Verkkohäirintä, vähemmälle huomiolle jäänyt Ukrainan tukijoiden riesa

 

eli havaintoja Yleisradion artikkelin innoittamana

Kirjoitin lyhyen twiittiketjun verkkohäirinnästä Yleisradion tänään julkaiseman Suomalaiset vapaaehtoistaistelijat joutuivat rajujen syytösten kohteeksi venäläisillä propagandasivustoilla -artikkelin seurauksena. Yleisradion artikkeli käsitteli tärkeää, mutta vähäiselle huomiolle jäänyttä aihetta, nimittäin suomalaisten Ukrainassa sotivien vapaaehtoistaistelijoiden joutumista rajujen syytösten kohteeksi venäläisillä propagandasivuilla. (1) Tässä kirjoituksessa laajennan muutaman twiitin ketjua hiukan, taustoittaen havaintojani ja kokemuksiani konkreettisin esimerkein.

Valokuva Yleisradion verkkosivulta, 26. maaliskuuta 2023.

On ymmärrettävää, että tällaisen häirinnän kohteeksi joutuminen kirpaisee, kuten se tekee vapaaehtoistaistelija Topi Huhtalaa. Luonnollisesti tällainen häirintä on vastenmielistä, mutta samalla oli (on) odotettavissa, että Venäjä pyrkii myös tällä tavalla vaikuttamaan kohteeksi valittuun henkilöön – eikä vain häneen vaan myös hänen lähipiiriinsä. Voisin kuvitella, että rintamaolosuhteissa tällaisen häirinnän ja vaikuttamisen kohteeksi joutuminen ei niin paljoa häiritse, mutta se voi ikävällä tavalla iskeä vasten kasvoja, kun on palannut kotiin (tai on lomilla).

Omien kokemusteni perusteella näkisinkin, että tarkoitus on yrittää vaikuttaa pidempikestoisesti mutta etenkin siten, että häirintä alkaa jossain vaiheessa vaikuttaa myös lähipiirin elämään – jos ei muuten niin ikävien uutisten tai spekulaatioiden muodossa. En myöskään sulkisi pois sitäkään vaihtoehtoa, etteivätkö syytökset leviäisi telegram-tileiltä myös muille alustoille, kuten vasta- ja vihamedioihin enemmän suomen kieliselle yleisölle kohdennettuna.

Erinomaisessa teoksessaan Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta Jessikka Aro esitteli, kuinka ”mätä silli” -metodilla ihminen (kohde) leimataan:

”Mätä silli viittaa pahan hajun hieromiseen kohteen vaatteisiin. Tekniikka perustuu väärien ja skandalöösien väitteiden levittämiseen, jotka halutaan ujuttaa mahdollisimman laajaan julkiseen keskusteluun. Tekniikan onnistuessa syytetyn nimeä ja hänen kytköstään skandaaliin toistetaan niin pitkään, että kohteen nimi ryvettyy, alkaa haista pahalle”. (2)

Ja mikäpä olisikaan pahempi, väärä ja skandaalimainen väite, kuin epämääräinen vihjaus ja syytös osallisuudesta sotarikokseen? Tässä kohdin on huomioitava se, että väitteellä ei tarvitse olla mitään totuuspohjaa; logiikka on myös turha etsiä. Sillä ei ole merkitystä, että venäläiset ovat tehneet mittaamattomasti enemmän sotarikoksia, ja ovat syyllistyneet rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Ei, nämä ovat täysin merkityksettömiä tapahtumia tässä asiayhteydessä! On muistettava, että ainakin osa näistä propagandan ja valheiden levittäjistä kokee itsekin olevansa sodassa länttä vastaan, josta he etsivät oikeutuksen teoilleen (itse asiassa kaikille Venäjän teoille).

Tällä hetkellä kymmenet suomalaiset yksityishenkilöt ja yhdistykset osallistuvat näkyvästi Ukrainan tukemiseen, joukossa on Huhtalan kaltaisia vapaaehtoistaistelijoita (vai ovatko he sotilaita, kun ovat osa Ukrainan asevoimia ja sitä tukevia organisaatioita), minkä tähden on luonnollista, että Venäjä tukijoineen pyrkii vaikuttamaan myös heihin erilaisin keinoin. Perättömien väitteiden ohella Yleisradion artikkelissa nostettiin esille omat sosiaalisen median kanavat. Huhtala kertoo saaneensa uusnatsi- ja murhaaja -kommentteja Instagramissa.

Muistetaan mitä Keir Giles kirjoitti uusimmassa teoksessaan:

”Ylipäätään on valtaisa virhe olettaa, että kukaan olisi liian merkityksetön voidakseen olla Venäjälle kohde, etenkin verkossa”. (3)

Mutta tämä suurempi joukko voi tavallaan suojella kohteita tällaiselta vaikuttamistoiminnalta, vaikuttamispyrkimysten kohdistuessa laajemmalle alalle. Ryhmissä kohteiksi joutuneet voivat tukea toinen toistaan, jos kokevat vaikuttamis- ja häirintäyritysten vaivaavan liiaksi mieltä. Toivottavasti tällainen likainen toiminta on huomioitu myös erilaisissa yhdistyksissä, sellainen voi tulla monelle täytenä yllätyksenä, kun on vilpittömästi ja hyvää hyvyyttään lähtenyt mukaan toimintaan halutessaan auttaa hädässä olevia. Valitettavasti on todettava, ettei Venäjän operaattoreille sillä ole mitään väliä toimiiko kohde siviileille kohdistettavan hätäavun piirissä tai tukeeko hän vapaaehtoisjoukkoja tms. Heille kaikki ovat kohteita, aivan kuten sotilaille kohteita ovat sotilaallisten kohteiden ohella siviili-infrastruktuuri. Loppujen lopuksi tällaisen häirinnän ja vaikuttamisen kohteeksi voi joutua näennäisen vähäisestä syystä, esim. lähipiiriin kuuluu henkilö, joka on tavalla tai toisella näkyvästi toiminnassa mukana. 

Kokemusteni perusteella perhettä ja lähimpiä ystäviä kannattaa suojella somessa, jos ryhtyy näkyvämpään toimintaan Ukrainan tukemiseksi. Ihan kaikkea ei ole enää järkevää jakaa sosiaaliseen mediaan, ei ainakaan omalta (nimetyltä) tililtä. Häiriköt voivat myös yrittää soluttautua sosiaalisen median kautta ns. kaveripiiriin ja sitä kautta onkia lisää tietoja kohteesta. Häirinnän aktiivisimpina aikoina sain lukuisia ”kaveripyyntöjä” Facebookiin. Näitä yhdisti se, että tilit oli laadittu harkitummin, kuvat oli kaapattu maanpuolustusaiheisilta sivuilta tai artikkeleista jne. (tarkastin näitä kuvia Googlen kuvahaulla).  Turvallisuusnäkökulmatkin kannattaa huomioida, pidettävä mielessä se, että häirintä voi myös siirtyä jossain vaiheessa verkosta todelliseen – oikeaan – elämään. Anonyymitilin käyttö voi tietyissä tapauksissa olla perusteltua.

Mikäli häirintä etenee pidemmälle, edessä voi myös olla tilanne, jossa kohteesta ryhdytään tekemään valetilejä sosiaaliseen mediaan, joita käytetään joko harhauttamiseen tai joille postitetaan kyseisen henkilön nimissä hyvinkin harhaista materiaalia (esim. kuvamanipulaatioita; kolmannen osapuolen ottamia kuvia, jotka esitetään kohtaan ottamina ja jakamina jne.) Näiden tilien kautta voidaan yrittää kontaktoida kohteen lähipiiriä ja tuttavia ja viestinnän kautta mustamaalaamaan kohde heidän ja lopulta myös kolmansien osapuolten silmissä. Työpaikkojakin saatetaan yrittää jäljittää, ja levittää työyhteisöön ikäviä juoruja.

Kokemusteni mukaan Suomessa poliisi on myös hyvin haluton tutkimaan sellaisia häirintätapauksia, joissa taustalla on yksi tai useampia anonyymitilejä, vastaus on usein ”Ei ole aikaa, eikä resursseja”. Tästä huolimatta suosittelen tutkintapyynnön tekemistä ainakin sellaisessa tapauksessa, jossa häirintään liittyy terveyteen tai henkeen liittyvää uhkaamista.

Valitettavasti pitkälle viedyn häirinnän kohteeksi joutuminen on tuttua minullekin, kirjoitan tavallaan kokemusasiantuntijana. Minusta on tehty valetilejä, minuun on kohdistettu pitkäkestoista häirintää sosiaalisessa mediassa, kotiosoitteeni on yritetty selvittää ja ainakin kertaalleen onnistuttu siinä jne. Minuun on yritetty vaikuttaa vihjaamalla, että jotain voi tapahtua ukrainalaisille tuttavilleni, myös heidän kotipaikka on koetettu selvittää.  Tähän tehtävään on valjastettu henkilöitä myös ulkomailta, viestiä on levitetty pro-Kreml ryhmiin jne. Minuun kohdistuvan häirinnän aktiivisin – näkyvin – vaihe on (ilmeisesti) jo päättynyt. Nyt kirjoittamiseeni ja aktivismiini koetetaan vaikuttaa muin toimin (esim. tekemällä tutkintapyyntöjä poliisille, ja toivomalla, että niiden seurauksena lopettaisin tietyistä aiheista kirjoittamisen). Tämän häirinnän taustalla on luonnollisesti Venäjän hyväksi työskentelevät henkilöt ja ryhmät. Seuraavaksi muutama kuvakaappaus esimerkkinä minuun kohdistuneesta häirinnästä, kuvakaappauksiin olen laatinut lyhyen kuvauksen tapahtumasta/ havainnosta.

Kiinnostavaa tässä kokonaisuudessa oli (on) se, ettei Twitter ryhtynyt merkittäviin konkreettisiin toimiin raportointieni seurauksena (pois lukien muutaman yksittäisen twiitin poisto raportointini seurauksena, mikä on lopulta olematon määrä verrattuna niihin tuhansiin twiitteihin, joita tililtä/ tileiltä kaikkiaan twiitattiin). Tiliä ei pidetty identiteettivarkauksena, eikä häirintänäkään, ei vaikka tilin taustalla ollut henkilö (taho) käytti lukuisia oman tilini kuvia twiiteissään. Häirintänä ei nähty edes sitä, että henkilö selvästi pyrki saattamaan suuremman joukon tietoon asuinpaikkani ynnä sanallisen kuvailun avulla synnyttämään kuvan, että jonkun olisi ehkäpä hyvä käydä vierailulla luonani. Eipä poliisikaan sen paremmin suoriutunut, jonka jälkeen ymmärsin, että Suomessa kohde jää näissä tapauksissa liian usein hyvin yksin. Toivottavasti vastaava ei toistu tänään, heidän kohdalla, jotka (tahtomattaan) joutuvat verkkohäirinnän kohteeksi, tai joista ryhdytään levittämään räikeitä valheita verkkoon. Puhumattakaan, että mukaan vedetään lähipiiriä, jotka ovat kenties vielä huonommin valmistautuneita tällaiseen.

Näin loppuun vielä totean, että terminä häirintä on aivan liian vähättelevä. Toiminnan skaala voi olla hyvinkin laaja, osan ollessa häirintää, mutta äärimmilleen vietynä kyse on psyykkisestä väkivallasta, de-humanisoinnista, jolla kohde yritetään nujertaa henkisesti. Ikävimmillään kyse ei ole vain fyysisen väkivallan uhasta vaan fyysisestä väkivallasta, joka kohdistuu kohteeseen, ja jonka kimmokkeena häirintä ja valheelliset viestit ovat. 

 

Marko 

 

Lähteet:

1. https://yle.fi/a/74-20023826 

2. Jessikka Aro: Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta, s. 168.

3. Keir Giles, Venäjän sota jokaista vastaan ja mitä se sinulle merkitsee s. 252.

Luonnollisesti suosittelen lukemaan Jessikka Aron sekä Keir Gilesin teokset. Valitettavaa on, että Jessikka Arokin on joutunut hyvin laajakestoisen ja pitkäaikaisen häirinnän kohteeksi, hänenkin tapauksessa voidaan sanoa jälkien johtavan ”sylttytehtaalle” eli Venäjän operaattoreihin ja ”auliisiin apureihin”.

#StandWithUkraine 

Venäjän monitahoinen vaikuttaminen ulkomailla ”auliita apureitakin” hyödyntäen

 

Venäjän 24. helmikuuta 2022 käynnistämän, Ukrainaan kohdistaman monen rintaman hyökkäyssodan rinnalla Venäjä on myös jatkanut erilaisia vaikuttamisoperaatioitaan ulkomailla. Samalla on myös nähty Venäjän poimivan edeltävinä vuosina aloittamiensa vaikuttamisoperaatioiden sekä muiden vastaavien toimien hedelmiä, mikä on näkynyt äänestyksissä YK:ssa, joissa Venäjän rinnalla erilaisilla äänestyksissä on ”seisonut” joukko kolmannen maailman maita. Näihin yhteiskuntiin Venäjä on viime vuosina pyrkinyt voimakkaasti vaikuttamaan joko korruptoimalla niitä tai toimittamalla korruptoituneiden valtioiden johdoille ”turvapalveluita” palkkasotilaiden muodossa. Vastapalveluina Venäjälle nämä maat ovat konkreettisen hyödyn rinnalla tarjoilleet hyvin usein Venäjää miellyttävää äänestyskäyttäytymistä kansainvälisissä organisaatioissa, kuten YK:ssa. Mutta ennen kuin sukellan syvemmälle aiheeseen, palautetaan mieleen eräs asia. Mieleen palautettavassa asiassa on kyse vastauksesta kysymykseen – Mikä mahdollistaa Venäjän vaikuttamisen (ja tuo sille sen mahdollisen menestyksen)?

Kysymykseen vastaa puolestani Keir Giles teoksessaan Venäjän sota jokaista vastaan:

”Venäjän käymässä kamppailussa demokratioita ja niiden väestöä vastaan sen saavuttamia menestyksiä liittää toisiinsa yhteinen tekijä, olipa sitten kysymys yksittäisten ihmisten suiden tukkimisesta häirinnällä tai koko maan poliittisen suunnan muuttamisesta. Yhdistävä tekijä on se, että Venäjän saavuttama menestys ei olisi ollut mahdollista ilman kohdemaassa olevien halukkaiden tukijoiden aktiivista toimintaa.” (1)

Eli jotta Venäjä saavuttaisi tarvittavaa menestystä, sillä on oltava kohdemaassa halukkaita tukijoita, jotka ovat valmiit aktiivisesti avustamaan sitä. En kuitenkaan ryhdy laajentamaan tätä kirjoitusta sillä, että ryhtyisin sen tarkemmin tarkastelemaan ja pohtimaan syitä, jotka saavat (tai pakottavat) ihmiset työskentelemään Venäjän hyväksi. Syyt voivat vaihdella ideologisista ahneuteen tahi siihen, että Venäjän on onnistunut kokoamaan raskauttavaa materiaalia henkilöstä saaden tämän näin työskentelemään hyväkseen. Toki henkilön persoonalla on suuri vaikutus siihen, kuinka helppoa taivuttaminen on vai onko se lainkaan mahdollista. Voisin kuvitella, että henkilö, jolle julkinen kuva on tärkeä on helpompi taivuttaa tekemään työtä Venäjälle (tai mille tahansa pahantahtoiselle voimalle) ja lopulta voidaan päätyä pienien tekojen (palvelusten) kautta tilanteeseen, jossa ympäri kääntyminen ei ole enää mahdollista.

Jotta kirjoitukseni olisi havainnoiltaan mahdollisimman ajankohtainen, jätän muutamia lyhyitä viittauksia lukuun ottamatta huomiotta tunnetut ja tiedetyt tapahtumat vuosien ja vuosikymmenten takaa. Meille suomalaisille kiusallisella tapaa tuttu on suomettumisen aika, jota emme ole vielä kunnolla (perusteellisesti) käynyt läpi – tätä velkaa maksamme edelleen. Suomettumisen aikakauden rinnalla monien mieliä typerryttää kahden entisen pääministerimme työskentelyt Venäjän hyväksi – Esko Aho ja Paavo Lipponen eivät ole silmissäni Saksan entistä liittokansleria Gerhard Schröderiä parempia. Kolmikko on tehnyt runsaasti työtä Venäjän hyväksi, eikä yksikään heistä näytä oppineen mitään vaan tahoillansa jatkavat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vastenmielistä sakkia!

Kehitysmaiden ja kehittyvien maiden ohella Venäjän vaikuttamispyrkimykset ulottuvat edelleen myös läntisiin demokratioihin. Viime viikolla huomiota herätti uutinen, jonka mukaan Venäjä pyrkii kääntämään Saksan Ukrainaa vastaan. (2) Viimevuosikymmeneltä tuttuun tapaan Venäjä turvautuu Saksassa myös laita- ja äärioikeiston edustajiin, mutta myös poliittisen janan vastakkaisen laidan ryhmiin, kuten Saksan kommunistipuolueeseen. Vasemman ja oikean äärilaidan ohella Venäjä pyrkii vetoamaan Saksassa asuviin venäläisiin sekä käyttämään vaikuttamistyön ohella erilaisissa operaatioissaan jengejä sekä organisaatioita, kuten Yön susia, joiden jäsenistö koostuu niin saksalaisista kuin myös venäläisistä tai kolmansien maiden kansalaisista.

Tällä hetkellä Venäjän vaikuttamisoperaatioiden tärkeimpiä, jollei tärkein, tavoite on rikkoa läntinen rintama, joka tukee Ukrainaa, koska yhtenäistä länttä vastaan Venäjällä ei ole mitään mahdollisuuksia. Ei sotilaallisesti, eikä taloudellisesti. Edellä mainittu Saksaa koskeva havainto on yksi osa tätä vaikuttamisoperaatiota, samalla tavalla Venäjä pyrkii vaikuttamaan muidenkin maiden kautta Ukrainalle kohdistuvaan tukeen – tässä kuviossa Unkarilla on oma roolinsa. Unkarilla todellakin on kokoaan suurempi rooli Venäjän vaikuttamisessa. Sen ohella, että Viktor Orbánin hallinto pyrkii omalta osaltaan iskemään kiilaa Ukrainan ja Euroopan Union väliin, on maa jarruttamassa Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyksien hyväksymistä yhdessä Turkin kanssa.

Unkarin ohella Ukrainan toinen rajavaltio Slovakia voi ajautua tilanteeseen, jossa viime vaalit voittaneen Tavalliset ihmiset puolueen (OĽaNO) puheenjohtaja, populistinen Igor Matovič (entinen pääministeri ja valtiovarainministeri), on ajanut maan tilanteeseen, jossa maan Venäjään myönteisesti suhtautuvat oppositiopuolueet vaativat ennenaikaisia parlamenttivaaleja. Tällaisia vaatimuksia on esitetty ainakin Hlas-SD- ja Smer-SD-puolueiden taholta, joista jälkimmäinen vaatii ennenaikaisten vaalien pitämistä touko-kesäkuussa 2023. Ratkaisuksi ongelmaan Slovakiassa on esitetty, että presidentti Zuzana Čaputová muodostaisi ”teknisen hallituksen” luotsaamaan maan ongelmallisesta tilanteesta ja valmistelemaan maata parlamenttivaaleihin. Tällaisen hallituksen (ja sitä tukevan koalition) eräs tehtävä olisi estää maan luisuminen Venäjän vaikutuspiiriin. Presidentti Čaputová oli keskeisessä roolissa Slovakian ryhtyessä tukemaan Ukrainaa aseellisesti, maa on toimittanut Ukrainalle S-300PMU-ilmatorjuntajärjestelmän lisäksi myös muuta aseistusta ja varustusta, kuten olkapäältälaukaistavia ilmatorjuntaohjuksia, panssarintorjuntaohjuksia sekä kranaatteja. (3)

Keväällä Suomessa järjestetään eduskuntavaalit. Vaalitaisto on hiljalleen alkamassa, joten on enemmän kuin todennäköistä, että tulevina viikkoina Venäjä suoraan tai välillisesti sen operaattoreiden tai ”auliiden apureiden” avulla pyrkii vaikuttamaan vaalitaistoon. Vaalitaistoon osallistuu myös joukko ehdokkaita sekä puolueita, joiden toiminta on yhteiskuntarauhaa rikkova. Kansanedustaja Ano Turtiaisen perustama Valta kuuluu kansalle tarjoaa osalle kansaa populistisen hutun ohella Kremlin toiveita myötäilevää politiikkaa, joiden toteutuessa Suomi päätyisi harmaalle alueelle lännen ja brutaalia hyökkäyssotaa käyvän Venäjän välille. (4) En usko, että perussuomalaisten riveistä eduskuntaan ponnistaneen Turtiaisen onnistuu uusia valtakirjaansa tulevissa vaaleissa, jonka seurauksena hiljalleen rapautuva Valta kuuluu kansalle joko hajoaa osiin tai kuihtuu olemattomiin. Tai kumpaakin. 

Näkemys se on tämäkin, mutta kertoo omalta osaltaan sen kenen joukoissa Turtiainen pelaa. (5) 

Edellä mainitun Valta kuuluu kansalle ohella tulemme näkemään muidenkin puolueiden tai ehdokkaiden toimesta menneisyydestä kumpuavia ulostuloja. Näiden puolueiden joukkoon kuuluu Valta kuuluu kansalle puolueesta eronneen Ossi Tiihosen perustama Vapauden liitto. Kiinnostavaa kuviossa on sitten se, että moni on eronnut VKK:sta puolueen Venäjä-myönteisyyden vuoksi ja liittynyt Vapauden liittoon, (6) jonka riveistä on eduskuntaankin pyrkimässä useampikin ehdokas, jotka suhtautuvat myönteisesti tai hyvin myönteisesti nyky-Venäjään. Sitoutumattomana Vapauden liiton listoilta eduskuntaan on pyrkimässä Uudenmaan vaalipiiristä Juha Korhonen, tunnettu vastamedioiden pyörittäjä ja monessa Johan Bäckmaniinkin liitetyssä projektissa mukana ollut henkilö. (7)

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa Aleksandr Duginin toteamus: ”The most important factor should not be whether these groups are pro-Russian or not. What they oppose is of much greater importance here. The enemy of my enemy is my friend. It is simple and easy to understand. - - -”. (8)

Valta kuuluu kansalle, Vapauden liittoa ja montaa muuta yhdistää EU ja NATO-vastaisuus, retoriikassa esiintyy usein sanat puolueettomuus ja patrioottisuus. Termejä, joita myös Janus Putkonen usein toistaa Kremlin propagandakoneen kaikuna.

Myös muista puolueista löytyy ehdokkaita, joiden retoriikka kosiskelee aivan liian usein Kremliä, kuten keskustan Peräpohjolan piirin eduskuntavaaliehdokkaaksi nimetyn Paavo Väyrysen, joka on tehnyt tunnetuksi Venäjän narratiivia kirjoituksissaan ja kommenteissaan. (9 ja 10) Tässä yhteydessä en tämän tarkempaa sivua eduskuntavaaliteemaa, Väyryseen palaan vielä lyhyelti kirjoituksen loppupuolella.

Kansallisten parlamenttien ohella Venäjä pyrkii vaikuttamaan päätöksentekoon ja EU:hun myös Europarlamentin kautta, josta löytyy Venäjää tukevia voimia niin oikealta kuin myös vasemmalta. Helmikuun 24. päivän jälkeen osa Venäjää aiemmin avoimesti tukeneista mepeistä tai ryhmistä on ryhtynyt pidäkkeellisemmäksi lausunnoissaan. Poikkeuksiakin löytyy, kuten irlantilaismepit Mick Wallace ja Clare Daly, joiden kannanotot ovat Venäjää tukevia. Wallace on kannanotoissaan tukenut jo pidemmän aikaa Venäjää kuin myös Bašar al-Assadin hallintoa Syyriassa. Kumpikin heistä kuuluu vasemmistolaiseen Independents 4 Change-puolueeseen (joka kuuluu europarlamentissa Euroopan yhtynyt vasemmisto/ Pohjoismaiden vihreä vasemmisto- eli GUE/NGL-ryhmään, johon Suomesta kuuluu Vasemmistoliitto).

Mick Wallace EU-parlamentissa huhtikuussa 2021 levittämässä Venäjän propagandaa.

Puolueiden ja yksittäisten poliitikkojen sekä virkamiesten rinnalla erilaiset organisaatiot (esim. Yön sudet), ryhmät ja yhdistykset ovat Venäjälle luonnollinen väylä vaikutusyrityksissään, mikä kävi myös ilmi Reutersin julkaiseman Saksaa käsittelevän artikkelin kohdalla. Ei myöskään pidä unohtaa urheilua ja kulttuuria pehmeän vaikuttamisen keinoina, ns. Soft Power.* Kulttuurivaihto vaikuttamisen välineenä on tuttua jo neuvostoajoista siinä missä urheilukin – valitettavasti me olemme liian usein sokeita tälle vaikuttamisen muodolle. Sulkiessamme silmämme siltä toistamme tavattoman usein urheilun saralla kulunutta – ja paikkaansa pitämätöntä – sanontaa ”politiikka ei kuulu urheiluun”, vaikka sitä se juuri tekee Vladimir Putinin Venäjällä (ja monessa muussa totalitaarisessa valtiossa).

Yön sudet marssivat Bosnian Serbitasavallassa tammikuun 9. 2023 Serbitasavallan päivänä, kyseessä todennäköisesti serbialainen alajaosto. (11) 

Päätetään tämä kirjoitus lukumääräisesti suurimpaan ryhmään Venäjän tukijoista eli näihin erilaisiin ”auliisiin apureihin”, joita Venäjä on käyttänyt ja käyttää hyväkseen propagandaviestiensä jakamisessa (ja Venäjän narratiivin toistossa) sekä hyödyntänyt heitä erilaisten demonstraatioiden järjestämisessä ja niihin osallistumisessa, ja joiden aktiivisuuden avulla Venäjän narratiivi ja välittämä vääristynyt kuva tapahtumista saa näkyvyyttä. Merkittävintä tämä on tapauksissa, joissa Venäjä saa puolelleen henkilöitä, joiden sanalla on tavanomaista enemmän painoarvoa tai merkittävän laaja kohdeyleisö – koronapandemian myötä moni ekstremisti luisui huomaamattaan toistamaan Venäjän propagandaa (toki joukossa on heitä, jotka toimivat tietoisesti). Osa tällaiseen ryhmään kuuluvista menee jopa niin pitkälle, että he keskusteluissaan esittävät tiettyjen Venäjän naapurimaiden – kuten Ukrainan – aseman olevan ”kiistanalaisen” tai jopa kiistävät niiden itsenäisyyden tai muulla tavalla toistavat Venäjän propagandaa. Paavo Väyrynen on käymissään keskusteluissa sekä blogeissaan toistuvasti levittänyt Venäjän propagandaa Ukrainan sisällissodasta sekä Ukrainan asevoimien julmuuksista, tehden tätä vieläpä 24. helmikuuta 2022 jälkeen. (12) Käytännössä he pitävät yllä käymänsä keskustelun avulla sitä, että Venäjän pitäisi saada toimia haluamallaan tavalla siihen rajoittuvien itsenäisten valtioiden kanssa. Ennen 24. helmikuuta kiinnitimme huomiota vain Ukrainan ja Georgian kaltaisiin maihin, mutta ehkäpä meidän olisi syytä huomioida tarkemmin ne imperialistiset menneiden rajojen palauttamisesta haaveilevat äänet. Kun on ilmeistä, että Venäjän tavoitteet ovat paljon laajemmalla kuin Ukrainan väkivaltaisessa kaappaamisessa. Niin, Suomikin on ollut osa Venäjän imperiumia!

 Keir Giles kuvaa uusimman teoksensa Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee, osassa 6 Auliit apurit erinomaisen hyvin tätä toimintaa ja siihen liittyviä nyansseja. Huomioitavaa on se, etteivät Venäjän hyväksi työskentelevät ihmiset aina edes tiedä tai anna itsensä uskoa, että heidät on viekoiteltu tanssiin pirun kanssa. (13) Joukossa on myös ihmisiä, jotka vapaasta omasta tahdosta puolustavat Venäjää – he tekevät sitä saamatta ruplaakaan. Ainakin osaa laita vasemmistoon ajautuneita tuntuu ohjaavan Venäjän tukijoiksi anti-imperialismi ja antiamerikkalaisuus. No, jättäkäämme tässä yhteydessä tyystin huomiotta se, että nyky-Venäjä kuten sen edeltäjäkin on mitä imperialistisin luomus.

Kokonaisuus on aivan liian laaja käytäväksi läpi yhdessä kirjoituksessa, ehkäpä kirjoitukseni Venäjän vaikuttamisesta Ukrainaan tarjoaa tässä yhteydessä yhden laajentavan näkökulman lisää: Ukrainan sodan taustaa – havaintoja Venäjän vaikutustyöstä Ukrainassa (julk. 4.3.2020), jossa havaittavissa myös Venäjän halu hyödyntää yhteiskuntarauhaa rikkovia poliittisia liikkeitä oikealta vasemmalle.

 

Marko 

 

Lähteet:

1. Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee, s. 264.

2. https://www.reuters.com/investigates/special-report/ukraine-crisis-germany-influencers/ 

3. https://www.oryxspioenkop.com/2022/04/allies-of-freedom-slovakia-mulls.html 

4. Esimerkkinä kansanedustaja Turtiaisen puhe eduskunnassa 16. syyskuuta 2021.

5. https://twitter.com/TurtiainenAno/status/1589514268034371584 

6. https://yle.fi/a/3-12398273 

7. http://uusimaanpuolustus.blogspot.com/2020/01/analyysi-disinformaatio-jarjestaytyy.html 

8. https://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda 

9. https://yle.fi/a/74-20012037 

10. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000009095036.html 

11. https://twitter.com/ivanastradner/status/1612442943981240322 

12. Esimerkkinä Paavo Väyrysen 23.syyskuuta 2022 julkaisema blogi.

13. Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee, s. 268.

*: Venäjän pehmeästä vaikuttamisesta kirjoituksessani Nelimastoparkki Sedov – osa venäläistä pehmeää vaikuttamista, julkaistu 13.7.2019.

Päivitetty 13. 1. 2023, kuvankaappaus Mick Wallacen twiitistä sekä lisäystä tekstiin Wallacen toiminnasta.

#StandWithUkraine 

Huomioita Keir Gilesin teoksesta ”Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee”

 

Jyväskyläläinen Docendo julkaisi marraskuun lopulla käännöksen arvostetun Venäjä-tuntija Keir Gilesin ajankohtaisesta Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee -teoksesta. (1) En kuitenkaan ryhdy arvioimaan Gilesin teosta, koska siitä on kirjoitettu lukuisia arvioita minua osaavampien toimesta. Sen sijaan luon silmäyksen teokseen poimien sieltä yksittäisiä tahi laajempiakin kokonaisuuksia, sellaisia, jotka kirjaa lukiessani herättivät minut pohtimaan tapahtumien kulkua tarkemmin. Luonnollisestikaan en pysty tässä kirjoituksessa riittävän kattavaan tarkasteluun aiheen laajuuden ja teoksen monipuolisuuden vuoksi – raapaisen pintaa, valitettavasti.

Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee.

Docendon toimesta julkaistiin reilut pari vuotta sitten suomennettuna Keir Gilesin edellinen teos ”Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä”. Tuolloin koronapandemiakin oli jo rantautunut Suomeen, jonka seurauksena Gilesin teoksen julkistustilaisuus peruttiin, Ukrainassakin oli sota – oli sodittu jo keväästä 2014 lähtien, mutta tuskin saatoimme kuvitellakaan millaiseksi meno seuraavina kuukausina ja vuosina Suomessakin muuttui ”pimeiden voimien” koettaessa kääntää kansaa toinen toistaan vastaan (pienimuotoisesti onnistuenkin siinä) koronapandemian ja rokotusten varjolla. Monen projektin taustalta löytyi henkilöitä, joista osalla oli (ja on edelleen) hyvin tiiviit yhteydet Venäjän valtioon.

Maailma, jonka Keir Giles Moskovan opeissa piirsi, osui ikävän lähelle oikeaa. Ikävä kyllä päättäjät lännessä eivät ottaneet teoksesta opikseen, he eivät muuttaneet toimintatapaansa vaan jatkoivat suhtautumista Venäjään, kuin se olisi ihan mikä tahansa naapurivaltio. Gilesin uusimman teoksen, Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee, ilmestyessä suomeksi tilanne Ukrainan rintamilla ei ollut aivan niin lohduton, mitä se oli puolivuotta sitten. Mutta edelleenkään meidän ei pidä tuudittautua Venäjän suhteen siihen, että pahin on jo takana, että olemme jo voiton puolella. Ei missään nimessä, aivan kuten Giles teoksessaan toteaa –

Moskovan kyvyttömyys ryhtyä normaaleihin yhteistyösuhteisiin on ollut hätkähdyttävän johdonmukaista ei vain vuosikymmeniä vaan vuosisatoja. Siksi näyttää täysin järkeenkäyvältä, että tuo kyvyttömyys jatkuu tulevaisuudessakin. Tämä tarkoittaa sitä, että Venäjä on lännelle ongelma myös jatkossa. (s. 345.)

Mikäli hyväksymme tämän tosiasian, on meidän ehkäpä hiukan helpompi perustella se, miksi ryhdymme tekoihin, joita teoksessakin nostetaan esille, miksi heräämme ruususen unesta ja ryhdymme reagoimaan tarvittavalla tavalla Venäjän vihamielisiin tekoihin ja etsimään niihin pitkän aikavälin ratkaisua. Meidän on kyettävä tunnustamaan se, että Venäjän synnyttämä haaste ja ongelma on paljon Ukrainaan kohdistunutta brutaalia hyökkäyssotaa suurempi. Venäjän valtaapitävien näkökulmasta suurin uhka on vapaa, demokraattinen länsi – hyväksyessämme tämän, meillä ei pitäisi olla mitään ”ruusunpunaisia” kuvitelmia Venäjästä.

Kirjan teemana on selkeästi se, että olemme kerta toisensa jälkeen aliarvioineet Venäjän, olemme myös aliarvioineet sen, millaisin resurssein Venäjä on valmis kohdistamaan voimaa erilaisiin henkilöihin (kuten Giles teoksessaan kuvaa, Venäjän kohteiksi saattavat päätyä ihan tavalliset ihmiset, jotka kirjoittavat jotain Venäjästä tai toimivat sen etujen vastaisesti, mikä on nähty myös Suomessa – selkeimmin Jessikka Aroon kohdistetussa vainoamisessa ja psyykkisessä väkivallassa). Tavallaan kuulun myös itse tähän joukkoon, ja toisaalta omakohtaisesti olen saanut havaita sen, etteivät viranomaisemme ainakaan joitain vuosia sitten kyenneet hahmottamaan sitä, uhkaa, joka tavalliseen yksilöön saattoi kohdistua. Ehkäpä sitä ei edes osattu ottaa vakavasti, vaikka minuunkin kohdistuneen häirinnän taustalta olevia tahoja olen onnistunut yksilöimään (ja nimeämään). Pidän myös oudoksuttavana, ettei Jessikka Aroon kohdistuneessa häirinnässä (ainakaan julkisuudessa) kertaakaan viitattu Venäjän valtion mahdolliseen osallisuuteen (välillisesti), vaikka selvästi toiminnassa oli havaittavissa ne piirteet, joita Keir Giles nosti esille, ja joiden jäljet johtavat Venäjälle.

Sama kuvio oli myös havaittavissa Jessikka Aron teoksen Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta muiden esimerkkihenkilöiden kokemusten kohdalla – Venäjä nousi esille, niinpä onkin outoa, ettei Pietarin trollitehtaasta kirjoittaneen suomalaistoimittajaan kohdistuneen häirintä- ja likakampanjoinnin yhteydessä nostettu (julkisesti) esille Venäjän valtion mahdollista osallisuutta kampanjan taustalla.

Kuvakollaasi minuna esiintyneestä trollitilistä havaintoineen.

Minuun kohdistettu häirintä alleviivaten osoittaa Keir Gilesin teoksessaan alleviivaaman toteamuksen oikeaksi –

”Ylipäätään on valtaisa virhe olettaa, että kukaan olisi liian merkityksetön voidakseen olla Venäjälle kohde, etenkin verkossa”. (s. 252)

Häirintä on todennäköisesti seurausta kahdesta tapahtumasta. Ensinnä siitä, että ryhdyin jo hyvin varhain (v. 2014 puolella) antamaan lausuntoja ja kirjoittamaan havaintoja Virossa toimivalle suomenkieliselle radioasemalle – SSS-Radiolle, ja nimenomaa Itä-Ukrainassa käynnissä olleesta sodasta, elämästä venäläisten kontrolloimassa Donetskissa ja miehittäjän sekä apureidensa toteuttamista rikollisista tai propagandistisista operaatioista kaupungissa (ja laajemmin miehitetyillä alueilla). Toiseksi tekemästäni, Johan Bäckmaniin ja Janus Putkoseen kohdistuneesta tutkintapyynnöstä. Luonnollisesti tuolloin edelleen jatkunut havaintojen ja raporttien laatiminen SSS-Radiolle ja myöhemmin blogien kirjoittaminen ei ainakaan vähentänyt minuun kohdistunutta kiinnostusta Venäjän pikkuapureiden mielissä.

Gilesin teoksessa esille nousee teemana myös Venäjän moninaiset ”pikkuapulaiset”, jollaisista meillä Suomessakin on runsaasti kokemusta. Jokaisen kohdalla ei luonnollisesti voida sanoa, että he ovat ideologisesti putinisteja, tai että he välttämättä edes ajattelevat ajavansa Venäjän etua. Taustalla voi olla erilaisia vaikuttimia, joiden summauksena heidän toimintansa myös hyödyttää suoraan tai välillisesti Venäjää (ja tämän tähden päätyvät vaikutuksen kohteiksi).

Vähäisten tekijöiden ja someagitaattoreiden rinnalla janan toisessa päässä ovat sitten entisten pääministereidemme, Esko Ahon ja Paavo Lipposen, kaltaiset henkilöt, jotka kuuluvat samaan sarjaan Saksan entisen liittokanslerin Gerhard Schröderin kanssa ajaessaan avoimesti Venäjän etua joko antaessaan kasvot venäläisille yrityksille tai lobatessaan venäläisten, kansallisten intressien ajamisen kannalta, tärkeitä projekteja Euroopassa (ja laajemmin lännessä). 24. helmikuuta saakka heidän toiminnassansa ei nähty suurempia ongelmia – poikkipuoliset sanat ohitettiin joko vaikenemalla tai kiivailulla ja vetoamalla toiminnan laillisuuteen. Näennäisesti toiminta oli laillista, niin kauan kun varastetuilla rahoilla toimintaa voi yleensäkään pitää laillisena, puhumattakaan tällaisen edustamisen ja toiminnan korruptoivasta vaikutuksesta. Sitä ei voi kiistää, etteikö venäläinen raha ole korruptoinut myös eurooppalaisia instituutioita – mikä on tilanne Suomessa? Tausta huomioiden, pidän hyvin hämmentävänä, että Esko Aho sujahtaa yhdestä roolista toiseen kuin tyhjää – venäläisen Sberbankin hallintoneuvoston jäsenyydestä suomalaisten suuryritysten perustaman teollisuuden Kiina-toimiston,  China Office of Finnish Industries, hallituksen puheenjohtajaksi. (2) Jotain tämä kertoo yhteiskunnastamme, eikä välttämättä mitään positiivista.

Valitettavasti lännestä löytyy vieläkin korkeassa asemassa olevia poliitikkoja ja päättäjiä, kuten Saksan nykyinen liittokansleri Olaf Scholz ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron, joiden toiminta ja lausunnot myötäilevät liiaksi Venäjää, avaten sille näin mahdollisuuden (pitkällä aikavälillä) vaikuttaa ja lyödä kiilaa eurooppalaisten valtioiden välille. Gilesin teoksessakin nostetaan esille (lukuisia kertoja) usein mainittu havainto fundamentaalisesta erosta suhtautumisessa Venäjään ja sen muodostamaan uhkaan Venäjän lähialueilla sijaitsevien valtioiden ja etenkin Saksan sekä Ranskan välillä. Tämän vuoden helmikuuhun saakka virallinen linja Suomessakin myötäili Saksan linjaa, 24. helmikuuta jälkeen poliitikkojemme ja päättäjiemme on ollut pakko tunnustaa Baltian maiden olleen oikeassa ja meidän väärässä. (3) Toivottavasti ymmärrys vallitsevasta tilasta on pysyvä Suomen ja Baltian maiden välillä – meidän on parempi kuulla heitä kuin Saksaa, mitä tulee suhtautumisessa Venäjään.

Luonnollisesti voin suositella Keir Gilesin teosta. Sen ohella, että teos on tarkkasilmäinen on se myös kiehtovasti kirjoitettu, ja jossa on hyödynnetty oivallisella tapaa erilaisten asiantuntijoiden lausuntoja ja haastatteluja (myös suorina lainauksina, jolloin tulkinnanvaraa ei jää). Teos on myös luonteva (ja tarpeellinen) jatko hänen edelliseen teokseensa Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä. Mikäli läntiset päättäjät lukevat teokset, toivon heidän ottavan neuvosta vaarin.

Joutsenlammen hengessä parempaa vuotta 2023 toivoen!

Ja kuten kirjoitukseni ensimmäisessä kappaleessa viittasin, tämä on vain pintaraapaisu Gilesin monipuolisen teoksen tarkastelussa. Kukin sen osa ansaitsisi vähintäänkin tämänlaajuisen tarkastelun; todennäköisesti kirja kuluukin hiirenkorville käsissäni alkaneen vuoden kuluessa, josta kiitos kuuluu kiehtovan kirjan ohella Venäjälle imperialistisine (barbaarisine) pyrkimyksineen.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://docendo.fi/sivu/tuote/venajan-sota-jokaista-vastaan-ja-mita-se-sinulle-merkitsee/4435963

2. https://www.hs.fi/talous/art-2000009176309.html 

3. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000009025333.html 

Lainaukset Keir Gilesin teoksesta Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee, sivuilta:

345, 252. 

Havaintoja ja mietteitä Keir Gilesin teoksesta ”Moskovan opit – Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä”

Jyväskyläläinen Docendo julkaisi keväällä käännöksen arvostetun Venäjä-asiantuntija Keir Gilesin ajankohtaisesta ”Moscow Rules: What Drives Russia to Confront the West” -teoksesta, kirjoituksessani en kuitenkaan ryhdy arvioimaan käännösteosta ”Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä”, koska siitä on kirjoitettu lukuisia arvioita, aivan kuten teoksen sisältöä on tarkasteltu kattavasti medioiden toimesta. Ilta-Sanomien toimittaja Arja Paananen laati tiukan ”selviytymispaketin” teoksen pohjalta Vladimir Putinin ja Venäjän ymmärtämiseen. (1) Tässä myöhäisessä kirjoituksessa palauttelen lähinnä mieleeni eräitä teoksen avainkohtia, teemoja, joita meidän ei pidä unohtaman, ja joissa meidän ei pidä ryhtymän liialliseen nöyristelyyn ja kumarteluun, koska se ei edesauta meitä eikä liittolaisiammekaan.

Keir Giles "Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä".

Gilesin teoksen julkaisu osui keväällä hetkeen, jolloin koronavirusepidemian myötä Suomessakin rajoitettiin kokoontumisia, joten odottamani julkistustilaisuus jäi tuolloin pitämättä – ja teoksen kirjoittaja näkemättä ja kuulematta. Kirjan alkuperäiskielinen julkaisu osui merkittävällä tapaa erilaiseen aikaan, tuolloin elimme aikaa ennen koronavirusta, jolloin Vladimir Putin vaikutti kokolailla itsevarmemmalta kuin nyt, jolloin olemme päässeet seuraamaan epävarmaa ja vastuuta pakoilevaa johtajaa, joka on kohdannut vihollisen, jollaista hän ei väkivaltakoneistonsa turvin kyennyt kukistamaan. Itse asiassa Putinin Venäjällä taistelu on pahemman kerran kesken verrattuna Suomeen, jossa yhteiskunta (kansan panosta unohtamatta), on kyennyt selviytymään ensimmäisestä erästä paremmin kuin moni odotti. Olemme siis tehneet monta asiaa paremmin kuin hampaisiin asti aseistautunut – yhteiskunnan kehittämisen laiminlyönyt – Venäjä.

Kirjan kirjoittamisen aikana Putinin Venäjä eli vallan toisessa maailmassa, vaikka globaali taistelu koronavirusta vastaan on edelleen kesken – kuten se on kesken Suomessa ja Venäjälläkin, olisi kiinnostavaa tietää millaisia mahdollisia muutoksia Keir Giles näkee koronaviruksen voivan tuoda Venäjälle, vai käykö lopulta kuitenkin niin, että hallinto – kenties horjuen – onnistuu voittamaan taistelun? Tällainen spekulointi on toisaalta ennen aikaista taistelun keskeneräisyyden tähden, eikä tilastojen perusteella Venäjällä ole voitto vielä lähelläkään, vaikka yhteiskuntaa ja ihmisten arkea rajoittavia toimia ollaankin poistamassa.

Koronavirus on vähintäänkin antanut näpäytyksen Venäjän hallinnon sormille, Putin joutui siirtämään toukokuun 9. päivän voitonpäivän paraatin kesäkuuhun*, samoin virus on jo nyt luonut varjoa perustuslakikansanäänestysfarssin ylle, joka sekin on edessä. Sen perusteella mitä tulevasta äänestyksestä ja siihen johtaneesta tapahtumaketjusta on kirjoitettu, kyseessä on farssi, jollei sitten suuremman luokan tragedia, jollaisella venäläisiä koetellaan. Venäjällä vaaleihinkin valmistaudutaan perinteisellä tavalla, opettajia ja valtion virkamiehiä opastetaan äänestämään oikein ja toimimaan muutenkin oikein vaalipäivänä – useilla paikkakunnilla ympäri Venäjää äänestäjien kiristämisen ja uhkailun rinnalla repertuaarissa on äänestäjien pienimuotoinen lahjonta, kyseessä on siis konkreettinen lahja, jollaisen äänestäjä saa.

Tämän päivän Venäjää on mahdoton kuvailla demokratiaksi, siitä huolimatta, että demokratiaan viittaavia elementtejä on jäljellä vaaleista ja parlamentista alkaen, mutta nämä elementit ovat jäljellä enää niminä, muuta yhteistä niillä ei enää ole vastaavien demokraattisiin yhteiskuntiin kuuluvien – samannimisten – elementtien kanssa. Nimet ovat meille tuttuja, mutta venäläinen todellisuus on muuttunut alkuperäisen tarkoituksen irvikuvaksi.

Kieleen ja sanojen merkitykseen viitattiin Gilesin kirjassa useamminkin, aihetta tarkasteltiin laajemmin kirjan osiossa Totuus ja epätotuus… (alkaen s. 164).

Se on jollain tapaa ymmärrettävää, että Venäjän miehittäessä Krimin niemimaan ja masinoidessa sodan Itä-Ukrainaan, läntisten demokratioiden edustajat nielivät koukkuineen ja kohoineen Venäjän välittämän kuvan tapahtumista – länneltä oli unohtunut se, että Venäjällä (valtaosin venäläisillekin) totuus on ehdollinen ei absoluuttinen. Mutta, se että tänään, vuonna 2020, otamme ”venäläisen totuuden” todesta – kuvittelemme sanoilla olevan saman merkityksen kuin meilläkin, osoittaa vain sen, että olemme joko tavattoman kovapäisiä tai tavattoman tyhmiä – eikä kumpaakaan voi pitää tässä kontekstissa kovinkaan positiivisena asiana. Silmissäni ”venäläinen totuus” on yhtälailla valheellinen kuin ”venäläinen maailma”, kieroon kasvanut versio alkuperäisestä, sellainen, josta on viety ihmisarvo ja arvokkuus kunnioituksesta puhumattakaan. Ja tätä voimme käyttää aasinsiltana siirtyessämme seuraavaan teemaan, kunnioituksesta kirjoittamiseen.

”’Kunnioitatko sinä minua?’ on yksi klassisista eksistentiaalista kysymyksistä Venäjällä ja yhdistyy perinteisesti votkan juomisen myöhäisvaiheeseen; mutta kysymystä esitetään paitsi yksittäisille ryyppykavereille myös lännelle kollektiivisesti”. (s. 46).

Aivan kuten edellä ”totuus”, myös ”kunnioitus” on venäjän kielessä huomattavasti monisyisempi sana sisällöltään kuin sen käännös antaa ymmärtää. Me lännessä saatamme pitää Venäjää suuressa arvossa sen kulttuurisaavutusten ansiosta, mutta tällä on tavattoman vähän yhteistä sen kanssa, mitä Venäjän valtio ajattelee, sen vaatiessa kunnioitusta. Venäjällä kunnioitus (tässä kontekstissa) samaistetaan pelkoon, ja muiden maiden osoittaman kunnioituksen siihen, että Venäjän mielipidettä kysytään merkittävissä maailmanpoliittisissa kysymyksissä – ja, ettei pelkkä kysyminen välttämättä edes riitä, vaan Venäjän vaatimukset on vähintäänkin huomioitava, niihin odotetaan jopa alistuttavan. Mikäli Venäjä ei saa kaipaamaansa kunnioitusta – kunnioituksen ohella myös huomiota, Venäjä reagoi tässäkin tapauksessa voimakkaasti kokien minäkuvaansa loukatun.

Asian voinee ilmaista seuraavallakin tapaa, Venäjällä kunnioituksen ei lasketa tulevan toimivasta terveydenhoitojärjestelmästä, hyvinvoivasta kansasta, toimivasta infrastruktuurista, yksilön arvostamisesta ja huomioimisesta; ei – vaan Venäjällä kunnioitus rinnastuu voimaan ja sen synnyttämään pelkoon, mikä näkyy panostamiseen edellisen sijaan väkivaltakoneistoon ja niitä tukeviin rakenteisiin. Merkittävä ristiriita syntyykin siitä, ettei Venäjällä ymmärretä pelon olevan läntisessä ajattelussa sama asia kuin kunnioitus. Pelko ei siis välttämättä lisää kunnioitusta.

Kansalle sirkushuveja (leipä on jo loppu), Moskova 9. toukokuuta 2019.

Koska Venäjällä ei ole tarjota kansalaisilleen toimivan yhteiskunnan elementtejä, korruptoitumatonta oikeuslaitosta, toimivaa parlamentarismia, tarjoaa se kansalle entistä enemmän näyttäviä paraateja; tunteita, joilla yhdistää kansa johtajansa taakse; vain sirkushuveja kun sitä leipääkin alkaa olla aiempaa vähemmän. Tämän näytelmän huipentumana voidaan pitää toukokuun 9. päivän voitonpäivän juhlintaa – paatoksellista juhlintaa voitosta natsi-Saksasta, joka – juhlinta – sekin pitää sisällään totuuden kaapuun puetun valheen, jossa juhlinnassa, Venäjä omalta osaltaan valko-pesee omaa historiaansa, tehden siitä todellisuuden vääristymän. Venäjällä halutaan kovin muistella neuvostovaltion – nykyään entistä enemmän Venäjän uhrauksia – suuressa isänmaallisessa sodassa, joka alkoi akselivaltojen hyökätessä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Tämäkin tarina jättää kertomatta sen mitä tapahtui ennen kyseistä päivämäärää, jolloin akselivallat hyökkäsivät Neuvostoliittoon, aivan kuin neuvostovaltio ei olisi ollut osallisena missään merkittävässä syksyn 1939 ja kesän alun 1941 välillä. Oikeastaan suuri isänmaallinen sota, osa Neuvostoliitossa alkanutta historian vääristelyä ja uudelleen kirjoittamista, jossa historiasta muistetaan ne tapahtumat, jotka halutaan ja sellaisina kuin ne halutaan, ei sillä väliä, vaikka muistikuva eroaisi merkittävästikin todellisuudesta.

Aivan kuten menneisyydessä, nykyisinkin Venäjän johdolla on valtuudet määritellä menneisyyttä täysin mielivaltaisesti, jonka seurauksena voidaan myös nähdä seuraava:

 ”Venäjän tuoreimmassa kansallisen turvallisuuden strategiassa luetellaan ’kulttuurin piiriin kuuluvina kansallisen turvallisuuden uhkina’ ’yritykset väärentää Venäjän historiaa ja maailmanhistoriaa. Venäjän sotilaallisessa doktriinissa taas mainitaan yhtenä ’suurena sisäisenä sotilaallisena riskinä’ ’kumoukselliset informaatiotoimet… jotka tähtäävät kotimaan puolustukseen liittyvien historiallisten, hengellisten ja patrioottisten perinteiden horjuttamisen’.” (s. 179).

Venäjän harjoittamalla historian valkopesulla, ei vain voi olla, vaan on seurauksia, jotka heijastelevat maan rajojen ulkopuolelle. Edellinen yhdistettynä ”voitonkultin” (eli suuren isänmaallisen sodan voiton ideologisuskonnollinen hyötykäyttö) rakentamiseen ja propagandistiseen levittämiseen kolmansiin maihin näkyy informaatiovaikuttamisena ja hyökkäyksinä naapurimaita vastaan, jossa historiasta on tehty vaikuttamisen väline, eräissä tapauksissa sitä voi kutsua immateriaaliseksi aseeksi. Suomikin on joutunut tällaisen toiminnan kohteeksi viimeisen vuoden aikana, mikäli tarkastelemme matalammalla tasolla tapahtunutta vaikuttamista ja venäläisen historiankuvan levittämistä, josta eräänä esimerkkinä voidaan mainita ”kuolemattoman rykmentin marssit” Helsingissä menneinä vuosina. Samaan kategoriaan kuuluvat Johan Bäckmanin kustantamat teokset, kuin myös hänen muu toimintansa.

"Kuolematon rykmentti" marssi Helsingissä viimeksi toukokuussa 2019.

Meidän suomalaisten tulee toimia selkeän johdonmukaisella tavalla, jokaiseen risahdukseen emme valitettavasti kykene puuttumaan, mutta meidän tulee määrätietoisesti torjua Venäjän jakaman disinformaation ohella historiallisten tapahtumien valkopesu, jota kautta Venäjän valtiojohto rakentaa maalleen uutta – narratiiviin sopivaa – kuvaa menneisyydestä, jossa kuvassa Venäjä näyttäytyy vihollisen ympäröimältä uhrilta; kuin myös maalta, jonka erityislaatuisuuden muut ovat unohtaneet. Nähdäkseni meidän on myös tarvittaessa oltava valmiit seisomaan, vapaaehtoisesti, liittolaistemme ja niiden maiden tukena, joita vastaan Venäjä tänään hyökkää erilaisin asein, koska huomenna voi olla meidän vuoromme olla hyökkäyksen kohteena.

Marko

1. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006472472.html 

Keir Gilesin teoksesta ”Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä”, lainaukset sivuilta: 164, 46, 179.