– vangitkaa Putin
Toisen maailmansodan päätyttyä sodan voittajavaltiot kävivät
oikeutta kukistuneen natsi-Saksan johtoa vastaan Nürnbergissä, jossa
järjestettiin Nürnbergin oikeudenkäynnit, joilla tarkoitetaan niitä
kolmeatoista oikeudenkäyntiä, joissa tuomioistuin tuomitsi kukistuneen natsi-Saksan
johtajia heidän toiminnastaan toisen maailmansodan aikana ja holokaustissa.
Tuolloin oikeuden käsi ei tavoittanut natsi-Saksan merkittävintä johtoa, Adolf
Hitlerin ohella muutaman muun onnistui paeta maallista oikeutta tappamalla
itsensä. Toisen maailmansodan päätyttyä myös eräitä japanilaisia, hirmutekoihin
syyllistyneitä tai niistä vastuussa olevia, tuomittiin 1946 – 1948 järjestetyssä
ns. Tokion sotarikosoikeudenkäynnissä, Japanin keisarin välttyessä syytteiltä.
Tunnetuin ns. Tokion sotarikosoikeudenkäynnissä kuolemaantuomituista oli
Japanin pääministeri ja ylipäällikkö Hideki Tōjō.
Olemme nähneet vastaavan kaltaisia oikeudenkäyntejä
suoritetun useammankin kerran toisen maailmansodan päätyttyä. Jugoslavian
hajoamissotien myötä suuri joukko eri etnisiin ryhmiin kuuluneita päätyi
tuomittavaksi kansainväliseen oikeuteen, joukossa oli myös sellaisia
Jugoslavian johtoon kuuluneita henkilöitä, jotka eivät itse henkilökohtaisesti
”vetäneet liipaisimesta”, mutta joiden rooli oli niin merkittävä, että
hekin joutuivat tuomareiden tuomittavaksi. Jugoslavian Serbi tasavallan ja
Jugoslavian entinen presidentti Slobodan
Milošević
oli keskeisessä osassa Jugoslavian hajoamissodissa, hän oli myös ensimmäinen
sotarikoksista syytetty valtionpäämies. Milošević kuoli kesken oikeudenkäynnin
sydänkohtaukseen 11. maaliskuuta 2006.
Venäjän ”presidentti” Vladimir Putin saapuu Suomeen
ensi viikolla – keskiviikkona 21. elokuuta Putin tapaa tasavallan presidentti Sauli
Niinistön Helsingissä. Tähän mennessä maassamme käyty keskustelu on ollut
yllättävänkin vaisua ja valjua, aivan kuin juuri kukaan ei näkisi vierailussa
mitään ongelmia, vaikka samalla näemme kuinka Venäjällä valtion
turvallisuuskoneisto murskaa demokratiamielenosoituksia Venäjällä. Myös
keskustelu Vladimir Putinin ynnä Venäjän muun johdon henkilökohtaisista
vastuista loistaa poissaolollaan, aivan kuin he eivät olisi vastuussa valtion
harjoittamasta väkivallasta, sopimusten järjestelmällisestä rikkomisesta ja
vastuusta pakoilemisesta.
Kansanedustaja Kimmo Kiljunen sanoi seuraavaa
kesäkuussa Euroopan neuvoston Venäjä-äänestysten yhteydessä:
”Meidän kaikkien etu on integroida Venäjä osaksi yhteistä
normijärjestelmää. Venäjän jäsenyys Euroopan neuvostossa ja sen
parlamenttivaltuuskunnan täysivaltainen toiminta yleiskokouksessa antavat
moniarvoisuudelle enemmän tilaa venäläisessä yhteiskunnassa”. (1)
Putinin vierailuun on enää muutama päivä, Paavo Arhinmäen
vaatimusta nostaa ihmisoikeudet esiin vierailun yhteydessä (2) lukuun ottamatta
poliittisella rintamalla näyttää ja kuuluu perin hiljaiselta. Kimmo Kiljunen,
joka vielä kesäkuussa oli perin huolestunut venäläisten ihmisoikeuksien
toteutumisesta taitaa viettää edelleen kesälomaa tai sitten into kamppailla
venäläisten toteutumattomien ihmisoikeuksien puolesta on laantunut
mukavuudenhalun voittaessa. Toisaalta tämä olikin odotettavissa, puheet ovat
puheita mutta kun pitäisi ryhtyä tekoihin – laittaa pää suden suuhun – ollaan
hissun-kissun toivoen, ettei kukaan esitä kiusallisia kysymyksiä – vaan kyllähän
niitä esitetään, mutta kun valtiojohtoa myöten korvat suljetaan niiltä, niin
tilanne on kuin tuuleen huutaisi.
Vladimir Putin – kun lähdet, älä tule enää takaisin.
|
Aiempien vierailuiden yhteydessä virallinen Suomi on ollut
hiljaa. Se ei riitä, jos siellä kulisseissa korvaan kuiskaten muistutetaan
venäläisiä vieraita toteutumattomista ihmisoikeuksista ja sopimusten noudattamisen
tärkeydestä. Ihmisille, jotka kamppailevat totalitaarista hallintoa vastaan,
julkinen tuenosoitus on merkittävintä – ilman sitä ei ole mitään. Kulisseissa
kuiskuttelu jää kulisseissa kuiskutteluksi. Tässä on hyvä muistaa se, mitä
Venäjän vangitseman ja laittomasti tuomitseman Oleg Sentsovin serkku Natalia
Kaplan sanoi puhumisen ja tuenosoittamisen tärkeydestä – EI PIDÄ OLLA
HILJAA. Aivan kuten puhuminen, niin hiljaa oleminenkin on kannanotto.
Ollessaan hiljaa valtiojohtomme myötäilee Venäjän toimia,
mutta tämä myötäily ei yksin kohdistu venäläisiin vaan samalla kun olemme
hiljaa kiperistä kysymyksistä, tulemme samalla kääntäneeksi selkämme niille
naapurimaille, jotka vaativat tiukempaa linjaa Venäjän aggressioihin, aivan
kuten tulemme sulkeneeksi silmämme Venäjän jatkuvilta Ukrainan kansaan ja
alueelliseen koskemattomuuteen kohdistuvilta aggressioilta.
Tässä yhteydessä sopii myös muistuttaa muista kriiseistä ja
sodista, joissa harjoitetuista julmuuksista tai rikkomuksista vaikeneminen
pelaa täysin Venäjän pussiin. Nostamalla Syyriassa tapahtuneet julmuudet ja
sotarikokset esille, osoitamme, että välitämme. Muistamalla Georgian
suvereniteetin loukkaamisen, osoitamme, että välitämme. Näemme venäläisten
palkkasotilasfirmojen ilmaantuvan eri konfliktikentille ”etujoukkoina”,
seuraavassa aallossa paikalle voikin saapua Venäjän asevoimien erikoisjoukkoja,
ja jälleen huomaamme, että Venäjä on ruokkimassa konfliktia, jonka seuraukset
voivat koitua meidän maksettavaksi. Ollessamme hiljaa, myönnymme tähän.
Vaikka olemme syrjässä, Euroopan perukoilla, olemme samalla
”eturintamassa”, joten linjamme tulisi olla selkeä ja järkkymätön –
järkähtämätön. Nyt istumme kahdella, tai useammalla, pallilla – osa
naapureistamme näkee meidän pelaavan Venäjän pussiin myöntyvyyspolitiikallamme
ja sillä, että kiistämme ilmiselviä asioita. Tiedämme, että Nord Stream
-kaasuputket ovat muutakin kuin talous- tai ympäristökysymys, ne ovat ennen
kaikkea turvallisuuspoliittinen kysymys, aivan kuten Hanhikiven ydinvoimalakin
on – näiden tosiasioiden kieltäminen on pään painamista hiekkaan. Tai
pensaaseen.
Venäjän laaja, useita laskeutumisalueita sisältävää,
helikopteritukikohtaa Suursaareen ei ole rakennettu vain puolustamaan Pietaria
– sellaisten uskottelu kansalaisille on totuuden kieltämistä. Venäjä ei sijoita
Suomen lähialueille vain puolustuksellisia joukkoja (toki niillä sellainenkin
rooli tarvittaessa on); Venäjä ei harjoittele lähialueillamme puolustussotaa,
ja edelleen, toki harjoituksilla sellainenkin rooli voi olla, mutta ajatus
lähtee offensiivista – ensi-iskusta.
Venäjä ei tuo rauhaa Itämerelle, kuvio näyttää samalta kuin
Mustallamerellä, harjoituksilla luoda asetelma, jossa säännöllisesti
erikokoisia merialueita (ja ilmatilaa) koskee liikennerajoituksia, ja ennen
kuin huomaammekaan, entistä laajempia merialueita on suljettuna tai
liikenteeltä rajoitettuna samanaikaisesti – kuten nyt on etelässä
Mustallamerellä. Ja sitten me ”yllätymme”, vaikka kaikki on ollut
nähtävillä jo vuosia!
Venäjän julkaiseman NOTAM-ilmoituksen (Notices to
Seamen) mukaan se sulkee noin 25 prosenttia – yhteensä 118 570
neliökilometriä – Mustanmeren alueesta sotaharjoitustensa vuoksi 19. elokuuta 2019 asti. Viimeisimmän NOTAM-ilmoituksen Venäjä antoi elokuun alkupuolella.
Sen sijaan, että myötäilemme Venäjää, eikö meidän – ihmisoikeuksien
mallimaana – tulisi esimerkillisesti vaatia Venäjältä sitoutumista
kansainvälisiin sopimuksiin, esittää tämä riittävän kuuluvasti, ja – mikä
tärkeintä – käydä myös keskustelua siitä, missä määrin Venäjän johto on
vastuullinen maan käymissä sodissa suoritettuihin julmuuksiin ja sotarikoksiin.
Vaikenemme tästä, epäilemättä kiperästä, aiheesta, mutta todennäköisesti edessä
on päivä, jolloin tämäkin on kohdattava. Totalitaariset valtiot harvoin ovat
ikuisia.
Venäjän turvallisuus- ja väkivaltakoneisto näyttää vielä
riittävän voimakkaalta kukistamaan vastarinnan, mutta asetelma voi muuttua
yllättäenkin – se mitä pidetään horjumattomana, voi paljastua savijaloilla
seisovaksi jättiläiseksi, kuten Neuvostoliitto paljastui. Venäjä ei ole samalla
tavalla suljettu ja kontrolloitu yhteiskunta mitä Pohjois-Korea on, tai eräät
Keski-Aasian valtiot, ja vaikka suuntaus Venäjällä valtiokontrollin
tiukentamiseen on kova, on vaikea kuvitella, että se kantaisi hedelmää olleen
pidemmällä tähtäimellä toimiva. Ja tuolloin, kun valtarakenteet toden teolla
alkavat horjua Venäjällä, joudumme Suomessa kohtaamaan todellisuuden, josta
keskustelua on kovin innokkaasti tukahdutettu valtiojohdon taholta. Tyydymmekö
tähän, ja jos tyydymme – miksi? Minä
en tyydy, koska on vastuutonta olla hiljaa ja painaa pää pensaaseen.
Marko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toistaiseksi ei kommentointia.
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.