”Emme anna uudelleenkirjoittaa historiaa!” – RUFI:n puheenjohtaja Skippari-Smirnov

Toukokuun 9. näimme pääkaupunkimme kaduilla marssittavan punalippujen alla ”kuolemattoman rykmentin” marssiessa poikki Helsingin. Kuolemattoman rykmentin marssin oli organisoinut Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI ja marssia johti asepukuun ja kunniamerkkeihin sonnustautunut RUFI:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov.

Todettakoon tässä vaiheessa, että Skippari-Smirnoville ei ole osoitettu kunniamerkkejä rohkeudesta taistelussa natsi-Saksaa vastaan vaan ne on ojennettu hänelle provokatiivisesta ja propagandistisesta toiminnasta Venäjän despoottisen johdon hyväksi, nämä kunniamerkit, kun ovat tyyliä ”Donbassin puolustajan mitali”.

Tässä kirjoituksessani minun ei kuitenkaan ole tarkoitus ruotia tätä marssia vaan palata historian uudelleenkirjoittamiseen ja kimmokkeen palata tähän aiheeseen antoi päivitys, joka on jaettu RUFI:n Facebook-seinällä (ks. kuva alla).

Kuvakaappaus Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI:n FB-sivulta.

Totean jo alkuun, että tämä kirjoitus ei ole hyökkäys venäläisiä kohtaan, tarkoituksenani ei ole halveksua talonpojan ja tehdastyöläisen kärsimyksiä tahi uhrauksia, jotka totisesti olivat mittaamattoman suuret. Tämä ei myöskään ole hyökkäys ketään neuvostovaltion rajojen sisäpuolella asunutta tavankansalaista vastaan, jotka vapaaehtoisesti tahi pakotettuna päätyivät sotimaan neuvostovaltion todellisia ja kuviteltuja vihollisia vastaan.

Tätä kirjoitusta voivat pitää hyökkäyksenä ja provokaationa puna-armeijaa ja neuvostovaltiota vastaan korkeintaan ne, jotka ovat sokeita historialle, jotka eivät halua tarkastella historian tapahtumia kriittisesti, jotka eivät kykene hyväksymään sitä, että voitto ”ostettiin” myös viattomien kansojen verellä. Mutta erityisesti provokaationa ja hyökkäyksenä tätä kirjoitusta pitävät he, jotka kritiikittä toistavat Kremlin maalaamaa tarinaa voittamattomasta puna-armeijasta, jonka saavutusten harteilla nyky-Venäjä ratsastaa (kohti auringonlaskua). Tämä on hyökkäys ja provokaatio korkeintaan sellaisten ihmisten toimesta, joiden mielestä menneisyydestä on välitettävä vain yksi kuva, se, mikä pönkittää Venäjän valtiojohtoa ja mahdollistaa omalta osaltaan heidän haluamansa narratiivin toistamisen propagandan oloisesti kansalle. Miljoonilla venäläisillä on oikeus tutustua historiaan, tarkastella sitä eri näkökulmista ja sen perusteella – vapaasti – muodostaa oma kuva puna-armeijasta ynnä ”koneistosta”, joka johdatti miljoonia ihmisiä turhaan kuolemaan.

Sen sijaan, että Daria Skippari-Smirnov kirjoitti ”Emme anna uudelleen kirjoittaa historiaa”, hänen olisi tullut kirjoittaa ”uudelleen kirjoitamme historian” sillä juuri sitä nyky-Venäjällä tehdään ja tähän tehtävään Skippari-Smirnov ilmeisen intomielisesti osallistuu. He kirjoittavat valtionsa historiaa uudelleen, he pyyhkivät tietoisuudesta miljoonat uhrit, häpeän hetket ja tapahtumat, kokonaisten kansojen tuhoamiset tahi rankaisutoimet – itse asiassa samalla kun he pyyhkivät historiankirjoituksesta pois tällaisia tapahtumia, he pienessä mittakaavassa toistavat uudelleen juuri näitä rikollisia tekoja kautta laajan Venäjänmaan mutta myös suuren valtakunnan rajojen ulkopuolella viedessään maailmalle ”venäläistä maailmaa”.

Erään tällaisen absurdin toimen kohteeksi joutuivat Krimin tataarit 1944 kun toukokuun 18. alkoi Krimin tataarien karkottaminen (krimintataariksi: Qırımtatar halqınıñ sürgünligi). Kolmen päivän aikana Krimin tataarit pakkosiirrettiin NKVD:n toimesta karjajunilla Uzbekistanin alueelle. Pakkosiirron kohteena olivat kaikki Krimin tataarit taustaan katsomatta, sen kohteeksi joutuivat niin puna-armeijassa taistelleet kuin myös sitä vastaan kapinoineet ynnä saksalaisten kanssa yhteistyötä mahdollisesti tehneet Krimin tataarit. Aivan kaikki sylilapsista vaareihin, ja tänään Venäjä toimii pienessä mittakaavassa samoin miehittämällään Krimin niemimaalla.

Historialliset tapahtumat, joihin usein kiinnitämme huomiota, näyttäytyvät meille usein yksinkertaisempina kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Moni tapahtumasarja, jolla on vaikutusta kyseiseen huomioimaamme tapahtumaan (esim. 23. elokuuta 1939 solmittu Molotov-Ribbentrop-sopimus ja sen – salainen – lisäpöytäkirja) jää lopulta mielissämme huomiotta tai se jää maininnaksi sivulauseeseen, jolloin näemme tapahtuman todellisuutta yksinkertaisempana – enkä tällä todellakaan tarkoita sitä, että edellä mainittu tapahtuma – Molotov-Ribbentrop-sopimus – muuttuisi millään muotoa hyväksyttävämmäksi vaikka huomioisimme kaikki sen hetken nyanssit eri valtioiden välisine lähentymisyrityksineen ja kuinka lopulta kaksi totalitaarisen valtion edustajaa päätyi allekirjoittamaan tämän sopimuksen salaisine lisäpöytäkirjoineen. Me kuitenkin voimme tästä tapahtumasta keskustella vapaasti ymmärtäen sopimuksen seuraukset monille kansoille, joita koitti sopimusta seuranneina vuosina moninkertainen miehitys ja osalla kansoista (valtioista) tämä miehitys päättyi vasta 90-luvulla neuvostovaltion – viimein – romahdettua omaan mahdottomuuteensa.

Erinomaisessa holokaustia käsittelevässä teoksessa Musta maa historioitsija Timothy Snyder käy myös läpi useampaan kertaan miehitettyjen valtioiden ja alueiden haavoittuvuutta, kuinka miehitykset lisäävät alttiutta yhteiskunnallisten instituutioiden romahtamiselle, joiden seurauksia nähtiin alueilla, jotka päätyivät Molotov-Ribbentrop-sopimuksen myötä allekirjoittajavaltioiden miehittämiksi ja sopimuksen käytännössä rauettua Operaatio Barbarossan alkamisen myötä kesäkuun 22. 1941.

Valtioiden loppu merkitsi valtion suojeluksen loppua* – Itä-Euroopan miehityksen kokeneista valtioista monen kohdalla miehitys merkitsi samalla muodossa tai toisessa valtion loppua, tai valtiollisten instituutioiden loppua.

Saksalaisupseeri kättelee puna-armeijan upseeria miehitetyn Puolan alueella v. 1939.

Molotov-Ribbentrop-sopimus on historiallinen tapahtuma, jota Venäjällä ei tänään haluta muistella, osa venäläisistä jopa kiistää Neuvostoliiton koskaan toimineen liittolaissuhteen kaltaisessa suhteessa natsi-Saksan kanssa. Venäjän valtiollisen propagandan levittäjänä ja likaisen työntekijänä toimivan Yön susien presidentti Aleksandr Zaldostanov on kiistänyt moisen liiton olemassa olon.

Sopimus ja sen seuraukset koskettivat kokonaisia kansoja, myös meitä suomalaisia, joten sopimuksen (seurauksista puhumattakaan) kiistäminen on samalla meitä kohdanneen historian kiistämistä – historian valkopesua. Juuri sitä historian uudelleen kirjoittamista, jota vastaan Skippari-Smirnov kirjoittaa kamppailevansa. Tällaisten asioiden edessä pohdin sitä, että kuinka ihminen selittää itselleen todellisuuden ja propagandan vahvistaman mielikuvan eron, kyse on uskosta, johon liittyy vahva todellisuuden kieltäminen. Ihminen on uskossaan vahva, sanotaan, mutta silti näissä tilanteissa eteen tulee tavattoman usein tilanteita, joissa ristiriitojen selittäminen on likimain mahdotonta, jolloin (inhimillisesti katsoen) helpointa on uskoa auktoriteettiin, onpa hän millainen despootti tahansa ja kieltää todellisuus.

Molotov-Ribbentrop-sopimus on kuitenkin vain yksi toisen maailmansodan aikaa koskettava asia, johon nyky-Venäjällä suhtaudutaan kieltäen tai joka vähintäänkin lakaistaan maton alle piiloon.

On varsin todennäköistä, että tänään Venäjältä löytyy runsaasti ihmisiä, joiden mielestä natsi-Saksa kukistettiin neuvostovaltion mittaamattomilla voimavaroilla, samalla he kuitenkin unohtavat sen huomattavan avun, jota Yhdysvalloista kuin myös Iso-Britanniasta ja Kanadasta virtasi maahan vuoden 1942 alusta lukien (huom. Pre Lend-Lease maksettiin Neuvostoliitolle kullassa kesäkuun lopun ja syyskuun lopun 1941 välillä).

Tässä kohdin ei ole relevanttia tuoda esille kaikkia numeroita, tai spekuloida sillä, kuinka merkittävässä roolissa Lend-Lease-apu Neuvostoliitolle oli, voidaan kuitenkin todeta, että apu oli mittavaa ja auttoi omalta osaltaan Neuvostoliittoa selviämään sodan ensimmäisistä vuosista. Kun muistetaan, että Yhdysvaltojen toimittama apu käsitti noin 43 prosenttia kaikista Neuvostoliiton autonrenkaista, tai, että Yhdysvalloista toimitettiin Neuvostoliittoon yli 375 000 kuorma-autoa unohtamatta kymmeniä tuhansia muita ajoneuvoja, panssarivaunuja, lentokoneita tahi vetureita, ei apua sovi väheksyä. Kyse on paljon muustakin kuin Neuvostoliiton taistelemisesta yksin, kyse on yhteisestä voimainponnistuksesta liittoutuneiden välillä. Eikä tämän avun huomioiminen millään muotoa vähennä puna-armeijan riveissä taistelleen sotilaan ja upseerin uhrausten mittaamatonta inhimillistä arvoa – sitä vähentää verrattomasti enemmän historian vääristely ja historiallisten tapahtumien valkopesu, johon Venäjällä tänään syyllistytään.

Lopultakin venäläisessä nykyhistoriankirjoituksessa, ennemmin kuitenkin propagandassa, Lend-Leasen merkityksen unohtaminen tai häivyttäminen taustalle on kuitenkin sivujuonne, inhimillisesti tarkasteltuna merkittävämpää on se, että puna-armeijan ja neuvostovaltion toimien kriittinen tarkastelu on käytännön toimin tehty hyvin vaikeaksi.

Kuolemattoman rykmentin marssien luonne on hyvin propagandistinen, ne on valjastettu palvelemaan maan hallinnon tarkoitusperiä, jossa puna-armeija esiintyy kiiltokuvamaisena tahrattomana voittajana, jonka uhrauksia kenenkään ei sovi unohtaa. Helsingissäkin marssin henki on tämä – isoäiti lausui lapsenlapselleen, viitaten omaan isäänsä kantaessaan tämän kuvaa – isä marssii nyt fasismista vapautetun Helsingin katuja.

Marssien henki on se, mikä ne omineen valtiojohdon moraalinen tila tänään on, menneisyydestä kirjoitetaan halutunlainen, koska nykyisyys on toivoton eikä tulevaisuuden kuva ole sen parempi. Tätä kuvitelmaa menneisyyden kulta-ajoista pönkittää ajatus voittamattomasta puna-armeijasta sen erehtymättömine komentajineen. Menneisyys ei kuitenkaan lakkaa olemasta, vaikka mitä satuilisi – se tulee vääjäämättä jossain vaiheessa vastaan.

Totuus Mainilan laukauksista paljastui, Katynin joukkomurhista ei loputtomiin voinut syyttää natseja, eikä puna-armeija ollut kunniakas puhtoinen ”pioneeripataljoona” vaan se riveissä taisteli ja soti erilaisia ihmisiä, joista verrattoman moni osallistui – ymmärrettävien syitten takia – julmuuksiin sodan kuluessa ja etenkin sen viimeisinä aikoina ynnä Saksan antautumisen jälkeen.

”Koska kaikki ikkunat oli räjäytetty, berliiniläiset muistavat huutojen kuuluneen joka yö. Berliinin kahden pääsairaalan arviot raiskauksen uhreista vaihtelivat 95 000:sta 130 000:een. Eräs lääkäri päätteli, että Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta noin 10 000 kuoli, useimmat tekivät itsemurhan. Kuolleisuuden arveltiin olleen paljon korkeampi 1,4 miljoonan naisen keskuudessa, jotka raiskattiin Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa. Kaikkiaan vähintään 2 miljoonan saksalaisnaisen arvellaan joutuneen raiskatuksi, ja huomattava vähemmistö, ellei peräti enemmistö, oli raiskattu moneen kertaan”. (Antony Beevor, Berliini 1945 s. 460)

Mitä voi odottaa sotilailta, joista monet oli revitty juuriltaan, jotka olivat paatuneet mieleltään näkemistään julmuuksista, joita oli ruokittu propagandalla ja joita paikoin yllytettiin kostamaan saksalaisille kansansa kärsimykset? Ihminen on inhimillinen olento, itärintaman sota oli sen alkuhetkistä lukien ollut julmaa ja brutaalia – armotonta ideologioiden välistä sotaa loppuun saakka (jatkuen kostoretkenä sodan päättymisen jälkeenkin).

Ja kuten jokunen kappale taaksepäin kirjoitin isän marssivan fasismista vapautetun Helsingin katuja, surullista tässä valkopesun ja valehtelun saagassa on se, että lukuisille kansoille uskoteltiin puna-armeijan ja neuvostovaltion olleen vapauttajan. Käytännössä tämä vapauttaja vain alisti ”vapauttamansa” maat rautasaappaan ja miehityksen alle vuosikymmeniksi, orjuuttaen samalla kokonaisia kansoja pyrkien tuhoamaan niiden kunniakkaan historian. Todellisuudessa miehittäjä vaihtui toiseksi, kuten ystävämme Karpaattien kupeessa Tšernivtsissä meille kuvaili – puna-armeija yhdessä terrorikoneiston kanssa jatkoi siitä mihin Saksa oli lopettanut, juutalaisten rinnalla ukrainalaiset ja romanialaiset joutuivat vainon kohteeksi.

Se, että Venäjän kokoinen maa jättää käsittelemättä historiansa, ryhtyen kirjoittamaan uudelleen sitä, nostaen samalla Josif Stalinin takaisin jalustalle, häpäisten näin miljoonat Stalinin kauden viattomat uhrit, on enemmän kuin huolestuttavaa.

Se, joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, George Santayana kirjoitti. En nyt kuitenkaan usko, että historia kirjaimellisesti toistaisi itseään, mutta, kuten yllä kirjoitin, Venäjä on tänään huolestuttavalla tiellä, jossa historiaa vääristellään, lapsia militarisoidaan, itsenäisten valtioiden alueita miehitetään ja kansoja vainotaan.

Останови красный фашизм!

Marko

*: Lainaus Timothy Snyderin teoksesta Musta maa (s. 271) asiayhteydestä erotettuna, soveltuen kuitenkin kuvaamaan tapahtumien henkeä tässä yhteydessä.

RUFI:sta enemmän kirjoituksessa ”Suomalais-venäläisen RUFI-yhdistyksen aktivismia”. 

Eurooppalainen vasemmisto ja Lenin-setä

Tämän kirjoituksen otsikko saattaa nostattaa hymynkareen huulille, kirjoitukseni on kuitenkin kaikkea muuta kuin leikkisää sanailua eurooppalaisesta vasemmistosta ja Lenin-sedästä. Kirjoitukseni ”työnimenä” oli ”Eurooppalainen vasemmisto kusee kommunismin uhrien haudoille”, mutta päädyin pitämään sitä aivan liian epäsovinnaisena, joten valitsin ehkäpä liiankin sovinnaisen otsikon aihepiiri huomioiden. Jos otsikko ei pahaa verta nostata niin epäilen, että kirjoitukseni sitä nostattaa yhdessä jos toisessa sosialistissa vakaumuksellisista kommunisteista nyt puhumattakaan.

Olen leikitellyt kirjoituksella jo pidemmän aikaa, menneen vapun – punalippujen ja banderollien myötä – aihe nousi jälleen mieleeni. Miksipä en kirjoittaisi laitavasemmistolaisesta harhasta, siitä kuinka he ovat kaivamassa malkaa pois toisten silmistä ollen sokeita omille virheilleen, ja tukemallansa ideologialla niitä virheitä on reilunpuoleisesti – reilut sata miljoonaa, lukeman kasvaessa jok’ikinen päivä.

Lontoo 1. toukokuuta - Iso-Britannian kommunistinen puolue. (1)

Kaikkien maiden proletaarit yhtykää…

Miksi yllä oleva kuva, mitä haluan sillä kertoa?

Siitä huolimatta, että Euroopan neuvosto on tuominnut kommunismin rikokset hyväksymässään päätöslauselmassa 25. tammikuuta 2006, yhä edelleen päädymme katsomaan toukokuun ensimmäisen (työläisten kansainvälinen juhlapäivä) ohella useissa mielenilmauksissa lippuja ja banderolleja, joita koristaa yksi tai useampi kansanmurhaaja – käytän sanaa ”kansanmurhaaja” tietoisen harkiten, koska sellaisina Josif Stalinia, Mao Zedongia, Vladimir Iljitš Leniniä kollegoineen voidaan pitää. He eivät tyytyneet murhauttamaan yksittäisiä ihmisiä, he eri motiiveiden perusteella tuhosivat kokonaisia yhteisöjä ja kansoja.

Sivumennen voinen mainita, että tämä historiallinen päätöslauselma hyväksyttiin äänin 99-42. Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan jäsenistä sen puolesta äänestivät Keskustan Sirkka-Liisa Anttila ja Antti Kaikkonen sekä Kokoomuksen Kimmo Sasi. Vastaan äänestivät Demareiden Mikko Elo ja Sinikka Hurskainen. Ensin mainittu on sittemmin kunnostautunut pro-Venäjä-äänenä ja toimijana Suomessa. (2)

Mutta palataan nyt itse asiaan eli vasemmiston kaksinaismoralistiseen toimintaan, ja vaikka nyt niputan vasemmiston yhdeksi kokonaisuudeksi, painotan, että vasemmiston piiristä löytyy poliitikkoja ja vaikuttajia, jotka kykenevät kriittisesti tarkastelemaan ideologian synkeää historiaa ja tuomitsevat sen – osa on toki jättänyt vasemmiston etsien poliittisen kodin toisaalta, tai hylännyt poliittisen vaikuttamisen toimintaväylänään.

Myös puolueiden toiminnassa ja painotuksissa on eroja, Suomessa Vasemmistoliitto on salonkikelpoinen puolue – siitä vasemmalle, käyttääkseni tällaista termiä, löytyy pienpuolueita, joiden kannattajakunta käyttää olennaisesti sotaisampaa retoriikkaa – vaikka toisinaan samat sanamuodot päätyvät vasemmistoliittolaisten politiikantekijöiden ”seinille”. Oma kysymyksensä on sitten se, että pitäisikö Vasemmistoliitonkaan olla salonkikelpoinen puolue.

Haluan kuitenkin tarkastella tätä ongelmaa hiukan laajemmasta perspektiivistä, siksi aivan alussa kuva Iso-Britanniasta tältä keväältä kommunistien valmistautuessa marssille. He eivät epäile lainkaan marssia Marxin, Leninin, Stalinin, Mao & co alla – epäilemättä myös heidän nimissä. Olen useamman kerran pohtinut sitä, näkevätkö he mitään ristiriitaa siinä, että heidän kannattamansa ideologian nimissä on murhattu yli sata miljoonaa ihmistä, että he yhä edelleen koristavan banderollinsa näillä murhaajilla – tai Marxilla – samalla kuitenkin hurskastellen tuomitsevat ruskean fasismin - kansallissosialismin?

"Työläisiä" Trafalgarin aukiolla Nelsonin patsaan juurella 1. toukokuuta 2018.

Ja irrottautukaamme sieltä marginaalista – hypätkäämme suurempiin saappaisiin. Labourin John McDonnell kävi vuosi sitten puhumassa punalippujen – sekä Stalinin valvovan silmän alla – Trafalgarin aukiolla Lontoossa. Hän todennäköisesti ymmärsi, ettei moinen ole hyvää mainosta, joten twiitistä oli turha etsiä Stalinia ynnä Syyrian lippua. (3)

Mutta jos nyt The Sunia voi pitää hiukan vastenmielisenä lähteenä, niin muistammehan toki, että presidentti Tarja Halosen työhuoneen seinällä Mäntyniemessä oli eräiden pilakuvien ohella kuvia vain hänen aviomiehestä ja Che Guevarasta, vallankumouksellisesta – terroristista – joka ei epäröinyt teloittaa ihmisiä vallankumouksen nimissä, murhaajasta, joka ei epäröinyt laittaa vankilaan toisinajattelijoita ynnä seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia. (4)

Che Guevarasta on tehty ikoninen hahmo, nostettu eräiden silmissä ihmistä – vallankumouksellista, kenties jopa vallankumousta – suuremmaksi, mikä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa miksikään, hän on sopiva esikuvaksi korkeintaan henkilölle, jonka mielen ideologia on sumentanut. Tolkun ihmisen olisi syytä pysytellä kaukana Chen kaltaisista ”esikuvista”.

Joidenkin mielestä tällainen kaiveleminen voi olla tarkoitushakuista toimintaa. Miksi rakennella rinnastuksia, miksi ei vaan voida antaa menneisyyden olla? Ja vastaus on se, että aivan liian moni vasemmistolainen poliitikko tänään puhuu kritiikittä aatteen menneisyydestä – johtajista ja diktaattoreista, joiden kädet ovat veren tahrimat. Samalla nämä samaiset poliitikot flirttailevat totalitaarisen Venäjän kanssa, eivätkä pelkästään flirttaile vaan ovat osallisena propagandistisessa työssä levittäessään Venäjän propagandaa ja edistäessään sen agendaa lännessä. He ovat 5. kolonna samalla tapaa kuin ovat lukuisat laitaoikeiston toimijat, jotka ovat hypänneet Venäjän ”kelkkaan”.

Laitavasemmistosta ja laitaoikeistosta – kummastakin löytyy kokojoukko operoijia, joita todennäköisesti ajaa eteenpäin eri syyt, mutta jotka toiminnallaan pelaavat Kremlin pussiin. Syiden ruotimisen jätän toiseen hetkeen, ne syyt ovat epärelevantteja tämän kirjoituksen kannalta. Läntisissä medioissa on ruodittu laitaoikeiston Venäjä-myönteisyyttä, sen sijaan vasemmiston vastaavalle toiminnalle on annettu palstamillimetrejä olennaisesti vähemmän, olisiko jo aika herätä näiltäkin osin?

Italialaismeppi Eleonora Forenza miehitetyssä Luhanskissa keväällä 2017.

Italialaisen kommunistipuolue Partito della Rifondazione Comunistan (PRC:n) meppi Eleonora Forenza perusteli vierailuaan miehitettyyn Luhanskiin seuraavalla tapaa:

”Ukrainasta on valitettavasti tullut uusfasististen järjestöjen laboratorio Euroopan sydämessä… Toisaalta Euroopan toimielimet tukevat edelleen Kiovan äärioikeistolaista – banderismia nostalgisoivaa – natsien kanssa yhteistyötä tekevää hallintoa…”. (suomennos blogin kirjoittajan)

Perustelu on täysin kestämätön lausuttuna henkilöltä, joka vierailee miehitetyssä kaupungissa, tervehtii ”Lenin setää” – ja punaterroria – samalla antaen tukensa Vladimir Putinin totalitaariselle ihmisoikeuksia polkevalle hallinnolle, joka lyö kättä useiden eurooppalaisten laitaoikeistoon kuuluvien ääriryhmien kanssa, ja joka on lähettänyt tuhansittain venäläisiä ultranationalisteja ja fasisteja sotimaan ulkomaalaisten aatetovereidensa kanssa Itä-Ukrainaan Ukrainan laillista hallintoa vastaan. Ja tässä tämä ”patapunainen” italialaismeppi kehtaa kirjoittaa Kiovan äärioikeistolaisesta hallinnosta. Kuinka hän kehtaakin toimia näin? No, ihmisellä on oikeus tyhmiin ja idioottimaisiin mielipiteisiin, toisinaan niistä joutuu maksamaan kallista hintaa oikeudessa.

PRC:n Eleonora Forenza ei suinkaan ole ainoa läntinen vasemmistopoliitikko, joka on vieraillut Venäjän miehittämillä alueilla ja näin samalla omalta osaltaan toiminut Venäjän propagandavälineenä. Saksalaisen vasemmistopuolue – DDR:n kommunistipuolueen (SED:n) perillisen – Die Linken Andreas Maurer on vieraillut useamman kerran Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla ollen osallisena venäläispropagandassa. Samaa sakkia löytyy myös kotosuomalaisista kommunisteista Kainuun korpimailta – punaterrorin tukijoita, näennäisiä fasismin vastustajia, Venäjän narratiivin toistajia ja innokkaita osallistujia. Heitä kaikkia tuntuu yhdistävän motto ”tarkoitus pyhittää keinot!” – siksi he ymmärtäen hyväksyvät kommunistijohtajien toimeenpanemat joukkotuhot, siksi he tukevat Venäjää – he näkevät sen vastavoimana imperialistiselle lännelle, siksi he itse ovat toimeliaita ristiriitaisuuteen saakka, aivan kuten Eleonora Forenza tovereineen on tervehtiessään Leniniä miehitetyssä Luhanskissa kuvitellen samalla taistelevansa fasismia vastaan vaikka samassa kaupungissa on kivääriin tarttuneina näitä samaisia fasisteja Venäjän-lipun alla. Tätä on venäläinen antifasismi…

* * *

Suomessa oma lukunsa on, ajoittain suorastaan hämmentävä, Suomi ja Lenin -myytin ylläpitäminen. Vierailin jokunen vuosi sitten Tampereen Lenin museossa, ei voi sanoa, että tuolloin museo olisi kovinkaan kriittisesti tarkastellut Leniniä, vaikka sanottiin, että tuolloin pahin myötäily oli jo ”karistettu harteilta”. Toivottavasti tänään museon anti on aiempaa kriittisempi ja miljoonille Leninin kauden uhreillekin suodaan huomio, puhumattakaan maailman laajuisen kommunismin reilusta sadasta miljoonasta uhrista.

Helsingistäkin löytyy Lenininpuisto aivan huvipuisto Linnanmäen kupeesta. Lenininpuiston nimenvaihdosta on käyty keskusteluja tavan takaa, tähän mennessä nimenmuutosehdotus ei ole kantanut hedelmää. Ehkäpä tarvitsemme vielä yhden viisivuotissuunnitelman, kunnes puiston nimi saadaan vaihdettua. Turustakin löytyy V. I. Leninin muistomerkki, jonka olemassaolo herättää toisinaan keskustelua. Siellä se kuitenkin alkuperäisellä paikallaan edelleen on.

Keskusteltaessa Leninin muistomerkin poistosta tahi puiston nimen muutoksesta, vasta-argumenttina toisinaan on esitetty, että onko Suomen tarvetta ryhtyä vastaavaan patsaiden siirtoon, johon osassa Itä-Eurooppaa ryhdyttiin itäblokin romahdettua (omaan mahdottomuuteensa)? Ymmärrän tämän vasta-argumentin ajatuksen, toisaalta itse näkisin kuitenkin asian siten, että vaikka muistomerkkiä ei poistettaisi tahi puiston nimeä vaihdettaisi, olisi syytä ajanmukaistaa niitä kumpaakin. Muistaa niitä reilua sataa miljoonaa syytä miksi V. I. Lenin tai kukaan muukaan punadiktaattori ei ansaitse muistomerkkiä.

Tavallaan puisto Helsingissä ja muistomerkki Turussa, kertoo kumpikin paljon myös omasta rähmällään olon historiastamme, jonka kanssa emme ole tehneet tiliä – emme ole pesseet omaa pesäämme. Sen sijaan olemme lakaisseet rähmällään olon historiamme maton alle piiloon, josta se näinä päivinä nostaa päätään muistuttaen olemassa olostaan.

Itse, juuri niiden reilun sadan miljoonan syyn tähden, vaihtaisin karttoihin Lenininpuiston nimen ja Turussa sijaitsevaa V. I. Leninin muistomerkkiä täydentäisin laatalla, jossa lukisi:

”Rähmällään olon vuosina otimme vastaan leningradilaisilta tämän V. I. Leninille osoitetun muistomerkin”.

Marko

1. https://www.cpgb-ml.org/ 

2. https://vastavalkea.fi/2016/05/02/suomalainen-sotapropaganda-venajaa-vastaan/ 

3. https://www.thesun.co.uk/news/3462190/labours-john-mcdonnell-gives-speech-under-stalinist-and-assad-regime-flags-but-crops-them-out-of-his-tweet/ 

4. Helsingin Sanomat ”Presidentin miehet”, sivu D7.

Kirjoituksessa hyödynnetty myös lähteinä vapaasana.net kirjoitusta ”Euroopan neuvosto tuomitsi kommunismin rikokset” sekä Jorma Virtasen blogikirjoitusta ”Tuomio kommunismin rikoksille”.

https://vapaasana.net/2006/02/06/euroopan-neuvosto-tuomitsi-kommunismin-rikokset/ 

http://www.jormanmaailma.fi/index.php?juttuId=jutut/eurooppa/tuomio.htm&menuId=eurooppa 

Myös tätä brittiläinen kommunismi on, CPGB-ML > Communist Party of Great Britain (Marxist-Leninist).