Emme unohda tapahtumia Moskovassa 23. elokuuta 1939

 

Tällä viikolla Euroopassa muistetaan toisen maailmansodan uhreja, aseet hiljenivät Euroopan rintamilla toukokuussa 1945 Saksan antauduttua liittoutuneille. Meillä Suomessa sodan uhrien muistamisella toukokuun 8. (tai venäläisten voitonpäivänä toukokuun 9.) ei ole perinteitä, koska Suomea ankarasti kurittaneet sodat päättyivät aiemmin – jatkosota syyskuun 19. 1944 ja Lapin sota 27. huhtikuuta 1945, jona päivämääränä vietämme kansallista veteraanipäivää.

Alun perin tarkoituksenani oli tyytyä huomioimaan sodan päättyminen Euroopan rintamilla lyhyellä päivityksellä, mutta koskapa useilla eri sosiaalisen median kanavilla venäläisten rinnalla lukuisat henkilöt ja ryhmät muista maista ovat nostaneet esille voitonpäivän Venäjän narratiivin hengessä, katsoin paremmaksi muistuttaa hiukan pidemmän kirjoituksen myötä hyödyllisiä idiootteja ynnä Venäjän auliita apureita toimintansa näköalattomuudesta ja historiattomuudesta. Silmissäni nämä Venäjän tunnuksia, punalippuja ja banderolleja kantavat ihmiset näyttävät samalla kertaa koomisilta kaikessa totisuudessaan kuin myös vastenmielisiltä kaikessa julkeudessaan.

Kuulun sukupolveen, joka kävi peruskoulunsa 1970- ja 80-luvuilla, ja joille opetettiin toisen maailmansodan taisteluiden päättyneen Euroopan mantereella 8. toukokuuta 1945 natsi-Saksan antautumiseen. (Huom. Neuvostoliitossa, kuten edelleen Venäjälläkin, voitonpäivää juhlitaan 9. toukokuuta, koska Saksan antautumisen astuessa voimaan 8. toukokuuta 1945 klo. 23:01, vuorokausi Moskovassa oli jo ehtinyt vaihtua). Tässä tarinassa (käytän tarkoituksellisesti sanaa ’tarina’) länsiliittoutuneet vapauttivat läntisen Euroopan natsi-Saksan miehityksestä ja Neuvostoliitto vapautti itäisen Euroopan. Painotan sanaa ’vapautti’, niin meille opetettiin suomettuneessa Suomessa, että myös itäisen Euroopan kansat kokivat vapautuksen puna-armeijan marssiessa heidän maille. Todennäköisesti jo tuolloin yksittäisissä suomalaiskouluissa poikettiin opetussuunnitelmasta sen verran, että kerrottiin saksalaismiehityksen vaihtuneen neuvostomiehitykseen vapauttamisen sijaan.

Valitettavasti edelleen aivan liian usein toisen maailmansodan tarina Euroopan rintamalla päättyy kuvaukseen natsimiehityksen päättymisestä ja vapauden koittamisesta, jolloin unohdamme sen, ettei natsi-Saksan lyöminen tuonut vapautta kaikille eurooppalaisille kansoille. Käytännössä terrorikoneisto monessa valtiossa vaihtui vain toiseen, eikä punainen terrori ollut toimissaan yhtään natsi-Saksan terrorikoneistoa lempeämpi. Neuvostomiehitys koetteli toisen maailmansodan jälkeen kymmeniä miljoonia itäeurooppalaisia: eräissä tapauksissa Neuvostoliittoon aiemmin pakolla liitetyt alueet, pakkoliitettiin siihen uudelleen sodan päätyttyä ja eräissä tapauksissa uudet valtiot ja kokonaiset kansat kahlittiin neuvostovaltioon satelliitteina vuosikymmeniksi. Näitä pakkoliitoksia ja miehityksiä seurasi laajamittaisia kansalaisten pakkosiirtoja sekä karkotuksia, jotka erityisesti kohdistuivat neuvostovaltion vihollisina pitämiinsä henkilöihin ja kansanosiin – jopa kokonaisiin kansoihin. Eräissä tapauksissa nämä kansanosiin ja kansoihin kohdistetut toimet alkoivat jo ennen natsi-Saksan kukistumista ja rauhaa.

Emme voi kieltää sitä, etteikö toukokuu 1945 herätä siis kovin kahtiajakoisia tunnelmia eurooppalaisten keskuudessa riippuen siitä onko kyse lännen kokemasta vapautuksesta vaiko miehityksen vaihtumisesta toiseen. Tänään tämä tunne on aiempaa voimakkaammin läsnä Venäjän käydessä brutaalia tuhoamissotaa Ukrainassa ja ripustautuessaan kirjoittamaansa – sepitteelliseen tarinaan – jossa todellisuus korvautuu houreisella sadulla. Houreisella sadulla, jossa kunnia natsien kukistamisesta näyttää lankeavan yksinomaa venäläisille, aivan kuin miljoonat ukrainalaiset tai valkovenäläiset eivät olisi menettäneet henkeään sodassa. Tai aivan kuin Neuvostoliitto olisi taistellut voittoon natsi-Saksasta yksin, ilman mittavaa apua läntisiltä liittoutuneilta. Niinpä onkin syytä muistuttaa historian uudelleen kirjoittajia karusta todellisuudesta.

 

Prosessi historiankirjoituksen muokkaamisen taustalla

Venäjällä on pyritty vuosien ajan käymään läpi historiaa hyvin valikoiden, nyky-Venäjän osalta lähtölaukauksena voidaan pitää toukokuussa 2009 Venäjällä perustettua komissiota, jonka tehtävänä oli tutkia ”Venäjän intressin vastaista historian vääristämistä”. (1) Samaan aikaan Vladimir Putinin puolue Yhtenäinen Venäjä ehdotti lakia ”natsismin rehabilitointia vastaan”, lain mukaan ”toisen maailmansodan aikana tapahtuneen historiallisen muiston vahingoittaminen” oli (on) rangaistava teko. (2) Näissä toimissa on nähtävillä selkeällä tapaa halu puuttua tapahtumiin maan rajojen ulkopuolella. Muistamme Viron ja Venäjän välisen pronssipatsas-kiistan syksyn 2006 ja kevään 2007 välillä, joka sai alkunsa Viron päätöksestä siirtää kiistelty Pronssisoturi-patsas sijaintipaikaltaan Kesklinnan Tõnismäeltä. (3) Kiistan yhteydessä Venäjä kohdisti Viroon huomattavan voimakasta vaikuttamista sekä kyberhyökkäyksiä, Tallinnassa nähtiin vironvenäläisten organisoimina laajoja mellakoita kahtena huhtikuisena yönä (v. 2007). Samoihin aikoihin Moskovassa, Kremliä lähellä olevat järjestöt organisoivat  27. huhtikuuta – 4. toukokuuta 2007 välisenä aikana Viron Moskovan suurlähetystön saarron. Saartoon osallistui Našin eli ’meikäläisten’ johdolla Yhtenäisen Venäjän Nuori Kaarti (Molodaja Gvardija), Kremlin luoma Rossija Molodaja-järjestö sekä Mestnye, mikä sekin on Kremlin luomuksia.

Krimin niemimaan rikollisen miehityksen nostattaman kansallisen humalan myötävaikutuksella toukokuussa 2014 säädetty ”muistilaki” käytännössä suojasi lainvoimalla Stalinin ajan tulkinnan suuresta isänmaallisesta sodasta. (4) Kyseisen lain mukaan puna-armeijan kunniakkaan taistelun häpäiseminen on rikollista. Edellinen tarkoittaa samalla myös sitä, että historiallisen tapahtuman kertomisen voidaan katsoa olevan puna-armeijan häpäisemistä, tai väärän informaation levittämistä. Niinpä on rikollista todeta puna-armeijan sotilaiden raiskanneen miljoonia naisia miehittämillään alueilla. Todennäköisesti sekin, että kutsun alueita, joille neuvostojoukot etenivät ”puna-armeijan miehittämiksi” on samalla puna-armeijan häpäisemistä, joten edellisellä syyllistyin samalla rikolliseen tekoon.

Moskova 23. elokuuta 1939 – Molotov-Ribbentrop-sopimuksen allekirjoittaminen

Edelliseen nivoutuu olennaisella tapaa se, että Molotov-Ribbentrop-sopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen on historiallinen tapahtuma, jota Venäjällä ei nykyään haluta muistella. Osan venäläisistä jopa kiistäessä Neuvostoliiton koskaan olleen liittolaissuhteen kaltaisessa suhteessa natsi-Saksan kanssa. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen eräs, meitä suomalaisiakin koskettava seuraus on se, ettei Venäjällä muistella toisen maailmansodan ensimmäisiä vuosia. Talvisotakin oli heille vain vähäinen rajakahakka neuvostovaltion ja Suomen välillä. Venäjällä talvisotakaan ei ole enää niin yksiselitteinen tapahtuma, maassa on osin jo palattu stalinistiseen historiankirjoitukseen, jossa Neuvostoliitto ei enää toiminutkaan rikollisesti vaan korkeintaan korjasi vain aiempia rajavirheitä. Muisti on valikoiva Venäjällä, historialliset tapahtumat kieltävä, niinpä tapahtumat on sovitettava hyväksyttyyn historiankirjoitukseen, josta seuraa se, että toinen maailmansota ei alkanut syyskuussa 1939 vaan natsi-Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Venäjällä Neuvostoliiton tapaan sodasta käytetään suuri isänmaallinen sota-nimeä oman erityislaatuisuuden korostamiseksi, joka samalla häivyttää ajan ennen operaatio Barbarossan alkua ja totalitaaristen Saksan ja Neuvostoliiton keskinäistä liittoa.

Edellisestä seuraa myös se, että Puolan itäosien miehittämisen kehyskertomuksena ja mahdollistajana toimivat syytökset, joita Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajan Pravdan sivuilta kohdistettiin 14. syyskuuta 1939 Puolan ”johtaviin piireihin”, syyttäen heitä vähemmistökansallisuuksien sortamisesta. Samalla Pravda muistutti lukijoitaan Puolassa asuvista miljoonista ukrainalaisista ja valkovenäläisistä. Muutamaa päivää myöhemmin (17. syyskuuta 1939) puna-armeija aloitti Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa Neuvostoliiton etupiiriksi määritellyn Puolan itäisten osien miehitykseen tähdänneen operaation, ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin julistaessa neuvostohallituksen velvollisuutena olevan ”heimoveljien” suojelun. (5) Kuinka tuttu onkaan tämä tarina, jolla rikollisia toimia perustellaan, muistuttaen meitä samalla Venäjän Ukrainaan kohdistamista perusteettomista syytöksistä!

Chicago Sunday Tribune 17. syyskuuta 1939: Reds Invade Poland.

Minun ei ole järkevää nyt huomioida Venäjän jokaista valheellista narratiivia, jonka varaan se historiaansa ja tulevaisuuttaan rakentaa. Ei, vaikka onkin väärin jättää huomiotta se, kuinka merkittävässä roolissa Lend-Lease-apu Neuvostoliitolle oli. (6) Tai kuinka Venäjä omiessaan puna-armeijan kunnian voitosta, tietoisesti jättää huomiotta puna-armeijan nimissä tehdyt mittavat sotarikokset, joista siviileihin kohdistuneet ryöstöt ja väkivallanteot sekä miljoonien naisten ja tyttölasten raiskaukset olivat vasta jäävuoren huippu. (7) Ja muistuttaessamme puna-armeijan vähemmän kunniakkaasta menneisyydestä, tulemme häpäisseeksi puna-armeijan kunniaa… venäläisten silmissä.

* * *

Venäläiset osallistuvat kollektiivisesti valtionsa historian uudelleen kirjoittamiseen, pyyhkien samalla tietoisuudesta miljoonat vainojen ja pakkosiirtojen uhrit, häpeälliset hetket ja tapahtumat, kokonaisten kansojen tuhoamiset tahi kansoihin kohdistuvat kollektiiviset rankaisutoimet. Julminta näissä toimissa on se, että pyyhkiessään historiankirjoituksesta pois nämä häpeälliset tapahtumat, he toistavat uudelleen juuri samoja rikollisia tekoja kautta laajan Venäjänmaan mutta myös valtakunnan rajojen ulkopuolella viedessään maailmalle ”venäläistä maailmaa” ja siirtäessään ”kansanvihollisia” kotoaan valtakunnan syrjäseuduille.

Toukokuun 18. 1944 alkoi Krimin tataarien karkottaminen (krimintataariksi: Qırımtatar halqınıñ sürgünligi). Kolmen päivän aikana Krimin tataarit lastattiin NKVD:n toimesta karjavaunuihin ja vietiin tuhansien kilometrien päähän kotiseudultaan Keski-Aasiaan, pääasiassa Uzbekistanin alueelle. Pakkosiirron kohteena olivat kaikki Krimin tataarit taustaan katsomatta, se kohdistui niin puna-armeijassa taistelleisiin kuin myös sitä vastaan kapinoineisiin ja saksalaisten kanssa yhteistyöhön ryhtyneisiin Krimin tataareihin. Karkotukset kohdistuivat kaikkiin sylilapsista isovanhempiin. Tänään Venäjä toimii samoin Ukrainalta miehittämillään alueilla, myös Krimin niemimaalla, kymmeniä tuhansia ukrainalaisia on viety pakolla kodeistaan. Monien olinpaikka on tuntematon, osa on kenties murhattu ja haudattu joukkohautoihin Venäjän miehittämille alueille tai Venäjälle.

Tämä historian vääristely ja uudelleen kirjoittaminen ei pysy yksin Venäjän rajojen sisäpuolella, vaan näemme maan rajojen ulkopuolellakin osallistuttavan valheelliseen historiankirjoitukseen ja disinformaation levittämiseen. Johan Bäckman osallistui jo viime vuosikymmenellä aktiivisesti Venäjän hallinnon näkemystä tukevan, valheellisen historianarratiivin tuottamiseen ja levittämiseen. Hänen kustantama ilmestyi Armas Mashinin ja Sergei Veriginin kirjoittama ’Sandarmohin arvoitus’ – kirjasen tarkoituksena oli tukea ns. Suomi-teoriaa, jonka mukaan Sandarmohiin on haudattu suomalaisten jatkosodassa teloittamia sotavankeja. (8) Alleviivaten totean kyseisen teorian olevan sepitettä. Sandarmohin hiekkakankaille on haudattu tuhansia Stalinin terrorin uhreja. Joukkoteloitukset alkoivat Sandarmohissa elokuun 11. 1937 jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7 000 henkeä: työläisiä, talonpoikia, virkailijoita, kulttuurityöntekijöitä, taiteilijoita, pappeja ja sotilaita.

Bäckman ei suinkaan ole ainoa historian valkopesuun venäläisten eduksi ryhtynyt. Viime vuosikymmenen puolella muutaman vuoden ajan aktiivisena toimineen Suomalais-venäläisen RuFi ry:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnovin kynästä lähti lukuisia Venäjän narratiivia tukevia kommentteja. Venäjän suurhyökkäyskään ei muuttanut asetelmaa, edelleen löytyy heitä, jotka vääristelevät historiaa yrittäessään saada Venäjän näyttämään edullisessa valossa. Mielestäni tähän joukkoon on syytä laskea kaikki ne, jotka Venäjän rikollisen hyökkäyssodan aikana osallistuvat Venäjän tai Venäjää tukevien kansalaisjärjestöjen tapahtumiin, joissa osoitetaan suoraa tukea Venäjän hallinnolle ja sitä kautta sen rikollisille toimille. Tietääkseni Suomessa ei järjestetä näkyviä Venäjää tukevia paraateja voitonpäivän tienoilla, toisin, kuin lukuisissa eurooppalaisissa kaupungeissa on järjestetty tai tullaan järjestämään. Eikä tämä hulluus pysy Euroopassa, myös Washingtonissa liehuivat punaliput viikonpäivät sitten. Toisaalta moni suomalainen on jo ilmaissut kiitollisuutensa Venäjälle, kuten Suomen Uusi Strategia ry:n puheenjohtaja Jussi Särkelä kirjoittaessaan Facebook-sivullaan:

”Kahden viikon kuluttua tulee kuluneeksi 81 vuotta saksalaisesta natsismista ja eurooppalaisesta fasismista saadusta voitosta. Myös suomalaiset oppivat juhlimaan Voiton päivää eli juhlimaan omaa tappiotaan sodassa. Ellei Saksaa ja sen liittolaisia olisi Neuvostoliiton johdolla voitettu, ei Suomessa olisi voitu toteuttaa hyvinvointivaltioon johtanutta sisäpolitiikkaa ja rauhan ulkopolitiikkaa. - - - Minulle oli suuri kunnia Suomen Uusi Strategia ry:n puheenjohtajana saada Venäjän Federaation Suurlähettiläs Pavel Kuznetsovilta kutsu Suuren Isänmaallisen sodan Voiton 81-vuotispäivävastaanotolle Venäjän suurlähetystöön. – Tämä kirjoitukseni on minun osani fasismin vasaisessa taistelussa.”

Huomioidessamme edellä kirjoittamani ja muistaessamme sen, että Euroopassa on sodittu Venäjän käynnistämää ja alkuun operaattoreillaan käymää sotaa jo huhtikuusta 2014, ja että kesän koitettua se puuttui asevoimillaan sotaan Ukrainassa suoremmin. Alkuun vaikuttamalla tykistöllään rajan yli kohteisiin Ukrainassa ja vielä suoremmin elokuussa 2014 lähettämällä useita asevoimiensa taisteluosastoja rajan yli Itä-Ukrainaan (arvioiden mukaan yli 3500 sotilasta), olemme yllättävänkin pitkämielisiä antaessamme punalippujen ja Venäjän imperialististen tunnusten täyttää katumme päivänä, jonka pitäisi muistuttaa meitä vapautumisesta hirmuhallinnosta: natsi-Saksa on kukistettu, taistelkaamme rusismia – punaista fasismia – vastaan sen kukistumiseen saakka!

 

Marko

 

Lähteet:

1. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 316.

2. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 316.

3. https://www.ts.fi/a/1074172934

4. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 317.

5. https://eng.ipn.gov.pl/en/digital-resources/articles/7258,The-Mirror-Cracked-from-Side-to-Side-Poland-from-the-perspective-of-Soviet-autho.html

6. https://seura.fi/ilmiot/historia/voitonpaiva-yhdysvaltain-tuella/

7. Esimerkiksi Antony Beevor teoksessaan Berliini 1945 s. 460.

8. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006210665.html

9. https://x.com/U24_gov_ua/status/2052834286093373767 

Pariisi 8. toukokuuta 2026: viesti on selkeä. (9) 

Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä: veteraanit ennen ja nyt

 

Toisen maailmansodan taistelut päättyivät Euroopan mantereella kahdeksan vuosikymmentä sitten, 8. toukokuuta 1945 natsi-Saksan antauduttua liittoutuneille. Antautumisen astuessa voimaan 8. toukokuuta 1945 klo. 23:01 – Moskovassa vuorokausi oli jo tuolloin ehtinyt vaihtua, elettiin toukokuun 9. päivää. Niinpä ei ole ihme, että olen pohdiskellut kerran ja toisenkin menneiden sukupolvien uhrauksia, sitä kuinka kokonainen kansan yhdistyi marraskuussa 1939 taisteluun vapauden puolesta – voinemme kirjoittaa ”koko kansa”, vaikka vähäinen joukko ihmisiä ei tarttunutkaan tuolloin aseeseen ideologisen tahi jonkin muun syyn tähden. Ja kuinka käytyä talvisotaa seurasi kesäkuussa 1941 alkanut jatkosota, joka päättyi 4. syyskuuta 1944 sovittuun aselepoon ja 19. syyskuuta 1944 allekirjoitettuun Moskovan välirauhaan, jonka yksi seuraus oli Lapin sota. Jatkosodan aselepoehtoihin kuului saksalaisjoukkojen karkottaminen Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä.

Suomenlinnassa, © Marko Enqvist. 

Lapin sotaa käytiin Suomen ja Saksan välillä 15. syyskuuta 1944–27. huhtikuuta 1945, jolloin viimeisetkin saksalaisjoukot olivat vetäytyneet Käsivarrenlapista Norjan puolelle. Lapinsodan ensimmäiset taistelut käytiin Pohjois-Pohjanmaa Pudasjärvellä syyskuun 28. päivä, merkittävämmät sotatoimet alkoivat muutamaa päivää myöhemmin uhkarohkean Tornion maihinnousun (Röytän maihinnousun) myötä 1. lokakuuta 1944. Sukuni on isäni puolelta Pohjanlahden perukoilta, Kemistä, josta taisteltiin lokakuun alkupuolella 1944. Historiankirjat tietävät kertoa, kaupungin siviiliväestön olleen pääosin taisteluiden keskellä, minun ei tarvinnut lukea tätä historiankirjoista vaan isän puoleisen sukuni ”sukukronikasta”, josta seuraavaksi lyhyt katkelma:

”…eukko tiellä haavoittui ja mökkejä syttyi palamaan. Pian tämä sotatapahtuma oli ohi ja K. rupesi keittelemään korviketta. Ilmeisesti savu oli kiinnittänyt sotilaiden huomiota, sillä pian saapasteli sisään mökkiin joku sotamies ihmettelemään, mitä siellä oikein tehtiin. ’Keitetään korviketta’, oli K. selittänyt totuudenmukaisesti. ’Heti pois täältä’, oli mies komentanut, ja selittänyt, että he olivat juuri kahden rintaman välissä ja pahempi rytinä voisi alkaa milloin tahansa.

Heidät oli häädetty metsään etelään päin ja siellä he olivat istuneet koko yön nuotion äärellä kääriytyneenä häthätää mukaan kerättyihin vaatteisiin ja joivat korviketta tietämättä mistään mitään. Aamulla oli vänrikki tullut kyselemään, olivatko he olleet siinä koko yön ja saatuaan myöntävän vastauksen oli kauhistuneena huudahtanut: ’Taivas, suoraan suomalaisen tykin edessä’.”

Kuvaus siviileiden elämästä sodan keskellä kuuluu niihin harvoihin isäni puoleisen suvun kuvauksiin sodasta, sodan sattumanvaraisuudesta. Moni kemiläinen kertoo Kemin taisteluiden osana Lapin sotaa jättäneen kaupunkilaisiin yli sukupolvien säilyneen syvän jäljen. Isän puoleisen sukuni kohdalle moista kokemusta ei kuitenkaan näytä kertyneen, kronikassakin kyseistä episodia kuvattiin seuraavasti:

”Ei olisi tarvinnut muuta kuin laukaista tykki niin hyvä osa Koivuharjun väestä olisi tullut passitetuksi mullan alle, mutta onneksi koivuharjulaisille, yöllä oli ollut rahallista. Kaikki tämä osoitti vain sitä sekasortoa, mikä Kemin ympäristössä oli silloin ollut”.

Itseäni harmittaa eniten se, etten nuoruudessa kokenut tarpeelliseksi keskustella sodan kokeneen ja nähneen sukupolven kanssa. Mikä on hiukan outoa, koska aiheina historia sekä sotahistoria kiinnostivat minua jo tuolloin todella paljon. Kiinnostus näkyi koululaisen työpöydällä lukuisina kirjastosta lainattuina historian ja sotahistorian kirjoina.

Olen jälkikäteen päätellyt keskustelemattomuuden johtuneen pääasiassa aikakauden ilmapiiristä Suomessa. Elin lapsuuteni ja nuoruuteni 70- ja 80-lukujen Suomessa, eikä kotinurkillani Kaakkois-Suomessa sen erityisemmin kannustettu peruskoulussa oman perheen tai suvun historian tutkintaan. Ja kun setäni laatima sukukronikka edes joiltakin osin antoi vastauksia mieltäni askarruttaneisiin pohdintoihin, niin enpä tullut koskaan esittäneeksi jatkokysymyksiä. Vai oliko minulla vääristynyt näkemys sodasta ja sotilaiden tekemistä sankariteoista, kun sellaisista ei tarinoita kerrottu, niin minulle riitti se, mitä kirjan kansien väliin oli kirjoitettu. Vasta myöhemmin – eli aivan liian myöhään – havahduin todellisuuteen, ymmärtäen, että aivan liian moni havainto ja kertomus oli jäänyt kirjaamatta muistiin. Ja aivan liian moni jatkokysymys jäänyt tekemättä. Niinpä nyt, kun veteraaneja ei suvussani enää ole elossa, eikä heitä seuranneelta sukupolvelta saa enää vastauksia kysymyksiin, painuvat nämä tarinat unholaan.

Isäni isä eli vaarini A. koki toisen maailmansodan ensihetket merillä. Syksyllä 1939 hän meni jälleen remonttimieheksi SS Kouraan, jossa A. oli jo aiemmin työskennellyt laivan kyntäessä merta aina Karibialle saakka.

”Siinä (SS Kourassa) oli silloin massalasti, joka oli tarkoitus viedä Bostoniin, mutta juuri kun he olivat päässeet Ahvenanmaan ohi tuli suunnitelmiin muutos, sillä saksalainen sotalaiva yhytti Kouran ja pakotti sen tykinlaukauksella pysähtymään. Ensin saksalainen sotalaiva ampui varoituslaukauksen Kouran keulan ohi, mutta koska suurta 5000 tonnin laivaa ei pysäytetä hetkessä, ehti sotalaiva ampua vielä toisenkin kerran ennen kuin laiva saatiin pysähtymään”.

Välikohtauksen jälkeen laivaan nousi saksalaissotilaita aseineen varmistamaan, että aluksen miehistö noudattaa annettuja ohjeita. SS Koura saateltiin saksalaisten toimesta Viinemyndiin, (huom. kyseessä on todennäköisesti Swinemünde, joka toisen maailmansodan jälkeen luovutettiin Puolalle, saaden nykyisen nimensä Świnoujście), josta se puolentoista kuukauden odottelun jälkeen jatkoi matkaa Kööpenhaminaan. Kööpenhaminasta haettiin punkraus eli otettiin kolit omaan käyttöön, proviantti eli ruokaa sekä tupakkaa tupakkamiehille. Kun SS Koura saatiin lastatuksi näillä tarvikkeilla, jatkoivat he matkaansa kohti Amerikkaa. Miinoitetun Juutinrauman läpi ohjattiin kerralla pitkä letka laivoja miinaluotsin avulla. Miinaluotsin ohjattua letkan Pohjanmerelle, suuntasi kukin alus omia reittejä määränpäähänsä. SS Kouralla se oli tuolloin Boston, Yhdysvaltojen itärannikolla.

Tämän kirjoituksen kannalta ei ole relevanttia kuvata SS Kouran ja sen miehistön sotajoulua talvisodan aikaan merellä New Yorkin edustalla, jonne alus saapui tyhjänä Bostonista; kuten ei ole merkityksellistä kuvata SS Kouran saapumista Eurooppaan lopputalvesta 1940 ja Le Havreen päättynyttä kierrosta, josta SS Koura miehistöineen lähti jälleen ylittämään Atlanttia tarkoituksenaan hakea Yhdysvaltojen Philadelphiasta 20 000 tynnyriä bensiiniä Suomeen. Teitä keitä nämä tapahtumat kiinnostavat, kehotan lukemaan kirjoitukseni joulukuulta 2020 – Talvisodan aikaan SS Kouran matkassa (aavan meren tuolla puolen).

SS Koura, v. 1940.*

SS Koura saapui Liinahamariin vajaalla miehistöllä vuoden 1940 toisella puoliskolla. Liinahamarissa, Jäämeren rannikolla, vaarini ja SS Kouran tiet erosivat. Saunakankaan varuskunta kutsui häntä seuraavan vuoden alkupuolella. Mitä mahtoi paljon kokenut mies miettiä tuolloin astuessaan aikamiehenä poikain keskelle miestenkouluun, aistiko hän tuulen suunnan muuttuvan?

Vaarini ei ollut kelvannut 30-luvun puolivälin kutsunnoissa sotaväkeen. Hänet oli laitettu silloiseen b-luokkaan, mikä todennäköisesti johtui isänsä Jaakko Enqvistin taustasta. Jaakko Enqvist oli tuomittu ”maanpetoksellisesta toiminnasta” vankeuteen ”Kallion leikkaukseen” liittyvässä oikeudenkäynnissä, jonka tuomio luettiin Turun hovioikeudessa kesäkuussa 1924. Tuomion Jaakko Enqvist istui Tammisaaren pakkotyölaitoksella. Isänsä tausta heitti epäilyksen varjon myös pojan ylle, mikä ei ollut aivan tavatonta tuohon maailmanaikaan.

Jatkosodan alkuvaiheessa joukko-osasto, johon vaarini kuului, laitettiin vartioimaan Sallan rajaa. Myöhemmin heidät siirrettiin Kuusamon Pistojoelle kahdennentoista jalkaväkirykmentin seitsemänteen komppaniaan, rykmentin komentajana eversti Puroma (eli Albert Aleksander Puroma, jolle myöhemmin myönnettiin Mannerheim-risti). Jalkaväkirykmentti 12. miehistö koostui osin asevelvollisista (kuten vaarini) ja osin talvisodan veteraaneista eli ns. Lapin jätkistä.

Vaarini osallistui Puroman komennossa olleissa joukoissa puna-armeijan hallussa olleiden kukkuloiden valloittamiseen.

”Yhdellä valloitusyrityksellä A. oli lähetetty 5–6 miehen kanssa K:n Tepon johdolla koukkaamaan joukkueen takaa, kun yllättäen avattu tulitus oli pysäyttänyt etenemisen siihen paikkaan. Kaksi luotia oli sattunut A. oikeaan jalkaan ennen kuin hän oli ehtinyt maastoutua. Hän oli ryöminyt lähellä olleen puskan taakse suojaan. Mukana olleet nuoret pojat olivat joutuneet pakokauhun valtaan ja juosseet pää kolmantena jalkana pakoon niin vaarallisesta paikasta välittämättä mistään. K:n Teppo oli yrittänyt huudella heille: ’Eihän tämä nyt käy. Ei saa juosta pakoon!’.”

Jonkin ajan kuluttua etulinjan suunnalta alkoi tulla vanhempia miehiä eli näitä Lapin jätkiä, joille vaarini A. oli huudellut: ”Kukahan se ottaisi minutkin matkaan”. Näitä Lapin jätkiä vaarini sai kiittää pelastumisestaan ja evakuoinnista selustaan, jossa joukkueen johtaja oli määrännyt hänet siirrettäväksi joukkosidontapaikalle. Joukkosidontapaikalta hänet oli siirretty Kiimasvaaran kenttäsairaalaan, ja lopulta Kuusamoon tilapaiseen sairaalaan. Kuusamosta A. siirrettiin Oulun vanhaan lääninsairaalaan useammaksi kuukaudeksi, josta tie kävi myöhemmin Kemiin.

Kesällä 1942 vaarini sai määräyksen astua jälleen palvelukseen, hakiessaan litteroita sairaalan komendantilta, puuttui kohtalo peliin. Sen sijaan, että komendantti olisi antanut vaarilleni litterat, hän olikin tiedustellut halukkuutta jäädä Kemin ammattikoululla pidettävän sotilassairaala 57:n lämmittäjäksi. Tämä sopi vaarilleni paremmin kuin hyvin, hänellä kun ei ollut enää haluja päästä rintamalle tekemään sankaritekoja, haavoittumaan, kaatumisesta puhumattakaan. Niinpä hän jatkoi tehtävässä, jota oli jo hoitanut parannellessaan sotavammoja. Siitä huolimatta, että vaarini toimitti lämmittäjän tehtävää sotilaana, voidaan todeta varsinaisten ”sotahommien” päättyneen hänen osalta jatkosodassa siihen. Aselepovuonna vaarini oli mennyt naimisiin K:n kanssa helmikuussa 1944. Syyskesällä 1944 aselevon aikaan sotilaita evakuoitiin Kemistä Raaheen, vaarini kuuluessa tähän joukkoon, tuoreen vaimonsa jäädessä Kemiin, ja kokiessa kirjoitukseni alkupuolen tapahtumat suomalaisten ja saksalaisten taistellessa Kemistä lokakuussa 1944. Myöhemmin tuore perhe sai lisäystä kolmen pojan myötä, pojista yksi oli luonnollisesti isäni, mutta tämä on aivan oma tarinansa. Entäpä äitini suvun kokemukset sodista?

Mummini (äidin äiti), ei juurikaan puhunut sota-ajasta muuta kuin niiltä osin, kun se kosketti miehensä eli äitini isän kaatumista. Sota kyllä koetteli äitini sukua, niin isän kuin hänen äitinsäkin puolelta. Äitini isä kuului veljessarjaan, jossa vain yksi kolmesta veljeksestä selvisi sodista hengissä. Äitini äidin eli mummini suvun puolelta jäljellä on vain kysymysmerkkejä. Äitini tiedot ovat kovin puutteelliset, eikä Savo-Karjalan korpimailla ole enää ajat muistavia sukulaisia hengissä. Oivaksi sotilaaksi ”haukuttu” mummini veli selvisi sodasta hengissä, rauhan aika koitui lopulta hänen kohtaloksi.

Äitini isä haavoittui Aleksandrovkan (kylä) alueelle kohdistuneessa lentopommituksessa jatkosodassa, syyskuussa 1943. Hän kuoli seuraavana päivänä haavoihinsa matkalla A/ 39 KS:ään (KS eli kenttäsairaala). Äitini oli tuolloin alle vuoden ikäinen. Hän ei itse muista itse isäänsä lainkaan, hänestä on otettu kuva isänsä sylissä joidenkin viikkojen ikäisenä vauvana loppuvuodesta 1942. Äitini oli isälleen hyvin tärkeä, muistaen toistuvasti kenttäpostissa esikoistytärtään. Minulle tuntemattomasta syystä, muutamaa korttia lukuun ottamatta kenttäposti, jonka äitini isä kotiin lähetti, on poltettu tuhkaksi kaatumisensa jälkeen.

Lappeenrannan Sankarihautausmaa, © Marko Enqvist 2024.

Äitini isän sotilaskantakortissa lukee pysäyttävät sanat: ”Haavoittunut x.x.43. Aleksandrovkassa keuhkoihin, reiteen ja käteen pommin sirpaleista. Kuoli matkalla A/ 39 KS:aan x.x.-43”. Hänet on haudattu isänmaan multiin.

* * *

Tänään sotiemme veteraaneja on joukossamme enää 1 400 (vuoden 2025 alussa), veteraaniemme keski-iän ollessa lähes sata vuotta. (1) Suomen käymissä sodissa, talvisota (1939—1940), jatkosota (1941—1944) ja Lapin sota (1944—1945), palveli noin 700 000 suomalaista. Heistä noin 600 000 oli miehiä ja loput 100 000 naisia. Veteraanien uhrausta isänmaamme hyväksi on muistettu vuodesta 1987 kansallisena veteraanipäivänä 27. huhtikuuta. Huhtikuun 27. päivä valikoitui kansalliseksi veteraanipäiväksi, syystä että tällä päivämäärällä vuonna 1945 Lapin sota päättyi viimeisten saksalaissotilaiden poistuttua Suomesta.

Nykyään myös rauhanturvaajat ja krisiinhallintaoperaatioihin (eli kriha-operaatiot) osallistuneet saavat veteraani-statuksen. Luonnollisesti siinä semanttinen ero, puhutaanko sotaveteraanista vaiko veteraanista, mutta mielestäni rauhanturvaajat ja kriha-operaatioihin osallistuneet ovat sen ansainneet. Tässä yhteydessä en myöskään unohtaisi sitä, että Euroopassa käynnissä olevassa suursodassa on tälläkin hetkellä sotimassa suomalaisia meille tärkeiden arvojen, kuten demokratian ja vapauden puolesta. Ukrainan riveissä on sotinut vuodesta 2014 pitkälti toistasataa suomalaista, joiden panosta ei mielestäni tule unohtaa. Aivan aiheellisesti on kysytty sitä, että kuinka heitä on kohdeltava heidän palatta kotiin – mielestäni puolustussota Ukrainassa on mitä enenevissä määrin myös meidän sota. Your Finnish Friends yhdistyksen puheenjohtaja Kasper Kannosto on muistuttanut meitä asian käsittelyn tarpeellisuudesta jo vuosien ajan. (2)

Tilannetta ei lainkaan paranna se, että aivan liian usein Ukrainasta kotiin Suomeen palanneet sotilaat putoavat tyhjän päälle. (3) Usein he joutuvat hakemaan apua (tai tukea) julkisen terveydenhoidon piiristä, jossa ei välttämättä ymmärretä heidän kaipaamansa avun erityispiirteitä – jos edes saavat mitään apua akuuttiin tarpeeseen. Julkisen terveydenhoidon rinnalla muutamat yhdistykset ovat erikoistuneet auttamaan Ukrainan sodasta palanneita.

Päätteeksi vielä kappaleen verran tekstiä ryhmästä, jolla on kokemusta sodasta mutta joka julkisessa keskustelussa usein unohdetaan puhuttaessa sodan kokeneista ja tässä tapauksessa heidän synnyttämästä riskistä, nimittäin Venäjän riveissä taistelleista suomalaisista tai Suomessa asuneista tai edelleen asuvista (kolmansien maiden) kansalaisista.  Osa edellä mainittuun joukkoon kuuluneista värväytyi Venäjän perustamiin ja varustamiin proxy-joukkoihin niinkin varhain kuin vuoden 2014 loppupuolella tai vuonna 2015 ja osallistuen sotaan Itä-Ukrainassa. Heistä osa on palannut takaisin Suomeen, viettäen tällä hetkellä todennäköisesti hyvinkin tavanomaista elämää siitä huolimatta, että ovat osallistuneet laittomaan sotaan Ukrainassa. Suomessa olisi myös syytä havahtua tämän ryhmän olemassa oloon ja mahdolliseen verkostoitumiseen rikollisryhmien tai muiden ääriryhmien kanssa. Tämän ryhmän teoista ja osallisuudesta Venäjän sotaan Ukrainassa on käyty yllättävänkin vähän keskustelua verrattuna lukuisiin saman viiteryhmän maihin, joista monissa on käyty oikeutta ja langetettu tuomioita näille vierastaistelijoille/ terroristeille. (4) Lukuisissa maissa on myös huomioitu näiden henkilöiden synnyttämä turvallisuusuhka, ja josta on käyty avointa keskustelua jo ennen Venäjän suurhyökkäyksen alkua helmikuussa 2022. Suomessa asian julkinen käsittely on toistaiseksi ollut olemattoman vähäistä, pois lukien muutamat ansiokkaat artikkelit. (5)

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://veteraanit.fi/ukk/

2. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/0dac6304-f876-4d59-9cde-f10762f1799f

3. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/598c2a52-00e7-4dd3-bdec-4fdb5450ad17

4. https://yle.fi/a/3-12153718

5. Suomessa aiheesta ovat kirjoittaneet seikkaperäisemmin ainakin Yleisradio ja Helsingin Sanomat. Linkit artikkeleihin: A, B, C.

*: Kuva A. Enqvistin muistiinpanoista, kuvan ottaja ei ole tiedossa.

Lähteenä hyödynnetty myös A. Enqvistin kirjoittamaa sukukronikkaa sekä Kansallisarkiston Astia-verkkosivua. Sukukronikan siteerauksissa olen tavanomaisuudesta poiketen muokannut nimet kirjaimiksi tai kirjainyhdistelmiksi. Vaarini joukko-osastotiedot on poimittu sukukronikasta.

Suomalaisista Venäjän proxy-joukoissa kirjoituksessani ”Suomalaismilitantit miehitetyssä Donbasissa – Osasto Karhu” ja Suomenvenäläisistä sotimassa Venäjän riveissä kirjoituksessani ”Ne ’tavalliset venäläiset’ sotimassa Venäjän riveissä”.

Ukraine Fights for Europe!

 

Seistessäni tiistaina (19. marraskuuta 2024) viimaisella Kolmensepänaukiolla osoittamassa tukea Ukrainalle, sen käydessä puolustustaistelua Venäjää vastaan, koetin työntää mielestäni vääristyneen ajatuksen siitä, että Eurooppa on menettänyt ”kaksi vuotta varautumisaikaa” luottaessaan jatkuvaan Yhdysvaltojen tukeen Ukrainassa ja laajemmin Euroopan turvallisuusarkkitehdissa. Käytännössä Eurooppa oli menettänyt jo reilun vuosikymmenen verran varautumis- ja valmistautumisaikaa.

Ukrainan tukimielenosoitus – 1000 днів – Kolmensepänaukiolla Helsingissä. 

Tämän viikon tiistaina (19. marraskuuta 2024) muistimme ukrainalaisia, jotka ovat käyneet puolustustaistelua Venäjän laajamittaista hyökkäystä vastaan jo tuhat päivää. Venäjän laajamittainen hyökkäys Ukrainaan alkoi varhain aamulla 24. helmikuuta 2022 Vladimir Putinin puhetta seuranneina hetkinä. Silmissäni hyökkäys oli vuosia jatkuneen, Venäjän vuonna 2014 käynnistämän matalan intensiteetin sodan, eskalaatio. Ukrainalaiset ovat taistelleet demokratian ja vapautensa puolesta jo yli vuosikymmenen. Tämä taistelu alkoi helmi-maaliskuussa 2014 Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan, ja masinoitua sodan Ukrainan itäosiin, Donbasiin muutamaa viikkoa myöhemmin. Sota Donbasissa alkoi huhtikuun 12. 2014 venäläisen tiedustelu-upseeri Igor Girkinin johtamien joukkojen aloitettua sotilasoperaation Slovjanskin ja Kramatorskin kaupungeissa saaden tukea paikallisilta Venäjää tukevilta puolisotilaallisilta organisaatioilta ja ryhmiltä, jotka yrittivät ottaa haltuun paikallisia hallintorakennuksia useilla paikkakunnilla. 

Ukraine Fights for Europe!

Ukraine fights for Europe – lännen olisi syytä viimein herätä

Niin, Donald Trumpin valinnan seurauksena on keskustelussa jälleen nostettu esiin ajatus siitä, että Eurooppa on menettänyt ”kaksi vuotta varautumisaikaa” luottaessaan Yhdysvaltojen jatkuvaan tukeen Ukrainassa ja laajemmin Euroopassa. Mielestäni ajatus on vääristynyt siksi, koska Eurooppa (laajemmin läntinen yhteisö) on menettänyt kahden vuoden sijaan vähäisimmilläänkin vuosikymmenen jatkaessaan ruususen unta Venäjän kevättalvella 2014 suorittaman Krimin niemimaan miehityksen jälkeen. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta läntinen yhteisö ei herännyt Krimin niemimaan miehitykseen helmi-maaliskuussa 2014, kuten se ei herännyt kuukautta myöhemmin alkaneeseen sotaan Donbasissa.

Mielestäni merkittävimmät suomalaiset kuin myös eurooppalaiset poliitikot on päästetty aivan liian helpolla. Heitä ei ole haastettu siitä, etteivät he ottaneet ennusmerkkejä riittävän vakavasti – monissa tapauksissa olivat Krimin niemimaan miehityksenkin jälkeen alttiita Venäjän vaikutukselle jatkaen työtään, joka sitoi meidät entistä tiukemmin Venäjään.

Olimmepa kuinka ymmärtäväisiä tahansa, niin meidän olisi tullut herätä todellisuuteen kesällä 2014 sodan todellisuuden myötä. Kesän, jolloin Venäjän maaperältä käsin vaikutettiin epäsuoralla tulella Ukrainan maaperälle satoja kertoja: Malaysia Airlinesin lento MH17 pudotettiin Itä-Ukrainan yllä 17. heinäkuuta 2014: tai viimeistään syyskesällä käydyn Ilovaiskin taistelun seurauksena, johon taisteluun osallistui Venäjän asevoimien yksiköitä. Aivan kuten osallistui taisteluihin Ukrainan itäisimmässä kolkassa, Luhanskin alueella.

Kevään ja kesän 2014 jälkeen lännestä ei löytynyt riittävästi johtajuutta pysäyttämään Venäjää. Viimekädessä tarkoitan Yhdysvaltojen presidentti Barack Obamaa sekä Saksan liittokansleri Angela Merkeliä, jotka syystä tai toisesta johtuen kielsivät totuuden ryhtyen pelaamaan peliä Venäjän ehdoilla. Merkel jopa sitoi Saksan entistä tiukemmin kiinni Venäjän energiaan, lisäten näin Venäjän vaikutusvaltaa Eurooppaan.

Merkelin on täytynyt olla hyvin tietoinen sodan luonteesta jo alkukesästä 2014, mikäli suurlähetystö Moskovassa tiedotti häntä asianmukaisesti. Nimittäin ranskalaisdokumentissa ”Putinin pitkä tie sotaan” haastatellaan Saksan Venäjän-suurlähettiläs Rüdiger von Fritschiä, joka totesi haastattelussa:

”Saksan lähetystön sotilasattasea, joka oli huippuammattilainen, oli käynyt avustajineen Venäjän ja Ukrainan rajalla. Hän oli nähnyt siellä kokonaisen kolonnan tunnuksettomia panssarivaunuja ja panssariajoneuvoja. Ne ajoivat Venäjälle Ukrainan alueelta, jonka Venäjä oli käytännössä miehittänyt”. (1)

Kuvailtu vierailu tapahtui kevätkesästä 2014 eli kuukausi puolitoista Igor Girkinin joukkojen toteuttaman operaation alun jälkeen. Kyseinen sotilasattasea oli kuvannut tapahtuman (von Fritsch oli luonnollisesti nähnyt kuvat). Saksalaiset myös välittivät viestin havainnostaan venäläisille 6. kesäkuuta 2014 Normandiassa.

Mutta ollaksemme rehellisiä. Lännen olisi pitänyt ryhtyä määrätietoisempiin tekoihin vuosia aiemmin, elokuussa 2008 käydyn Georgian sodan jälkeen. Sen sijaan Barack Obaman hallinto nollasi suhteet Venäjään maaliskuussa 2009 (the Russian reset) – mikä käytännössä tarkoitti pöydän puhdistamista: Venäjän ”syntien” anteeksiantoa.

Yhdysvaltojen määrätietoisuuden puute suhteessa Venäjään näkyi Ukrainan lisäksi myös Syyriassa, jossa Venäjän laajamittainen tuki mahdollisti Bašar al-Assadin hallinnon omiin kansalaisiinsa kohdistamat sortotoimet ja sotarikokset, mukaan lukien kaasuaseen käytön. Obaman hallinto asetti ”punaisen viivan” joukkotuhoaseiden käytölle, jonka yli al-Assadin hallinto Venäjän tuella marssi toistuvasti. Obaman hallinnon reagoimattomuus oli selkeä signaali Venäjälle heikkoudesta – tikaria työnnettiin entistä syvemmälle.

Merkittävässä osassa länsimaita Venäjä-politiikka oli Venäjän suurhyökkäyksen alkuun saakka itsepetoksen ja toiveikkuuden muodostama kudelma jostain sellaisesta, jota ei enää ollut olemassakaan – oliko koskaan Venäjällä ollutkaan? Lännessä lukuisat poliitikot leimasivat russofobeiksi heitä, jotka vaativat ryhdistäytymistä ja puhumista asioista niiden oikeilla nimillä. Me näimme tämän Suomessakin syksyllä 2017 presidentinvaalikampanjan kuluessa, jolloin Sauli Niinistö suorastaan hermostui turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston esitettyä arvionsa Suomen vaaleihin kohdistuvista uhkakuvista. (2)

Niinpä onkin valitettavaa, että tämän saman Venäjän kanssa lukuisat poliitikot ja päättäjät näyttävät olevan valmiit neuvottelemaan Ukrainasta piittaamatta ja menneestä mitään oppimatta. Kuinka oletettavaa on, että Venäjä kunnioittaa mitään allekirjoittamaansa sopimusta kauempaa, kuin se katsoo parhaaksi? Kevään 2014 ja helmikuun 2022 välin Venäjä istui (vähintäänkin) kahdella jakkaralla neuvotellessaan ”tulitauoista” Ukrainaan. Tulitauoista, jotka sen johtamat ja varustamat sekä valtaosin miehittämät joukot lähes välittömästi rikkoivat. Puhumattakaan siitä, että voivatko ukrainalaiset luottaa yhteenkään länneltä saamaansa turvatakuuseen – muistamme Yhdysvaltojen lupauksen tuen jatkumisesta Ukrainalle ”as long as it takes”. Eivätkä ukrainalaiset ole unohtanut Budapestin sopimusta, jonka Venäjä rikkoi miehittäessään Krimin niemimaan mutta jonka henkeä sopimuksen läntiset allekirjoittajamaat niin ikää rikkoivat jättäessään Ukrainan yksin kevättalvella 2014.  Ehkäpä paras turvatakuu Ukrainalle on oma ydinase, joista se Budapestin sopimuksen myötä luopui. (3)

”Ei sotaa osannut omalle kohdalle ajatella, se oli jotain, jota näin uutisissa, jotain, josta katsoin elokuvia tai luin kirjoja. Ei sitä osannut kuvitellakaan omalle kohdalle osuvan, sitten tuli Krimin miehitys ja huhtikuussa (tarkoittaen vuotta 2014) Slovjansk miehitettiin. Elämä muuttui hetkessä täysin, ja samalla elämää oli kuitenkin jatkettava.” Sodan ja miehityksen Donetskissa keväällä ja kesällä 2014 kokenut Л.

Minun on tunnustettava olevani voimakkaan pettymyksen vallassa. Pettymyksen, koska koen lännen pettäneen ne arvot, joiden puolesta isovanhempamme taistelivat ja joiden puolesta ukrainalaiset tänään taistelevat, ovat taistelleet vuodesta 2014.

Voitto Ukrainalle!

Слава Україні!

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://areena.yle.fi/1-63493765  (Rüdiger von Fritschin kommentti ajassa 19:18 eteenpäin).

2. https://yle.fi/a/3-9908533

3. https://fi.wikipedia.org/wiki/Budapestin_sopimus_(1994) 

Free Azovstal Defenders!

Olen hyödyntänyt lähdeaineistona arkistoani sekä aiempia kirjoituksiani, joissa on käsitelty muun muassa Krimin niemimaan miehitystä, sodan alkua Donbasissa ja MH17 pudottamista sekä Ilovaiskin taistelua.

Kuvat Ukrainan tukimielenosoituksesta (19. marraskuuta 2024), Marko Enqvist.

Venäjän monitahoinen vaikuttaminen ulkomailla ”auliita apureitakin” hyödyntäen

 

Venäjän 24. helmikuuta 2022 käynnistämän, Ukrainaan kohdistaman monen rintaman hyökkäyssodan rinnalla Venäjä on myös jatkanut erilaisia vaikuttamisoperaatioitaan ulkomailla. Samalla on myös nähty Venäjän poimivan edeltävinä vuosina aloittamiensa vaikuttamisoperaatioiden sekä muiden vastaavien toimien hedelmiä, mikä on näkynyt äänestyksissä YK:ssa, joissa Venäjän rinnalla erilaisilla äänestyksissä on ”seisonut” joukko kolmannen maailman maita. Näihin yhteiskuntiin Venäjä on viime vuosina pyrkinyt voimakkaasti vaikuttamaan joko korruptoimalla niitä tai toimittamalla korruptoituneiden valtioiden johdoille ”turvapalveluita” palkkasotilaiden muodossa. Vastapalveluina Venäjälle nämä maat ovat konkreettisen hyödyn rinnalla tarjoilleet hyvin usein Venäjää miellyttävää äänestyskäyttäytymistä kansainvälisissä organisaatioissa, kuten YK:ssa. Mutta ennen kuin sukellan syvemmälle aiheeseen, palautetaan mieleen eräs asia. Mieleen palautettavassa asiassa on kyse vastauksesta kysymykseen – Mikä mahdollistaa Venäjän vaikuttamisen (ja tuo sille sen mahdollisen menestyksen)?

Kysymykseen vastaa puolestani Keir Giles teoksessaan Venäjän sota jokaista vastaan:

”Venäjän käymässä kamppailussa demokratioita ja niiden väestöä vastaan sen saavuttamia menestyksiä liittää toisiinsa yhteinen tekijä, olipa sitten kysymys yksittäisten ihmisten suiden tukkimisesta häirinnällä tai koko maan poliittisen suunnan muuttamisesta. Yhdistävä tekijä on se, että Venäjän saavuttama menestys ei olisi ollut mahdollista ilman kohdemaassa olevien halukkaiden tukijoiden aktiivista toimintaa.” (1)

Eli jotta Venäjä saavuttaisi tarvittavaa menestystä, sillä on oltava kohdemaassa halukkaita tukijoita, jotka ovat valmiit aktiivisesti avustamaan sitä. En kuitenkaan ryhdy laajentamaan tätä kirjoitusta sillä, että ryhtyisin sen tarkemmin tarkastelemaan ja pohtimaan syitä, jotka saavat (tai pakottavat) ihmiset työskentelemään Venäjän hyväksi. Syyt voivat vaihdella ideologisista ahneuteen tahi siihen, että Venäjän on onnistunut kokoamaan raskauttavaa materiaalia henkilöstä saaden tämän näin työskentelemään hyväkseen. Toki henkilön persoonalla on suuri vaikutus siihen, kuinka helppoa taivuttaminen on vai onko se lainkaan mahdollista. Voisin kuvitella, että henkilö, jolle julkinen kuva on tärkeä on helpompi taivuttaa tekemään työtä Venäjälle (tai mille tahansa pahantahtoiselle voimalle) ja lopulta voidaan päätyä pienien tekojen (palvelusten) kautta tilanteeseen, jossa ympäri kääntyminen ei ole enää mahdollista.

Jotta kirjoitukseni olisi havainnoiltaan mahdollisimman ajankohtainen, jätän muutamia lyhyitä viittauksia lukuun ottamatta huomiotta tunnetut ja tiedetyt tapahtumat vuosien ja vuosikymmenten takaa. Meille suomalaisille kiusallisella tapaa tuttu on suomettumisen aika, jota emme ole vielä kunnolla (perusteellisesti) käynyt läpi – tätä velkaa maksamme edelleen. Suomettumisen aikakauden rinnalla monien mieliä typerryttää kahden entisen pääministerimme työskentelyt Venäjän hyväksi – Esko Aho ja Paavo Lipponen eivät ole silmissäni Saksan entistä liittokansleria Gerhard Schröderiä parempia. Kolmikko on tehnyt runsaasti työtä Venäjän hyväksi, eikä yksikään heistä näytä oppineen mitään vaan tahoillansa jatkavat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vastenmielistä sakkia!

Kehitysmaiden ja kehittyvien maiden ohella Venäjän vaikuttamispyrkimykset ulottuvat edelleen myös läntisiin demokratioihin. Viime viikolla huomiota herätti uutinen, jonka mukaan Venäjä pyrkii kääntämään Saksan Ukrainaa vastaan. (2) Viimevuosikymmeneltä tuttuun tapaan Venäjä turvautuu Saksassa myös laita- ja äärioikeiston edustajiin, mutta myös poliittisen janan vastakkaisen laidan ryhmiin, kuten Saksan kommunistipuolueeseen. Vasemman ja oikean äärilaidan ohella Venäjä pyrkii vetoamaan Saksassa asuviin venäläisiin sekä käyttämään vaikuttamistyön ohella erilaisissa operaatioissaan jengejä sekä organisaatioita, kuten Yön susia, joiden jäsenistö koostuu niin saksalaisista kuin myös venäläisistä tai kolmansien maiden kansalaisista.

Tällä hetkellä Venäjän vaikuttamisoperaatioiden tärkeimpiä, jollei tärkein, tavoite on rikkoa läntinen rintama, joka tukee Ukrainaa, koska yhtenäistä länttä vastaan Venäjällä ei ole mitään mahdollisuuksia. Ei sotilaallisesti, eikä taloudellisesti. Edellä mainittu Saksaa koskeva havainto on yksi osa tätä vaikuttamisoperaatiota, samalla tavalla Venäjä pyrkii vaikuttamaan muidenkin maiden kautta Ukrainalle kohdistuvaan tukeen – tässä kuviossa Unkarilla on oma roolinsa. Unkarilla todellakin on kokoaan suurempi rooli Venäjän vaikuttamisessa. Sen ohella, että Viktor Orbánin hallinto pyrkii omalta osaltaan iskemään kiilaa Ukrainan ja Euroopan Union väliin, on maa jarruttamassa Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyksien hyväksymistä yhdessä Turkin kanssa.

Unkarin ohella Ukrainan toinen rajavaltio Slovakia voi ajautua tilanteeseen, jossa viime vaalit voittaneen Tavalliset ihmiset puolueen (OĽaNO) puheenjohtaja, populistinen Igor Matovič (entinen pääministeri ja valtiovarainministeri), on ajanut maan tilanteeseen, jossa maan Venäjään myönteisesti suhtautuvat oppositiopuolueet vaativat ennenaikaisia parlamenttivaaleja. Tällaisia vaatimuksia on esitetty ainakin Hlas-SD- ja Smer-SD-puolueiden taholta, joista jälkimmäinen vaatii ennenaikaisten vaalien pitämistä touko-kesäkuussa 2023. Ratkaisuksi ongelmaan Slovakiassa on esitetty, että presidentti Zuzana Čaputová muodostaisi ”teknisen hallituksen” luotsaamaan maan ongelmallisesta tilanteesta ja valmistelemaan maata parlamenttivaaleihin. Tällaisen hallituksen (ja sitä tukevan koalition) eräs tehtävä olisi estää maan luisuminen Venäjän vaikutuspiiriin. Presidentti Čaputová oli keskeisessä roolissa Slovakian ryhtyessä tukemaan Ukrainaa aseellisesti, maa on toimittanut Ukrainalle S-300PMU-ilmatorjuntajärjestelmän lisäksi myös muuta aseistusta ja varustusta, kuten olkapäältälaukaistavia ilmatorjuntaohjuksia, panssarintorjuntaohjuksia sekä kranaatteja. (3)

Keväällä Suomessa järjestetään eduskuntavaalit. Vaalitaisto on hiljalleen alkamassa, joten on enemmän kuin todennäköistä, että tulevina viikkoina Venäjä suoraan tai välillisesti sen operaattoreiden tai ”auliiden apureiden” avulla pyrkii vaikuttamaan vaalitaistoon. Vaalitaistoon osallistuu myös joukko ehdokkaita sekä puolueita, joiden toiminta on yhteiskuntarauhaa rikkova. Kansanedustaja Ano Turtiaisen perustama Valta kuuluu kansalle tarjoaa osalle kansaa populistisen hutun ohella Kremlin toiveita myötäilevää politiikkaa, joiden toteutuessa Suomi päätyisi harmaalle alueelle lännen ja brutaalia hyökkäyssotaa käyvän Venäjän välille. (4) En usko, että perussuomalaisten riveistä eduskuntaan ponnistaneen Turtiaisen onnistuu uusia valtakirjaansa tulevissa vaaleissa, jonka seurauksena hiljalleen rapautuva Valta kuuluu kansalle joko hajoaa osiin tai kuihtuu olemattomiin. Tai kumpaakin. 

Näkemys se on tämäkin, mutta kertoo omalta osaltaan sen kenen joukoissa Turtiainen pelaa. (5) 

Edellä mainitun Valta kuuluu kansalle ohella tulemme näkemään muidenkin puolueiden tai ehdokkaiden toimesta menneisyydestä kumpuavia ulostuloja. Näiden puolueiden joukkoon kuuluu Valta kuuluu kansalle puolueesta eronneen Ossi Tiihosen perustama Vapauden liitto. Kiinnostavaa kuviossa on sitten se, että moni on eronnut VKK:sta puolueen Venäjä-myönteisyyden vuoksi ja liittynyt Vapauden liittoon, (6) jonka riveistä on eduskuntaankin pyrkimässä useampikin ehdokas, jotka suhtautuvat myönteisesti tai hyvin myönteisesti nyky-Venäjään. Sitoutumattomana Vapauden liiton listoilta eduskuntaan on pyrkimässä Uudenmaan vaalipiiristä Juha Korhonen, tunnettu vastamedioiden pyörittäjä ja monessa Johan Bäckmaniinkin liitetyssä projektissa mukana ollut henkilö. (7)

Tässä yhteydessä on hyvä muistaa Aleksandr Duginin toteamus: ”The most important factor should not be whether these groups are pro-Russian or not. What they oppose is of much greater importance here. The enemy of my enemy is my friend. It is simple and easy to understand. - - -”. (8)

Valta kuuluu kansalle, Vapauden liittoa ja montaa muuta yhdistää EU ja NATO-vastaisuus, retoriikassa esiintyy usein sanat puolueettomuus ja patrioottisuus. Termejä, joita myös Janus Putkonen usein toistaa Kremlin propagandakoneen kaikuna.

Myös muista puolueista löytyy ehdokkaita, joiden retoriikka kosiskelee aivan liian usein Kremliä, kuten keskustan Peräpohjolan piirin eduskuntavaaliehdokkaaksi nimetyn Paavo Väyrysen, joka on tehnyt tunnetuksi Venäjän narratiivia kirjoituksissaan ja kommenteissaan. (9 ja 10) Tässä yhteydessä en tämän tarkempaa sivua eduskuntavaaliteemaa, Väyryseen palaan vielä lyhyelti kirjoituksen loppupuolella.

Kansallisten parlamenttien ohella Venäjä pyrkii vaikuttamaan päätöksentekoon ja EU:hun myös Europarlamentin kautta, josta löytyy Venäjää tukevia voimia niin oikealta kuin myös vasemmalta. Helmikuun 24. päivän jälkeen osa Venäjää aiemmin avoimesti tukeneista mepeistä tai ryhmistä on ryhtynyt pidäkkeellisemmäksi lausunnoissaan. Poikkeuksiakin löytyy, kuten irlantilaismepit Mick Wallace ja Clare Daly, joiden kannanotot ovat Venäjää tukevia. Wallace on kannanotoissaan tukenut jo pidemmän aikaa Venäjää kuin myös Bašar al-Assadin hallintoa Syyriassa. Kumpikin heistä kuuluu vasemmistolaiseen Independents 4 Change-puolueeseen (joka kuuluu europarlamentissa Euroopan yhtynyt vasemmisto/ Pohjoismaiden vihreä vasemmisto- eli GUE/NGL-ryhmään, johon Suomesta kuuluu Vasemmistoliitto).

Mick Wallace EU-parlamentissa huhtikuussa 2021 levittämässä Venäjän propagandaa.

Puolueiden ja yksittäisten poliitikkojen sekä virkamiesten rinnalla erilaiset organisaatiot (esim. Yön sudet), ryhmät ja yhdistykset ovat Venäjälle luonnollinen väylä vaikutusyrityksissään, mikä kävi myös ilmi Reutersin julkaiseman Saksaa käsittelevän artikkelin kohdalla. Ei myöskään pidä unohtaa urheilua ja kulttuuria pehmeän vaikuttamisen keinoina, ns. Soft Power.* Kulttuurivaihto vaikuttamisen välineenä on tuttua jo neuvostoajoista siinä missä urheilukin – valitettavasti me olemme liian usein sokeita tälle vaikuttamisen muodolle. Sulkiessamme silmämme siltä toistamme tavattoman usein urheilun saralla kulunutta – ja paikkaansa pitämätöntä – sanontaa ”politiikka ei kuulu urheiluun”, vaikka sitä se juuri tekee Vladimir Putinin Venäjällä (ja monessa muussa totalitaarisessa valtiossa).

Yön sudet marssivat Bosnian Serbitasavallassa tammikuun 9. 2023 Serbitasavallan päivänä, kyseessä todennäköisesti serbialainen alajaosto. (11) 

Päätetään tämä kirjoitus lukumääräisesti suurimpaan ryhmään Venäjän tukijoista eli näihin erilaisiin ”auliisiin apureihin”, joita Venäjä on käyttänyt ja käyttää hyväkseen propagandaviestiensä jakamisessa (ja Venäjän narratiivin toistossa) sekä hyödyntänyt heitä erilaisten demonstraatioiden järjestämisessä ja niihin osallistumisessa, ja joiden aktiivisuuden avulla Venäjän narratiivi ja välittämä vääristynyt kuva tapahtumista saa näkyvyyttä. Merkittävintä tämä on tapauksissa, joissa Venäjä saa puolelleen henkilöitä, joiden sanalla on tavanomaista enemmän painoarvoa tai merkittävän laaja kohdeyleisö – koronapandemian myötä moni ekstremisti luisui huomaamattaan toistamaan Venäjän propagandaa (toki joukossa on heitä, jotka toimivat tietoisesti). Osa tällaiseen ryhmään kuuluvista menee jopa niin pitkälle, että he keskusteluissaan esittävät tiettyjen Venäjän naapurimaiden – kuten Ukrainan – aseman olevan ”kiistanalaisen” tai jopa kiistävät niiden itsenäisyyden tai muulla tavalla toistavat Venäjän propagandaa. Paavo Väyrynen on käymissään keskusteluissa sekä blogeissaan toistuvasti levittänyt Venäjän propagandaa Ukrainan sisällissodasta sekä Ukrainan asevoimien julmuuksista, tehden tätä vieläpä 24. helmikuuta 2022 jälkeen. (12) Käytännössä he pitävät yllä käymänsä keskustelun avulla sitä, että Venäjän pitäisi saada toimia haluamallaan tavalla siihen rajoittuvien itsenäisten valtioiden kanssa. Ennen 24. helmikuuta kiinnitimme huomiota vain Ukrainan ja Georgian kaltaisiin maihin, mutta ehkäpä meidän olisi syytä huomioida tarkemmin ne imperialistiset menneiden rajojen palauttamisesta haaveilevat äänet. Kun on ilmeistä, että Venäjän tavoitteet ovat paljon laajemmalla kuin Ukrainan väkivaltaisessa kaappaamisessa. Niin, Suomikin on ollut osa Venäjän imperiumia!

 Keir Giles kuvaa uusimman teoksensa Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee, osassa 6 Auliit apurit erinomaisen hyvin tätä toimintaa ja siihen liittyviä nyansseja. Huomioitavaa on se, etteivät Venäjän hyväksi työskentelevät ihmiset aina edes tiedä tai anna itsensä uskoa, että heidät on viekoiteltu tanssiin pirun kanssa. (13) Joukossa on myös ihmisiä, jotka vapaasta omasta tahdosta puolustavat Venäjää – he tekevät sitä saamatta ruplaakaan. Ainakin osaa laita vasemmistoon ajautuneita tuntuu ohjaavan Venäjän tukijoiksi anti-imperialismi ja antiamerikkalaisuus. No, jättäkäämme tässä yhteydessä tyystin huomiotta se, että nyky-Venäjä kuten sen edeltäjäkin on mitä imperialistisin luomus.

Kokonaisuus on aivan liian laaja käytäväksi läpi yhdessä kirjoituksessa, ehkäpä kirjoitukseni Venäjän vaikuttamisesta Ukrainaan tarjoaa tässä yhteydessä yhden laajentavan näkökulman lisää: Ukrainan sodan taustaa – havaintoja Venäjän vaikutustyöstä Ukrainassa (julk. 4.3.2020), jossa havaittavissa myös Venäjän halu hyödyntää yhteiskuntarauhaa rikkovia poliittisia liikkeitä oikealta vasemmalle.

 

Marko 

 

Lähteet:

1. Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee, s. 264.

2. https://www.reuters.com/investigates/special-report/ukraine-crisis-germany-influencers/ 

3. https://www.oryxspioenkop.com/2022/04/allies-of-freedom-slovakia-mulls.html 

4. Esimerkkinä kansanedustaja Turtiaisen puhe eduskunnassa 16. syyskuuta 2021.

5. https://twitter.com/TurtiainenAno/status/1589514268034371584 

6. https://yle.fi/a/3-12398273 

7. http://uusimaanpuolustus.blogspot.com/2020/01/analyysi-disinformaatio-jarjestaytyy.html 

8. https://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda 

9. https://yle.fi/a/74-20012037 

10. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000009095036.html 

11. https://twitter.com/ivanastradner/status/1612442943981240322 

12. Esimerkkinä Paavo Väyrysen 23.syyskuuta 2022 julkaisema blogi.

13. Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee, s. 268.

*: Venäjän pehmeästä vaikuttamisesta kirjoituksessani Nelimastoparkki Sedov – osa venäläistä pehmeää vaikuttamista, julkaistu 13.7.2019.

Päivitetty 13. 1. 2023, kuvankaappaus Mick Wallacen twiitistä sekä lisäystä tekstiin Wallacen toiminnasta.

#StandWithUkraine 

Venäjän ja eurooppalaisen äärioikeiston poliittinen yhteistyö Ukrainalta miehitetyillä alueilla

 

Kirjoittaessani huhtikuun toisella puoliskolla Venäjän ja eurooppalaisen laitavasemmiston yhteistyöstä ennakoin tulevaa luvatessani kirjoittavani eurooppalaisen laitaoikeiston ja Venäjän yhteistyökuvioista. Luettuani Anton Shekhovtsovin EUobserverissa julkaistun raportin ”Moscow using far right to infiltrate EU parliament”, (1) päätin tarttua aiheeseen jo tässä vaiheessa, eikä venyttää kirjoittamista pidemmälle tätä vuotta. Raportissaan Shekhovtsov tarkastelee Venäjän ja eurooppalaisten laita- ja äärioikeistoon kuuluvien poliitikkojen sekä aktivistien ja asiantuntijoiden yhä syvenevää yhteistyötä, jonka eräs ilmenemismuoto on eurooppalaisten poliitikkojen ja asiantuntijoiden hyödyntäminen Venäjän järjestämien vaalien vaalitarkkailussa. Hyvin usein nämä eurooppalaiset poliitikot ja asiantuntijat osallistuvat ”vaalitarkkailuun” kiistanalaisilla alueilla – kuten Venäjän miehittämällä Krimillä, tai miehitetyssä Itä-Ukrainassa. Venäjä on myös tarkoituksellisesti pyrkinyt luomaan mielikuvaa siitä, että kyseessä ovat luotettavat, kansainvälisiin organisaatioihin kuuluvat, vaalitarkkailijat, vaikka näin ei asiantola olekaan:

”One day before the election, the Election Commission of the Moscow Region falsely claimed that Tom Kitt, Pedro Mouriño and Borja de Arístegui had come to observe the Russian presidential election as part of the OSCE mission. On the day of the election, Moskovskiy Komsomolets misrepresented Alain Marleix, Jean Cadet, Denis Jacquat and other non-affiliated monitors as ‘OSCE observers’.” (2)

Käsittelin blogissani “Venäjä ja eurooppalainen laitavasemmisto lyövät kättä Donbasissa – ja miehitetyllä Krimillä” eurooppalaisen laitavasemmiston ja Venäjän yhteistyön poliittista sekä sotilaallista puolta samassa blogissa. Eurooppalaisen laita- ja äärioikeiston kohdalla materiaalipaljous asettaa minut tilanteeseen, jossa aiheet ovat – ainakin jollain tasolla – eroteltava toisistaan, joten tässä kirjoituksessa käsittelen pääasiassa ”poliittista yhteistyötä”, jonka eräs selkeä ilmentymä on laita- ja äärioikeiston edustajien osallistuminen Venäjän järjestämien vaalien vaalitarkkailuun useilla kiistanlaisilla ja/ tai miehitetyillä alueilla. Merkittävintä osallistuminen on Ukrainalta miehitetyillä alueilla eli Krimin niemimaalla sekä Itä-Ukrainassa, mutta laita- ja äärioikeistoon kuuluvia poliitikkoja tai heidän kanssaan samaan viiteryhmään kuuluvia asiantuntijoita on vieraillut ”vaalitarkkailijoina” muillakin alueilla, kuten Etelä-Ossetiassa.

Venäjän ja eurooppalaisen äärioikeiston poliittisen yhteistyön tarkastelua onkin luontevaa käsitellä alkuun ”vaalitarkkailutoiminnan” kautta, joka alkoi merkittävässä määrin maaliskuussa 2014, jolloin Venäjän toimesta järjestettiin miehitetyllä Krimin niemimaalla ”kansanäänestys”, jonka seurauksena Venäjä liitti Krimin niemimaan, laittomasti, itseensä. Jo tuolloin miehitetyllä Krimin niemimaalla ”vaalitarkkailuun” osallistui kymmeniä laita- ja äärioikeistoon laskettavia poliitikkoja ja asiantuntijoita. Merkittävimpiin kuuluva organisaatio äärioikeistoon ja -vasemmistoon kuuluvien henkilöiden kutsumisessa paikalle ”tarkkailemaan” vaaleja oli Eurasian Observatory For Democracy & Elections (EODE), jonka johdossa oli tuolloin kaksikko Luc Michel ja Jean-Pierre Vandersmissen. Kumpikin heistä kuuluu belgialaisen kollaboraattorin ja poliittisen teoreetikon Jean-François Thiriartin seuraajiin ollen belgialaisen kansallisbolsevistisen ja uusfasistisen Parti communautaire national-européen (PCN) jäseniä – tätä kirjoittaessani Luc Michel on jo noussut puolueen johtoon. (3) PCN perustuu Jean-François Thiriartin ajatukseen, puolue on perustettu 1984.

Maaliskuussa 2014 järjestetyn ”kansanäänestyksen” aikaan emme ehkäpä olleet riittävän valveutuneita huomioimaan ja ymmärtämään Venäjän toimien tarkoitusperiä. Huomioimme kyllä alueelle matkanneita eurooppalaisia poliitikkoja ja asiantuntijoita, osa meistä todennäköisesti havaitsi erottavien tekijöiden ohella myös heitä yhdistäviä piirteitä. Merkillepantavaa on se, että suurin osa ”vaalitarkkailijoista” kuului poliittisesti tai ideologisesti ääriryhmiin, sama päti asiantuntijoiksi esiteltyjen henkilöiden kohdalla. ”Kansanäänestystä” oli yhteisymmärryksessä ja rinta rinnan ”tarkkailemassa” äärioikeistoon kuuluvia populisteja, kuten ranskalaisen National Frontin Aymeric Chauprade ja laitavasemmiston edustajia, kuten saksalaisen Die Linken (Vasemmisto)  Torsten Koplin, ryhmää ”vahvisti” joukko asiantuntijoita ja aktivisteja, kuten saksalainen äärioikeistoon kuuluva toimittaja Manuel Ochsenreiter ja suomalainen Johan Bäckman.

Vielä saman vuoden puolella, syksyllä 2014, Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla järjestettiin ”aluevaalit”, joita tarkkailemassa oli jälleen joukko Venäjään myönteisesti suhtautuvia ”tarkkailijoita”. Myös kyseisten vaalien alle merkittävä valtiorahoitteinen media, RIA Novosti, väitti ETYJ:n tarkkailijoiden vierailleen äänestyspaikoilla, mikä ei pitänyt paikkaansa. (4)

Eurasian Observatory For Democracy & Elections (EODE) rinnalla toinen merkittävä organisaatio, joka lähetti ”vaalitarkkailijoita” alueelle oli puolalaisen Mateusz Piskorskin johtama organisaatio European Centre for Geopolitical Analysis (ECGA). Piskorskin poliittinen koti on liukunut vuosien aikana puolalaisesta vasemmistosta agraari-nationalistiseen SRP:hen. Hän on mukana myös puolalaisten äärioikeistolaisten ryhmien toiminnassa. EODE ja ECGA kautta Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla marraskuussa 2014 järjestettyjä ”aluevaaleja” oli tarkkailemassa yli neljäkymmentä henkilöä, mutta on todennäköistä, että heidän lisäksi, Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla on ollut muitakin Venäjälle työskenteleviä henkilöitä ”vaalitarkkailijoina”.

maa	henkilö ja edustamansa puolue tai poliittinen liike
Italia	Alessandro Bertoldi, Forza Italia Fabrizio Bertot, Forza Italia Lucio Malan, Forza Italia Alessandro Musolino, Forza Italia
Unkari	Márton Gyöngyösi, Jobbik Adrienn Szaniszló, Jobbik
Belgia	Fabrice Beaur, Parti communautaire national-européen Frank Creyelman, Vlaams Belang
Bulgaria	Georgi Sengalevich, Ataka Magdalena Tasheva, Ataka
Tsekki	Jaroslav Doubrava, Severočeši.cz Ladislav Zemánek, Národní demokracie – National Democracy
Saksa	Manuel Ochsenreiter, äärioikeistolaisen Zuerst!’in toimittaja
Ranska	Jean-Luc Schaffhauser, Rassemblement bleu Marine
Itävalta	Ewald Stadler, Die Reformkonservativen

Národní demokracien silloinen varapuheenjohtaja Ladislav Zemánek tunnisti Facebook-tilillään Kremlin organisoineen ja maksaneen hänen ”vaalitarkkailumatkansa”. Myöhemmin Zemánek vahvisti tiedon Radio Svobodalle.

Maaliskuun 2014 Krimin ”kansanäänestyksen” ja myöhemmin saman vuoden puolella järjestettyjen Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden ”aluevaaleihin” osallistui myös runsaasti ”tarkkailijoita” erilaisista organisaatioista ja julkaisuista, kuten espanjalaisesta Mediasiete Publicaciones’ista, joka lähetti kaksi henkilöä ”tarkkailemaan” ja/ tai raportoimaan Itä-Ukrainan ”aluevaaleja” toiminnan tapahtuessa venäläisten ehdoilla ja Ukrainan lakeja rikkoen. Krimin ”kansanäänestys” kuten ei Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla järjestetyt ”aluevaalit” olleet ensimmäiset vaalit, joihin venäläiset organisaatiot lähettivät omia ”tarkkailijoita”. 2000-luvun alkupuolelta lähtien Aleksei Kotšetkovin perustama CIS-EMO lähetti tarkkailijoita entisen neuvostoblokin alueella järjestettyihin vaaleihin. Kotšetkov on tehnyt läheistä yhteistyötä Vladimir Putinin entisen neuvonantajan Vladislav Surkovin kanssa, joka oli myös pitkään vastuussa Venäjän Ukraina-operaatiosta (ainakin sen siviilioperaatioista).

Seuraavan kerran Venäjän hallinto hyödynsi ulkomaisia, hallintoon myötämielisesti suhtautuvia henkilöitä, Venäjän vuonna 2018 järjestämien presidentinvaalien ”vaalitarkkailussa”, niin Venäjällä kuin myös miehitetyllä Krimin niemimaalla, jossa vaalitarkkailuun osallistui Johan Bäckmanin johdolla delegaatio suomalaisia. Heistä osa osallistui myös itse ”vaalitarkkailuun”, osan toimiessa muulla tapaa aktiivisesti venäläisten organisoimissa propagandistisissa tilaisuuksissa. Johan Bäckmanin ohella hyvin näkyvässä roolissa oli Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov. Suomalaisdelegaation vierailusta ja heidän hyödyntämistänsä propagandassa laajemmin kevättalvella 2018 kirjoittamissani blogeissa ”Johan Bäckman ’vaalitarkkailijana’” sekä ”Kun antaa pirulle pikkusormen”. 

Yllä oleva kuva on kuvakaappaus Johan Bäckmanin Facebook-tililtä, Ulrich Oehme on EU-vastaisen ja äärioikeistoon kuuluvan Alternative für Deutschland eli AfD:n valtiopäiväedustaja, Manuel Ochsenreiter oli tuolloin äärioikeistolaisen Zuerst! lehden toimittaja ollen jo mukana AfD:n toiminnassa. Ochsenreiterin muuhun Ukrainan vastaiseen ja Venäjän tukemaan toimintaan palaan kirjoitusparin toisessa osassa, jossa tarkastelen sotilaallista yhteistyötä ja toimintaa.

Maaliskuun 2018 Venäjän presidentinvaaleja miehitetyllä Krimin niemimaalla oli tarkkailemassa ainakin 43 sellaista henkilöä, joiden toiminta ja tausta rahoittajineen herättää epäilyjä, ja jotka toiminnallaan rikkoivat myös Ukrainan lakeja (huom. de jure Krim on osa Ukrainaa). Vuoden 2014 ”vaalitarkkailuoperaatioihin” verrattuna maaliskuussa 2018 läntisen Euroopan alueelta saapuneet äärioikeistoon kuuluneet ”vaalitarkkailijat” olivat näkyvämmässä roolissa, mutta edelleen suurin osa tarkkailijoista oli erilaisista organisaatioista (NGO:t tai GONGO:t), joita ei voi sijoittaa poliittiselle janalle.

maa	henkilö ja edustamansa puolue tai poliittinen liike
Ranska	Hubert Fayard, Front Nationalin eli FN:n entinen jäsen.
Saksa	Ulrich Oehme, Alternative für Deutschland eli AfD Manuel Ochsenreiter, äärioikeistolaisen Zuerst!’in toimittaja
Italia	Roberto Ciambetti, Pohjoisen liitto eli Lega Stefano Valdegamberi, Pohjoisen liitto eli Lega
Itävalta	Patrick Poppel

Miehitetyllä Krimin niemimaalla oli tuolloin ”vaalitarkkailijan” ominaisuudessa ranskalaisen keskusta-oikeistolaisen Les Républicains’in kaksi jäsentä, Jacques Myard sekä Éric Doligé.

Muistutan lukijoita siitä, että edellä tarkastelin vain miehitetyllä Krimin niemimaalla operoineita ”vaalitarkkailijoita”, merkittävin osa ”vaalitarkkailijoista” työskenteli tuolloin Venäjän rajojen sisäpuolella, moni aiemmin mainitsemani CIS-EMO:n kutsumana. Poliittisesti motivoituneista, Venäjän valtakoneistoa lähellä olevien organisaatioiden kutsumista ”vaalitarkkailijoista” on tähän mennessä tunnistettu yli 120, joukossa ”tarkkailijoita” Ranskasta, Saksasta (yksistään kuusi Alternative für Deutschland’in jäsentä), Italiasta, Ruotsista Free West Median suomalaistaustainen Sanna Hill sekä Nya Tider’in päätoimittaja ja Free West Mediaan aineistoa tuottava, Prahassa syntynyt ja vanhempiensa kanssa 1981 Ruotsiin muuttanut, Vávra Suk. Suk omistaa myös Free West Median domainin, eikä hän ole kysyttäessä avannut median rahoituskuvioita.

Ruotsalainen Free West Media on laita- tai äärioikeistolainen julkaisu, jonka kautta leviää myös salaliittoteorioita, koronavirusdenialismia jne. Sivuun perehtyneiden mukaan Free West Media on lähteenä kyseenalainen tai hyvin kyseenalainen. Nya Tider on sekin äärioikeistoa tukeva, salaliittoteorioita ja muukalaisvihaa levittävä, kerran viikossa ilmestyvä julkaisu. Lehden painos vuonna 2016 oli 4200 kappaletta.

Maaliskuun presidentinvaalien aikaan Venäjällä oli myös ryhmä nuoria, jotka osallistuivat Venäjän presidentinhallinnon järjestämälle nuortenfoorumille “Russia – a Country of Opportunities”. Osa nuorista matkusti (venäläisten kutsumana) miehitetylle Krimin niemimaalle. He eivät olleet virallisia ”vaalitarkkailijoita”, vaikka – ainakin osa heistä – vieraili ”äänestyspaikoilla” antaen myös lausuntoja venäläismedioille. Osa medioista antoi katsojiensa (seuraajiensa) ymmärtää nuorten osallistuneen myös ”vaalityöhön” ja ”-tarkkailuun” niemimaalla.

Saman vuoden marraskuussa miehitetyssä Itä-Ukrainassa, Donetskin ja Luhanskin alueilla, järjestettiin ”aluevaalit”. ”Vaaleja” oli ”tarkkailemassa” kutsuttuna myös joukko suomalaisia. Varmuudella alueella oli tuolloin Johan Bäckman, miehitetyillä alueilla asuva Janus Putkonen sekä Jarmo Ekman ja – jo edesmennyt – Jon Hellevig.

Johan Bäckman "vaalitarkkailijana".

Venäläiset valtiorahoitteiset mediat ja propagandamediat, jotka harvoin eroavat toisistaan, pyrkivät välittämään kuvaa ”oikeudenmukaisista” ja ”demokraattisista” ”vaaleista”. Mielikuvan välittämisessä tärkeässä roolissa ovat juuri ”kansainväliset vaalitarkkailijat”, joiden disinformatiiviset lausunnot saavat usein runsaasti palstatilaa Venäjällä kuin myös miehitetyillä alueilla.

Yhteensä Itä-Ukrainan miehitetyille alueille saapui tuolloin yli 80 ”kansainvälistä vaalitarkkailijaa”, joukossa henkilöitä poliittisen janan kummastakin päästä, ja lukuisista organisaatioista sekä eräistä disinformatiivisista vaihtoehto- ja vastamedioista, kuten Manuel Ochsenreiter äärioikeistolaisesta Zuerst!’ista.

”Kansallismielisiksi” identifioitavista laita- ja äärioikeiston edustajista paikalla oli Itävallasta Kreml-myönteisenä aktivistina tunnetuksi tullut Patrick Poppel, Suvorov Instituutista Wienistä; Saksasta paikalle kiiruhti Gunnar Norbert Lindemann, Richard Gretzinger ja Olaf Kießling, kaikki äärioikeistolaisesta Alternative für Deutschland-puolueesta. Kiinnostavana detaljina voimme Lindemanista mainita sen, että hänet palkittiin venäläisten toimesta ”fasismin vastaisesta työstä”, miehitetyllä Krimin niemimaalla järjestetyn Kansainvälisen antifasistisen kongressin yhteydessä elokuussa 2019 (5); miehitettyyn Itä-Ukrainaan saapui myös, tuolloin Italiassa hallitusvastuussa olleen, Pohjoisen liiton eli Legan jäsenistä Palmarino Zoccatelli; Belgiasta paikalle saapui useampi nationalistisiin liikkeisiin kuuluva henkilö, joukossa myös ”kansallismielinen”, Euro-Rus-yhdistyksen perustaja (ja todennäköisesti ainoa jäsen) Kris Roman; Hiukan yllättäen miehitetyn Luhanskin alueella ”vaalitarkkailijana” toimi myös unkarilaisen Jobbikin Tamas G. Samu. (6) Yllättäen siksi, että toisin kuin vuosina 2014 ja 2015, Jobbikin edustajat eivät olleet olleet enää niin näkyvästi esillä Venäjän hallinnon organisoimissa projekteissa.

Ja, jotta tämä kertaus ei olisi liian puuduttava, siirryn seuraavaksi viime vuonna Venäjällä järjestettyyn ”yleisvenäläiseen äänestykseen” perustuslaista. Tässä kohdin pääasiallisena aineistona käytän Anton Shekhovtsovin havaintoja ja hänen kokoamaa aineistoa, johon hän viittaa ”Moscow using far right to infiltrate EU parliament”-artikkelissaan sekä hänen laajempaan yhteenvetoonsa – ”CONTROVERSIAL ’INTERNATIONAL OBSERVATION’ OF THE ’All-Russian Voting’ on Amendments to the Constitution in Russia and Russia Annexed Crimea”. (7) Aineiston mukaan Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla vieraili tuolloin yli kymmenen ”kansainvälistä vaalitarkkailijaa”.

Venäläisen Civic Chamber of the Russian Federation (CCRF) edustajan Maria Butinan mukaan järjestö kutsui maahan 75 “kansainvälistä asiantuntijaa” 35 maasta, asiantuntijoista on onnistuttu tähän mennessä tunnistamaan 52, joista miehitetyllä Krimin niemimaalla vieraili Venäjän valtion edustajien organisoimalla ”tarkkailumatkalla” muun muassa Gunnar Norbert Lindemann, AfD; yhdeksän ranskalaista meppiä, joukossa Thierry Mariani ja Virginie Joron, Rassemblement national-puolueesta; Unkarissa asuva, Ruotsidemokraattien entinen jäsen ja valtiopäiväedustaja, Erik Almqvist.

Novaja Gazetan julkaiseman erikoisraportin mukaan venäläinen taho olisi järjestänyt ”kansainvälisille asiantuntijoille” tilauslennon Moskovasta Minskiin Valko-Venäjälle ”kansanäänestyksen” jälkeen 3. heinäkuuta 2020. Novaja Gazetan julkaiseman aineiston mukaan paluulennolle nousi 60 ”kansainvälistä asiantuntijaa”, joukossa myös Johan Bäckman (joka ei osallistunut tarkkailuoperaatioon miehitetyllä Krimin niemimaalla), Marie Le Penin ystävä ja entinen europarlamentin avustaja, nykyinen Rassemblement national’in meppi, Catherine Griset. Pohjoismaiden kansalaisista lennolle osallistui Bäckmanin lisäksi Vávra Suk sekä aiemmin mainittu Erik Almqvist. (8)

Novaja Gazetan kokoaman aineiston perusteella lennon ja koko ”kansainvälisiä asiantuntijoita” hyödyntäneen operaation rahoitusta kuin myös taustoja pyrittiin Venäjällä salaamaan. Osaan kysymyksistä vastaus tai todiste toiminnasta löytyy europarlamentaarikkojen tekemistä ilmoituksista, jollainen heidän on tehtävä tapauksissa, joissa kolmas osapuoli on maksanut heidän toimintaansa ja työskentelyyn liittyviä päivittäisiä matka- tai muita kuluja. Novaja Gazeta nosti esimerkkinä esille Rassemblement national’in Thierry Marianin ilmoituksen.

Kirjoituksessani keskityn lähinnä sellaiseen Venäjän valtion tai venäläisten organisaatioiden järjestämään ”vaalitarkkailutoimintaan”, joka kohdistuu Ukrainalta miehitetyillä alueilla järjestettäviin, laittomiin, ”vaaleihin”. Venäläistahojen toimesta vastaavia operaatioita on järjestetty myös muilla alueilla, jolloin ”asiantuntijoina” tai ”vaalitarkkailijoina” on hyödynnetty usein samoja tuttuja henkilöitä. Eurooppalaisista laita- ja äärioikeiston edustajista saksalainen AfD:n Gunnar Norbert Lindemann on tuttu näky, samoin belgialainen Kris Roman, kuin myös Johan Bäckman, jonka kohdalla sidos laita- ja äärioikeistoon löytyy lähinnä yhteistyön kannalta. En ota kantaa hänen henkilökohtaiseen ideologiaansa ja poliittiseen suuntautuneisuuteen.

Venäläiset organisaatiot, kyseenalaisine tarkoitusperineen, ovat olleet mukana myös ”tarkkailuoperaatiossa” Kamputsean parlamenttivaaleissa v. 2018 sekä Zimbabwen parlamenttivaaleissa samana vuonna. Zimbabwen parlamenttivaalien ”tarkkailuoperaation” osalta esiin nousee Association for Free Research and International Cooperation eli AFRIC, jonka johtaja Jose Matemulane on opiskellut Pietarissa ja näyttää tukevan Venäjän johtoa. Hänellä on edelleen runsaasti kontakteja Venäjälle. Todennäköisesti tämä on se linkki, miksi AFRIC ”tarkkailuoperaatioon” osallistui muutamia eurooppalaisia laita- ja äärioikeistoon kuuluvia, Kremlin imperialistista politiikkaa tukevia tai hyödyntäviä, henkilöitä. Kuten saksalaistaustaisen “Prussian Society’n” perustaja Volker Tschapke; Ruotsissa asuva, suomalaistaustainen Free West Median toimittaja Sanna Hill sekä Vávra Suk. (9)

Edellä kuvailemani ”vaalitarkkailuoperaatiot” kuuluvat näkyvimpiin osapuolten välisiin yhteistyökuvioihin Ukrainalta miehitetyillä alueilla, mutta niiden lisäksi eurooppalaista laita- ja äärioikeistoa hyödynnetään muussakin poliittisluonteisessa toiminnassa. Tällaista muuta, Ukrainalta miehitetyillä alueilla harjoitettua toimintaa ovat erilaiset ”avustusprojektit” – jotka eräissä tapauksissa liikkuvat harmaalla alueella ts. on hyvin vaikea sanoa, onko kyse siviiliyhteistyöstä vai sotilaallisesta toiminnasta, ”talous-” ja ”kulttuurifoorumit” sekä Venäjän valtion edustajien tai maan perustamien organisaatioiden järjestämät konferenssit. Suomalaisista ainakin Janus Putkonen on osallistunut Luhanskissa järjestettyyn talousfoorumiin. Edellisten ohella miehitettyjen alueiden paikalliset ”viranomaiset” yhdessä venäläisten virkaveljiensä kanssa ovat hyödyntäneet Venäjän värväämien asiantuntijoiden asiantuntijuutta luennoitsijoina ja muissa vastaavissa rooleissa, suomalaisista ainakin Johan Bäckman on käynyt luennoimassa Donetskissa parisen vuotta sitten. 

Vaikka tässä kirjoituksessa tarkoituksenani onkin keskittyä Venäjän ja eurooppalaisen laita- ja äärioikeiston poliittiseen yhteistyöhön Ukrainalta miehitetyillä alueilla, on kuitenkin perusteltua nostaa esille tämän yhteistyön muita ilmenemismuotoja, jolloin puhumme Venäjän myöntämistä lainoista, yhteisistä tapaamisista, vaikuttamisesta ja konferensseista jne.

Konferensseista merkittävimpiä oli maaliskuussa 2015 Pietarissa järjestetty konservatiivifoorumi, johon otti osaa venäläisten nationalistien ja uusnatsien lisäksi kokojoukko eurooppalaista laita- ja äärioikeistoa. Konservatiivifoorumilla vieraili edustajia kreikkalaisesta äärinationalistisesta ja uusnatsistisesta Kultainen aamunkoitto -puolueesta, paikalla oli myös saksalaisen äärinationalistisen natsi-ideologiaa edustavan National Democratic Party of Germanyn entinen puheenjohtaja Udo Voigt. Esiintyjien joukosta löytyi myös italialaisen, fasistisen ja ultranationalistisen, Forza Nuovan johtaja Roberto Fiore. Kiinnostavaa on se, että tuolloin paikalla ollut Johan Bäckman kirjoitti blogiinsa seuraavaa –

”Mitään uusnatsista tai äärioikeistolaista -- esimerkiksi Jussi Halla-ahon tyyppistä avoimen fasistista vihapuhetta -- ei tilaisuuden sisällöstä tietenkään löytynyt. Joka muuta väittää, esittäköön todisteet…” (10)

Vaikka paikalla siis oli venäläisten uusnatsien, kuten Ukrainassa vapaaehtoisena sotineen ja sotarikoksiin syyllistyneen Aleksei Milchakovin ohella lukuisia muita uusnatseja tahi fasisteja, jotka eivät todellakaan pelkää tuoda julki ideologiaansa.

Bäckmanin ohella Pietarin konservatiivifoorumille on osallistunut myös muita vieraita Suomesta. Paavo Väyrysen vuosia sitten perustaman Kansalaispuolueen asiantuntijajäsenistä Jukka Davidsson ja Timo Isosaari ottivat osaa foorumiin maaliskuussa 2015, heistä Davidsson myös esiintyi foorumilla. Tänään Jukka Davidsson on tunnetumpi erilaisten salaliittoteorioiden esittäjänä.

Huomionarvoinen on myös nk. ortodoksioligarkki Konstantin Malofejevin Wienissä v. 2014 järjestämä seksuaalisten vähemmistöjen vastainen konferenssi, johon osallistui lukuisien venäläisten nationalistien lisäksi Marion-Marechal Le Pen silloisesta Kansallisesta rintamasta, Heinz-Christian Strachen johdolla useampi Itävallan vapauspuolueen eli FPÖ:n jäsen, kroatialaisten äärioikeistoryhmien edustajia, bulgarialaisen Atakan puheenjohtaja Volen Siderov. Venäläisistä sopii Malofejevin ohella mainita Aleksandr Dugin. Itävaltalainen FPÖ tiivisti entisestään yhteistyötä Venäjän välillä v. 2016 allekirjoittamalla yhteistyösopimuksen Yhtenäinen Venäjä -puolueen kanssa. FPÖ:n lento päättyi v. 2019, jolloin Itävallan hallitus hajosi FPÖ:n ja sen Venäjän-yhteistyökuvioiden mätien hedelmien paljastuttua. (11)

Venäjä on myös lainoittanut, ja eräissä tapauksissa venäläiset organisaatiot ovat lahjoittaneet rahaa, eurooppalaisille laita- ja äärioikeistoon kuuluville puolueille ja liikkeille. Venäläistä imperialismia edistävä, äärioikeistolaisen Russian Imperial Movementin eli RIM:in (ven. Русское имперское движение – РИД; Russkoe Imperskoe Dvizhenien – RID) johtoon kuuluva Stanislav Vorobjev puhui syksyllä 2015 Ruotsissa Pohjoismaisen vastarintaliikkeen tilaisuudessa. Samalla hän RIM:in edustajana lahjoitti rahaa Pohjoismaiselle vastarintaliikkeelle puolueen perustamista varten. Merkittävästi mittavammat kuviot nähtiin kuitenkin Ranskassa, jossa vuonna 2017 Front National’in silloinen johtaja Marine Le Pen pyysi venäläispankilta kymmenien miljoonien eurojen lainaa vaalikampanjaa varten, mutta jo ennen tätä puolue oli saanut (ja salannut) saamansa 11 miljoonan euron lainan Moskovassa toimivalta First Czech Russian-pankilta. (12)

Kirjoituksen pituudesta huolimatta moni yhteistyömuoto jäi mainintana vain viittauksen asteelle, toisaalta eräitä vaikuttamisen keinoja en juurikaan ole huomioinut, mutta tällöin on lukijoiden hyvä muistaa se, että kirjoituksen keskiössä on sellaiset yhteistyönmuodot, jotka nivoutuvat olennaisella tapaa Venäjän toimintaan Ukrainalta miehitetyillä alueilla ja tässä kohdin – ehkäpä liiankin runsasta – huomiota saa ”vaalitarkkailutoiminta” siihen liittyvine ilmiöineen, mutta lukijan on syytä tiedostaa se, että kyseisen toiminnan avulla Venäjän on mahdollista ulottaa lonkeroitaan aivan Euroopan Unionin päätöksentekoelimien ytimiin saakka. Ja toisaalta, kyseisen toiminnan lonkerot leviävät olennaisesti laajemmalle alueelle, uutisoinnista selkeään propagandaan, jonka tuottajina ja levittäjinä on myös yhteisöjä ja henkilöitä, jotka joko kuuluvat laita- tai äärioikeistoon, tai tehden heidän kanssaan tiivistä yhteistyötä.

Suomessa Johan Bäckman kuin myös Janus Putkonen, ja edellisiin liitettävä Toimittajaliitto, tuottavat ja jakavat propagandamateriaalia laajahkolle lukijakunnalle. Erityisesti tämä sanoma leviää ns. kansallismielisissä ryhmissä puolueiden liepeiltä kaduille jalkautuneisiin ääriliikkeisiin, kuten Soldiers of Odin. Ruotsissa kirjoituksessakin mainitut Vávra Suk ja Sanna Hill tuottavat vastaavan kaltaista Venäjä-myönteistä propaganda- ja disinformaatiomateriaalia hyvin pitkälti samalle kohderyhmälle. Eikä tämä disinformatiivinen tarina leviä yksistään aktivistien kautta, ”kenttätyön” ohella huomattava joukko laita- ja äärioikeistoon laskettavia poliitikkoja toistaa Venäjän narratiivia turuilla ja toreilla. Heitä löytyy myös Suomesta, perussuomalaisista marginaaliliikkeisiin ja poliitikoista Laura Huhtasaaresta Tom Packalénin kautta marginaaliin ajautuneisiin poliitikkoihin, kuten James Hirvisaareen.

Tulen lähipäivinä kirjoittamaan laajahkon blogin  Venäjän ja eurooppalaisen äärioikeiston sotilaallisesta (militaristisesta) yhteistyöstä, jossa koetan myös ”vetää lankoja” yhteen ja nostaa esille syitä, miksi eurooppalainen laita- ja äärioikeisto on päätynyt yhteistyöhön Venäjän kanssa. Myös kyseisen kirjoituksen pääpaino on Ukrainan sotatoimialueella tapahtuvassa toiminnassa, mutta aihe huomioiden, nostan esiin myös muita tämän yhteistyön ilmenemismuotoja, joista moni on myös Venäjän lakien vastaista, mutta koska toiminta hyödyttää Venäjän johtoa, toimintaa katsotaan läpisormien.

Lukijoiden on myös hyvä muistaa se, että osassa yhteistyötä kyseessä ei Venäjän taholta ole mikään muu kuin pragmaattinen toiminta. Länsimaiden heikentämisen ja sisäisten koheesioiden rikkomisen tähden he ovat valmiit yhteistyöhön millaisen tahon kanssa tahansa, mikä ilmenee yhteistyönä äärioikealta äärivasemmalle olevien ryhmien kanssa. On kuitenkin enemmän kuin todennäköistä, että läheskään kaikki Venäjän kanssa yhteistyöhön ryhtyneet eivät toimi tältä pohjalta. Heidän kuvitelmansa ja toiveet voivat olla jotain aivan muuta, he eivät ymmärrä tai tiedosta olevansa vain työkaluja (hiljaisessa) sodassa, jota Venäjä tällä hetkellä käy.

 

Marko 

Lähteet: 

1. https://euobserver.com/investigations/151679

2. Politically Biased Foreign Electoral Observation – a threat to the integrity of international institutions, s. 57-58, EPDE documents.

3. https://anton-shekhovtsov.blogspot.com/2014/03/pro-russian-extremists-observe.html 

4. http://anton-shekhovtsov.blogspot.com/2014/11/fake-monitors-observe-fake-elections-in.html 

5. https://twitter.com/A_SHEKH0VTS0V/status/1160178662030958593 

6. http://euromaidanpress.com/2018/11/16/far-right-and-left-conspiracy-theorists-among-foreign-monitors-at-russias-sham-donbas-elections-report/ 

7. ”CONTROVERSIAL ’INTERNATIONAL OBSERVATION’ OF THE ’All-Russian Voting’ on Amendments to the Constitution in Russia and Russia Annexed Crimea”, Anton Shekhovtsov, s. 12-14.

8. https://novayagazeta.ru/articles/2021/05/05/druzia-rossii-optom 

9. Politically Biased Foreign Electoral Observation – a threat to the integrity of international institutions, s. 90-98, EPDE documents.

10. https://kohudosentti.blogspot.com/2015/03/totuus-pietarin-konservatiivifoorumista.html 

11. https://www.dw.com/en/austrias-far-right-fp%C3%B6-party-under-scrutiny-for-ties-to-russia/a-48822539 

12. https://www.politico.eu/article/le-pen-russia-crimea-putin-money-bank-national-front-seeks-russian-cash-for-election-fight/ 

Lähteinä on hyödynnetty myös muuta Anton Shekhovtsovin kokoamaa aineistoa, jota on julkaistu bloginsa lisäksi muun muassa ”European Platform for Democratic Elections”-verkkosivulla.

Blogini ”Venäjä ja eurooppalainen laitavasemmisto lyövätkättä Donbasissa – ja miehitetyllä Krimillä”.

Venäläisen ”antifasismin” hedelmiä. Saksalaisen äärioikeistopoliitikon (Gunnar N. Lindemann) palkitsemisen ”fasismin vastaisesta työstä” omalta osaltaan alleviivaa sitä, että nyky-Venäjällä fasismin vastainen taistelu on ennen kaikkea Venäjän hallintoa tukevan politiikan (ja toiminnan) harjoittamista, antifasismilla sen kanssa ei ole mitään tekemistä.

Kuva via Anton Shekhovtsov.