Ukraina käy sotaa usealla rintamalla

 

Tämä kirjoitus on ajantasaistettu ja päivitetty versio elokuussa 2018 kirjoittamastani blogista Ukraina sotii monella rintamalla, jonka kirjoittamisesta on jo vierähtänyt niin monta vuotta, että moni havainnoistani on vahvistunut, monen saadessa uusia ulottuvuuksia, joten kirjoituksen päivittämiselle on tarvetta.

Kaikki alkoi Krimin niemimaalta helmikuussa 2014.*

Ukrainassa on sodittu jo yli seitsemän ja puolen vuoden ajan, Ukrainan hallituksen mukaan sodassa on kuollut toukokuuhun 2021 mennessä 14 000** ukrainalaista oli kuollut sotatoimien seurauksena. Sen ohella, että Ukrainassa käydään perinteistä konventionaalista sotaa, maa puolustautuessa Venäjän ja sen varustamien joukkojen hyökkäykseltä, Ukraina on käytännössä pakotettu monen rintaman sotaan. Käyn kirjoituksessani lyhyelti läpi näitä sodankäynnin eri muotoja, joita Venäjä ja sen operaattoreina toimivat tahot Ukrainaan kohdistavat – toisin sanoen tässä kirjoituksessa keskityn Ukrainan taisteluun maan ulkoisten voimien synnyttämiä aggression muotoja vastaan, joista osa toimii hyvinkin aktiivisesti maan rajojen sisäpuolella. Edellä kuvailemani moniulotteisen sodan rinnalla Ukrainassa on käynnissä yhteiskunnallinen kamppailu esim. korruptiota vastaan. Yhteiskunnassa käynnissä oleva muutosprosessi, jonka eräs osa korruption vastainen sota on, muodostaa osan Ukrainan tämän päivän haasteista, myös tähän kamppailuun ulkoiset operaattorit ovat ulottaneet sormensa saaden tukea ainakin eräiltä ukrainalaisilta oligarkeilta, joille korruptoitumattomampi yhteiskunnallisesti toimiva Ukraina on samalla tapaa vihollinen, mitä toimiva demokratia on Kremlille.

Venäjä liittolaisineen, jollaisina tässä asiayhteydessä voidaan pitää myös sellaisia alueita, jotka eivät ole emämaidensa vaan Venäjän suorassa tai välillisessä valvonnassa – kuten Transnistria ja Etelä-Ossetia sekä Abhasia, kohdistavat Ukrainaan Venäjän muiden tukijoiden, kuten erilaisten läntisten yhteisöiden ja yhdistysten, organisaatioiden, kansanliikkeiden kuin myös päättävässä asemassa olevien henkilöiden taholta konventionaalisen sodan lisäksi karkeasti jaotellen seuraavia aggression (hybridisodankäynnin) muotoja:

- informaatio ja propagandasota

- sisäisen epävakauden synnyttäminen ja sellaisen ruokkiminen

- …ja palkkamurhat

- talouteen vaikuttaminen – energia-aseena

- miehitys

- kybersota

Tukea toimilleen Venäjä saa myös suurelta joukolta ihmisiä, jotka toistavat kritiikittä Venäjän välittämää valheellista tarinaa Ukrainasta ja käynnissä olevasta sodasta – laajemmassa asiayhteydessä tarkasteltuna he toistavat valheellista tarinaa länsimaista, jotka Venäjällä on poliittisessa keskustelussa ja propagandassa leimattu heikoiksi ja rappeutuneiksi, gayropiaksi.

Edellä lueteltujen laajempien toimien ohella on hyvä huomioida Venäjän ja sen tukijoiden toteuttamia yksilöiden kautta yhteisöihin ja lopulta yhteiskuntaan vaikuttavia toimenpiteitä, kuten järjestelmälliset ihmisoikeusloukkaukset, joihin kuuluvat vangittujen kidutukset, näytösoikeudenkäynnit mittavine tuomioineen, kokonaisiin ihmisryhmiin kohdistuvan vainon – jollaista harjoitetaan muun muassa Krimin niemimaalla vainon kohdistuessa erityisesti Krimin tataareihin, summittaiset pidätykset ja kollektiiviset rangaistukset.

Venäjän miehittämillä alueilla erilaisten rajoittavien toimenpiteiden, summittaisten pidätysten, näytösoikeudenkäyntien tarkoituksena on muodostaa pelonilmapiiri, jonka myötä ihmisten halukkuus vastustaa miehitystoimenpiteitä vähenisi tai loppuisi. Erilaisten pidätysten ja usein tekaistujen todisteiden myötä synnytetään kuvaa ”kansanvihollisia” vastaan käytävästä taistelusta. Tämän taistelun varjolla kansalaisoikeuksia rajoitetaan entisestään pelonilmapiirin vähentäessä halukkuutta toimenpiteiden vastustamiselle. Nämä ”kansanviholliset” tai ”terroristit” harvoin ovat muuta kuin ihmisiä, jotka peräävään rauhanomaisesti kansalaisoikeuksiaan kyseenalaistaen näin Venäjän toimet miehitetyillä alueilla. Eri ihmisoikeusaktivistien ja ryhmien mukaan pidätettyjen kidutus on hyvin yleistä ja ihmisoikeustilanne on Venäjän Ukrainalta miehittämillä alueilla, Krimin niemimaalla ja Itä-Ukrainassa, hyvin huono. Aiemmin tänä vuonna YK:n apulaisihmisoikeusvaltuutettu Nada al-Nashif mainitsi Itä-Ukrainan-ihmisoikeusraporttia esitelleessä puheessaan YK:n ihmisoikeusneuvostolle erikseen Donetskissa sijaitsevan pahamaineisen Izoliatsian, jota kutsutaan myös ”Donetskin kidutusvankilaksi”, vankilassa tehtyjen mittavien ihmisoikeusrikkomusten tähden. (1 ja 2)

Konventionaalinen sota

Käynnissä olevan sodan ensitahdit lyötiin huhtikuun 12. 2014, jolloin Venäjän GRU:sta** eronnut Igor Girkin miehineen aloitti operaation Slovjansk-Kramatorsk-alueella ottaessaan joukkoineen haltuun kyseiset kaupungit. Tulevina päivinä ja viikkoina vastaavia operaatioita – tai sellaisten yrityksiä – nähtiin muuallakin itäisessä ja eteläisessä Ukrainassa. Edelleen käynnissä olevasta sodasta on kirjoitettu minun ja muiden toimesta niin paljon, ettei tässä kirjoituksessa ole perusteltua antaa konventionaaliselle sodalle merkittävää huomiota. Lukijoiden on kuitenkin syytä muistaa se, että Itä-Ukrainassa käydään asemasotaa, jossa menehtyy ja haavoittuu sotilaita lähes päivittäin ja jossa siviilit elävät sodan keskellä. ETYJ:n Ukrainan monitorointimission 13. joulukuuta julkaiseman raportin mukaan sodankäynnin seurauksena tämän vuoden puolella on menehtynyt 16 siviiliä, vammautuneiden lukumäärän noustessa 72. (3) Ukrainan asevoimien ja sitä tukevien osastojen, kuten kansalliskaartin ja rajajoukkojen tappiot nousevat tämän vuoden puolella kaatuneeseen ja haavoittuneeseen sotilaaseen.

Ilman Venäjän osallistumista sotaan, se olisi todennäköisimmin päättynyt jo ennen vuoden 2014 loppua Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden palauduttua Ukrainan hallintaan keväällä käynnistyneen sotilasoperaation myötä. Venäjän roolia sodan sytyttäjänä ja ylläpitäjänä ei voi olla aliarvioimatta. Se on toimittanut alueelle runsaasti kalustoa, miehiä – joukossa vapaaehtoisten ohella myös asevoimien ja muiden turvallisuusorganisaatioiden joukkoja. Edellisten lisäksi Venäjä on vastannut joukkojen ja kaluston huollosta – jatkuvin ammustäydennyksin se on pitänyt yllä miehitetyille alueille sijoitettujen joukkojen taistelukykyä.

Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden joukot on jaettu kahteen armeijakuntaan, 1. ja 2. armeijakuntaan. Armeijakunnat ovat Venäjän asevoimiin kuuluvien upseereiden johdossa, kumpikin armeijakunta kuuluu rakenteellisesti Venäjän eteläisen sotilaspiirin 8. armeijaan, jonka esikunta sijaitsee Novotšerkasskissa.

Sodan kokonaistappiot Ukrainan osalta nousevat reiluun 14000 kuolleeseen sotilaaseen ja siviiliin, heidän lisäksi Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottamisen seurauksena kuoli 298 kolmansien maiden kansalaista. Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottanut ilmatorjuntaohjus ammuttiin, Venäjän maavoimien 53. ilmatorjuntaohjusprikaatin varustukseen kuuluneelta  Novator 9K37 M1 Buk TELARilta nro. 332. MH17 pudottamisen lisäksi Ukrainan sodassa on menehtynyt 14 muuta kolmansien maiden siviiliä, joukossa venäläisiä toimittajia sekä liettualainen diplomaatti.

Venäjän asevoimien ja maan varustamien vapaaehtoisjoukkojen kokonaistappioista ei ole varmuutta. Maan hallinto on tehnyt parhaansa salatakseen sodan inhimillisen kärsimyksen laajuuden verrattuna Tšetšenian sotaan 90-luvulla tai tämän vuosituhannen puolella. Yhdysvaltojen ulkoministeriön arvion mukaan jopa 500 Venäjän asevoimien sotilasta oli kuollut Ukrainan sodassa 10. maaliskuuta 2015 mennessä; elokuussa 2015 julkaistun tietovuodon mukaan jopa 2000 venäläissotilasta olisi helmikuuhun 2015 mennessä kaatunut Ukrainan sodassa. (4) Venäläisten kansalaisjärjestöjen ja aktivistien mukaan Ukrainan sodassa on kuollut jopa kymmeniä tuhansia venäläisiä.

Informaatio- ja propagandasota

Ukraina on ollut käynnissä olevan sodan aikana hyvin voimakkaan informaatio- ja propagandasodan kohteena, ja jos olemme tarkkoja, nykyinen informaatio- ja propagandasota alkoi Venäjän taholta jo marraskuussa 2013, jolloin ukrainalaiset kokoontuivat Maidan Nezaležnostille Kiovan keskustaan purkamaan pettymystään rauhanomaisen mielenosoituksen muodossa Ukrainan silloisen presidentin Viktor Janukovytšin jätettyä allekirjoittamatta EU-assosiaatiosopimus. Venäläispropagandassa maalailtiin Euromaidanille osallistujista kuva fasisteina, todellisuudessa äärioikeistolaisten ryhmien osuus oli marginaalinen, kuten Timo Hellenberg yhdessä Nina Leinosen (nyk. Järvenkylä) kanssa kirjoittamassa kirjassa Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta kertoo. Venäläispropaganda löi tuolloin itsensä läpi myös lännessä, moni arvostettu läntinen media nielaisi tarinan fasisteista Maidanilla. Tämän valeuutisen kumoaminen on osoittautunut äärimmäisen hankalaksi, yhä edelleen lännestä löytyy runsaasti heitä, jotka levittävät – tietoisesti ja tarkoituksella – Venäjän luomaa disinformaatiota. Tuolloin ukrainalaiset muuttuivat Kremlin silmissä yhdessä yössä ystävistä vihollisiksi. Toki tämä ”ystävyyskin” oli vain näennäistä, se nimittäin oli tavattoman yksipuolista ystävyyttä, sellaista, jossa oli elettävä Venäjän ehdoilla, Kremliä miellyttäen – kuulostaako tutulta?

Käynnissä oleva sota ja sitä edeltävät kuukaudet ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, jolloin Venäjä kohdistaa Ukrainaan voimakasta informaatiovaikuttamista. Vastaavaa on nähty tämän vuosituhannen puolella aiemminkin, kuten Ukrainan vuoden 2004 presidentinvaalien alta vaaleja seuranneen Oranssin vallankumouksen aikaan 22. marraskuuta 2004 – 23. tammikuuta 2005 jatkuen vielä tämän jälkeenkin. Silloisesta venäläisretoriikasta löytyy runsaasti yhtymäkohtia vuoden 2013 alkaneeseen tapahtumasarjaan. Euromaidanista lähtien Venäjällä on kuitenkin ollut informaatiosodankäynnin saralla yksi väylä lisää käytössään – verkkovaikuttaminen.

Venäläispropagandan levittäjinä on ollut merkittäviä valtio-omisteisiä yhtiöitä, kuten RT eli entinen Russia Today, joka monikansallisena ja monella kielellä uutisoivana on levittänyt häikäilemättä venäläispropagandaa globaalisti, aivan kuten on tehnyt Sputnik eli Sputnik News, kuin myös itse valtion edustajat, joista ulkoministeriön tiedottaja Marija Zaharova on viime aikoina ollut lausunnoissaan tavattoman ahkera. Toisessa ääripäässä ovat sitten selkeät propagandistiset julkaisut, joista osa on toiminut venäläisellä rahalla Itä-Ukrainan miehitetyiltä alueilta käsin. Tällainen toiseen ääripäähän kuulunut propagandajulkaisu oli suomalaistaustaisen Janus Putkosen vetämä DONi News, jonka toiminta on jo päättynyt, ja Putkonenkin on jo karistanut Donetskin pölyt jaloistaan muuttaen Luhanskiin. DONi Newsin oli vain yksi miehitetyille alueille perustettu propagandamedia, josta Putkosen nykyään päätoimittelema Uusi-MV-lehti ei lopulta juurikaan eroa, kohdeyleisö vain on eri.

Venäläispropagandan levittämisessä on sosiaalisella medialla merkittävä rooli. Suomessakin saimme esimakua tästä Jessikka Aron kirjoittaessa laajan ja hyödyllisen katsauksen Pietarissa sijaitsevasta trollitehtaasta, (5) jonka seurauksena hän joutui hyvin voimakkaan ja vastenmielisen häirintä- ja mustamaalauskamppajan kohteeksi, jossa sosiaalisen median alustoilla oli merkittävä rooli. Kampanjan moottoreina voidaan sanoa olleen, Venäjän presidentinhallinnon alaisen RISI:in edustajana tuolloin toimineen Johan Bäckmanin sekä MV-lehden perustajan, edesmenneen Ilja Janitskinin.

Venäjä hyödyntää edelleen tehokkaasti sosiaalista mediaa, kuten VK:ta, Facebookia ja Twitteriä propagandan levittäjinä, jota levittävät palkattujen trollien ja propagandistien ohella hyödylliset idiootit sekä selkeästi ideologian sumentamin silmin maailmaa katsovat henkilöt, jotka eivät toki juurikaan eroa hyödyllisistä idiooteista. Ukrainaan tämä propaganda kohdistuu hyvin voimakkaasti, sen avulla pyritään heikentämään Ukrainan ja sen läntisten tukijoiden liittoa, synnyttämään epäluottamusta Ukrainaan kuin myös muokkaamaan kuvaa rintaman tapahtumista Ukrainalle epäedulliseen suuntaan – viimeisimmän kohdan osalta disinformaation ja valeuutisten korjaaminen vain on toivottoman hidasta, disinformaation runsaudesta johtuen. Faktan tarkastus vie kohtuuttomasti aikaa. Yksinkertaisimmillaan disinformaatio voi olla alla olevan kuvakollaasin kaltaista.

Kuvakollaasista taustoitetummin blogeissa, jotka on kirjoitettu 13. ja 14. maaliskuuta 2021.

Yllä kuvakollaasi ”VALENA RUS’in” ja Johan Bäckmanin sosiaalisen median viesteistä. (6 ja 7) ”VALENA RUS’in” viestin kuvista vasemmanpuoleinen on julkaistu ensimmäisen kerran elokuussa 2018 – kuvassa olevat panssarivaunut ovat kaiken lisäksi Venäjän modernisoimia T-62 taistelupanssarivaunuja, kuvattuna Divizionnajan rautatieasemalla Vagzhanovassa, Burjatian tasavallassa Venäjällä. Venäjä on modernisoinut viime vuosina satoja T-62 taistelupanssarivaunuja T-62M-versioiksi, joita on sijoitettu muun muassa Ukrainan rajan tuntumaan Kamensk-Šahtinskin lähellä sijaitsevaan Venäjän maavoimien materiaalivarastoon, (8) josta osa on toimitettu edelleen Syyriaan ja Libyaan, sekä todennäköisesti Venäjän miehittämälle Krimin niemimaalle, Novoozernen alueella sijaitsevaan materiaalivarastoon. Oikeanpuoleinen kuva on sitä vastoin otettu maaliskuussa 2014 Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, kuvan on ottanut RIA Novostin Taras Litvinenko. Valheella synnytetään mielikuva jostain sellaisesta, jota ei oikeasti tapahdu.

Janus Putkosen päätoimittelemassa DONi Newsissä syyllistyttiin vastaavaan tavattoman usein, räikeimmillään propagandaviestiä vahvistamassa käytettiin kuvia tapahtumista, joihin Venäjän joukot olivat syyllistyneet.

Vasemmalla kaksi DONi Newsin disinformatiivista ”uutista”, oikealla alkuperäinen kuva Mariupolista tammikuulta 2015, jolloin venäläisjoukot tulittivat kaupunkia 122 mm BM-21 Grad raketinheittimillä – iskussa kuoli noin 30 siviiliä yli sadan vammautuessa. Toimittaessaan DONi Newsiä, Putkonen laski liikkeelle valeuutisen kolmesta tuhannesta amerikkalaistankista, jota uutista ruodittiin seikkaperäisesti @DFRLab’in artikkelissa ”Three thousand fake tanks”. (9)

Venäjä painostaa Ukrainaan ja pyrkii vaikuttamaan maan ulkosuhteisiin myös seuraavan kaltaisilla uutisilla ”На Украине готовят боевиков для Майдана в Белоруссии” (Ukrainassa valmistellaan militantteja Maidaniin Valko-Venäjällä). (10) Valko-Venäjän diktaattori Aljaksandr Lukašenkan varastettua häviämänsä vaalit, vastaavat syytökset eivät ainakaan vähenneet.

Osa näistä vale- ja propagandauutisia välittävistä henkilöistä on toimissaan hyvin häikäilemättömiä, voidaan sanoa, että hyvän maun ohella he rikkovat lakia heittäen samalla varjon rehellisesti työtään tekevien toimittajien niskaan. Sodan ensimmäisinä vuosina brittitaustainen Graham W. Phillips, ns. toimittajana työskennellessään, välitti suoraan kentältä informaatiota Venäjän johtamille joukoille, eräissä tapauksissa tällaista aineistoa on käytetty tulenjohtoon jne. Paljoa paremmaksi ei jää Yhdysvalloista kotoisin oleva, Phillipsin entinen kuvaaja, Patrick Lancaster, joka muutamia vuosia sitten välitti säännöllisesti maailmalle uutisia, joissa hän kuvaili löytäneensä kymmeniä kappaleita pudotetun Malaysia Airlinesin lennon MH17 uhrien jäänteitä sekä laatikoittain koneenosia Hraboven kylän läheltä. @GlasnostGone eli Alex King on tehnyt runsaasti työtä paljastaessaan Lancasterin toiminnan, (11) hän on toimittanut käyttämänsä aineiston MH17 pudottamista tutkiville alankomaalaisviranomaisille.

Sisäisen epävakauden synnyttäminen ja sellaisen ruokkiminen

Sen lisäksi, että Venäjä on yrittänyt lähettää Itä-Ukrainan miehitetyiltä alueilta sabotaasiryhmiä rintamalinjan yli Ukrainan hallinnoimille, Venäjä pyrkii soluttamaan Ukrainaan evakoiden ja paluumuuttajien joukossa provokaattoreita sekä kollaboraattoreita, joiden tehtävänä on horjuttaa yhteiskunnallisia rakenteita sekä synnyttää paikallisesti jännitteitä eri ryhmien välille – toisinaan tarkoituksena on synnyttää uskonnollisia konflikteja.

Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU on jäljittänyt ja hajottanut sodan kuluessa useita ryhmiä, joiden tarkoituksena oli provosoida ja synnyttää yhteenottoja eri ryhmien välille. Eräät ryhmät suunnittelivat terrori-iskuja, kuten teki ”Harkovan vastarintaliike” (”Харьковское движение сопротивления”). Ryhmän tarkoituksena oli tehdä terrori-iskuja Harkovan alueella, ensimmäiseksi kohteeksi oli valikoitunut UPA:n taistelijoille pystytetty muistomerkki. Vastaavasti Tšernihivissä SBU jäljitti ja vangitsi ryhmän, joka vandalisoi synagogia ja suoritti hyökkäyksiä uskonnollisiin vähemmistöihin kuuluvia vastaan. Viranomaiset pidättivät myös ryhmän organisaattorina toimineen Ukrainan kansalaisen, joka oli kotoisin maan eteläosista. Pidätyksen yhteydessä löytynyt kirjallinen materiaali oli toimitettu ryhmälle Venäjältä.

Taka-Karpatian (Zakarpatia) alueen pääkaupungissa Užhorodissa tehtiin polttopulloisku Unkari-keskukseen helmikuussa 2018. Iskun jälkeen etenkin Kremlin propagandamediat syyttivät iskusta ukrainalaisnationalisteja, saaden taustatukea syytöksilleen myös Unkarista. Sittemmin tutkinnassa on paljastunut iskun taustalla olleen joukon puolalaiseen Kreml-myönteiseen äärioikeistoon kuuluvia henkilöitä – syytettyjen penkille päätyi myös Michał Prokopowicz, puolalaisen äärikansallismielisen Kremliä tukevan Obóz Narodowo-Radykalny- (engl. National Radical Camp) ja Falanga-ryhmien sekä Zmiana-puolueen jäsen. Edesmenneen saksalaisen äärioikeistolaisen  Zuerst!’in päätoimittajan ja AfD:n Saksan liittopäivä parlamentaarikko Markus Frohnmaierin avustajan Manuel Ochsenreiterin epäiltiin toimineen iskun rahoittajana. (12) Ennen kuolemaansa viime kesänä, Ochsenreiter ehti toimia vuosien ajan Venäjän operaattorina.

Kiinnostava episodi nähtiin Ukrainan ja Venäjän välisessä vankienvaihdossa tammikuussa 2020, jolloin Venäjä vaati vapautettavaksi Venäjälle Ukrainassa vankeuteen tuomittua fasistisen äärioikeistoryhmän johtajaa Edward Kovalenkoa.

Venäjä yrittää lisätä sisäistä epävakautta myös erilaisten attentaattien ja palkkamurhien, tai niiden yritysten avulla. Osa näistä toimista on selkeästi osa Venäjän Ukrainaan kohdistamaa sodankäyntiä, iskujen kohdistuessa sotilashenkilöihin. Ukrainan kohdalla, koska maa on de facto sodassa Venäjän kanssa, ei välttämättä ole tarkoituksenmukaista nimittää tällaisia toimia hybridisodaksi, vastaavasti Suomen kohdalla vastaavia operaatioita olisi tarkoituksenmukaista kutsua hybridisodaksi, niin kauan kuin maidemme välillä ei vallitsisi sotatilaa (tai sotaa).

Euromaidanin, Venäjän suorittaman Krimin niemimaan miehityksen ja kylvämän sodan myötä selkeästi venäjämielisten poliitikkojen ja puolueiden kannatus Ukrainassa on pienentynyt, johtuen osin myös siitä, ettei vaaleja ole kyetty järjestämään kaikkialla maassa. Venäjä pyrkii kuitenkin vaikuttamaan Ukrainan poliittiseen päätöksentekoon poliitikkojen, aktivistien sekä oligarkkien kautta – näyttävistä toimista huolimatta Ukrainan nykyisen presidentin Volodymyr Zelenskyin kaudella Ukrainassa on otettu myös takapakkia, eikä Zelenskyin oligarkkien vastaisia toimia nähdä aivan vilpittöminä. Ukrainan edelliseen presidenttiin Petro Poroshenkoon kohdistuneissa toimissa on nähtävillä jopa vainon piirteitä, joissa ensisijaisena tarkoituksena näyttäisi olevan suosiota lisänneen Poroshenkon ja etenkin hänen perustamansa puolueen toiminnan haittaaminen.

…ja palkkamurhat

Venäjän hybridisodan toimina voidaan pitää erinäisiä palkkamurhia, tšetšenitaustainen, Ukrainan hallintoa tukevissa erikoisjoukoissa taistellut, Englannissa kouluttautunut Adam Osmaev yritettiin murhata Kiovassa kesäkuussa 2017 – hänen vaimonsa Amina Okueva kuoli attentaatissa lokakuun viimeisenä päivänä 2017. Adam Osmaevin murhayrityksen tekijä oli, iskussa haavoittunut, Arthur Denisultanov-Kurmakaev alias Arthur Kurmakaev, ammattimainen palkkamurhaaja, joka on tarjonnut aiemmin palveluksiaan myös Tšetšenian johtajalle  Ramzan Kadyroville. (13)

Toimittaja Arkadi Babtšenkon lavastetun murhan eräänä tarkoituksena oli paljastaa venäläisten organisoimia salamurhia, sen avulla saatiin myös haltuun ns. tappolista. SBU:n valmistelemaa operaatiota on kritisoitu runsaasti länsimaissa, samalla ei kuitenkaan ole ymmärretty sitä, että Ukraina on laaja-alaisen hyökkäyksen kohteena – maa taistelee usealla rintamalla hyökkääjää vastaan, jonka seurauksena puolustustaistelua käyvä Ukraina on joutunut turvautumaan epätavanomaisiin keinoihin paljastaakseen Venäjän operaattoreita ja soluja. Vastaavana epäkonventionaalisena operaationa voidaan pitää ukrainalaisten tiedusteluorganisaatioiden suunnitelmaa (ja virittämää ansaa) venäläisen PMC Wagnerin palkkasotilaiden vangitsemiseksi. Kyseinen operaatio epäonnistui Valko-Venäjän turvallisuusorganisaatioiden puututtua peliin ja vangittua PMC Wagnerin palkkasotilaat Valko-Venäjän alueella, ja palautettua heidät myöhemmin Venäjälle. (14 ja 15)

Talouteen vaikuttaminen – energia-aseena

Suomeen tai muihin Euroopan Unionin jäsenmaihin kohdistuessaan talouteen vaikuttamista tai energialla kiristämistä pidettäisi hybridisotana. Suomessa tosin puhuisimme poliittisesti korrektisti hybridivaikuttamisesta, koska – havaitusti – sanan ”sota” käytön kynnys on tavattoman korkealla. Ukrainaan kohdistuu Venäjän taholta kaiken aikaa vastaavia toimia – voimme tietty pohtia, että onko tuolloin kyse sotatoimista vaiko hybridisodankäynnistä tai muista vaikuttamisen keinoista, mutta niiden tarkoituksena on synnyttää epävakautta ja horjuttaa Ukrainan taloutta.

Tällaisena toimenpiteenä voidaan pitää, vuosien ajan jatkunutta, Venäjän harjoittamaa laivojen pysäyttelyä ja tarkastamista ennen Kertšinsalmea Mustallamerellä tai salmen toisella puolen Asovanmerellä; kansainvälisillä merialueilla ja paikoin Ukrainan aluevesillä tai aivan niiden tuntumassa. Hromadske international kysyykin – “Is Russia Annexing The Azov Sea?” Venäjän ilmeisenä tarkoituksena on pysäytysten avulla vaikeuttaa (tehdä lopulta mahdottomaksi) ukrainalaisten Mariupolin ja Berdjanskin satamien käyttö. Kansainvälinen yhteisö puuttui voimakkaammin Venäjän toimiin vasta maan hyökättyä Ukrainan laivaston aluksia vastaan Kertšinsalmessa 25. marraskuuta 2018. (16) Tapahtuneen jälkeen Venäjä on toistuvasti haitannut meriliikennettä Asovanmerellä sekä Kertšinsalmessa, haitan ja häirinnän kohdistuessa erityisesti ukrainalaisiin satamiin matkalla olleisiin aluksiin. Kansainvälisen yhteisön hidas, olematon, reagointi vastaavasti osoittaa sen kuinka hankala tällaisessa tapauksessa on löytää nopeaa ja tehokasta vastatoimenpidettä – näyttää siltä, ettei ole halua kiristää pakotteita niin paljon, että Venäjä lopettaa tällaiset laittomat toimet.

Oma lukunsa ovat Ukrainan sähköntuotantoa ja siirtoverkkoa vastaan suoritetut kyberoperaatiot, tällaisia iskuja on käynnissä olevan sodan kuluessa tehty jo useita. Vähintäänkin välillisesti Venäjä voi käyttää energiaa aseenaan Ukrainaa vastaan myös kaasuputkistojen avulla, tällaisiin operaatioihin soveltuvat myös muutkin kuin Ukrainan kautta kulkevat kaasuputket, kuten Nord Stream 1 ja Nord Stream 2, joiden kautta voidaan vaikuttaa suoraan tai välillisesti joukkoon muitakin maita. Unohtamatta sitä, että millaisen jalansijan Venäjä on saanut lobbareiden kautta useiden maiden (Suomen ja etenkin Saksan) poliittiseen elämään ja päätöksentekokoneistoon. Saksan haluttomuus tukea Ukrainaa ja jopa estää NATO:n asetuki maahan, voivat olla merkkejä Venäjän Saksaan kohdistamasta vaikutuksesta.

Miehitetyt alueet

Venäjä miehittää Ukrainalle kuuluvaa Krimin niemimaata kuin myös osia Itä-Ukrainan Donbasin alueesta. Miehitys sinänsä on Ukrainaan kohdistuva aggressio, samalla miehitettyjen alueiden kautta on mahdollista vaikuttaa Ukrainaa laajemmallekin alueelle. alueiden kautta Venäjä pyrkii myös lähettämään kollaboraattoreita, iskuryhmiä ja terroristeja Ukrainaan. Itsessään miehitys vaikuttaa alueiden asukkaisiin, miehityksen myötä noin puolitoistamiljoonaa Itä-Ukrainassa asunutta on joutunut jättämään kotiseutunsa. Krimin niemimaalta kymmeniä tuhansia on paennut jatkuvaa organisoitua vainoa, joka kohdistuu Venäjän miehitysvallan vastustajiin – erityisesti – Krimin tataareihin.

Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla terveydenhuolto on paikoin romahtamaisillaan, tai jo romahtanut. Koronavirusepidemian ohella alueella kytee HIV-epidemia, lääkäreitä, hoitohenkilökuntaa ja lääkkeitä on aivan liian vähän.

Läntisissä medioissa on kaikesta huolimatta kiinnitetty aivan liian vähän huomiota Venäjän pyrkimyksiin venäläistää miehittämiään alueita. Miehitetylle Krimin niemimaalle on asutettu (vapaaehtoisesti ja pakolla) merkittäviä määriä venäläisiä, sama tapahtuu myös miehitetyn Itä-Ukrainan alueella. Donetskista saamieni tietojen mukaan alueelle on muuttanut jopa tuhansia venäläisiä pakotettuna tahi painostettuna, useimmat pakolla muuttaneet ovat Venäjällä kuuluneet yhteiskunnan pohjasakkaan, osan ollessa kodittomia. Miehitettyyn Donetskiin muuttamista on tehty houkuttelevammaksi lupauksilla asunnoista, (jotka on usein takavarikoitu todellisilta omistajilta).

Vielä merkittävämpänä toimena on nähtävä Venäjän passi-politiikka, jossa sadoille tuhansille Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla asuville on myönnetty Venäjän passi. Käytännössä monellakaan ei ole mahdollisuutta kieltäytyä Venäjän passista, koska kieltäytymisestä uhkaa työpaikan- tai opiskelupaikan menettäminen tai muuta viranomaistaholta yksilöön kohdistettua mielivaltaa.

Mitä tapahtuu miehitettyjen alueiden vapauduttua? Toivottavasti myös lännessä ymmärretään mitä alueiden vapautumisesta seuraa, ja – mikä tärkeämpää – toivottavasti siihen on myös valmistauduttu, jottei langeta venäläisten (mahdollisesti) virittämiin propaganda-ansoihin.

Omanlaisensa vaikuttamisen keino on Venäjän tapa käyttää miehitetyillä alueilla järjestetyissä vaaleissa kutsumiaan ja hyväksymiään ulkomaalaisia ns. vaalitarkkailijoita, joiden primääritehtävänä on synnyttää toimintansa ja lausuntojensa kautta kuva ”vaaleista” onnistuneina ja laillisina. Myös suomalaisia on Johan Bäckmanin johdolla osallistunut Venäjän järjestämien ”vaalien” ”tarkkailuun”. (17)

Kybersota

Venäjä on kohdistanut Ukrainaan sodan kuluessa lukuisia kyberoperaatioita, -iskuja, runsaasti huomiota saaneet Petya- ja NotPetya-haittaohjelmat olivat, globaalista leviämisestään huolimatta, suunnattu erityisesti Ukrainaa vastaan. Kyberhyökkäysten ohella Venäjän valtiolle työskentelevät, turvallisuusorganisaatioihin linkittyvät ryhmät, kuten Fancy Bear ja Cozy Bear, ovat olleet myös tietomurtojen ja niiden yritysten taustalla. Ukrainaan kohdistuvasta uudesta kybervakoilukampanjasta kirjoitti Laura Halminen HS-analyysissa joulukuussa 2021.

Kuten edellä mainitsin Ukrainan sähköntuotantoa ja siirtoverkkoa vastaan on hyökätty verkon kautta useamman kerran.

Sodan alkupuolella (v. 2017) Ukraina kielsi venäläisen sosiaalisenmedian (Vkontakten eli VK:n ja Odnoklassnikin) käytön. Käytännössä pyrkimys oli rajoittaa niiden käyttöä, samaan aikaan kiellettiin venäläisen sähköpostiohjelma Mail.ru:n sekä venäläisen kyberturvallisuusyhtiö Kasperskyn ohjelmien käyttö. Näkisin Ukrainan toimilla olleen etenkin signaaliarvo, jonka kautta nostettiin esille kriittisiä alustoja yhtiöitä, sellaisia, joiden käyttöä tulisi välttää. Ukrainan päätös kieltää kyseisten alustojen ja yhtiöiden käyttö nostatti melua myös Suomessa. Helsingin Sanomien nimettömässä pääkirjoituksessa ”Porošenko vahingoittaa sensuurilla omaa maataan” nostettiin esille sananvapauspuoli, mikä on ymmärrettävä huoli kun tapahtunutta tarkastellaan yksipuolisenrajoittuneesti maasta, jossa ei käydä sotaa, joka ei ole hyökkäyksen kohteena ja jonka osia ei ole miehitetty. Se, ettei kyseinen pääkirjoittaja nähnyt metsää puilta johtaa lopulta täydellisen väärään johtopäätökseen. Valitettavasti kyseisen pääkirjoituksen kautta välitettiin myös virheellistä tietoa. Pääkirjoituksen kirjoittajaa lainatakseni:

”Nyt suljetut sivustot ja kanavat ovat suosittuja keskinäisen yhteydenpidon ­välineitä Ukrainassa, eivät Venäjän propaganda-aseita.” (18)

Jossa totta on se, että kanavat olivat tuolloin suosittuja yhteydenpidonvälineitä Ukrainassa, mutta valheellista tietoa sitten se, että ne eivät olisi olleet Venäjän käyttämiä propaganda-aseita – propagandakanavia. Vuodet ovat opettaneet meitä kaikkia huomaamaan kuinka Venäjä on soluttautunut sosiaalisen median alustoille, kuinka se käyttää niitä propagandan ja disinformaation levittämiseen mutta myös (niille perustettuja ryhmiä) erilaisten operaatioiden suunnitteluun ja toteuttamiseen. Itse asiassa tämä kaikki oli selvää jo toukokuussa 2017, jolloin kyseinen pääkirjoitus kirjoitettiin, mutta silti – jostain syystä – kyseisen kirjoituksen kirjoittaja päätyi täysin todellisuudenvastaiseen tulkintaan venäläisten sosiaalisen median alustojen käytöstä. Oma lukunsa on sitten se, että kuinka laajat valvonta- ja tiedonsaantioikeudet Venäjän turvallisuusorganisaatioilla on kyseisille alustoille, ts. niiden käyttö on myös ilmeinen turvallisuusriski.

* * * * *

Lukijan on hyvä huomioida se, että tämä on lopultakin vain lyhyt (ja valitettavan pintapuolinen) yhteenveto Venäjän Ukrainaan kohdistamista toimenpiteistä, joista merkittävin on luonnollisesti konventionaalinen sota maa-alueiden miehittämisineen, mutta aivan liian vähälle huomiolle jäävät Venäjän muut Ukrainaan kohdistamat suorat ja epäsuorat toimet, joissa Venäjä turvautuu varsin usein myös ulkopuolisiin operaattoreihin, joka vähäisimmillään voi tarkoittaa ”vaalitarkkailijana” toimimista miehitetyillä alueilla ja merkittävimmillään (Ukrainaan suoraan kohdistettuna) salamurhan tai terrori-iskun suorittamista.

On myös hyvä huomioida se, että yhdellä operaatiolla voi olla useita tavoitteita. Sähköverkkoa vastaan kohdistettu hyökkäys vaikuttaa yhdellä kertaa tuotantoon, talouteen ja ihmisten arkeen mutta myös terveydenhuoltoon ja muihin yhteiskunnalle kriittisiin kohteisiin. Aivan kuten rajaliikenteen häiritseminen Venäjän ja Ukrainan välisellä rajalla (esim. Sumyn alueella) vaikuttaa laajemmallekin kuin paikalliselle alueelle; häirinnän kohdistuessa kolmansien maiden ajoneuvoihin, Venäjä ulottaa operaationsa Ukrainaa laajemmalle alueelle.

Ukrainan sodan erityispiirteenä on, kenties kyse on laajemmin modernin sodan erityispiirteistä, se, että vaikka maa on sodassa, yhteiskuntaa ei kuitenkaan voida samalla tavalla asettaa sotatilaan kuin vuosikymmeniä aiemmin. Yhteiskunnan sulkeminen vuosiksi on  käytännössä mahdoton toimenpide, joten Ukrainassakin joudutaan taiteilemaan eräänlaisessa välitilassa, jossa maa käy yhtäällä sotaa ja sen osia on miehitetty mutta samalla yhteiskunta on pidettävä toiminnassa ja siihen päälle vieläpä yritettävä kehittää, jotta olisi mahdollista saavuttaa läntisten yhteistyökumppaneiden (organisaatiot ja maat) asettamia tavoitteita.

Käytännössä useat sopimukset rajoittavat Ukrainan omaa sodankäyntiä, kuten Minskin sopimukset. Etenkin Saksa on vaatinut Ukrainalta niiden noudattamista, samalla saksalaiset yritykset ovat rikkoneet, erinäisten verukkeiden avulla, Venäjälle asetettuja sanktioita. Minskin sopimusten merkittävänä ongelmana on myös se, ettei niiden jatkuvasta ja tarkoituksellisesta rikkomisesta ole koitunut mitään käytännön seuraamuksia sodan toiselle osapuolelle. Olenkin kuvaillut tilannetta siten, että alivoimaisena puolustussotaa käyvä Ukraina joutuu kaiken lisäksi sotimaan toinen käsi selän takana, vihollisen rikkoessa samanaikaisesti toistuvasti allekirjoittamiaan sopimuksia ja sodankäynnin sääntöjä. Läntisen yhteisön soisi myös kantaa vastuunsa siitä, että se on antanut tilanteen ajautua tähän näiden sotavuosien aikana, mahdollisuuksia puuttumiseen kun olisi ollut useita, niitä ei vaan ole haluttu käyttää hyväksi.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://www.ohchr.org/EN/NewsEvents/Pages/DisplayNews.aspx?NewsID=22140

2. https://www.verkkouutiset.fi/yk-kidutus-jarjestelmallista-ita-ukrainassa/#194c9420 

3. https://www.osce.org/files/f/documents/a/6/508319.pdf

4. https://web.archive.org/web/20150826134411/http://www.independent.co.uk/news/world/europe/the-number-of-russian-troops-killed-or-injured-fighting-in-ukraine-seems-to-have-been-accidentally-published-10472603.html

5. https://kioski.yle.fi/omat/kioski-pietarin-trollitehtaalla 

6. https://twitter.com/BAYDAK10/status/1369880205888741378

7. Johan Bäckmanin Facebook-tili.

8. https://www.radiosvoboda.org/a/russian-tanks-from-buryatia-near-ukrainian-border/29470360.html 

9. https://medium.com/@DFRLab/three-thousand-fake-tanks-575410c4f64d 

10. https://www.pravda.ru/news/world/1390317-ukraine/ 

11. https://www.youtube.com/watch?v=I-aV1pWN5Wc 

12. https://www.dw.com/en/afd-worker-accused-of-ordering-arson-attack-in-ukraine/a-47093618 

13. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2017/06/adam-osmaevin-murhayritys-kadyrovin.html 

14. https://www.bellingcat.com/news/uk-and-europe/2021/11/17/inside-wagnergate-ukraines-brazen-sting-operation-to-snare-russian-mercenaries/ 

15. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008413561.html 

16. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2018/11/venaja-kaytti-voimaa-kertsinsalmessa.html 

17. https://www.epde.org/en/documents/category/biased-observation.html 

18. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005216502.html 

*: Kuva teoksesta: Вторжение в Украину: Хроника российской агрессии. Kuvassa olevan kuvan on ottanut Sergei Pavlov (Укринформ)  maaliskuussa 2014 Krimillä.

**: Ukrainan ulkoministerin  Dmitro Kuleban mukaan lukema pitää sisällään kuolleet Ukrainan asevoimien ja niitä tukevien joukko-osastojen sotilaat sekä sotatoimialueella asuvat ukrainalaiset.

***: Ukrainalaislähteiden mukaan Igor Girkin oli GRU:n eversti ennen ns. eroaan tammikuussa 2014.

Luke Harding: Venäjän vakoojaverkosto

 

Luke Hardingin on palkittu Guardianin toimittaja, lehden Venäjä-kirjeenvaihtajana hän toimi neljän vuoden ajan ennen karkotustaan vuonna 2011. Venäjää Harding on käsitellyt aiemmin teoksissaan Mafiavaltio ja Salajuoni – Kuinka Venäjä auttoi Trumpin valkoiseen taloon sekä erinomaisessa – suorastaan trillerimäisessä Aleksandr Litvinenkon murha käsittelevässä teoksessaan, Vaiennettu – agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa (engl. A Very Expensive Poison). Uusimmassa teoksessaan Venäjän vakoojaverkosto (engl. Shadow State: Murder, Mayhem, and Russia’s Remaking of the West) Harding tarkastelee seikkaperäisesti Venäjän valtion vakoojien ja maan laskuun työskentelevien operaattoreiden verkostoa, ja sitä kuinka tämän verkoston avulla Venäjän hallinto maan johtoa myöten käy (salaista) sotaa läntisiä demokratioita vastaan.

Oma pohdintansa on tietenkin se, että onko kyse enää oikeasti ”salaisesta” sodasta länttä vastaan vai onko kyse ennemminkin siitä, että me (täällä lännessä) emme halua tunnustaa sitä, että Venäjä käy samalla ”näkymätöntä sotaa” meitä vastaan. Sen tunnustaminen, kun voisi tarkoittaa sitä, että samalla olisi syytä luopua turhista kuvitelmista Venäjän suhteen – tunnustaminen olisi heräämistä ruususen unesta vallitsevaan todellisuuteen.

Luke Harding: Venäjän vakoojaverkosto.

Mutta alkuun huomautuksena lukijoille. Tätä kirjoitusta ei pidä lukea Hardingin teoksen arvosteluna tai arviona, ei missään nimessä! Kyse on ennemminkin Hardingin teoksen esille nostamien havaintojen ja ajatusten puntarointia – arvioluonteisten kommentointien ollessa sivuroolissa.

Kirjassa kuvatut tapahtumat sijoittuvat karkeasti viimeisen vuosikymmenen ajalle, toki tapahtumia ja henkilöhistoriaa kuvatessa ja kerratessa sukelletaan aiempienkin vuosien ja vuosikymmenten tapahtumiin. Ja kun muistelemme mitä merkittäviä ja huomioitavia tapahtumia olemme kokeneet viimeisen vuosikymmenen kuluessa – tarkoitan nyt sellaisia tapahtumia, joiden syntyyn ja/ tai voimistumiseen Venäjän hallinto on merkittävällä tapaa vaikuttanut, niin ei ihme, että kirja tarjoaa hengästyttävän vyöryn niitä, josta seuraa väistämättä se, että niiden käsittely ei kaikissa tapauksissa ole (mielestäni) riittävän seikkaperäistä. Toisaalta tämä ei nykyään ole ongelma, koska meidän on helppoa täydentää tietojamme luotettavista lähteistä, esim. Bellingcat on julkaissut lukuisia syväluotaavia katsauksia Sergei Skripalin myrkytysoperaatiosta ja siihen nivoutuvista henkilöistä, kuten operaation kenttätyön suorittaneesta kaksikosta, GRU:n eversteistä, Anatoli Tšepiga (käytti Skripalin myrkytysoperaatiossa Ruslan Boshirovin-nimellä olevaa passia) ja Aleksandr Miškin (käyttäen operaatiossa Aleksander Petrovin-nimellä olevaa passia).

Tšepiga ja Miškin RT:n mahalaskun tehneessä haastattelussa, johon kirjassakin viitataan sivuilla 153–155. (1) 

Niin kiinnostava kuin Hardingin teos onkin, niin juuri edellä kuvailemani luonteen vuoksi, sitä on järkevämpi tarkastella koosteena – yhteenvetona – tapahtumista, joka henkilöviittaustensa kautta johdattaa syväluotaavampaan tutkimusmatkaan Venäjän operaatioista, joiden kohteina voivat olla yksilöt – kuten Skripal – tai valtiot, jolloin hyökkäys usein on epäsuorempi mutta samalla moniulotteisempi, jossa turvaudutaan useisiin erilaisiin tekniikoihin ja keinoihin, kuten esim. Yhdysvaltoihin kohdistuneessa vaalivaikuttamisessa tai Ukrainaan kohdistuneissa operaatioissa ennen loppusyksyä 2013 ja Euromaidanin alkua. (Huom. tottahan toki Venäjä on jatkanut Ukrainaan kohdistamiaan operaatioita Euromaidanin alun jälkeen, kuten on jatkanut entisen presidentin Viktor Janukovitšin helmikuussa 2014 tapahtuneen paon jälkeenkin, kuitenkin sillä erotuksella, että mukaan on tullut asevoimien käyttö, joissa on kyse suorista sotatoimista – joiden olemassa olon Kreml yrittää halpamaisesti kiistää, ja toisaalta Ukraina toimi pelinappulana myös Donald Trumpin kautta).

Toisaalta tarkastellessamme toisesta näkövinkkelistä, kirjan luonteen vuoksi se pitää sisällään yksissä kansissa riittävän tarkan koosteen tämänhetkisestä maailmasta, jossa me elämme. Tähän kuvaan sisältyy myös ennusteenomaisia ajatuksia tulevasta. Ikäväkseni on todettava, että nämä näkymät eivät tarjoa kovinkaan auringonpaisteista tulevaisuutta, eivät ainakaan seuraaville vuosille – vuosikymmenelle.

Venäjän johto on ajanut itsensä ohella maansa asemaan, josta on vaikea palata takaisin. Maan valtaeliitin on käytännössä mahdoton luopua vallasta, se on varastanut liian paljon ja aivan liian monelta, jotta se voisi kuvitellakaan voivansa tehdä minkään sortin sopimusta vallansiirrosta ja samalla säilyttää oma koskemattomuutensa, joten – asetelman ollessa tällaisen – tulemme näkemään tulevinakin vuosina operaatioita läntisissä demokratioissa mutta niiden ohella operaatioita entistä enemmän myös kehittyvissä maissa sekä kehitysmaissa. Venäjän tiedusteluaparaatin verkkoon on langennut aivan liian moni poliitikko ja vaikuttaja myös täällä lännessä, jotka omalta osaltaan jatkavat Kremliä hyödyttävää myyräntyötä.

Lontoosta löytyy poliitikkojen ja vaikuttajien ohella armeijallinen lakimiehiä, jotka ovat rahasta valmiit myymään vaikkapa kruununjalokivet! Kreml käyttää heitä (ja heidän persoutta makealle elämälle) surutta hyväksi korruptoiden heidän avulla rakenteita ja samalla ajaen yhteiskunnan tilaan, jossa sen toimintakyky on osin halvautunut. Me näemme tämän siinä, että – Litvinenkon ja Skripalien tapausten jälkeen – Iso-Britannia ei vieläkään riittävällä aktiivisuudella ole halukas tutkimaan Venäjän vaikuttamista, esim. Brexit-äänestyksessä.

Mutta vielä pelottavampi on tie, jolle Yhdysvaltojen edellinen presidentti – Vladimir Putinin puudeli – Donald Trump maansa johdatteli. Emmekä voi huokaista helpotuksesta hänen hävittyä vaalit Joe Bidenille, sillä niin kahtiajakautunut Yhdysvallat on ja niin helposti Trumpin onnistui korruptoida (Venäjän ja sen operaattoreiden myötävaikutuksella) republikaanit, ettei puolueesta löydy vieläkään todellista vastavoimaa Trumpille – trumpismille. Itse asiassa Harding piirtää aika pelottavan kuvan Yhdysvalloista ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta:

”Yhdysvaltojen 2000-luvun haavat olivat suurelta osaltaan itse aiheutettuja. Mutta 2020-luvun kynnyksellä oli mahdollista päätellä, että Venäjä oli tehnyt enemmän kuin vain peukaloinut politiikkaa ja demokratiaa. Se oli onnistunut jossakin määrin muokkaamaan Yhdysvalloista oman varjokuvansa”. (s. 323)

Mielestäni on perusteltua todeta, että täällä lännessä olemme olleet naiiveja sen suhteen mitä tulee Venäjän aikeisiin – kirjoitan tarkoituksellisesti kollektiivisesti, koska tarkkanäköisten havainnoitsijoiden puheista huolimatta aivan liian moni on sulkenut heidän sanoilta ja todisteilta korvansa (ja silmänsä) haluten elää maailmassa, joka on kenties jo lakannut olemasta olemassa. Liian moni meistä etsii mennyttä, kadonnutta aikaa, ymmärtämättä, että edessä on haasteita, joilta emme voi sulkea silmiämme.

”He [venäläiset] käyttävät demokraattisia työkaluja demokraattisia instituutioita vastaan. Emmekä voi vain kääntää niitä pois päältä” (s. 299), Kostiantyn Jelisejiv (Ukrainan silloisen presidentin Petro Porošenkon ulkopoliittinen neuvonantaja ja kabinetin apulaispäällikkö) Luke Hardingille.

Ja poliittiselle kentälle jakamansa tuen myötä Venäjä nousee esille vaikuttamisverkostojensa kautta myös kamppailussa luontokatoa ja ilmastomuutosta vastaan. Sen ohella, että Venäjä hyötyy fossiilisten energiavarojen myynnistä, sen etu on läntisten demokratioiden jakolinjojen syventyminen ja sisäisen koheesion rikkominen, tätä voimistaakseen se voi ujuttaa lonkeronsa hyvää tarkoittaviinkin ryhmiin ja organisaatioihin.

Huomionarvoista teoksessa on sen suomalaisille lukijoille, kirjailijan toimesta laaditut, jälkisanat, joissa Luke Harding viittaa myös pariin entiseen pääministeriimme – Esko Ahoon sekä Paavo Lipposeen, unohtamatta ”pehmeän vaikuttamisen” välineenä toimivaa Jokereita, kuten Harding huomauttaa –

”Urheilu on kuitenkin yksi Kremlin suosikkikortteja, mitä tulee ’pehmeän vaikuttamisen’ ja epämuodollisen vallankäytön rakentamiseen”. (s. 350)

Harding myös muistuttaa meitä suomalaisia siitä, että meidän olisi ehkäpä syytä suhtautua venäläisten jakamiin lahjoihin hieman aiempaa suuremmalla varovaisuudella. Sinne lahjahevosen suuhun olisi syytä katsoa!

Tämä kirjoitus sopii päättää venäläisen tutkivan toimittajan, päätoimittaja Roman Aninin, Yle MOT:in haastattelussa esittämään ajatukseen: ”Globaalissa taloudessa Venäjän korruptio on kaikkien ongelma”. (2)

 

Marko 

 

Lähteet:

1. Kuvakaappaus RT:n Youtube-videolta ”Full Skripal case interview with the UK's suspects”.

2. Yle MOT: Venäläisen rahan varjossa.*

Luke Hardingin ”Venäjän vakoojaverkosto” teoksen lainaukset sivuilta 299, 323, 350.

*:

Kuvakaappaus Yle MOT-ohjelmasta, kuvassa iStoriesin päätoimittaja Roman Anin.

Neljän pienpuolueen ja liikkeen kopla – Väyrysen ”tähdistöstä” Harkimon Liikkeeseen

Vaalikevääseen valmistautuu myös neljä pientä puoluetta ja liikettä – Kansalaispuolue, Liike Nyt, Seitsemän tähden liike, Suomen Kansa Ensin – ne ovat monella tapaa erilaisia mutta yhdistäviäkin tekijöitä löytyy runsaasti, osassa niistä eräänä huomioitavana elementtinä on ”totuuden rajojen venyttäminen”. Rajoja venytetään niin paljon, että siirrytään valheen ja disinformaation sekä eräissä tapauksissa propagandan puolelle, painotan kuitenkin, että teemat eivät välttämättä ole täysin samat. Siinä missä Suomen Kansa Ensin aktivisteineen ja Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liikkeeseen siirtynyt Ilja Janitskin ovat valeuutisten ja disinformaation ohella hyökänneet hyvinkin aggressiivisesti toimittajia ja kansalaisaktivisteja vastaan, näyttää Liike Nyt Hjallis Harkimon ulostulot olennaisesti sivistyneemmiltä, vaikka niissäkin vale puetaan totuuden kaapuun. Harkimon ulostuloissa on hetkittäin aistittavissa ”trumpilainen totuuden jälkeisen ajan” -kaiku. Tähän teemaan palaan hiukan myöhemmin esimerkkien kera.

Kansalaispuolue oli Väyrysen kaudella asiantuntijajäsenineen, joiden joukossa oli muun muassa miehitetyssä Donetskissa DONi Newsissä lehdistösihteerinä Janus Putkosen alaisuudessa työskennellyt Jarmo Ekman, nykyistä Sami Kilpeläisen kipparoimaa Kansalaispuoluetta ongelmallisempi ja alttiimpi ulkoiselle painostukselle. Mutta en pidä nykyistäkään Kansalaispuoluetta ongelmattomana, sen piirissä on kosiskeltu ”kansallismielisiä” tahoja puoluejohtoa myöten. Vast’ikää puolue solmi vaaliliiton ”kansallismielisen” Suomen Kansan Ensin kanssa, jonka julkaisutoiminta muusta toiminnasta puhumattakaan on yhteiskuntaa ja yhteisöjä hajottavaa rakentavan toiminnan sijaan. Suomen Kansa Ensin puheenjohtaja Marco de Wit on tukenut aiemmin voimakkaasti Ilja Janitskinia, samoin Paavo Väyrystä tämän viimeisimmän presidentinvaalikampanjan aikana, puhumattakaan hyvin avoimesta veljeilystä Venäjää tukevien liikkeiden ja henkilöiden kanssa, johon kategoriaan kuuluu laiton vierailu Venäjän miehittämässä osassa Donbasia heinäkuussa 2016.

Näiden neljän puolueen ja liikkeen toimintaa seuratessani tulee mieleeni väistämättä tapahtumat useammassa Venäjän naapurivaltiossa, joiden sisäpolitiikkaan ja valintoihin maa on pyrkinyt vaikuttamaan. Ukrainaan Venäjä pyrki vaikuttamaan myös erilaisten pienpuolueiden ja liikkeiden kautta 90-luvun puolelta aina tälle vuosikymmenelle saakka, joten maassa nähtiin se, mikä tällaisten puolueiden ja liikkeiden tarkoitus ikävimmillään voi olla. Ukrainassa Venäjä käytännössä osti myös vaikutusvaltaa poliittiselta huipulta sekä suurista puolueista, kuten Euromaidanin myötä syrjäytetyn Viktor Janukovytšin Alueiden puolueesta Janukovytšia itseään unohtamatta.

Kirjoitin reilut vuosi sitten blogiin ”Mikä se RuFi oikein on?”:

"Blogissa ”How Alexander Dugin's Neo-Eurasianists geared up for the Russian-Ukrainian war in 2005-2013” Anton Shekhovtsov kuvailee tällaisten pienryhmien leviämistä ja toimintaa Itä-Ukrainassa. Samankaltaisena, mutta poliittisena vaikuttamisena, voidaan pitää erilaisten pienpuolueiden perustamista, joiden tosiasiallinen tehtävä näytti olevan Ukrainan poliittisen opposition toiminnan hajottaminen, ja samalla Ukrainan silloisen presidentin Viktor Janukovytšin toiminnan hiljainen tukeminen/edistäminen. Tuolloin tällainen marginaalitoimija oli Denis Pushilin, joka on nyt merkittävässä asemassa Donetskin ”kansantasavallassa”. Hänen eräänä projektina voidaan pitää pienpuolue ”Ми Маємо Мету’a” (ukr. My Majemo Metu eli Meillä on tavoite), jonka riveissä hän osallistui parlamenttivaaleihin ennen Euromaidania. Puolueen nimi oli todennäköisesti tarkoituksellisesti ukrainaksi, jotta se tavoittaisi kansallismielisiä ukrainalaisia jäsenikseen. Pushilin oli todellisuudessa Viktor Janukovytšin Alueiden puolueen tukija."

Tähän Denis Pushilinin MMM:ään liittyy muitakin, tutunoloisia, piirteitä. Sitä on kuvattu "pyramidihuijaukseksi", jossa kannattajien rahoitusta kanavoitiin hämäräperäisiin sijoituksiin ja kohteisiin. Tämäkin tuntuu kovin tutulta, saman kaltaisia viritelmiä on ollut Suomen Kansa Ensin taustalla olevilla henkilöillä ja heidän tukijoilla, unohtamatta tässä yhteydessä muutaman vuoden takaista suunnitelmaa ”kansanmarkasta”, jossa oli silloisen Suomi Ensin liikkeen johtoon kuuluneen Marco de Witin ohella Ilja Janitskin sekä virtuaalivaluutoilla rikastunut, tuolloin Virossa asunut, Risto Pietilä, jonka epäillään olleen Ilja Janitskinin perustaman MV-lehden salaperäinen rahoittaja.

Kirjoitin helmikuun 13. blogin ”kansallismielisten” vaaliliitoista ja yhteistyötunnusteluista, joten tässä kirjoituksessa ei ole tarvetta koko tarkkuudella kuvata kyseisiä suunnitelmia, huomiotta ei tietenkään voi jättää Paavo Väyrysen ja Ilja Janitskinin entisestään syventynyttä yhteistyökuviota, josta seuraavaksi.

Vielä muutama viikko sitten Ilja Janitskin ja Paavo Väyrynen vasta suunnittelivat yhteistyökuvioita tuleviin vaaleihin, tuolloin Reformi – Irti puoluevallasta! oli muutakin kuin kuolemaa tekevä raato, jollainen se nyt, kuudella ehdokkaallaan on. Ilja Janitskin siirtyy siis Paavo Väyrysen ”Seitsemän tähden liikkeen” vahvuuteen, Janitskin on liikkeen listoilla niin eduskunta- kuin myös eurovaaleissa myöhemmin keväällä. Samaisessa tiedotustilaisuudessa Väyrynen esitteli myös yhden uuden ”tähtiehdokkaan” tuleviin vaaleihin – Pirkko Turpeinen-Saaren. (1)

Turpeinen-Saari on lääkäri ja poliitikko, joka toimi kansanedustajana vuosina 1983–1986 Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) ja vuosina 1986–1987 Demokraattisen vaihtoehdon (DeVa) eduskuntaryhmässä. Hän kiistää Srebrenican kansanmurhan, hänen mukaan Jugoslavian hajoamissodassa vuonna 1995 tapahtunut kansanmurha on NATOn propagandaa.

Ilja Janitskinista Väyrynen kirjoittaa muun muassa seuraavaa: ”Ilja Janitskinin suurin ”rikos” on se, että hän on rohjennut haastaa valtamedian ja sitä kautta ne yhteiskuntamme valtaapitävät, joita valtamedia tukee.” (2) Toisaalta Väyrysen ansiolistalta löytyy myös väitöskirja, jonka eräs johtopäätös romahti muutamassa vuodessa väitöksen jälkeen, joten on ymmärrettävää, että Väyrynen tässäkin kohtaa ”oikaisee”, jättäen tuomioon vaikuttavia, merkittäviä asioita, kertomatta.

Reformin ehdokaslista kutistuu kuin pyy maailmanlopun edellä, en pidä mahdottomana sitäkään, etteikö tämä liike, jonka ehdokaslistalla oli parhaimmillaan (ts. pahimmillaan) reilut kolmekymmentä nimeä lakkaa olemasta tulevien viikkojen kuluessa. Janitskinin poistumisen myötä listalla ei ole James Hirvisaarta lukuun ottamatta ainoatakaan tunnetumpaa ehdokasta. Etnonationalismista paasaavaa Huuhtasta sellaisena ei todellakaan voi pitää.

Liike Nyt käy rakenteellisen korruption vastaiseen taisteluun, mutta onko meillä pukki kaalimaan vartijana? Hjallis Harkimo: ”Suomi on korruptoitunut maa. Kansanedustajat ovat marionetteja, joiden naruja etujärjestöt häpeilemättä vetelevät. Ja etujärjestöt rikastuvat sinun verorahoillasi”.

Kuvakaappaus Liike Nyt Facebook-seinältä.

Tarkoitus on hyvä, suomalaisen ”hyvä-veli-järjestelmän” purkamiseen pitäisi olla energiaa, mutta Harkimon äänestäjien kosiskelua pidän liikuttavan lapsellisena, uskoisin äänestäjien näkevän bluffin läpi ja ymmärtävän, etteivät puheet ja todellisuus Harkimon kohdalla kohtaa. Harkimo, kansanedustajana, väittää heidän olevan marionetteja, näiden kansanedustajien joukossa Harkimo kyllä kuuluu Rotenberg-kytkentöineen juuri näiden marionettien joukkoon. Ruplaraha puhuu…

Eikä myöskään ole syytä unohtaa Harkimon, talousrikoksista tuomitun liikemiehen Peter Fryckmanin ja entisen irakilaiskenraali Saad al-Obaidin outoa sopimuskuviota, jonka perimmäisenä tarkoituksena oli saada aikaan sopimusjärjestely, joka helpottaisi turvapaikanhakijoiden palautusta Irakiin, jossa Harkimon toivottiin avaavan kontakteillaan ovia ministeriöihin Suomessa ja kenraalin käyttää valtaansa Irakissa.

Liike Nyt ei ole rekisteröity puolue, eikä se Harkimon mukaan aio rekisteröityä puolueeksi, jokainen voi vain pohtia, että miksi näin on? Lain mukaan puolue ei saa ottaa vastaan samalta tukijalta enempää tukea kuin 30 000 euron arvosta kalenterivuodessa. Mikäli Liike Nyt ei avaa nähtyä tarkemmin rahoituskuvioitaan, kyllä minä ainakin enemmän kuin yhden kerran kysyisin itseltäni, että mistä rahat tulevat, jos aikomuksenani olisi antaa ääni Liike Nyt -ehdokkaalle tulevissa vaaleissa. Liian naiivi ei kannata olla, eikä hyväuskoinen.

Liike Nyt tilaisuuksissa on käynyt perinteisen ”idänkaupan” hallitsevia liikemiehiä, kuten Kyösti Kozloff, (3) joka sai Venäjän Suomen-suurlähetystöltä valtuudet perustaa Suomeen uusi koordinaationeuvosto. Tavoitteena oli puhdistaa entisen koordinaationeuvoston ryvettynyt maine, joka ryvettyi pahemman kerran, kun toiminnassa vuosikausia aktiivisesti ollutta venäjänkielistä maahanmuuttajapariskuntaa alettiin epäillä lukuisista avustuspetoksista ja muista talousepäselvyyksistä. (4) Venäjän ulkoministeriö on perustanut tällaisia koordinaationeuvostoja ympäri maailmaa, ne ovat olennainen osa Venäjän ulkoministeriön globaalia maanmiestoimintaa. Näiden koordinaationeuvostojen tavoitteena – tarkoituksena – on pitää venäläiset Kremlin vaikutuspiirissä.

Kyösti Kozloffin kohdalla on syytä muistaa myös se, että hän osallistuu varsin aktiivisesti Johan Bäckmanin kuin myös Suomalais-venäläinen yhdistys RuFin järjestämiin tilaisuuksiin, kuuluen myös Suomen ”Donetskin ’kansantasavallan’ ystäviin”. Omien sanojensa mukaan Kozloff on vieraillut kertaalleen Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, väitteen vaalitarkkailijana toimimisesta hän ei kieltää.

Kozloffin kohdalla kiinnostus Harkimon Liike Nyt -liikkeestä voi olla silkkaa (poliittista) opportunismia, mutta hänen henkilöhistoria huomioiden, on hyvä pitää mielessä muutkin vaihtoehdot.

Hjallis Harkimon viime aikaisissa kannanotoissa on havaittavissa samaa retoriikkaa, johon Donald Trump turvautui oman vaalikampanjansa aikana. Totuuden rajoja venytetään, toisinaan rikotaan – siirrytään totuuden jälkeiseen aikaan. Tällaisena väitteenä voidaan pitää Harkimon väitettä verottajan olemista osa Suomen rakenteellista korruptiota. Youtube-videolla Harkimo väittää verottajan saavan provisiota veroista, työntekijöiden nostavan provisioita maksetuista verorahoista. (5) Väitteen kumosi Twitterissä @Verouutiset -tili: ”Höpsis. Verohallinnossa ei makseta provikoita. Palkkausjärjestelmämme on avoimesti tutustuttavissa täällä: - -”. (6)

Siinä missä Harkimo esittää perättömiä väitteitä verottajasta, Ilja Janitskin – ja siinä sivussa Väyrynen, ynnä Marco de Wit kaadereineen jakavat eri media-alustojen kautta disinformaatiota ja propagandaa hyökäten toisinaan luotettavina pidettyjä yhteiskunnallisia toimijoita vastaan mediasta poliisiin ja puolustusvoimiin saakka. Näiden kanavien kautta julkisuutta saavat myös erilaiset salaliittoteoriat kuin myös Venäjä-operaattorit sekä venäläiset valtio-omisteiset mediatalot, jotka ovat osa Venäjän informaatiosodankäyntiä ja vaikuttamista.

Joku ehkäpä on sitä mieltä, että on väärin niputtaa nämä kaikki yhteen ja samaan viitekehykseen, jolloin on hyvä muistaa seuraava Aleksander Duginin toteamus: ”The most important factor should not be whether these groups are pro-Russian or not. What they oppose is of much greater importance here. The enemy of my enemy is my friend…”. (7)

Kuin myös se mistä Roman Skaskiw kirjoitti artikkelissaan ”Nine Lessons of Russian Propaganda”:

”1. Rely on dissenting political groups in Western countries for dissemination.  Kremlin talking points appear with uncanny similarity in most alternative political movements in the West, including communist, libertarian, nationalist, and even environmentalist, whose protests occasionally overlap with anti-NATO protests. - -“.

Minun on mahdotonta pitää näitä neljää puoluetta/ liikettä varteenotettavina, uskottavina, vaihtoehtoina Suomelle. Osalla niistä on sellaisia keskinäisiä kytkentöjä – vaaliliittoja – että ne väistämättä altistavat kummankin osapuolen ulkoiselle vaikutukselle, jos sellaista ei jo nyt ole olemassa. Uskon vaikuttamista olevan olemassa. Suomen Kansa Ensin ja Kansalaispuolueen vaaliliitto on tällainen epäilyksiä herättävä liittouma, samaan sarjaan kuuluu ehdottomasti Ilja Janitskinin siirtyminen Reformista Paavo Väyrysen ”tähtiliikkeeseen”, mikä se oli jo ennen tätä siirtoa epäilyttävä ja altis ulkoiselle vaikuttamiselle. Harkimon Liike Nyt, siitä huolimatta, että ulkoiselta olemukseltaan antaa täysin päinvastaisen kuvan kuin em. kolmikko, on muiden kytkentöjensä sekä Harkimon toimien tähden yhtälailla otollinen työkalu taholle, joka haluaa vaikuttaa vaalikevääseen ja laajemmin yhteiskuntarakenteisiimme iskemällä kiilaa yhteiskunnallisten toimijoiden ja kansan välille.

Näiden puolueiden ja liikkeiden piirissä käytetty retoriikka on tuttua, siinä on sama kaiku, johon on törmätty kautta Euroopan Venäjään kytkeytyvien populististen puolueiden ja liikkeiden taholta. Venäjän tavoitteena on heikko EU, jonka yli voi tehdä kahdenvälisiä sopimuksia valtioiden välillä, mutta samalla Venäjän etu on se, että ne valtiot, joiden kanssa se yrittää käydä kahdenkeskisiä neuvotteluja, ovat sisäisesti eripuraisia ja heikkoja, sellaisia, joissa kansalaisten luottamus yhteiskunnallisia rakenteita sekä perusinstituutioita kohtaan on murenemassa (tai murentunut), ja joiden poliittinen päätöksentekokoneisto on entistä alttiimpi ulkoiselle vaikuttamiselle. Ääni tällaisille puolueille ja liikkeille on samalla ääni Venäjän harjoittamalle aggressiiviselle politiikalle.

Marko

1. https://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/ilja-janitskin-on-paavo-vayrysen-tahtiliikkeen-eduskuntavaaliehdokas-rikostuomio-ei-ole-este-janitskinin-ehdokkuudelle/815961/ 

2. http://paavovayrynen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/270353-kumoamme-vanhan-vallan?fbclid=IwAR1u0BsngZFtZYnhda1aTo9B_W4kbvLAFZTAu7_NYL8BnQo3eLesZX8S8Sg 

3. https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/4f879bb2-482a-4cba-bda6-eefe33cc0f35 

4. https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/venaja-mielisen-jarjeston-rahahanat-kuivuivat-suomeen-uusi-kremlin-neuvosto-toimittaja-vakisin-ulos-perustamiskokouksesta/?shared=1055147-8fedcef1-999 

5. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006018353.html?fbclid=IwAR0DzjQRjaJq94Os6SM35MwV0Id0V1ocZeMftO-Tu0omIoeinep6BPiqWkU 

6. https://twitter.com/Verouutiset/status/1100740247804149761 

7. https://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda 

Avoinkirje pääministeri Juha Sipilän hallitukselle

Kuten tiedettyä Nord Stream 2 -yhtiö sai kaasuputkelleen toisenkin Suomesta tarvitsemansa luvan Etelä-Suomen aluehallintoviraston myöntäessä hankkeelle vesilain mukaisen luvan.

Uutinen Nord Stream 2 kaasuputken saamasta luvasta ”piilotettu” Helsingin Sanomissa sivun A29 alanurkkaan.

Hallitus on pääministeri Juha Sipilän suulla toistanut useammankin kerran Nord Stream 2-hankkeen olevan Suomelle ympäristökysymyksen (ja talouskysymyksen) – puheet turvallisuuspoliittisesta kysymyksestä on joko ohitettu tahi niihin on suurella närkästyksellä puututtu painottaen, ettei kyseessä ole turvallisuuspoliittinen kysymys. Lukiessa uutisia Venäjän harjoittelusta Itämeren eteläosissa Ruotsin ja Latvian rannikoiden tuntumassa, lukiessa mitä Angela Merkel on viime aikoina todennut, en voi välttyä ajatukselta, että joku valehtelee meille suomalaisille väistäessään kysymyksen Nord Stream 2 -putken turvallisuuspoliittisesta puolesta.

Saksan liittokansleri Angela Merkel Nord Stream 2 -kaasuputkesta:

“I made very clear that a Nord Stream 2 project is not possible without clarity on the future transit role of Ukraine,” she told a joint news conference in Berlin with Ukrainian President Petro Poroshenko…

“So you can see that it is not just an economic issue but there are also political considerations,…”. (1)

En nyt kuitenkaan syytä hallitusta valehtelusta, epäilen kuitenkin, että syystä tai toisesta, vastuuministerit kieltäytyvät puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä – niinpä esitän teille ajatuksen, että tosiasioiden kieltämisen sijaan ryhtyisitte puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, etenkin Nord Stream 2-kaasuputken kaltaisten hankkeiden yhteydessä. Me suomalaiset emme enää ole alamaisia, joita pitää suojella ikäviltä asioilta, vaikka niin ehkäpä joku tässä maassa edelleen saattaa kuvitella.

Asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä voi tuntua tuskalliselta, ehkäpä se pelottaakin, jos – kun – on uskallettava sanoa ääneen hankkeeseen, jossa Venäjä on voimakkaasti mukana, liittyvän turvallisuuspoliittisia elementtejä, joista on puhuttava, jotka on huomioitava, joista myös kansan on hyvä tietää kieltämisen ja tuohtumuksen sijaan.

Venäjä on kasvattanut Itämerellä sotilaallista voimaa, Krimin niemimaan miehityksen ja Ukrainan sodan myötä Venäjä on entisestään lisännyt aktiivisuuttaan sotaharjoitusten muodossa Itämerellä, toisinaan sotaharjoituksiin ja Venäjän asevoimien muuhun toimintaan liittyy aggressiivisia elementtejä. Nord Stream 2-kaasuputken myötä Venäjällä on yksi syy lisää sitouttaa voimaa alueelle, Venäjän muusta toiminnasta välittyy väistämättä kuva siitä, että maa haluaa sitouttaa sen projekteihin eurooppalaisia johtajia – Suomesta entinen pääministeri Paavo Lipponen on ollut voimakkaasti mukana Nord Stream -hankkeissa, vastaavasti Esko Aho on sidottu venäläiseen pankkimaailmaan. Millainen vaikutus tällaisilla sitouttamisille on haluun – kykyyn – tarkastella hankkeita, joissa Venäjä on mukana tarpeen vaatimalla kriittisyydellä? Maamme kohdalla on syytä vielä huomioida menneisyys – suomettuneisuuden aika, jota emme ikävä kyllä ole peranneet ja käyneet läpi.

Poliittisen johdon ynnä presidentin puheista kuultaa suuren suuri närkästys puheen kääntyessä Venäjän muodostamaan turvallisuuspoliittiseen uhkaan. Kuinka oikeassa silloinen puolustusministeri Jyri Häkämies olikaan, linjatessaan syyskuussa 2007 CSIS-instituutissa pitämässään puheessa Suomen kolme pääasiallisinta turvallisuushaastetta seuraavasti: Venäjä, Venäjä, Venäjä.

Edesmenneen presidentin Juho Kusti Paasikiven tunnusomaisena lausahduksena pidetään hänen arvostamansa englantilaisen historioitsijan Thomas Babington Macaulayn lausetta: "Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku." Olisiko aika ruveta tunnustamaan näitä tosiasioita?

Marko Enqvist

1. https://www.politico.eu/article/merkel-says-no-nord-stream-2-without-clarifying-ukraines-transit-role/