Tšernivtsi ja Karpaatit, eli ikimuistoinen matka sinne ja takaisin

Moniviikkoinen matka Ukrainaan on takana – ollut jo hyvänaikaa sitten, mielessä pyörivät edelleen muistot, kokemukset ja kiinnostavat tapaamiset – unohtamatta tietenkään paikkoja, joissa vierailimme. Tämä kirjoitus on jotain matkakertomuksen ja muisteluhetken väliltä, ehkäpä enemmän tarkoitettu itselleni ja läheisilleni luettavaksi, mutta näin blogin kautta tämän(kin) kokemuksen jakaminen käy kätevästi.

”Asemapaikkamme” Ukrainassa oli Tšernivtsi Karpaattien kainalossa ”kivenheiton” päässä Romaniasta. Tšernivtsistä teimme tutustumisreissuja ympäristöön ja hiukan kauemmaksikin, kuten Taka-Karpatian (Zakarpattia) Užhorodiin Slovakian rajan tuntumaan, josta palasimme Karpaattien poikki ja yli kiemurrellen takaisin Tšernivtsiin – paluumatkaan varasimme useamman päivän verran aikaa, yöt vietimme hostelleissa vuorten keskellä, maaseudulla, hetkittäin tuntien olevamme 1900-luvun alkupuolella lehmien käyskennellessä aamuisin teitä myöten laitumelle ja illalla, samaa reittiä palaten, yöpymään navettaan. Mutta ennen kuin eksyn tyystin vuoristoon, paluu ajassa taaksepäin ja Tšernivtsiin saapumisen hetkeen.

Luonnonkaunis Sinevir (Synevyr) aamunrauhaisana hetkenä.

Karpaattien kupeessa lepäävään Tšernivtsiin (ukr. Чернівці́) saavuimme aamuvarhain yli yön kestäneen bussimatkan jälkeen hiukan rähjäisinä – bussimatka poikki läntisen Ukrainan ja Puolan eteläosien oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, johtuen lähinnä kehnohkosta bussista. Toisaalta monituntinen odottaminen Puolan ja Ukrainan rajalla, yöllinen ajaminen poikki Ukrainan Tšernivtsiin oli omanlainen kokemuksensa ja lopulta, kaikesta rähjäisyydestä ja hikisestä olosta huolimatta, ajan myötä, tämäkin kokemus asettuu omiin raameihinsa liittyen niihin kultaisiin muistoihin.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta Tšernivtsissä, viimeksi vierailimme kaupungissa toukokuussa 2016 – ilmastoltaan keväinen Tšernivtsi on suomalaiselle ehkäpä miellyttävämpi kuin elokuinen, paahteinen ja hetkittäin tukahduttavan kuuma, kaupunki. Toisaalta loppukesästä tuoksumaailma oli toinen, lämpimät tuulet toivat kukkuloiden ja vuoren juurten lomassa lepäävään kaupunkiin tutunoloisen tuoksun alavilta viljellyiltä mailta. Tumma paahteinen tuoksu muistutti minua Ukrainan itäisistä osista, kuuma ilma, paahteisen maan tuoksu, kastanjat ja akaasiat – silmät sulkemalla saatoin hetken kuvitella olevani Donbasin laajoilla aroilla ja tasangoilla – Donetskin kaduilla kesän myöhäisenä hetkenä.

Tšernivtsin historia ulottuu lähes tuhannen vuoden taa, kaupunki on eräs Ukrainan sisämaan vanhimpia, arkeologisissa tutkimuksissa pysyvää asutusta on ollut 1100-luvulta lähtien, linnoitus on perustettu 1200-luvulla, kirjallisissa lähteissä Tšernivtsi mainitaan kaupunkina vuonna 1408. Vuosisatojen aikana Tšernivtsi on vaihtanut omistajaa lukuisia kertoja, se on kuulunut turkkilaisille, mutta jo 1300-luvulla alue oli Moldavian hallinnassa. Itävaltaan alue liitettiin 1775, kaupungin historiallinen (ja kaunis) keskusta on Itävallan ja Itävalta-Unkarin aikakaudella rakennettu ja säilynyt menneet vuosisadat varsin hyvin, edes Romanian aikaa seurannut neuvostovalta ei koitunut historiallisen Tšernivtsin kohtaloksi.

Tšernivtsin 1847 valmistunut kaupungintalo.

Toisen maailmansodan myötä kaupunki päätyi pysyvästi osaksi Neuvostoliittoa aina neuvostovaltion hajoamiseen saakka, ollen tätä ennen osa Romaniaa. Tänään tämä ukrainalainen kaupunki on yllättävänkin vireä, se on sekoitus useita kansallisuuksia, uskontoja ja tapoja. Historiallisessa keskustassa näkyvät menneet vuosisadat ja valtakaudet, keskustan ympärillä levittäytyy uudempi Tšernivtsi, jota hallitsevat valtaosin neuvostoaikaiset rakennuskompleksit ja kolossit – mutta siellä täällä nostokurjet hipovat taivaita ja uutta rakennetaan (ja neuvostoaikaisia, huonokuntoisia kolosseja, puretaan). Samalla historiallisen Tšernivtsin restaurointi jatkuu, kaupunki alkaa olla kutsumanimensä ”Little Vienna” arvoinen. Historiallisessa keskustassa kävellessä, voi kuvitella olevansa Keski-Euroopassa, kielten sekamelskakin on melkoinen – ukrainan rinnalla kuulee saksaa, italiaa monen monen muun kielen, kuten venäjän, ohella. Nuorista moni osaa englantiakin.

Paluu reilun parin vuoden tauon jälkeen Tšernivtsiin oli miellyttävä, palasin takaisin jonnekin mitä olin kaivannut ja ikävöinyt näiden vuosien ajan – käyskennellessäni ul. Kobylyanskoilla, istahtaessani kahville ja nauttiessani ”kahvia wieniläisittäin” olin hetken jossain muualla, kaukana tästä maailmasta menneisyyden maailmassa, jonne on mahdollista palata enää muistoissa.

Kaupunki oli meille keskustaltaan tuttu, nyt siihen toi uuden ulottuvuuden asuminen tuttujemme luona kaupungin eteläisellä laidalla lähellä suurta hautuumaata, jossa lepää kymmeniä käynnissä olevan sodan uhreja – isiä ja miehiä, poikia ja äitejä – tyttäriä. Tšernivtsiläiset tuttumme olivat itsekin sodan uhreja, reilut kolme vuotta sitten – sodan ensimmäisenä talvena – he pakkasivat omaisuutensa autoon ja ajoivat toiselle puolelle Ukrainaa Tšernivtsiin Mari’inkasta Itä-Ukrainan sotatoimialueelta Donetskin kupeesta.

Heidän lailla moni muu evakko idästä on muuttanut sodan aikana Tšernivtsiin, tutuillamme on sikäli onnea, että ovat löytäneet töitä – elämä on silti tiukkaa, kaipuu kotiin on kova. Ilmassa leijuu toki kysymys siitä, että onko heillä enää kotia Mar’inkassa sodan päätyttyä, kaupunki kun sijaitsee demarkaatiolinjalla Venäjän varustamien ja johtamien joukkojen silmien alla Ukrainan hallinnassa olevalla alueella.

Mar’inkaa tulitetaan säännöllisesti raskailla aseilla venäläisten toimesta. Tuttujemme vieraillessa viimeksi kotipuolessa koti oli vielä pystyssä mutta sodan arpeuttama. Puutarhassa on kranaatinkuoppia, seinissä reikiä, kattotiiliä hajalla. Mustassa mullassa ikänsä möyrineen O:n on vaikea tottua ajatukseen asumisesta ja elämisestä ahtaassa huoneistossa kolossaalisessa neuvostoaikojen luomuksessa, kuitenkin tänään heidän koti on Tšernivtsissä – kaukana kotoa mutta myös kaukana sodasta.

Se, että saatoimme yöpyä heidän luona – olla vieraina ja nauttia vieraanvaraisuudesta antoi myös mahdollisuuden tutustua elämään aivan toisella tapaa, ja käydä keskusteluja olennaisesti syvällisemmin. Keskustelut olivat hetkittäin räiskyviäkin, mutta hyvässä hengessä käytyjä – kaikesta saattoi kuitenkin päätellä sen, että Euromaidanin myötä liikkeelle nytkähtänyttä pyörää on vaikea – kenties mahdoton – pysäyttää. Tšernivtsissä käydään keskustelua asukkaiden ja vallanpitäjien välillä, moni oligarkki ja korruptoitunut virkamies ynnä poliitikko on saanut kuulla kunniansa. Asukkaiden tuella osa poliitikoista, kaupungin johtoa myöten, on käynyt taistoon oligarkkeja (joista osa on ansainnut omaisuutensa kovin arveluttavin keinoin) ja korruptoitunutta koneistoa vastaan. Halu uudistaa kaupunkia ja samalla rauhoittaa sitä sekä tehdä siitä asukkaille turvallisempi ajaa ihmisiä eteenpäin. Romanian suuntaan soljuvaa liikennettä halutaan pois historiallisesta keskustasta, joukkoliikenne halutaan modernisoida ja ajantasaistaa (ja ollakseni rehellinen, joukkoliikenteessä totta vie on korjattavaa, mutta sekin kohenisi, jos ylimääräinen liikenne saataisi pois tukkimasta keskustan kapeita katuja – pullonkaulojen purkautuminen helpottaisi kummasti).

Karpaatit, täältä tullaan

Tšernivtsi oli ”asemapaikkamme”, mutta tältä matkalta odotin eniten Karpaatteja ja vuorilla oleilua. Parinvuoden takaisella reissulla oikeastaan vain piipahdimme Karpaateilla viettäessämme yhden päivän vuorilla, nyt halusin paljon enemmän – ja sainkin verrattomasti enemmän.

Karpaattien kiertueen onnistumisesta saamme kiittää tuttujamme sekä ”Toljaa”, ilman heidän ajankäyttöä ja apua olisi ollut mahdotonta päästä kaikkialle yhtä sujuvasti ja kokea ynnä nähdä kaikkea. Užhorod Slovakian rajan kupeessa olisi ollut tavoittamattomissa, aivan kuten olisi ollut Palanokin linna (Замок "Паланок") Mukatševessa. Linnojen ystävälle vierailu Užhorodin linnassa ja hiukan myöhemmin Palanokin linnassa Mukatševessa oli todella antoisa kokemus, etenkin Palanokin linna oli kertakaikkisen hieno vierailukohde. Toisaalta päivä ja ilta Užhorodissa oli kiehtova kokemus, kaupungin historiallisessa keskustassa oli häivähdys eurooppalaisuutta – toisaalla leimallista kaupungille ja koko Karpaattien lounais ja länsipuoliselle alueelle näytti olevan naapurimaa Unkarin vaikutus, osa puhui vain ja ainoastaan unkaria – eräät jopa kieltäytyivät opiskelemasta ukrainaa. Unkarin ja Viktor Orbánin vaikutusta en väheksyisi. Mielessäni pohdin, että kenen rahalla Unkari ja Orbán alueella lopulta operoivat. Venäjä on ehkäpä liiankin helppo vastaus, en lainkaan ihmettelisi, vaikka Unkari hyödyntäisi EU-tukia operoidessaan Ukrainan puolella samaan tapaan kuin Slovakiassa EU-vastaiset ryhmät ovat hyödyntäneet EU-rahoitusta toiminnassaan.

Jättäessämme lopulta Palanokin linnan ja Mukatševen taakseen paluumatkamme kohti Tšernivtsiä alkoi rauhallista tahtia. Ensimmäinen etappi oli Pilipetsin piskuinen kylä vuorten keskellä, yö solisevan vuoristojoen äärellä, herääminen sumuun ja aamukasteeseen – uudelleen liikkeelle lähteminen, Shypitin putouksella vierailu ja sieltä useampituntinen koukkaus vuorille polttavan auringon alle. Rivakkaa marssia rinnettä ylös, ja vielä ylemmäs, kunnes lopulta olimme tällä huipulla huippujen keskellä. 

Jossain Zakarpatian ja Lvivin alueen (oblast) rajamailla.

Iltapäivällä saavuimme tarunhohtoiselle Sinevirille, pienelle järvelle tuhannen metrin korkeudella merenpinnasta syvällä Karpaattien syleilyssä. Harmillista vaan, että meidän lisäksi ”miljoona” muuta turistia oli tehnyt päätöksen vierailla Sinevirillä juuri kyseisenä päivänä. Nautinnosta kohtalainen osa katosi nähdessäni ihmisvuon nousemassa järvelle – illalla rauhaa ja nautintoa oli mahdotonta saavuttaa, mutta seuraavana aamuna nukuttuamme yön mökissä vuoren kupeella ja herättyämme varhain ja noustuamme sumun hälvettyä järvelle saavutin sen rauhan ja tunteen, jota oli etsinyt ja hakenut. Meidän, minun ja L:n lisäksi tuolloin järven rannalla ei montaakaan ihmistä ollut, laskeutuessamme tuntia myöhemmin alaspäin, meitä vastaan nousi unisia ihmisiä – olimme tyytyväisiä oltuamme liikkeellä varhain ja saadessamme nauttia hetken rauhasta hektisen elämän rinnalla. Täyttää sydämemme tällä tunteella.

Paluumatkamme  Tšernivtsiin kävi koukkauksella Romanian rajan tuntumasta, Khust ohitettiin pikavauhtia, Rahivissa pysähdyimme syömään jatkaaksemme matkaa, Trufanetsin putouksella pysähdyimme pidemmäksi toviksi kuvaamaan ja kiipeilemään (märillä) kallioilla – kuumeesta huolimatta vältin horjahtamisen putoukseen.

Jablunetskyin huipun ylitettyämme jätimme Zakarpatian taaksemme ja saavuimme Ivano-Frankivskin alueelle. Jaremtšen ja Probiyn putoukset mieluusti unohtaisin komeasta näkymästä huolimatta. Liikaa ihmisiä, melua ja kaaosta ynnä – ikävää – eläinten hyväksikäyttöä. Edelleen löytyy tolvanoita, jotka haluavat pitää kotkaa tahi haukkaa käsivarrellaan – päästä samaan kuvaan sen kanssa. Lintu on kahlittuna idioottiin, joka kuvittelee tekevänsä palveluksen – jollekin – mutta kenelle? Se ei käynyt ilmi riitaisan sananvaihdon aikana. Pois, pois!

Karpaatit jäivät taakse, Kolomijan ohitimme vauhdilla ja yön koittaessa saavuimme takaisin Tšernivtsiin väsyneinä mutta samalla monta kokemusta rikkaimpana. Minulle Karpaatit antoi sitä mitä kaipasin ja etsin – upeita maisemia, vaeltelua vuorenrinteillä, rauhallisia ja idyllisiä hetkiä, jyrkkiä nousuja ja pitkiä kiemurtelevia laskuja, vuoristojokia ynnä lämpimien ilmavirtausten myötä kohti korkeuksia nousevia petolintuja, jotka olivat villejä ja vapaita vailla kahleita.

Tšernivtsissä, Ukrainan lippupäivä ja itsenäisyyspäivä

Matkamme ajalle osuivat myös Ukrainan lipun päivä 23. elokuuta sekä Ukrainan itsenäisyyspäivä 24. elokuuta. Ne väistämättä löivät leimansa matkaamme ja matkaohjelmaan, Ukrainan lipun sinikeltaiset värit olivat kaikkialla näkyvillä, itsenäisyyspäivänä sadat ihmiset kokoontuivat Tšernivtsin keskustaan laskemaan kukkaseppeleet Ukrainan kansallisrunoilija Taras Ševtšenkon patsaan jalkojen juureen. Näiden päivien aikana muistettiin myös niitä tuhansia ukrainalaisia, jotka taistelivat rintamalla kansansa vapauden puolesta, Tšernivtsin keskustassa – näkyvällä paikalla – oli ”memoriaali” kaupungin ja alueen asukkaista, jotka olivat antaneet kalleimpansa rintamalla itsensä, perheensä, kansansa ja maansa puolesta. 

Ukrainan itsenäisyyspäivänä Taras Ševtšenkon patsaan juurella.

Tapasimme itsekin vapaaehtoisia, jotka toimittavat apua rintamalle, apua elintarvikkeiden, naamioverkkojen ja -pukujen muodossa, moni käy itse rintaman tuntumassa auttamassa sotilaita, työskentelemässä varikoilla ja huollossa osaamisensa ja kykynsä mukaan. He tekevät yhtä lailla tärkeää työtä, etenkin sodan ensimmäisinä vuosina näiden vapaaehtoisten apu oli ensiarvoisen tärkeää, heidän kotitekoisten säilykkeiden ja ruokien ansiosta sotilaat saivat vaihtelua ruokavalioonsa ja heidän lähettämät lahjat ja käyttöesineet olivat monelle sotilaalle tärkeä side arkeen ja kotiseudulle. Vierailimme myös oppilaitoksessa, jonka oppilaista ja henkilökunnasta kuusi on palannut kotimaan multiin arkussa. Noina hetkinä mieleeni ei voinut olla palaamatta äitini kokemukset, kuinka hänellä ei ole muistikuvaa isästään, joka jatkosodassa – syksyllä 1943 – menehtyi tykistökeskityksessä saamiinsa vammoihin. Äitini oli tuolloin alle vuoden ikäinen. Euroopassa on käynnissä sota, jota meidän ei pidä unohtaa!

Blogisti testaa valmisteilla olevaa "kikimoria" (tarkka-ampujien naamiopuku, ghillie).

* * *

Viimeisten Tšernivtsissä viettämiemme päivien aikana vierailimme Tšetšenossa (Цецено) kaupungin länsipuolella . Kyseessä on vehreä kukkula, milteipä matala vuori, jolla sijainneesta linnoituksesta oli oivallinen näkyvyys kumpuilevalle seudulle Prut-joen molemmin puolin. Kiipeäminen ryteikköistä rinnettä ylös ja alas oli jälleen sitä mitä olin etsinyt ja kaivannut. Matalalla riippuvat sumupilvet kätkivät maiseman pitkälle päivään, pienet kylät Prutin varrella olivat ”siellä jossain” – iltapäiväinen kirkas auringonpaiste loi tälle kaikelle jyrkän vastakohdan, mutta tuolloin me olimme jo vaeltamassa toisaalla kiireisen Tšernivtsin ulkopuolella.

Paluumatkalla Suomeen viivähdimme päivän Lvivissä Puolan rajan tuntumassa. Jos olinkin kaivannut Tšernivtsiä aivan samanlainen tuntu valtasi minut saapuessamme Lviviin – kaksi pitkää vuotta oli kulunut edellisestä vierailusta, ja nyt sain jälleen – edes pienen hetken – käyskennellä tämän kauniin kaupungin katuja. Historiallinen keskusta inspiroi ja innoitti minua jo pari vuotta sitten, aivan kuten nytkin. Harmi vain, että nyt pysähdys oli lyhyt, sain nauttia kaupungista päivän, illan ja yön – kiihkeän vuorokauden kunnes oli jatkettava matkaa rajan yli Puolaan, Krakovaan ja sieltä sitten aikanaan kotiin.

Krakova ja Puola olivat oma maailmansa, hiukan enemmän Eurooppaa, toisaalta tuntui siltä, että he eivät kuitenkaan halua olla samalla tapaa Eurooppaa kuin osa meistä lännessä toivoo ja haluaa. He haluavat vaalia juuriaan ja kansallisuuttaan. Heillä, kuten ukrainalaisillakin, on pitkä historia miehitettynä olemisesta, se näkyy edelleen – asia, jota emme ehkäpä ole ymmärtäneet EU:n laajetessa itään. Emme ehkäpä ole ymmärtäneet sitä, että heille itsenäisyys ja kansallistunne ei ole samalla tapaa itseisarvo kuin meille, joten heillä on toinen halu pitää siitä tiukasti kiinni. Meidän silmissämme osa heidän toimista näyttää julkeilta ja äärimmäisiltä, mutta me emme olekaan eläneet sukupolvia ”rautasaappaan” alla.

Krakovasta ja Puolasta en nyt tohdi tämän enempää kirjoittaa. Haluamme kokea kaupungin toistamiseen, nähdä se kunnolla ja vierailla siellä ajan kanssa. Mutta aivan kuten Tšernivtsi ja Lviv myös Krakova jätti minuun poislähtemättömän jäljen. Se on hiukan kesytetympi kuin Tšernivtsi ja Lviv, mutta edelleen sen kaduilla voi aistia historian, vallan ja kuoleman.

Marko

Kuvat blogistin kokoelmista.