Entinen Puolustusvoimain
komentaja kenraali Gustav Hägglund lausui
seuraavaa Vakaus vaakalaudalla
-kirjan julkistamistilaisuudessa NATO:n laajenemisesta Itä-Eurooppaan ja siitä
kuinka tämä laajeneminen on saanut Venäjän reagoimaan nähdyllä tapaa:
”Siinä on
käynyt kuin koiralle, joka ajetaan nurkkaan. Se murisee aikansa, sitten se
puree. Jos sen sijaan, että lähdettiin laajenemaan olisi tyydytty
kumppanuuteen, maailma olisi hyvin erilainen tällä hetkellä. Ei olisi näitä
kriisejä. Ei Itämerellä eikä monessa muussakaan paikassa” (1)
Hägglundin arvio on lopulta
täysin tyhjänpäiväinen, koska se lähtee liikkeelle olettamasta, että Venäjän
kasvaneen aggressiivisuuden syynä on NATO:n itälaajeneminen. Mutta onko asia
sitten näin, onko NATO se aggressiivinen osapuoli, joka on laajentunut Venäjän
kynnykselle, vai onko se vain tekosyy, jolla Venäjä perustelee toimiaan? Ajatus Venäjästä uhrina on ongelmallinen, koska kyseessä on ollut
rauhanomainen ja ehdottomaan vapaaehtoisuuteen perustuva laajeneminen, jolla on täytetty puolustuksellisia tarpeita, kyse on
ollut itsenäisten valtioiden vapaasta halusta liittyä läntisten demokratioiden
muodostamaan puolustusliittoon
NATO:on. On myös löydettävissä runsaasti perusteita sille, että
neuvostomiehityksestä vapautuneet valtiot, tunsivat olonsa – vähintäänkin –
epävarmoiksi itsenäistyttyään ja että tämä tunne on omalta osaltaan vaikuttanut
siihen, että ne ovat halunneet sitoutua länteen niin voimallisesti kuin
mahdollista.
Liittyminen EU:hun oli useille
maille keino sitoutua länteen taloudellisesti, vastaavasti NATO-jäsenyys oli
ainoa uskottava keinoa hakea turvaa sotilaallisesti – neuvostomiehitys vaikutti väistämättä näiden
maiden haluun ottaa etäisyyttä Venäjään, joka ei kuitenkaan yhteiskunnallisesti
ollut tehnyt merkittävää pesäeroa neuvostovaltioon. Venäjä ei sanoutunut
riittävän voimakkaasti irti neuvostovaltion rikoksista, rikoksista, joihin
kuuluivat myös rikokset ihmisyyttä vastaan sekä kokonaisiin kansoihin
kohdistuneet joukkotuhonnat. Venäjä ei myöskään käynyt omaa historiaansa läpi,
ei suorittanut dekommunisaatiota, neuvostovaltion turvallisuuselinten jäänteitä
ei romutettu – niiden henkilökunnan osallisuutta rikoksiin ei perattu.
Neuvostoliiton hajottua Venäjällä lopulta yllättävänkin moni neuvostovaltioon
kuulunut elementti jatkoi muodossa tai toisessa toimintaansa, mikä varmasti
synnytti epävarmuutta osassa rajanaapureita.
Monilta, kenties myös
Hägglundilta, jää tyystin huomiotta se, että Venäjä ryhtyi jo 90-luvun puolella
voimakkaasti tukemaan separatistisia
liikkeitä maan rajojen ulkopuolella. Ilman Venäjän voimakkaita toimia,
Moldovaan tuskin olisi syntynyt jäätynyttä kriisiä Transnistrian epävaltion
syntymisen myötä. Venäjä oli myös osallisena suoraan ja epäsuorasti 90-luvulla
Georgian alueella käydyissä sodissa, joissa separatistiset liikkeet pyrkivät
erottamaan Abhasian ja Etelä-Ossetian emämaasta, Etelä-Ossetiassa 90-luvun
alkupuolella käydyn sodan seurauksena alueelle sijoitettiin venäläisiä ”rauhanturvaajia”, joita ei kuitenkaan
voi verrata YK:n rauhanturvaajiin, niin erilainen näiden venäläisjoukkojen
rooli lopulta oli. Epäilemättä myös kaksi sotaa Tšetšeniassa mittavine
ihmisoikeusrikkomuksineen on osaltaan vaikuttanut siihen, että Venäjän
hyväntahtoisuuteen ei ole suhtauduttu suurella luottamuksella, joista
ensimmäinen alkoi vuonna 1994 ja seuraava Venäjällä vuonna 1999 tapahtuneiden
kerrostaloihin kohdistuneiden pommi-iskujen sarjan jälkeen, joiden taustalla on
Aleksandr Litvinenkon ja
historioitsija Juri Felštinskin
kirjoittaman kirjan – Venäjä kuilun
partaalla – turvallisuuspalvelut demokratian uhkana – mukaan Venäjän
turvallisuuspalvelu FSB.
Suomestakin löytyy kokojoukko
poliitikkoja ja yhteiskunnallisia vaikuttajia, ja jopa upseereita (evp), jotka
toistavat Venäjän narratiivia siitä, että Venäjä on kaltoin kohdeltu uhri ja
että länsi on paha, ikään kuin Venäjän omilla toimilla ei olisi ollut mitään
vaikutusta siihen, että huomattava osa Venäjän läntisistä naapurimaista on
hakeutunut puolustusliitto NATO:n jäseniksi. Mutta jo lyhyt kertaus historiaan
paljastaa sen, että Venäjän omat toimet eivät kuitenkaan ole olleet sellaisia,
jotka indikoisivat pitkäkestoista demokratiakehitystä.
Vladimir Putinin sementoitua oman valta-asemansa vuosituhannen
alkupuolella Venäjällä, maa on entistä voimakkaammin sekaantunut
naapurimaidensa tapahtumiin. Georgiassa tapahtunut Ruusujen vallankumous vuonna 2003 herätteli Putinia mutta
Ukrainassa Oranssi vallankumous
seuraavan vuoden puolella toimi Putinille itselleen merkkinä siitä, että valta
ei ole ikuista, että värivallankumous
voi yltää Moskovaankin. Tämän havainnon jälkeen Venäjä on entistä
aggressiivisemmin pyrkinyt vaikuttamaan naapurimaihinsa, Ukrainassa tämä
nähtiin Venäjän kohdistaessa voimakasta tukea Viktor Janukovitšille sekä hänen tukijoilleen. Venäjä ei yksin
pyrkinyt lisäämään poliittista vaikutusvaltaan sekaantumalla naapurimaidensa vaaleihin, sen tarkoituksena oli lisätä
myös taloudellista vaikutusvaltaa ja käyttää esim. energiaa aseena ja/ tai
kiristyskeinona.
Suomen lähialueilla, Viroa vuonna
2007 kohdannut Pronssisoturi-kiista, käy
myös esimerkkinä tapahtumasta, johon Venäjältä toimivat tahot sekaantuivat.
Virossa vironvenäläiset perustivat Yövartio-liikkeen vastustamaan Pronssisoturi-patsaan siirtoa, Moskovassa Putinia tukenut Naši-nuorisojärjestö järjesti laajoja
mielenosoituksia Viron Venäjän-suurlähetystön edustalla Venäjän uhatessa Viroa
diplomaattisuhteiden katkaisulla. (2) Pronssisoturi-kiistan aikaan Viro oli jo
NATO:n jäsenmaan, maa liittyi NATO:on 29.3.2004 NATO:n viidennen laajenemisen
yhteydessä. Voidaan pohtia, että kuinka voimakkaasti Venäjä olisikaan tuolloin
painostanut Viroa, mikäli maa ei olisi ollut NATO:n jäsenmaa?
Kävin tarkoituksellisesti läpi
vain muutamia varhaisempia tapahtumia, joissa Venäjä on tavalla tai toisella
pyrkinyt vaikuttamaan naapurimaidensa harjoittamaan politiikkaan ja kuinka
Venäjä on käytännössä 90-luvun alkupuolelta lähtien pyrkinyt vaikuttamaan
naapurimaidensa harjoittamaan politiikkaan pyrkien sitouttamaan niitä itseensä
ja laskien ne omaan etupiiriinsä kuuluviksi. Venäjän toiminta alkoi muuttua
aggressiivisemmaksi tämän vuosituhannen puolella, merkittävänä tekijänä voidaan
pitää öljyn maailmanmarkkinahinnan huomattavaa nousua, jonka myötä Venäjän
taloudellinen tilanne kohentui ja sen myötä maan oli mahdollista sijoittaa
varoja entistä enemmän varusteluun ja asevoimien modernisoitiin sekä
turvallisuusorganisaatioiden rahoitukseen. Venäjän aggressiivisuus lisääntyi
sen myötä mitä enemmän Putinin hallinnolla on ollut rahaa käytettävissään.
(Huom. lasken Dmitri Medvedevin
presidenttikauden Putinin hallintoaikaan, syystä, että pääministeriydestään
huolimatta Putin oli tuolloin Venäjän tosiasiallinen johtaja).
Näen koko kuvion täysin päinvastaisena
mitä Gustav Hägglund – tai presidentti Tarja
Halonen väittäessään Viron kärsivän posttraumaattisesta stressistä neuvostomiehityksen
jälkeen. En myöskään voi sanoa allekirjoittavani Erkki Tuomiojan Venäjä tai NATO-näkemystä, joissa niissäkin on nähtävillä
lisääntyvä Venäjä-narratiivin toisto NATO:sta epävakauden lisääjänä Itämeren
alueella samalla kuitenkin lähes kategorisesti jättäen huomiotta sen, että
NATO:n toimet ovat vastatoimia Venäjän lisääntyneelle aggressiivisuudelle mukaan
luettuna Venäjän suorittama Krimin niemimaan miehitys ja Itä-Ukrainaan ”separatismin”
varjolla masinoima sota.
Hägglundin mukaan: ”Meidän referenssiryhmämme on ollut Ruotsi,
Sveitsi, Itävalta ja Irlanti. Mikään niistä ei ole liittynyt Natoon. Ne, jotka
ovat jäseniksi hakeutuneet ovat entisiä kommunistimaita.”
Meidät (Suomen) erottaa
Hägglundin mainitsemasta referenssiryhmästä eräs merkittävä tekijä, se on
maantiede, mikä omalta osaltaan selittää sen, miksi referenssiryhmäämme
kuuluvien maiden ei ole tarvinnut hakeutua NATO-sateenvarjon alle. Ruotsissa
maan asemaa on ruvettu tarkastelemaan olennaisesti kriittisemmin Venäjän
lisääntyneen aggression myötä, Ruotsissa on varmuudella tarkasteltu myös
karttaa ja tehty sen perusteella päätelmiä Itämeren ja Gotlannin suhteen.
Piirroksessaan David Parkinsin kuvaa oivallisesti
Suomen ja Ruotsin aseman maailman myrskyissä NATO-sateenvarjon ulkopuolella ”karhun”
levitellessä kouriaan Euroopan ylle.
Piirros David Parkins
|
Suomea ja osaa näistä ”entisistä kommunistimaista” – mielestäni
Hägglundilta kaikella tapaa halventava nimitys ”entinen kommunistimaa” – sen sijaan
yhdistää maantiede ja Venäjän läheisyys, joten ehkäpä meidän olisi syytä ottaa
lakki kouraa sen sijaan, että leikimme ylimielisiä sulkiessamme samalla
silmämme todellisuudelta.
Vakaus vaakalaudalla – ajatuksiamme turvallisuuspolitiikkamme suunnasta
teosta voidaan pitää Hägglundin luonnehdinnan mukaan ”Suomen NATO-jäsenyyteen vähintäänkin varauksellisesti suhtautuneiden
kirjoittamaksi” – tosin kirjoittajajoukkoa tarkasteltaessa, uskaltaisin
väittää suurimman osan suhtautuvan maamme NATO-jäsenyyteen kielteisesti – tai jopa
vihamielisesti – varauksellisuuden sijaan. Ikävä kyllä tämä ryhmä kykenee
omalta osaltaan ohjaamaan Suomea takaisin menneisyyteen toistaessaan puhki
kuluneita, Venäjän haluja ja toiveita myötäileviä, fraaseja.
He retorisin keinoin, osin
puolueen pää-äänenkannattajien avustamana, saavat avointa NATO-keskustelua
kaipaavat näyttäytymään ”kiihkoilijoina”
tahi ”haukkoina”, mikä heijastelee
keskustelunavauksiin, vaikuttaen samalla voimakkaasti mielipideilmastoon. Turvautuessaan
”whataboutismiin” eli ”mutkutteluun” he ohjaavat keskustelua
sivuun, tähän keskustelumuotoon Roman
Skaskiw viittasi artikkelissaan ”Nine
Lessons of Russian Propaganda” (3) eräänä keinona tuhota keskustelu tai
johtaa keskustelu harhapolulle. Suomea koskettavassa turvallisuuspoliittisessa
keskustelussa ”mutkuttelu” jarruttaa keskustelua vieden sitä samalla
harhapolulle. Aivan samalla tapaa kuin avoin trollaus, myös ”mutkuttelu” myrkyttää
keskustelua ja keskusteluilmapiiriä, mikä taasen sopii paremmin kuin hyvin
Venäjälle.
NATOsta on hyvä käydä
keskustelua, jäsenyyden hyvistä ja huonoista puolista on keskusteltava – Suomen
turvallisuuspoliittisista ratkaisuista on syytä käydä asiallista keskustelua
Moskova-kortin heiluttelun sijaan. Kylmä
sota meni jo, Suomi ei ole enää puolueeton.
Marko
Mitä haittaa meidän NATO-jäsenyydestä olisi? Hyötyjä turvallisuuden lisäksi useita. Haittaa on Venäjälle sen menettäessä painostus- ja valloitusoptionsa.
VastaaPoistaHägglund on vanha höppänä. Ei enää näe mitä ympärillä tapahtuu.
VastaaPoista