Kahtiajakautunut kansa eheytyi yhdeksi – satavuotias Suomi

Tänään kuudes joulukuuta juhlimme satavuotiasta Suomea – itsenäisyysjulistus annettiin vaikeina aikoina rohkeiden ihmisten toimesta – olisi perin kummallista, jollen minä, myös turvallisuuspolitiikasta ynnä suomettumisesta, kirjoittava bloggari ”raapustaisi” riviäkään itsenäisyyspäivänämme. Ollakseni rehellinen, pääni tuntui lyövän tyhjää, en oikein tiennyt mistä kirjoitta ja miten, koska kaikki olennainen on kirjoitettu sataan kertaan.

Olisiko edes järkevää itsensä tähden ja muodonvuoksi kirjoittaa muutama rivi toivottaen samalla Suomelle ja meille suomalaisille hyvää itsenäisyyspäivää. Olisinko kirjoittanut mitään, jollei toimittaja Laura Halminen olisi kirjoittanut maanantaina 4. joulukuuta Helsingin Sanomiin kolumnin 18-vuotiaasta nuoresta miehestä, joka teki sata vuotta sitten valinnan, kuten Halminen kirjoitti ”Emil Vaateri jätti kotinsa ja lähti sisällissodan kuohuista Venäjälle” – mutta vielä enemmän minua kosketti seuraava:

”Historia ei muutu sillä, mitä siitä nyt ajattelemme. Velvollisuutemme on tunnustaa tapahtuneet ja kertoa niistä.” (1)

Tuolloin minulle alkoi hahmottua se mistä kirjoittaisin – mitä kertoisin. Se mitä kirjoitan, kattaa monella tapaa itsenäistyneen Suomen ensimmäisten vuosien tapahtumat ja se johon päätän lyhyen kirjoitukseni, kertoo kansasta, joka eheytyi kahtiajakautumisen jälkeen taistellen vapaudesta, säilyttäen sen.

Olisin voinut valita lähestymiskulmaksi rikkaan talollisen, taistelun valkoisten puolesta, sankarillisen kuoleman Viipurissa ja hautajaiset, joihin osallistui satamäärin miehistöä ja upseereita. Olisin voinut kertoa äitini isän läheisten vaiheista, mutta nyt unohdan sen puolen 1918 tapahtumista – kohdistan katseeni Kemiin ja isäni sukuun, jossa rikkauksista ei edes saatettu haaveilla 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Nyt jo edesmenneen vaarini isä – Jaakko – asui lastensa ynnä ”huushollarskan” kanssa pienessä huoneessa Kemiyhtiön asunnossa, jonka ainoa ikkuna avautui etelään. Vaarini oli menettänyt äitinsä ”laakiin”, kuten aivohalvausta tuolloin nimitettiin, olleessaan viiden vanha. Perhe jäi isän elätettäväksi, myöhemmin mukaan astui ”huushollarska” S. Jaakko eli S:n kanssa ns. susiparina elämänsä loppuun saakka, 30-luvun ensimmäisille vuosille, mutta tuolloin Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina – vaarini kertoman mukaan – tuntui kuin isä Jaakko ei olisi kotona ollutkaan, niin vähän häntä näkyi.

Jaakko – Jaakko Enqvist – oli matkapuhuja, kertoman mukaan Työväen ja Pienviljelijäin puolueeseen kuulunut Jaakko oli oivallinen puhuja. Ehkäpä puhelahjat veivät hänet Tyrnävältä Kemiin, ja siellä Kemin maalaiskunnan kunnanvaltuustoon sekä 20-luvun alun myrskyisinä vuosina aina Helsinkiin saakka. Tiedetään, että 1922 Jaakko Enqvist asettui ehdolle eduskuntavaaleissa puolueensa listoille tullen myös valituksi kansanedustajaksi. (2) Eduskuntaryhmä, johon hän kuului, oli Suomen sosialistinen työväenpuolue – todennäköisesti sosialistipuolueet yhdistyivät yhdeksi tahi pienpuolue sulautui suurempaan, josta johtuen eduskuntaryhmän nimi on eri kuin puolue, jonka listoille Jaakko oli asettunut ehdolle.

Tehtäväni ei ole tuomita Jaakon valintoja, on ymmärrettävää, että pohjoisessa, perheessä ja suvussa, johon rikkautta ei ollut kertynyt, jossa kouluja ei merkittävässä määrin oltu käyty, valinnat olivat vähissä, jos halusi vaikuttaa, jos tunti ideologista vetoa suuntaan tahi toiseen. Luontevin valinta Jaakon kaltaisille aktiiveille olivat työläisvallankumouksesta haaveilleet ja sellaista suunnitelleet ”punaiset puolueet”. 

Tietämäni mukaan Jaakko oli ennen muuta puhuja – olisiko ollut jopa pasifisti – hänen ei tiedetä tarttuneen aseeseen edes sisällissodan aikana. Hän osasi puhua ja sitä hän tekikin jo ennen kansanedustajuutta kuin myös sen aikana. Minulla on otteita hänen lukuisista puheista eduskunnassa, mutta tähän hätään en niitä valtaisista muistiinpanokuormistani löytänyt – idealismi paatoksellisuuteen yhdistettynä niistä kuultaa läpi, voimakas kritiikki oikeistolaisia voimia ynnä ohranaa kohtaan. Ohranaksi hän nimitti poliisilaitosta 20-luvulla.

Kommunismin pelko oli Suomessa voimakasta 20-luvulla, ymmärrettävistä syistä johtuen, ja kuten suurin osa kommunistikansanedustajista Jaakkokin pidätettiin ja hänet asetettiin syytteeseen maanpetoksellisesta toiminnasta. Pidätettynä Jaakko oli kahdesti, ensin tutkintavankeudessa 1924 kahdeksan kuukautta, välillä ennen lopullisen tuomion julistamista hän pääsi vapauteen. Jaakko Enqvist pidätettiin toistamiseen ollessaan kotona Kemissä. Pidätys suoritettiin keskellä yötä, ensitöikseen ”ohrana” kävelytti hänet Karihaaran putkaan kävelymatkan päähän kotoa, josta hänet siirrettiin pahamaineiseen Tammisaaren pakkotyölaitokseen kärsimään vuoden ja kahdeksan kuukauden tuomionsa loppuun, tuomiosta ei vähennetty hänen tutkintovankeusaikaa. Syystä tai toisesta johtuen kuitenkaan kaikki kommunistiset kansanedustajat eivät joutuneet kärsimään tuomiota, eräs kemiläinen kansanedustajaksi valittu veturinkuljettaja selvisi silkalla säikähdyksellä pidätysaallosta.

Vuoden 1926 kesällä Tammisaaresta palasi niin fyysisesti kuin myös henkisesti muuttunut – murtunut – mies. Laiha mies, jolla oli suuri ”vesimaha”, oli kuin varjo entisestään. Hän oli menettänyt ihanteensa, kieltäytyi kutsuista liittyä maanalaiseen kommunistiseen liikkeeseen. Jaakko oli vain tuumannut politiikasta: ”Siitä ei ole muuta hyötyä kuin pääsee lusimaan”.

Pakkotyölaitostuomio seurasi Jaakkoa palattuaan Kemiin. Entinen työnantaja Kemiyhtiö ei halunnut ottaa häntä palvelukseen, moni muu yritys sulki porttinsa entiseltä kommunistilta – maanpetturilta. Paikallinen Osuuskauppa oli niitä harvoja yhtiöitä, joka palkkasi töihin kommunisteja ja sosialisteja – sieltä entinen kansanedustaja sai työtä tehden varastomiehen ja apumiehen töitä.

30-luvun alun ”hurjat vuodet” löivät laineina pohjoiseenkin. Tiedämme, että Jaakkoa oli useamman kerran etsitty ”oikeistovoimien” taholta – hänet haluttiin kyydittää itään rajalle ja muiluttaa Neuvostoliittoon. Osuuskaupan korkeat aidan ja suljetut portit suojelivat entistä – intohimonsa kadottanutta – kommunistia. Lukemattomia öinä, Jaakon yöpyessä keskusvaraston hissikonehuoneessa suojassa, Osuuskaupan portilla väijyvät ”äärimmäisyysaineksiin” kuuluvat miehet.

Ehkäpä Jaakon kova kohtalo sai vaarini siskon E:n tekemään valintansa, niinpä hän 30-luvun alkupuolella pakkasi laukkunsa, jätti Kemin taakseen, päätyi lopulta neuvostovaltioon – Leningradiin – jossa hänen tiedetään osallistuneen seminaariin sekä toimineen opettajana. Saamiemme tietojen mukaan E. kuoli keuhkotautiin Neuvostoliitossa. Sen tarkempia tutkimuksia hänen kohtalosta ei tuolloin tehty, ne koettiin tarpeettomiksi. Eikä todennäköisesti mieltä askarruttaviin kysymyksiin olisi koskaan saatu vastauksia.

Vuoden 1933 tammikuussa Jaakko Enqvistin maallinen vaellus päättyi.

* * *

30-luvulla kommunismin stigma oli vielä voimakas, niinpä vaariani ei koskaan huolittu suorittamaan asepalvelusta – oliko kenties tuumattu ”Kommunistin poikaa ei tänne huolita”.

Vuosikymmenen aikana moni asia maassamme muuttui, talvisotaan ”pitkillä linjoilla” eli Atlantin valtameren ylittävillä linjoilla seilannut merimies - vaarini - ei ehtinyt. Talvisodan alkaessa kauppalaivastoon kuulunut alus seilasi Amerikan rannikkoa, sodan kuluessa se purjehti valtameren yli Eurooppaan – Ranskassa alukseen suunniteltiin lastattavan tykkejä, jotka oli tarkoitus toimittaa Suomeen. Hitlerin hyökkäys Ranskaan muutti suunnitelmat ja S/S Koura jätti Ranskan satamat taakseen.

Ennen jatkosodan alkua S/S Koura palasi Liinahamariin, jossa vaarini lopulta jätti laivan. Jonkin ajan kuluttua hän oli Sallan seudulla saamassa pikaista varusmieskoulutusta, nuorten poikain parissa. Sallan rajalta joukko-osasto siirrettiin lopulta Kuusamoon Pistojoelle kahdennentoista jalkaväkirykmentin seitsemänteen komppaniaan, jonka komentajana toimi eversti Puroma. Minulle tuntemattomaksi jääneen, venäläisten miehittämän kukkulan valloitusyrityksessä, vaarini haavoittui – jalkaan osui kaksi luotia. Sota oli sillä erää sodittu.

1918 kahtiajakautunut kansa oli 30-luvun loppuun mennessä yhdistynyt niin, että se taisteli vapaudestaan onnistuneesti. Miehet ja naiset taustaan ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta astuivat puolustamaan tahi palvelemaan maataan – sotakirveet oli viimein haudattu. Oli annettu anteeksi ja puolustettiin yhdessä tätä maata puna-armeijaa vastaan ja oltiinpa valmiit yhdessä vaatimaan hyvitystä 1941 alkaneessa jatkosodassa.

Minulle tämä Suomen rivien yhdistyminen on se merkittävin ihme – tänä päivänä katson ympärilleni kummeksuen nähdessäni tämän kansan hajaantuvan ja kääntyvän toinen toistaan vastaan. Toki pieninä ryhminä, osa ideologisista, osa muista syistä johtuen – joukossa on varmasti opportunisteja, kuten oli sata vuotta sittenkin. En nyt maalaa piruja seinille, eiköhän tämä – puolustamisen arvoinen demokratia – selviä tulevista myrskyistä.

Minä sytytän kynttilän heille, jotka yhdistivät rivinsä, unohtivat kaunansa ja taistelivat – kuka mitenkin – Suomen puolesta.

Marko

1. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005475134.html 

2. https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/Sivut/910340.aspx 

Kirjoituksessa hyödynnetty setäni A. Enqvistin suorittamaa sukututkimusta ja isovanhempieni haastattelua. Tekstissä käytetty puolueista ja tahoista nimiä, jotka sukukronikassa esiintyvät.

Suomenlinnassa kesällä 2015. (kuva: Marko Enqvist).