Venäjä: Historialla on väliä

Toukokuun 8. päivä tuli kuluneeksi 75 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä Euroopan mantereella natsi-Saksan antauduttua liittoutuneille toukokuussa 1945. Vastarinta ei päättynyt välittömästi antautumiseen, Saksan Keskustan armeijaryhmä ei alkuun hyväksynyt antautumista vaan jatkoi vastarintaa Tšekkoslovakiassa 11. toukokuuta 1945 saakka. Valitettavan usein kertomus päättyy tähän, kuvaukseen Euroopan vapautumisesta natsimiehityksestä, mutta tuolloin unohdamme sen, että natsi-Saksan lyöminen ei tuonut vapautusta kaikille, sitä seurasi terrorin vaihtuminen toiseen ja usein tämä terrorikoneisto oli toimissaan – vähintään – yhtä julma kuin Hitlerin Saksa. Neuvostomiehitys koetteli toisen maailmansodan jälkeen kymmeniä miljoonia itäeurooppalaisia, osassa Neuvostoliittoon pakolla liitetyt alueet, pakko liitettiin siihen uudelleen ja eräissä tapauksissa uudet valtiot ja kokonaiset kansat kahlittiin neuvostovaltioon satelliitteina.

Toukokuu 1945 herättää siis kovin kahtiajakoisia tunnelmia sen suhteen onko kyse vapautuksesta vaiko miehityksen vaihtumisesta toiseen, ja tänään – Venäjän toimien myötä – tämä tunne on entistä voimakkaammin läsnä. Venäjän levittäessä laajalla rintamalla disinformaatiota ja propagandaa, kohdistaessa syytöksiä naapureihinsa – myös Suomeen, ja siinä sivussa peitellessä oman menneisyytensä ”mustia-aukkoja”, monien on vaikea nähdä tässä hetkessä mitään hyvää. Me suomalaiset emme ehkä ymmärrä sitä, kuinka rikollista Venäjän toiminta on ja kuinka halveksuttavana se näyttäytyy tänään miljoonien silmissä Baltiassa, Puolassa, Ukrainassa – muitakaan alueita unohtamatta. Me selvisimme, ainakin ulkoisesti, loppujen lopuksi kovin vähällä, koska meitä ei koetellut vuosikymmenten miehitys tahi alistaminen satelliitiksi – vaikka ei omakaan osamme helppo ollut, luopuessamme paljosta suomettuneisuuden vuosikymmeninä. Hetkittäin tulen kysyneeksi itseltäni, ymmärrämmekö me edes kuinka paljosta luovuimme (ja osin täysin vapaaehtoisesti) alistuessamme Kremlin ohjailuun? Ehkäpä emme ymmärrä, ja siksi katsomme yli olkain naapureidemme kamppaillessa Venäjän historian uudelleenkirjoittamista vastaan?

Toukokuun 8. on vaikea juhlia siksikään, kun tänään Euroopassa käydään sotaa ja sodan toisena osapuolena – hyökkääjänä ja valloittajana – on Venäjä, joka pyrkii omimaan itselleen neuvostovaltion historiasta kaiken glorian, pyrkiessään samalla häivyttämään kaiken sen pahuuden ja terrorin, johon totalitaarinen neuvostovaltio syyllistyi, viimeisimpänä pyrkiessään häivyttämään muiston Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan yhteistyöstä ja liittoutumisesta jo ajalta ennen sotaa; yhteistyöstä ja liittoutumisesta, jota kesti aina 22. kesäkuuta 1941 saakka. Neuvostoliitto vetäytyi vastuusta Katynin joukkomurhaan vuosikymmenten ajan, tänään Venäjä – neuvostovaltion glorian omineena – koettaa häivyttää jäljet osallisuudestaan puolalaisten murhaan, Tverissä paikallishallinnon siunauksella entisen NKVD:n rakennuksen seinästä poistettiin vuonna 1991 asennetut muistolaatat, joilla haluttiin kunnioittaa Ostaškovin vankileirillä olleiden yli 6000 Katynissa murhatun puolalaisen muistoa. (1) Katynissa murhattiin NKVD:n toimesta yhteensä lähes 22 000 puolalaisupseeria ja Puolan älymystön jäsentä keväällä 1940.

Haluan kuitenkin todeta, että tätä kirjoitusta ei pidä ottaa hyökkäyksenä venäläisiä kohtaan, tarkoituksenani ei ole halveksua talonpojan ja tehdastyöläisen kärsimyksiä. Tahi väheksyä heidän uhrauksia, jotka totisesti olivat mittaamattoman suuret. Tämä ei myöskään ole hyökkäys ketään neuvostovaltion rajojen sisäpuolella asunutta tavankansalaista vastaan, jotka vapaaehtoisesti tahi pakotettuna päätyivät sotimaan neuvostovaltion todellisia ja kuviteltuja vihollisia vastaan.

Tätä kirjoitusta pitänevät hyökkäyksenä ja provokaationa puna-armeijaa ja neuvostovaltiota kohtaan korkeintaan ne, jotka ovat sokeita historialle; jotka eivät halua tarkastella historian tapahtumia kriittisesti; jotka eivät halua hyväksyä sitä, että voitto ”saavutettiin” myös viattomien kansojen verellä. Mutta erityisesti provokaationa ja hyökkäyksenä tätä kirjoitusta pitävät ne, jotka kritiikittä toistavat Kremlin maalaamaa tarinaa voittamattomasta ja puhtoisesta puna-armeijasta, jonka saavutusten harteilla nyky-Venäjä ratsastaa (todennäköisesti kohti auringonlaskua). Tämä on hyökkäys ja provokaatio korkeintaan sellaisten ihmisten toimesta, joiden mielestä menneisyydestä on välitettävä vain yksi kuva, se, mikä pönkittää Venäjän valtiojohtoa ja mahdollistaa omalta osaltaan heidän haluamansa narratiivin toistamisen propagandan oloisesti kansalle – ja rakentaa valtiojohtoisesti ortodoksisuuden ja voiton yhdistävän kultin, jota palvoa. Miljoonilla venäläisillä on oikeus tutustua historiaan, tarkastella sitä eri näkökulmista ja sen perusteella – vapaasti – muodostaa oma kuva puna-armeijasta ynnä valtiojohdosta, joka johdatti miljoonia ihmisiä turhaan kuolemaan unohtaessaan ihmisen ainutlaatuisuuden ja ainutkertaisuuden.

Yksi kuva sodasta, saksalaisupseerit ja puna-armeijan upseeri Brest-Litovskissa. (2)

Suomalais-venäläisen yhdistyksen RuFi:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov kirjoitti vuosi sitten virheellisesti ”Emme anna uudelleen kirjoittaa historiaa”, kun hänen olisi tullut kirjoittaa ”uudelleen kirjoitamme historiaa” sillä juuri sitä nyky-Venäjällä tehdään ja tähän tehtävään Skippari-Smirnovin ohella intomielisesti moni osallistuu – Venäjän rajojen ulkopuolellakin. Edellistä ei pidä ymmärtää siten, että on jokin muuttumaton kuva historiasta, ei suinkaan. Edellisellä tarkoitan sitä, että historiaa ei pidä kirjoittaa mieleisekseen, havaintojen tulee perustua todellisuuteen eikä valtiojohtoisen propagandan mallintamaan kuvaan, jota toistetaan kritiikittä. 

Kuvakaappaus Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI:n FB-sivulta.

Mutta palatkaamme toukokuusta 1945 syyskesään 1939 – hetkiin ennen toisen maailmansodan alkua.

Historialliset tapahtumat, joihin usein kiinnitämme huomiota, näyttäytyvät meille usein yksinkertaisempina mitä ne todellisuudessa ovat. Moni tapahtumasarja, jolla on vaikutusta tarkastelemaamme tapahtumaan (esim. 23. elokuuta 1939 solmittu Molotov-Ribbentrop-sopimus ja sen salainen lisäpöytäkirja) jää lopulta mielissämme huomiotta tai se jää maininnaksi sivulauseeseen, jolloin näemme tapahtuman todellisuutta yksinkertaisempana – enkä tällä todellakaan tarkoita sitä, että edellä mainittu tapahtuma – Molotov-Ribbentrop-sopimus – muuttuisi millään muotoa hyväksyttävämmäksi vaikka huomioisimme kaikki sen hetken nyanssit eri valtioiden välisine lähentymisyrityksineen ja kuinka lopulta kaksi totalitaarisen valtion edustajaa päätyi allekirjoittamaan tämän sopimuksen salaisine lisäpöytäkirjoineen. Me kuitenkin voimme tästä tapahtumasta keskustella vapaasti ymmärtäen sopimuksen seuraukset monille kansoille, joita koitti sopimusta seuranneina vuosina moninkertainen miehitys ja osalla kansoista (valtioista) tämä miehitys päättyi vasta 90-luvulla neuvostovaltion – viimein – romahdettua omaan mahdottomuuteensa.

Me emme välttämättä hahmota kunnolla sitä, mitä kokonaisvaltainen vuosia kestänyt, miehitys merkitsee miehityksen kokeneille alueille (valtioille) – emme vaikka Suomestakin osia oli miehitettynä (pakkoliitettynä) Neuvostoliittoon talvisodan ja jatkosodan välillä (ja on edelleen liitettynä Venäjään).

Erinomaisessa holokaustia käsittelevässä teoksessa Musta maa historioitsija Timothy Snyder käy myös läpi useampaan kertaan miehitettyjen valtioiden ja alueiden haavoittuvuutta, kuinka miehitykset lisäävät alttiutta yhteiskunnallisten instituutioiden romahtamiselle, joiden seurauksia nähtiin alueilla, jotka päätyivät Molotov-Ribbentrop-sopimuksen myötä allekirjoittajavaltioiden miehittämiksi kesäkuun 22. päivään 1941, jolloin Operaatio Barbarossan alkamisen myötä sopimus käytännössä raukesi. Operaatio Barbarossan myötä osa miehitetyistä alueista muuttui sotatoimialueiksi, kunnes selustaan jäätyään, olivat jälleen miehityshallinnon alaisia aina siihen saakka, kun puna-armeija valloitti alueet ottaen ne haltuunsa (ja käytännössä natsi-Saksan miehitys vaihtui neuvostomiehitykseksi).

Valtioiden loppu merkitsi valtion suojeluksen loppua* – Itä-Euroopan miehityksen kokeneista valtioista monen kohdalla miehitys merkitsi samalla muodossa tai toisessa valtion loppua, tai valtiollisten instituutioiden loppua. Valtion suojeluksen loppu mahdollisti alueilla sorron ja väkivallan – samaa näemme Euroopassa edelleen niillä alueilla, joita Venäjä suoraan tai välikäsien kautta miehittää. Yksin Ukrainassa miljoonat ihmiset elävät alueilla, joilla vallitsee miehitys ja joissa valtiolliset instituutiot eivät suojele kaikkia.

Neuvostoliitto ei tehnyt kunnolla tiliä menneisyytensä kanssa, neuvostovaltioon pakkoliitetyissä valtioissa tämä prosessi on käynnistymässä tai jo käynnistynyt; Neuvostoliiton satelliiteissa tilanne on samansuuntainen, sen sijaan Venäjällä kalenteri näytetään siirretyn (pysyväluonteisesti) toukokuuhun 1945, joten ei ihme, että maassa halutaan lakaista maton alle suuri joukko historian synkeitä tapahtumia Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta alkaen. Itse asiassa nyky-Venäjällä moni kiistää itse sopimuksen kuin myös sen, että Neuvostoliitto ja natsi-Saksa tekivät yhteistyötä toisen maailmansodan alla ja sen alkuvaiheessa aina kesäkuuhun 1941 ja aiemmin mainitun Operaatio Barbarossan alkuun saakka – kieltäjien joukkoon kuuluu muun muassa Venäjän valtiollisen propagandan levittäjänä ja likaisen työn tekijänä toimivan, ”motoristijengi” Yön susien, presidentti Aleksandr Zaldostanov.

Viime syyskesästä lukien Venäjän valtio on systemaattisesti propagandassaan ja disinformaatiossaan pyrkinyt kiistämään osallisuutensa toisen maailmansodan alkuun, Puolan miehittämiseen – toimea on kuvattu, irvokkaasti, puolustukselliseksi. Tämän vuoden puolella on toistuvasti muistutettu puna-armeijan sankaruudesta, siitä kuinka se taisteli tiensä läpi fasistivaltion Berliiniin, kukistaen natsit. Oman menneisyyden kanssa ei olla sujut, sen kanssa ei olla tehty tiliä, sen sijaan toisen maailmansodan puna-armeijasta on rakennettu osa valtiollista voitonkulttia, josta on seurannut myös se, että puna-armeijan julmuudet lakaistaan systemaattisesti piiloon katseilta. Venäjällä ei haluta muistella, itse asiassa siellä ei saisi muistella, puna-armeijan (ja muiden valtiollisten organisaatioiden) rikoksia toisen maailmansodan aikana.

Puna-armeija halutaan esittää  reipashenkisenä ylväänä joukkona, jollainen se ei kuitenkaan ollut – sen riveissä taisteli ja soti erilaisia ihmisiä, joista verrattoman moni osallistui – ymmärrettävien mutta ei hyväksyttävien syitten takia – julmuuksiin sodan kuluessa ja etenkin sen viimeisinä viikkoina ja kuukausina sekä Saksan antautumisen jälkeen valloittamillaan alueilla.

”Koska kaikki ikkunat oli räjäytetty, berliiniläiset muistavat huutojen kuuluneen joka yö. Berliinin kahden pääsairaalan arviot raiskauksen uhreista vaihtelivat 95 000:sta 130 000:een. Eräs lääkäri päätteli, että Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta noin 10 000 kuoli, useimmat tekivät itsemurhan. Kuolleisuuden arveltiin olleen paljon korkeampi 1,4 miljoonan naisen keskuudessa, jotka raiskattiin Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa. Kaikkiaan vähintään 2 miljoonan saksalaisnaisen arvellaan joutuneen raiskatuksi, ja huomattava vähemmistö, ellei peräti enemmistö, oli raiskattu moneen kertaan”. (3)

Mutta mitä voi odottaa sotilailta, joista monet oli revitty juuriltaan, jotka olivat paatuneet mieleltään näkemistään julmuuksista, ja jotka olivat jo ennen sotaa oppineet olemaan piittaamatta yksilön inhimillisestä kärsimyksestä, joita oli ruokittu propagandalla ja joita paikoin yllytettiin kostamaan saksalaisille kansansa kärsimykset? Ihminen on inhimillinen olento, itärintaman sota oli sen alkuhetkistä lukien ollut julmaa ja brutaalia – armotonta ideologioiden välistä sotaa loppuun saakka (jatkuen kostoretkenä sodan päättymisen jälkeenkin), joten brutaali kostaminen on enemmän kuin odotettua hetkenä, jolloin pidäkkeitä eikä kontrollia ollut, eikä ihmishengelle nähty suurtakaan arvoa – valta oli sillä, jolla oli ase.

Koska rauhanpuheista huolimatta Euroopassa soditaan tänään ja tämä sota Ukrainassa on suoraa seurausta Venäjän imperialistisesta ja ekspansiivisesta politiikasta, jota valtiojohtoinen voitonpäivän-ideologia pönkittää, on ollut perusteltua muistuttaa – edes lyhyelti – tämän ideologisen palvonnan taustalle jäävistä asioista, juuri niistä, jotka Venäjä haluaa häivyttää olemasta. Venäjällä menneisyyden (historian) määrittely ja suojelu otetaan tosissaan, toiminnan ulottuessa paljon akateemista keskustelua ja opetustoimintaa laajemmalle tasolle:

”Venäjän tuoreimmassa kansallisen turvallisuuden strategiassa luetellaan ’kulttuurin piiriin kuuluvina kansallisen turvallisuuden uhkina’ ’yritykset väärentää Venäjän historiaa ja maailmanhistoriaa’” ja ”Venäjän sotilaallisessa doktriinissa taas mainitaan yhtenä ’suurena sisäisenä sotilaallisena riskinä’ ’kumoukselliset informaatiotoimet… jotka tähtäävät kotimaan puolustukseen liittyvien historiallisten, hengellisten ja patrioottisten perinteiden horjuttamiseen’.” (4)

Mikäli Venäjä valtiona olisi käynyt läpi menneisyytensä ollen sinut historiansa kanssa, ei tällaiselle valtiollisen – faktan ja fiktion sekoittavan – tarinan suojelulle olisi tarvetta.

Sen ohella, että Venäjä valtiojohtoisesti pyrkii muodostamaan tarinaansa sopivan menneisyyden ja korottaessaan kansana venäläiset jalustalle (osana sankarimyyttiään), se aktiivisesti unohtaa tai häivyttää taustalle muiden osuuden taistelussa natsi-Saksaa vastaan; sama unohtamisen politiikka näyttää ulottuvan myös muiden kansojen mittaviin kärsimyksiin – taistelut itärintamalla koettelivat ankarimmin Valko-Venäjän ja Ukrainan alueiden asukkaita sodan vyöryessä ensin lännestä itään ja lopulta idästä länteen Saksan sotaonnen loputtua. Sodan eri vaiheiden miehitykset tuottivat alueiden siviiliväestölle myös mittavia inhimillisiä kärsimyksiä, eivätkä nämä kärsimykset suinkaan päättyneet puna-armeijan valloitettua alueet takaisin. Itse asiassa monin paikoin kärsimyksen määrä tuntui vakiolta, miehittäjän asepuku vain vaihtui yhdestä toiseen.

Miehitysten, totaalisen sodan luonteen, miljoonien pakkotyövankien sekä lopulta neuvostovaltion luonteen tähden ihmisuhrien määrään kohdalla on suuri vaihteluväli, riippuen lähteestä (ja arvioijasta), voidaan päätellä Ukrainan SNT:n alueella asuneista sodan ja miehityksen aikana menehtyneen 6,85 miljoonasta jopa yli 8 miljoonaan ihmiseen – lisäksi yli kaksi miljoonaa asukasta vietiin Saksaan työleireille, heistä kaikki eivät palanneet takaisin. Valko-Venäjän SNT:n alueella sodan ja miehityksen aikana kuoli jopa 2,3 miljoonaa kansalaista, tiedossani ei ole kuinka moni alueen asukkaista pakotettiin pakkotyöhön Saksaan.

Mutta kuten tiedämme, Ukrainan, Valko-Venäjän, Baltian maiden, Tšetšenia ja lukemattomien muiden Neuvostoliiton alueiden asukkaiden kärsimykset jatkuivat saksalaismiehityksen päätyttyä miehittäjän vaihtuessa neuvostovaltion sortokoneistoon. Miehitys ja sorto ulottuivat kuitenkin neuvostovaltion rajojen ulkopuolelle Itä-Eurooppaan Neuvostoliiton satelliittivaltioihin.

Baltian alueen tapahtuneet väestösiirrot ovat useimmille meistä ainakin jollain tasolla, vastaavia väestösiirtoja ja kollektiivisia karkotuksia, osassa oli kyse etnisistä puhdistuksista, tapahtui muuallakin ja sellaisista voimme nostaa esille Puolan itä- ja kaakkoisosissa suoritetut mittavat väestösiirrot. Jo sodan aikana mutta etenkin sotaa seuranneina vuosina 1944-1946, yhteensä noin puolimiljoonaa etnisesti ukrainalaista siirrettiin Puolan itä- ja kaakkoisosista itään – Neuvostoliittoon, vastaavasti nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueilta reilut miljoona puolalaistaustaista sekä Puolan juutalaista pakkosiirrettiin länteen. Edellä kuvattuja pakkosiirtoja seurasi merkittävä Operaatio Vistula (Akcja ”Wisła”), jossa yli 140 000 ukrainalaistaustaista asukasta pakkosiirrettiin itään. Tämä kolmikuukautinen operaatio alkoi 28. huhtikuuta 1947. Vastaavasti nykyisen Ukrainan alueelta neuvostohallinto siirsi puolalaisia ja puolan-juutalaisia länteen.

Siinä missä Saksa pantiin aikanaan tilille rikoksistaan ihmisyyttä vastaan, ei Neuvostoliittoa pantu vastaavista rikoksista missään vaiheessa vastuuseen. Ikävä kyllä osaan neuvostovaltion julmuuksista on suhtauduttu ymmärtäen ja hyväksyen – niitä on jopa pidetty oikeutettuina sotaa seuranneina vuosina ja vuosikymmeninä. Tausta huomioiden, Venäjän nykyistä menneisyyden valkopesua ja uudelleen kirjoittamista ei pidä hyväksyä, ei kenenkään – ei suomalaistenkaan, sillä kohdistuvathan nämä toimet myös Suomeen kansanmurhasyytöksineen. Mielestäni – ei vain suomalaisten – vaan kaikkien toimien pitäisi olla tiukempia ja Venäjän toimet ankarammin tuomitsevia.

Se, joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, George Santayana kirjoitti. En kuitenkaan väitä, että Venäjällä historia kirjaimellisesti toistaisi itseään, mutta rehellisyyden nimissä on todettava Venäjä olevan huolestuttavalla tiellä, vääristellessään historiaa; militarisoidessaan lapsia;  miehittäessään itsenäisten valtioiden alueita ja ulottaessaan vainon kokonaisiin kansoihin – näin on tapahtunut Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, jossa Venäjä kollektiivisesti vainoaa Krimin tataareja tuhoten heidän kulttuuriaarteita ja uskonnollisia kohteita.

Marko

1. http://khpg.org/en/index.php?id=1588896084 

2. https://en.wikipedia.org/wiki/German%E2%80%93Soviet_military_parade_in_Brest-Litovsk#/media/File:Armia_Czerwona,_Wehrmacht_22.09.1939_wsp%C3%B3lna_parada.jpg 

Kuvassa saksalaiset, kenraaliluutnantti Mauritz von Wiktorin ja panssarikenraali Heinz Guderian sekä puna-armeijan prikaatinkomentaja Semjon Krivoshein, kuva otettu 22. syyskuuta 1939.

3. Antony Beevor, Berliini 1945 s. 460.

4. Keir Giles, Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä s. 179.

*: Lainaus Timothy Snyderin teoksesta Musta maa (s. 271) asiayhteydestä erotettuna, soveltuen kuitenkin kuvaamaan tapahtumien henkeä tässä yhteydessä.

Kirjoituksen otsikon osa ”Historialla on väliä” on suora lainaus Keir Gilesin teoksen Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä kolmannen osan ”Venäjän perintö” väliotsikosta.