin tällaisen käytöksen hitaasti hiipuvan, mutta yhä edelleen tämä öykkärimäisesti käyttäytyvä venäläisjoukkio, on se, joka kontrolloi tilaa muiden venäläisten jäädessä selkeään vähemmistöön (tai tyytyen olemaan hiljaa). Toimintaansa venäläiset tuntuvat saavan energiaa myös ehtymättömästä kyvystä uhriutua ja nähdä syytä kohteluunsa vain muissa. Venäläisten puolustukseksi ei käy myöskään se, että valtio on totalitaarinen hallinnon vastustajien rangaistusten ollessa pitkiä. Kuten ei sekään, että ollessaan epäpoliittisia henkilöitä, he suojelevat omaisiaan ja läheisiään (tai haluavat edes pitää välinsä niihin kunnossa).

Edelliset eivät käy puolustukseksi, koska olemme nähneet venäläisten käyneen vastarintaan yksittäin tai ryhmiä, rohkeimmat ovat tarttuneet aseeseen ja lähteneet sotimaan maanmiehiään vastaan. Venäjän hallinnon tuomitsijoita löytyy Suomestakin, osa Suomessa asuvista venäläisistä on hyvin aktiivisia somessa kamppaillen siellä Kremlin valheita vastaan. Mikäli Venäjä aikoo joku päivä palata sivistysvaltioiden joukkoon, on venäläisillä kollektiivisesti edessä melkoinen itsetutkiskelun ja omien toimiensa tarkastelun aika – eikä vain omien vaan edessä on koko maan menneisyyden tekojen kriittinen tarkastelu ja sovittaminen. Ilman tätä Venäjä on syytä pitää eristettynä, kunnes halua menneisyyden kriittiseen tarkasteluun ja tekojen sovittamiseen on olemassa.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://www.is.fi/jaakiekko/art-2000009293343.html 

2. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000009239132.html 

3. https://yle.fi/a/3-12450742 

4. https://yle.fi/a/3-12436052 

5. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000008779634.html 

6. https://putinintrollit.fi/2022/05/05/suomenvenalaisten-whatsapp-ryhmassa-keskustellaan-aseiden-tuomisesta-venaja-mieliseen-kulkueeseen-ja-lietsotaan-vihaa-ukrainalaisia-vastaan/ 

7. https://twitter.com/Chriscoveries/status/1651899668115361794 

*: Tarkoitan etenkin aikaa ennen 24. helmikuuta 2022 ja Yleisradion venäjänkielisiä uutisia, joiden sisältöä venäläisen maailman (Russkij Mir) vaikutuspiirissä olleet venäjää osanneet ihmiset ovat kritisoineet sisällöttömiksi ja todellisia ongelmia vältteleviksi.

Blogini Suomalais-venäläisen RuFi ry:n vaikuttamisesta Suomessa, julkaistu 1. toukokuuta 2022: RuFi ry –Venäjän pienimuotoista vaikuttamista Suomessa.

Samaisesta aiheesta englanniksi: RuFi ry –part of Russian propaganda and influence in Finland.

Esimerkkinä mainitusta Russian Imperial Movementista eli RIM:stä blogissa: Venäläistä imperialismia edistävän Russian Imperial Movementin monikansalliset yhteistyökuviot.

#StandWithUkraine 

Pappi, lukkari, talonpoika…

Otsikko epäilemättä tuo monelle mieleen entisen tiedustelupalvelun agentin John le Carrén (oikealta nimeltään  David John Moore Cornwell) erinomaisen, kylmän sodan jälkeiseen aikaan sijoittuvan,  Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja... -trillerin. Kirjoituksellani ei ole muuta yhteistä le Carrén erinomaisen teoksen kanssa kuin nimen alku, toki kirjoituksessani kuvailemat tapahtumat voivat tuoda – ainakin jollekin – mieleen vakoilutarinan, jonkin asteisen taistelun kylmän sodan hengessä, mikä vertauskuvana saattaisi olla oikeutettu, jos kamppailu keinovalikoimaltaan olisi tasapuolinen – mitä se ei ole. Kuten tulen kuvailemaan, siinä missä osalla meistä pyrkimyksenä on kunnioittaa lakia ja toimia sen asettelemien rajojen sisäpuolella, näyttää meistä osa tulkitsevan lainkirjainta ja henkeä hyvin vapaasti, rakentaen tältä pohjalta toimintansa rajat. Hetkittäin – itse asiassa varsin usein – heidän toimintansa muistuttaa itäisen naapurimme Venäjän toimintaa, jossa syytetään muita teoista, joihin itse (Venäjä) syyllistyy. En kuitenkaan väitä, että kyseiset henkilöt ja ryhmät toimisivat Venäjän viitoittamalla tiellä, totean toiminnasta syntyvän sellaisen mielikuvan.

En vielä malta päästää irti John le Carrén teoksesta (sitä on niin kovin mukava käyttää alustuksessa ihan jo nimensä vuoksi), jota kuvailtiin Helsingin Sanomissa seuraavin sanankääntein:

”Modernin vakoiluromaanin merkkipaalu, hämmästyttävän monitasoinen kertomus petoksesta, ystävyydestä ja kylmän sodan jakomielisestä maailmasta.”

Toisin kuin le Carrén legendaarisessa teoksessa, meidän tosikertomuksessa ei vakooja George Smiley joudu paljastamaan petturi vakoojien joukossa – puhumattakaan, että hän joutuisi vakoilemaan ystäviään. Meidän tosikertomuksessamme pappia ei ohjaa lähimmäisen rakkaus vaan muut vaikuttimet, näin päättelen, sillä, jos lähimmäisenrakkaus – Jeesuksen Vuorisaarnan sanat – toimisivat hänen tienviittana, minun on vaikea kuvitella, että hän pappina (entisenä kirkkoherrana) olisi osallisena toiminnassa, johon hänet on Moskovaan saapunut Saatana houkutellut.

Rakasta lähimmäistä niin kuin itseäsi –

josta voimme siirtyä alustuksen jälkeen itse aiheeseen, tähän aikaan ja paikkaan, maailmaan, joka toisinaan tuntuu eräänlaiselta peilimaailmalta, jossa mikään ei ole sitä mitä informaatiovyöry sen uskottelee olevan. Tässä tositarinassa hetki nolla ajoittuu syyskuuhun 2014, jolloin Yleisradion toimittaja Jessikka Aro julkaisi tiedustelun tulevaa artikkelia varten:

”Oletko joutunut Venäjän trolliarmeijan kohteeksi – kerro kokemuksistasi

Venäjän trolliarmeija eli nimettömät verkkohäiriköt levittävät propagandaa ja terrorisoivat keskusteluja nettifoorumeilla sekä sosiaalisessa mediassa. Trollit levittävät Kremlin viestejä Venäjän toimista Ukrainassa esimerkiksi Twitterissä (siirryt toiseen palveluun) ja Facebookissa sekä pyrkivät muokkaamaan mielipiteitä. - - -” (1)

Myöhemmin samaisessa kirjoituksessa mainitaan uudelleen nimettömyys – valeprofiilit:

”Valeprofiilien suojiin piiloutuvat ”Putin-trollit” nimittelevät keskustelijoita, vääristelevät tietoja ja kehuvat ylitsepursuavasti Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia ja tämän johtajuutta.” (1)

Artikkelissa käy hyvin selvästi ilmi se, että tarkastelu kohdistetaan nimettömiin valeprofiileihin, niin selvästi, ettei asiasta pitäisi syntyä epäselvyyttä, jollei tämä ”epäselvyyden synty” ole tarkoituksellista ja tarkoitushakuista toimintaa, jotta voidaan aloittaa eräänlainen informaatio-operaatio Yleisradiota ja sen toimittajaa kohtaan, ja laajemmin suomalaisia mediataloja ja niiden toimittajia kohtaan. Jessikka Aroon kohdistuneen häirinnän ja maalittamisen yhteydessä on käytetty samoja vale- ja vastamedioita, joita käytetään myös muiden toimittajien ja medioiden kuin myös kansalaisaktivistien häirintään, joten on perusteltua puhua laajemmasta kuin yhteen toimittajaan ja yhteen mediataloon kohdistuvasta (pitkäkestoisesta) häirintäoperaatiosta. Toimittaja Aro toki on joutunut ottamaan vastaan ne raskaimmat iskut.

Venäläismedioiden Aro-jahti alkoi syyskesästä 2014, noin viikkoa Jessikka Aron ”Oletko joutunut Venäjän trolliarmeijan kohteeksi – kerro kokemuksesi” -jutun jälkeen. Venäläinen Notum.info julkaisi verkkosivullaan 23. syyskuuta katsauksen ”Йохан Бекман: В Финляндии формируют банк данных о сторонниках политики Путина”, jossa asiantuntijahaastateltavana toimi eräs Johan Bäckman. (2) Kyseisessä kirjoituksessa syytettiin Jessikka Aron tekevän yhteistyötä Viron turvallisuuspoliisin Kapon sekä NATO:n Tallinnassa toimivan verkkotiedustelukeskuksen kanssa. En ryhdy spekuloimaan sillä, onko katsaus tilaustyö.

Siitä huolimatta, että korostetaan nimettömyyttä, valeprofiileja jne. voimakas reagointi Venäjältä herättää kysymyksiä. Ei savua ilma tulta!

Olemme sittemmin saaneet oppia, ettei Pietarin Internet Research Agencyn eli ”Pietarin trollitehtaan” rahoittajana toimiva, Putinin kokkina tunnetuksi tullut, Jevgeni Prigožin siedä median häneen kohdistamia tutkimuksia ja epäilyjä. Näimme mitä Keski-Afrikan tasavallassa venäläistoimittajille kävi heidän lähdettyä tutkimaan palkkasotilaspalveluita tarjoavan PMC Wagnerin toimia alueella. (3) Internet Research Agencyn tapaan Jevgeni Prigožin vaikuttaa rahoineen entisen GRU:n eli GU:n everstiluutnantti Dmitry Utkinin perustaman PMC Wagnerin taustalla.

Kävin aikanani läpi toistakymmentä erilaista venäjänkielistä, Jessikka Aroa käsittelevää (herjaus)kirjoitusta, joita voi pitää jäävuoren huippuna mitä tulee häneen kohdistuvaan, venäjän kieliseen, häirintäkirjoitteluun. Niitä yhdisti väite Aron, yhdessä Viron turvallisuuspoliisin ja NATO:n verkkotiedustelukeskuksen, aloittamasta ”noitavainosta”. Useimmilla verkkosivuista joko haastateltiin tai siteerattiin Johan Bäckmania, hyvin usein painottaen kerrottiin Bäckmanin olevan suomalaisen ihmisoikeusasiamiehen (!) – varsin usein kertomatta kuitenkin jäi se, kenelle dosentti Bäckman työskenteli.

Venäjän ohella Aroon kohdistettiin häirintää ja vähättelyä alusta pitäen myös Suomesta. Entinen demareiden kansanedustaja Mikko Elo julkaisi ensimmäisen toimittaja Aron työskentelyä vähättelevän ja halveksuvan kirjoituksen jo 15. syyskuuta 2014 eli samana päivänä, jolloin julkaistiin Aron ”Oletko joutunut Venäjän trolliarmeijan kohteeksi – kerro kokemuksesi” -juttu. (4) Kyseinen kirjoitus ei suinkaan jäänyt Elon ainoaksi Aron toimittajatyöskentelyä halveeraavaksi kirjoitukseksi.

Suomessa toimittaja Aroa vastaan on hyökätty monelta suunnalta, erikoisimpina toimijoista voidaan pitää Eduskunnan Suurenvaliokunnan sihteerin, valiokuntaneuvos Peter Saramon toimintaa. Hän on hyökännyt sanallisesti Aroa vastaan useita kertoja, ja vieläpä siten, että sisällöltään hänen kommenttinsa ovat olleet köyhiä. Mutta merkittävin häirintä, uhkailu, juoruilu, valheiden levittäminen, vainoaminen – vain eräitä Aroon kohdistettuja toiminnan muotoja mainitakseni – on peräisin verkostosta, jota vyyhteä on lähdetty purkamaan jo muutama vuosi sitten MV-lehteen kohdistetun oikeudenkäynnin myötä (syytettyinä olivat MV-lehden perustaja Ilja Janitskin, dosentti Johan Bäckman ja Asta Tuominen) ja tämän vyyhden purku jatkuu yhä edelleen – mikäli olemme tarkkoja, samalla kun entisiä syytekohtia on saatu käsiteltyä, uusia tutkintapyyntöjä on jouduttu tekemään, koska toiminta on jatkunut lähes entisellään näiden vuosien ajan. Ja kas, näin voimmekin siirtyä tämän kirjoituksen pappiin eli teologian tohtoriin ja Pohjan seurakunnan entiseen kirkkoherraan Juha Molariin. 

Juha Molari, huhtikuussa 2013, venäläisen Vestin haastattelussa. *

Minä annan anteeksi sinulle, Jessikka Aro kirjoittaa Juha Molari 5. joulukuuta 2019 julkaistussa blogissaan, josta välittyy väistämättä se kuva, että Juha Molari kokee hänen tulleen kohdelluksi väärin. On toki mahdollista (ja oletettavaakin), että moni on tullut kohdistaneeksi Molariin sanoja, joita ei voi pitää hyväksyttävinä. Väärä teko ei oikeuta vastaamaan väärällä teolla, mutta huomioidessamme viime vuosien tapahtumat ja millaisia kirjoituksia MV-lehden sivuilla on julkaistu ja millaisiin kampanjoihin MV-lehti on valjastettu, ja kun muistamme, että Juha Molari on toiminut (ja toimii edelleen) MV-lehden avustajana, jolloin hänkin on tullut esittäneeksi perättömiä väitteitä kirjoituksissaan ja jolloin nämä kirjoitukset on valjastettu osaksi toimittajien, kansalaisaktivistien ja medioiden vastaista toimintaa, niin en lainkaan pidä ihmeenä sitä, että Molariin on kohdistettu sanoja, joita hän pitää loukkaavina. Oikeuden tehtävänä on arvioida, loukkaavatko lausutut tai kirjoitetut sanat Molarin kunniaa. Aivan eri asia on sitten se, että onko Jessikka Aro tullut koskaan kirjoittaneeksi mitään sellaista Juha Molarista, mikä ei kestäisi päivänvaloa ja kriittistä tarkastelua.

Juha Molari on ollut toiminnassa mukana vuosia, joten hän ei todellakaan ole eilisen teeren poika. Tällä hetkellä käydään oikeutta, jossa Juha Molari on syytettynä vainoamisesta, asianomistajia on kaksi – Yleisradion toimittaja Jessikka Aro sekä Puolustusvoimien palveluksessa siviilihenkilönä työskentelevä sotatieteiden tohtori. (5) Vastaaja Juha Molari on julkaissut teonkuvauksessa mainitun kolmen vuoden (v. 2014–2017) aikana 44 halventavaa törkyjuttua toimittaja Arosta blogissaan tai MV-lehdessä, jutuilla on yli 640 000 lukukertaa. Kuten ajanjaksosta voidaan päätellä, vastaaja on aloittanut kirjoittelun samana vuona, jona Yleisradio julkaisi toimittaja Aron trolleja käsittelevän tiedustelun.

Oikeudessa käsitellään ajanjaksoa vuosien 2014–2017 välillä, nyt elämme vuotta 2020 ja jos käymme tutustumassa MV-lehden sivuihin tänään, huomaamme Juha Molarin jatkavan kirjoitustensa julkaisua yhä edelleen kyseisen, valeuutisten ohella häirintään ja maalittamiseen käytetyn julkaisun, verkkosivuilla, jota toimitetaan tätä nykyä Venäjän miehittämästä Itä-Ukrainasta käsin ja jonka ”päätoimittelijana” on suomalaistaustainen Janus Putkonen. Putkosen historia Venäjän laskuun työskentelystä paljastui (ja tuli dokumentoitua) erinomaisen hyvin muutaman vuoden takaisen Egorova Leaksin yhteydessä.

Juha Molari on turvautunut kirjoituksissaan ja analyyseissaan keinoihin, joissa kohdetta arvioidaan ja arvostellaan, hänet pyritään esittämään mahdollisimman epäedullisessa valossa. Toisaalta hän on myös turvautunut samoihin metodeihin, joita on kohdistettu minuunkin, eräs tällainen keino on verotietojen julkaisu ja läpikäyminen. Twitterissä minua häiriköivä henkilö on jonkin kerran nostanut esille vanhoja verotietojani, painotan vielä, etten väitä Molarin liittyvän millään muotoa minun häiriköintiin, kyse on ennemminkin siitä, että tietty joukko suomalaisia turvautuu häirinnässä ja kiusaamisessa samoihin keinoihin. Oma pohdintansa on sitten se, että saako nykyään verottajalta verotiedot liian helposti? Alkuperäinen (jalo tarkoitus) kun tuskin on ollut se, että verotietojen julkaisua käytetään tavallisten ihmisten kiusaamiseen ja häiriköintiin, ikävimmässä tapauksessa erilaisten ilkeämielisten juorujen levittämiseen. Olisikohan syytä siirtyä siihen, että verotietojen katsomisesta jäädä jokin merkintä lokiin (kuka katsoi ja milloin) ja pyydettäessä verottaja joutuisi toimittamaan tästä tiedon?

Huom. summa peitetty allekirjoittaneen toimesta.

Tarkasteltaessa hiukan laajemmin Juha Molarin kirjoittelua, herää lukuisia kysymyksiä, joista eräs on se, että miksi hän on niin hyökkäävä Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen arvostelijoita kohtaan? Itse en näe Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen toiminnassa ja ajamassa ideologiassa (kansallissosialismi) mitään hyvää, sellaista, että sitä pitäisi puolustaa ja liikettä (ja ideologiaa) arvostelevia vastaan hyökätä. Hyökkäävä toiminta muuttuu täysin ymmärrettäväksi, mikäli jakaa itse samoja arvoja Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen kanssa tai saman päämäärän (vaikka arvot olisivatkin eriävät)! Josta nousee väistämättä mieleen Aleksander Duginin ajatus:

”The most important factor should not be whether these groups are pro-Russian or not. What they oppose is of much greater importance here. The enemy of my enemy is my friend. It is simple and easy to understand. - - -”. (6)

Edellinen muutamien muiden keinojen kanssa selittää osaltaan sen, miksi ideologisesti toisistaan selkeästi eroavat ryhmät ovat päätyneet yhteistyöhön keskenään (ynnä Venäjän käsikassaroiksi) toteuttaen omaa osaansa venäläispropagandan tuottamisessa ja jakamisessa, toimien samalla Venäjän vaikuttamisen- ja hybridisodankäynnin välineinä. Näin on myös käynyt Suomessa, jossa Johan Bäckmanin lähipiiri on päätynyt laajaan yhteistyöhön suomalaisen laita- ja äärioikeiston kanssa. Alun perin Bäckmanin lähipiiri koostui pääosin vasemmalle kallellaan olevista Venäjän hallintoa ihailevista henkilöistä, osan mieltäessä itsensä antifasisteiksi – joskin huomauttaisin tässä kohdin lukijoita stalinistisesta retoriikasta, jossa fasisteja olivat neuvostohallinnon vastustajat ja vastaavasti antifasisteja myötäjuoksijat.

Tarkasteltaessa Putinin hallinnon retoriikkaa, voidaan todeta sen toimintametodin olevan hyvin pitkälle samansuuntaisen, fasistien (tai russofobien) ollessa henkilöitä, jotka vastustavat Venäjän hallintoa ja valtaeliittiä sekä sen pyrkimyksiä. Valitettavasti tämä tuntuu unohtuneen Suomessakin suurelta joukolta keskustelijoita, myös sellaisilta, joiden luulisi ymmärtävän Venäjän hallinnon käyttävän retorista kikkailua osana propagandaa, ja jonka eräänä tarkoituksena on hajaannuksen luominen kohteessa. Mikäli tämä olisi ymmärretty Suomessakin paremmin, ja sen myötä toimittu vastuullisemmin, putinistisen retoriikan olisi ollut olennaisesti vaikeampi upota suomalaiseen maaperään, kun toimijoina olisi ollut alun perin ideologisesti ja toiminnallisesti suppean kannattajakunnan omaavat ryhmittymät ja organisaatiot. Nyt tilanne on ollut toinen, kaikukoppa on voimakkaampi ja se on saanut kasvaa varsin vapaasti useamman vuoden ajan, samalla Venäjän hallintoa tukevat operaattorit (kremliinit) ovat tulleet toimissaan entistä röyhkeämmiksi ja avoimemmiksi, mikä näkyy myös käydyissä oikeudenkäynneissä ja niiden ympärille rakennetuissa ”spektaakkeleissa” – tämä näytelmä on toistunut lukuisia kertoja toimittaja Aron oikeudenkäyntien aikana, samalla on paljastunut oikeusjärjestelmämme kyvyttömyys suojella uhreja ja ilmeisesti ottaa vakavasti uhreille syntyvää lisätuskaa ja ahdistusta. En halua tuoda tälle porukalle yhtään ylimääräistä huomiota, mutta toteanpa vaan, että tässä saralla erityisellä tapaa on ansioitunut kaksi, pseudotoimittajien perustaman Toimittajaliiton palkitsemaa, Reformistudiota pyörittävää kansalaisaktivistia. Juha Molarin toiminta oikeudessa on myös kiinnostavaa. Edustamalla itseään, hän pääsi kuulustelemaan Jessikka Aroa, joka näin joutui jälleen kerran kohtaamaan piinaajansa. Hänellä on lain mukaan oikeus siihen, mutta herää ajatus, että mitä ikäviä mahdollisuuksia tällainen avaa ja mihin se voi johtaa. Edellä retorisia kysymyksiä, mutta on helppoa päätellä, että piinaajansa kohtaaminen tällä tavalla oikeudessa vähentää halua oikeudenkäynteihin, joka voi – tarpeeksi usein toistuessaan – heikentää yhteiskunnassamme vallitsevaa ilmapiiriä luottamuksen muuttuessa epävarmuudeksi ja pahimmassa tapauksessa epäluottamukseksi.

Näen tämän, harmaalla alueella liikkuvan, pelottelun rinnalla eräänä tarkoituksena luottamuksen heikentämisen. Halutaan teoin ja sanoin rapauttaa kansalaisten luottamusta oikeuslaitosta ja muita instituutioita kohtaan. Spektaakkelien järjestäminen oikeudenkäyntien yhteyteen ei välttämättä ole alun perin ollut Reformistudion toimittelijakaksikon, he toistavat sitä, mitä muodossa tahi toisessa on toteutettu muuallakin. Perimmäisenä toiveena on heikentyvä kansalaisyhteiskunta, mikä ei tietenkään ole kansalaisten etu, mutta mikä on esim. Venäjän etu. Tätä luottamuksen heikentämistä ja rapauttamista voidaan toteuttaa eri mittakaavoissa kuin myös erilaisissa yhteisöissä, pienistä lähtien aina erilaisiin valtioita laajempiin yhteisöihin, kuten Euroopan Unioni.

Tänä aikana luotettavat suomalaiset instituutiot, joihin katson perinteisen median kuuluvan, tarvitsevat kaiken tukemme, sillä ilman toimivaa yhteiskuntaa moniulotteisine näkemyksineen, olemme olennaisesti alttiimpia vaikuttamiselle, propagandalle ja disinformaatiolle.

 

Marko

1. https://yle.fi/uutiset/3-7470016 

2. http://www.notum.info/news/politika/joxan-bekman-v-finlyandii-formiruyut-bank-dannyix-o-storonnikax-politiki-putina 

3. https://yle.fi/uutiset/3-10331543 

4. http://mikkoelo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/176041-oletko-jo-ilmoittaunut-trolliksi-jessikkalle 

(Linkki lakannut toimimasta marraskuun 2017 jälkeen).

5. https://yle.fi/uutiset/3-11531806 

6. https://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda 

*: Kuva: Juha Molari.

Pelotellaan ”ne” hiljaisiksi viranomaisilmoituksilla…

Eräitä keskustelufoorumeita, kuten hommaforumia (hommaforum.org), ylilautaa (ylilauta.org) ja murhainfoa (murha.info) hyödynnetään erilaisissa kampanjoissa muun muassa toimittajia ja viranomaisia vastaan, samoin niitä käytetään disinformatiivisen ja propagandistisen viestinnän jakoalustoin sekä alustoina, joita voi käyttää hyödyksi maalittamisessa esim. kehottaa käyttäjiä tekemään ilmoituksia kohteesta (ts. henkilöstä, jota vastaan toimitaan) viranomaisille, työnantajalle jne. Toisinaan viranomaisten ja toimittajien vastainen kampanjointi voi pitää sisällään maalittamista, kiusaamistarkoituksessa tehtyjä viranomaisilmoituksia jne.

Keskustelufoorumeiden lisäksi erilaisissa Facebook-ryhmissä on harrastettu vastaavaa toimintaa, jossa ryhmän jäseniä kehotetaan – suorastaan kannustetaan – aiheettomiin ilmiantoihin, viranomaisilmoituksiin jne.

Tällaisesta toiminnasta saimme tällä kertaa esimerkin murha.info-keskustelufoorumilla tammikuun 10. päivä, jolloin käyttäjä ”Alex Smith” julkaisi foorumilla seuraavan viestin:

”Siitä miesoletetusta Johannes Koskesta myös lasuja (feministimies, vihapuhuu, rasistireppana). Lasuja voi tehdä nimettömänä. Kaikki mukaan.

SilakkaFB sivusta myös vihapuheilmiantoja. Kun niitä on tarpeeksi niin sivusto suljetaan. NYT kaikki ilmiantamaan.

Sitähän nuo reppanat itsekin harrastavat, jos ajattelee "väärin’.”

Viestissä mainittu ”lasu” tarkoittaa lastensuojeluilmoitusta.

Kuvakaappaus murha.info. (1)

Tämä vastenmielinen sekä viranomaisresursseja kuluttava toiminta kohdistuu Silakka-liikkeen perustajajäseniin kuuluvaa Johannes Koskea vastaan. Toiminnasta tulee mieleeni viime syksyinen, suomalaisen laitaoikeiston masinoima Jessikka Aron ja hänen teoksensa Putinin Trollit: tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta vastainen kampanja, jossa tämä ”kansallismielinen” laitaoikeisto ruokki toisiaan tekemään Jessikka Arosta tutkintapyyntöjä ts. rikosilmoituksia, ja vaatipa Soldiers of Odinin perustaja, äärioikeistolaisen Vastarintaliikkeen aktiivina toiminut, Mika Ranta teokselle julkaisukieltoa – sellaista se tuon porukan sananvapaus on. Eipä se heidän ”kansallismielisyyskään” kovinkaan rakentavaa ja yhteiskuntarakenteita tukevaa ole, ennemminkin päinvastoin.

Kuvakaappaus Mika Rannan VK-tili.

Kuvakollaasi viesteistä, joissa kehuskellaan tehdyn rikosilmoitus Jessikka Arosta.

Tällainen viranomaisille kohdistettujen ilmoitusten teko, onpa kyse poliisille tehdyistä tutkintapyynnöistä ts. rikosilmoituksista tai sosiaaliviranomaisille jätetyistä lastensuojeluilmoituksista, on yksi niistä keinoista, joilla kohteeseen, ja hänen läheisiin pyritään vaikuttamaan. Yksittäinen ilmoitus ei välttämättä elämää merkittävästi haittaa, riippuen toki ilmoituksen luonteesta sekä kohteen elämäntilanteesta, mutta jokainen voi pohtia miltä siinä vaiheessa tuntuu, kun ilmoituksia on tehty useita, jotka ovat johtaneet jonkin tason yhteydenottoon viranomaisten taholta. Tai kun elämäntilanne on jo valmiiksi ahdistava esim. pitkään jatkuneen ahdistelun (vainoamisen) jälkeen.

Näyttää siltä, että Johannes Koski ei jää tämän tapahtuman ainoaksi kohteeksi, nimittäin oululainen kunnallisvaltuutettu Junes Lokka (ASYL-yhteislista) ottaa vastaavassa tarkoituksessa kohteekseen Vasemmistoliiton puoluevaltuutetun Tiia Lehtosen, kuvaillen julkaisemallaan videolla, kuinka hän sen lastensuojeluilmoituksen laatisi, jotta siitä saisi mahdollisimman raflaavan ja jossa häirinnän kohde näyttäytyisi mahdollisimman epäedullisessa valossa. (2)

Mikäli toiminta kohdistuu yhteiskunnallisesti merkittävämpiin toimijoihin tai ammatillisesti huomioitaviin  henkilöihin, kuten viranomaisiin, median edustajiin jne. on huomioitava tarkoituksellisuus ja halu/ pyrkimys välillisesti vaikuttaa muihin samaan viiteryhmään kuuluviin henkilöihin. Toimittaja Jessikka Aroon kohdistunut vainoaminen ja pitkään jatkunut häirintä on esimerkki edellä kuvailemastani toiminnasta, jossa kohteen lisäksi pyritään vaikuttamaan laajempaan yhteisöön, mutta etenkin viime vuoden lopulla vastaavan kaltaisia esimerkkejä löytyy muistakin ammattiryhmistä, kuten tieteen tekijöistä, jolloin yksittäiset alan edustajat nostetaan ”tikunnokkaan” riepoteltavaksi – historiantutkija Oula Silvennoisen kohtelua voi pitää tällaisena ”riepotteluna”, johon osallistui myös suomalaisen poliittisen eliitin jäseniä.

Tutkintapyyntöjen tekoa on käyttänyt hyväksi muun muassa Johan Bäckman, johon toimintaan välillisenä vaikuttamisen keinona hän on turvautunut kenties reilun vuosikymmenen ajan. Jessikka Aro kuvailikin kirjassaan, kuinka Bäckmanin harjoittama – useimmiten aiheettomien – rikosilmoitusten tekeminen, oikaisupyyntöjen jättäminen ja potentiaalinen mustamaalaaminen sai aikanaan aikaan sen, että useat eri mediayhtiöiden edustajat lopettivat hänestä kirjoittamisen (uutisoinnin). On ymmärrettävää, että toimittajat päätyvät tällaiseen ratkaisuun, etenkin tilanteessa, jossa toimittaja(t) ei(vät) saa riittävästi tukea työnantajaltaan, tai työnantajan edustajalta – viime kädessä päätoimittajalta, mutta samalla tällainen ratkaisu kaventaa mediakentän työalaa yllyttäen erilaisia tahoja toimimaan vastaavalla tavalla. Näen tässä tämän ajan viranomaisilmoitusten teossa vähintäänkin kaikuja Johan Bäckmanin toiminnasta, siihen en ota kantaa, missä määrin toiminta on johdettua ja missä määrin vain kopioitua. Tähän asiayhteyteen liittyen, aiheettomiin, kiusaamistarkoituksessa tehtyihin, viranomaisilmoituksiin ovat syyllistyneet muutkin kuin ”kansallismieliset” laitaoikeistoon kuuluvat tahot. Kaikissa tapauksissa aiheettomat ilmoitukset ovat yhtä tuomittavia, ja vastenmielisiä, onpa kohde kuka tahansa.

Myös yritykset, halutessaan toimia moraalisesti kestävällä tavalla, voivat joutua häirinnän ja kiusanteon kohteeksi. Maaseudun tulevaisuudessa 27. syyskuuta 2019 julkaistussa artikkelissa ”’Yritykset, seuratkaa verkkomainontaanne!” – vainotuksi joutunut toimittaja Jessikka Aro kannustaa” mainitut yritykset joutuivat niin ikään pienimuotoisen kiusanteon kohteeksi niiden reagoitua siihen, millaisessa yhteydessä niiden verkkomainontaa esiintyy, sitä esiintyessä Reformi-Studion aiemmin julkaisemalla YouTube-videolla. (3)

Itse näen Reformi-Studion taustalla olevien henkilöiden reagoinnin merkittävimpänä tarkoitusperänä oman edun ajamisen ohella pyrkimyksenä yrittää muokata käytäntöjä siten, että yritykset eivät reagoisi, jos heidän edustajille ilmoitetaan mainontaa esiintyvän videoilla, joiden sisältö on kiistanlainen, disinformatiivinen, valheellinen, rasistinen jne. Yksittäisellä tällaisella palautteella ei tietenkään pitäisi olla suurta merkitystä, mutta joukkoistettuna toiminnalla voi olla negatiivisia seuraamuksia. Huomioitavaa on myös se, että tällaisella toiminnalla esimerkin kaltaiset tahot pyrkivät saamaan omaa asiaansa esille, ja lisää huomiota itselleen (ja ajamalleen ”asialle”) sekä kaventamaan muiden oikeutta käyttää sananvapauttaan haluamallaan tavalla.

Valitettavasti tällainen toiminta hyödyttää erityisesti niitä tahoja, joiden tavoitteena on rapauttaa yhteiskuntarauhaa; heikentää luottamuksen ilmapiiriä; nakertaa luottamusta viranomaisiin ja mediaan; hitaalla ja pitkäjänteisellä työllä heikentää Suomen asemaa. Joukossa on todennäköisesti naiiveja typeryksiä – hyödyllisiä idiootteja, jotka aidosti kuvittelevat olevansa isänmaan tai jonkin muun (suuremman) asialla, mutta joukossa on myös heitä, jotka tarkoituksellisesti ja pahaa tarkoittaen, toimivat juuri näin. Ihmisiä, joille elävät ja kuolleet ovat vain pelinappuloita, joita hyödyntää ”pelissä”, jota kuvittelevat käyvänsä Suomea, tai mitä tahansa, vastaan.

Helsingin Sanomat kirjoitti Johannes Koskeen ja hänen perheeseensä kohdistetusta häirinnästä, uutiskatsauksen mukaan tähän asti lastensuojeluilmoitus pelkästään kiusaamistarkoituksissa on ollut erittäin harvinainen ilmiö. Helsingin lastensuojelun sosiaalityön päällikkö Jonna Vanhasen mukaan: ”Selkeästi kiusantekotarkoituksessa tehdyt ilmoitukset ovat erittäin marginaalinen osa tehdyistä ilmoituksista. Puhutaan aivan yksittäisistä tapauksista verrattuna ilmoitusten suureen määrään Helsingissä”. (4)

En tunne prosessia riittävän hyvin, mutta mikäli henkilölle, josta ilmoitus on tehty, annetaan tieto, uskoisin sellaisen jokaisessa perheellisessä aiheuttavan vähintään ikäviä tuntemuksia. Vähäisimmilläänkin ilmoitus kuluttaa resursseja, perättömältäkin vaikuttava ilmianto on selvitettävä ja tämä työ voi viedä hyvinkin useamman tunnin.

Havaintojeni mukaan tähän mennessä esim. laitaoikeisto on tehnyt haitantekomielessä rikosilmoituksia, murha.infon kehotus lastensuojeluilmoitusten tekoon on myös kohdennettu ”kansallismieliselle” laitaoikeistolle – toivoa sopii, että ihmiset ymmärtävät jättää tällaiset kehotukset huomiotta, ymmärtävät, että silloin mennään liian pitkälle, kun kiusaamistarkoituksessa mukaan vedetään perhe lapsineen. Johannes Koski ja Tiia Lehtonen tuskin ovat ainoita, joista on kiusaamistarkoituksessa tehty aiheettomia lastensuojeluilmoituksia. Suomen Kansa Ensin puolueen perustajasta ja entisestä – nyt jo erotetusta – puheenjohtajasta Marco de Wit’istä kerrotaan myös tehnyt aiheettomia lastensuojeluilmoituksia. Niin vastenmielinen kuin de Wit henkilönä onkin, niin en voi muuta kuin todeta aiheettomien ilmoitusten olevan halveksuttavia, eivätkä ne todellakaan aja kenkään asiaa vaan ne palvelevat – kuten aiemmin kirjoitin – sellaisia voimia, jotka haluavat rapauttaa luottamustamme viranomaisiin ja instituutioihin täällä Suomessa.

Marko

1. https://murha.info/rikosfoorumi/viewtopic.php?f=20&t=28997&sid=32a6b3983cb62a50cb3f8317b597aeaf&start=195 

2. https://twitter.com/TiiaMaija/status/1219365239004844033?s=20 

3. https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka/artikkeli-1.516910 

4. https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006378707.html 

Mietteitä Jessikka Aron Putinin trollit -teoksesta

Tätä kirjoitusta ei pidä lukea perinteisenä kirja-arvosteluna, vaan kyse on ennemminkin Jessikka Aron teoksen Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta nostattamien ajatusten ja pohdintojen purkamisesta kirjalliseen muotoon. Tässä yhteydessä olisi luontevaa vetää mukaan MV-lehden perustajan Ilja Janitskinin, Johan Bäckmanin ja Janitskinin tuuraajana toimineen Asta Tuomisen hovioikeuskäsittely, mutta – siitä huolimatta, että MV-lehti on merkittävässä roolissa Jessikka Aroon kohdistuneessa häirinnässä ja maalittamisessa, muita vastenmielisiä ilmiöitä unohtamatta, en kuitenkaan anna hovioikeuskäsittelylle mainittavaa roolia. Enkä koko oikeudenkäyntiprosessille, koska tuolloin, mielestäni, vien asiaa sivuun itse teoksesta ja Aron siinä tekemistä havainnoista, päästään liikaa ääneen sen porukan, joka on Aroon masinoidun vastenmielisen kampanjan taustalla.

Jessikka Aro: Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta.

Jessikka Aron teos on eittämättä eräs tämän syksyn kirjallisia merkkitapauksia – ainakin tietokirjojen puolella. Teos on herättänyt ansaittua huomiota, toki teoksen julkaisuun liittyvät tapahtumat (häirintä tms.) ovat omalla tavallaan myös alleviivanneet niitä tosiasioita, joista Aro kirjassaan kirjoittaa omakohtaisina kokemuksina tai tekeminään yhteiskunnallisina havaintoina. Teoksen julkaisun myötä koloista on kaivautunut esille kokojoukko varsin epämiellyttävää porukkaa, joka ei edes pyri esittämään analyyttistä kritiikkiä tai arvioimaan kirjaa kokonaisuutena, vaan he kohdistavat hyökkäyksensä joko kirjoittajaan tai asiakokonaisuudesta irrotettuihin osasiin, usein näissäkin tapauksissa vieläpä osuessaan harhaan toistaessaan väitteitä, joita Aro ei ole koskaan väitetyssä muodossa esittänyt, alkaen väitteestä, ettei Aro ole nimennyt ainoatakaan trollia – niin, kas kun se ei ollut edes joukkoistetun kyselyn tarkoitus, jonka Jessikka Aro Yleisradion toimittajana esitti vuosia sitten. Muistutukseksi lukijoille:

”Oletko joutunut Venäjän trolliarmeijan kohteeksi – kerro kokemuksistasi

Venäjän trolliarmeija eli nimettömät verkkohäiriköt levittävät propagandaa ja terrorisoivat keskusteluja nettifoorumeilla sekä sosiaalisessa mediassa.” (1)

Myöhemmin samaisessa jutussa mainitaan uudelleen nimettömyys – valeprofiilit:

”Valeprofiilien suojiin piiloutuvat ”Putin-trollit” nimittelevät keskustelijoita, vääristelevät tietoja ja kehuvat ylitsepursuavasti Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia ja tämän johtajuutta.” (1)

Tämän perusteella nimien ja henkilöihin liittyvien todisteiden perääminen ei ole muuta kuin tarkoitushakuista keskustelun ohjaamista pois fokuksesta, eli toimintaa, johon erilaisten resenaattoreiden (hyödyllisten idioottien) ohella ammattimaiset trollitkin syyllistyvät. Tarkoitus on hämärtää keskustelua, keskustelun sekoittamisen ohella sekoittaa ihmismieliä ja kylvää sinne epätietoisuutta ja mahdollisesti muitakin tunteita/ ajatuksia. Venäjän propagandasta ja toimintametodeista Roman Skaskiw on kirjoittanut artikkelin ”Nine Lessons of Russian Propaganda”, jossa hän käy läpi Venäjän propagandakoneiston keinovalikoimaa, ja osa luetelluista tekniikoista erilaiset Venäjä-resenaattorit hyödyntävät keskusteluissa aktiivisesti. (2)

Suomessakin käydyissä keskusteluissa nähdään muun muassa informaatiotilan myrkyttämistä (pollute the information space); keskustelun aiheen vaihtamista; totuuden tuhoamista ja sen tekemistä naurettavaksi (destroy and ridicule the idea of truth). Perulaisen poliitikon, intellektuellin ja Nobel-palkitun kirjailijan Mario Vargas Llosan mukaan, Venäjän propaganda tuhoaa asioiden tarkoituksen/ merkityksen. Nämäkin ovat teemoja, joihin Aro kiinnittää teoksessaan suoraan ja välillisesti huomiota.

Huom. toki muutkin maat propagandassaan turvautuvat samoihin metodeihin, mutta Venäjän räikeä totuuden kieltäminen ja valehteleminen tuntuu tulevan monille yllätyksenä, joten sitä on hankala hyväksyä totena ja vallitsevana asiantilana. Venäjä on valjastanut käyttöönsä totalitaristisen neuvostoyhteiskunnan metodit, asia, jota monen on vaikea hyväksyä, koska he haluaisivat nähdä Venäjän kuuluvan meidän kanssa samaan viiteryhmään. Tai ainakin valtiona, jonka tavoitteena on kaltaisemme läntinen demokratia.

Aivan kuten nimien, kirjan julkaisun jälkeen on tivattu näiden trollien ynnä MV-lehden rahoituksen perään. Tähän toimintaan on onnistuttu, kuten muidenkin todisteiden peräämiseen, harhauttamaan ihmisiä ja henkilöitä, jotka kenties tahattomasti tulevat toistaneeksi teemoja, joiden perään ilkeämieliset ovat esittäneet vaatimuksia vuosien ajan, ja jotka ovat tarkoituksellisesti asettaneet sanoja Aron suuhun, toistaen näitä samoja sanoja totena.

Kirjassaan Aro nostaa erilaisia rahoituskuvioita esille, myös sellaisia, kuten joukkorahoitukset, joita Venäjän tiliin työskentelevät – itseään itsenäisiksi toimittajiksi kuvaavat – tahot myös hyödyntävät, kun heidän tarkoituksena on hämärtäminen ja totuuden kieltäminen. Iso-Britanniasta kotoisin oleva, Venäjän palkitsema, Graham W Phillips on turvautunut tällaisiin joukkorahoituskampanjoihin, aivan kuten yhdysvaltalainen Patrick Lancasterkin. Kumpaakin yhdistää myös se, että he esittelevät itsensä itsenäisinä toimittajina suurelle yleisölle, työskennellen kuitenkin Ukrainan lakien vastaisesti Itä-Ukrainassa ja toimittaen materiaalia venäläispropagandan käyttöön. Joukkorahoituskampanjoiden ohella erityisesti Pay-Pal on keino hämärtää ja kätkeä rahoituslähteitä suurelta yleisöltä.

Ilja Janitskinin kohdalla erityisesti Venäjä-rahoitus on nostettu esille, ja tässäkin hämäräperäiset tahot esittävät väitteitä tosina, niinpä valheesta – disinformaatiosta on tullut (ainakin joillekin) totuus. Jessikka Aron suuhun on asetettu sanoja ja lauseita, hänen esittämiä asioita on vääristelty tahi ymmärretty (tahallisesti) väärin, ja nämä tulkinnat leviävät kautta verkon totuuksina. Uskallamme kuitenkin sanoa, että Janitskinin rahoituskuviot pitävät sisällään outouksia, vai miksi esim. hänen vaalirahoitustilinsä oli sama kuin MV-lehden tukitili? (3) Näiden perusteella voi tietty tehdä omia tulkintoja, mutta ymmärtääkseni Jessikka Aro ei ole sellaista tulkintaa tehnyt, että näiden perusteella esittäisi jonkin väitteen MV-lehden rahoituskuvioista. Sen sijaan perussuomalaisten Jussi Halla-aho on ruplarahoituksesta MV-lehden yhteydessä puhunut.

Mikäli laajennamme kuviota, on aivan oikeutettua sanoa, että Suomeen kohdistetun propagandan taustalla on myös venäläisrahaa. Enkä nyt tarkoita Johan Bäckmania, vaan Itä-Ukrainassa Venäjän miehittämillä alueilla työskentelevää, MV-lehden nykyistä ”päätoimittajaa”, Janus Putkosta. Egorova Leaksin yhteydessä Putkosen toiminnasta paljastui paljon, myös se, että tuolloin Putkosen toimittaman propagandistisen DONi Newsin taustalla on venäläinen raha. (4) Putkosen toimittama, disinformaatio ja propaganda, ulottui myös Suomeen suomalaiselle yleisölle. Hän kirjoittamia propagandistisia kirjoituksia julkaistiin MV-lehdessä jo Ilja Janitskinin aikana. Mikä tilanne mahtaakaan olla nyt, kun Putkonen vastaa koko MV-lehdestä turvapaikassaan Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla. MV-lehden verkkosivujen perusteella sokean reetankin pitäisi ymmärtää kenen tarinaa Putkonen toistaa.

Jessikka Aroa on myös kritisoitu trolli-sanan liiallisesta käytöstä. On totta, että trolli-sana on kokenut inflaation sitten vuoden 2014 ja 2015, mutta onko tämä toimittaja Aron vika? Ei missään nimessä! Ei, vaikka hänen työn kautta termi nousi tässä asiayhteydessä laajempaan tietoisuuteen. Se, että termi on kokenut inflaatiota, on oikeastaan meidän kaikkien vika, unohtamatta sitä, että selkeän tarkoituksellisesti tiettyyn viiteryhmään kuuluvat ihmiset pyrkivät vesittämään termiä ynnä tekemään siitä naurettavan – saattaa sanan trolli, ja etenkin Venäjä-trolli, naurunalaiseksi. Muistetaan vaan mitä Roman Skaskiw kirjoittikaan artikkelissaan ”Nine Lessons of Russian Propaganda” totuuden vesittämisestä ja saattamisesta naurunalaiseksi. Samalla tavalla tässä tapauksessa sanan trolli merkitystä pyritään muuttamaan ja muodostamaan sen ympärille voimakkaita negaatioita ynnä leima, joka leimaa käyttäjänsä. Teoksessaan Aro esittelee, kuinka ihminen leimataan ”mätä silli” -metodilla. Onko sanoillekin käymässä samoin?

Tapauksissa, joissa puhutaan Pietarissa toimivan Internet Research Agencyn eli Pietarin trollitehtaan työntekijöistä, on perusteltua puhua trolleista. Toki asiayhteyden on hyvä olla selkeän, kuten sen voidaan katsoa olevan kirjassa, johon kimmokkeena on toiminut yhtäältä Aron toimeenpanema joukkoistettu kysely Venäjän nimettömistä verkkohäiriköistä ja joka toisaalta perustuu Aron, ja muutamien muiden hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden, henkilökohtaisiin kokemuksiin. Kokemuksiin, joita ei missään nimessä tule väheksyä, eikä leimata pelkästään kiusaamiseksi tai häirinnäksi, kun käytännössä kyseessä on väkivallalla uhkailua, psyykkistä väkivaltaa, tarkoituksellisesti koettaa tehdä kohteen päivittäinen elämä mahdottomaksi. Väkivallan uhka on todellinen, ei kuvitteellinen, Venäjällä tämä uhka on myös konkretisoitunut ulottuen toisinaan maan rajojen ulkopuolellekin. Toki meillä Suomessa konkreettisin väkivallan uhka Jessikka Aroon tulee maamme rajojen sisäpuolelta, ikävimmässä tapauksessa puheet väkivallasta realisoituvat – kirjoittajien toiveet ”venäläisestä itsemurhasta” muuttuvat todeksi ääriajattelun nostaessa päätään ja mahdollisesti kanavoituessa sanoista teoiksi.

Itsessään uhkailu on vastenmielistä ja raukkamaista, samalla myös tuntuu siltä, että kaikki eivät ole sisäistäneet sitä, että kyseessä on uhka, joka voi – ikävässä tapauksessa – realisoitua. Sanat voivat muuttua reaalimaailmassa todellisiksi teoiksi, siinä vaiheessa on turha vedota tietämättömyyteen, tai todeta vitsailleensa. Yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen ja lopulta kansakuntien radikalisoitumisesta on käyty viime aikoina varsin paljon keskustelua, silti osa tuntuu kieltävän sen mahdollisuuden, että Suomessa puheista siirryttäisi tekoihin. Vedotaan sivistykseen, mutta muistakaamme 90-luvun Jugoslaviaa – sielläkin sivistyksen pinta oli lopulta tavattoman ohut kätkien alleen vuosisataisen vihanpidon. Edellinen tuomionpäivän toteamus ei tarkoita, että Suomessa näin kävisi, vaan tarkoitan sitä, että ei pidä tuudittautua liialliseen turvallisuudentunteeseen ja kuvitella, että olemme suojassa äärimmäisimmiltä teoilta. Emme ole!

Kirjasta

Vaikka tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole olla kirja-arvostelu, tähän loppuun lausun (kirjoitan) myös muutaman teosta arvioivan lauseen, jo itsessään sen tähden, koska teos ynnä kirjoittaja sen ansaitsevat.

Jessikka Aron kirjaprojekti oli pitkä, moni epäili (ja epäilemättä myös toivoi), että kirja ei koskaan valmistuisi ja tulisi julkaistuksi. Epäilijät olivat väärässä, Jessikka Aro sai teoksen kaikesta häirinnästä, kiusaamisesta ja psyykkisestä väkivallasta huolimatta valmiiksi. Kovien kansien väliin realisoitui teos, joka on odottamisen arvoinen, ja joka on eräs tämän syksyn merkittävimmistä teoksista.

Jessikka Aron Putinin trollit teoksen julkistamistilaisuudessa.

Teoksessaan Aro onnistuu välttämään ne lukuisat sudenkuopat, joita hänen matkalle oli aseteltu ja joihin olisi ollut mahdollista langeta. Teosta syventää merkittävällä tavalla se, että siinä käydään Aron omien kokemusten ohella läpi useiden muiden henkilöiden kokemuksia – heitä kaikkia yhdistää se, että häiritsijät ovat henkilöitä tahi ryhmiä, joita voi vähimmillään kuvailla Kreml-mielisiksi – minusta he eivät ole Venäjän asialla vaan Kremlin asialla – osan työskennellessä Venäjän johdon hyväksi, ja saaden, muodossa tai toisessa, korvauksen työstään. Joukossa on varmasti hyödyllisiä idiootteja, jotka on tavalla tai toisella onnistuttu masinoimaan mukaan tällaiseen kampanjaan. Henkilöitä, jotka eivät välttämättä alussa ymmärtäneet mihin ryhtyivät, ja nyt on myöhäistä lopettaa, koska vauhti on liian kova. Totuuden tunnustaminen tarkoittaisi oman maailmankuvan täydellistä romahdusta, tehtävä, johon kaikista ei ole, joten katkeroittavaan valheeseen uppoudutaan entistä syvemmälle.

Jessikka Aron Putinin trollien rakenne, useiden henkilöiden kokemusten käyminen läpi, saa aikaan sen, että lukijana en jäänyt kaipaamaan mitään selkeää analyysiosuutta, vaan teos kokonaisuutena ja siinä sisällä rinnakkaisten kokemusten kertaaminen ja tarkastelu saa aikaan sen, että lukijalle muodostuu varsin kattava kuva siitä, millaisin keinoin ja tekniikoin kohteiden kimppuun on sanoin ja teoin hyökätty, kuvausten kautta lukijan on myös mahdollista saada kuva ja riittävästi todisteita siitä, kuka ja millaiset voimat toiminnan takana on. Osan operaatioista on suorittanut valtiotason operaattori, näin on myös käynyt Suomessa, osan taustalla ollessa erilaiset alemman tason operaattorit ja hyödylliset idiootit. Usein toiminta on verkostoitunutta, mikä mahdollistaa hämärryttämisen ts. taustojen piilottamisen ja kätkemisen, jolloin toiminta näyttäytyy enemmän omaehtoiselta, paikalliselta, toiminnalta. Jota uskomusta vielä ruokitaan viestinnällisin keinoin, tai turvautumalla whataboutismiin tai esittämällä perusteettomia epäilyjä tahi syytteitä kohteesta, jonka maine (ja elämä) on tarkoitus tuhota. Valitettavasti Suomesta löytyy korkealtakin tasolta henkilöitä, jotka ovat valmiit kieltämään Aron kokemusten paikkansapitävyyden, ja vielä enemmän kieltämään sen, millainen taho toiminnan taustalla on – heidän motiiveja media ei pahemmin ole ryhtynyt tonkimaan. Aihetta olisi, sillä kaikkea ei voi ”höperyydellä” kuitata.

Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta on teoksena laaja, yli neljäsataa sivua asiaa, mikä saa aikaan sen, että aiheeseen perehtynyt lukija tulee myös pohtineeksi sanojen ja termien tarkoitusta. Uskon kuitenkin, että Jessikka Aro on käyttänyt runsaasti harkintaa päätyessään käyttämiinsä ilmauksiin esim. kuvaillessaan Ylellä toiminutta myyrää – mietin, olisinko käyttänyt samaa termiä vaiko jotain toista. Termin käyttö on ymmärrettävää ja perusteltua, vaikka myyrä pitääkin sisällään voimakkaan tunnelatauksen.

Ja kuten aiemmin viittasin, itse olisin ehkäpä kuvaillut näitä henkilöitä Kreml-mielisiksi, mutta Venäjä-mielinen kuvauksen käyttö sekin on perusteltua, koska media ynnä erilaiset julkaisut ja analyysit Ukrainankin sodan alkuvaiheissa käyttivät kyseiseen viiteryhmään kuuluvista nimitystä Venäjä-mielinen. Mutta ovatko he oikeasti Venäjä-mielisiä, vaiko lähinnä Kreml-mielisiä, vaikka (kenties) kuvittelevatkin olevansa Venäjän asialla. Mitä he eivät mielestäni ole. He ovat Kremlin asialla, eivät Venäjän (maa) ja venäläisten (kansa), vaikka he kenties niin kuvittelevatkin olevansa.

Kun tarkastellaan kokonaisuutta ja aihetta, Aron teos on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ja aivan kuten edellä viittasin, eräs tämän kirjasyksyn merkittävimmistä teoksista, joka on kirjoitettu tyylillä, mikä viehättänee myös sellaista lukijaa, jolle aihepiiri ei ole tuttu, joka ei ole perehtynyt informaatiosotaan, propagandaan, häirintään kuin korkeintaan pinnallisesti. Useissa kohdin teostaan Aro kirjoittaen kärsivällisesti avaa ja kuvaa käyttämiään termejä tehden ne näin ymmärrettävämmiksi.

Jessikka Aro päättää kiinnostavan ja tarkkanäköisen Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta, toteamukseen

”Tuntui, että olin tehnyt parhaani”.

Johon omasta puolestani totean, että olet totisesti tehnyt enemmän kuin tarpeeksi. Merkittävän teon ja teoksen, kiitokset siitä!

Marko

1. https://yle.fi/uutiset/3-7470016 

2. https://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda 

3. https://twitter.com/Rusbuster/status/891224445041487872?s=20 

4. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/2016080722024403 

Kuvat Marko Enqvist.

Twitter, taistelu verkkohäirintää vastaan – paljon melua tyhjästä

- verkkohäirikkö ”MarcoEnqvist70” aikaansaannokset     

Twitter on puheissa luvannut käydä taistoon verkkohäirintää ja vihapuhetta vastaan, omien havaintojeni mukaan puheita on ollut paljon, tekoja ei niinkään, vaikka toisinaan kampanjaluonteisesti saatetaankin poistaa suurin joukoin erilaisia bottitilejä tms. Tilanne on siis edelleen samainen, jollainen kuvataan toimittaja Jessikka Aron kirjassakin – paljon melua tyhjästä Twitterin ja Facebookin ollessa laiskoja (haluttomia) puuttumaan verkkohäirintään.

En erityisemmin pidä sanasta ”vihapuhe”, joten siksi en sitä tämän kirjoituksen otsikossa käyttänyt. Mielestäni terminä se, aivan kuten termi koulukiusaus, väheksyy tekoa ja sen luonnetta. Koulukiusaaminen ei ole kiusaamista vaan se on fyysistä tai henkistä väkivaltaa, samalla tavalla verkossa tapahtuva vihapuheeksi kutsuttu häirintä pitää sisällään uhkailua, pelottelua, herjaamista, kunnianloukkauksia, joten itse en pidä järkevänä, että tekoja vesitetään vihapuhe-termin alle, joka terminä on helpohkoa kääntää sen sisältämää tärkeää ajatusta vastaan ja ryhtyä puhumaan ”ajatuspoliisista”, ”poliittisesta poliisista” jne. Mutta ymmärrän erinomaisesti, miksi monet turvautuvat termiin ”vihapuhe” kuvatessaan näitä tapahtumia, koska olemassa ei oikeastaan ole yksiselitteistä ja riittävän täsmällistä korvaavaa termiä.

Etenkin toimittaja Jessikka Aron kokemusten myötä verkkohäirintä ja -vaino, joka eteni myös ulos verkosta, päätyi otsikoihin ja aina oikeuteen saakka. Osa laajamittaisessa häirinnässä ja vainossa mukana olleista päätyi oikeuteen saaden rangaistuksensa, tuomio ei kuitenkaan vielä ole lainvoimainen. Käräjäoikeudessa tuomittu kolmikko on valittanut tuomiostaan hovioikeuteen. Jessikka Aro on kirjoittanut kokemuksistaan, piakkoin ilmestyvän (nyt jo ilmestyneen), kirjan Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta. Aron kohdalla häirintään ovat syyllistyneet Suomessa laitaoikeiston ja ”kansallismielisten” ohella Venäjän hallintoa tukevat yksittäiset henkilöt ja muut vastaavat tahot, joukossa on myös ammattimaisempia toimijoita. Aron häirintä on myös levinnyt maamme rajojen ulkopuolelle, saaden alkunsa hänen ryhdyttyä tutkimaan Pietarin trollitehdasta Venäjällä. Melkeinpä voidaan sanoa häirinnän alkaneen maamme rajojen ulkopuolelta Johan Bäckmanin tarkoituksellisen aktiivisuuden seurauksena.

Tässä kirjoituksessa en tarkastele tämän tarkempaa Jessikka Aron kokemaa häirintää ja häneen kohdistettua, laajamittaista, lokakampanjointia – aiheesta kirjoitin aikoinaan blogin ”Kansainvälisen lokakampanjan kohteena”. (1) Sen sijaan kuvien ja lyhyiden informatiivisten selontekojen kautta käyn läpi häirintää, joka on kohdistunut minuun – ja joka näyttää leviävän sosiaalisen median ja internetin ulkopuolelle.

Aloitan kuvakollaasilla, johon olen yhdistänyt joitain ”MarcoEnqvist70”-tilin twiittejä, jonka jälkeen tarkastelen yksityiskohtaisemmin muutamia muita twiittejä kuvakaappauksina. Sain tilin ”MarcoEnqvist70” riesakseni helmikuussa 2017, vinkin tilin olemassa olosta sain 17. helmikuuta, jolloin tili oli ollut toiminnassa pari päivää. Olen raportoinut tilin toiminnasta itse useita kertoja, tiedän muiden raportoineen kymmeniä tai jopa satoja kertoja, mutta tähän päivään mennessä Twitter ei ole nähnyt tilin toiminnassa väärää, josta voimme päätellä… mitä?

Yksikään oma raporttini ei ole johtanut mainittavaan toimenpiteeseen, ei edes raportointi siitä, että tili esiintyy minuna (identiteettivarkaus). Alun perin tilin ulkoasu muistutti enemmän omaani, kuvituksessa käytettiin myös minun ottamia valokuvia, kuten alla olevassa kuvakaappauksessa tilin taustakuvana on kuva, jonka olin ottanut edellisen kotini ikkunasta. Esittelytekstissä on mainittu nimeltä SSS-Radio, jolle tuolloin kirjoitin blogeja. Totuudenvastaisesti väitetään EKRE:n rahoittaneen SSS-Radiota.

”MarcoEnqvist70”-tili aloitti toimintansa helmikuussa 2017, voidaan sanoa, että ensimetreiltä lähtien tilin taustalla olevan henkilön – henkilöiden – tavoitteena on ollut minun hiljentämisen ohella löytää kotipaikkani. Asuessani Lahdessa, hänen/ heidän onnistui paikantaa sosiaalisessa mediassa julkaisemieni kuvien perusteella asuinpaikkani. Tästä kokemuksesta viisastuneena, julkaisen nykyään hyvin harkiten kuvia, joiden perusteella voisi päätellä missä asun. Seuraavaksi pari kuvakaappausta twiiteistä, joissa tilin taustalla oleva taho hakee minusta tietoja tai päättelee missä asun. Olen itse poistanut kuvista henkilö- tai tunnistetietoja.

Etsinnän ja tietojen keruun ohella uhkailu, pelottelu ja niihin rinnastettava toiminta on kuulunut repertuaariin alkuhetkistä lukien.

Turvautuminen häpäisyyn ja nolaamiseen (= mätä silli) on eräs keino uhkaamisen ja pelottelun rinnalla, jolla tällaiset häiriköt koettavat hiljentää kohteitaan. Heidän tavoitteena on myös saada tietoonsa työpaikan osoitetiedot tai tietoja lähisukulaisista, jolloin ”operaatio” voidaan ulottaa koskettamaan heitäkin ja näin painostaa ”kohdetta” lopettamaan toimintansa. En tiedä onko entisiin työpaikkoihini oltu häiriköiden toimesta yhteydessä, eikä oikeastaan edes kiinnostakaan.

Alla olevista kuvista muiden kuin minun kasvot ”sotkettu” toimestani.

Aivan kuten yllä jo nähdään, kyseinen taho pyrkii myös leimaamaan muita henkilöitä, jotka osallistuvat toimintaan, jota hän/ he eivät tue. Tämän vuoden puolelta esimerkkejä löytyy muitakin, mutta koska en halua vetää kyseisiä henkilöitä ja tahoja mukaan tähän kirjoitukseen, en tässä yhteydessä julkaise tämän enempää kuvia, joissa esiintyy henkilöitä, jotka päätyvät tietämättään arvostelun ja pilkan kohteeksi.

Toisinaan häirintään on osallistunut muitakin tilejä, jotka toimivat koordinoidusti sekä keskenään viestitellen. Erityisesti tili ”@HalmisenLaura” oli yhdessä vaiheessa todella aktiviinen, kantaen hetkellisesti päävastuun häirinnästä. Tilin taustalla oleva (mies)henkilö häiriköi myös Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halmista. Tietyt tekijät antavat olettaa, että tilien taustalla on eri henkilöitä.

Tällä hetkellä aktiivisena on, tietääkseni, vain yksi toimija – ”MarcoEnqvist70” -käyttäjä ja sen taustalla oleva(t) taho(t).

Vaikka olenkin käyttäjän ”MarcoEnqvist70” pääasiallisin kohde Twitterissä, on hän säännöllisesti ivannut ja pilkannut sekä häirinnyt muitakin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun aktiivisesti osallistuneita, etenkin sellaisia, jotka ovat enemmän vaihtaneet ajatuksia minun kanssa – tai jakavat samat ajatukset. Tässä yhteydessä en kuitenkaan nosta esimerkkeinä esille tällaisia twiittejä, niitä on kuitenkin löydettävissä kyseisen käyttäjän twiittivirrasta helpohkosti.

Käyttäjään ”MarcoEnqvist70” voidaan myös yhdistää yksittäiset YouTubeen ladatut laulumuotoiset pilkka- ja ivavideot, kuin myös ivatilit tyyliin Malko Runqvist (Huom: tili on YouTuben toimesta suljettu, koska tilillä on rikottu toistuvasti YouTuben käytäntöä vastaan). YouTubessa tilien taustalla oleva henkilö latasi lukuisia pilkka- ja ivavideoita myös muita henkilöistä kuin minusta, kohteita yhdistää ainakin jonkinasteinen NATO-myönteisyys tai kriittinen suhtautuminen Venäjän nykyjohtoon.

Kenties he kuvittelevat häirinnän, pelottelun, ivaamisen ja uhkailun ynnä ystävieni sotkemisen mukaan kuvioon hiljentävän minut. No, voin todeta, että ei onnistu – junan vauhti on jo niin kova, että hyppääminen siitä on myöhäistä.

* * *

En nyt ryhdy tarkemmin analysoimaan minuun kohdistettua häirintää. Silmämääräisestikin siinä on havaittavissa tekniikoita, jotka ovat tuttuja muista yhteyksistä – kuin myös Jessikka Aron teoksesta Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta. Tietenkin on syytä muistaa, että Aron teoksessa kuvaillut ja analysoidut rikolliset häirintätapaukset ovat vakavuusasteeltaan monin verroin rajumpia, kohteisiin kohdistunut hyökkäys on ollut rutkasti laajamittaisempi ulottuen sosiaalisesta mediasta perinteisen median sivuille ja televisioiden keskusteluohjelmiin. Aron teoksessa hyökkäyksen kohteet ovat olleet myös konkreettisessa vaarassa. Heidän kohdalla sanallinen uhka on realisoitua häiriköiden tai ääriajattelijoiden suorittamiksi hyökkäyksiksi.

Tiedoksi – en anna periksi. (2)

Tämä kirjoitus on ollut ”pöytälaatikossa” useamman viikon ajan. Olen jahkaillut julkaisun ja tuhonnan välillä, päädyin julkaisuun. Merkittävänä myötävaikuttajana julkaisulle toimii Jessikka Aron teos Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta, etenkin kirjoittajan Jessikka Aro luonteenlujuus ja periksiantamattomuus kuin myös vapaaehtoinen Roman Burko ja InformNapalmin oppi:

”Kokeiltuaan kaikkia kikkoja InformNapalm oppi, että puolustusasemissa pysyttely ei poista ongelmaa. Siksi heidän mukaansa parasta oli kääntää asetelmaa ja ryhtyä vastahyökkäykseen. Tehokkainta oli pakottaa trollit puolustautumaan ja vetäytymään”. (Jessikka Aro; Putinin trollit – s. 72).

Suomessa lait määrittelevät ne rajat, joiden sisällä haluan toimia, joten minulle niiden mukaan toimiminen ja – kuten aiemmin jo mainitsin – kirjoittelun jatkaminen ovat keinoja tässä ”vastahyökkäyksessä”.

Hiljaisuus ei ratkaise ongelmaa, kirjoittaminen kenties avaa ihmisten silmät ymmärtämään tällaisen toiminnan laajuuden, ja sen, että kohde voi olla kuka tahansa yhteiskunnallisesti aktiivi.

Marko

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2017/11/kansainvalisen-lokakampanjan-kohteena.html 

2. Linkki alkuperäistwiittiin: https://twitter.com/MarcoEnqvist70/status/1176560005069385729 

Lainattu myös Jessikka Aron teosta Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta.

”MarcoEnqvist70” twitterissä: https://twitter.com/MarcoEnqvist70 

”Malko Runqvist” YouTubessa:

https://www.youtube.com/channel/UCTXYJfwwbp8MhFJSPje4TfA?fbclid=IwAR1_Xr-h36Fyuii1fM3HkGKGI0zzb3FxEWKq_5yBZVTrigQTrj6DXA6lTTk

Huom. kirjoitukseen on poimittu vain murto-osa kyseisen tilin minuun kohdentamasta häirinnästä.