Miksi Sergei Loznitsan ”Donbass” on merkittävä elokuva?

Kävin sunnuntaina (23.9.2018) Helsingissä järjestettävällä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla katsomassa ukrainalaisen Sergei Loznitsan ”Donbass’in”. Elokuvalla oli suuri vaikutus minuun, kuten kirjoittamassa arvostelussa totesinkin –

”Tunnustan jo hetimmiten alkuun, että en edes aio kirjoittaa mitään analyyttista arviota Loznitsan elokuvasta sodasta – arjesta sodan keskellä Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla. He, jotka toivovat saavansa lukea älykkään analyysin tästä elokuvasta tulevat pettymään. Elokuva, sen aihe, on aivan liian henkilökohtainen minulle, jotta voisin ruotia elokuvaa elokuvana, irrottautua tunteista ja arvioida elokuvan taiteellisia ja kerronnallisia ansioita, arvioida kuinka Loznitsa onnistuu pukemaan tarinan elokuvan muotoon.” (1)

Nyt koetan purkaa ajatuksiani, sitä miksi pidän Loznitsan teosta elokuvallisia ansioita olennaisesti merkittävämpänä, enkä edellisellä tarkoita sitä, että sen elokuvalliset arvot olisivat vähäiset. Koskettavuudesta ja henkilökohtaisuudesta huolimatta voin sanoa, että elokuva välittää hyvin raadollisen – todentuntuisen – kuvan käynnissä olevasta invaasiosta ja sodasta Itä-Ukrainassa.

Lainaan vielä toisen kohdan elokuva-arviostani –

”Loznitsan elokuva alkaa ”näytelmällä” ja se päättyy vieläkin julmempaan ”näytelmään”, elokuvassa hämärtyy monen monta kertaa todellisuuden ja ”näytelmän” – tässä tapauksessa todellisuuden ja disinformaation sekä propagandan välinen raja. Katsoja tempaistaan mukaan tapahtumiin, joissa hänen on kaiken aikaa oltava hereillä ymmärtääkseen ja tiedostaakseen sen mikä on totta ja mikä näytelmää tahi propagandaa, mikä jotain aivan muuta.” (1)

Tämä toimii samalla todellisena johdatuksena tähän kirjoitukseen. Loznitsan elokuva alkaa ”näytelmällä” ja päättyy vieläkin brutaalimpaan ”näytelmään”, jälkimmäisen tapahtumaketjun kohdalla katsova epäilemättä, vaivautuneena, pohtii, että mikä ”avausnäytelmässä” lopulta olikaan totta ja mikä valetta, puhumattakaan siitä, että hän pohtii, ketkä olivat uhreja? Mikä oli tv-yhtiön ja toimittajien rooli? Entäpä mikä paikallisten ”viranomaisten” ja jälkimmäisen ”näytelmän” kohdalla hän epäilemättä miettii, että keitä kyseisen tapahtuman ”todistajat” oikeasti ovat, ja mikä heidän kohtalo on. Kohtaukset kehyksenä luovat raamit Donbassille – alueelle, jolle sota tuotiin ulkoa keväällä 2014 Venäjän toimesta. Mikä oikeasti on totta, mikä propagandaa? Mitä oikeasti on tapahtunut, mikä on valeuutinen – disinformaatiota vailla kosketusta todellisuuteen? Missä menee totuuden ja näytelmän välinen raja?

Loznitsan elokuva on sikäli hyvin merkittävä, että se elokuvataiteen keinoin nivoo sikäli irralliset tapahtumat olemassa olevaksi kokonaisuudeksi. Vaikka kyseessä on taideteos, on se samalla tarkkanäköinen kuvaus todellisuudesta Itä-Ukrainan miehitetyiltä alueilta, joita mediassa toisinaan – ilman lainausmerkkejä – kutsutaan erheellisesti kansantasavalloiksi,* aivan kuin kyseessä olisi alue, joka olisi todellisuudessa olemassa oleva itsenäinen aluekokonaisuus valtiollisine instituutioineen ja dokumentteineen, vaikka todellisuudessa kyseessä on alue, jota ei olisi olemassa ilman Venäjän suuren suurta myötävaikutusta – voidaan sanoa, aivan perustellusti, että ilman Venäjää ei olisi ”kansantasavaltoja” eli Venäjän miehittämää vyöhykettä Itä-Ukrainassa. Kuten Igor ”Strelkov” Girkin, venäläinen GRU:n erikoisjoukkojen entinen upseeri, haastattelussa totesi:

”I was the one who pulled the trigger of this war,”… “If our unit hadn't crossed the border, everything would have fizzled out — like in [the Ukrainian city of] Kharkiv, like in Odessa.” (2)

Ja hänen yksikkönsä oli ennen Donbassia ollut mukana Venäjän Krimin niemimaan miehitysoperaatiossa, joten ei ole väärin todetta, että hän operoi Venäjän valtuuttamana alueella.

Loznitsan elokuvassa todellisuuden ja näytelmän, joka muodosti osan todellisuutta vääristävää propagandaa, hälveni. Näennäisen irralliset tapahtumat limittyivät toisiinsa, muodostui kuva, josta tarkkasilmäisenkin oli vaikea erottaa elokuvan todellisuuden ja näytelmän rajaa, ja aivan samalla mekanismilla toimii tämä ”kansantasavaltalainen” propagandakoneisto – Venäjältä ohjailtuna ja rahoitettuna – se pyrkii häivyttämään erilaisin keinoin todellisuuden ja valheen rajaa siten, että muodostuisi tarina, joka uppoaisi uskottavasti kohderyhmään ja ainakin osaan läntistä mediaa. Ikävä kyllä se on myös uponnut läntiseen mediaan, lehdissä vilisevät sanat ja viittaukset ”kansantasavaltoihin”, ”kapinallispäälliköihin” – toisinaan Venäjän rooli on tyystin unohtunut tai kutistunut mitättömäksi, tämä on juuri sitä mitä Venäjä haluaa, että näkisimme ”kansantasavallat” itsenäisenä toimijana, mitä ne eivät kuitenkaan ole.

Sen ohella, että alueiden ”keulakuvina” esiintyy nimitettyjä johtajia, että puhutaan tulevista vaaleista, (3) aivan kuten niiden tuloksella oikeasti olisi merkitystä, erilaiset (symboliset) tapahtumat valjastetaan propagandakoneiston käyttöön.

Loznitsan elokuvassa nähtiin episodina häätilaisuus, jolle löytyy vastine – oikeastaan vastineita – todellisuudesta. Oikeassa elämässä Yevhen ”BMW” Zhabsky ja Marina "Кукла" Koval saivat seremoniallisessa, videoidussa tapahtumassa, toisensa – väistämättä mieleen nousee kysymys, että saivatko he sittenkään? Mikä on todellisuutta ja mikä teatteria? Yevhen Zhabskyn ja Marina Kovalin ”hääkuvat” jäivät kuitenkin elämään omaa elämäänsä, todennäköisesti omalla absurdilla tavalla näyttäen silmät auki kulkevalle ihmiselle sen, millainen on todellisuus Itä-Ukrainassa miehitetyillä alueilla.

Todellisuus, (kuvakollaasin tekijä tuntematon).

Suomalainen Janus Putkonen on itse toiminut propagandan tekijänä, ollen myös kohde – osa näytelmää, missä roolissa tämä entinen teatteriohjaaja on myös toimiessaan propagandan tuottajana. Tällaisena tapahtumana voidaan pitää seremoniaa, jossa Putkoselle luovutettiin (ensimmäisenä ulkomaalaisena) Donetskin ”kansantasavallan” passi. Passi, jolla ei ole muuta kuin propagandistinen arvo, koska sillä ei pääse matkustamaan miehitettyjen alueiden ulkopuolelle. Tässä(kin) tapauksessa itse tilaisuuden ja sen luoman illuusion arvo on se, jota tavoitellaan. Se on osa tarinaa, jolla Moskova pyrkii synnyttämään mielikuvaa itsenäisistä toimijoista puhuttaessa ”kansantasavalloista”. Näennäisen itsenäiseltä tämä toiminta voikin vaikuttaa, mutta jälleen on pidettävä mielessä se, että ilman Moskovan aktiivisia toimia (miehitysjoukot, aseet, rahoitus, koordinointi, avustus) nämä ”kansantasavallat” lakkaisivat olemasta olemassa varsin pian.

Kuvakaappaus Janus Putkosen Facebook-sivulta.

Mielikuvien muokkaaminen on, ainakin ajoittain, aktiivista myös Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden ja Venäjän rajojen ulkopuolella. Tällöin avainroolissa ovat erilaiset tilaisuudet, joissa ”kansantasavaltoja” yritetään tehdä tutuiksi tai niille pyritään luomaan ”valtiollisia” elimiä, kuten lähetystöjä, josta toiminnasta Suomestakin löytyy esimerkkejä alkaen Donetskin ”kansantasavallan” lähetystötoiminnasta, jolla toki ei ole todellisuudessa lähetystön statusta aivan kuten Suomi ei ole tunnustanut Donetskin ”kansantasavaltaakaan”. Samaan sarjaan on laskettavissa Suomi-Novorossija-Seura, Luhanskiin avattu virallinen Suomi-keskus, laveasti ajatellen Itä-Ukrainan miehitetyille alueille järjestetyt turisti- ja muut matkat palvelevat samaa tarkoitusta. Ne ovat osa propagandaa, toimiin osallistuneet ovat tuolloin osa tätä propagandaa – nyt kun Krimin niemimaan miehityksestä ja sodan alusta on kulunut reilusti yli neljä vuotta, kukaan toimintaan osallistuva ei voi enää vedota tietämättömyyteen. Suomessa ja suomalaisille tätä toimintaa organisoi aktiivisemmin muutama henkilö, välillisesti joukko on toki reilusti suurempi käsittäen myös yhdistyksiä, jotka palvelevat tarkoitusta.

Donetskin "kansantasavallan" ystävät tervehtivät...

Edellisen ohella on syytä muistaa, että alueella soditaan edelleen. Siellä kuolee ihmisiä sotatoimien seurauksena, jos tämä ei olisi riittävän surullista, niin toisinaan siviilit joutuvat raadollisella tapaa ”maksumiehen” rooliin. Loznitsan elokuvan alussa ja lopussa tämä nousee esille, ikävä kyllä se on raadollinen totuus miehitetyillä alueilla. On lukuisia dokumentoituja tapauksia, joissa miehitetyillä alueilla toimivat Venäjän johtamat joukot ovat tulittaneet siviili- tai sotilaskohteita miehitetyillä alueilla ts. tarkoituksellisesti ampuneet miehittämiään alueita julmana tarkoituksena tuottaa materiaalia propagandaan.

Esim. elokuun viimeisinä päivinä 2016 Donetskin pohjoisosien asuinalueita tulitettiin useampana päivänä ja yönä kranaatinheittimin. Varhain aamulla elokuun 30. venäläisen Life.ru -kanavan ”toimittajat” olivat kuvaamassa ul. Dvorzhakalla, jota edellisen illan ja yön aikana tulitettiin kranaatinheittimin. Paikallisilta kontakteiltani sain tietoa, jonka mukaan silminnäkijät kertoivat aluetta tulitetun Donetskin keskustan suunnalta. Tämä, merkittävä, havainto ei kuitenkaan päätynyt lähetykseen, sen sijaan maailmalle ”uutisoitiin” ukrainalaisten tulittaneen aluetta. Tuolloin, kuten nykyäänkin, lähimmät ukrainalaisasemat olivat yli viiden kilometrin päässä pohjoinen-luode-suunnassa.

ul. Dvorzhaka kranaattitulen kohteena (29/30.8.2016).

Kyseessä ei suinkaan ole ainoa kerta, jolloin omat kontaktini alueella ovat tehneet tällaisia havaintoja. Itse asiassa ensimmäinen juontaa kesään 2014, jolloin L. näki kuinka ”roska-auto”** ampui kranaatinheittimellä kaupunkialueella. Tämän jälkeen vastaavan kaltaisia havaintoja on kertynyt lukuisia.

Tähän kirjoitukseen olen poiminut vain muutamia esimerkkejä siitä, kuinka propaganda miehitetyillä alueilla pyrkii rakentamaan kuvaa olemassa olevista valtiollisista rakenteista, rakentamaan suhteita kansalaisten ja pystyttämiensä organisaatioiden avulla läntisiin yhteisöihin pyrkimyksenään jakaa näin Venäjän tarinaa tapahtumien kulusta. Äärimmilleen vietynä tämä nähtiin kahdessa EU-valtiossa, Ranskassa ja Italiassa, joissa järjestettiin venäläisten taustavoimien organisoimana pienimuotoiset muistotilaisuudet attentaatissa kuolleen Aleksandr Zahartšenkon kunniaksi. Samalla todennäköisenä tarkoituksena on vaikeuttaa tilannekuvan havainnointia, luoda illuusio, synnyttää vaihtoehtoinen ”todellisuus” teatterilla – näytelmillä – jollainen toimi kehyksenä Sergei Loznitsan Donbassissakin. Totuus hajoaa, pirstaloituu, hämärtyy ja tällöin propagandalla, valheella ja disinformaatiolla on enemmän tilaa vaikuttaa. Aina löytyy hyödyllisiä idiootteja pahantahtoisten trollien ohella jakamaan tarinaa!

Tämä kirjoitus on samalla aloitus kirjoitusten sarjalle, syksyn edetessä käyn läpi aiempaa seikkaperäisemmin venäläisjoukkoja, aseistusta ja tukikohtia sekä organisaatiorakennetta Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla.

Marko

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2018/09/sergei-loznitsan-koskettava-donbass.html 

2. https://themoscowtimes.com/articles/russias-igor-strelkov-i-am-responsible-for-war-in-eastern-ukraine-41598 

3. https://en.interfax.com.ua/news/general/529745.html 

*: kirjallisena keinona jätin käyttämättä lainausmerkkejä tässä kohdin, osoittaakseni mikä vaikutus niiden poisjättämisellä on.

**: roska-autossa on kyse kuorma-autosta, jonka lavalle laitojen suojaan on sijoitettu kranaatinheitin, julkaistujen valokuvien perusteella tavanomaisimmin lavalle on sijoitettu 82 mm 2B9 Vasilek automaattinen kranaatinheitin, jonka tehokas kantama on 4,27 km.

Kuvakaappaus censor.net.ua.