Kohdennettua häirintää ja maalittamista

Ex. kansanedustaja valtiopäiväneuvos Mikko Elon toimittaja Jessikka Aroon kohdistama sarjahäirintä Facebookissa tapahtui reilu viikko sitten ollessani reissussa, tuolloin en kyennyt tarttumaan aiheeseen tarkemman kirjoituksen myötä, mutta koska kyseessä on – mielestäni – selkeä korkeanprofiilin sosiaalisessa mediassa tapahtunut häirintätapahtuma, on tapahtuneen käsittely näin jälkikäteen perusteltua. Korkeanprofiilin häirinnän siitä tekee ensinnä se, että aloittajana ja häirintäketjun ylläpitäjänä toimi ex. kansanedustaja, Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan puheenjohtajanakin  vuosina 1995 – 2007 toiminut valtiopäiväneuvos Mikko Elo, tapahtumaketjuun osallistui myös valiokuntaneuvos Peter Saramo Eduskunnan suuren valiokunnan valiokuntasihteeri – kaksi korkeamman profiilin toimijaa, joten huomio oli taattu.

Kaikki alkoi seuraavasta Mikko Elon Facebook-päivityksestä:

Kuvakaappaus Mikko Elon Facebook-sivulta.

Kyseisessä päivityksessä ex. kansanedustaja Mikko Elo nostaa esille puheenvuoronsa ”Oletko jo ilmoittautunut trolliksi Jessikkalle?” neljän vuoden takaa, (1) jossa jaetaan myös Jessikka Aron työnumero. Tämä nosto johti siihen, että toimittaja Aro sai (vähintään) yhden häirintäpuhelun - soittajana Vilho Juntunen, joka myös tunnusti tekonsa Elon Facebook-seinällä, tunnustusta seurannut – moni säikeinen keskustelu – näyttäytyi omissa silmissäni itse soittoa verrattomasti merkittävämpänä häirinnän ja mustamaalauksen muotona, tähän palaan myöhemmin.

Kuvakaappaus Elon Facebook-seinältä.

Juntusen Facebook-viestien mukaan Aro soitti hänen numeroon takaisin, mikä on toki ymmärrettävää, koska soitto tuli Aron työnumeroon, asia käy ilmi Facebookissa käydyistä keskustelusta. Soittaja, kommunisti Juntunen Kainuusta, on tunnettu näissä piireissä. Juntunen on myös vieraillut miehitetyssä Itä-Ukrainassa syksyllä 2016 suomalaisen propagandaryhmän matkassa tavaten Donetskissa muun muassa suomalaispropagandisti Janus Putkosen. Alueelle suomalaisryhmä saapui Venäjältä, rajaosuuden kautta, mikä ei ole Ukrainan kontrolloima, syyllistyen valtiorajarikokseen ja Ukrainan lakien rikkomiseen.

Juntunen miehitetyssä Donetskissa.

Elon toiminnasta tekee jo tässä kohdin erityisen tuomittavaa se, että alkuperäisestä Ylen välittämästä linkistä, jossa Aro kertoo kerättävän ”tietoa verkossa häiriköivistä Venäjä-trolleista” on poistettu Aron työnumero sen jälkeen, kun tietojenkeruu ei enää ollut ajankohtaista. (2) Sen sijaan Elo jakoi työnumeroa omassa blogissaan eteenpäin. Elo ei myöskään tunnu ymmärtävän tehneensä virheen. Virheen tunnustamisen sijaan hän masinoi lukuisten Facebook-päivitysten sarjan mustamaalatakseen Aroa sekä Aroa tukeneita keskustelijoita. Alla kuvakaappaus yhdestä tällaisesta keskusteluavauksesta.

Kuvakaappaus Elon Facebook-seinältä.

Käydystä keskustelusta huolimatta Elo ei näytä haluavan ymmärtää sitä, että Aro etsi kokemuksia ja havaintoja Venäjä-trolleista, ja aivan kuten  artikkelissa mainitaan ”Tarkoitus ei ole nimitellä yksittäisiä trolleja, vaan keskustella ilmiöstä laajemmin” (2) eli mitään nimirekisteriä ei kerätty, eikä trolleja pyydetty ilmoittautumaan. Tässä kohdin Elon toiminta ei ero millään muotoa esim. Venäjän harjoittamasta propagandasta ja informaation vääristämisestä. Alkuperäisen viestin sanoma muutetaan haluamaansa suuntaan, josta tehdään itselle totuus, joka kumoaa alkuperäisen informaation. Elon totuus on se, että Aro pyysi trolleja ilmoittautumaan, Elon totuus tuntuu myös olevan se, että kerätään nimirekisteriä – toinen asia on sitten se, että ovatko nämä ajatukset alun perin Elon oma vai onko joku ”syöttänyt” ne hänelle.

Tässäkään yhteydessä Elo ei halunnut tai kyennyt ymmärtämään sitä, että hän jakaa selkeää disinformaatiota, että hän on aktiivinen toimija kohdistaessaan Aroon häirintää – ymmärrän sen miksi Elo ei halunnut tunnustaa virheittään, kyse on Elolle yksinkertaisesti tarkoituksellisesta toiminnasta sekä ”totuudesta”. Kenties hän kokee toimivansa oikein tai ainakin oikean asian puolesta. Kyse on myös tarkoituksellisesta ja tahallisesta häirinnästä, jopa maalittamisesta – mielestäni toimintaa voidaan pitää maalittamisena kun huomioidaan se, että Elolla on Facebookissa tuhansia seuraajia, ja että kyseessä on ex. kansanedustaja ja valtiopäiväneuvos. Oman osansa tähän soppaan antoi, jälleen kerran, valiokuntaneuvos Peter Saramo muun muassa seuraavalla tapaa:

Kuvakaappaus Elon Facebook-seinältä.

Saramo ei todellakaan ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. (3) Hän on aktiivisesti kampanjoinut muun muassa Aroa vastaan useamman vuoden ajan, ottaen myös yhteyttä ulkomaisiin medioihin. Venäjän Trolliarmeija ryhmässä Saramo julkaisi The Sydney Morning Heraldille kirjoittamansa kirjeen. (4) Saramo väittää kirjoittaneensa kirjeen yksityishenkilönä, tästä huolimatta hän allekirjoitti kirjeensä:

”Respectfully,

Peter Saramo

Director, EU Secretariat

Parliament of Finland”

Tällainen korostaminen kumoaa kaikella tapaa väitteen yksityishenkilönä kirjoittamiselle. Yksityishenkilön ei ole tarve näin selkeästi tuoda esille omaa asemaansa, pyrkien näin nostamaan vastineensa painoarvoa olennaisesti. Kenties jopa pyrkien vetämään mattoa Aron jalkojen alta – romuttamaan hänen uskottavuutensa.

Elon Facebook-seinällä käytyä keskustelua leimasi myös hyvin rujo ja härski kielenkäyttö, paikoin se oli täysin rinnastettavissa MV-median foorumeilla käytyyn "keskusteluun" – ollen aivan yhtä ”sakeaa” ja häiritsevää luonteeltaan. Eloa huomautettiin lukuisia kertoja hänen tukijoiden ja ymmärtäjien käyttämästä kielestä, sen sijaan, että Elo olisi puuttunut tähän – kehottanut malttiin ja poistanut räikeimpiä ylilyöntejä, Elo ryhtyi sensuroimaan kirjoittajia, jotka huomauttivat Eloa käynnissä olevan monisäikeisen keskustelun, jopa rikollisesta, luonteesta.

Sen sijaan seuraavan kaltaisia viestejä Elo ei katsonut tarpeelliseksi poistaa, tukivathan ne hänen agendaa. Tätä soopaa keskusteluissa oli huomattavia määriä.

Kuvakaappaus Mikko Elon Facebook-sivulta.

Olen pannut merkille sen, että muutaman vuoden takaiseen aikaan verrattuna, tänään omalla nimellä kirjoitetaan entistä häiritsevämpää – aggressiivisempaa – tekstiä. Aiemmin turvauduttiin nimimerkkeihin tms. nykyään varsin usein omalla nimellä kirjoitetaan hyvin henkilökohtaisia hyökkäyksiä ihmisiä vastaan, usein sellaisia ihmisiä, jotka eivät jaa samaa aatemaailmaa tai jotka työssään käsittelevät yhteiskunnallisia (hyökkääjälle tärkeitä aiheita) kriittisesti tai hyökkääjän näkökulmasta väärällä tavalla. Nähdäkseni tämä on eräs seuraus MV-lehden ja -median synnyttämästä ”keskustelukulttuurista”. Tähän näkemykseen on myös ujutettu ajatus sananvapauden rajoittamisesta, kyse ei kuitenkaan ole siitä, vaan siitä, että sananvapauteen liittyy myös vastuu sanomisistaan. Ihan mitä tahansa emme saa sananvapauden nimissä esittää, mikäli tulemme rikkoneeksi lakia, asia tarkastellaan viime kädessä oikeudessa, asia mitä esim. Ilja Janitskinia vastaan käytävässä oikeudenkäynnissä Janitskinin tukijoiden tuntuu olevan vaikea ymmärtää. Yllä olevassa kuvakaappauksessa ei esiinny kritiikkiä vaan kyse on loanheitosta ja häirinnästä, häirinnän kitkeminen ei ole sananvapauden rajoittamista.

Elon sivulla käytyyn keskusteluun otti osaa henkilöitä voimakkaalla Venäjä-myönteisellä narratiivilla varustettuna, kuten Evgenia Hilden, joka keväällä ja kesällä 2014 oli hyvin aktiivisesti mukana Johan Bäckmanin ”Novorossija”-edustusto projekteissa levittäen Venäjän narratiivia tukevaa sanomaa Suomeen. Hildenin viestit välittävät varauksetonta Venäjä-tarinaa, Venäjän kertomaa propagandaa, eikä Hilden halua ymmärtää sitä, miksi tietyt terminologiat ovat jääneet ”elämään” eikä Venäjän roolista Ukrainan sodassa välttämättä puhuta oikein nimin. Ei vaikka näyttö Venäjän osallisuudesta on kiistatonta. Tästä saamme syyttää itseämme, haluttomuuttamme puhua Venäjän roolista Ukrainassa oikeita termejä käyttäen. Ukrainassa ei ole sisällissota, siellä ei sodi separatisteja, kyseessä on Venäjän Ukrainaan kohdistama aggressio ja sota, joka alkoi helmikuussa 2014 Krimin niemimaan miehityksellä jatkuen keväällä (huhtikuussa) 2014 operaatiolla Itä-Ukrainassa, joka jatkuu käynnissä olevana matalan intensiteetin sotana edelleen.

Kuvakollaasi parista Hildenin viestistä Elon Facebook-seinältä.

Keskustelu Mikko Elon Facebook-seinällä oli kokonaisuudessaan ikävää ja häiritsevää – asiatonta. Elon näkemystä tukevista osallistujista kovin harva pyrki asialliseen ja kriittiseen keskusteluun, keino valikoima oli aivan jotain muuta – yllä kuvailtua masinoitua hyökkäystä toimittaja Aroa ja asiallista keskustelukulttuuria vaativia vastaan. Elo ei myöskään näytä huomioivan hänelle kirjoitettuja vastineita, eikä huomioivan sitä, että toimittajana Aro on työstänyt keräämästään materiaalista lukuisia artikkeleja useammalla kielellä – Mikko Elo perää uudelleen ja uudelleen asioita, joista on jo kirjoitettu lukuisia artikkeleja ja joita on lainattu lukuisissa medioissa ja kirjoituksissa.

Jos jotain hyvää keskustelusta on löydettävissä, on se sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Antti Rinteen voimakas ja selkeä kannanotto, jossa hän ehdottomasti tuomitsi Elon toimittaja Aroon kohdistaman lokakampanjan. (5) Ehkäpä tämän puuttumisen seurauksena Elon alkuperäinen ”puheenvuoro” Uuden-Suomen sivuilla näyttää poistuneen. 

On toivottavaa, että sanoja seuraa myös konkreettisia tekoja - häirintä ei ole kritiikkiä!

Marko

1. http://mikkoelo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/176041-oletko-jo-ilmoittaunut-trolliksi-jessikkalle 

(Huom: kirjoitus on todennäköisesti nyt poistettu Uuden-Suomen sivulta).

2. https://yle.fi/uutiset/3-7470016 

3. https://kioski.yle.fi/omat/my-year-as-a-pro-russia-troll-magnet 

4. https://www.facebook.com/groups/389891377829035/permalink/611688585649312/?comment_id=612000048951499 

5. https://twitter.com/AnttiRinnepj/status/1034031828796157962 

Saammeko sähköä presidenttipeliin?

Ennen viime sunnuntaita ja Nils Torvaldsin ulostuloa, tulevien presidentinvaalien turvallisuuspoliittinen keskustelu oli suorastaan näivettynyttä. Kannattajakorttejaan keräävä Petrus Pennanen oli aikapäivää sitten ilmoittanut myönteisen NATO-kantansa, ehdolle asettuneiden joko pantatessa kantaansa tai suhtautuessa NATO-jäsenyyteen kielteisesti.

Kuvakaappaus Petrus Pennanen twitter.

Pennasen ilmoittaessa NATO-myönteisen kantansa kirjoitin blogiin:

”Juuri tällaisia rohkeita keskustelunavauksia tämä maa kaipaa, ja juuri siksi minä mielelläni allekirjoitan hänen kannatuskortin, mikäli sellaisia ryhdytään keräämään. Ei kiertelyä tai kaartelua, ei epävarmoja lupauksia tai puheita ”Suomen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta” – jälkimmäisestä tulee kaikella tapaa mieleen kylmän sodan aikainen hokema ”Suomen puolueettomuudesta”, jonka jatkuva hokeminen synnytti tunteen siitä, että meidän on jatkuvasti hoettava valhetta itsellemme, koska muutoin emme siihen usko. Tuolloin valehtelimme itsellemme (ja lännelle) olevamme puolueeton, vaikka olimme ”hirttäytyneet” neuvostovaltioon.” (1)

Sunnuntaina Suomen ruotsalaisen kansanpuolueen asettama ehdokas Nils Torvalds avasi omalta osaltaan pelin ilmaisemalla – mitään kiertelemättä – myönteisen NATO-kannan. (2) Torvaldsin perustelu on hyvin yksiselitteinen (ja rehellinen):

”Suomen ja Euroopan turvallisuuspoliittisessa ympäristössä tapahtuu nyt suuria muutoksia”.

Torvaldsin mukaan kyllä tai ei -keskustelu on tätä nykyä vanhentunutta. Tiivistäen voidaan todeta Torvaldsin sanoneen seuraavaa, jos Suomi haluaa olla mukana niissä päätöksissä, jotka koskevat Suomen sekä Euroopan turvallisuutta, ja jotta olisimme täysivaltainen jäsen tässä keskustelussa, on meidän liityttävä NATO:on.

Toivon, että Petrus Pennanen saa kerättyä tarvittavan määrän kannattajakortteja määräaikaan mennessä, jotta vaaleissa olisi edes kaksi myönteisesti NATO:on suhtautuvaan ehdokasta – kuviossa ainoa negatiivinen puoli on se, että kumpikin ehdokas, mikäli Pennanen ehdolle pääsee, kuuluu ainakin toistaiseksi marginaaliehdokkaiden joukkoon.

Siitä huolimatta, että lasken ainakin vielä Nils Torvaldsin marginaaliehdokkaaksi (kannatus 1 %, Taloustutkimus 22.-23. elokuuta 2017) kannatuksellaan, on hänen suorittamaa keskusteluavausta syytä pitää huomionarvoisena ja se toivottavasti johtaa siihen, että myös muut ehdokkaat joutuvat avaamaan turvallisuuspoliittisia kantojaan ja mahdollisesti kertomaan oman NATO-kantansa kiertelyn ja kaartelun sijaan – tai kahdella pallilla istuskelun sijaan. Itse kuitenkin pidän presidentinvaalikampanjaa sellaisena, jossa huomio on kiinnitettävä myös päivänpolitiikan ulko- ja yläpuolella oleviin asioihin – turvallisuuspoliittisia kysymyksiä ei pidä työntää sivuun, mitä ei pidä myöskään tehdä ulkopoliittisille kysymyksille.

Monelle Nils Torvalds, entinen kommunisti ja nykyinen RKP:n meppi sekä ehdokas, voi olla taustaltaan sellainen, jolle on mahdotonta antaa ääntä. Tästä syystä johtuen en usko, että hän tosiasiallisesti tulee uhkaamaan nykyistä tasavallan presidentti Sauli Niinistöä, mutta on mahdollista, että rohkea ja selkeä turvallisuuspoliittinen kanta nostattaa hänet varteenotettavaksi kandidaatiksi kamppailuun toisesta sijasta ja sen myötä pääsystä toiselle kierrokselle, mikäli sijoituksella nyt on lopulta merkitystä. Tarkoitan tällä sitä, että ei ole poissuljettua sekään, etteikö vauvailmoituksen julkaissut Sauli Niinistö valita hoitamaan presidentintointa toiselle kaudelleen jo ensimmäisellä kierroksella.

Torvaldsin nykyinen puolue ei välttämättä se suurin kynnyskivi ole, meidän on hyvä muistaa, että samaisen puolueen Elisabeth Rehn oli 90-luvulla lähellä nousta presidentiksi ensimmäisenä naisena. Torvaldsin kohdalla vasemmistolainen tausta saattaa olla se suurin epävarmuustekijä, joka karsii potentiaalisia NATO-myönteisiä äänestäjiä. Omalla kohdalla Torvalds on varteenotettavin ehdokas ensimmäisellä kierroksella, mikäli Petrus Pennanen ei saa kerättyä riittävästi kannattajakortteja.

Kuusi vuotta sitten Niinistö marssi lopulta voittoon – Vihreiden Pekka Haaviston kiri ei riittävä ollut, nyt toisen kierroksen paikka ei ole hänelle kirkossa kuulutettu. Turvallisuuspolitiikassa, niitä merkittävimpiä kysymyksiä joiden perusteella teen päätökseni – jollei merkittävin juuri nyt, Haavisto on luonut katseensa länteen mutta ei NATO:on. Entäpä sitten muut varteenotettavat ehdokkaat ja Paavo Väyrynen?

Populistinen perussuomalainen Laura Huhtasaari ei ole toistaiseksi loistanut turvallisuuspoliittisissa kannanotoissaan, itse asiassa päinvastoin, hän kuuluu niiden ehdokkaiden joukkoon, joiden harjoittamaa politiikkaa pidän Suomelle turmiollisena niin kauan, kun turvallisuuspoliittisesti olemme yksin. EU ero, jota Huhtasaari ajaa ilman pätevää turvallisuuspoliittista ratkaisua eli esim. NATO-jäsenyyttä, siirtäisi Suomen vääjäämättä Venäjän kainaloon ja samaan viiteryhmään Valko-Venäjän ja useamman Keski-Aasian valtion kanssa. Tuolloin olisimme yksin ja Venäjän painostukselle vieläkin alttiimpia.

Perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari twitterissä kesäkuun 15. 2016.

Yksittäisen someviestinnän perusteella ei tietenkään pidä mennä tekemään kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä, Huhtasaaren kohdalla kyse ei kuitenkaan ole ”yksittäistapauksesta” vaan turvallisuuspoliittisessa keskustelussa hänelle näitä huteja on tullut useita. Kuinka uskottava hän olisi ylipäällikkönä – tähän retoriseen kysymykseen jokainen muodostakoon oman mielipiteensä. Minun on vaikea ottaa häntä vakavasti otettavana ehdokkaana, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tänä ”totuuden jälkeisenä aikana” hänet ole syytä ottaa ehdokkaana vakavasti. Ja, että miksi? Vastaukseksi riittää Donald Trump.

Laura Huhtasaari ei suinkaan ole ainoa tulevien vaalien ehdokkaista, joiden en toivo pääsevän ensimmäistä kierrosta pidemmälle. Minulla ne syyt liittyvät turvallisuuspoliittisiin kantoihin, siihen millaista linjaa ehdokkaat – silmissäni – näyttävät ajavan eteenpäin.

Keskustan presidenttiehdokkaan Matti Vanhasen kannatus ei tällä hetkellä nouse paria prosenttiyksikköä korkeammaksi (3) – joten jo tässä vaiheessa voitaneen sanoa, että Vanhanen tulee jäämään marginaaliehdokkaaksi tulevissa vaaleissa. En nimittäin jaksa uskoa, että keskustalaiset onnistuvat nyt yhdistämään rivinsä Vanhasen taakse, ja että hän tulisi saamaan merkittävästi tukea yli puoluerajojen, päästäkseen toiselle kierrokselle. Huomioitavaa on se, että keskustalaisistakin Vanhaselle antoi tukensa syyskuussa julkaistussa mielipidemittauksessa vain 12 prosenttia. Se, että Vanhanen on tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa marginaalissa ehdokkaana, on enemmän kuin positiivinen asia. Vanhasen, aivan kuten koko puolueen, tämänhetkinen linja on kuin suoraan 70-luvulta – suomettuneeseen Suomeen kuuluvat narratiivit esiintyvät tavan takaa poliittisessa retoriikassa. Merkittävimpien keskustalaispoliitikkojen poliittista sanailua kuunnellessa, väistämättä herää kysymys siitä, että kenen etua he ajavat. Suomen vaiko Venäjän? Tätä Venäjä-narratiivia toistavaa rumpua paukuttaa myös presidenttipeliin mukaan lähtenyt – Keskustan kunniapuheenjohtaja – Kansalaispuolueen perustaja, Paavo Väyrynen, jonka kannattajakorttien kerääminen taitaa kuitenkin olla pahasti kesken. Kannattajakorttien keräystä hoitavan Seppo Hauta-ahon elokuisen arvion mukaan kortteja on kerätty tuhannesta kahteen tuhanteen. Taitaa Paavolle tulla kiire…

Aivan kuten Keskustan Vanhanen sosiaalidemokraattien ehdokas Tuula Haatainen kuuluu tällä hetkellä kannatuksen perusteella marginaaliin – vaikea kuvitella, että kolmen prosenttiyksikön kannatus tässä vaiheessa johtaisi nosteeseen, jonka seurauksena Haatainen pääsisi edes toiselle kierrokselle, mikäli sellaista edes tarvitaan. Haataisen ongelmana liene myös se, että merkittäviä demarivaikuttajia – kuten Erkki Tuomioja ja Eero Heinäluoma – liputtaa avoimesti Sauli Niinistön puolesta. Turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä demareiden vaikuttajat näyttävät toistavan ”Mutt kun Yhdysvallat” -mantraa, joka sellaisenaan on ollut tukahduttamaan turvallisuuspoliittista keskustelua Suomessa. Tähän kun yhdistetään puolueessa turvallisuuspolitiikan saralla tapahtunut (ideologinen) siirtymä vasemmalle, niin päästään asetelmaan, jossa myönteiset NATO-kannanotot ovat tavattoman harvinaisia, eivät kuitenkaan poissuljettuja. Kokenut demaripoliitikko Liisa Jaakonsaari edustaa puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä oikeaa laitaa, josta johtuu, että tämän hetken demareissa hänen mielipiteensä näyttävät olevan vääriä. Turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä demareissa näyttää vallalla olevan ideologinen painotus rationaalisen tarkastelun sijaan. Tosiasioiden tunnustamisen sijaan pää painetaan pensaaseen!

Huhtasaaren, Vanhasen ja Haataisen kanssa samassa sarjassa painii tällä hetkellä myös Vasemmistoliiton ehdokas Merja Kyllönen, yhteensä heidän kannatus nousee kymmeneen prosenttiin. (HS gallup 16.syyskuuta 2017). Nelikkoa näyttää yhdistävän etenkin turvallisuuspoliittisissa, kuin myös ulkopoliittisissa kysymyksissä varsin näkyvä Venäjän haluja ja toiveita myötäilevä linja. Näyttää siltä, että päätöksissään he huomioivat hyvin voimakkaasti Venäjää myötäilevän linjan – osansa tähän lienee Venäjän Suomeen kohdistamalla informaatiovaikuttamisella, jonka seurauksena tekemänsä päätökset eivät välttämättä aina ole Suomen edun mukaisia. Huhtasaarella soppaan tuo oman mausteensa voimakas EU-vastaisuus, toimivaa vaihtoehtoa hän ei kuitenkaan kykene Suomelle esittämään. Kuten todettu, yksin jääminen ei ole toimiva vaihtoehto.

Istuvan presidentin Sauli Niinistön etumatka on tällä hetkellä niin huomattava, että on vaikea kuvitella syntyvän vastaliikettä, jollainen kirittäisi jonkun ehdokkaista Niinistön varteenotettavaksi kilpailijaksi. Tällä kertaa Vihreiden ehdokas Pekka Haavistokaan ei taida kyetä samaan kuin kuusi vuotta sitten. Syyskuisen HS-gallupin mukaan Haaviston kannatus on 13 prosentin luokkaa. Hän on yhtä selkeästi toisena, mitä Niinistö on 68 prosentin kannatuksella ensimmäisenä. Mikäli Haavistoa verrataan YYA-Suomen poteroissa istuvaan nelikkoon (Huhtasaari, Haatainen, Kyllönen ja Vanhanen), on hän sentään tältä vuosituhannelta, vaikka turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä hän on Nils Torvaldsia varovaisemmalla linjalla tyytyessään hakemaan turvatakuut Ruotsin ja Norjan suunnalta. (4) Herää kuitenkin kysymys, että onko NATO-maa Norjalla intressejä antaa Suomelle turvatakuita, edes minimaalisia sellaisia.

Niinistö ei tämän hetkisten näyttöjen perusteella olisi oma-aloitteisesti nostanut NATO-jäsenyyttä esille, näiltä osin Nils Torvaldsin avaus on erinomainen. Tulevien presidentinvaalien turvallisuuspoliittinen peli on myös avattu ja vieläpä siten, että NATO-keskustelua on tavattoman hankala enää työntää takaisin komeroon, jossa – epäilemättä – suurin osa ehdokkaista olisi toivonut sen pysyvänkin vaalitaiston ajan. Torvaldsin avauksen myötä on suotavaa, että myös media haastaa ehdokkaat turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä – myös Sauli Niinistön.

Sauli Niinistö on presidenttinä ollut pettymys, mitä tulee tärkeään turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Ulkopolitiikan johtajana hän on toiminut tehokkaasti – eri asia on se, onko tehokas hyvää toimintaa. Sen sijaan hän on omalta osaltaan ollut hautaamassa turvallisuuspoliittista, ja etenkin NATO-keskustelua, kaappiin kätkettyjen luurankojen joukkoon. Hän olisi voinut arvojohtajana, jollaisen presidentin toivoin olevan, viitoittaa turvallisuuspoliittista keskustelua aiempia vuosia rohkeammalle tielle, näin ei kuitenkaan ole ikävä kyllä käynyt. Sen sijaan Niinistö on ajoittain vaikuttanut hermostuneen pelokkaalta, kun Venäjää on ryhdytty suomimaan kovinkin ankaralla kädellä.

Tulevissa vaaleissa on tällä hetkellä yksi NATO-ehdokas, Haavisto ja kokojoukko ”juoppohullua” isäntää pelkääviä perheväkivallan uhreja. Toivottavasti saamme lisää edistyksellisiä turvallisuuspolitiikan suunnannäyttäjiä ehdolle, ilman heitä valinta on helppo. Ei Nils Holgersson vaan Nils Torvalds.

Marko

1. http://vartiopaikalla.blogspot.fi/2017/06/valonkajastus-pimeyteen.html 

2. https://yle.fi/uutiset/3-9872116 

3. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005370145.html 

4. https://yle.fi/uutiset/3-9703011