Suomi on hiljaa – hiljaisuuskin on kannanotto (vol. 2)

Kirjoitin vuosi sitten elokuussa blogin ”Suomi on hiljaa – hiljaisuuskin on kannanotto”, jonka kirjoittamiseen minut innoitti kokojoukko lehtiotsikoita maailmalta, kuten –

”Sweden to Russia: Release hunger-striking Ukraine filmmaker”; ”France's Macron to raise hunger striker Oleg Sentsov in call with Putin: Elysee”; “Urgence pour le cinéaste ukrainien Oleg Sentsov” –

tänään huomaan Suomen olevan jälleen hiljaa Venäjän tyrannihallinnon turvautuessa brutaaliin väkivaltaan hajottaessaan Venäjän todellisen opposition järjestämiä rauhanomaisia mielenosoituksia, joissa vaaditaan Venäjällekin vapaita ja oikeudenmukaisia vaaleja näytösten sijaan.

Jos maamme valtiojohdon ja poliitikkojen hiljaa oleminen, mitä tulee Venäjän hallinnon mittaviin ihmisoikeusloukkauksiin, herätti jo aiemmin myötähäpeää, tuntuu tämänhetkinen kusi sukassa oleminen absurdilta, kun pidämme mielessämme kansanedustaja Kimmo Kiljusen lausunnon Euroopan neuvoston Venäjä-äänestysten aikaan:

”Meidän kaikkien etu on integroida Venäjä osaksi yhteistä normijärjestelmää. Venäjän jäsenyys Euroopan neuvostossa ja sen parlamenttivaltuuskunnan täysivaltainen toiminta yleiskokouksessa antavat moniarvoisuudelle enemmän tilaa venäläisessä yhteiskunnassa”. (1)

Venäjällä maan hallintokoneisto on murskaamassa kansalaistensa rauhanomaiset mielenosoitukset. Mielenosoitukset, joissa kansalaiset vaativat sellaista perusasiaa kuin demokraattiset vaalit, on poliittinen johtomme hissun-kissun kuin mitään ei tapahtuisi. Se sama johto, joka muistaa korostaa Suomen roolia ihmisoikeustyössä, joten haluan muistuttaa tätä samaista valtiojohtoa kannanottamisen tärkeydestä, se mitä Venäjän vangitseman ja näytösoikeudenkäynnissä tuomitseman Oleg Sentsovin serkku Natalia Kaplan viime kesänä puhumisen ja tuen osoittamisen tärkeydestä sanoi pitää paikkansa edelleenkin – EI PIDÄ OLLA HILJAA.

Siinä missä Venäjän laittomasti vangitsemat ja näytösoikeudenkäynneissä tuomitsemat ukrainalaiset tarvitset tukea, aivan samalla tavalla kaduilla oleva Venäjän todellinen oppositio tarvitsee tukea. Myös poliitikkojen ja valtioiden johtajien on reagoitava julkisesti eikä tyydyttävä pelkkiin poliitikkojen kahdenkeskisiin kannanottoihin, jotka eivät koskaan kantaudu tukea tarvitsevien korviin.

Olen kesäkuun loppupuolelta lähtien kohdentanut lukuisia viestejä ja kirjoituksia maamme poliittiselle johdolle, toki jo ennalta tiedostaen sen, että reagointi on laimeaa, mutta tähän mennessä ainoastaan Tarja Filatov (demarit) on reagoinut ja osoittanut ymmärrystä. Alla olevaan kuvakollaasiin olen koonnut osan näistä viesteistä kuvakaappauksia – vain yksi reagointi.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö loihti lausumaan Financial Timesin haastattelussa seuraavaa:

suomalaiset eivät tue (Nato-jäsenyyttä) ja minä olen suomalainen (2)

joten muistutan tasavallan presidenttiä seuraavasta:

53% suomalaisista haluaa, että valtionjohto nostaa ihmisoikeuskysymykset esiin senkin uhalla, että se vaarantaa maiden väliset suhteet (3)

Alkaa tuntua siltä, että tasavallan presidentille tämä (myyttinen) suomalaisuus on valikoivaa tyyliä, aivan kuin poimittaisi rusinoita pullasta uskovaisten tapaan, onko se samaa koko poliittiselle johdolle?

Toki ymmärrän sen, että valtioiden on toisinaan huomioitava se, että teoilla voi olla kauaskantoisia seuraamuksia, sellaisia, jotka voivat vaikuttaa esim. ulkomaankauppaan ja maiden välisiin suhteisiin, mutta olen huomannut Suomessa olevan käynnissä perin ikävän kehityskulun, joka alkoi jo Tarja Halosen kaudella, ja jossa entistä useammin ihmisoikeudet saavat väistyä kaupallisten ja muiden tekijöiden tieltä, eikä tämä näy pelkästään Suomen ja Venäjän välisessä kanssakäynnissä vaan samaa kaksinaismoralistista politikointia on havaittavissa Suomen ja Kiinan välisessä kaupankäynnissä ja yhteistyössä – panda-politiikka ajaa ihmisoikeuksien edelle. Kärjistäen, mitä uiguureista tahi tiibetiläisistä kunhan vaan Ähtäriin päästään katsomaan mustavalkoisia karvapalloja. Onneksi kuluttajana voin tehdä valintoja ja olla menemättä Ähtäriin, olla matkustamatta Venäjälle jne.

Mutta muistutukseksi siitä mihin tyrannian liian heppoinen vastustaminen voi johtaa lainaan Garri Kasparovia, tähdentäen samalla sitä, että Vladimir Putin ei ole Adolf Hitler (kuten Kasparovkin kirjassaan toteaa):

”Adolf Hitler ei hyökännyt Puolaan vuonna 1939 siksi, että liittoutuneet olisivat puolustaneet Tsekkoslovakiaa vuonna 1938, sillä sitähän ne eivät tehneet. Hitler ei valloittanut sudeettialueita siksi, että maailma olisi vastustanut ankarasti Itävallan miehitystä, vaan siksi, että vastustus oli niin heikkoa. Nimenomaan vastustuksen puuttuessa Hitler saavutti alkuvaiheen voittonsa niin pienellä vaivalla ja uskalsi lopulta mennä liian pitkälle”. (Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset s. 27-28).

Hiljaisuuskin on kannanotto, hiljaa oleminen on juuri sitä mitä tyrannia toivoo (ja haluaa), hiljaa oleminen on tuen osoitus tyrannialle ja – anteeksi brutaali ilmaukseni – perseen näyttö ihmisoikeuksille ja demokratialle.

Marko

1. https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Venaja_palaa_Euroopan_neuvostoon_26062019.aspx 

2. https://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/presidentti-niinisto-ftlle-suomalaiset-eivat-tue-nato-jasenyytta-ja-mina-olen-suomalainen/795574/ 

3. https://issuu.com/amnestyfinland/docs/amnesty-lehti-4-2013