Holodomor – punainen nälkä

 

Vuosittain marraskuun neljäntenä lauantaina Ukrainassa muistetaan holodomorin (ukr. Голодомор) miljoonia uhreja. Holodomor tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse – miljoonat ihmiset näännytettiin tarkoituksellisesti nälkään. Tärkeää on todellakin ymmärtää se, että holodomorissa oli kyse neuvostohallinnon tarkoituksellisesta toiminnasta. Sillä samalla kun miljoonia ukrainalaisia kuoli nälkään (eräiden aikalaiskuvausten mukaan ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä), Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan alueelta vietiin neuvostohallinnon toimesta viljaa junalasteittain muualle Neuvostoliittoon kuin myös satamiin, joissa vilja laivattiin kolmansiin maihin.

Holodomorin seurauksena kokonaiset kylät tyhjenivät väestä Ukrainan alueella: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui väkeä vapaaehtoisesti sekä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston aiemmista asukkaista, heidän tavoistansa ja kulttuurista, yrittäen parhaansa mukaan tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Mikä voi olla enää pahempi tuhoamisen muoto, kuin tappaa ensin ihmiset ja tämän jälkeen pyyhkiä tapettujen kulttuuri olemattomiin – tai jos tähän ei pysty, omia kulttuurin jäänteet ja sulauttaa osaksi omaa kulttuuriperimää? Eikö kyse ole kansanmurhasta?

Гірка пам'ять дитинства eli Lapsuuden karvas muisto Holodomor museon edustalla Kiovassa.

Mitä pidemmälle 1930-lukua edettiin, sitä enemmän Stalinin johtaman neuvostohallinnon toiminta ryhtyi vainoharhaisesti vainoamaan vähemmistöjä ja venäläistämisellä nujertamaan kansojen mahdollisia itsenäistymispyrkimyksiä. ”Kansojen kodiksi” kuvailtu Neuvostoliitto perustui sortoon ja alistamiseen, jossa alistettuja alueita ryhdyttiin sosialismin varjolla venäläistämään. Tämä venäläistäminen jatkui Josif Stalinin kuoleman (5. maaliskuuta 1953) jälkeenkin, toiminnan muuttuessa ”hienovaraisemmaksi”, jossa – etenkin – vähemmistökansojen koulutettua väestöä siirrettiin alueilta toisille ja korvattiin venäläisillä (tai jonkin toisen alueen väestöllä). Tästä venäläistämisestä Venäjän rajanaapurit olivat päässeet osallisiksi jo tsaarin vallan aikana, mutta Neuvostoliitossa toiminta oli nähdäkseni vieläkin systemaattisempaa, jossa tärkeänä osana oli alueiden alkuperäisten asukkaiden identiteetin ja kulttuurin myös kielen tuhoaminen. Ukrainan alueella ukrainan kielen vainoaminen jatkui aina 80-luvulle saakka, esim. Ukrainan SNT:n itäosien raskaan teollisuuden alueilla tämä ”hiljainen” vaino jatkui myös Mihail Gorbatšovin kaudella.

Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä periaatteena näytti olevan paikallisen identiteetin ja kulttuurin pyyhkiminen olemattomiin, jolloin toimet kohdistuivat koulutettuun väestönosaan ja intelligentsijaan. On hyvä muistaa, että kansalaisuusaate levisi usein laajoihin kansanosiin koulutetun väestönosan ja intelligentsijan kautta, siksi vaino kohdistui Neuvostoliitossakin erityisesti heihin: jokapäiväisestä leivästä taistelevalla työläisellä ei ollut energiaa vallankumouksiin. Samalla neuvostovaltio esitteli itsensä ”kansojen kotina” – minun sukupolveni näki tämän teatterin 70- ja 80-luvuilla esim. kulttuurivierailuiden, sukulaiskansojen välisen yhteistyötoiminnan kautta. Toimintaa voinee kutsua eräänlaiseksi versioksi ”Potemkinin kulisseista”, aivan kuten sen voi rinnastaa Neuvostoliiton vaikuttamiseen länsimaihin rauhanliikkeiden kautta (ja nähdäkseni Venäjä pyrkii samaan edelleen).

 

Punainen nälkä

”Punainen nälkä” esiintyy otsikossa kuin myös väliotsikossa yllä, viittaan tällä Anne Applebaumin teoksen ”Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa” ohella ihmisen luoman nälänhädän luonteeseen. Se oli sysipunainen, Kremlin orkesteroima, kohdistuen Ukrainan talonpoikaisväestön rinnalla ukrainalaisten keskuudessa heräävän kansallisen vapautusliikkeen tukahduttamiseen. Holodomoria seurasi Ukrainan henkisen ja poliittisen luokan laajat sortotoimet väestöä kurittanutta nälänhätää seuranneina kuukausina. Tarkastellessamme tapahtumien kokonaisluonnetta, emme myöskään voi unohtaa holodomoria edeltäneitä tapahtumia. Stalinin kaudella pakko kollektivisointia seurannutta kulakkeihin kohdistunutta vainoa, heihin kohdistuneita laajoja pakkosiirtoja sekä suoranaista joukkotuhontaa. Ukrainan maaseudulta pakkosiirrettiin ja tapettiin vuosien 1931 ja 1932 kuluessa noin miljoona kulakiksi määriteltyä, joista noin kolmasosa kuoli nälkään, kylmyyteen ja sairauksiin kuljetusten aikana tai heti perille saavuttua. Ukrainan alueelta kulakeiksi määriteltyjä karkotettiin usein tuhansien kilometrien päähän kotoa, paikkakunnille, joissa ei ollut mitään rakenteita heidän vastaanottamiseksi. Karkotusten yhteydessä perhekunnat usein myös hajotettiin, perheen pää (isäntä) karkotettiin usein pakkotyöleirille ja muu perhe neuvostovaltion eteläisille alueille.

Omana peruskouluaikanani 1970- ja 80-luvulla kulakkeja nimitettiin ”rikkaiksi talonpojiksi” – on myös todettava, ettei heihin kohdistunutta vainoa tai joukkotuhontaa kyseenalaistettu historianopettajiemme taholta. Todellisuudessa näitä ”rikkaat talonpoikia” ei voinut kutsua parhaalla tahdollakaan rikkaiksi. Valtaosin he olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää. Heidän suurin syntinsä oli pakkokollektivisoinnin vastustaminen, jonka seurauksena heidät leimattiin valtion vihollisiksi. 

Ukrainalaisten koettelemukset jatkuivat 1930-luvulla. Kulakkeihin kohdistunutta vainoa seurasivat viljan pakko-otot talvella 1931–1932 ja sitä seurannut nälänhätä keväällä, jonka ankaruutta lisäsi kesäkuussa säädetty laki, jonka mukaan sosialistisen omaisuuden varastamisesta saatettiin rangaista kuolemantuomiolla. Kuolinisku koettiin myöhemmin samana vuonna, 29. marraskuuta 1932 julistettiin asetus, jonka mukaan valtio takavarikoi kaiken siltä ”varastetun” viljan. Mikä oli valtiolta varastettua viljaa? Yksinkertaistettuna tämä tarkoitti sitä, että valtio katsoi varastetuksi viljaksi tuotanto tavoitteen ja todellisen sadon välisen erotuksen. Valtio ei piitannut pakkokollektivisoinnin, sääolosuhteiden, sadonkorjuun tai varastoinnin synnyttämästä hävikistä. Talonpoikien ja maaseutuväestön koettelemuksia lisäsi entisestään se, että kolhooseille, jotka eivät kyenneet täyttämään viljanluovutuskiintiötään, määrättiin sakkona ylimääräiset perunan ja lihanluovutuskiintiöt. Takavarikot kohdistettiin myös kolhoosien jäsenten yksityisille pihapalstoille. Nämä laajat takavarikot ja pakko-otot sekä myöhemmin talvella alueiden eristämiset (käytännössä kaikki liikenne alueille ja alueilta estettiin) ja rajojen sulkemiset johtivat miljoonien ihmisten kuolemaan – holodomoriin.

Holodomorissa tapettiin nälkään näännyttämällä miljoonia ihmisiä Ukrainan (SNT:n) alueella vuosina 1932 ja 1933. Toimenpide kohdistui erityisen rajusti maaseutuväestöön sekä alueille, joilla asui huomattavia määriä etnisesti ukrainalaisia, kuten Kubanin alueelle, jonka väestöstä yli 65 prosenttia oli tuolloin etnisesti ukrainalaisia. Nälkäkuolemia oli 30-luvun alkupuolella runsaasti myös muualla Neuvostoliitossa. Nämä nälänhädät olivat ennemminkin seurausta epäonnistuneista kollektivisointikokeiluista ja sen seurauksena menetetyistä sadoista. Niistä puuttui neuvostohallinnon toimeenpanema laajamittainen terrori rangaistuksineen ja järjestelmällisyys, joka on merkitsevää holodomorissa.

Kiovassa sijaitsevan Holodomor museon puiston muistolaatassa Glib Tolola kertoo kuinka Selon kylästä holodomor tappoi kaikki ihmiset ja kuinka kylän myöhemmin asuttivat venäläiset tai valkovenäläiset, ja näin ukrainalainen kylä pyyhkiytyi olemattomiin. Tavallinen tarina kautta Ukrainan, monin paikoin Ukraina muutettiin holodomorin jälkeen väestöltään venäläiseksi.

Ukrainalaisille holodomorista tekee vieläkin traagisemman se, että sitä seuranneina vuosina nälän autioittamat ukrainalaiskylät asutettiin uudelleen venäläisillä ja idästä tuoduilla – ukrainalaiset kylät venäläistettiin ja holodomorin orvoiksi jättämät lapset kasvatettiin leireillä venäläisiksi – kuinka tämä eroaa nyky-Venäjän toiminnasta, ukrainalaisten lasten kaappaamisesta ja kasvattamisesta venäläisiksi? Ei lainkaan! Valtioterrori murhasi lasten vanhemmat ynnä suvun, kitkien lapsilta heidän juurensa ja kulttuurin, kasvattaen heistä neuvostovaltion kansalaisia. Neuvostovaltio ei ollut mikään kansojen tasa-arvoinen koti vaan lopulta muut kansat olivat alisteisia venäläisille, mikä näkyi esim. juuri kansallisten kulttuurien kukistamisena ja venäläiselle ”kulttuurille” alistamisena. Usein tämän toimen seurauksena paikallisen kulttuurin tavat tai käytännöt esiteltiin osana ”venäläistä kulttuuria”. Näin kävi ukrainalaisten kansallisruoan borssin (borssikeitto) kohdalla, jonka venäläiset omivat itselleen esitellen sen osana venäläistä ruokakulttuuria.

Vainoharhaisella 30-luvulla holodomoria seurasi julmuuksia, jotka kukin omalla tapaa vaikuttivat ukrainalaiseen  kulttuuriin ja ukrainalaisten kansalliseen identiteettiin. Vuonna 1932 Josif Stalinin käskystä Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin raa’asti. Myöhemmin Stalinin toimeenpanemien puhdistusten seurauksena tuhansittain ukrainalaisia teloitettiin ja murhattiin Sandarmohissa, joka on ukrainalaisille samalla tapaa tuttu kuin se on suomalaisillekin. Joukkoteloitukset Sandarmohissa alkoivat elokuun 11. 1937 jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7 000 henkeä: työläisiä, talonpoikia, virkailijoita, kulttuurityöntekijöitä, taiteilijoita, pappeja ja sotilaita. Lähteiden mukaan Sandarmohissa teloitettiin 493 ukrainalaista, joukossa kirjailijoita, taiteilijoita, älymystön edustajia.

Jätän nyt tässä yhteydessä tarkemmin käsittelemättä toisen maailmansodan, joka koetteli erityisen ankarasti Valko-Venäjän ja Ukrainan alueita sekä sodan jälkeen 1946 ja 1947 Ukrainan ja Moldovan sosialistisia neuvostotasavaltoja koetelleen nälänhädän, joka tappoi jopa puolimiljoonaa ihmistä.  

Itse pidän kokonaisuutta, joka alkoi 1920-luvun alkupuolella edeten kulakkien pakkosiirtojen ja heihin kohdistuneen vainon ja tuhonnan kautta holodomoriin, ja siinä kuolleiden vanhempien orvoiksi jääneiden lasten uudelleen kasvatuksen (venäläistämisen) kautta kobzareiden murhaamiseen 1932, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja organisoituna kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana. Toimenpiteenä ei mielestäni ollut tarkoitus tuhota pelkästään kansaa vaan tuhota kokonainen kulttuuri – pyyhkiä merkit siitä olemattomiin ja intelligentsijaan kohdistuneella vainiolla estää kansallisen identiteetin uusi nousu.

Käsitteen ”kansanmurha” (engl. genocide) kehitti puolanjuutalaista taustaa oleva lakimies Raphael Lemkin, termi esiintyi ensimmäisen kerran hänen vuonna 1944 julkaisemassa kirjassa ”Axis Rule in Occupied Europe”. Meidän on hyvä huomioida, että käsitteen ”genosidi” eli kansanmurha kehittäjä Lemkin, puhui 1930-luvun alkupuolen ajanjakson Ukrainasta käsitteen klassisena esimerkkinä:

”Kyseessä on genosidi, ei vain yksilöiden vaan erään kulttuurin ja kansankunnan hävittäminen”, (Anne Applebaum, Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa s. 15).

Tästä voimme siirtyä tähän päivään ja Venäjän tuhoamissotaan Ukrainassa. Tarkastellessamme Venäjän johdon ja maan medioiden suoltamaa propagandaa ja vuosia kestänyttä ukrainalaisten de-humanisointia, jonka toistoon suuret kansanryhmät vapaaehtoisesti ovat liittyneet, meidän ei pitäisi olla yllättyneitä siitä, millaisiin julmuuksiin Venäjä tänään Ukrainassa syyllistyy. Kun Venäjän johto yhtäältä kieltää Ukrainan valtion ja kansan olemassa olon, ja kun se samalla tarjoaa aseet tuhonnan toteuttamiseen, niin eikö se juuri ole kehotus tappaa ja tuhota kaikki ne ukrainalaiset, jotka eivät alistu Kremlin valtaan? Kyllä, juuri sitä se on, ja niinpä on perusteltua kuvata Venäjän tämän päivän tavoitteita oikein termein. Tavoitteena on ukrainalaisten tuhoaminen, eikä vain ihmisten vaan myös identiteetin ja historian – kokonaisen kansakunnan, mikä käy ilmi Venäjän poliittisen johdon asenteista ja lausunnoista, joissa jopa kiistetään Ukrainan valtion olemassa olo.

Venäjän tuhoama Vovtšansk, Harkovan alueella Ukrainassa. Kuva v. 2024.

Marko

 

Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt lähdeaineistona Anne Applebaumin teosta ”Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa”, Johannes Remyn ”Ukrainan historia” sekä The Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932–1933-kirjaa.