Luke Harding: Venäjän vakoojaverkosto

 

Luke Hardingin on palkittu Guardianin toimittaja, lehden Venäjä-kirjeenvaihtajana hän toimi neljän vuoden ajan ennen karkotustaan vuonna 2011. Venäjää Harding on käsitellyt aiemmin teoksissaan Mafiavaltio ja Salajuoni – Kuinka Venäjä auttoi Trumpin valkoiseen taloon sekä erinomaisessa – suorastaan trillerimäisessä Aleksandr Litvinenkon murha käsittelevässä teoksessaan, Vaiennettu – agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa (engl. A Very Expensive Poison). Uusimmassa teoksessaan Venäjän vakoojaverkosto (engl. Shadow State: Murder, Mayhem, and Russia’s Remaking of the West) Harding tarkastelee seikkaperäisesti Venäjän valtion vakoojien ja maan laskuun työskentelevien operaattoreiden verkostoa, ja sitä kuinka tämän verkoston avulla Venäjän hallinto maan johtoa myöten käy (salaista) sotaa läntisiä demokratioita vastaan.

Oma pohdintansa on tietenkin se, että onko kyse enää oikeasti ”salaisesta” sodasta länttä vastaan vai onko kyse ennemminkin siitä, että me (täällä lännessä) emme halua tunnustaa sitä, että Venäjä käy samalla ”näkymätöntä sotaa” meitä vastaan. Sen tunnustaminen, kun voisi tarkoittaa sitä, että samalla olisi syytä luopua turhista kuvitelmista Venäjän suhteen – tunnustaminen olisi heräämistä ruususen unesta vallitsevaan todellisuuteen.

Luke Harding: Venäjän vakoojaverkosto.

Mutta alkuun huomautuksena lukijoille. Tätä kirjoitusta ei pidä lukea Hardingin teoksen arvosteluna tai arviona, ei missään nimessä! Kyse on ennemminkin Hardingin teoksen esille nostamien havaintojen ja ajatusten puntarointia – arvioluonteisten kommentointien ollessa sivuroolissa.

Kirjassa kuvatut tapahtumat sijoittuvat karkeasti viimeisen vuosikymmenen ajalle, toki tapahtumia ja henkilöhistoriaa kuvatessa ja kerratessa sukelletaan aiempienkin vuosien ja vuosikymmenten tapahtumiin. Ja kun muistelemme mitä merkittäviä ja huomioitavia tapahtumia olemme kokeneet viimeisen vuosikymmenen kuluessa – tarkoitan nyt sellaisia tapahtumia, joiden syntyyn ja/ tai voimistumiseen Venäjän hallinto on merkittävällä tapaa vaikuttanut, niin ei ihme, että kirja tarjoaa hengästyttävän vyöryn niitä, josta seuraa väistämättä se, että niiden käsittely ei kaikissa tapauksissa ole (mielestäni) riittävän seikkaperäistä. Toisaalta tämä ei nykyään ole ongelma, koska meidän on helppoa täydentää tietojamme luotettavista lähteistä, esim. Bellingcat on julkaissut lukuisia syväluotaavia katsauksia Sergei Skripalin myrkytysoperaatiosta ja siihen nivoutuvista henkilöistä, kuten operaation kenttätyön suorittaneesta kaksikosta, GRU:n eversteistä, Anatoli Tšepiga (käytti Skripalin myrkytysoperaatiossa Ruslan Boshirovin-nimellä olevaa passia) ja Aleksandr Miškin (käyttäen operaatiossa Aleksander Petrovin-nimellä olevaa passia).

Tšepiga ja Miškin RT:n mahalaskun tehneessä haastattelussa, johon kirjassakin viitataan sivuilla 153–155. (1) 

Niin kiinnostava kuin Hardingin teos onkin, niin juuri edellä kuvailemani luonteen vuoksi, sitä on järkevämpi tarkastella koosteena – yhteenvetona – tapahtumista, joka henkilöviittaustensa kautta johdattaa syväluotaavampaan tutkimusmatkaan Venäjän operaatioista, joiden kohteina voivat olla yksilöt – kuten Skripal – tai valtiot, jolloin hyökkäys usein on epäsuorempi mutta samalla moniulotteisempi, jossa turvaudutaan useisiin erilaisiin tekniikoihin ja keinoihin, kuten esim. Yhdysvaltoihin kohdistuneessa vaalivaikuttamisessa tai Ukrainaan kohdistuneissa operaatioissa ennen loppusyksyä 2013 ja Euromaidanin alkua. (Huom. tottahan toki Venäjä on jatkanut Ukrainaan kohdistamiaan operaatioita Euromaidanin alun jälkeen, kuten on jatkanut entisen presidentin Viktor Janukovitšin helmikuussa 2014 tapahtuneen paon jälkeenkin, kuitenkin sillä erotuksella, että mukaan on tullut asevoimien käyttö, joissa on kyse suorista sotatoimista – joiden olemassa olon Kreml yrittää halpamaisesti kiistää, ja toisaalta Ukraina toimi pelinappulana myös Donald Trumpin kautta).

Toisaalta tarkastellessamme toisesta näkövinkkelistä, kirjan luonteen vuoksi se pitää sisällään yksissä kansissa riittävän tarkan koosteen tämänhetkisestä maailmasta, jossa me elämme. Tähän kuvaan sisältyy myös ennusteenomaisia ajatuksia tulevasta. Ikäväkseni on todettava, että nämä näkymät eivät tarjoa kovinkaan auringonpaisteista tulevaisuutta, eivät ainakaan seuraaville vuosille – vuosikymmenelle.

Venäjän johto on ajanut itsensä ohella maansa asemaan, josta on vaikea palata takaisin. Maan valtaeliitin on käytännössä mahdoton luopua vallasta, se on varastanut liian paljon ja aivan liian monelta, jotta se voisi kuvitellakaan voivansa tehdä minkään sortin sopimusta vallansiirrosta ja samalla säilyttää oma koskemattomuutensa, joten – asetelman ollessa tällaisen – tulemme näkemään tulevinakin vuosina operaatioita läntisissä demokratioissa mutta niiden ohella operaatioita entistä enemmän myös kehittyvissä maissa sekä kehitysmaissa. Venäjän tiedusteluaparaatin verkkoon on langennut aivan liian moni poliitikko ja vaikuttaja myös täällä lännessä, jotka omalta osaltaan jatkavat Kremliä hyödyttävää myyräntyötä.

Lontoosta löytyy poliitikkojen ja vaikuttajien ohella armeijallinen lakimiehiä, jotka ovat rahasta valmiit myymään vaikkapa kruununjalokivet! Kreml käyttää heitä (ja heidän persoutta makealle elämälle) surutta hyväksi korruptoiden heidän avulla rakenteita ja samalla ajaen yhteiskunnan tilaan, jossa sen toimintakyky on osin halvautunut. Me näemme tämän siinä, että – Litvinenkon ja Skripalien tapausten jälkeen – Iso-Britannia ei vieläkään riittävällä aktiivisuudella ole halukas tutkimaan Venäjän vaikuttamista, esim. Brexit-äänestyksessä.

Mutta vielä pelottavampi on tie, jolle Yhdysvaltojen edellinen presidentti – Vladimir Putinin puudeli – Donald Trump maansa johdatteli. Emmekä voi huokaista helpotuksesta hänen hävittyä vaalit Joe Bidenille, sillä niin kahtiajakautunut Yhdysvallat on ja niin helposti Trumpin onnistui korruptoida (Venäjän ja sen operaattoreiden myötävaikutuksella) republikaanit, ettei puolueesta löydy vieläkään todellista vastavoimaa Trumpille – trumpismille. Itse asiassa Harding piirtää aika pelottavan kuvan Yhdysvalloista ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta:

”Yhdysvaltojen 2000-luvun haavat olivat suurelta osaltaan itse aiheutettuja. Mutta 2020-luvun kynnyksellä oli mahdollista päätellä, että Venäjä oli tehnyt enemmän kuin vain peukaloinut politiikkaa ja demokratiaa. Se oli onnistunut jossakin määrin muokkaamaan Yhdysvalloista oman varjokuvansa”. (s. 323)

Mielestäni on perusteltua todeta, että täällä lännessä olemme olleet naiiveja sen suhteen mitä tulee Venäjän aikeisiin – kirjoitan tarkoituksellisesti kollektiivisesti, koska tarkkanäköisten havainnoitsijoiden puheista huolimatta aivan liian moni on sulkenut heidän sanoilta ja todisteilta korvansa (ja silmänsä) haluten elää maailmassa, joka on kenties jo lakannut olemasta olemassa. Liian moni meistä etsii mennyttä, kadonnutta aikaa, ymmärtämättä, että edessä on haasteita, joilta emme voi sulkea silmiämme.

”He [venäläiset] käyttävät demokraattisia työkaluja demokraattisia instituutioita vastaan. Emmekä voi vain kääntää niitä pois päältä” (s. 299), Kostiantyn Jelisejiv (Ukrainan silloisen presidentin Petro Porošenkon ulkopoliittinen neuvonantaja ja kabinetin apulaispäällikkö) Luke Hardingille.

Ja poliittiselle kentälle jakamansa tuen myötä Venäjä nousee esille vaikuttamisverkostojensa kautta myös kamppailussa luontokatoa ja ilmastomuutosta vastaan. Sen ohella, että Venäjä hyötyy fossiilisten energiavarojen myynnistä, sen etu on läntisten demokratioiden jakolinjojen syventyminen ja sisäisen koheesion rikkominen, tätä voimistaakseen se voi ujuttaa lonkeronsa hyvää tarkoittaviinkin ryhmiin ja organisaatioihin.

Huomionarvoista teoksessa on sen suomalaisille lukijoille, kirjailijan toimesta laaditut, jälkisanat, joissa Luke Harding viittaa myös pariin entiseen pääministeriimme – Esko Ahoon sekä Paavo Lipposeen, unohtamatta ”pehmeän vaikuttamisen” välineenä toimivaa Jokereita, kuten Harding huomauttaa –

”Urheilu on kuitenkin yksi Kremlin suosikkikortteja, mitä tulee ’pehmeän vaikuttamisen’ ja epämuodollisen vallankäytön rakentamiseen”. (s. 350)

Harding myös muistuttaa meitä suomalaisia siitä, että meidän olisi ehkäpä syytä suhtautua venäläisten jakamiin lahjoihin hieman aiempaa suuremmalla varovaisuudella. Sinne lahjahevosen suuhun olisi syytä katsoa!

Tämä kirjoitus sopii päättää venäläisen tutkivan toimittajan, päätoimittaja Roman Aninin, Yle MOT:in haastattelussa esittämään ajatukseen: ”Globaalissa taloudessa Venäjän korruptio on kaikkien ongelma”. (2)

 

Marko 

 

Lähteet:

1. Kuvakaappaus RT:n Youtube-videolta ”Full Skripal case interview with the UK's suspects”.

2. Yle MOT: Venäläisen rahan varjossa.*

Luke Hardingin ”Venäjän vakoojaverkosto” teoksen lainaukset sivuilta 299, 323, 350.

*:

Kuvakaappaus Yle MOT-ohjelmasta, kuvassa iStoriesin päätoimittaja Roman Anin.