Lauantaina 12. toukokuuta Suomen
elokuvasäätiön Kino K-13 salissa
esitettiin Ukrainan suurlähetystön isännöimänä ukrainalainen sotaelokuva, Akhtem Seitablaevin
ohjaama, Cyborgs: Heroes Never
Die/Кіборги. (1) Elokuva Cyborgs
kertoo itäukrainalaisen Donetskin miljoonakaupungin pohjoispuolella sijaitsevan
Sergei Prokofjevin kansainvälisen
lentokentän ukrainalaisista puolustajista – ”kyborgeista”, ajallisesti elokuva ajoittuu myöhäissyksyyn 2014,
aikaan ennen Donetskin kansainvälisestä lentokentästä käytyjä ratkaisevia
taisteluita tammikuussa 2015.
Elokuvan posteri Kino K13 ulkopuolella.
|
Olin jo päättänyt ennen elokuvaa
kirjoittavani lyhyen arvion Cyborgsista/
Кіборги’ista, tuolloin en kuitenkaan
tiennyt lähestymiskulmaa – tarkastelisinko elokuvaa elokuvana, taideteoksena,
vai tarkastelisinko sitä enemmän historiallisesta näkökulmasta. Elokuvaa on
kutsuttu suomalaisilla foorumeilla myös Ukrainan tuntemattomaksi sotilaaksi – tahi talvisodaksi, tällainen vertaus voi tuntua väärältä henkilöstä,
joka ei sen tarkemmin ole perehtynyt Ukrainassa käynnissä olevaan sotaan,
merkittäviin taisteluihin Ilovaiskissa, Donetskin kansainvälisellä
lentokentällä tahi Debaltsevossa. Ja vaikka ukrainalaisjoukot menettivät
raskaiden taisteluiden jälkeen Donetskin kansainvälisen lentokentän – Sergei Prokofjevin lentokentän –
taistelua voidaan aivan oikeutetusti kutsua merkittäväksi henkiseksi
torjuntavoitoksi ukrainalaisille. Taisteluissa raskaimman taakan kantoivat
kenttää puolustaneet ukrainalaisjoukot – kourallinen miehiä kapean ”elämän tien” varassa. Näitä miehiä ryhdyttiin
jo käynnissä olevan sodan kuluessa kutsumaan кіборг’keiksi – kyborgeiksi.
Elokuva nosti myös minun mieleen
runsaasti muistoja – olenhan käyskennellyt Donetskin kansainvälisen lentokentän
uuden terminaalin tiloissa kolmeen otteeseen, elokuussa 2012, tammikuussa 2013
ja kolmannen kerran elokuussa 2013 – neljäs kertakin oli suunniteltu
toteutettavaksi kesällä 2014, mutta keväällä 2014 alkanut sota esti tämän
suunnitelman toteutumisen. Muistoissani vaalin seesteistä muistikuvaa kentästä
kesältä 2013 todellisuuden sijaan, elokuva muistutti minua – meitä –
vallitsevasta todellisuudesta.
Donetskin kansainvälinen lentokenttä, Ukraina - elokuussa 2013. |
Todellisuus, kuvakaappaus videolta "Battle of Donetsk Airport - Intense Combat Footage and Heavy Clashes Fighting, War in Ukraine. (2) |
Ennen elokuvan alkua Ukrainan Suomen
suurlähettiläs Andrii Olefirov
lausui tervehdyssanat muistuttaen meitä Euroopassa herran vuonna 2018 käynnissä
olevasta sodasta, Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan sodan tuhansine uhreineen. Sodassa
on kuollut tähän mennessä reilut 10 500 ukrainalaista, joista noin 4000 on
Ukrainan asevoimien ja vapaaehtoisjoukkojen sotilaita. Venäjän varustamien ja
rahoittamien sekä johtamien joukkojen, joista valtaosa on venäläisiä,
tappioiden todellinen lukumäärä ei ole tiedossa. Tuhannet venäläisäidit
kaipaavat sotaan lähteneitä lapsiaan.
Ukrainan Suomen suurlähettiläs Andrii Olefirov. |
Donetskin lentokentästä
taisteltiin yhteensä 242 päivän ajan, taisteluiden toinen vaihe alkoi 28.
syyskuuta 2014 päättyen 21. tammikuuta 2015. Toisen vaiheen taisteluiden
päätteeksi Ukrainan joukot vetäytyivät lentokentältä sen läntiselle puolelle
Piskyyn, kylään, joka on edelleen ukrainalaisjoukkojen hallinnassa. Ukrainan
asevoimien ja vapaaehtoisjoukkojen tappiot raskaissa taisteluissa olivat noin
kaksisataa miestä kaatuneina, useita satoja sotilaita ja vapaaehtoisia
haavoittui 24 joutuessa sotavangeiksi – ja häpäistyksi vangitsijoidensa
toimesta Donetskissa tammikuussa 2015. Lentokentän puolustajia – kyborgeja –
huollettiin Piskystä käsi ns. elämäntietä
myöten.
Satelliittikuva lentokenttäalueesta, Google Earth.
|
Akhtem Seitablaevin elokuva Кіборги
Se, että elokuvaa on kutsuttu
Ukrainan Talvisodaksi tahi Tuntemattomaksi sotilaaksi, nosti riman
ymmärrettävistä syistä varsin korkealle – elokuvaa katsoessa ei voinut välttyä
kiusaukselta verrata elokuvaa suomalaisiin klassikoihin. Historialliset –
todelliset – tapahtumat elokuvan taustalla antavat pontta verrata tapahtumia
omiin kokemuksiimme toisen maailmansodan ajalta.
Vaikka ukrainalaiset lopulta
menettivät kentän venäläismiehittäjille, se taistelu, jonka kyborgit kentällä kävivät kentästä ylivoimaista vihollista vastaa,
on sankaritarina, joka yhdistää suurta joukkoa ukrainalaisia – tarina pienestä
joukosta sotilaita ja vapaaehtoisia altavastaajina torjumassa mittavasti vahvempaa
vihollista on kasvanut myyttisiin mittoihin. Eikä sitä lainkaan vähennä se,
että kentän uuden terminaalin puolustajat taistelivat käytännössä viimeiseen
mieheen saakka. He joko kuolivat tai heidät vangittiin, ja häpäistiin tämän
jälkeen Donetskissa. Seitablaev on kuitenkin välttänyt mittavimmat karikot,
eikä ole rakentanut elokuvasta myyttistä sankaritarinaa, jollainen siitä olisi
ollut aiheen puolesta helppo tehdä.
Elokuva alkaa terminaalin
raunioista, siirtyen kuitenkin ajassa taaksepäin hetkeen, jolloin joukko
vahvistuksia lähetettiin Piskystä elämäntietä myöten lentokentälle. Tämä
vahvistusten pieni joukko on tavallaan oivallinen poikkileikkaus todellisista
kyborgeista, joukossa on vanhus, joka lähestyy jo elämänsä ehtoota, märkäkorva
”Major” – jolla on takanaan kolmen
viikon koulutus vapaaehtoisjoukoissa, jonka jälkeen edessä on matka sotaan –
rintamalle, lihamyllyyn, joista vain harvat selvisivät hengissä.
Matka Piskystä elämäntietä lentokentän uuteen
terminaaliin ei ole matkana muutamaa kilometriä pidempi. Lentokentästä käytyjen
taisteluiden kuluessa tämä tie koitui monelle kuolemaksi, mutta samalla se oli
napanuora, joka piti kyborgit hengissä reilun 240 vuorokauden ajan – etenkin
intensiivisen syksyn ja talven ajan, jolloin taisteluiden toista vaihetta
käytiin.
Elokuvassa eletään syksyä, aikaa
jolloin raskaat taistelut ovat jo käynnissä ja vihollinen pyrkii saamaan kentän
haltuunsa mihin hintaan tahansa.
Кіборги’ssa pyrittiin aivan
selkeästi hakemaan taisteluihin eräänlaista autenttisuutta, jos sitä vertaa
tämän hetken Hollywood-tuotantoihin, panin hyvin pian merkille sen, että
vastaavia ylimitoitettuja ”bensaräjähdyksiä” Kiborgissa oli verrattain vähän – muutamina
hetkinä näyttävyyttä haettiin pyrotekniikan voimin, mutta niinä harvoina
hetkinä valinta oli perusteltu, se tuki itse tarinaa olematta
itsetarkoituksellista näyttävyyden hakemista. Todennäköisesti tähän on päädytty
syystä, että taistelu kentästä on niin tuoreessa muistissa, että liiallisten
taiteellisten vapautusten ottaminen olisi kääntynyt itseään vastaan muodostuen
taakaksi elokuvalle. Ehkäpä myöskään suurta yleisöä ei haluttu kosiskella
pyrotekniikalla ja näyttävillä räjähdyksillä, vaan tarinalla kuolevaisista.
Elokuvassa sota oli myös kaaosta
ja kaoottista etenemistä, henkilöiden välisiä ristiriitoja – haluttomuutta
ymmärtää eri tavalla ajattelevia. Isänmaallisen patriootin oli vaikea –
mahdoton – ymmärtää liberaalia länteen katsovaa nuorukaista, joka haluaa uhrata
henkensä Ukrainan puolesta, ja ”Miksi?”
Samalla tapaa liberaali näkee patriootin jämähtäneen menneisyyteen, haikailevan
jotain, jota ei voi enää tavoittaa – jotain sellaista, joka on jo lopullisesti
historiaa. Silti kumpikin oli sodassa taistelemassa maansa puolesta. Eikä
kumpikaan ollut oikeassa, tai väärässä.
Taistelut olivat pääsääntöisesti
hyvin minimalistisia, intensiivisiä lähitaisteluita ja yhteenottoja osittain
tuhoutuneessa terminaalirakennuksessa, jossa käytiin taisteluita terminaalin
osista. Joku hallitsi hetken yläkertaa menettäen sen ja koettaen sitten saada
sen uudelleen haltuunsa, taistelua käytiin porraskäytävistä, liukuportaista ja
huoneista – kyse oli kuin Stalingradin taistelusta pienoiskoossa – raivokasta taistelua
käydään jokaisesta huoneesta, käytävästä ja kerroksesta. Hetkelliset
lentokentän alueella ja kiitotiellä käydyt taistelut toivat vaihtelua ahtaaseen
– ahdistavaankin – sisätiloissa tapahtuvaan kaaokseen.
Elokuvan seuraamista helpotti
paljon tietoisuus (ja ymmärrys) kyborgien uhrauksesta, näin suomalaiselle
dialogin seuraamista ja ymmärtämistä auttoi paljon englannin kielinen tekstitys
– ilman tätä moni nyanssi olisi jäänyt avautumatta riittävän hyvin. Huomasin
elokuvan dialogin ja ilmauksen – huumorin – tavoittavan ukrainalaisia katsojia
tavalla, joilla samaiset kohdat eivät minut tavoittaneet, mikä johtuu yksinomaa
minun ymmärryksen puutteesta. Kaikki tarinat ja viittaukset eivät kuitenkaan
ole minulle tuttuja, tai en tiedä riittävän hyvin tarinaa niiden taustalla –
tarinaa, joka juontaa paikalliseen kulttuuriin. Menneisyyteen.
Ja niin paljon kuin käännöstyö
minua auttoikin, siihen liittyy toisaalta katselukokemuksen harvoja
negatiivisia tunteita, nimittäin minua toisinaan häiritsi se, että näiden
ukrainalaissotilaiden taistelussa käyttämä ”call
sing” eli kutsumanimi oli turhaan käännetty englanniksi. Itse olisin jättänyt
ne kääntämättä, ”Serpen” (Серпень) olisi saanut olla ”Serpen” ”August” sijaan etc. – kääntämättä jättäminen olisi tuonut sopivan
autenttisen lisän elokuvakokemukseen lisää.
Kyborgin vahvuutena – voimana –
näen myös sen, että se ei oikeastaan missään vaiheessa muodostunut
yltiöpatrioottiseksi paatokseksi. Lähestymistapa oli kunnioittava ja verrattaen
humaani. Vihollinen esitettiin paikoin kasvottomana, niinä kertoina, jolloin heillä
oli kasvot, voimakasta tunnesidettä ei muodostunut – muutamat kasvoivat
oikeiksi ihmisiksi, joilla oli omat mielihalut, tunteet ja tavoitteet –
kuvitelmat, jotka eivät välttämättä saaneet vastakaikua kyborgeissa.
Toisaalta kyborgeistakaan ei
rakennettu mitään yli-ihmisiä, he olivat ristiriitaisia, epäilemättä
pyyteettömiä, mutta kuten aiemmin kirjoitin, he eivät välttämättä kaikessa
ymmärtäneet toinen toistaan – jopa kyseenalaistaen toistensa tarpeet, mikä
lopulta muodostuu juuri elokuvan henkilöiden vahvuudeksi. Heihin voi samaistua,
juuri sen tähden, että he ovat sellaisia kuin ovat – ristiriitaisia ja
inhimillisiä, vihaisia ja pettyneitä, pohtien ehkäpä mielessään ”Kenen puolesta minä tätä sotaa käyn?”
Puutarhankin on käypä vastaus, monen muun ohella.
Kun tarpeeksi kapeasta raosta
katsoo, sotakin näyttää rauhalta, kaaos tyveneltä. Elokuvan nähneet ymmärtävät
mitä tarkoitan. Hetki oli eräs elokuvan mieleen piirtyvimmistä.
Cyborgs: Heroes Never Die/Кіборги yllätti minut monella tapaa –
positiivisesti. Se on elokuva, jolle on sijansa elokuvataiteen historiassa,
kuin myös Ukrainan nykyisyydessä – kuvauksena ihmisistä sodassa Euroopassa
tällä vuosituhannella. Vuosituhannella, jolloin Euroopassa ei enää pitänyt
sotia. Toivottavasti elokuva omalta osaltaan auttaa ymmärtämään sen tosiasian,
että kuvitelma ikuisesta rauhasta Euroopassa on haihattelua.
Слава Україна! Слава героям!
Marko
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toistaiseksi ei kommentointia.
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.