Dialogia diktaattorin kanssa

Venäjän presidentin Vladimir Putinin vieraillessa tänään – itse itsensä kutsumana – Suomessa, on hyvä palautella mieliin keväällä maanpuolustus.net-foorumille kirjoittamani blogi ”Dialogia diktaattorin kanssa”, joka alla pienin laajennuksin ja muutoksin.

Otsikon diktaattorilla viittaan – tietenkin – Venäjän presidenttiin Vladimir Putiniin. Kaikki eivät pidä häntä diktaattorina – kenties vielä löytyy hyväuskoisia, jotka pitävät Putinia presidenttinä, joka on valittu tehtäväänsä vapaissa ja rehellisissä vaaleissa. Voidaan hyvinkin kyseenalaistaa, tapahtuiko näin edes valittaessa Putinin ensimmäistä kertaa presidentiksi Venäjällä, mutta sen jälkeen, kun hänen ote mediasta ja oppositiosta sekä kansalaisaktivismista tiukkeni, kun vaaleja tahi niiden lopputulosta ryhdyttiin manipuloimaan tavalla tai toisella, on naiivia väittää vaalien Venäjällä olevan rehelliset.

Tarja Halosen lausuessa seuraavat sanat vuonna 2005 ”Suomi ja Venäjä jakavat tällä hetkellä ideologisesti samat päämäärät: demokratian, ihmisoikeudet, oikeusvaltion ja hyvän hallinnon ja monta muutakin periaatetta” (1) - Venäjä oli jo liukumassa kovaa vauhtia pois demokratiasta autoritaarisesti johdetuksi valtioksi. Tšetšeniassa sodittiin toistamiseen, ihmisoikeuksia rikottiin taajaan, oikeusvaltion periaatetta ei juurikaan enää kunnioitettu, lehdistön vapauksia oli kavennettu – tämän jälkeen vauhti on vain kiihtynyt.

Tänään Putin johtaa Venäjää hyvin itsevaltaisesti, duumalla on lähinnä kumileimasimen osa, todellinen oppositio on työnnetty marginaaliin duuman ”leikkiopposition” tieltä. Presidentti ohittaa päätöksenteossa hallituksen – Venäjän ja sen naapurimaiden kannalta merkittäviä päätöksiä tekemässä on pieni sisäpiiri, näin kävi Krimin niemimaan miehityksenkin kohdalla. Tämän sisäpiirin johdossa on Vladimir Putin. Onko Putin sitten diktaattori? Jos häntä ei diktaattoriksi voi sanoa, niin hän on, jos mahdollista, niin lähellä diktaattoria kuin olla ja saattaa.

Viime aikoina on jälleen korostettu dialogin tärkeyttä, että Venäjän kanssa pitäisi pyrkiä dialogiin – keskusteluun, keväällä Vasemmistoliiton presidenttiehdokas Merja Kyllönen ”pohdiskeli ääneen” keskustelua aikataulusta, jolla pakotteiden purkuun voidaan ryhtyä, että vähintäänkin EU:n sisäisiä neuvotteluja olisi ryhdyttävä valmistelemaan. (2) Meidän suomalaisten asemaa ei suinkaan helpota se, että tavattoman usein vedotaan Suomen ja Venäjän välisiin erityislaatuisiin suhteisiin ja painotetaan kahdenvälisiä suhteita, joiden näkyvimpänä muotona ovat kahdenväliset neuvottelut joihin Suomikin tuntuu halukkaasti hakeutuvan. Tottahan toki Suomen ja Venäjän välisiä suhteita voi erityislaatuisiksi kutsua – en vaan tiedä, että nautinko erityisen paljon tällaisesta erityislaatuisesta suhteesta. Minusta suhde muistuttaa ennemminkin hyväksikäyttäjän ja hyväksikäytettävän välistä suhdetta!

Mikäli tähän esille nostettuun dialogiin ryhdytään tai sitä jatketaan (todellisuudessahan sitä käydään kaiken aikaa), tärkeää on kuitenkin se, kenen ehdoilla sitä käydään – ehtoja ei voi, eikä saa sanella autoritäärisen kansainvälistä oikeutta rikkovan valtion johtaja – Putin. Tätä asetelmaa pohtiessani mieleeni nousi ote Garri Kasparovin ja Mig Greengardin teoksesta ”Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset”:

Dialogi, jota käydään Putinin ehdoilla, on juuri sitä, mihin hän pyrkii. Se mahdollistaa hänelle rajojen venyttämisen ja tarvittaessa – konkreettisesti – niiden siirtämisen. ”Hän ottaa askeleen, katselee ympärilleen, nuuhkii ilmaa, ja jos kielteisiä seurauksia ei ilmaannu, hän ottaa seuraavan askeleen.” Juuri näin Putin on toiminut ja tällä taktiikalla hänen on onnistunut päästä asemaan, jossa hän on nyt. Hänen on mahdollista kiristää ruuvia ja venyttää sallittavuuden rajoja entisestään niin Venäjällä kuin myös maan rajojen ulkopuolella, eikä enää kenelläkään tunnu olevan halua – uskallusta – piirtää rajaa, jota Putinin ei sallita ylittää.

Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen, Donald Trumpin voitettua vaalitaiston, asetelma on monella tapaa ongelmallisempi mitä Barack Obaman kaudella – nyt epätietoisuus tuntuu suuremmalta, on aiempaa vaikeampi määritellä rajoja. Trumpin hallinnon välittämät signaalit ovat hyvin ristiriitaiset, mikä mahdollistaa Putinille entistä vapaammat kädet toimia Ukrainassa ja muualla Venäjän rajojen ulkopuolella, puhumattakaan maan rajojen sisällä tapahtuvista toimista.

Putin ei ole Hitler, kuten Kasparovkin toteaa, tästä huolimatta lainaan vielä lyhyelti Kasparovin ja Greengardin teosta:

 ”Adolf Hitler ei hyökännyt Puolaan vuonna 1939 siksi, että liittoutuneet olisivat puolustaneet Tsekkoslovakiaa vuonna 1938, sillä sitähän ne eivät tehneet. Hitler ei valloittanut sudeettialueita siksi, että maailma olisi vastustanut ankarasti Itävallan miehitystä, vaan siksi, että vastustus oli niin heikkoa. Nimenomaan vastustuksen puuttuessa Hitler saavutti alkuvaiheen voittonsa niin pienellä vaivalla ja uskalsi lopulta mennä liian pitkälle”. (Garri Kasparov ja Mig Greengard: ”Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset” s. 27-28).

Tehdäänkö Putinin kohdalla sama virhe, tai oikeastaan, onko sama virhe jo ehditty tehdä? On syytä pysähtyä pohtimaan, onko tilaa annettu jo liikaa, ja millaisin keinoin Putinin pysäyttäminen on mahdollista vai onko odotettava, että pysäyttäminen lähtee liikkeelle Venäjän rajojen sisäpuolelta kansan olojen kurjistuttua liikaa? Itse en oikein voi tätäkään mahdollisuutta pitää toivottavana, sen odottaminen jättää kaikesta huolimatta ulkopoliittisesti pelivaraa Putinille liiankin kanssa. Hänen on mahdollista jatkaa aggressiivista politiikkaansa epämääräisen ajan, huonoimmassa tapauksessa useita vuosia, kunnes kansan sietokyvyn lakipiste on saavutettu ja sisäinen liikehdintä lähtee vyöryen eteenpäin, jos edes lähtee. Ennen tätä tuhannet tai kymmenet tuhannet ehtivät kuolla, miljoonat kokea sodan kauhuja maailman harjoittaessa – nykyisillä ehdoilla epäonnistuneeksi tuomittua – dialogia Putinin kanssa. Maailman johtajien antaessa tilaa ja jättäessä pelivaraa Putinille, joka haistelee ilmapiiriä, ottaa askeleen ja pysähtyy, otollisen tilaisuuden tullen, ottaa jälleen uuden askeleen, dialogia käydään Putinin ehdoilla.

Kysymys kuuluukin, että löytyykö lännestä – vapaasta maailmasta – johtajuutta niin paljon, että vedetään ”punainen viiva”, jota Putinin ei enää anneta ylittää. Vastatakseni omaan kysymykseeni niin lyhyesti – ja perustelematta – kuin mahdollista, en vieläkään näe tällaista johtajuutta näköpiirissä. Ristiriitaisia signaaleja lentelee liiankin kanssa, ne eivät hyödytä kuin yhtä tahoa – Vladimir Putinia. Eikä tämä johtajuus suinkaan tarkoita sitä, että kaikkien yläpuolelle nousee yksi henkilö viitoittamaan suunnan, ei suinkaan – se johtajuus voi kummuta meistä kaikista toimiessamme yhdessä sen puolesta, että rajaa ei enää ylitetä, että hajottavien voimien edessä ei taivuta. Ettemme luovu arvoistamme, joiden puolesta olemme aiemmin taistelleet – tarvittaessa vuodattaneet verta.

* * *

Katsotaan, onko Sauli Niinistön ja Vladimir Putinin dialogista kirjoitettavaa jälkipolville – onko se kannustavaa, jossa kipeitäkään asioita ei piiloteltu, vai onko se myötä häpeää nostattavaa hymistelyä YYA-ajan henkeen…

Marko

1. http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/1074072447/Halonen+Venajan+pelon+kanssa+osattava+elaa 

2. http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005133504.html 

Lainaukset teoksesta: Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset.