sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Puna-armeija toi vuosikymmenten miehityksen vapauden sijaan


Viime syksynä Venäjän valtiolliset toimijat – suurlähetystöt etunenässä – häpeilemättä kirjoittivat historiaa uusiksi pyyhkien olemasta Neuvostoliiton ja Saksan välisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja etenkin sen salaisen – raskauttavan – lisäpöytäkirjan. Nyt vuoden vaihduttua näemme samalla tapaa häpeilemätöntä toimintaa Venäjän valtiollisten edustajien ja heidän operaattoreidensa, joiden joukosta löytyy myös suomalaisia, kuten Johan Bäckman, tarmokkaasti nostavan esille sen, kuinka puna-armeija vapautti Puolan saksalaismiehityksestä, tuoden samalla vapauden keskitysleirille toisensa perään päättäen näin juutalaisten kärsimykset.

Tarinassa on totta toinen puoli, puna-armeija todellakin päätti saksalaismiehityksen Puolassa, kuten laajoilla alueilla entistä neuvostovaltiota ennen puna-armeijan hyökkäyskärkien etenemistä Puolaan ja lännemmäs, mutta tarinasta unohtuu mainita se, että puna-armeijan saapuminen alueelle ei tuonut vapautta, siinä vain vaihtui miehittäjän saapas toiseen. On syytä muistaa, että neuvostoretoriikassa (ja samalla propagandassa) mielikuvilla oli suuri merkitys, sanoilla oli – asiayhteydestä riippuen – eri merkitys, ”vapauttamisen” tarkoittaessa lähinnä sitä, että tämä ”vapautettu” alue, joko liitettiin neuvostovaltioon tai päätyi, muodossa tai toisessa, Moskovan tiukkaan ohjaukseen.

Johan Bäckman laskemassa seppelettä miehittäjän muistomerkille Puolassa. (1)
















Edellinen huomioiden, meidän pitäisi olla sen verran valistuneita, että ymmärtäisimme sen, ettei natsi-Saksan miehityksen päättyminen puna-armeijan saapuessa suinkaan tuonut vapautta, siten kuten me sanan vapauden ymmärrämme, vaan se toi Moskovan tiukan ohjauksen ja kontrollin – vuosikymmeniä kestäneen miehityksen, johon liittyi valtionvihollisiksi julistettujen vainoamista. Käytännössä tämä valtionvihollinen (toisinaan turvauduttiin vielä brutaalimpaan termiin – fasisti) tarkoitti henkilöä, joka ei hyväksynyt miehitysarmeijaa ja sen valtaan nostamaa nukkehallintoa. Jälleen on ymmärrettävä se, että neuvostoretoriikassa itsenäisyyttä haluavat nähtiin vihollisina – kansallisuusaate oli aina ekstremististä toimintaa. Mitä se on edelleenkin Venäjällä, silloin kun se kohdistuu Venäjään (separatismi on lailla kiellettyä), maan kuitenkin tukiessa järjestelmällisesti sellaisia ja liikkeitä, jotka hajottavat (sisäisesti) maan vihollisia.

Jos nyt jätämme huomioimatta sodankäyntiin sidoksissa olevat julmuudet ja miehitysjoukkojen ensihetkien siviileihin kohdistamat raakuudet, joista erityisesti ”vapautetut” saksalaiset pääsivät osallisiksi, vaan tarkastelemme tätä ”vapautusta” Puolassa ja neuvostovaltioon liitetyillä alueilla, niin on joltisenkin absurdia käyttää termiä vapautus, vaan kyseessä on ”rautasaappaan” vaihtuminen yhdestä toiseen.

Tätä ”vapautusta” seurasi aiemmin kuvailemani toiminta, joko alueet liitettiin neuvostovaltioon tai ne joutuivat Moskovan kontrolliin, ja tällöin miehittäjä näki kaikki kansalliset ajatukset ja toimet valtion vastaisena toimintana, jotka tukahdutettiin rajuin ottein seuranneiden vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Baltiassa metsäveljet taistelivat miehittäjää vastaa aktiivisesti 50-luvulle saakka, yksittäiset taistelijat aina neuvostovaltion loppuhetkiin asti. Viimeisiä virolaisia vapaustaistelijoita oli 69-vuotias August Sabbe, joka hukuttautui Võhandu-jokeen 28. syyskuuta 1978 KGB:n agenttien ollessa saamassa hänet kiinni. (2)

Ukrainassa UPA (ukr. Українська повстанська армія) taisteli eri miehittäjäarmeijoita vastaan Ukrainan läntisissä osissa vuosien 1942 ja 1956 välillä, joskin vuosien 1949-1956 välillä taistelu Neuvostoliiton turvallisuuselimiä vastaan oli enää hyvin paikallista erillisten ryhmien käydessä alivoimaista taistelua runsaslukuista miehittäjää vastaan. UPA otti yhteen, ainakin paikallisesti, myös saksalaisjoukkojen kanssa helmikuusta 1943 lukien. Toisen maailmansodan päätyttyä UPA taisteli miehittäjäjoukkoja vastaan Ukrainan alueiden länsiosissa historiallisten Volynian, Polesian ja Galitsian sekä Podolian ja Karpaattien alueilla – viimeisimmät vastarintaryhmät nujerrettiin joskus 1956.

Toisen maailmansodan aikaiset joukkosurmat ja puhdistukset, joihin myös UPA:n yksiköitä osallistui Saksalaisten miehittämässä Ukrainassa, luovat edelleen jännitettä Ukrainan ja Puolan väleihin – jännitettä ruokitaan myös ulkovaltojen (etenkin Venäjä) ja sen operaattoreiden toimesta.

Ikäluokalleni peruskoulussa opetettiin puna-armeijan vapauttaneen itäisen Keski-Euroopan natsien miehityksestä, aktiivinen koululainen saattoi ymmärtää, muun lukemansa valistamana, miehittäjän vain vaihtuneen toiseen. Todennäköisesti osa opettajista kertoi totuuden koululaisille jo koulun seinien sisäpuolella, siitä huolimatta, että se oli vastoin ”virallista totuutta”. Kasvoin siis aikakaudella, jolloin lapset ja nuoret Suomessakin näkivät, kuinka puna-armeija nosti punalipun Berliinin ytimeen, ja lukivat kuinka puna-armeija uhrauksista (ts. ihmishengistä) piittaamatta marssi voittoon. Ja jos joku uskottelee itselleen minun ryhtyvän panettelemaan niitä sotilaita, jotka puna-armeijaan olivat värväytyneet tai jotka siihen oli enemmän tai vähemmän pakolla värvätty, niin julmuuksista huolimatta minun on mahdotonta syyllistää heitä kollektiivina, ja vielä vähemmän he ovat syyllisiä neuvostovaltion palvontaan puhumattakaan nyky-Venäjän toimista, jossa heidät on kollektiivina nostettu jalustalle. Tai oikeastaan vieläkin enemmän, Venäjän nykyjohto ei vain tyydy nostamaan puna-armeijaa jalustalle vaan samalla puna-armeijasta ja Suuren Isänmaallisen sodan voittamisesta on muokattu pyhä kertomus, jota ei pidä häpäistävän (ja johon tätä kirjoittaessani syyllistynen, koska olen esittänyt paikkansa pitäviä syytöksiä julmuuksista ja muusta kataluudesta). Ja puna-armeijan sekä voitetun sodan ohella jalustalle on nostettu ”Isä aurinkoinen” – Josif Stalin, mikä sekin palvelee Venäjän nykyjohtoa – etenkin Vladimir Putinia.

Stalinin muistomerkin paljastus miehitetyssä Luhanskissa joulukuussa 2015. (3)


















Kun katsomme mitä Venäjällä tapahtuu tänään, historian uudelleen kirjoittamista, oman menneisyyden valkopesua, häikäilemätöntä ja häpeilemätöntä valehtelua historiallisten tapahtumien yhteydessä, yhteiskunnan militarisointia ja julkeaa – naapureihin kohdistettua – propagandaa ynnä disinformaatiota, niin enpä lainkaan ihmettele sitä, että monessa maassa Venäjää ei nähdä yhteistyökumppanina vaan vainoajana, joka on jälleen ottanut sotaretoriikan käyttöönsä. Ja kun Venäjä on omilla teoillaan ja julkeudellaan luonut jännitettä, tulehduttanut valtioiden välisiä suhteita, en lainkaan ihmettele, ettei maan kanssa haluta olla tekemisissä tilanteissa, joissa muistetaan toisen maailmansodan päättymistä, natsimiehityksen loppua jne. Suhtautuminen olisi epäilemättä toinen, jos Venäjä olisi tehnyt tiliä menneensä kanssa, olisi sinut historian kanssa kyeten tarkastelemaan myös niitä synkeitä kohtia ja tuomitsemaan omat tekonsa, mutta tällaisessa täydellisessä maailmassa emme elä, vaan olemme ja elämme maailmassa, jossa Vladimir Putin politisoi holokaustin muistojuhlan uudelleen kirjoittaen historiaa. Surullisinta tässä on se, että tämän despootin edessä merkittävät läntiset johtajat ovat kuin hiiriä…

Puolalla on montakin syytä katsoa karsaasti nyky-Venäjän toimia, ne kun väistämättä muistuttavat tapahtumista sukupolvia sitten. Oikeastaan meidän pitäisi luoda katse aikaan ennen toista maailmansotaa, esimerkiksi vuoden 1920 elokuuhun, jolloin Mihail Tuhatševskin johtamat Neuvosto-Venäjän joukot lyötiin Varsovan porteilla Józef Piłsudskin johtamien puolalaisten toimesta, mutta en nyt tämän suurempaa huomiota tälle tapahtumalle anna. Elokuun 23. 1939 allekirjoitettu Molotov-Ribbentrop-sopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen kuitenkin oli sellainen ”tikarin pisto” kylkiluiden väliin, joka omalta osaltaan oli sinetöimässä puolalaisten kohtaloa.

Saksalaiset von Wiktorin ja Guderian sekä puna-armeijan Krivoshein Brest-Litovskissa. (4)

























Saksan hyökkäys Puolaan alkoi syyskuun 1. päivä 1939, puna-armeija hyökkäsi idästä Puolaan 17. syyskuuta 1939 miehittäen maan itäosat. Puolan jakaneet miehittäjät järjestivät yhteisen voitonparaatin Brest-Litovskissa 22. syyskuuta Puolan valtaamisen kunniaksi. Miehitettyään osan maasta neuvostojohto murhautti vuonna 1940 tuhansia puolalaisia upseereja ja älymystöä, Katynista muodostui vuotava haava, josta vieläpä vuosikymmenten ajan syytettiin neuvostopropagandassa saksalaisia – ja saamme ”kiittää” Venäjän johtoa siitä, että tämä haava on jälleen auki.

Kesällä 1944 puna-armeija eteni Puolan rajalle. Varsovan kansannousu saksalaisia vastaan alkoi 1. elokuuta 1944, syyskuussa Veiksel-joen saavuttanut puna-armeija pysähtyi Stalinin käskystä. Stalin ei luottanut Puolan pakolaishallituksen ja kansanarmeijan liittoutumattomuuteen, ennemminkin hän piti Varsovan kansannousua ”Neuvostovastaisen politiikan rikollisena toimena”. Lokakuun 2. päivä puolalaiset antautuivat saksalaisille, Varsovan kansannousu oli nujerrettu.

Sodan päätyttyä miehityksen ensimmäisinä vuosina Puolan kommunistihallinto yhdessä Neuvostoliiton miehittäjäjoukkojen kanssa pani täytäntöön lukuisia operaatioita, joissa satoja tuhansia ihmisiä siirrettiin pakolla kotiseuduiltaan. Puolan itäosista siirrettiin yhteensä yli satatuhatta ukrainalaistaustaista rajan toiselle puolen Neuvostoliittoon – siirrettyjen kohtalo ei välttämättä ollut kehuttava. Näitä pakkosiirtoja on, oikeutetusti, kutsuttu etniseksi puhdistukseksi, merkittävin niistä oli Puolan kaakkoisosissa vuonna 1947 toteutettu Operaatio Vistula (Akcja ”Wisła”), jossa yli 140 000 ukrainalaistaustaista asukasta pakkosiirrettiin itään. Tämä kolmikuukautinen operaatio alkoi 28. huhtikuuta 1947. Vastaavasti nykyisen Ukrainan alueelta neuvostohallinto siirsi puolalaisia ja puolan-juutalaisia länteen.

Sodan kuluessa ja etenkin sotaa seuranneina vuosina yhteensä noin puolimiljoonaa etnisesti ukrainalaista siirrettiin Puolan itä- ja kaakkoisosista itään – Neuvostoliittoon, vastaavasti nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueilta reilut miljoona puolalaistaustaista sekä Puolan juutalaista pakkosiirrettiin länteen. Nämä pakkosiirrot ajoittuivat vuosille 1944-1946 eli ajalle ennen Operaatio Vistulaa.

Olen keskustellut Operaatio Vistulan sukuun jättämistä jäljistä ukrainalaisen L:n kanssa, hänen isänsä suku pakkosiirrettiin Puolan kaakkoisosista 40-luvun toisella puoliskolla puolalaisten turvallisuusjoukkojen ja NKVD:n toimesta itään – hänen ja sukunsa kohdalla tragedia tavallaan toistui, sillä syyskesästä 2014 L. joutui itse poistumaan miehitetystä Donetskista muutamaa kapsäkkiä kantaen, samalla tapaa kuin isänsä oli joutunut oman kotiseutunsa nuorukaisena jättämään. Isänsä, kuten muutkin pakkosiirrettävät, saivat tunnin aikaa lähtöön ja ottaa matkaansa yhden laukun – määränpäätä heille ei kerrottu samaan tapaan kuten ei kerrottu juutalaisillekaan natsi-Saksassa. Mutta kerron nyt hiukan tarkemmin synkeistä hetkistä miehitetyssä Puolassa, jolloin ihmiset elivät pelossa ja punaisen terrorin alla.

L:n isän suku on lähtöisin nykyisen Puolan itäosista, Lublinin alueelta, jossa he olivat asuttaneet suurta taloa kasvattaen hevosia. Eivät he rikkaita olleet, mutta varakkaita kuitenkin – varakkuudesta ei kuitenkaan ollut hyötyä väestösiirtojen alettua. Vaino kohdistui ensin henkilöihin ja sukuihin, joiden tiedettiin tukeneen aktiivista vastarintatoimintaa – heitä kyyditettiin kauas itään, osan päätyessä hyytäviin oloihin taivasalle Kazakstaniin ja joidenkin Siperiaan taigan keskelle jätettynä niine hyvineen. Myöhemmin alkoivat laajamittaiset väestövaihdot – etniset puhdistukset Puolan itä- ja kaakkoisosissa sekä Neuvostoliitossa Ukrainan länsiosissa. Puolan alueilta siirrettiin itään ukrainalaisia sekä boikosien (ukr. Бойки) ja lemkosien (ukr. Лемки) vähemmistöihin kuuluneita, vastaavasti Ukrainan SNT:n alueelta siirrettiin länteen puolalaisia ja Puolan juutalaisia.

Väestöä siirrettiin kylittäin, tavallisesti varhain aamulla kommunistien turvallisuusjoukot yhdessä NKVD:n joukkojen kanssa saartoivat kylät estäen asukkaiden pakenemisen. Tavallisesti ukrainalaisille annettiin pieni hetki aikaa pakata mukaansa henkilökohtaista omaisuutta, sen verran mitä jaksoivat kantaa, sillä usein heidät marssitettiin kylistä ja kaupungeista vähintäänkin kilometrien matkan rautatieasemille, joissa heidät lastattiin juniin. Junia tavallisempaa oli kuitenkin marssittaa ihmisiä jalkapatikassa kymmenien tai jopa satojen kilometrien matkan, näin kävi L:n isän suvulle, jotka Lublinin alueelta marssitettiin jalkapatikassa reilun parinsadan kilometrin matkan itään.

Taakse oli jätettävä iso talo, hevoslauma – perillä odotti pieni maalattiainen mökki, jonne suku ahtautui asumaan, L:n isovanhemmat lapsineen ja sisaruksineen. Sinne L:n isäkin asettui teini-ikäisenä useammaksi vuodeksi, kunnes muutti itään Donbasin alueelle, jossa oli teollisuuden myötä työtä tarjolla kaivoksissa, terästehtaissa, koneistamoissa jne.

Josef Stalinin väitetään sanoneen ”Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa tilastotieto”* – kenties sadat tuhannet kotiseuduiltaan siirretyt ja tuhannet siirroissa kuolleet ovat tilastotietoa, yksittäisen ihmisen kuoleman ollessa tragedian, joten jos näin on, on tämä kirjoitus syytä päättää tragediaan –


Kapteeni (pl. rotmistrz) Witold Pileckin patsas Gdanskissa, kuva M. Enqvist.

























Kapteeni Witold Pilecki oli puolalainen vastarintataistelija ja sotilas. Vastarintaliikkeen saadessa tietää saksalaisten rakentavan uutta leiriä Puolaan, Pilecki ehdotti, että hän soluttautuisi rakenteilla olevalle leirille keräämään tietoja ja järjestämään vastarintaa. Pilecki pidätettiin syyskuussa 1940 ja päätyi vankileirille, joka nykyään tunnetaan nimellä Auschwitz. Leirillä Pileckin perustaman armeijan nimeksi tuli Zwiazek organizacji wojskowych eli sotilaallisten organisaatioiden liitto, ZOW.

Auschwitzista Pilecki pakeni kahden muun vangin kanssa huhtikuussa 1943, tämän jälkeen hän toimi Puolan Kotiarmeijan tiedustelijana osallistuen myös Varsovan kansannousuun 1944.

Puolan kommunistihallinnon agenttien onnistui vangita Pileckin 8. toukokuuta 1947. Vangittua Pileckiä kidutettiin toistuvasti ennen näytösoikeudenkäyntiä, joka järjestettiin 3. maaliskuuta 1948. Kapteeni Witold Pilecki teloitettiin yhdessä kolmen toverinsa kanssa ampumalla 25. toukokuuta 1948 pahamaineisessa Mokotów’n vankilassa Varsovassa. Witold Pilecki ei tunnustanut syyllistyneensä yhteenkään rikokseen, josta Puolan hallinto häntä syytti.

Puna-armeijan tuoma ”vapautus” oli miehitystä, sortoa, pakkosiirtoja, vainoa – kauniit sanat tahi propaganda ei totuutta muuksi muuta.


Marko


2. Mart Laar: Unohdettu sota.

*: Arkistotietoa lausahduksesta ei kuitenkaan ole tietääkseni jäänyt, samankaltainen sitaatti asetettiin ranskalaisen diplomaatin sanomaksi parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Wiltold Pileckin elämätarina ”Vapaaehtoisena Auschwitziin: vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina” on suomennettu Minerva Kustannuksen toimesta 2016.




1 kommentti:

  1. Muistakaamme että 1 MS:n jäljiltä saksalaisia jäi Puolalle irrotetuille alueille miljoonia. Ei heiltäkään kysytty miksi valtio vaihtui. Samoin unohtuu Pilsudskin terrori omalla alueellaan asuneita saksalaisia kohtaan. Tarinan konna ei ollut Saksa, vaan ns. länsiliittoutuneet ja moskovan oblasti.
    Seppo Lehto historioitsija Tampere
    https://Tartonrauha.blogspot.com

    VastaaPoista

Toistaiseksi ei kommentointia.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.